SISÄLLYS: (continued 2)

— Ei ensinkään. Olen jo väsynyt noihin retkiin.

— Sinä väsyt niin pian kaikkeen, Winifred, -virkkoi mies.

— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää minua kerrassaan.

— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; — sitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi kuolla pikemminkin, Winifred.

Mrs. Reffold katsahti ylös ompelustaan.

— Kyllä sinä pian paranet, — sanoi hän. — Olethan jo parempi.

— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti edistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs kuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut minua, eikö niin?

Sairas naurahti.

— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet sairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.

— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. — Mitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat. Sairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka häntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.

Sairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold vaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.

— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta sinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut, ettäs olet itsekäs?

Mrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa hyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka kärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.

— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta raskasta tuo taakka silti on.

Ja Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän neuloi siihen kohtaan koruompeluansa.

— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että sairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin ripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein muistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi olla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole määrätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan siksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.

— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi Mrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua. Et sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.

— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen. Niinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut tällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni tyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.

Kului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas ajatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän oli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita puheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.

Sairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan. Viimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa onkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs, vai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta tuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa, niinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi jossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne alppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi tarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen miehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli toista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.

Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä kohdannut Mrs. Reffoldia.

Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena, luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.

— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään, ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha, että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille en mahda mitään, en mahda.

Tuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.

Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja kärsimyksiänsä?

Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän, vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen. Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta, jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä. Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen lienevät olleet syynä…

— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.

— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti hymyillen.

— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä muuta voi tehdä.

— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.

— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr. Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.

— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.

— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi Mrs. Reffold.

Bernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.

— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.

Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.

Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.

— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. — Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä, rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt minulle helpommaksi.

— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, — virkkoi Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te luette sen minun sanojeni ansioksi.

Mutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.

— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja lohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru. Te olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta te ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla opilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette milloinkaan ole antanut minun tuta.

Hän otti Bernardinen käden ja nosti sen kunnioituksella huulillensa.

— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä mieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää toisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän oli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli niin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa olla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen äreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin hyvä mieli, menettehän?

Tuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän hänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen pyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään kirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.

Mrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan, kunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi, kun vaan tahtoi.

— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän ystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne näyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän hyvää.

— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen, että Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen se vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan voimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa, että itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat tyytyväisiä.

— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy sentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte olevan hyviä ystäviä.

Hän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi kokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.

— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta minulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on, kun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen kokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa rinnalla.

Hän nousi, lähteäksensä pois, mutta Mrs. Reffold pidätti häntä.

— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.

Hän heittäytyi taaksepäin nojatuolissansa, leikkien antimakassien hesuilla.

— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja kaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän päivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.

Bernardine katsahti häneen kummastellen.

— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää. Se turmelee terveyteni.

Hän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan, mutta Mrs. Reffold jatkoi:

— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan. Vihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi. Kuulittehan, eikö niin?

— Kuulin, — vastasi Bernardine.

— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold hurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti vähene.

— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.

— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. — Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.

— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine lempeästi.

Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.

— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.

— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä, kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me kaikki näemme sen; te yksin ette.

Hän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.

Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään. Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän oli muuttunut entisestään.

— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.

— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.

XIV Luku. Hoitajista.

Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, — paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa, tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että

heitä ensinkään häirittiin.

Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä, sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen. Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.

Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu. He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei kunnollisesti laitettu milloinkaan.

Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi, niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä, mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille. Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään katkeroittaa.

Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on joka koloniassa.

Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on jäänyt kotia väsymyksestä.

Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.

— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi. Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä häntä tuntikausiin.

— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt teen?

Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.

— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa, eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan reipastamaan itseäni.

Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin käsitettynä.

— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää hänet luonani. Kenties niinkin.

— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. — Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen — silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan siihen näkyy kuluvan".

— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, — sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.

Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja. Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan, milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.

— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.

XV Luku.

