SISÄLLYS:

Naimishommat Kosioiminen Harjakaiset Kihlajaiset Ämmäjäiset Öitsit Toivikkiaika Läksiäiset Häät Nuorikkoaika

Naimishommat

Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus. Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.

Kaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa, varakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme, jos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan tunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi seudun pojat hänestä lauloivat:

Ruusu ei oo kauniimpi kuin Kaisa Niemelässä, eikä toista tarvita, kun hän on elämässä.

Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä tuli

maan kuulu, veen valio, jota ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa.

Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.

Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita. Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:

— Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?

— Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.

— Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen muualta, virkkoi Martti ylpeästi.

— Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.

— En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika, kerskui Martti.

— Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten varat.

— Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata? Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.

— Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin meille.

— On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.

— Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.

— Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.

— Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.

— Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee, niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.

— Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten, jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.

Sillä puhein pojat erkanivat.

Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä poikansa pojalle Martille:

— Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella, vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?

Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:

— Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman tuota tuonnemmaksi.

— Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta, niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon, muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.

— Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.

— Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:

Köyhät ne kosissa käyvät konsa kannattaa varansa; vaan vankat talon eläjät syksyllä sen suorittavat: Jaakkona jalommat sulhot, pääpukarit Pärttylinä.

— Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti toimessaan.

— Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.

— Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei meidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja varakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.

— Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin Niemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen (hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua, tuumaili Martin äiti.

— Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian ylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan Liisaa, neuvoi Juhkomi.

— Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka, sinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän tuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren tuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän töitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta toista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen kenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta. Annilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin saisimme ristilangokset.

— Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta Niemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän talo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän Martti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole yksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin johan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle pantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin hän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on, ristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona; onhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä Siparin Maikki huusi kirkkomäellä: "Jos ei panna nokkaa nokasta, niin sormukset takaisin!" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin Siparilaiset ja Kermiset tekevät.

— Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa on kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät olleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.

— Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen Pekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske, vastasi perheenmies.

— Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja Tommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.

— Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä Saarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan silmien väliin;

Jos ois viina loppunut jo viittä vuotta ennen, oisit saanut morsiamen, vaikk oisit nainut kenen.

Mitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö, vaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.

— Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä kuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän taloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.

— Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen kuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti mokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.

— Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole kehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.

— Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies pilkaten.

— Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui vanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon hän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää naimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä lattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta enempää kuin toisten arvoakaan. "Rikkaasta hevosta, köyhästä morsianta", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.

Tähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.

Pärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan kirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei Niemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin pakinoitua sanoi vieras talon isännälle:

— Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän talkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken päättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun poikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä tyttäresi meille?

— Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole koko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet ja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee olla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en minä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni, vastasi lautamies.

— Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.

— Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.

Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:

— Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan. Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja sen vielä nytkin sanon.

Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:

Hyvää iltaa seinän takaa! Tässäkös huoneessa tyttö makaa? Nouse tyttö yllää, kun poikia tuli kyllää! Jos et sä nouse yllää, niin menemme toiseen kyllää. Kuuleeko tyttö tätä kopinaa, vai nostetaankos suurempaa topinaa?

Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut, alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:

Kääri tyttö unet kerälle ja viskaa ne sängyn perälle. Pane heitä kepillä selkään, jos eivät ne muuta pelkää! Eikös tyttö jo rupea kuulemaan, ja meitä pojiksi luulemaan, ennen kuin rupeaa tuulemaan? Jo täällä tuuleekin tuhajaa, jotta seinät oikein nuhajaa, ja sataa sapisee, jotta katto rapisee.

— Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi vihdoin Kaisa.

Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:

Oletteko te pitäneet muoissa käyttää poikia makuusuojissa? Eikös käy laatuun ja juonee laskea meitä teidän huonee? Tehkää nyt se lusti ja laskekaa huoneeseen justii! Alkakaa jo pois nalkkii, sitä pitkää siltapalkkii, nostamaan koukkuu ja longottamaan loukkuu, laskemaan meitä teidän joukkuu. Tulkaa nyt lattialle ravaamaan ja meille ovea avaamaan!

— Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat kuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa käydä, käski Kaisan äiti.

Huoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.

— Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat, kysyi emäntä.

— Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä toinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.

— Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja jatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta kysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina kosioimaan.

— Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa vain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.

Kun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät huoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.

Pärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana huoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä maitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli uutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin tytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.

— Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja tultuaan talonväen luokse hän jatkoi:

Hyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata. Jos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni puhtaaksi.

