ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ILMOLA (Käräjäpaikalla oleva asianajaja katselee papereitaan pöytänsä ääressä): Mitenkäs hiton lailla se onkaan tuon Vinkan asian laita. Sehän tulee jo tänään esiin. Enkä minä oikein oivaltanut miten hän sitä toimittaa tohlasi. Eihän ne onnettomat osaa asiataan selittää niin, että siitä oikeata tolkkua saisi. Kylläpä sitten! Olisipa se jo jotakin... Mutta annas olla — eiköhän se jo ole itsekin täällä. Otanpa asiasta selon. (Menee sivuovelle ja huutaa.) Mari, oletkos siellä?

MARI (Mari tulee ja huudahtaa.): No mitä sitten sihtieri on vailla?

ILMOLA: Menes tietämään tuolta tuvan puolelta, onko Vinkka-nimistä miestä siellä. Käskisit hänet tulemaan tänne.

MARI: Kyllä! Ja minä tunnen hänen varsin hyvin.

ILMOLA: Sen parempi. Joudu nyt!

(Pian tulee Vinkka ja kumartaa syvään.)

ILMOLA: Hyvä että olet jo täällä. Se asia tulee esiin ehkä piankin. — Mutta minä en saanut oikeata käsitystä siitä sinun selityksestäsi viimen. Kuinka se juuri on? Kerroppa se vielä, että minä saisin sen oikein tietooni. Ja puhu suoraan, kyllä minäkin siihen sitte koukkuja osaan kovertaa jos niitä tarvitaan.

VINKKA (Pyyhkii nenäänsä nuttunsa hihaan): No tuota noin, se asia on semmoinen, että kun minä ajoin viime talvena sen Kelan halkoja pappilaan, on siitä palkkani saamatta. Sitä häneltä vaadin ja olisin mielestäni saapakin, sillä työmies on palkkansa ansainnut... nähkääs hyvä herra sihtieri.

ILMOLA: Niinpä niinkin, mutta mitä halkoja ne sitte olivat ja miten paljon niitä oli?

VINKKA: Ne olivat pappilaan meneviä "taksvärkki"-halkoja ja minä ajoin niitä hänen kanssaan viisi päivää.

ILMOLA: Mutta mitäs ovat ne "taksvärkki"-halot? "Taksvärkki" on ruma sana, eikä se ole edes suomenkieltäkään.

VINKKA: Eihän me maamoukat tiedetä mitä kieltä se on ja mitenkä hiton rumaa se on; — mutta eiköhän sihtieri ole kuullut puhuttavan, että torppari tekee taloon taksvärkkiä, silloin kun se on työllään maksamassa taloon veroaan. Niinpä oli Kelankin vedettävä verostaan pappilaan halkoja monta kymmentä syltä. — Ja kaikkiahan sinne pappilaankin pitää ihmisten raahata.

ILMOLA: Mutta milläs ehdolla sinä läksit niitä ajamaan? Lupasiko se Kela siitä sinulle mitä?

VINKKA: Eihän siinä niin vissiä määrää ollut, mutta se oli kuitenkin semmoinen meininki, että hän siitä maksaa. Kuinkas muuten. Kaikkihan työstään palkan tarvitsee. Senhän kyllä tiedätte herra sihtieri paremmin kuin minä.

ILMOLA: Aivan niin; mutta onko hän sitte jälestäpäin luvannut sinulle mitään sovinnolla?

VINKKA: Kyllä hän; mutta mitäs niistä lupauksista sitten on — kun hän on semmoinen mies. Voi, voi! etten te herra sihtieri usko minkälainen vempele se Kela oikeastaan on. Toisenkerran hän tarjoaa kahdenkesken ollessamme vähän sovinnoita ja toisenkerran taas muiden läsnäollessa hän puhua pullikoi, että: mennään vain käräjille, minun on vastaajana hyvä riidellä — en tarvitse kuluttaa mitään, mutta sinä viet rahasi herrain taskuun.

ILMOLA: Kaippa siinä veitikkata on. Sehän on sitä rikkiviisautta. — Mutta onkos sinulla sitte todistajia jos niitä tarvitaan täällä?

VINKKA: Onhan täällä tuo Hutja-Nesto; mutta tokko niitä paljon tarvitaankaan, koska hän tunnustaa itsekin minun ajaneeni halkoja hänen kanssaan.