Joka ei sisällä mitään.

— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen eräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole valokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.

— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine närkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.

— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. — Ensinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä olen sanonut teille monta kertaa.

— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä suhteessa vireillä.

— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta, josta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se näyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän todellisuudessa ainakaan näytä siltä.

— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi Bernardine kovin suutuksissaan.

Bernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa, joita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi mestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut mitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei ollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.

— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene paras todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen tämä on todellakin pantava ensi sijaan.

Toinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin tehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten ainainen turvakeino.

Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.

— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten. Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.

— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa, rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan. Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti sitten lampun.

Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.

Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.

Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.

— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä tein tyhmästi.

— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä minä tein tyhmästi.

— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.

Sanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.

Tämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä, heidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi eilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla tein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan ole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan teille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.

— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen itselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun vastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun valokuviani vastaan.

— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut kahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta yleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.

Kumpikin rupesi nauramaan, ja hyvät oli välit jälleen.

— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro Herra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä kirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja paljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No niin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te kirjoitatte.

Bernardine pudisteli päätänsä.

— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt hiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.

— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas. Tehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä keskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää sivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä, niin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee sillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella viisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos teillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä voisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla teille hyötyä.

— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi Bernardine.

— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin, että teille olisi niistä etua.

— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi Bernardine.

Samassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen, nyökkäsi hänelle kankeasti.

— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert Allitsen.

Bernardine kertoi hänelle viime käynnistään Reffoldeilla.

— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan luonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä oli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan sanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä niistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan minulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa, mutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.

— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta tuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.

— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä ensinkään sekaantua niihin?

— Harrastaa ei ole sama kuin sekaantua, -vastasi Bernardine nopeasti.

— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen tarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla hyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.

— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka puoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun muista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni. Hänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.

Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?

— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun loppu.

— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?

Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät pyhimyksiksi.

Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä siirsi tuolinsa pöytään.

— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä tarvita.

Heidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:

— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.

— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin, vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen vaisto.

— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän, mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.

He pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu kuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.

— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine. — Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä lupasin Wärlille.

Juro Herra myhähti pahan-ilkisesti.

— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi hän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi nopeasti:

— Jos tarvitsette lisää levyjä, niin voitte saada minulta.

Mennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein Müllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli antanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta. Fräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa, mutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin joltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.

— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto doktorilta.

— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne kuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?

— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi. Minä ei ole kärsi se herra.

Samassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis kukkavihko kädessä.

— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.

Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.

— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein, — virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.

— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.

— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.

— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?

— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää kuolla. Säikähdättekös tekin?

— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole kuollut.

— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. — Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.

Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat; turhaan hänen omat harkintansa.

Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä ne olivat hänelle?

Kuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?

Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin yksityisten ihmisten kärsimyksiä.

Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma sairautensa.

Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!

Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat, milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!

Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan, kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän kauniilla kasvoilla.

— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan… Min'en uskalla mennä yksin hänen luoksensa… Minä tahtoisin, että te… Hänen on pahempi… Minä olen…

Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois ääneti.

XVI Luku.

Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.

Bernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli istunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli välistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.

— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt pelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle puhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista kestää!

Se oli ollut eilen.

Kuja oli nyt juostu päähän asti, ja Mr. Reffold makasi ruumiina.

He kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi Mrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti Bernardineä kädestä.

— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on mahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.

Hän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä nimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.

Pari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli hänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.

Mutta joka kerta katsahti Mrs. Reffold ylös ja pidätti hänet.

— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun täytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?

Ja Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän luki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon jäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään nyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta surkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan kestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista niin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.

Mutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata kärsimystä!

Bernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan yli ja hyväili noita kauniita kasvoja.

— Mrs Reffold… — kuiskasi hän.

Muuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti valtavaan itkuun.

— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen hänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?

Ja silloin tunsi sydän omantunnon vaivoja.

