TOINEN NÄYTÖS

(Tavallinen käräjähuone: lattialla pöytä, jonka takana istuu puheenjohtaja ja seinänvierellä penkki, jossa istuvat lautamiehet ja sisäänhuutaja.)

PUHEENJOHTAJA (Vilkaisee juttukirjaan): Asiamiehet Vinkka ja Kela sisään.

(Sisäänhuutaja astuu ulos — tulee pian takaisin asialliset mukanaan.)

PUHEENJOHTAJA: Onkos kantaja mikä mies ja mistä kylästä?

ILMOLA: Hän on torppari Jonas Tuomaanpoika Vinkka Vehkaveden kylästä.

PUHEENJOHTAJA: Entäs vastaaja, mikä hän on?

KELA: Minä olen torppari Eljas Esanpoika Kela, samasta kylästä kun kantajakin.

PUHEENJOHTAJA (Katsoo terävästi): No minkälainen asia kantajalla sitte on?

ILMOLA (Lähestyy puheenjohtajaa): Ollessani kantajan asiamiehenä saan tuoda nöyrimmästi esiin sen asian, mistä kantaja on vastaajan haastattanut. Hän siis vaatii vastaajalta työpalkkaansa siitä, että on ajanut omin hevosineen vastaajan puolesta pappilaan viisi päivää taksvärkkihalkoja. Ja kun kantaja ei ole saanut siitä mitään palkkaa, niin on pakotettu anomaan oikeuden velvoittamista siihen.

PUHEENJOHTAJA: Mutta mitäs ne taksvärkkihalot ovat? Sen sanan merkitystä en minä oikein ymmärrä.

ILMOLA (Nöyrästi): Niin — vaikeahan sitä on todella ymmärtääkin, sillä sehän on vain noiden asianomaisten yksinkertaista puhetapaa. Tokko se lienee edes suomen kieltäkään — eikä taida olla tuskin mitäänkään kieltä; mutta tulinhan minäkin sitä niin sanoneeksi, kun se on minulle niin nimitetty.

PUHEENJOHTAJA: No, miten se sitte oikein on?

ILMOLA: Se on, että kun tämän Kelan kuten Vinkankin torppa on pappilan maalla ja kuten tiedetään on usein pappien torppareilla tavallista korkeammat verot ja työpäivät ja sitä työtä kutsuvat he taksvärkiksi, jota tekevät pappilaan verostaan. Kelalla oli määränä ajaa iso joukko halkoja ja kun nämä halot olivat ajettavat pitkän matkan takaa, niin täytyi hänen pitää siinä Vinkkaa apunaan.

PUHEENJOHTAJA: Jo olen selvillä. Mutta minkäverran kantaja vaatii vastaajalta siitä työstään?

ILMOLA: Vaatimus on 50 mk, sillä se oli niin ylen kovaa ajoa, kun heillä oli urakkatyö.

PUHEENJOHTAJA: Mitäs vastaaja sanoo tähän?

KELA (Lähestyy puheenjohtajaa): Korkea laki ja oikeus! Että kantaja oli minun edukseni halkoja ajamassa pappilaan, se on totta. Mutta hän teki sen työn minulle samallaista työtä vastaan. Sillä meillä oli semmoinen sopimus, että minun piti antaa mieheni ja hevoseni siitä hänen työhönsä sitten. Ja eikä vähä mitään... kun sai minulta miehen ja hevosen, niin hän piti niitä kuusi viikkoa, siitä viiden päivän työstä.

VINKKA (Hätäisesti): Senkös siihen nyt sait — sen vietävä! (Ilmola nykäisee häntä kädestä ja kuiskaa: ei täällä saa pahasti puhua.) Nehän olivat Porin puolella kerjuulla, kun heitä oli kaksi vanhaa ja huonoa, niin Kelan isä ja minun isäni, niin heidät pantiin kerjuulle vähävaraisuuden ja huonon vuoden takia.

