RUNOJA
Uuno Kailas translation
MINÄ NÄIN PUUN
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman, tavoittamattomia käpyjä täynnä, minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet, ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät Ja valmiit kuolemaan; minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin heittävän arpaa elämänsä onnesta ja näin hänen häviävän arpansa. Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri eikä sen yli astu kukaan.
PÄIVÄ VIILENEE
Päivä viilenee illan tullen. Juo minun käteni lämpö, kädessäni on kevään veri. Ota käteni, valkoinen käsivarteni, ota kapeitten olkapäitteni kaipaus. Olisi kummallista tuntea, yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä povellani raskas pääsi.
MINÄ
Minä olen vieras tässä maassa, Joka on syvällä meren painon alla. Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein Ja ilma valuu käsieni lomitse. Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa — täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin. Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan? Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas? Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella, kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin. Ylhäällä tapaan huojuvat latvat, siellä tahdon istua tähystelemässä kotimaani savupiippujen savuja — —
LEVOTTOMIA UNIA
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella. Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat, näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista ja että rakastettuni seisoo laivassa ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan! Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua, hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen, terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon, siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee, tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
KAIKKIIN NELJÄÄN TUULEEN
El mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani, ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden, ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen. Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan, valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta. Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas. Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen. Minulla on kultainen portti itään — rakkaudelle, joka ei tule koskaan, minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle, minulla on portti kuolemalle — se on aina avoin.
MUSTAA TAI VALKOISTA
Virrat joluvat siltojen alitse, kukat loistavat teiden varrella, metsät kumartuvat suhisten maahan. Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa, mustaa eikä valkoista nähtyäni valkopukuisen naisen rakastettuni rinnalla.
SYKSY
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä Ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi, alastomat puut astuvat alas rantaan ja katsovat kuvaansa vedestä. Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa ja tyttö kulkee kukkia kädessään ja taivaanrannalla kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.
TÄHDET
Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa, tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä. Kuule, tähti putosi helähtäen! Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä.
METSÄN HÄMÄRÄ
Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala uneksuen ilkeitä unia —
METSÄN VAALEA TYTÄR
Eikö juuri eilen metsän vaalea tytär viettänyt häitään, ja kaikki iloinneet? Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde, hän oli salainen polku ja naurava pensas, hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö. Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi, sillä hän oli metsän vaalea tytär; hän oli lainannut käeltä soittimen ja hän kulki soitellen järveltä järvelle. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, ei ollut maan päällä yhtään onnetonta: metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä, hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet, hän on kalpea ja herättää kaikki himot. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä Ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä Ja katajat niin iloisina päivärinteellä, Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin. Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin, kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään, Ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.
POHJOLAN KEVÄT
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. Vanha kuusi valvoo ja muistelee valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
SUREVA PUUTARHA
Voi, että ikkunat näkevät ja seinät muistavat ja puutarha voi surra ja puu voi kääntyä kysymään: Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin, miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään? Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella, missä kuusen hämäryys on tutkimaton.
IHMEELLINEN MERI
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla; olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit — mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, se herättää tulevien seikkailujen janon: mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
LAULU VUORELLA
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.
ERO
Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni, kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi. Sisareni eivät ole vielä huomanneet, että en enää katso heihin. En puhu koskaan enää kenenkään kanssa. En tiedä, kuinka usein suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa. Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää, mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle. Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut, sisareni, pidättäkää minua — en tahdo mennä teidän luotanne pois. Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni, minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille. — — — Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas, elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi, elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa: en tohdi katsoa sitä. Kaikki eiliset toiveeni nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet, kaikki eiliset rukoukseni ovat liikanaisia ja vastausta vailla. Kaikki sanani olen peruuttanut ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille, jotka toivottivat minulle onnea. Kun oikein ajattelen; ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni, kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla. Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi, minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa — — Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi. Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku — minä menen hyvästeittä ja huomaamatta, minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.
MINUN SIELUNI
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta, minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään; minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa, minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen. Lapsena minä näin meren: se oli sininen, nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen, nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä, mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä. Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen, mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.
RAKKAUS
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen kalliolle meren rannalle Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan. Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
ELÄMÄ
Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan. Elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko ja ilmassa lentävät kultaiset linnut ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi. Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua… Elämä on olla muukalainen itselleen ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee. Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
TUSKA
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään. Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha. Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa, onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli, onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla. Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään. Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin. Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin. Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme — hän antaa meille avaimet kuoleman maahan, hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä. Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa, hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan, hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota. Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää. Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia, hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä, hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi. Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme, hän antaa meille ylintä elämässä: rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.