SISÄLLYS: (continued 2)

Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta, taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman koristelulle.

Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä puuta.

Duncan sanoi: "Nyt poika on joutunut pahaan pulaan!"

"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä, niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon, että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee syksy, ja sitten minä aion — jos hän myöntyy — lähettää Frecklesin äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut olla täällä itse näkemässä."

"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa, minä ja Saara."

Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.

Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi Duncan:

"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa, niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"

McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja työkaluja.

Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle, mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.

"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole sulle mitään työtä tänä päivänä."

"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne asustavat juuri tuossa puussa?"

"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."

Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet. Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä ja painuneet rämeen itäpuoleen.

He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön, mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä ylitse.

Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt kallisten kanojeni pesän!"

Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle. Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui kuin villi.

"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin sen nähdä kokonaan… kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"

Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon. Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.

Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."

Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen nahkanaamainen valkea poikanen."

"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä, saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat, nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"

Ei kukaan ollut nähnyt.

"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta, vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo, että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."

Freckles kosketti häntä käsivarteen.

"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.

"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa, niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden ottamista."

"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. —

Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen, miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.

"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan. "Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."

Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle, ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan. Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa. Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta, jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin paahtava, että se tunkeutui tännekin.

"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä", sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä? Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"

Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.

5. luku.

KEIJU RUUMIILLISTUU, JA MIES PALVOO.

Kenties kuului jotakin kahinaa — Freckles ei myöhemmin voinut sitä muistaa — joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot, Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.

Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar, jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin mielissäni, kun tapasin teidät!"

Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta, lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan, hän sen keksisi.

"Ja… ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä äänellä.

"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi, että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi, ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla, että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin. Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen väsynyt ja kuumissani."

Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle astuimeksi.

"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian, jos hengestänne välitätte!" komensi hän.

Keijukainen hymyili hänen maltittomuudelleen.

"Miksi", tiedusti hän.

"Salliko joku teidän tulla tänne kertomatta mitään käärmeistä?" tiukkasi Freckles.

"Kohtasimme kyllä herra McLeanin telatiellä, ja hän puhui jotakin käärmeistä, luulen ma. Lintunainen pani jalkaansa nahkaiset säärykset, ja varmaankin hänen on ollut hyvin kuuma. Pahempaa hellettä en minä ole koskaan kokenut, enkä ole voinut muuta kuin kylpeä hiessäni."

"Aiotteko tulla sieltä pois?" murisi Freckles.

Impi nauroi ikäänkuin hyvällekin pilalle.

"No jospa minä teille kertoisin tappaneeni kalkkarokäärmeen, joka makasi kiemurassa juuri samassa paikassa, missä nyt seisotte. Se oli minun pituiseni ja paksu kuin käsivarteni, niin että ehkä sentään viitsitte siirtyä sieltä", vaati Freckles.

"Te puhutte erinomaisen hauskalla tavalla", sanoi tyttö. "Isäni oli iiriläinen, ja pitäisihän minun siis osata samaa. No jospa minä teille kertoisin…", matki hän huolellisesti lausuen ja korostaen joka sanan.

Frecklesin pää alkoi olla pyörällä. Hän oli eilen tähän samaan aikaan härnännyt Wessneriä. Nyt hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Jospa te käsittäisitte vaaran!" jatkoi hän epätoivoisena.

"Oo, onkohan se niin suuri?"

Hän kiikkui suomättäällä.

"Jos te olette tappanut käärmeen, niin se oli varmaankin ainoa tältä paikalta, ja muuten sanoo Lintunainen, että kalkkarokäärme on ritarillinen ja aina varoittaa, ennenkuin iskee. Minä en kuule mitään kalisemista. Entäs te?"

"Tuntisitteko sen, jos kuulisitte?" kysyi Freckles melkein ärtyneenä.

Kylläpä hän sai raikkaan naurun vastaukseksi.

"Tuntisinko minä sen?" ivasi hän. "No, näkisittepä vain Michiganin suot, joissa käännetään merkelikuopista kolme neljä käärmettä kerrallaan."

Freckles hämmästyi. Keiju olikin asioihin perehtynyt. Hän ei pelännyt hiventäkään. Hän luotti siihen, että kalkkarokäärme noudattaisi sopimuksen määräyksiä ja kalistelisi ajoissa hänen siirtyäksensä turvaan. Naisessa iiriläinen ennen kaikkea ihailee rohkeutta. Frecklesillä oli uusi syy palvomiseensa. Hän muutti menettelyä.

"Minä ottaisin teidät kernaasti vastaan paraatiovellani", sanoi hän, "mutta kun te olette tullut takatietä, niin olkaa hyvä, astukaa sisään ja istukaa".

Hän viittasi erääseen penkkiin. Keiju tuli heti.

"Voi, kuinka herttaista ja vilpoista", huudahti hän.

Hänen kulkiessaan lehdon läpi Frecklesin oli vaikea pysyä heittäytymättä polvilleen, sillä ne olivat perin heikot ja hänessä oli palava halu jumaloida.

"Tekö tämän olette järjestänyt?" kysyi keijukainen.

"Minä", vastasi Freckles yksikantaan.

"Jonkun täytyy tulla tänne ja isolle kankaalle kopioida joka sivu täältä", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan nähnyt näin kaunista. Kuinka mielelläni jäisin tänne teidän kanssanne! Tulenkin tänne joskus, jos sallitte; mutta tahdotteko nyt, jos teiltä liikenee aikaa, auttaa minua hakemaan vaunuja? Jos Lintunainen tulee takaisin ja huomaa minun poistuneen, joutuu hän ihan suunniltaan."

