TULEVAISUUDEN VARJO

MYSTEERIO

Leluja ovat kaikki ihmiset. Lelu olin itse eilen. Tänään olen se, joka avaa mysteerion. Tahdon kaikkien tulevan luokseni, tahdon kaikkien kuulevan, kuinka sydämeni lyö. Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun olette te ottava minun käsistäni. Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle. Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva. Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon. Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta, kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa. Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää miekallani hänen päänsä puhki. Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta, minä suutelen sinua. Et ole lepäävä, ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä.

VANHA VALTIAS

Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille. Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä, ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä. Missä alakuloiset ikkunat kertovat suistuneista kohtaloista, siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise, pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni. Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky, joka ruoskii ruutua kostein siivin. Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen, silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan. Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan, joka on lävistävä — — — Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?

LUOJAT

Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa. Pakottaa, pakottaa ihmisten meren, muovailla, muovailla ihmisten suuren joukon riemuksi jumalille.

Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme, tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät. Viekö meitä tuuli? Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä…

KIERTOTÄHDET

Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki, autuas: kun ilma paukkuu poskillasi, autuas: kun vauhtisi kääntää sinut. Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla. Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, oudoissa kohtaloissa piehtaroiden vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi länteen, kirkasta kajoa kohden — mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.

TULEVAISUUDEN VARJO

Aavistan kuoleman varjon. Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle. Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: olen kuoleva valon lävistämänä; kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, käännän hymyten elämälle selkäni.

AUTUUS

Tahdon pian ojentua lepotilalleni, pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni. Kuolen — sillä olen liian onnellinen. Autuudesta vielä puren käärinliinojani. Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni, ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan. Vietäköön paarini torille — tässä lepää maan autuus.

TANTALOS, TÄYTÄ MALJASI

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja, arkipäivän paperinpalasia. Tantalos, täytä maljasi. Mahdottomuus, mahdottomuus. Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi.

VERKKO

Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat. Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta, kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan. Maan rikkauden kohotan olkapäilleni. Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen. Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa. On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana, me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne. Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää metsän takaa.

YKSINÄISYYS

Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä. Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä ojentaen köyhiä käsiään. Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton. Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys, se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

AURINGON NOUSTESSA

Ihmiset, ihmiset, niinkuin sade valuu taivaasta, niin astun minä alas maahan.

Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet, salaman vangitsin oikeaan käteeni, valtaa, valtaa virtaa huuliltani.

Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi. Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt — uusi päivä saapuu.

MATERIALISMIA

Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto. Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa. Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin, etten usko harhaan enkä sieluun, leikkien leikki on minulle niin vieras. Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään. Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen, kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua. Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.

HAMLET

Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti. Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään. Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois. Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi. Ja raunioilla istuen tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki. Tiedän, että odotat teljetyn oven takana, että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle. Minulla ei ole valinnan varaa, totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan. Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa? Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan? Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?

HYASINTTI

Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta. Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi — Elämä. Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua. Taita minut koristukseksi kuningattarelle. Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar, niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin, kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.

KRUUNUNI ON LIIAN RASKAS

Kruununi on liian raskas minulle. Katso, minä nostan sen keveästi, mutta minun tomuni on särkyä. Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu. Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun. Nyt ei ole sähköinen hetki, tomuni, sinä et kuule minua.

SATAA, SATAA

Sataa, sataa ylleni tulvimalla. — — — Niin vähästä en särje vielä sydäntäni. Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat. Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna: aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa, hän näkee väkevämpänsä.

ANIMAALINEN HYMNI

Punainen aurinko nousee vailla ajatuksia ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan. Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset. Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä, samantekevää, milloin se tapahtuu. Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.

PÄÄTÖS

Minä olen hyvin kypsä ihminen, mutta ei kukaan tunne minua. Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan. En ole kesy. Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin. Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa. Oletko vaikeneva niinkuin kaikki? Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan. Jokainen runo repisi runon, eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.

SUURI PUUTARHA

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia ja kaikki me olemme sisaruksia. Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme, mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? Ilmojen halki virtaavat meille aarteet, kullassa arvioimattomat. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia. Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa, me vain annamme sille sielumme.

Jos minulla olisi suuri puutarha, kutsuisin sinne kaikki sisarukseni. Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen. Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi. Me rakennamme muurin puutarhan ympäri, että ei mikään maailman ääni saavuta meitä. Hiljaisesta puutarhastamme annamme maailmalle uuden elämän.