ILMOLA: Mutta jos hän kieltää sen oikeudessa, niin mitäs sitte?

VINKKA: Tokko sen kielto paljon auttaa, kun te herra sihtieri käytte tätä asiata ajamaan?

ILMOLA: Toteennäyttöä siinä silti vaaditaan.

VINKKA: Mutta eikös sitten oikeus usko herra sihtierin sanaa yhtähyvin kuin vierasmiehenkin, koska se on kerran hyväksynyt teidät asianajotoimeen. Tokkos siihen virkaan pääseekään muut kuin niin arvomiehet, että niiden sana uskotaan oikeudessa ilman monia todistajia?

ILMOLA (Tuskaisesti): Voi raukat teidän tollotustanne. Eihän laki sitä myönnä, että asiamiestä yksistään uskotaan, vaikkapa hän sitten olisi itse kuvernööri.

VINKKA (Hämillään): Anteeksi herra sihtieri! Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä niitä asioita. Mutta kun minulla on kumminkin yksi todistaja, eikä Kela sano ajavansa valeeksikaan halkojen ajoa, niin eihän siinä hullummasti käynekään?

ILMOLA: Ehkäpä ei! — Ja jos maksat minulle tyydyttävän palkan, niin ajan sen asian hyvään voittoon.

VINKKA: Se on tietty... ja kylläpähän sihtierillä siihen taitoa on...

ILMOLA: Tietysti enempi kun jollakulla räkänenällä. — Muutoin riippuu asianajo palkan tuloksesta. Kun sen saa hyvän niin asiakin menee sitä paremmin.

VINKKA: Oikean palkan olen minä maksava; ja kukapa ilkeneisi tyhjällä pyytääkään — niin tyyristä työtä kun se kuuluu olevankin se asianajajan ammatti. — Minä annan nyt jo etukäteen yhden kympin tässä vähistäkin varoistani. (Ottaa kukkaronsa esille.)

ILMOLA: Anna olla nyt siellä — kylläpähän sitte saadaan; enkä minä sinun kanssasi siinä sentään satoihin menekään, kun tämä on niin pieni asia ja sinä olet köyhä mies. — Mutta kuules! Eiköhän se Kela olekin jo täällä ja eiköhän se tulisi tänne meidän puheillemme? Minä koittaisin häntä puhutella, koska hän on niin rikkiviisas.

VINKKA: Kyllä hän on jo tuolla tuvanpuolella ja luulen että hän tulee tännekin, kun minä pyydän häntä sovilla.

ILMOLA: Mene nyt sitten. (Vinkka menee ja tulee pian takaisin mukanaan Kela, mikä on vähän veitikkamaisen näköinen)

ILMOLA (Katsoo terävästi Kelaan): Miehet! minä toimitan teitä soville siinä riita-asiassanne. Sehän on niin vähäpätöinen asia, eikä se kuitenkaan muutu oikeudessa muuksi kuin että lisääntyy vain maksua sinulle Kela.

KELA: Käyköön miten käy! Kuitenkaan ei suomalainen usko ennen kuin koittaa. Eikä hänen työstään minulle mitään hyvää ollutkaan — sehän meni papin pohjattomaan säkkiin.

ILMOLA: Niin, mutta sinähän sitä olet pyytänyt ja sinun puolestasi hän sen työn teki.

KELA: Täytyyhän sitä semmoistakin työtä tehdä tässä nurjassa yhteiskunnassa. Mutta annahan ajan kulua! Otetaanpa pois nuo korkeat palkat ja suuret palatsit papeilta. Voi sentään! Mikä yhteinen hyöty se oliskaan kun nuokin virkatalot olisivat kansan hallussa.

ILMOLA: No, mitä sinä joutavia veruttelet. Pysy asiassa! Eihän tässä pappien palkat ole kysymyksessä.

KELA: Asiatahan tämä on. Mutta lienenkö eksynyt liian syvälle asian ytimeen — kun kysymys onkin pappilan "taksvärkin" teosta.