XVII Luku.

Entisille laidunmaille.

Mrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä ja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä arvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken aikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen, pieneen Petershofin kalmistoon.

— Hänen on niin kolkko olla siellä, — sanoi hän lääkärille.

— Kolkommaksi sinä hänen osansa täällä teit — ajatteli lääkäri.

Mutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia hautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.

Ja niin he laskivat hänet lepäämään kolkkoon kalmistoon.

Bernardine meni hautajaisiin, vaikka Juro Herra kovin kieltelikin.

- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa sen sijaan minun kanssani maalle.

Bernardine pudisti päätään.

— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en saata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.

Juro Herra kohautti olkapäitään ja meni huoneesensa.

Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa pyysikin. Bernardine kieltäytyi.

— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.

— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä maksan teille sievän palkan.

Bernardine oli taipumaton.

— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?

Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan, kuiskasi:

— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä, kirjoitatteko minulle silloin?

Bernardine lupasi.

Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin. Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan vastaan."

Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.

Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä, että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta. Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä vastattiin.

— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?

— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.

Juro Herra avasi pimeän huoneen oven.

— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään Bernardinen, lisäsi hän:

— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia tarpeen.

— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?

Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän tuli ulos kameroineen.

— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan noitten maalaisten valokuvat mukaan.

Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.

Matkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:

— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.

— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.

— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.

Seurasi pitkällinen äänettömyys.

— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla lumen sulamisen aikana.

— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan. Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien säästöjeni lisäksi.

— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.

— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. — Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.

— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, — virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.

— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä puolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja kenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla politillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.

— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. — Taivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan kasvatetuista naisista.

— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti Bernardine terävästi.

— Suuri kiitos! — vastasi toinen. — Olen heitä tarpeekseni kohdannut.

— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein sydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka osaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin ulkopuolella?

— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla mielellä.

Bernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina tuli kiihkoihinsa.

— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta tunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla, jotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään nainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta sitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on säännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.

— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin hyvin tuon asian?

— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli himmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu, joka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei osannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta hän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa muistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle oikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä ylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme on taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa tai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta kirjatoukka, ja…

— Yhäkö niitä hyviä avuja vielä piisaa? - keskeytti Juro Herra.

— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka pitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon Herraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on, tuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle taistelun voittanut.

Tähän hän pysähtyi ja virkkoi sitten:

— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille tällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen laajentamisesta?

— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan ollut syrjässä?

— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi syrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole niitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.

— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta lopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä oppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?

Bernardine naurahti.

— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän, lisäten sitten: — jos teissä sitä on.

Tähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli levinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva Steinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.

Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita, jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.

— 140 —

— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!

Ja sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.

Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.

— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!

Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.

Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.

Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa, mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään katselemasta kuvia.

— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin pääsemme aterialle.

Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken Katarinan kanssa.

— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa ja on rakastettu.

— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.

— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.

— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.

— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. — Mutta minä käsitän.

Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli, kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.

Mutta nyt?

Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja aux fines herbes olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa tamineissaan!

Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi rouva Steinhart makeasti:

— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr Allitsen?

— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon, — virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.

Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:

— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi tiedon saatte.

Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.

Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.

Mutta nyt?

He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin Bernardinen puoleen.

Ja nyt hän oli kadottava hänet!

Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:

— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen ylistyspuheesen oppineista naisista!

— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi hän, koettaen olla iloinen.

Mutta iloinen hän ei ollut.

— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, — sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?

— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr. Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?

— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?

— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.

— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta, opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja, on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan? Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.

— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.

— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra; — ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka se oppii laajenemaan?

— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme? — sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat. Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista kysymystä ei voi milloinkaan lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme, ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen. Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme, me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.

— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, — sanoi Juro Herra.

— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.

Toinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.

Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.

— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia, ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.

— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.

— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, — mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte, että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia. Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin kiitollinen ja…

Hän pysähtyi äkkiä.

Kyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä hetkeksi Juron Herran käsivarrelle.

— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun, mutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos keltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin vähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin ajattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin käännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut minuun, olen minä teihinkin.

Myhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita myhäyksiä.

— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän tyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.

Muutaman minutin perästä he saapuivat Petershofiin.

XVIII Luku.

Kihlaus.

Hän oli rakastanut tuota neitosta niin maltillisesti, ja nyt oli hänen mielestänsä selvä vastaus saatava. Olihan se aivan välttämättömän tarpeellista heille kummallekin, että tytön kannasta tulee aivan täysi selko. Olihan hänen puoleltaan tosin tullut muutama viittaus silloin tällöin, joka antoi aihetta siihen luuloon, ett'ei tyttö ollut aivan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Ja hyväthän ne viittaukset olivat olleetkin aina ajakseen, mutta kylpykausi läheni loppuaan, ja tyttö oli sanonut palajavansa kotitöihin. Kenties menee tyttö häneltä nyt ikipäiviksi. Nyt ei ole aikaa enää vitkastella, ei päivääkään.

Ja niin päätti pikku postimies rohkaista mielensä.

Kovin oli Wärlin pää pyörällä tänään. Hän, joka kerskaili tuntevansa nimeltä jok'ainoan vieraan Petershofissa, hän teki nyt mitä hullunkurisimpia erehdyksiä sekä kirjeensaajiin että kirjeisin nähden. Kömpelyydestään hän sai palkakseen niin monta ripitystä, että siitä olisi hermostunut lujempikin mies kuin tuo pieni, kyttyräselkäinen postiljoni.

Lopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä jok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: Maria Truog. Ja vaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä sittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti kirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.

Näin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti. Hän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas kellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin odottelemassa häntä käytävässä.

— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen hänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.

Samassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen kirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.

— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi suutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö sinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.

Wärli otti pienen, pyöreän hatun päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa niin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria Truog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta tiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka sulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa yhtä haavaa ja pistää samaan postiin.

— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien muutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin oli tarpeellistakaan.

— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku postiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin suinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen: kirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.

Maria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös ja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.

— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua rakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä rakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä onnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.

Maria laski karafinin pöydälle ja kääntyi Wärliin.

— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän nureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on myöhäistä.

— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa, niinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?

— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria. — Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi, ja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen aika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!

— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli, siepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja muut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun sydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano nyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee iloisin mies koko Sweitsinmaassa!

— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä haikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli, jos sinun pitää tietämän… kuinka minun on katkera pahoittaa sinun mieltäsi… — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen silmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään muuta, - jatkoi kiusanhenki… — niin, Fritz… minä rakastan sinua.

Pari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut saada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan lamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.

— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta sen jälkeen hän tuli takaisin:

— Emäntä tulee portaita ylös — sanoi hän ja läksi tiehensä.

XIX Luku.

Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.

Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille. Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen, muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa. Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama muitten kansain jättöväelle.

Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin. Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.

Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle. Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi, ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta; ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan yhtyneet.

Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää iltaa.

Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan puolella kahvia juomassa.

— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän. — Min'en saata sitä käsittää.

— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties, että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään, kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen oppii, sitä parempi on.

— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?

— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.

— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.

— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä olisikaan.

— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani minäkään.

— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra, surullisesti myhähtäen.

He astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.

— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.

— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.

— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten kielellä: resignationiin.

— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? — kysyi Bernardine.

— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.

Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä vailla?

Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra puolusti heitä.

Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine sydämensä Juroa Herraa vastaan.

— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun helpompi lähteä.

Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo pieni, kova sydän suli kerrassaan.

Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen kirjakauppa Stone Street'in varrella.

— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. — Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.

— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.

Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.

Hän sanoi jäähyväiset Bernardinelle portaitten päässä.

Ensi kertaa antoivat he kättä toisillensa.

