SISÄLLYS: (continued 3)

"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.

"Mitä hyvänsä", toisti keiju.

Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.

Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.

"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi Lintunainen hiljaisella äänellä.

"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas auttakoon häntä!"

Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri samatenhan minäkin olisin tehnyt."

"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta pojalle."

"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön. Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus. Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi voinut."

McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.

Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois, lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja suorittamaansa.

Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat, lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.

Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää — miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä, ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.

Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa. Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.

"Kuulkaapa, lähtevätkö suudelmat pesussa pois?"

Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.

"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes kuolemakaan… Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että suudelmat eivät lähde pesussa pois."

Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin, sillä se syöpyi sisään."

11. luku.

PERHOSET HURJISTELEVAT, JA FRECKLES TOIMITTAA SANAN LINTUNAISELLE.

"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin, mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen nähdä."

"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.

"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles. "Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija, mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan, sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle. Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon, pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä näe."

"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä tarkoitat, Freckles?"

"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä on joukko kovakuoriaisia — turilaita, luulen ma — väriltään ruskeita, sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni, vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta, että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.

"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa! Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."

"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.

"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.

"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma. Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi. Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron hänelle asian."

Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää. Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei voinut keksiä mitään jälkeä.

Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien seassa.

"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."

Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.

Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui, että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä — pitkän, kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli päässyt sen perille.

Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta, miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.

Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin pihalla kookkaat kimot.

Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin. Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.

Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki, että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä seuralta riensi keiju häntä kohti.

"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan? Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"

"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"

"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani? Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."

"Postitseko?" kysyi Freckles.

"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan. Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."

"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta, josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"

Tytön kasvot synkistyivät.

"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"

Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.

"Tiedättehän, etten voi, keiju", sanoi hän.

"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon, että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää visusti vahtia."

Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään, hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat. Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin perehtyneet hänen tapoihinsa.

Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.

"Täytyykö minun mennä hakemaan Lintunaista?" kysyi hän alistuvana.

"Täytyy todellakin", vastasi Freckles varmasti.

Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.

"Ettekö tahdo astua sisälle?" kysyi hän.

"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja viipyä liian kauan."

"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi, mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"

Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei milloinkaan nähnyt.

Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.

Keiju seisoi melkein kiinni hänessä ja katseli sinne myös.

"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.

"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.

Tyttö nauroi.

"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.

"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"

"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni parastakin vastaan heistä."

"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin pettyneenä.

"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua silmiin", kummasteli Freckles.

"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne, missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."

"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."

Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.

Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles, ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"

"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin puolesta", vastasi Freckles.

Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.

Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa. Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre- ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että niihin ei saanut kajota.

"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta", lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".

Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta, vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.

Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut, ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa ja verta.

Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa. Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut hyvin suopea maisille hullutuksille.

Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin, levätäkseen jonkun tunnin.

12. luku.

MUSTA JAAKKO KAHLEHTII FRECKLESIN JA KEIJU JAAKON.

Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa, kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut. Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi tänne.

Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri, veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja, kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.

Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille, että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen. Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.

Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.

"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."

Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.

He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:

"Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?"

Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli puuhun sidottuna, kapula suussa.

Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa. Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.

Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.

Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä — hän itse sidottuna, kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.

Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon, menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"

Ja saha puri puremistansa.

Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta kuin yksi mahdollisuus.

Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.

"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te sanotte, pojat?"

"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista. "Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut, että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha. Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."

"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat, lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."

"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa, olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut; ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."

"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme, niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti. Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee, niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus, jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."

"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!" ärisi hän Frecklesille.

Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun, Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.

Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle, ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner vielä aikoi hänelle tehdä?

Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä, mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi hänet häpeään.

Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen kunniaansa.

Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen keijuun.

Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.

Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan? Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.

Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.

"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani, äitinikö" — hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi hetkisen ja lopetti sitten — "äitinikö sen toimitti?"

"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.

Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi syvälle lihaan.

"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"

Freckles nyökkäsi.

Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.

"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä — kuka se on?"

"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.

"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner. "Siitä me otimme selon viime viikolla."

"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten voitte jatkaa roistontyötänne."

"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme häntä eilen."

"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.

"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.

"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa. Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa kokea, jos koskee jompaankumpaan."

"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.

Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui: "Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"

Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön — se oli epäilemättä eri asia. Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä huolinut odottaa vastausta.