ILMOLA: Niin juuri, siitähän tässä pitäisi tehdä selvää. Ja kun kerran tunnustat Kela, että tämä Vinkka on ajanut puolestasi halkoja pappilaan, niin sovita pois se nyt tässä, ettei tarvitse aina isompia kustannuksia maksaa turhan päiten. Sen vuoksi minä soisin teille sovinnon.

KELA: Ja eikö vielä senkin vuoksi, että ei ole tällä Vinkalla maksaa teille korkeata asiamiehen palkkaa jos nimittäin eteen mentäisi. — Voi kuitenkin sitä palkan paljoutta minkä nuo arvoisat asianajajat nykäisevätkin, kun vähänkin aikaa kiskovat kitaansa oikeudessa, — ja hämmentävät oikeutta, jos asiassa alakynteen käyvät.

ILMOLA (Äreästi): Elä hulluttele! Pysy vaan asiassa.

KELA: Ahaa! Taisipa se mennä kovin arkaan paikkaan. — — Mutta kun tänne käräjille, tähän lakiahjoon, vaivataan syyttömästi niinkuin minäkin olen vaivattu, niin sehän se tekee ihmisen niin hajamieliseksi, että ei osaa enää sanojaan hallita.

ILMOLA: Mitenkä syyttömästi! Etkös sitte aijo tunnustaa oikeudessa enää sitäkään, että Vinkka on ollut puolestasi kyseessä olevassa työssä. Oletko oikein niin pöhkö?

KELA: Ei — en velikulta minä tahdo olla varsin niin pöhkö.

ILMOLA: Häpeä! Olenko minä sinun veljesi.

KELA: (Kumartaa syvään.) Anteeksi herra sihteeri! Se tuli minulta sanotuksi aivan ajattelematta talonjussin sanantavan mukaan.

ILMOLA: Mikä hiton talonjussi sellaisia sanantapoja on opettanut?

KELA: Talonjussit — nähkääs herra — puhuvat niin monella tavalla, ettei sitä kaikki herrat ymmärräkään. Silloin kun he käyttävät sanaa "velikulta", kuten minäkin nyt, niin se merkitsee sitä, että puhuja on hyvällä tuulella sitä kohtaan jolle hän niin sanoo. Ja siinä mielipiteessä mikä esitetään velikullan kautta on parempi maku ja ystävällisempi tunnelma. — Siksipä juuri rohkenin minäkin mainita sihteeriä velikullakseni.

ILMOLA: So soh elä nyt lörpöttele! Sinähän taidat ollakin pöhnässä.

KELA: Niin sen luulisi puusta katsoen, vaan ei likempätä nähden. — Mutta annas ajan kulua! Kyllä sitä on tänäpäivänä vielä viinaakin. Jahka minä tapaan Saramäen Saltun, — sillä sitä on keinoa...

ILMOLA (Tuskaisesti): Se tuhat huolikoon sinun viinakeinostasi! Paremmat asiathan tässä nyt on kysymyksessä. Astu ulos vain ja — äkkiä!

KELA: Ky—kyllä menen, kun... mutta minun pitäisi vielä...

ILMOLA: Mitä pitäisi —? Mene, mene vain, senkin leuhkana! (Kela kumartaa ja menee.)

MARI (Tulee sivuovesta): Kuultuani tuonne teidän puheenne sen Kelan kanssa, en malttanut olla tulematta tänne ilmoittamaan, että tiedän minäkin siihen asiaan jotakin.

ILMOLA: Hyvä, hyvä! Mitä se sinun tietosi sitten on?

MARI: Ompahan vain semmoista... Lieneekö siitä mitään hyötyä, vaikka muutoin sen ilmoitan.

ILMOLA: Kerro pois vaan, olipahan siitä sitte hyötyä, tahi ei.

MARI: Kun olin siellä pappilassa palveluksessa silloin kun nämä niitä halkoja ajoivat, niin satuin kuulemaan.

ILMOLA: Kas niin! Mitenkä ja missä kuulit? Puhu kaikki.