KELA: Mitä joutavia... Eihän tässä varat eikä kerjuu tule kysymykseen, vaan se, että minä annoin kantajalle hänen työstään mieheni ja hevoseni, jotka eivät tottapuhuen olleet niin huonoja, että eivät olisi vastanneet monin kerroin tuolla kuuden viikon ajalla sitä viittä päivää, minkä hän minulle teki. Ja eihän toki kantaja ole pannutkaan heitä niin huonoon työhön kuin kerjuulle, vaikka koittaa nyt sillä puolustaa itseään.

VINKKA (Äkäsesti): Elä tolota! Puhu asia niinkuin se oikein on. Sinä sen...

PUHEENJOHTAJA: So-soh! Elkää nyt riidelkö. Eihän tästä asiasta tule mitään selvää sillätavoin.

KELA (Nyökkää päätään saadakseen puhevuoron): Arvoisa oikeus! Asia on itsestään niin selvä, että minä en ole mitään velkaa vastaajalle. Pikemmin saamista vaan.

ILMOLA (Nöyrästi): Herra puheenjohtaja! Pyydän tuoda oikeuden huomioon sen, että jos vastaajan olisi vastasaatavaa kantajalta, niin tietysti hänen olisi pitänyt antaa vastahaaste omasta saatavastaan, ennenkuin hän olisi sitä voinut sotkea tähän asiaan.

KELA: Se on siitä lusikan lävestä... Milläs tavalla minun olisi tarvinnut antaa vastahaastetta, kun kerran minun mieheni ja hevoseni työ kuuluu itsestäänkin palkkioksi sille työlle, mitä kantaja on minulle tehnyt. Ja kun kerran meillä oli tällainen sopimus, että minä maksan työllä työn takaisin, käyttämättä siinä mitään muita maksun välityksiä.

VINKKA: Kyllä se osaa tuo Kela väännellä ja käännellä asiaa ja — miksikäs ei — vääntäähän Kela köyttäkin, kun sitä sillä tehdään. Mutta ei asia oikeastaan niin ole.

ILMOLA: Niin, kovin näkyy olevan vastaaja nokkaviisas; mutta sitä viisautta vastaan on meillä täällä kaksi todistajaa, jotka pyydän saada tuoda nyt kuulusteltavaksi, koska asia näyttää sitä vaativan.

PUHEENJOHTAJA: Mitkä ovat ne todistajat?

ILMOLA: He ovat: palveliatar Maria Matintytär Mahlas ja itsellinen Nesto Hermanin poika Hutja.

(Sisäänhuutaja huutaa nimeltään todistajat, jotka tulevat kumarrellen.)

PUHEENJOHTAJA (Katsoo todistajiin terävästi): Onko mitään jääviä näitä vastaan?

KELA: Onpa hyvinkin!

PUHEENJOHTAJA: Mitä se sitten on?

KELA: Ensin saan ilmoittaa, että Mari Mahlas on sukua kantaja Vinkalle. Ja toinen este on se, että koska kantajan asiamies Ilmola ajaa tätä asiata osakaupalla, on hän siinä tapauksessa osallinen asiaan ja tavallaan kantaja, — ja kun mainittu Mari on herra Ilmolan kihlattu morsian, niin on hän senvuoksi jäävi todistamaan tässä asiassa.

ILMOLA (Tuskaisesti): Hävytöntä puhetta! Siinä ei ole pienintäkään perää — ei ensinkään...

KELA: Mutta mikäs hän sitten on? Ja mitäs merkitsee se sormus, minkä Ilmola on antanut Marille kihlasormuksena?

MARI (Tuskaisesti): Elä lörpöttele! Eihän se ole mikään kihlasormus; vaan se on minun oma sormukseni.

KELA: Mutta mikäs se sormus on sitte, jonka olit näyttänyt Saraston Sannalle ja kehunut herra Ilmolan kihlasormukseksi?