"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"

Pari miestä astui esiin ja nosti laatikon varovasti.

"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"

"Se on kultatammi", sanoi Freckles.

"Sellainen, josta tehdään ruoka- ja tarjoilupöytiä?"

"Niin."

"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään, mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.

Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai sanotuksi, että kyllä se huvitti.

Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä suloisimmalla tavalla hätkähti.

"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen, että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut Coloradossa?"

"En", sanoi Jaakko.

"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuan cowboy, kaunein mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."

Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö yhtyi nauruun.

"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten. "Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu, voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."

Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät, että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas, täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset punaiset huulet.

"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin oivallisesti! Ratsastatteko?"

"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.

"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin kotona ja melkein aina kuistilla… voi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"

Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa kimmellys.

"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.

"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"

Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja tyttö oli viettelevä käärme.

"Niin kai", virkkoi mies.

Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan teidän olkapäähänne asti?"

Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.

"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.

Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.

"Mitä?" kysyi hän käheästi.

"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"

Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten. Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei, ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut: 'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin! Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään. Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.

Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.

"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.

Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja kiinnitti kukat hänen rintaansa.

Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei — tuo iso mies paljasti vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti kukat lujasti.

Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka todella välttämätöntä oli toimia?

Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä, pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne tulinkaan?"

Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa. Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme, rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta paikasta."

Nyt virkkoi Freckleskin jonkun sanan.

"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän. "Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa. Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa turvallisempi kuin suo."

Keiju naurahti iloisesti.

"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan. Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten minä pelkää."

"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."

Sitten juolahti Frecklesin mieleen oiva ajatus. Hän kääntyi Jaakon puoleen.

"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."

Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti ihan silmissä kasvavan.

"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi: "Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo 'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."

Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska, ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.

"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka mies."

Hän työnsi pensaat tieltään ja lähti.

"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä, saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti kiikkiin."

Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle. Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat kostua sateesta tai kasteestakin."

"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut tuntea omakseen.

Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman ystävällisen ja lumoavan herttaisen.

"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.

Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme, mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat: "Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi miehiin päin.

"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän. "Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"

Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin siivosti.

Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti viisi varovaisuudesta.

"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei! Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa. Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi. Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."

"Mutta siitähän nousee aika ääni!" sanoi Wessner.

"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."

Niinpä kaikki kävivät taas ison puun kimppuun.

Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat unohtaneet sitoa hänet uudestaan.

Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän. Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.

Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois. Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi saapua, ja silloin oli veto menetetty.

Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi, ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että keiju kiiruhtaisi.

Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä. Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."

Freckles virkkoi hartaasti: "Samaa minäkin toivoisin."

Jaakko katseli häntä hetken verran ja rähähti sitten karkeaan nauruun. "Sen kyllä ymmärrän", lausui hän. "Mutta olihan sinulla hyvät mahdollisuudet. Me tarjosimme sinulle korean kaupan, ja sinä annoit Wessnerille vastauksesi. Mutta tosiaankaan en kadehdi sinua, kun hän sen sinulle maksaa."

"Teitä on kuusi yhtä vastaan", vastasi Freckles. "Helppohan teidän on tappaa ruumiini, mutta, hiisi periköön teidät kaikki, sieluani ette voi mustata."

"Jaa-a, antaisinpa kaikki, mitä osaat nimittää, jos olisin yhtä rehellinen kuin sinä", vastasi Jaakko.

Kun mahtava puu kaatui, vavahti Limberlost ja valitti ääneen. Freckles ähki epätoivoisena, mutta työmiesjoukon rohkeus kasvoi. Sitä myöten oltiin siis valmiit. Jos he saisivat sen nopeasti pois, tiesivät he, missä se ilman joutavia kysymyksiä turvallisesti muutettaisiin rahaksi. Ennen päivän loppua he voisivat kuljettaa pois kolme muuta, kaikki sopivia puuviiluksi ja paljon arvokkaampia kuin tämä. Sitten he jättäisivät Frecklesin Wessnerin huostaan ja laittautuisivat turvaan taskussa rahaa runsaammin kuin koskaan olivat uneksineet.

13. luku

KEIJU VAPAUTTAA FRECKLESIN, JA MUSTA JAAKKO KIROO.

Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla, mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian kuin mahdollista.

Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania, kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.