— Hyvästi, — sanoi Juro Herra lempeästi. - Onnea matkalle.

— Hyvästi.

Juro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin sanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat sydämeensä.

Tuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari yksin oli saattamassa häntä asemalle.

XX Luku.

Rakkauskirje.

Kaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään ole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.

Juro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in Anatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja kuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja kirjoitti kuin seuraa:

Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!

En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä, vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.

Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun on määrä kuihtua pois.

Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä. En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni. Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä, että se oli minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu, se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne, että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.

Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on. Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni, ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä; teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta, vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen ihmisten täytyy tehdä.

Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän paranemistanne? Sen tein minä. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin, että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.

Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä. Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni minua kohtaan.

Että paadutitte… mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että… Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon Teille, mitä minä luulen… Niin monta puhettanne on kätkettynä sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas! Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka usein olisin sen saattanut sanoa Teille!

En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.

Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu, niin Teitä, armas.

Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut, mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut, ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun täytyy puhua.

Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi. Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas! Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista? En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!

Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa voi.

Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen. Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.

Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä. Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.

Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois; siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän… Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt… en, en saata…

Juro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.

Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt sydämensä Juro Herra.

Sitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.

Toinen osa.

I Luku.

Kirjoista pyyhitään pölyä.

Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta. Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta, ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen, yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme, sitä vähemmin saamme.

Malvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:

— Hänen tulee ikävä.

Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.

Kun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:

— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla tavallaan.

Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia. Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?

Siinä kaikki.

Tylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää mennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se oli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.

— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.

Kun Bernardine oli lähtenyt, sanoivat ihmiset;

— Hän on niin yksin. Mutta ei siltä näyttänyt.

Kerran he kysyivät häneltä, mutta hän sanoi:

— Onhan minulla Gibbon.

Kun tyttö oli palannut, sanoivat ihmiset;

— Nyt hänen tulee hyvä mieli,

Mutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta hänessä.

Hän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt aikoo tehdä.

— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.

— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.

— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää sinusta huolta.

— Jaha, — jupisi setä.

Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin aikoi pitää huolta sedästään.

Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi, visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.

— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.

Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan, puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.

Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun siihen.

Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.

— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut sairaana, eikö niin?

Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.

Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.

Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.

— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.

Nämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä tunsivat.

Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen, sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet. Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä välinpitämätön.

— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?

Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli, kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt. Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.

Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.

— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo lienee nälkä.

Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja katseli hänen toimiansa.

— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.

Muutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.

— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, — sanoi hän lempeästi.

Setä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.

Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat, Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.

— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, — ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.

Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen: työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin, joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.

Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut.

— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan, vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.

Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.

Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden ostamisen.

Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa, astui katua alas ja toi yhden numeron Daily News'ia.

— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, — mutta kelvanneeko tämä?

Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.

Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?

Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.

Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat Bernardinen korvissa:

— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten…

II Luku.

Bernardine aloittaa kirjaansa.

Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia, peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen, peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä arvotonta.

Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella olisi hänelle sanomista?

Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän; ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.

— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.

Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.

Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.

III Luku.

Epäonni ja Menestys. Prologi.

Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä hyvin ja ansainneensa kunniansa.

Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.

Harmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän nimeänsä.

- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.

Vanhus pudisti päätänsä.

— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys. Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.

Sitten hän kääntyi Epäonneen.

— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee tiennyt sen.

— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä kädestä ja sanoi:

— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.

Silloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli Menestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili, kuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin hymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo oli tullut takaisin, palasivat voimatkin.

— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta, harmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?

— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on paraillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.

Ja uuden nimen saanut astui vastaanotto-huoneesen.

Mutta Valtias sanoi:

— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean nimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja jälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.

Ja hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto Valtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.

IV Luku.

Juro Herra luopuu vapaudestaan.

Seuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan Zerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta, jossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja kädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine oikoili repaleisen kirjan lehtiä.

Äkkiä katsahti Bernardine ylös työstään.

— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet jo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin välitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?

— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut kysymyksiin.

— Kerropas minulle siitä, — virkkoi Bernardine.

— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa ennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.

— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten hän siirtyi lähemmäksi setää.

— Oletko sinä rakastanut, Zerviah setä? Onko sinua rakastettu?

— Kyllä, tietysti, — vastasi hän lempeästi.

— Ethän sitten naurakaan minulle, jos tyhjennän sinulle sydämeni?

Vastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten rohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi rakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään rakastanut.

Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään tunsi.

Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.

Juro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.

— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.

Bernardine nojasi pöydän yli.

— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.

— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on kuollut.

— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti vapaa ole.

Hän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.

— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?

— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. — Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen. Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!

— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?

— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. — Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta, että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.

— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.

— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni kuin ansaitsenkaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne elämää uudestaan?

— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt. Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.

— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.

— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.

— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.

— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine. — Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä seuralaista itselleni.

— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra. — Tekisi mieli nähdä sitä.

— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.

— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?

— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.

— Minä menin sinne äitini tähden.

— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.

Juro Herra katsahti häneen.

— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö todellakin siitä, miten minun käy?

Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.

— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella. — Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä riippuu heidän kohtalonsa.

Juro Herra oli ääneti.

— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. — Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan voi menettää teitä.

Hänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:

— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla Herralla on parempi osa näyteltävänä.

Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta. Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.

— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.

Hän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.

— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa tahtoisin vielä sanoa teille.

Seuraavassa tuokiossa oli hän poissa.

Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.

— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.

Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten yrttitarhaansa hoitaisi.

Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut pahasti.

— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. — Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!

Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt…

Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren muistossa.

Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja…

Bernardine kuoli.

V Luku.

Sillan rakentaminen.

Ennen lähtöään tuli Robert Allitsen vanhaan kirjakauppaan tervehtimään Zerviah Holmea. Tämä oli lukemassa Gibbonia.

Nämä kaksi miestä olivat seisoneet Bernardinen haudalla.

— Aloin jo tuntea häntä, — sanoi vanha mies.

— Minä tunsin hänet koko ajan, — sanoi nuori mies. — En muista hetkeä, jolloin hän ei olisi ollut osa omaa elämääni.

— Hän rakasti teitä, — sanoi Zerviah. — Hän oli puhumassa minulle siitä juuri sinä aamuna kuin te tulitte.

Ja sitten, hellyydellä, joka oli outoa hänessä, kertoi Zerviah Holme Robert Allitsenille, kuinka Bernardine oli avannut hänelle sydämensä. Hän ei ollut sitä ennen ketään rakastanut, mutta Juroa Herraa hän rakasti.

— Min'en rakastanut häntä siitä syystä, että säälin häntä, — niin oli Bernardine sanonut. - Minä rakastin häntä hänen itsensä tähden.

Ne olivat olleet hänen sanansa.

— Kiitos, — sanoi Juro Herra. — Ja Jumala siunatkoon teitä kertomuksestanne.

Hän lisäsi sitten:

— Pöydällä oli muutama irtonainen paperiarkki. Hän oli aloittanut kirjansa. Saanko minä ne?

Zerviah laski ne hänen käteensä.

— Ja tämä valokuva, — sanoi vanhus, — sen minä jätän teille.

Noitten pienten, laihain kasvojen kuva pantiin paperien joukkoon.

Miehet erosivat toisistaan.

Zerviah Holme palasi lukemaan Rooman historiaa. Juro Herra palasi vuoristoon, elämään elämätänsä loppuun ja rakentamaan siltaansa, niinkuin me kaikki teemme, ken tieten, ken tietämättä. Jos se murtuu, niin rakennamme jälleen.

— Nyt se tehdään lujemmaksi, — sanomme silloin itseksemme.

Ja niin aloitamme uudestaan.

Me olemme hyvin kärsivällisiä.

Ja sill'aikaa vierii vuosi vuoden perään.