"Tulitteko läntistä tietä?" kysyi Freckles.

"Luulen niin", sanoi neito. "Mies, joka puhui Lintunaisen kanssa, sanoi että se on ainoa paikka, missä piikkilangat ovat maassa. Me ajoimme sisään, mutta olipa se kauheata… yli kantojen ja runkojen ja liejussa aina pyörännapoja myöten. Senhän te kaiketi tunnette. Minä olisin pysynyt vaunuissa, mutta se oli niin väsyttävää. En kuolemakseni aavistanut, että eksyisin. Enköhän vain saa aika lailla toruja! Minä retkeilen Lintunaisen kanssa puolet kesälomastani. Isä sanoo, että opin sillä tapaa koko paljon enemmän kuin koulussa, ja suoraan luonnosta. Ei koskaan ennen minulla ole ollut pelkoakaan siitä, että eksyisin. Ensin luulin, että se olisi jotakin kauhistuttavaa, mutta kun nyt olen tavannut teidät, niin siitä ehkä loppujen lopuksi tulee hyvin hauskaa."

Freckles hämmästyi havaitessaan itse puolustavansa tyttöä. "Siellä oli niin kuuma. Eihän saattanut odottaa, että te jaksaisitte kestää sitä tuntikausia paikalta liikahtamatta. Minähän voin kulkea teidän matkassanne melkein sinne saakka, missä olitte. Sitten te voitte istua vaunuihinne, ja minä lähden hakemaan Lintunaista."

"Henkenne menetätte, jos niin teette. Kun hän viipyy näin kauan, tietää se sitä, että hänellä on jotakin 'fokuksessa'. Nähkääs, kun hän on valokuvaamassa ja tuntikausia makailee risukoissa ja vedessä ja aurinko paahtaa häntä ja elukoita ryömii hänen ylitsensä ja jos sitten joku tulee ja pelottaa tiehensä linnun, juuri kun hän on saanut sen houkutelluksi esiin — niin silloin hän vaikka tappaa. Millään ehdolla ette saa mennä häntä hakemaan. Hän on luultavasti rakkuloilla ja puoliksi syöty, mutta hän ei milloinkaan hellitä, ennenkuin on päässyt tahtonsa perille."

"Sitten kai on parempi pitää huolta teistä", ehdotti Freckles.

"Nyt te haastatte järkeä", sanoi keiju.

"Saanko koettaa auttaa käsivarttanne?" pyysi poika. "Onko teillä käsitystä siitä, kuinka kipeää se tekee?" tiukkasi toinen.

"Hieman", vastasi Freckles.

"Herra McLean sanoi, että me luultavasti löytäisimme täältä hänen poikansa…"

"Hänen poikansa!" huudahti Freckles.

"Niin hän sanoi. Ja että te tekisitte kaiken voitavanne meidän hyväksemme, ja että me voisimme uskoa teille henkemmekin. Mutta minä olisin luottanut teihin yhtäkaikki, vaikken olisi tiennyt teistä mitään. Kuulkaa, isänne on kai hyvin kopea teistä, eikö niin?"

"Enhän tiedä", vastasi toinen huumaantuneena. "No, kysykää vain minulta, jos haluatte luotettavaa tietoa. Hän on niin ylpeä teistä, että vallan paisuu kuin sammakko Aisopon sadussa. Jos teillä milloinkaan on ollut näin pahasti loukkaantunut käsivarsi ja voitte jotakin tehdä, niin koettakaa parastanne!"

Hän kääri hihansa ylös ja paljasti lumivalkean käsivarren, jonka muodot olivat niin erinomaisen hienot, ettei yksikään kuvanveistäjä olisi pystynyt sitä kaavailemaan.

Freckles avasi rohtokotelonsa, otti siitä liinakankaan kappaleen ja repi sen kaistaleiksi. Sitten hän kävi hakemassa sangollisen kirkkainta vettä mitä löysi. Keijukainen antautui hänen hoitoonsa kuin pieni lapsi, ja poika pesi pois veren ja sitoi pahannäköisen haavan. Haavurintyönsä hän päätti kääntämällä revityn hihan liinakankaan päälle ja sitomalla sen kiinni havaslangalla, keijukaisen auttaessa solmujen teossa.

Frecklesin hyppyset vapisivat tässä puuhassa ja kasvot olivat ylen vakavat.

"Tuntuuko paremmalta?" kysyi hän.

"Voi, se on hyvä jo", lausui keiju. "Ei koske enää ollenkaan."

"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."

"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."

"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles silmät maahan luotuina. "Se olisi… se olisi hirveän ikävää. Lääkäri ehkä tietäisi mitenkä sen estää."

"Jaa, sitä en ajatellut!"

"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat ajatelleet."

Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy, joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt.

"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun te olette sitonut sen niin sievästi!"

Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia. Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.

Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.

"Meidän täytyy lähteä etsimään vaunuja", lausui keiju nousten istumasta.

Heti huolissaan hänen puolestansa Freckles hypähti pystyyn, tarttui sauvaansa ja rupesi oppaaksi, vahtien tarkasti joka askelta. Hän meni niin läheltä onttoa puuta kuin uskalsi ja pienen hakemisen jälkeen löysi vaunut. Hän raivasi polun keijulle ja helpotuksesta huokaisten näki hänen terveenä nousevan ajoneuvoihin. Helle oli paahtava. Impi työnsi kosteat kiharat pois otsalta.