"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä", sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en voi lähteä — sehän on selvä — sillä jos he saavat minut kiinni, niin ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa. Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa takaisin Lintunaisen kanssa."

Tyttö näki vaimon lähtevän ja alkoi sitten polkea eteenpäin.

Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa, hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti pysähtynyt.

Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli ajanut — ja vain kaksi penikulmaa oli takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla, ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.

Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon, jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.

Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään. Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen — niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.

Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä. Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen kalpeilta kasvoilta.

Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen. Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen, joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja juoksujalkaa lähti liikkeelle.

Duncan pani ratsunsa laukkaamaan ja riensi miesten työpaikalle.

Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli ratsastamassa hankkiakseen apua.

"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi, kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"

Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.

Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen kavionkopse yhä kauempaa.

Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."

Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä hevosiansa rämeelle päin.

Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa, että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä, mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.

Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle, oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä. Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät hämmästyneinä.

Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.

Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet. Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin, olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja hänen vieressään Frecklesin sauva.

Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät, mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen paikallaan!"

Hän tempasi revolverin Wessnerin vyöstä ja kumartui ottamaan Jaakon asetta.

Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen, ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään, kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.

Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan, että Jaakko oli paennut.

Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät ajamaan takaa.

Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan. Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.

Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi, Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää. Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.

Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen, hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä. Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli. McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään. Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä kultapiiskuja.

Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.

Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin? Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään! Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon, paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.

"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät. Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät tohtineet!"

"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan, mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."

Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä, joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka ette löytäisikään hirsiä…"

Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin; mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.

Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle mielelle.

"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on. Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi McLean.

"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."

"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan. Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät, ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä vaaroihin."

"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun, mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille. Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet. Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä; joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin, jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi. Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.

"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi. Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti. Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän toisenkin valansa.

"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija. Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut keijunkin tähän kamalaan asemaan."

"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka. Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa sitä herrasmiestä."

"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi Freckles epäuskoisena.

He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse esitti vetoa peruutettavaksi.

Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä, ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta, vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.

Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala, ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä, niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin; noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä, vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.

Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen, kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.

14. luku.

FRECKLESILLÄ ON SYDÄNSURU, JA MUSTA JAAKKO JÄÄ LASKUISTA POIS.

"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin kyyhkynen?"

"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."

"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."

"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.

"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä. Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."

McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta selon. Kiitos vain kertomasta."

"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo. "Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."

McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.

Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.

Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.

Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.

Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis- ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.

Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata, merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.

Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,. Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.

Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa, joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa astereissa ja hehkui rautayrteissä.

Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa. Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.

Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!

Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan. Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"

Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä, pieni ystäväni."

Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.

Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas, turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.

Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.

Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti isännän edessä.

Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.

"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan korjata asiaa!"

Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet vielä lähemmäs ja odotti.

Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.

"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"

"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin. Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte luvannut saapua tänne."

Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.

"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.

Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi ihmetellen isännän kasvoihin.

"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä, jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies, ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.

"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa niinkuin muillakin ihmisillä on."

Freckles kohotti silvottua kättänsä.

"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä kaikki se onkaan hänelle?"

Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.

"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa, kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen. Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä. En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en tohdi kestää tätä kauempaa!"

"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt. Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa. Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä, kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"

"Kyllä", sanoi Freckles koruttomasti.

Mutta McLean saattoi nähdä pojan lihasten nykivän.

"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin ajatuksia toisaalle.

"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi. "Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."

Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.

"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki nevalle — se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."

McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa. Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä hieno karva.

"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"

"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille ja teettää siitä tuollaisen puuhkan — tavattoman ison puuhkan?"

"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran, niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu, ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."

Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"

McLean sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"

"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät yhdessä pitkin linjaa.

McLean pani merkille isot mustat kanat ja puhui niistä.

"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa. Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."

Äkkiä McLean käännähti häneen päin ja kalpeni.

"Freckles!" huudahti hän.

"Luuletteko, että se on Jaakko?" kysyi Freckles vavahtaen.

Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti. McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.

"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."

Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen. Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.

"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"

"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."

"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean, "mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi, voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."

"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä puita?" kysyi Freckles.

"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."

"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä, missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi, ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut, saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."

"Freckles!" huudahti McLean. "Et suinkaan sinä tarkoita tusinaa!"