MARI: Nähkääs, että minä osuin menemään puuliiteriin halkoja hakemaan, kun nämä olivat siellä kuormiaan purkamassa ja keskustelemassa keskenään. Erittäinkin otti mieleeni tuon Kelan puhe, kuin hän pauhasi Vinkalle. Muun muassa valitti hän: kyllä me torpparit ollaan oikein orjan tilassa. Meidän täytyy tehdä näin paljon työtä ja rääkätä hevosiamme tuon suuripalkkaisen paavin hyväksi, vaikkapa itse olisimme kuinkakin puutteessa. Se tuntuu minusta niin nurinkuriselta. Ja se vielä pahinta, kun tätä ilmaista työtä pitää näin tehdä päivämiehen kanssa ja maksaa siitä palkka, kuten minultakin menee sinulle Vinkka.

ILMOLA: Sepä hyvä! Nyt sinun Mari pitää käydä oikeuteen todistamaan tämä tietosi. Vai käytkös?

MARI: Miksikäs ei —.

ILMOLA: Mutta ei sinun tarvitse puhua siellä kaikkia Kelan puheita, eikä kertoa sen parjauksia suuripalkkaisesta paavista; sinun on vaan sanottava olleesi pappilassa palveluksessa ja nähneesi silloin, että Vinkka ajoi halkoja Kelan kanssa, sekä kuulleesi, että Kela sanoi maksavansa siitä palkan Vinkalle. Osaatkos niin puhua?

MARI: Kyllä, en minä ole ennenkään puheessani pussiin joutunut; vaikka tosin en ole usein valalla ollut lakituvassa, mutta en silti sitä kammo.

ILMOLA: Se on oikein. Nyt on meillä tiedossa varma voitto. Vieläpä käy muutenkin hullusti tuon Kelan. Pian saa hän sakkoakin suunsa purkamisesta siellä oikeudessa. Ei hän kumminkaan malta olla sielläkään liiaksi kiskomatta kitaansa, siinä rikkiviisaudessaan.

VINKKA: No nytpä sitä saan olla jo minäkin hyvilläni tästä asiastani ja nytpä minä jo tahdon luvata sihtierillekin osan niistä tuloista mitä Kelalta saadaan.

KELA (On kuunnellut oventakana ja hyppää nyt sisään): Vai niin, että osakaupoilla täällä ruvetaankin riitelemään ja vai niin, että Marikin tuo morsian-tyttö tulee todistamaan lähimmäisensä puolesta. Mutta ei häikäillä sittenkään. Minä kiinnitän vaan supliikkijani, kuin Tuohi-Eero rallijaan.

ILMOLA: Ulos, ulos! minun huoneestani — ja menekin nyt niin, ettet enää oventakana kuuntele ja väikäile. (Kela menee takaperin ovesta ja kumartelee ivallisesti.)

VINKKA: Semmoinen se on se Kela. Syystäpä tarvitseisikin hän saada sakkoa oikeudessa, kuten sihtieri sitä ennustaa.

ILMOLA: Sitä ennustan minä ja se tapahtuukin pian tuommoiselle ventturalle kuin Kela on. Kukas sitte, jos ei semmoinen, sakkoa saa. Pian saa linnaakin kun pahimmoilleen käy. Sekin saadaan nähdä täällä piakkoin.

VINKKA: Nythän on muuten kaikki hyvin, mutta se on vielä asia, että olisi hyvä saada puhutella tuota todistajaani Hutja-Nestoa, millä päällä se lienee nyt tällä kertaa.

ILMOLA: Onkos hän sitte sekapäinen ja epäiltävä valalle pääsemiseen.

VINKKA: Onhan se väliin vähän hataralla tuulella, mutta valan merkityksen hän tietää aivan hyvin, sillä hän on lukenut paljon raamattua. — Mutta kas! Nyt hän kuuluu olevankin tulossa tänne tuolla porstuvassa.

HUTJA: Hyvää päivää! Tulin täältä tapaamaan torppari Vinkkaa saadakseni häneltä vähän rahaa, että täällä saisi edes kupin kahvia näissä juhlapidoissa.

VINKKA: Vai rahaa. Pitäähän sitä vähän antaa jo etukäteen. Tuosson pari markkaa.

ILMOLA: Mutta ole vain sitte varovainen puheessasi oikeudessa.

HUTJA: Mitäs varovaisuutta siinä on. Sen puhun mitä tiedän.

ILMOLA: Mitäs oikein tiedät?

HUTJA: Tiedän, että Vinkka oli Kelan puolesta viisi päivää ajamassa rovastin pappilaan halkoja, Kelan maksua vastaan. Niin kehui Kela itse minulle.

