SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

I. Uusi vieras. II. Moniaita yksityisseikkoja. III. Reffeldin läksytys. IV. Wärli ja Maria. V. Juro Herra. VI. Vaeltaja ja tiedon temppeli. VII. Bernardine. VIII. Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin. IX. Bernardine saarnaa. X. Herra esiintyy uudessa valossa. XI. "Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen". XII. Juro Herra antaa lainaksi. XIII. Kotoisia kohtauksia. XIV. Hoitajista. XV. Joka ei sisällä mitään. XVI. Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja. XVII. Entisille laidunmaille. XVIII. Kihlaus. XIX. Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse. XX. Rakkauskirje.

Toinen osa.

I. Kirjoista pyyhitään pölyä. II. Bernardine aloittaa kirjeensä. III. Epäonni ja Menestys. Prologi. IV. Juro Herra luopuu vapaudestaan. V. Sillan rakentaminen.

Ensimmäinen osa.

I Luku.

Uusi vieras.

— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten pöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa rakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta lopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.

— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia ihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös sanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. — Minä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä, jos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä päässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan. Viimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa kuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.

— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen. [Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. Suomentajan muistutus.]

Juro Herra nosti vielä kerran silmänsä sanomalehdestä.

— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän jurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.

Lumous oli häipynyt, ja yleinen keskustelu alkoi jälleen.

Tyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja välinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän oli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.

Hän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia ennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut kumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt ensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta. Pikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa, tai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.

Juron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut kuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle sinappiastian.

— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai vesikaraffiako?

— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti. — Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties noitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä tienoossa on teille kiusallista.

— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja mitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni siitä väliä.

— Mitä varten te tulitte tänne? — kysäisi Juro Herra äkkiä.

— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni tai tullakseni terveeksi.

— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!

— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta tuossa naurussa.

— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä on palanen raukkamaisuutta.

Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui ulos ruokasalista.

II Luku.

Moniaita yksityisseikkoja.

Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen, mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia, ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen mielestään aina loukkaavata.

Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin, ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla. Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä; katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin varsin vaikuttava.

Zerviah katseli kuvaa hetkisen.

— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, — virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja mennyt.

Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.

Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään. Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan, mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta, jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi, niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.

Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat. Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?

Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama lakkaamaton voima käskemässä: toiminnan halu. Bernardinessä ei näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille; hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.

Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia: myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.

Siinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.

Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.

III Luku.

Mrs. Reffoldin läksytys.

Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille ilmeisesti hyvää.

Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut, mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu — on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.

— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.

— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen lunta saappaistaan.

— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä te sanoitte.

Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua hänen kerallaan.

— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse. Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria. Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei teillekin voisi olla tuosta iloa.

— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.

— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään, neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.

Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan, muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen. Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa, juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä toivojen pettäminen merkitsee.

Näitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton ja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista rouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva näkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme, neljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka nainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen ja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen rinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän niihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa. He katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja myhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa myhähtävät.

— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs. Reffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle Bernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja aatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka toivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!

— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen herroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te tiedätte, millainen vastus heistä on.

— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, — vastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.

Hän kiirehti Bernardinen luokse ja ojensi hänelle sirosormikkaisen kätensä.

— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla, Miss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni olette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.

— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon kauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset konsanaankin solakoita sisariansa.

— Ettehän toki ole yksin! — jatkoi Mrs. Reffold.

— Olen aivan yksin.

— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister), herra. Merkitään aina lyhennettynä. Suom. muist.], pöytänaapurinne kanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea olevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä paikkakunnalla.

— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.

— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska saada tietää, mistä te haastelitte.

— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.

Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.

— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.

— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.

— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein mairittelevimmalla äänellä.

— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta nero hän oli. Hän on kuollut.

Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:

— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!

(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä paadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän muutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta kahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.

— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko tuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä saapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti on lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?

— En asu tällä haavaa Lontoossa, — vastasi Bernardine vältellen.

— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on koko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja meidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.

Bernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan kumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten häneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:

— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko minäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?

Mrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla kädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki hän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.

Bernardine kiitti, astui kadun poikki ja pistäytyi konditoriaan.

— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun asioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään on!

Mrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi vihdoin.

— Katsos vaan! — sanoi pitempi herroista, sytyttäen sikariansa.

— Älkääs muuta! — sanoi toinen ja sytytti hänkin sikarinsa.

— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli saanut.

IV Luku.

Wärli ja Maria.

Wärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi vihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry sisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan koko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua murrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä jokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän itse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian iloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.

— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella. Pistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.

Hän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään käytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali katseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja lamppuja.

Maria kuuli koputuksen, katsahti työstään ja huomasi Wärlin.

— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä riippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä minulle. Sepä hauskaa!

— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään, ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.

— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa vetävää.

— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään, — kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.

— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!

— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle, Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!

— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti kukkasen Wärlin siniseen takkiin.

Samassa kuului kiivas kellon soitto.

— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.

— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.

— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella lamppuja. Niin se on aina.

— Jassoo; min'en lamppuja muistanutkaan.

— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne nyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje tänne, Wärli, ja päästä minut menemään.

— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se oli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!

Portugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin. Mutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän tahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni portaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi.

— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä sinulle.

— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli virallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon kallista aikaani.

— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, — pyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.

Wärli palasi ja näytti hyvin onnelliselta.

— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, — sanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.

— Annathan minullekin yhden, — virkkoi Wärli maltitonna.

— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta, ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää! Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!

Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä olleet kaikkein suopeinta laatua.

V Luku.

Juro Herra.

Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.

— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne tullessani.

— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, — vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on niin paljo joutilasta aikaa.

Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia olentoja mailmassa.

— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu minulta kykyä.

— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro Herra äreästi.

— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili Bernardine.

— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä löytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.

— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu kuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää antikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini ulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää saanut enkä juuri muutakaan.

— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt lukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä siksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein kamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan juustomatoja?

— Ei minua huvita juustomadot.

— Alussa kenties ei, mutta ne ovat sittenkin erittäin intressantteja.

— No niin, jos lainaatte minulle mikroskopinne, niin kenties rupean.

— Sitä en saata, — vastasi hän nopeasti. - Min'en lainaa kapineitani.

— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo ehdottaessanikin.

— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon kirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua ei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää rahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että saatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä, että on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, jos on tehnyt sen suuren uhrauksen.

— Minkä niin?

Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.

— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, — virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi teille hyvää.

— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään huvia olisi.

Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.

Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.

Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa, joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan. Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.

Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa. Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.

Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira, joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa. Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.

Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.

Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.

Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut lattialle.

— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä minkäänlaista käsitystä.

Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista. Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään, millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut" koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun, sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".

Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän myös koskaan lainaksi ottanut.

Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa, keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan, mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen. Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua, joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman. Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi herättänyt surullista myötätuntoisuutta.

Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.

Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre ympäristössänsä.

Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös, missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.

Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?

Ken osaa sanoa?

VI Luku.

Vaeltaja ja tiedon temppeli.

Monta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja kiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren kukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt lupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän tiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle vuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä vuorijonossa, jonka nimi oli "Ihanteiden vuoristo". Mutta sydän oli hänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli menettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.

— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja vaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin jotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.

Sillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei toivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.

Nyt hän oli saapunut temppelin luokse.

Hän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin. Hän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.

— Taaskin yksi, — jupisi hän. — Mitähän se tietää?

Vaeltaja ei kuullut, mitä hän jupisi.

— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan vihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen vaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden tykö!

Vanha mies kajosi hänen käsivarteensa.

— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole Ihanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen Temppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja rukka!

Valo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän vanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.

— Saako levätä täällä? — kysyi hän raukeasti.

— Ei.

— Onko tietä alas näitten vuorten toisella puolen?

— Ei.

— Miksi näitä vuoria sanotaan?

— Ei niillä ole nimeä.

— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?