"Niinpä hän vain sanoi, sir, — tusinan verran. Sanoi etteivät he tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet niistä erittäin arvokkaita."

"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".

"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle — sanokaamme Hallin — niin minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät. Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."

"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään, minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"

"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."

"Hyvä, aloita siis puuhkalla", ehdotti McLean. "Siitä tulisi vallan mainio."

Hän kumartui ja pörhisti jaloissansa makaavan saukon tuuheata turkkia.

"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella, mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään sopivampaa."

"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."

Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"

Freckles ihan vapisi ihastuksesta.

"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"

Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen, kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.

15. luku.

FRECKLES JA KEIJU YRITTÄVÄT OTTAA VALOKUVAA, JA PIKKU KANA ON KUVATTAVANA.

Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita. Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.

Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka. Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.

Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.

Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut, ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.

Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin. Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät. Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat. Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus, milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.

Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin. Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.

Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja "kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.

Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa, äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit. Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.

Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään, kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.

Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat, että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen nauramatta.

Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta, sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa, kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili — suorastaan myhäili — tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.

Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän ylen ihastunut.

Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen; mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.

He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa, ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."

"Sitä minäkin", kuiskasi Freckles.

He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle. Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän olisi paras antaa pallo minulle."

"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä yrittänytkään jättää palloa kädestään.

Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.

"Nyt! — Ei!" äännähti keiju.

Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä. Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta. Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.

Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita kiharoita.

"Kuinka pian luulette sen valmistuvan?" kuului Frecklesin kiihkeä kysymys.

Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa, silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.

"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.

Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.

"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin iloinen kuin kukaan muu."

He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.

Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.

"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka talonhinnan, että se onnistui!"

Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja purjehti yli Limberlostin.

Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin. Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.

Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti: "Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän olisi sitä tarkoittanutkin.

"Niin… mutta…" änkkäili keiju hämmentyneenä.

Freckles ehätti hänelle avuksi.

"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."

"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään — en minkään — pelottaa pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."

"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä, että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan anna sitä itselleni anteeksi!"

Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.

"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".

Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot hieman kirkastuivat.

"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa — toisen edestä, töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun saitte hartaan toivoni toteutumaan."

Freckles astui askeleen häntä kohti.

"Tarkoitatteko sitä todellakin?" kysyi hän kummastellen. "Ajatelkaahan, keiju, me teimmekin aivan oikein. Hän ei menetäkään kuvaa meidän varomattomuutemme takia, kun ensin on läpimärkänä odottanut täällä lähemmäs parin tunnin ajan! Hän ei olekaan suuttunut meihin!"

"En ole koskaan eläissäni ollut niin hyvällä mielellä", sanoi Lintunainen uutterasti puhdistellen kameroitaan ja sovitellen niitä laatikkoon.

Freckles nosti hattuaan ja ojensi juhlallisesti kätensä. Yhtä juhlallisesti keiju tarttui siihen. Lintunainen yksin nauroi, sillä heistä oli tilanne ollut niin vakava, etteivät he pystyneet siinä näkemään mitään lystillistä.

Sitten he ahtoivat tavarat vaunuihin, ja Lintunainen ja keiju lähtivät kotiinsa. Tämä retki oli ollut rasittava heille kaikille, ja he olivat todella uupuneet, mutta myöskin hyvin iloiset. Freckles oli niin onnellinen, että hänestä tuntui kuin elämä ei voisi tarjota enempää. Kun Lintunainen oli valmis ajamaan pois, laski poika kätensä ohjaksille ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko meidän kuvamme onnistuneen?" kysyi hän niin innokkaasti, että Lintunainen olisi antanut paljonkin voidakseen varmasti vastata myöntäen.

"Jaa, hyvä ystävä, en tiedä", sanoi hän. "Sitä ei voi ennakolta arvata. Jos otitte kuvan juuri ennen tänne tuloanne, niin oli vielä hyvä valaistus. Jos odotitte, kunnes pikku kana oli aivan lähellä aukkoa, pitäisi teillä olla hyvä kuva, vaikkette olisikaan siepannut juuri sitä ilmettä, jota halusitte. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, mutta oletan, että on täysi syy uskoa teidän onnistuneen. Kehitän levyn illalla, laitan teille siitä näytteen varhain aamulla ja tuon sen matkassani. Työväestö saapuu tänne päivän tai parin perästä. Minä tahdon ottaa niin monta kuvaa kuin mahdollista ennen niiden tuloa, sillä eiväthän ne voi olla säikyttämättä lintuja pois. Herra McLean tarvinnee teitä silloin, enkä oikein ymmärrä, kuinka tulemme toimeen ilman teitä."