ILMOLA: Missä hän sitä kehui?

HUTJA: No, kun osuin olemaan Kelan torpassa silloin kun hän tuli niitä halkoja ajamasta. — Mutta siitä puhutaan vasta oikeudessa, eihän tämä ole se paikka. Minun täytyy nyt mennä ottamaan tällä rahalla suuhuni.

ILMOLA: Kas niin! Eihän se mies taida niin hataramielinen ollakaan. Käyköön vaan hänkin todistamaan. Eihän lisä pahoita. Sittenpähän saadaan paremmin tuon Kelan viisaus vipuun ja sittenpä hän saa maksaa enempi kulujakin vehkeistään. Ja ompahan ihme jos ei hän saa vankeuttakin vielä siitä pöyhkeydessään. Niin kamalalla päällä hän näkyi olevan, ja kun hän vielä väkijuomilla karkaisee tuota muutenkin rohkeata runtiaan, niin ompa hänessä leukanata siksi, että menee mahdottomuuksiin oikeuden edessä. Sepäs nähdään vielä.

VINKKA: Pahalla olkoon pahan palkka, sitä en häneltä kiellä. Mutta muutoinkin on hän semmoinen veitikka, että osaa se vain heittää lenkkua asiassa. Häntä on vaivattu paljon pahoissakin asioissa, mutta ei sitä ennen ole riksista permeen saatu. Kuinka sitte käynee nyt tässä asiassa.

ILMOLA: Hän kuuluu olevan pirullinen, mutta ehkä nyt on jo hänellä länget lähempänä olkapäitä. Eihän sitä aina myötätuultakaan piisaa.

VINKKA: Niinpähän lienee; mutta on tässä asiassa vielä muutakin semmoista, joka joutui minun tyhmään ymmärrykseeni tässä.

ILMOLA: No mitä se sitte oli?

VINKKA: Epäilen että tuo hyvä Kela saa vielä viinalla villityksi Hutjan niin, että ei hänestä olisikaan sitten enään oikeuteen vietäväksi. Sillä hän käy vähästäkin viinasta niin hurjalle päälle, että pauhaa niin ettei harakatkaan saa oltua silloin kartanolla.

ILMOLA: Jaa, se viina, sehän on sitä visaa, että se villitsee viisaankin, saati sitte semmoisen, joka on vähänkin pehmeäpäinen. — Mutta ehkäpä hän ei enää ennätä pahentua, koska hän äsken vielä oli niin hyvällä tuulella ja koska jo päästään ehkä pian esiinkin. Odotetaan vaan hyvää tulosta! (Kuuluu koputus oven takaa ja sisään astuu Kela.)

KELA (On pöhnäisen näköinen): Anteeksi hyvät herrat, että rohkenen tulla vielä teitä vaivaamaan. Tulin nähkääs vielä sovintoa hieromaan. Tehdään nyt, hyvä naapurini Vinkka, oikein kristillinen sovinto. Ja tehdään se heti, ennenkuin mennään itseämme paistamaan tuonne herrain lakiahjoon. Minua inhoittaa jo koko lain käynti. Olen saanut omantunnon nuhteita ja siinä kiirastulessa ollessani teen nyt sovinnon. Vai onko teissä siihen miestä...? Onko sydän keskellä rintaa, vai onko se kurkussa, kuin kotkan ruoka kuvussa.

VINKKA: No minkälaisen sovinnon se naapuri sitten tekisi.

KELA: Mennään heti meille ja otetaan tuoppi viinaa ja hankitaan koninlihaa sapuskaksi, koska konien vaivannäöstä on tämä riitakin meillä. Ja sovitaan sitte asia niinkuin kristillinen rakkaus vaatii ihan tukka tukkaan.

ILMOLA: Vai "tukka tukkaan"... Kun 100 markkaa annat niin sitte vasta sovitaan.

KELA: Ei niin mennä sanoi mulli haralle.

ILMOLA (Äreästi): Kyllä minä sinulle mullin näytän! Astu ulos ja joutuin! Ei nyt ole enää aikaa sinulla kujeilemiseen. On mentävä heti esiin. (Tuuppaa Kelan niskasta menemään ulos.)

(Esirippu laskee.)