— Ei sillä ole nimeä.

— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi Vaeltaja.

Ja hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.

— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille, että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan. Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana. Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.

— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan mennyttä on mennyt.

Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen vanhus esti häntä siitä.

— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.

— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.

— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin. Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään, kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille, että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole. Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.

— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.

Ja hän läksi kulkemaan.

Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä, ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen, mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä. Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein mahdotonta.

Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän voitavansa tehnyt.

Moni Vaeltaja ei tee samoin.

VII Luku.

Bernardine.

Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin, mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista, nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta — oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen kanssa Petershofissa.

Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin kanssa.

Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis, haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa. Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta, sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.

Niitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina mietteissään.

Hän mietiskelikin ja opiskeli.

Muutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten maailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on keskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan. Nyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te, jopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on ollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta oppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne on jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin katselkaa ympärillenne ja oppikaa.

Ja niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa voittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.

Se mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut, oli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia tunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa maksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria liikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa tai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista toimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen poistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.

Hän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri työ oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen pääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan. Koota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana tai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä. Kaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa hänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän oli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee. Hän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin hän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy takaisin. Ja mitä hän silloin näkee?

Bernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä Vaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän vaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt niin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.

Ei hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään kellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt siitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?

Moni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä, ihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen kyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä, asettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua pois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon halajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt, heikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli ylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.

— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen tuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen vain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään verran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi, nähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.

Hän puhui tästä eräänä päivänä Jurolle Herralle.

— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro Herra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään tiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten lopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset aivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties kirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa ja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi tyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen vaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä pölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa hyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka nyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän asti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!

Bernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä suututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra näkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei toinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen satunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa kaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee meitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle myönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen huomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken hänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei saattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita tuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on heistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas. Bernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista sitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan yhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse ei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut ympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin, eri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.

Useamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan ihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli tehnyt tai ollut, vaan mitä mikin oli kärsinyt. Mutta sellainen muutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof, tuli nopeasti, melkein huomaamatta.

Suurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin. Kurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän semminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen käytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.

— Olisi niin hauska parantua, chérie, — puheli hän Bernardinelle. — Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa ihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta; se ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät ihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä edelleenkin tehdä.

— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? — virkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes, kuka hän on?

— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti kasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa. Hän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän kanssanne.

— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen jotenkin ärtyisästi.

— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin epämiellyttävänä.

— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.

— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava isku se, eikös ole?

— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.

— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.

— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä, mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä: ihmiset kuolevat.

— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, — virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.

Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.

— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen mielipiteistään? —

— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias, kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja Englantilaisen naapurista.

Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä ystävällisimmällä tavalla.

Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.

Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.

VIII Luku.

Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.

Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää, kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä, ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa. Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.

Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä. Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr. Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.

— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.

Näin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen:

— Eikö mitä, Mrs. Reffold! Älkää sanoko niin!

Mutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita tavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:

— Mr. Reffold näkyy olevan niin yksinään.

— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa lukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin jonkunlaista rauhattomuutta.

— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi Bernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi kulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.

— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan kapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.

Tämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen pelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold hänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta ja avonaisuutta.

— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen ajatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr. Reffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.

Bernardine myhähti.

— Jos tahdotte, — vastasi hän.

Mrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi partian loppuun ja läksi sitten.

Reffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita upeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar tuli avaamaan.

— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi Bernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.

Mr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa sisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.

— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs. Reffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.

Mr. Reffold viittasi hoitajattaren poistumaan.

Bernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli nähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.

— Onko teitä palkattu täällä käymään? - kysyi sairas kiireisesti.

Sanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan sittenkään ollut.

— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen sanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.

— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua väsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain siitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää todellakin; siinä kaikki.

Katkeruutta oli hänen jok'ainoassa sanassaan.

— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä!

— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei tiennyt, mitä sanoa sairaalle.

— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella sen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun kanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette. Miksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä kuolevaksi?

— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen puoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold muistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.