"Onpa tämä kiusallista!" sanoi Freckles. "Te ette koskaan tule tänne takaisin."

"Kyllä minä tulen!" vastasi keiju. "Lintunainen sanoo näiden lintujen pysyvän toista kuukautta pesässään, ja hän ottaisi mielellään kuvan harva se päivä seitsemän kahdeksan viikon ajalla kukaties."

Ilonhuudahdus oli karkaamaisillaan pojan huulilta.

"Silloin ette saa kiduttaa itseänne ja hevostanne ajamalla tänne toistamiseen", hän sanoi. "Minä näytän teille tien, jota myöten pääsette melkein pesälle asti itäpuolitse, ja sitten voitte kiertää minun majalleni ja odottaa siellä niin kauan kuin Lintunainen puuhaa. Siellä on vilpoista miltei aina ja mukavat istuimet ja vettä."

"Onko teillä siellä juomavettä?" huudahti tyttö. "Minun ei ole koskaan ollut niin jano ja nälkä, mutta en viitsinyt siitä mainita."

"Enkä minäkään sitä älynnyt!" valitti Freckles. "Heti paikalla noudan teille hyvää juotavaa."

Hän kääntyi linjapolulle.

"Suvaitkaa odottaa hetkinen!" huusi keiju. "Mikä teidän nimenne on? Tahdon ajatella teitä sillä aikaa kun olette poissa."

Freckles kohotti ruskeatäpläiset kasvonsa ja hymyili veitikkamaisesti.

"Freckles"? arvasi tyttö ja nauroi. "Ja oma nimeni on…"

"Minä tiedän sen", keskeytti poika.

"En usko sitä. Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Ettekö suutu?"

"En ainakaan ennenkuin olen saanut vettä."

Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."

Tyttö nauroi mielissään.

Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.

"Tämmöiset hedelmät ovat vilvoittavia", oli Duncanin vaimo sanonut.

Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles pääsi perille.

"Juokaa hitaasti!" varoitti poika.

"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää. Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."

Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa, niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.

"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä enkeliksi, suojelusenkelikseni."

"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä, mutta tänään aivan erikoisesti."

"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi. Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt ihmistä niin kopeana."

"Sanoiko hän olevansa ylpeä minusta?" kummeksi Freckles.

"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"

"Minä olen syönyt päivälliseni kaksi tuntia sitte", vastasi poika.

"Rehellisesti, kuin intiaanin sanalla?"

"Toden totta. Minä toin tämän juuri teitä varten."

"Hyvä! Jospa tietäisitte, kuinka nälkä minun on, niin tietäisitte myös ihan pilkulleen, kuinka kiitollinen olen."

"No syökää siis", kehoitti Freckles onnellisena.

Keijukainen istui isolle kameralle, levitti ruokavarat vaununistuimelle ja jakoi ne kahteen osaan. Parhaat palat mitä voi löytää hän varovaisesti pisti takaisin koriin. Loput hän söi. Taaskin hän Frecklesistä tuntui kuin rämeeseen kuuluvalta, sillä vaikka hän oli melkein nälkään nääntymässä, nautti hän ruokansa niin sirosti kuin Frecklesin pieni keltainen toveri ja jokainen hänen liikkeensä oli kevyt ja viehättävä. Katsellessaan häntä nälkäisenä poika kertoili linnuistaan, kukistaan ja kirjoistaan, tietämättä mitä oikeastaan puhui.

Hän vei hevosen syvälle hetteelle, jonka tiesi, ja kiusattu eläin joi ahnaasti ja hieroi häntä kuonollaan ystävällisesti, kun hän ruoholla pyyhkieli sen hiestynyttä ruumista. Äkkiä keiju kirkaisi: "Tuossa tulee Lintunainen!"

Freckles oli aikonut lähteä pois ennen hänen tuloansa, mutta iloitsi nyt siitä, että oli jäänyt, sillä hiestyneempää, uupuneempaa ja pahemmin purtua olentoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kaikenlaiset kamerat ja kapistukset painoivat hänet melkein maahan. Freckles riensi hänen avukseen, otti kaikki mitä jaksoi kantaa naisen kuormasta, tunki ne vaunujen takaosaan ja auttoi häntä kapuamaan ylös. Tyttö antoi hänelle vettä, polvistui avaamaan hänen säärystimensä, huuhteli hänen kasvojaan ja tarjosi hänelle syötävää.

Freckles toi hevosen. Hän ei ollut varma valjaista, mutta keiju tunsi ne, ja pian he poistuivat suolta. Sitten hän opasti heitä, kuinka he pääsisivät kanojen puulle ulkoa päin, osoitti hevoselle viileämmän paikan ja selitti, kuinka keiju seuraavalla kerralla heidät tullessaan osaisi hänen majalleen siellä odottaaksensa.

Lintunainen lopetti ateriansa ja nojasi taaksepäin, melkein liian väsyneenä puhuakseen.

"Saitteko pikku kanasesta kuvan?" kysyi Freckles.

"Oivallisen sainkin", vastasi kysytty. "Se asettui mainioon asentoon. Mutta emolle en voinut mitään. Se tarvitsee mairittelua."

"Luojan kiitos!" jupisi Freckles itsekseen.

Lintunainen alkoi tuntea itsensä pirteämmäksi.

"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.

"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita 'Frecklesin kanoiksi'."

"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani, annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi sidottuna."

Freckles hengähti syvään.

"Parastani koetan", lupasi hän, ja se lupaus oli totisinta totta.