Sen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.

— Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt olen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo meidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän on katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen sanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja paitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen vain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi heti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.

Talonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta. Vihdoin sanoi lautamiehen emäntä:

— Mitäs meidän isä siihen tuumaa?

— Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen sanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika, tulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä teemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole Pekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.

— Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on tulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, — vaan enhän minä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan Marttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä, vaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.

— Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi Niemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee meille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen pitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.

— Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen pääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen, minä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin sanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos tyttärenne meille laitatte.

— Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies. Mutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.

— Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat, niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.

Sillä puhein läksi vieras pois.

Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:

— Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?

— En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.

— Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan talon vanhin poika.

— Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

— Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.

— No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi, virkkoi lautamies.

— Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät sulhaset, selitteli Kaisan äiti.

— Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni sulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa yhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä mene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.

— Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies. "Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen", sanoo vanha sananlasku.

— Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen rouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.

Lautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.

Pärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja naimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla, oli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä, jonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa valkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet viitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni ja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat) ilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat lierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai hopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan. Jaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut mustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.

Kirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä kirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.

Yhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä kyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida joko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.

Tytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon ympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran vastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä, jota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:

— Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.

Kun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän kylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä. Mahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin rangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet ensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa (huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa tupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä liesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan sekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta tuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu nuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat pakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta varrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen vempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon Tahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.

Kosioiminen

Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset, nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.

Iltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan isännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja siksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti kosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen kujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.

Lahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja Perätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään keskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle, jossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:

Hyvää iltaa suojaan! Onko täällä puheen luojaa ja piippuun valkian tuojaa?

Tähän talon isäntä vastasi:

Jumala antakoon hyvää iltaa! Tulkaa tännemmä pitkin siltaa ja käykää istumaan tähän, niin saamme teitä tarkemmin nähä, mitä miehiä te olette ja mitä varten meille tulette.

Kosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja puhemies lausui:

Me olemme tulleet kosia, puhumaan aivan tosia; miehet on nuoret, asiat vanhat: jos otetaan vastaan meitä, niin ravitsemme tupakalla teitä, perästä laitamme häitä, joissa syötämme kaalinpäitä ja puhelemme niitä ja näitä.

Vastaukseksi talon isäntä lausui:

Anna Jumala niitä kuulua, vaan ei hallavuosia! Kernaasti myönnämme teille, mitä te esittelitte meille.

Tämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:

— Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan miehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.

Sen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista hakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti piippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta tuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen tarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille isännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän sepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa oikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän kieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä lausui:

Tule tuusasta tupakka, lukematta luun sisästä, sarvesta sanelematta, nostamatta nokkaan, käskemättä kärsään, tästä väärästä tähän suoraan.

Heti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi puuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten munamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän yläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä kaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita naapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi ensimmäinen puhemies:

— Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.

Sillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa morsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso seisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.

— Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.

— Jumal antakoon! vastasi kaaso.

— Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.

Takaa tulee, eestä löyhöttää, se rakkauden sydämestä pöyhöttää,

vastasi toinen puhemies.

Sitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:

Pankaa hienoa hanaa ja puhukaa makiaa sanaa.

— Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti Mäkelän emäntä.

Naiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja lukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka naimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.

— Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle kelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota, sanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.

— Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna morsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on vanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen se otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.

— Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa ensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen, virkkoi puhemies.

— Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän emäntä.

— Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun sitä tarjotaan, kehotti puhemies.

— Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee sormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.

— Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä, vastasi kaaso pönäkästi.

— Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta, huusivat pojat.

— Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on aikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on meidän päätöksemme, huusivat naiset.

Tämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä sieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.

Asiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli. Sitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen tupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.

Enin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta nuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta ulos ja sanoi:

— Taas tulee sulhasia.

Kaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä sanoi Antti:

— Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.

Kun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi Anni-serkulleen:

— Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.

— Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän kosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta sinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin sinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.

— Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua enkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.

— Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.

— Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma kääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.

Kun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden ajavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.

Lippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin Lahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa sen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät mitään virkkaamaankaan.

— Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.

— Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet; sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.

Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni sanoi:

— Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus, jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan; sittenhän se jollekin näyttää.

— Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen, niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin, kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.

Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:

— Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset, joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen onnellinen, serkkuni.

— Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.

— Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi, virkkoi Anni.

— Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.

— Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on toinen luonto, sanoi Anni.

Tuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun Anni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja morsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he ilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.

Heti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon tuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle, mutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen älysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:

— Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä tulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.

— Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.

Illallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta tämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset siinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli mies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä ylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa.

— Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka koko pitäjässä, päätti Mauno-setä.

Kyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia, vaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja paitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.

— Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman sukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.

— Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja Lippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat rusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on hävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia, olkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat parahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut Niemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä näen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea sukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä suittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan rinnalla.

— Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa käydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.

— Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina peräkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.

Heti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi ikkunasta ja sanoi:

— Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.

Tämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:

— Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen sormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin heittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.

— Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi suuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä minulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi kaksi morsianta yhtä aikaa talossa.

— Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.

Kohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta perästä.

Kun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin, sanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:

— Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?

— Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä ja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.

— Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi saveen, lupasi isäntä.

Luvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa rahvaalle.

— Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä päivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä täyttäessään piippuansa.

— Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs, meidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai käännetäänkös kokka toiseen suuntaan.

Sillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan. Puhemies sanoi:

— Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi; vieläkös meidän sormukset mahtuvat?

— Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on, vastasi kaaso.

— Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.

— Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta, vastasi kaaso.

— No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.

— Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen pakkoa.

— Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja; lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.

Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle, josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa puhemies sanoi:

— Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin. Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni tietää.

— Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään pöyhkeilleet.

— Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta. Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.

Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:

— Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.

— En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni, vaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola on kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän hakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin tynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa olla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä ei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä teurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä jo ymmärrätte talon suuruuden.

— Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan teillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus, selitti Mauno-setä.

— On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on jo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole kuin kaksi kekoa, lateli puhemies.

— No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi kuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä kaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan puimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin tästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä valmiiksi, selitti Mauno-setä.

— En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen aikaan rustholli, vastasi puhemies.

— Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin tavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka kirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.

— Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne illalliselle, pyysi talonisäntä.

Vieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja sitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin kukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:

— Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten kehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu kauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.

— Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan sekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa halventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin veljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut morsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään kuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa, hevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi Mauno-setä vähän kiivaasti.

— Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten käytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa; en tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta en minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään. Minua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän Lippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän mielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja Lippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia, selitti lautamies.

— En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan sellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.

Talonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet uneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat hevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut kuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan tultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia. Saatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään isäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita. Kaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen tupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli taas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen talossa.

— Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin Niemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin korpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea, laverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.

— Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla ja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta. Luuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

— Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa, vaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat tyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.

— Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi seppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä itse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin rikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä kilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin Mikko.

— Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki muut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin Jaakko on vielä poissa.

Näissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet olivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa oli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen häikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan maata.

Muutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä tultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa sanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on. Lautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja päätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.

— Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.

— Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.

— No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei isäänsä tottele? laverteli Maija.

— Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.

— Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä mukaan, saneli Maija.

— Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.

Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:

— Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi on paras?

Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa, vastasi nauraen:

— Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla; muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.

— Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin minäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää, tunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on itsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä hänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen lepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän Mikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen pauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka minä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi sinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.

Erottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä lasten kanssa oli kotona, ja sanoi:

— Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon sinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti kuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut mennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi tulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä sanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta usko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen jäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun sellaisen louhkan ihmisen saatte.

Tämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään vastasi Maijalle:

— Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että saisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan hän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää: olisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta käpeltelisin.

— Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana kestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole rokassa palanut, kehui Maija.

— Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa, jos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa; sinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni Suosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna kirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan sinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen, sanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.

Kuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen lähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin sitä kaikessa ystävyydessä erottiin.

Jo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään hän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän päivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:

— Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan. Minä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän emäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni takaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän siihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan nuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän emäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi. Jumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin kantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta hieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No kaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin poikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos Jumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita tytärtään mokomalle räntykselle.

Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.

Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:

— Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan miniäksi.

— Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen. Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan emäntä.

— Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön, vastasi Maija.

— Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan, kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.

— Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija. Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.

— En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.

— Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.

— Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden, ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista, joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria koskaan.

— Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa, kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija oikein mahtavalla äänenpainolla.

— Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan morsiamen? kysyi emäntä.

— Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun, Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole maahan luotavaa, vastasi Maija.

— Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan, niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen, pyysi emäntä.

— Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.

Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.

Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.

Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.

Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:

Hyvää iltaa tyttöjen majaan! saapikos kohti kolahtaa, vai pitääkö sivuitse ajaa? Havahtukaa makkaajat ja oven kiinni nakkaajat! Nouskaa ylös maanneet, jo ootte unta saaneet. Kuuletkos sä Kaisa-serkku: heitä pois tuo unen herkku ja päästä puheen punttii, niin kuin nuoran lunttii.

— Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli havahtunut ikkunaan koputuksesta.

Tähän vastasi Jaakko:

Haastele niitä ja näitä vaan ei sanoja sarvipäitä! Laskekaa seinien sisään, niin saatte puhetta lisää.

— Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi Kaisa.

Eihän täällä jaksa haastaa, kun vilu pintaa raastaa, ja kun ei ole päällä turkkii, niin kylmä tahtoo urkkii,

lausui Jaakko.

— Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi Kaisa, johon Jaakko vastasi:

Päivällä kyllä alettiin matka, vaan yöllä sitä täytyy jatkaa, kun tie oli pitkä ja mäkinen, hepo laiha ja vähäväkinen. Laskekaa sisään, vaikka suotta, ettei tarvitsis koko yötä uottaa, ulkona on niin kova halla, että maa kopisee jalkain alla; kun saisi lämmittää jalkaa, niin sitten sopis asiaa alkaa.

— Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi tässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.

Kaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat astuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja kysyi:

— Tunnetkos minua?

— Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan herastuomarin Jaakko?

— Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.

— Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies nousten istualleen ja ojentaen kätensä.

— Jumalan terve! vastasi Jaakko.

— Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.

— Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille paljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni morsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte? virkkoi Jaakko.

— Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt sellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät sormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En tiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.

— En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan, että hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.

— Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.

— Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi lautamies.

— No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.

Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:

— Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei, niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään kiitteleidä.

— Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin teidän talonkin, vastasi lautamies, — vaan niin kuin jo sanoin, en ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme nähdä, mitä teemme.

Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa, sanoi jäähyväiset ja läksi.

— Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.

— Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme laitella liiat sormukset pois.

Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:

— No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?

— En tahdo, vastasi Kaisa.

— Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle näppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä kuljettamaan, sanoi lautamies.

Kaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:

— Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi takaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin tahtoaansa.

— Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.

— Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko yhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa kysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti lähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti kotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on häväistys, sanon minä, ja minkä tähden?

— Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi lautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa kysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä ollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa häntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin ottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle tulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät, on teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda kuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin lyhyesti.

— No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä, virkkoi Jaakko ja ajoi pois.

Tupaan tultuaan lautamies sanoi:

— Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti tämä kosioretki päättyi.

Kukaan ei siihen virkkanut sanaakaan vastimeksi, mikä näytti lautamiestä vähän harmittavan.

Illallista syötäessä sanoi Mauno-setä lautamiehelle:

— Sinä, veljeni poika, nuhtelit minua viime pyhänä sopimattomasta käytöksestäni vieraita kohtaan, vaikka ne vieraat olivat vain Junnolan rahjuksia, joille ei milloinkaan kukaan ihminen anna sitä arvoa kuin täänillallisille vieraille. Minä nyt saan kysyä sinulta: oliko sinun käytöksesi tänä iltana hyvin sovelias sellaisia vieraita kohtaan, joihin esivaltakin panee täydellisen luottamuksen?

— Minä, joka olen talonisäntä ja kihlakunnanoikeuden jäsen, tiedän kyllä, mitä minun sopii tehdä ja mitä ei, vastasi lautamies juhlallisella äänellä. Minä tahdoin tuolle ylpeälle väärintekijälle, herastuomarille, kostaa hänen kujeensa. Asia on tällainen: viime keväänä, kun olimme käräjäloppiaiskesteissä tuomarin luona, ilmoitti herastuomari Rantala eroavansa lautamiehen virasta, kun muka on jo niin vanha, ettei enää jaksa virkaa toimittaa. Herastuomariksi jälkeensä ehdotteli hän Simolan lautamiestä, vaikka minä jo istuin yhden käräjänajan ennen kuin Simola oli virassakaan. Tosin minä toimitin pari vuotta isävainajani virkaa, joten Simola on kyllä ollut vakinainen lautamies ennen minua; vaan kumminkin palvelusvuosieni vuoksi oli minulla etuoikeus päästä herastuomariksi. Kun asia näin kävi ja Rantala oli siihen syypää, päätin minä sen kostaa Rantalan ukolle soveliaassa tilaisuudessa, ja siksi minä nyt näin tein.