— Oletteko vaimoni ystävä? — kysyi hän.

— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä silti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.

— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt komealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis nainen. Olen ylpeä hänestä.

Sitten katosi hymy hänen kasvoiltaan.

— Kaunis, — toisti hän itsekseen, — mutta kovasydäminen.

— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja sanomalehtiä. Mistä minä luen teille?

— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. — Minulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne sellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.

— No niin, — sanoi Bernardine hilpeästi, - koetelkaa! Mitä tahtoisitte?

— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä "Urheilu ja Teatteri". Lukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin kaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää minua.

Bernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr. Reffold kuunteli mielihyvällä.

— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin kerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin kuumille kiville.

Kun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen kanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra olisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä, joita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain huvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon perinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista ja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä kaikissa noissa paikoissa.

Sitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle, ett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.

— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen lähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:

— Ja teille ei makseta tästä mitään, niinhän?

— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä. Suom. muist.] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.

— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette saata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane pahaksenne?

— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin teidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana ei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!

Hän oli jo mennyt ovesta, kun Mr. Reffold kutsui häntä takaisin.

— Kuulkaas, tulettehan pian jälleen?

— Kyllä, minä tulen huomenna.

— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene väsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte totta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.

Tullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla Bernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.

— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme lähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette te tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun mieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan kärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne. Mies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?

IX Luku.

Bernardine saarnaa.

Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein Bernardinen kanssa.

— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.

Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä, olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein huolimattomimmilla "hoitajilla".

Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt. Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.

Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi, olkapäitään kohautellen.

— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän on laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja lakatkaa käymästä.

— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena. Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.

— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä. Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte tuota tavallisena, luonnollisena menona.

Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan ja sanoi:

— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä nytkin.

— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.

Bernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr. Reffoldia.

Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta, joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran olevan lähtemäisillään.

Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea Sporting and Dramatic News'ia ja Eraa niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään. Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.

— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon vaatii, ei saa mitään.

Muuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.

Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs. Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.

— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.

Hän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.

— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.

Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan enää.

Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.

— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta minulle kyllä.

Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.

Vihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.

— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä. Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja semmoista hattua kuin te.

Bernardine naurahti.

— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.

Mr. Reffold jatkoi:

— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette. Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka? Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan? En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla, mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee, en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?

— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.

— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa, ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.

Hän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.

— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi, elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, ettemme ole parempia, vaan sitä, ettemme ole huonompia. Tämä on ainakin minun mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.

— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen semmoiset, — eihän ne siinä mitä?

— Niin, minun mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?

— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. — Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?

— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.

Toinen pyöritti päätään.

— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä minä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni, kunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden. Vähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.

Vaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein kuiskaamalla:

— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta teidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?

— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki lattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.

X Luku.

Juro Herra esiintyy uudessa valossa.

Oli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän avasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.

— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista peninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?

— Jos saan maksaa oman osani, — vastasi Bernardine.

— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän edestänne.

Bernardine naurahti.

— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.

— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä, enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.

— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.

Ja niin sitä sovittiin.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla. Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.

Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.

Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa, lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa. Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset, vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten rinnalle!

Ja kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten helähtelyä.

Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.

Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.

Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.

— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.

— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. — Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.

Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.

— Puhukaa te, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä seuduista.

Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää, missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.

— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan parempi viime aikoina.

— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.

— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, — sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne. Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.

— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa. Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.

— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.

— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö heistä?

— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.

— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, — vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi. Oletteko milloinkaan ollut lempeä?

— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.

Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin, vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä. Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan. Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.

Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä; punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna vuosiluku 1670.

Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä. Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.

Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään, kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.

Hän pujahti ensin takaisin, huutaen:

— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!

Sitten hän palasi takaisin.

— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä, tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!

Hän innostui ja viittoili käsillään.

Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta. Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.

Äiti kuiskasi Robert Allitsenille:

— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.

Kyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.

Robert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

— Katarina, — sanoi hän lempeästi.

Katarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.

Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa, katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin, kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.