Totellen sisäistä tarvetta, jota hänen ei ollut koskaan syytä katua, hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Frecklesin otsalle, suudellen häntä hellästi ja kiittäen häntä monista palveluksista, joita oli rakkaassa puuhassaan häneltä saanut. Freckles läksi pois niin onnellisena, että hänestä melkein tuntui kuin pitäisi hänen katsoa taaksensa, eikö polku siellä ollut noussut kierimään hänen kintereillänsä.

16. luku.

KEIJU KEKSII KALLISARVOISEN PUUN JA ATERIOI TYÖLÄISTEN KERA.

Jo kaukaa Freckles näki heidän tulevan. Keiju seisoi hattuaan heiluttaen. Freckles hyppäsi pyörälleen ja kiiti täristen ja keikkuen pitkin telatietä heitä vastaan. Lintunainen seisautti hevosen, ja keiju ojensi hänelle kuvapaperin. Freckles asetti pyörän nojalleen puuta vasten ja tarttui näytteeseen kiihkoisin sormin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuvaa kanasistaan. Ahnain silmin hän nyt katseli sitä. Kun hän käänsi kasvonsa naisiin, kuvastui niissä täydellinen ihastus.

"Näettehän!" huudahti hän, ja sitten hänen taas täytyi silmätä kuvaa. "Voi minun pikku kanastani, pientä kultaista kanastani! Antaisinpa sinusta vaikka kaikki rahani pankista!"

Sitten hän tuli ajatelleeksi keijun puuhkaa ja Saara Duncanin hattua ja lisäsi: "Tahi ainakin kaiken muun paitsi mitä kipeästi tarvitsen muihin tarkoituksiin. Tahtoisitteko pysähtyä tuvan eteen hetkiseksi ja näyttää tätä rouva Duncanille?" kysyi hän.

"Antakaa minulle tuo pikku kirja taskustanne", sanoi Lintunainen.

Hän käänsi kuvan ulkosyrjät niin, että se sopi kirjaan, ja selitti, että se siinä tilassa vielä oli heikko ja arka. Freckles kiirehti edelle, ja kun he saapuivat perille, näkivät he Saara Duncanin katselevan ihmeissään ja kuulivat hänen toistelevan: "No jopa nyt jotakin!"

Freckles ja keiju auttoivat Lintunaista sijoittumaan koko pitkäksi päiväksi Käärmeojan suulle. Sitten hän lähetti heidät pois ja jäi odottamaan, mitä onni mukanaan toisi.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi tyttö, jonka vilkkaus ja tarmo olivat ehtymättömät.

"Tahtoisitteko pistäytyä majaani hetkeksi?"

"Mieluummin en, ellei teillä ole jotakin perin tärkeätä", sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille. Mennään auttamaan rouva Duncania päivällisen laitossa ja leikkimään pikku pojun kanssa. Minä pidän herttaisista, puhtaista palleroisista."

He ohjasivat askeleensa tuvalle päin. Vähän väliä he pysähtyivät tutkimaan jotakin taikka puhelemaan jostakin luonnon ihme-esineestä. Tytöllä oli nopsat silmät; hän näytti näkevän kaikki, mutta Frecklesillä oli sitäkin nopeampi näkö, sillä olihan suorastaan henki riippunut hänen silmiensä terävyydestä siitä pitäen, kun hänen työnsä rämeellä alkoi. He äkkäsivät jotakin yhtaikaa.

"Näyttää siltä kuin joku olisi aikonut tuosta hakata lipputangon", sanoi keiju koskettaen kenkänsä kärjellä pientä kantoa, joka ilmeisesti oli tämänkesäinen. "Freckles, miksi kukaan katkaisisi näin pientä puuta?"

"En tiedä", sanoi Freckles.

"Mutta minä tahdon tietää!" sanoi tyttö. "Eihän kukaan ole voinut tulla tänne hakkaamaan sitä vain huvikseen. Se on viety pois. Palataanpa taaksepäin ja katsotaan, voisimmeko keksiä sen täällä lähellä."