PUHEENJOHTAJA (Äreästi): Suunne kiinni! Eihän tämä asia selviä koskaan semmoisella välttämisellä. Eikä Ilmolan ja Marin väliset asiat koske ensinkään tähän asiaan. Ei siis ne estä todistajaksi pääsemistä tähän.

KELA: Mutta mitäs tekee sukulaisuus? Koska Mari Mahlas on kantaja Vinkan vaimon sisarentytär, niin on hän senvuoksi kumminkin estetty pääsemästä todistamaan kantajan hyväksi.

PUHEENJOHTAJA: Mistä sen tiedätte?

KELA: Vai mistä — enhän lienekään niin tynnyrissä kasvatettu, etten tuota tietäisi. Tiedänpä kyllä sen, että laki kieltää kolmanteen polveen asti pääsemästä valalle sukulaisuuden vuoksi. — Eikä tuo Mari ole kun toisessa polvessa kantajan vaimon kanssa, joten on se varmaan jäävi.

VINKKA: Mutta sehän on minun vaimoni sukua, eikä minun.

KELA: Vaimohan on sama kuin mieskin; etkös muista, että pappikin sanoi vihkimäsanoissaan sinun olevan yksi liha ja veri vaimosi kanssa.

PUHEENJOHTAJA: Niinpä kyllä. Menkää vain ulos te Maria, laki ei myönnä teitä todistajaksi tässä asiassa.

ILMOLA: Minä en — paha kyllä — tiennyt hänen sukulais-suhdettaan, sillä tieteni en olisi häntä tänne tuonutkaan. Mutta onhan meillä vielä tässä toinenkin todistaja — Hutja, astuppa sinä nyt esille. (Hutja lähestyy oikeutta ja on hyvin kummallisen näköinen ikäänkuin olisi jo hataralla päällä.)

PUHEENJOHTAJA: Kuinka sitte on tämän laita? Mitä sanotaan tästä?

KELA: Jäävi on sekin, senvuoksi, että on vähän löylynlyömä.

PUHEENJOHTAJA: Mitenkä löylyn lyömä? Onko hän puuttuvainen?

KELA: Ompa vain. Mutta menköön hän silti valalle, jos kelpaa oikeudelle.

PUHEENJOHTAJA: No, tuleeko todistaja valalle?

HUTJA: Mitä siinä valalla tehdään, kun minä puhun totuuden ilman sitäkin.

PUHEENJOHTAJA: Miksi et sitte valalle tule?

HUTJA: Vai valalle... Kun minä olen lukenut sen kiellon, että ei sinun pidä turhaan lausuman Herras Jumalas nimeä, niin en tee sitä. Mutta muuten puhun asian niinkuin se on; en tee väärää todistusta lähimmäistäni vastaan. Ei siitä mitään tule... eikä sitä anna tehdä minun Jumalanikaan.

PUHEENJOHTAJA: So-soh! Elähän nyt niin pahasti pauhaa. Oletko sinä saanut viinaa, kun tuolla tavalla pauhaat?

HUTJA: Jospa tuota herran lahjaa kerran köyhä saisikin. Sehän virvoittaa sielun ja ruumiin, sanoo Syyrakki.

PUHEENJOHTAJA: Suu kiinni nyt — ei saa enää puhua. — Sinähän olet vähän pöhnässä ja lieneepä muutakin vikaa senlisäksi; vai mitä sanoo tästä lautamiehet? (Katsoo lautakuntaan.)

SIMOLA (Nousee seisomaan lautamiesten penkiltä): Kyllä tunnen tämän miehen, ja voin sanoa, että ei hän ole oikein tarkka muutenkaan, vaikkapa ei pöhnässäkään olisi. Hänellä on kyllä hyvä lukutaito, mutta järki on heikko, häntä vaivaa toisinajoin hyvinkin paha mielen sairaus.

PUHEENJOHTAJA (Katsoo Hutjaan): Nyt saatte mennä ulos.

HUTJA (Hätäisesti): Joko nyt. Vielähän on puhumatta todistuspuheeni.

PUHEENJOHTAJA: Mitäs sitten on siitä sanottavaa?