— Odotellut. Minä olen aina odotellut.

Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta, mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa, neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli hänen elämänsä.

— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?

Hymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.

— Keitätkö tänäänkin?

Päätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.

Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:

— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme. Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet hän tuntee; katsokaas!

Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen: Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi; Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia, joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään. Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli ylen hyvillään niistä.

— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.

— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.

— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun, — sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen, että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?

Se tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.

— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.

Liisa nyökäytti päätään.

— Sitten otan teistä valokuvan.

Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.

— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.

Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän sykki ilosta.

— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili kivulloista tyttö raukkaansa.

Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle. Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.

— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!

Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi huoneesta ulos.

Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.

— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. — Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta. Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen. Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.

Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.

Liisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa jollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen, antoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi millaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän meni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin laiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta somuutta vailla.

Juro Herra murisi, mutta ei sanonut mitään.

Hannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli hauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet, kun ovat tekemäisillään "olalle". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen totiset. Juro Herra oli toivoton.

— Olkaa nyt vähän iloisemman näköisiä, - rukoili hän.

He koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu, että valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.

— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva otetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen kuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta kuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.

Valokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin onnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen pyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan oman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää arkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.

Nyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun hirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta siron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä pitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä savupiippu suussa.

— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus oli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko mukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä, kunnes palajan?

Bernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä sweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.

Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen: Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään. Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.

— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin hoitaisin.

Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.

Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä murhetta.

— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.

Hän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.

Hetken kuluttua hän virkkoi:

— Fräulein on kihloissa?

Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi häntä vierastupaan.

Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin itselleenkin.

— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän. — Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin kanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.

Bernardine joi kuppinsa loppuun.

— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme, emmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.

— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä voitonriemussa.

— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti huvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä Robert Allitseniin.

— Kas, tuollapa hän tuleekin.

Bernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron Herran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä äänellään:

— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on osannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?

Juro Herra pysähtyi kesken laskuansa.

— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä; hautaan ne viedään.

— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi mieheksikään. Sanokaa nyt totuus.

— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä itseltään.

— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.

Tuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut Bernardinea siltä puolen.

Hän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä enemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella oli.

Juro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja Bernardine suoritti sen hänelle heti.

Jotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon Herraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän purskahti nauramaan.

Juro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu. Nyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.

Bernardine kumartui Katarinan puoleen ja suuteli häntä poskelle.

— Tuleehan Fräulein taas? — kuiskasi sairas kiihkeästi.

Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo tyyni lempeys.

Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä Robert Allitsenille:

— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte kihloissa!

August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa, ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.

Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä. Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.

Kerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.

— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.

Bernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.

Petershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:

— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te ette pannut sitä pahaksenne.

— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä, jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.

— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.

— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä hyvä.

— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein, — huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin matkatoveriansa. Hän virkkoi:

— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta, ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi mahdotonta.

— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun hyvää.

Juron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.

— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.

— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine, vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.

He selvittivät välinsä.

Senjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan shaalia, joka oli tältä pudonnut.

— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän. — Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan puolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän, mikä teille on tarpeen.

Bernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta ystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi Bernardinen konjakin.

Samana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen tapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta. Tänä iltana hän virkkoi:

— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja minun on ollut hyvin hauska.

XI Luku.

"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".

Kerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan hollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut lääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa mielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli tietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden mukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla. Vandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin ylähyllyltä.

— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle sen.

— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen kohoavan istuvilleen.

Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta, niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?

— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.

Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia, varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä, Mütterlille, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.

Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja, yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.

Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo se kohoili hänen mielessään.

— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!

Ja sitten hän laski kynän kädestänsä.

— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi minun ikävä tänne. Da wo ich nicht bin, da ist das Glück. (Miss'ei minua ole, siell' on onni.)

Mariassa oli palanen filosoofia.

Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.

Se oli Hollantilaisen huone.

Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla. Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!

He veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.

— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.

Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli jo monta päivää ikävöinyt.

— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä. — Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto hänestä.

Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.

Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.

Bernardine veti tytön luokseen.

— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan; sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.

Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia Bernardinelle.

— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.

Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti, että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.

— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. — Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin samanlainen.

Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:

— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.

— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen kanssaan.

Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään. Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä, osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut; näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys, tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?

Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.

— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, — realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.

— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin luulisin teidän antavan muille.

— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. — Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.

— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.

— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.

Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä laulu. Suoni, muist.] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.

Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin, — virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.

— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, — se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista. Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:

— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua: kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.

Hän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.

— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha. Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten…

Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen; hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.

— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.

— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert Allitsen päättävästi.

Bernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.

Hän vapisi.

— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. — Tehän vapisette?

— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain, milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä sillä tavalla kuin nyt aiotte.

— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,

— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi kuiskaisemalla.

Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat tuskaa täynnä.

XII Luku.

Juro Herra antaa lainaksi.

Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.

Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla ihmiskunnalla oli kukkaro.

Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. Suom. muist.], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.

Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan, surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.

Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa perää vieraittensa vaatimuksille.

— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, — puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin paha.

Ja niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.

Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään, että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi haikealla mielin pois.

Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä, joista paljonkin tiedettiin.

Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä, tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen asuntonsa Englantilaisten koloniaan.

Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.

Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli, mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.

Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin, luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia. Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus hellyydelläkin.

Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron Herran.

Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.

Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.

Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä, ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.

— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?

— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, — vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.

— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.

Se oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.

— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin varsin pahoin.

— Entäs tänään?

— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita. Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.

— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.

— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.

— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän tuntee oman yksinäisyytensä.

Robert Allitsen katsahti häneen.

— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?

— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa ihmisistä.

— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.

— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän kuin yleensä uskoisikaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen harmittava tapa.

— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.

— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme. Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole joulukuusta milloinkaan nähnyt.

— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te kerrotte niin pitkäveteisesti.

— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen, järkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin muistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te olitte saanut. "Jos minä keksisin jotain riidan aihetta", virkoin minä itsekseni, "niin kyllä hän tulisi takaisin." Ja minä menin ja löin nukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin nukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä tuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole siitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka olisittekin?

Bernardine naurahti.

— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, — vastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.

— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea jupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta joulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli siitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.

— Onko teillä uusi kamera?

— On, ja erinomaisen kaunis onkin. Tahtoisitteko nähdä sitä?

Bernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine meni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan mikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.

— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin minä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi kamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse näyttämään sitä teille.

Bernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin sirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä iltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja somassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi juomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta lasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä. Bernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.

— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa laittaa teetä paremmin kuin minä.

Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.

— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan sitä.

Juro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen lapseen.

— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. — Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte ennen sairastumistanne ollakaan?

Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.

Bernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos akkunasta.

— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden tunnelmaa.

— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?

— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan, niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään Hänen tykönsä.

Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksen.

— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. — Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen. Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.

— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.

— Tietysti todella, — vastasi toinen.

Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä. Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää käyttäytyneensä varsin kiltisti.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. — Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.

— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi Juro Herra miettivästi.

— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.

— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.

— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine. — Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että muuttaisitte mieltä.

— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra; — mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää kaikkia asioita.

He suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois kameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen onni häntä oli kohdannut.

— Katsopas, Maria, mitä herra Allitsen on minulle lahjoittanut!

Hämmästyen löi Maria kätensä yhteen.

— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. — Hän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.

Bernardine naurahti ja meni huoneesensa.

Juro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa, joka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi tarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu sen kuvista.

Äkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut, ennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.

— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. — Mieleni on melkein paha, että…

Ystävällisempi tunne sai silloin hänessä vallan.

— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja mietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.

XIII Luku.

Kotoisia kohtauksia.

Iltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle lähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän kovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.

— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä tän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen tehdä.

Mrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja hattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.

— Mihin sinä soitat? — kysyi mies vihaisesti.

— Annan sanan, ett'en tule, — vastasi rouva pakotetulla iloisuudella.

Hän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle palvelijalle.

Kas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä viereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä. Hän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka vaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi Mr. Reffold.