"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei. Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin kaukana pohjoisessa."

"Niin sanoi herra McLeankin", vastasi Freckles.

Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.

Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.

"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen nimittävän isäänsä herraksi?"

"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen, vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä täytyy olla jotakin harvinaista."

Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen. Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.

Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä. Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.

Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.

"Onko jotakin vinossa?" kysyi hän levottomana.

"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."

Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja katsoi McLeania silmiin.

"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni, sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä, kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."

"Pelkään, että se on totta", sanoi McLean "Ja siksi olen päättänyt ottaa toisenkin vahdin, kunnes tulemme tänne. Siihen ei nyt ole kuin muutama viikko, ja minä olen niin huolissani sinusta, että sinua ei saa jättää kauemmin yksiksesi. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, hävittäisi se yhden elämäni rakkaimpia suunnitelmia."

Mielipahoin Freckles kuuli johtajan aikovan panna tänne toisenkin vartijan.

"Ei, ei, herra McLean", esteli hän. "Ei missään nimessä! En minä tahtoisi vierasta tänne säikyttämään lintujani ja tallaamaan kammiotani, ja kaikin tavoin häiritsemään. Ei millään muotoa! Ette te tarvitse muuta vartijaa kuin minut. Minä aion pysyä uskollisena. Minä aion jättää tämän piirini sellaisenaan takaisin, yhdenkään puun puuttumatta — henkeni kautta, sen tahdon tehdä! Voi, älkää lähettäkö tänne toista miestä, niin että he voisivat sanoa minun säikähtyneen ja pyytäneen apua! Sehän leikkaisi pahasti kunniaani, jos niin tekisitte. Muuta en pyydä kuin toisen aseen lisää. Jos tässä tosiaan syntyy jotakin kohua, niin ei kuusi patruunaa ole paljonkaan, ja tehän tiedätte, että minä olen hitaanpuoleinen lataamaan."

McLean veti takataskustaan ison kiiltävän revolverin ja ojensi sen Frecklesille, joka pisti sen vyöhönsä entisen viereen.

Sitten isäntä istui mietteissään.

"Freckles", sanoi hän viimein, "me emme tunne kenenkään luonteen ainesta, ennenkuin jokin leikkaa sitä syvältä ja paljastaa sydänpuun semmoisenaan. Sinussa on ainesta erinomaisen hienoon kapineeseen, poikaseni, ja oman pääsi saat vielä pitää näinä harvoina viikkoina. Jos sinua sitten haluttaa, aion minä viedä sinut kaupunkiin ja antaa sinulle kasvatusta, ja sinusta tulee minun pojuseni — oma poikani."

Freckles kiersi sormensa Nellien harjaan tukeakseen itseänsä.

"Mutta miksi te tekisitte niin, sir?" sammalsi hän.

McLean laski kätensä pojan olkapäälle ja veti hänet luoksensa.

"Siksi, että rakastan sinua", sanoi hän yksinkertaisesti.

Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän. "Voi, hyvä Jumala!"

McLean puristi häntä tiukemmin. Sitten hän ratsasti pois polkua myöten.

Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin, yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä, hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:

"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut", sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."

6. luku.

SATTUU KAHAKKA, JA NAISET AMPUVAT.

Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti, missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen, sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean menettänyt vetonsa.

Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii", Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?

Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle. Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan, mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki kanansa ja näkisi niiden pesät.

Kulkiessaan hän herkeämättä puheli keijukaisestaan.

"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot, ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi. Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja, joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen, niin — voi Herra Jumala! — kenties… kenties hän laskee kauniit käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"

Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä, sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.

"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella, että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.

"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne tulevat minun kanojeni siivistä — se on aivan varmaa, sillä ainoa enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa, ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."

Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi keijun sinne.

Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata. Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko pesiä, ja saattoi — hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla joitakin Lintunaiselle harvinaisia.

Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä aukaisseet.

Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten hoitajainsa lisäksi.

Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien lokaisimmat kohdat.

Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan melkein mihin suuntaan tahansa — jos oli mitään aavistusta suunnasta eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa. Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot täyttivät kokonaisia lammikoita.

Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä. Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.

Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.

"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai linnunpoikasista vielä tänä aamuna."

Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi, että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.

"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."

Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.

Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin, ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.

Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle, ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.

"Miksi te aiotte?" kysyi hän verkalleen.

"Miksi herra McLean minua vain haluaa", vastasi toinen.

"Mitä te enimmäkseen teette?" kysyi tyttö.

"Vartioin linjojani."

"En tarkoita työtänne."

"Oo! Joutohetkinäni minä siistin majaani ja luen kirjojani."

"Kummasta on enemmän työtä: majasta vai lukemisesta?"

"Majassa puuhaan vain sen verran, että se pysyy kunnossa, ja muuten luen."

Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut liian paljon aikaa."

Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.

Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska. Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta. Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?" tiukkasi hän.

"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.

Tyttö istuutui penkille — hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan se kirjoitettu koko olentoonne."

— Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, — tuumiskeli hän. — Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan, tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista, ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta kuullut.

"Tahdotteko tehdä jotakin mielikseni?" kysyi hän.

"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän, kunnes osaan".

"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."

Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu, jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:

Me käymme maahan keijujen näin riemumielin laulellen! Me näämme Keijumaasta unta: on uhkea se valtakunta, se kasvaa, kukkii, vihannoi, sen yllä ain' on aamunkoi, ja mit' on suurta, ihaninta, saa siellä tunteakseen rinta. Oi, tralalaa! Nyt käymme aina me riemumielin, onnekkaina, ja pian teitä tervehtäen soi laulu niinkuin keijuväen; se raikkahasti kajahtaa: Ohei, tralalalaa!

Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun — kop! kop! — pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat juoksivat sisäänkäytävälle.

"Freckles, Freckles!" huusi Lintunaisen ääni.

Heti he olivat hänen luonaan polulla.

"Ovatko molemmat revolverit ladatut?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi Freckles.

"Voitteko mitään oikotietä päästä muutamassa minuutissa rämeen poikki korppikotkain pesälle ja ihan hiljaa?"

"Kyllä."

"Rientäkää sitten joutuin", sanoi Lintunainen. "Nostakaa tyttö taakseni, ja me ratsastamme takaisin sinne, mihin jätitte hevosen, ja odotamme teitä. Kädenkäänteessä minä sain kuvatuksi pikku kananpoikasen ja pistin sen takaisin pesään. Sen emo tuli aivan lähelle, ja minä olin ihan varma, että se puikahtaisi puuhun. Valaistus oli oivallinen, niin että laitoin kameran kuntoon ja peitin oksilla, kiinnitin siihen pitkän letkun, loittonin satakunta askelta ja piilouduin pensaikkoon odottamaan. Muuan lyhyt, vanttera mies ja toinen pitkä ja tumma kulkivat ohitseni niin läheltä, että olisin melkein voinut kädellä heihin koskettaa. Heillä oli iso saha olalla. He sanoivat aikovansa työskennellä lähes kahteentoista, vaan sitten heidän täytyy heittää kesken, kunnes te olette sivuuttanut paikan, ja sitten he yrittävät lastata ja illalla viedä pois. He menivät eteenpäin — ei aivan näkyvistäni — ja rupesivat sahaamaan erästä puuta. Herra McLean puhui minulle joku päivä takaperin, mitä luultavasti tapahtuisi täällä, ja että jos he saavat kaadetuksi sen puun, hän menettää vetonsa teidän puolestanne. Menkää koilliseen suuntaan ja joutukaa. Me kohtaamme teidät vaunujen luona. Minä olen aina asestettu. Antakaa Pienokaiselle toinen revolverinne ja pitäkää itse toinen. Me hajaannumme ja hiivimme heidän kimppuunsa eri puolilta ja lähetämme heille kuulasateen, joka ajaa heidät käpälämäkeen. Ja nyt joutuin!"

Hän kiristi ohjaksia ja karautti reippaasti pitkin polkua. Hatuttomin päin ja salamoivin silmin istui keiju takana kädet kierrettyinä hänen vyötäistensä ympäri.

Freckles lähti juoksemaan. Hän liikkui kuitenkin hyvin varovaisesti, äänettömin askelin väistäen oksat ja pensaat ja pyrkien näkymättä niin lähelle kuin suinkin sitä paikkaa, missä otaksui miesten olevan, juostessaan hän yritti ajatella. Hän oli kohtaamassa Wessnerin, joka paloi kostonhimosta ja jota auttoi paikkakunnan pahin tappelupukari. Hän oli tottunut tuohon ajatukseen, mutta ei siihen haitalliseen seikkaan, että hänellä olisi niskoillaan kaksi naista, joista epäilemättä täytyisi pitää huolta, vaikka Lintunainen oli tarjoutunut auttamaan. Hänen sydämensä jyskytti pahemmin kuin milloinkaan juostessa. Hänen täytyi noudattaa Lintunaisen suunnitelmaa ja kohdata heidät vaunujen luona, mutta jos he todella aikoivat yrittää hänen avukseen, ei hän voisi siihen suostua. Sallia keijun hypistellä revolveria hänen puolustuksekseen! Ei koskaan! Ei kaikkienkaan Limberlostin puitten takia! Voisihan keiju ampua itsensä tai unohtaa kaiken varovaisuuden ja osua käärmeen purtavaksi, joka ei tänään ollut erikoisen ystävällisessä mielentilassa. Freckles hymähti katkerasti eteenpäin kiitäessään.

Hänen saapuessaan vaunujen luo olivat Lintunainen ja keiju valjastaneet hevosen eteen, sulloneet tavaransa ja odottivat nyt rauhallisesti. Lintunainen piteli revolveria kädessään. Hän oli tummissa vaatteissa. He olivat kiinnittäneet ison kamerakankaan keijun vaalean hameen etupuolelle.

"Antakaa Pienokaiselle toinen revolvereistanne, pian!" sanoi Lintunainen. "Hiivitään eteenpäin, kunnes olemme sopivan ampumamatkan päässä. Viidakko on niin tiheä ja he ovat niin toimessaan, että eivät äkkää meitä, jollemme pidä ääntä. Te ammutte ensin, sitten paukautan minä taholtani ja sitten sinä, Pienokainen, ja ammu koko korkealle tai sitten hyvin matalalle. Ei satuteta niihin. Mennään niitä voroja niin lähelle, että asia käy jännittäväksi, ja jatketaan leikkiä, kunnes saamme ne täältä pois."

Lintunainen ojensi kätensä, otti pienemmän revolverin hänen vyöltään ja antoi sen keijulle. "Pidä hermosi kurissa, rakkaani, katso mihin astut ja ammu ylös", sanoi hän. "Mene siitä suoraan niitä kohti. Odota, kunnes kuulet Frecklesin ensimmäisen laukauksen, ammu sitten heti minun laukaukseni jälkeen, jotta he kuulevat, että meitä on enemmän. Jos haluatte pelastaa McLeanin vedon, niin lähtekää nyt!" komensi hän Frecklesiä, joka tuskallisesti katsahtaen keijuun läksi juoksemaan itään päin.