HUTJA: Kuulkaa nyt. — Olin silloin Kelan torpassa kun hän tuli niitä halkoja ajamasta sinne rovastin pappilaan ja muistan vielä hyvin sen kun Kela puhui suurella äänellä, että ei sitä usko — ei hiisikään sitä menon paljoutta... Kun taaskin minä sain ajaa halkoja oikein hiessä päin, viisi päivää — papin ahneuden ahjoon. Ja kun siinä vielä minun piti pitää apulaista ja maksaa siitäkin, niin onko ihme, jos mieli nurjenee paljosta maksusta pappia kohtaan. Silläpä juuri he kylmentävät kirkostakin pois sanan kuulijat, kuin heidän säkkinsä on niin pohjatoin. — Eikös se ole totta? Haha-haa! On ne vain aikapoikia nekin papit. —

PUHEENJOHTAJA (Kiivaasti): So, so, kyllä jo piisaa, ulos vain nyt heti!

(Hutja astuu reippaasti ulos ja mukisee mennessään.)

VINKKA: Niin sitä käy miehelle, kun se saa viinaa. Ei hän ole oikeassa olossaan niin hurja, mutta hän on viinalla pilattu. Ja tuo Kela on siihen syyllinen, hän sitä on juottanut.

KELA: Tule tänne syyparka täällä niit' on toisiakin. Mutta itse asia on todellisuudessa niin, että minä en ole antanut hänelle kuin semmoisen tavallisen ryypyn mikä ruukataan lähimmäiselle antaa. Mutta hänessä on itsessään luonnollinen vikansa. Ja kuka käskee kulettamaan sinun Vinkka kaikkia vellipäitä tänne.

VINKKA: Puheenjohtaja! Kyllä se osaa verutella ja omaa lakiaan laskea tuo vastaaja; mutta minä menen itse valalle siitä, että asia on niin kuin olen sanonut, koska vierasmiehet minulta niin jäävättiin.

PUHEENJOHTAJA (Vilkaisee Kelaan): Mitäs vastaaja sanoo tähän?

KELA: Vai valalle... Sehän olisi varsin laitonta, että kantaja valalle pääsisi. Sen saa tehdä vastaaja silloin kuin asia on jo muutenkin puolitodistuksessa, eikä löydy enää sivutodistajia.

ILMOLA: Herra puheenjohtaja! Minä katson nuo vastaajan väitteet niin aiheettomiksi, että niillä ei voi olla mitään eroa. Turhaa suun pieksemistä ja asian vääristämistä on hän koittanut tässä tehdä häpeämättömyyteen asti. Sen vuoksi rohkenen vielä uusia entiset kanteeni ja anoa kunnioittaen, että arvoisa oikeus katsoisi hyväksi langettaa vastaajan maksamaan vaatimamme työpalkan ja kulut kohtuuden mukaan asiassa.

KELA (Röyhkeästi): Niin, samalla kunnioituksella kuin kantajakin, saan siis minäkin anoa kanteen kumousta ja kulujani asiassa. Sillä kaikessa tapauksessa olen minä saamisen puolella, eikä kantaja. Vaikka kyllä ehkä asiamiehellä on valta vaatia olematontakin saamista päämiehensä puolesta, mutta tuskinpa lienee Suomen suuremmillakaan virkapomoilla, ollessaan muuten kansan painajaisena, täydellistä valtaa saada ainoastaan matelevalla kielellään, väärä oikeaksi, saati sitte pikkupomoilla, jotka leipäpalasen tähden koittavat ihmisten pikkuasioita piekseä ja uskotella oike...

PUHEENJOHTAJA (Keskeyttää puheen): No-noh! Elä parjaa, siitä saat pian sakkoa.

KELA: Siitä viisi — sontaa se vain on sakko talossa.

PUHEENJOHTAJA (Tuimasti): Hst! Nyt piisaa jo. — Astukaa ulos heti! — Kaikki saatte mennä.

(Esirippu laskee.)