— Kyllähän sinulla oli koston syytä, vaan tokkohan lienee oikein korvata pojalle isän pahat teot? kysyi Mauno-setä.

— Eikö tuo yhteen koitune kumpaiselle maksaa, kunhan vain suoritetuksi tulee. Tämä tiettävästi loukkaa niin hyvin isän kuin pojankin ylpeyttä, ja se olikin minun tarkoitukseni, selitti lautamies, eikä siihen kukaan mitään virkkanut.

Harjakaiset

Sisältö: Erilaisia mielipiteitä. Väkivaltainen teko. Kaisan suru. Junnolaisten harjakaistenjuonti. Viisaita neuvoja. Oikealla tolalla. Erehdykset oikaistaan. Riitta-tädin sulhaset. Kaisan itku muuttuu iloksi. Junnolan Martin naimiskaupat puretaan. Lapsen tuuma. Saarva kierroksissa. Lippolan Juhanan sormukset ja harjakaistenjuonti Niemelässä. Kihlajaisiin kutsuminen. Vierasten lähtö.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi Niemelän lautamies tyttärellensä Kaisalle:

— Nyt, Kaisa piikani, saat antaa liiat sormukset pois, niin minä ne kuljetan kirkolle ja annan omistajillensa, ettei tarvitse kalliita työpäiviä tuhlata niitä kannellessa.

— Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan sormukset aion pitää, vastasi Kaisa.

— Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on varakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa katsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia harjakaisia, virkkoi lautamies.

— Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin mennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä pitkin poskia.

Samassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa asian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön päätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan sormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän Mikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut vanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän suostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka hän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta. Lahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.

Nyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma asiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään, seuratkoon mitä tahansa.

Sunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut kenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa syötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan pitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen Junnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan pysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi huoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään ja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin syöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei puhunut sanaakaan.

— Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään, sanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna olisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja laittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.

— Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka sitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi lautamies.

— Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet, niin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja ruumenta, sanoi Mauno-setä.

— Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi lautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina tyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka sanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.

— Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä harjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi Mauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

— Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi lautamies.

— Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka tulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi herahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua harjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti kesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan sanottiin naimisiin menevälle tytölle:

Ei sinua emosi myönyt eikä kaupannut isosi,

mutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin miehelään! Soma juttu!

— Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain kankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.

Vie minua, mie vikisen, menen mä puoli mielellänikin,

sanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.

— Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei mieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.

— Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär ja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että siihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.

— Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit tyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta nyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä veljeni poika.

Pakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli Putto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän läksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.

Tämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan, ettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten parhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä tytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko viikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi kotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja hänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen sisartaan sanoi:

— Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan mennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda harjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se sentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan ennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme, jos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun rakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne, pitäkää vain hyvänänne.

Lauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle Kaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa ruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa itkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.

— Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain kävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi tehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:

— Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat antaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne Juhanalle.

Tämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:

— Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut niin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka minun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä voin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran, ja anna minun pitää ne sormukset!

Lautamies tuumaili vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Älä, lapseni, tuossa noin itke; saat vielä vähän aikaa pitää Juhanan sormuksia, kun ne sinusta niin hyvät ovat; mutta harjakaiset juodaan tänäpäivänä Junnolaan. Peräytyä minä en voi, kun kerran olen luvannut; jälkeenpäin saamme nähdä, kuinka asia käy.

Kaisa käski veljensä sanoa terveisiä Lippolan Juhanalle, ettei hän tahdo Juhanasta luopua, vaikka mörkö maata kyntäköön.

Niemelän talosta lähdettiin sunnuntaina yksituumaisesti kirkolle viidellä hevosella ja ne, jotka eivät kärryihin mahtuneet, astuivat jalkaisin. Ainoastaan joku nainen ja Mauno-setä jäivät kotiin taloutta hoitamaan. Kaisa, Anni ja Antti ajoivat yhdellä hevosella, lautamies emäntänsä ja nuorempain lastensa kanssa toisella jne.

— Parasta olisi, jos ei minua olisi koko maailmassa, kun eloni on niin kovin tukalaa ja vaikeaa, ettei voi kielin kertoella. Mieli ei tervoa parempi, sydän syttä valkeampi, huokaili Kaisa.

— Älä, hyvä siskoseni, ole milläsikään, lohdutteli hänen veljensä. Niin totta kuin minä elän eivät nämä kaupat tule harjakaisia edemmä menestymään. Kyllä minulla on niin tehokkaita keinoja, että näiden täytyy purkaantua.