Lintunainen asettui keskivälille ja lähtiessään varoitti vielä kerran keijua kyykistymään ja ampumaan korkealle ylös.

Viidakon läpi Lintunainen hiipi lähemmäksi kuin oli aikonutkaan, joutui varman ampumamatkan päähän ja odotti Frecklesin laukausta. Seurasi pitkän minuutin tuskallinen odotus. Miehet ojentausivat henkäistäkseen. Työ käsisahalla oli aika vaivaloista rämeen helteessä. Heidän levätessään veti iso musta jätkä pullon taskustaan ja alkoi öljytä sahaa.

"Täytyy pysyä hiivatin hiljaa", sanoi hän, "ja kaataa se vasta, kun tuo kirottu vahti on mennyt päivälliselleen".

Jälleen he ryhtyivät työhönsä. Frecklesin revolveri syöksähti tulta. Lyijy pamahti ulos teräksestä. Sahan kädensija lensi Wessnerin kourasta, ja hän horjahti säikähtyneenä. Musta Jaakko hypähti ja kirosi karkeasti. Koillisesta tullut kuula pyyhkäisi hatun hänen päästään. Keiju ei ollut odottanut vuoroaan, eikä tosiaan saattanut sanoa hänen ampuneen ylös. Melkeinpä samalla hetkellä tulla vihelsi kolmas laukaus idästä. Musta Jaakko kiljaisi suunniltaan pelosta, sillä se vei kannan hänen kengästään. Freckles lähetti vielä luodin, ja muta roiski Wessneriä silmiin. Tulta tuiski yhtenään. Turvautumatta edes aseisiin ryntäsivät molemmat miehet itäistä tietä pitkin lyijykuulien vonkuessa heidän korvissaan.

Freckles tervehti metsänvarkaita niin läheltä kuin suinkin tohti, mutta jos keiju ei tosissaan aikonut satuttaa, meni hän kuitenkin rohkeudessa aivan sopimattoman pitkälle.

Miesten ennättäessä vahtipolulle Freckles kiljui minkä kurkusta jaksoi: "Etelästä niitä vastaan, pojat! Ampukaa etelästä!"

Niinkuin hän oli toivonut, poikkesivat Jaakko ja Wessner heti notkoon. Lyijysade seurasi heitä. Kyyrysillään he juosta porhalsivat notkon poikki vilkaisemattakaan taaksensa ja katosivat metsään telatien toiselle puolelle.

Sitten pieni seurue kerääntyi puun ympärille.

"Parasta että vähän sorvailen tätä sahaa, niin etteivät voi sitä käyttää, jos sattuisivat tulemaan takaisin", sanoi Freckles, otti käsikirveensä ja katkoi sahan hampaat.

"Nyt meidän täytyy lähteä täältä kenenkään näkemättä", sanoi Lintunainen keijulle. "Ei minun kannata saada vihamiehiä noista miehistä, sillä voinhan milloin tahansa retkilläni kohdata heidät."

"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle, ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."

Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan kuolonkalpeat.

"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin unohdin, että minun piti kyyristyä."

Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?

"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa, että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa. Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä, eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.

7. luku.

FRECKLES SAAVUTTAA KUNNIAA JA KEKSII TIELLÄ JALANJÄLJEN.

Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.

Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he palaisi.

Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä. Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin — nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos näkisivät hänet jossakin muualla.

Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä. Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän heitä rakasti!

Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.

Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.

Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen. McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.

Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.

"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun. Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa, että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä vastaan."

"Eipä tietenkään; eikä keiju liioin, sir", sanoi Freckles.

"Keiju?" kysäisi McLean kummissaan.

Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen saapumisesta ja ristimisestä.

"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta. En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen tämäntapaiseen paikkaan."

"Hän tohtii sen siksi, että tyttö on helmi, sir", sanoi Freckles innokkaasti. "Luottaahan tyttö siihenkin, että kalkkarokäärme kalistelee ennenkuin iskee häneen, ja luonnollisesti hän ajattelee voivansa luottaa ihmisiin yhtä hyvin. Eikä ole sitä Jumalan luomaa, joka ei uhraisi elämäänsä hänen puolestaan. Hän ei kaipaa mitään vartijaa. Hänen kasvonsa ja suloinen olentonsa ovat ainoa turva mitä hän tarvitsisi kiljuvien villienkin parissa."

"Sanoitko hänen käyttäneen toista revolveria?" kysyi McLean.

"Hän ihan pelotti minut kuoliaaksi", myönsi Freckles. "Hänen isänsä näyttää opettaneen hänet ampumaan. Lintunainen käski nimenomaan hänen kyykistyä alas ja ampua ylös aivan vain pelottaaksensa heitä. Mutta se huima pikku olento saattoi heitä ihan länsitielle saakka lähetellen kuulia kuin rakeita, niin että ne suhisivat heidän korvissaan ja kantapäissään; ja voisinpa uskoa, kissa vie, ettei hän ensinkään huolinut siitä, vaikka olisi osunutkin. En ole nähnyt paljonkaan ampumista, mutta sen minä sanon, että lähemmäs ei satuttamatta pääse. Melkein säikytti minut hengiltä, niin minä pelkäsin hänen näppäävän toisen heistä. Kun minulla ei muuta ollut kuin pari naista, joita ei tohtinut sekoittaa juttuun, täytyi minun päästää miehet karkuun."

"No, tokko ne tulevat takaisin?" kysyi McLean.

"Tietysti! Eivät ne aio tähän tyytyä. Saatte panna päänne pantiksi siitä, että ne tulevat takaisin. Ainakin Musta Jaakko. Wessner ehkä ei uskalla, paitsi jos on puolihumalassa. Silloin hän on ihan hurja. Ja seuraavalla kerralla…" Freckles empi.

"Mitä?"

"On vain kysymys siitä, kuka ampuu ensin ja varmimmin."

"Sittenhän minä en muuta voi kuin panna kaksi vahtia ja laittaa työväkeä tänne niin pian kuin mahdollista. Heti kun huomaan, että meillä on paras tavara sieltä jo tallella, tulemme tänne. Asia on niin, monessa tapauksessa ainakin, että ennenkuin puu on kaadettu, on vaikeata sanoa, mitä siitä lähtee. Sinua ei käy enää yksin jättäminen tänne. Jaakko on ampunut jo parikymmentä vuotta, sinä vain yhden, niin että selväähän on, ettet sinä hänelle piisaa. Kenenkä työmiehistämme sinä kernaimmin ottaisit mukaasi?"

"En ketään, sir!" vastasi Freckles kiihkeästi. "Ensi kerralla minä otan jalat alleni. En yritäkään tapella yksin heitä vastaan. Kun vain saan vihiä heistä, niin heti kapaisen teidän luoksenne. Minun täytyy tulla kuin salama, eikä Duncanilla ole ylimääräistä hevosta, niin että olen ajatellut olevan parasta, jos hankkisitte minulle hevosen — taikka pyörä ehkä olisi parempi. Minun oli tapana käydä kunnankodin tohtorin asioilla ja hän salli minun ottaa polkupyöränsä liikkuessani kaupungilla. Ja toisinaan ylihoitajakin lainasi minulle omaansa tunnin ajaksi. Pyörä maksaisi vähemmän ja olisi nopeampi kuin hevonen ja vaatisi vähemmän hoitoa. Eiköhän kävisi laatuun, että jos te piakkoin pistäytte kaupungissa, sieltä ostaisitte jonkin vanhan pyörän romukaupasta, sillä jos joskus tulee ajaneeksi kaikessa kiireessä, ei pyörästä ole jäljellä paljon muuta kuin kädensijat telatien poikki päästyä."

"Niin", sanoi McLean, "ja jos sinulla ei ole ensiluokkaista pyörää, et lainkaan pääse telatien poikki".

Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista, mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen, ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän oli sokea todelliselle avuntarpeelle.

Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä vaikka kuinka paljon.

Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.

Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu. Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän harppasi sen luo ja nosti sen — voi, kuinka hellävaroen! — katsellen sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran, että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.

Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella, mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.

Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään. Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade sitä hävittäisi.

Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa ja katseli jälkeä hellästi.

"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän heidät, niin että paikoiltaan nousevat."

Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi juonut riemun lähteestä.

8. luku.

FRECKLES TAPAA LIIKEMIEHEN EIKÄ SIITÄ MENETÄ MITÄÄN.

"No älähän nyt mitä!" huudahti Duncanin vaimo, kun Freckles seisoi hänen edessään kädessä keijun hattu. "Minä olen aina ajatellut, että sinä tai Duncan älyäisitte, että hilkka ei ole oikein sopiva minunlaiselleni vaimoihmiselle, ja siinä teit oikein kauniisti, kun toit minulle tämän sievän hatun."

Hän käänteli sitä, tarkastellen olkikudosta ja lehtireunustusta, ja ihastuneena silitteli karkein sormin silkkinauhoja. Kun hän ihaillen kohotti sitä, näkivät Frecklesin hämmästyneet silmät uuden puolen Saara Duncanista. Vaimo laski leikkiä, mutta alta pilkisti selvänä se tosiasia, että vaikka hän olikin köyhä, työn kuluttama ja vailla muuta hienostusta kuin mitä oli syntyessään saanut, oli hänen sielussaan kumminkin jotakin, mikä vaati naisellista koristelua, ja Frecklesin kävi häntä oikein sääli, niin että hän päätti kaupunkiin tultuaan lähettää emännälleen uuden hatun, vaikkapa siihen menisi viisikymmentä dollaria.

Hidastellen vaimo antoi hatun takaisin.

"Sinä olet hirveän kiltti, kun ajattelet minua", sanoi hän iloisesti, "mutta ihmettelen kuitenkin, kuinka on makusi laita. Etkö luule, että sinun on paras viedä tämä takaisin ja tuoda vähän yksinkertaisempi pääkappale naiselle, jonka hiukset ovat jo puoleksi harmaat? Tämä näet tuntuu koko joukon liika iloiselta minulle. Silti en sano, ettei se ole juuri sellainen, kuin haluaisin, mutta enhän voi saattaa itseäni naurunalaiseksi. Paras sinun on antaa tämä jollekin nuorelle ja kauniille, tuollaiselle kuusitoistavuotiaalle. Mistä olet sen tavoittanut, Freckles? Jos täällä on viime aikoina jotakin joutunut hukkaan, olet unohtanut siitä mainita."

"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen hattua korkealla.

Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin magneetin voimasta.

"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."

"Niinpä kylläkin", sanoi Freckles. "Se kuuluukin keijukaiselle."

Sitten hän kertoi hatun historian ja kysyi, mitä sillä nyt tekisi.

"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."

Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä varma.

"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.

"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla, hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."

"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.

"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."

"Mutta entä jos sen tunnin aikana…?"

"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."

"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.

"Miksen?" kysäisi vaimo.

"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon muuta mitä rämeessä on."

"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia, että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."

"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles. "Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"

"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä, että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"

Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen, mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan hänen isänsä konttorille päin.

Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa. Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä voin palvella teitä, sir?"

Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen Limberlostin vartija, sir."

"Miksi ette vie sitä perille itse?" kysyi liikemies.

Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani, veisittekö te sen itse?"

"En, en kai", vastasi herrasmies nopeasti.

"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles viattomasti.

"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön, jonka Freckles otti kumartaen vastaan.

"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.

"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."

Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne, mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua minun tähteni."

Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja tunsi niistä pitävänsä.

"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."

"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."

"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta" — taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa — "mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä. Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."

"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa, että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä, että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin paljon ja hyvästi, sir."

Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.

Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan, hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei, Freckles!"

Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa. Hänellä oli yllään lumivalkea puku — soma pikku hamonen, kaulalla ja ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä, josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.

"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä Limberlostiin?"

"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti autoitte minua."

Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä, että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta, sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."

Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi, että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.

"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan tulemasta takaisin", sanoi hän.

Tyttö nauroi hilpeästi.

"Näytinkö minä pelästyneeltä?" kysyi hän.

"Ei, ette näyttänyt."

"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat! Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät. Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita, nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"

"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."

"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä, hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää viljaa ja perunaa."

He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat yhteen ääneen nauramaan.

"Tekin pidätte siitä", sanoi Freckles.

"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset, kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan ystävän menettämiseltä, eikö niin?"

"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."

"Tulkaapa saamaan raitista juotavaa, ennenkuin lähdette", sanoi keiju.

"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."

"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi päivänä."

Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin. Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa, työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä, jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan. Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt — jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! — ja kuulisi uteliasten pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi. Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun yleväsydämisyytensä seurauksista.

"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä maljoja jääkylmine juomineen."

Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti. "Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut, kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että… että… niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."

Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen kainaloonsa — oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.

"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."

Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.

"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi sitä estääkseni."

Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni arvioimisessa, — ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."

Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.

Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan, johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"

Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän luoksensa ja temmannut hatun päästään.

Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän. "Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua poliisi teitä taluttamaan?"

Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.

"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.

"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."

Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.

"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"

Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan mieheen.

"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.

Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.

"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.

"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"

Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.

"Se on aivan liian makeata janoiselle miehelle", sanoi hän.

Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen. Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?" kysyi hän.

Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos oppisin tuon tempun!"

Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon tämän salokeijun terveydeksi."

Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."

Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"

"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne. Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa, että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."

"Ja hän suostuu?" kysyi mies virnistäen.

"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa, sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan, että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänen harrastuksessaan, sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."

"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan. "Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä? Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen puolestaan'. Kuka se lienee?"

"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle silmä."

Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman levoton rouva Duncanin puolesta."

Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.

"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.

Tämä kohteliaisuus oli hieno ja miellytti tyttöä. Hän naurahti iloisesti.

"Ensi kerralla te kenties ette niin paljon kursaile", härnäsi hän.

"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla toistamiseen?"

Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän liikkeelle jo nyt."

Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.

"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani, ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin pidän, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä hetkellä.

"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri ennätätte pois alta. No, hyvästi!"

9. luku.

LIMBERLOST AHDISTAA ROUVA DUNCANIA, JA FRECKLES EHÄTTÄÄ APUUN.

Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä — se varmaankin tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?

Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas, maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta toiselle ei mitään.

Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla, kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi eteenpäin kaikin voimin.

Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä, että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.

Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä, hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.

Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.

Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää ja ärinää.

Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä. Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois. Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.

Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien otsaltaan päähineensä liepeeseen.

"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."

Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi. Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu. Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille. Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi. Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn puun kannolle.

Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa, koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena kirkaisi, syöksyi hän polulle.

Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O' jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan, ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen.

Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti, ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä, kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.

Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi, että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine, jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle, hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi — kalisteli niin että vaimensi mehiläisten äänet.

Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen, joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä, kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.

Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet löysi, ja makasi liikkumatta.

Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.

Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen kumoon, ja lapset parkuivat.

Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa. He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."

Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut; sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no, herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut, kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä. Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."

McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.

Freckles punastui ja näytti miettiväiseltä.

"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir", vakuutti hän arkailematta.

McLean nauroi satulassa istuessaan.

10. luku.

FRECKLES AHERTAA KOVASTI, JA SALOKEIJU PALKITSEE.

Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta, jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.

Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.

Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.

Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.

"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"

Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.

"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te laulatte… tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"

"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen, ja tällä kertaa aion pinnistää."

"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani ja laulaisin."

"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.

"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että Limberlost on täynnä epämieluisia asioita — todellisia vaaroja, samalla ollen perin epäterveellinen — ja että se niin pitkälle kuin ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan dollarin kuukausipalkasta — sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.

"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata, he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin, nimeltä jaunting-car. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."

Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:

"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss' oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken säestänyt).

"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa! Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä, soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä pysähdyn eteenne — niin silloin laulakaa."

Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.

Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu. Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.

Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään näppäili kieliä täysin voimin.

Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:

Irlannin vihreä kolmikkolehti renkaana yhdessä varressaan: lempi ja usko ja rohkeus rehti, niissäpä taika ja mahti on maan.

Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla. Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä, että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.

Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?

Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen otsalleen.

Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen myös saatte."