— Mitä esimerkiksi? kysyi Kaisa.

— Minä kaikkein ensiksi puhun jo tänä päivänä aamupuolella Holttolan vaarille ja luulen hänen ryhtyvän asiaan. Ja kun hän kerran meidän puolesta käypi, niin saadaan olla voitosta varmat; sillä isä ei voi häntä vastustaa, se on tunnettu asia. Jos taasen hän olisi välinpitämätön, jota en luule, niin on minulla toinen keino, joka varmaan tepsii, vaan nyt en sitä vielä sano, vastasi Antti.

— Tee, hyvä veliseni, mitä vain suinkin ymmärrät ja voit asian estämiseksi, rukoili Kaisa.

— Ole huoletta, vakuutti Antti.

Kirkkomäellä ennen jumalanpalvelusta tuli Junnolan Martti Lippolan Juhanan luokse ja sanoi:

— No Juhana, tänä päivänä minä juon harjakaiset Niemelän Kaisan kanssa. Muistatkos, kun minä tuonoin sanoin sinulle, että minun jalkoihini sinä jäät, niin se nyt tapahtuukin.

— Älä ennen huuda hallelujaa, ennen kuin olet päässyt mäen päälle, vastasi Juhana kuivasti, läksi pois ja meni Niemelän Antin pakinoille.

Kotvan aikaa pakinoituaan pojat erkanivat ja Antti haki Holttolan kirkonmiehen, jolle hän puhui kaikki seikat alusta loppuun saakka. Ukko pudisti päätään ja sanoi:

— Isäsi on näemä eksyksissä, vaan kyllä minä hänet ohjaan oikealle tolalle.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, varustausi Junnolan Martti puhemiehensä keralla kirkonportille odottamaan. Kohta saapui myös siihen Niemelän Kaisakin kaason seuraamana. Suuri osa kirkkoväkeä pysähtyi myöskin siihen katsomaan sormuksen antamista.

— Kun ensimmäinen sormus annettiin, niin toinen pitää morsiamen ottaa, sanoi puhemies Martin tarjotessa sormusta Kaisalle.

— Tässä ei ole mitään pitämistä (täytymystä) eikä pakkoa; jos tahdotte antaa, niin antakaa pian, mutta oteta sitä ei, vastasi kaaso.

— Jos ette tahdo ottaa, niin antamalla sitä ei tänä päivänä anneta, virkkoi puhemies.

— Kun ette tahdo antaa, niin pitäkää sitten omanne, vastasi kaaso ja teki liikkeen lähteäksensä.

Nyt tuli Martille kiiru. Hän laski hyvin sukkelaan Kaisan käsivarrelle sormuksen, jonka Kaisa siitä korjasi taskuunsa. Sen tehtyä meni morsiusväki pitäjäntupaan.

— Sanokaa minun sanakseni, hyvät ihmiset, mutta ei noista ikimaailmassa parikuntaa tule, huusi Puntuksen Ripo-täti kirkkorahvaalle morsiusväen mentyä.

— Johan minä olen sen ennustanut tätä päivää ennen, ettei ole Niemen kukka Junnon pojan poimittava, virkkoi kuppari-Maija.

Pitäjäntupaan oli kokoontunut sekä sulhasen että morsiamen sukulaisia ja tuttavia ynnä vielä syrjäläisiäkin. Siellä oli jo kahvikupit laitettu ympäri pitäjäntuvan pitkää pöytää, keskellä kermavadit, sokeriastiat ja viinapullot. Morsian ynnä muut naiset pysähtyivät oven suuhun, vaan ukkomiehet menivät pöydän luo ja poikamiehet perämaalle sekä uunin rintaan.

Junnolan isäntä otti pöydältä viinapullon, tuli sen kanssa Niemelän lautamiehen eteen, kaasi viinaa pulliin ja ojensi lautamiehelle, joka otti pullin ja sanoi:

— Olkoonpas onneksi! ja ryyppäsi.

— Sen Jumala suokoon! vastasi Junnola.

Sitten annettiin ryyppy Holttolan kirkonmiehelle, joka ryypätessään virkkoi:

— Saas tästä!

— Nauttios terveydeksesi! vastasi Junnola.

Näin kävi Junnola ympäri tupaa ja jakeli ukkomiehille viinaa. Puhemies tarjoili toisesta pullosta naisille punaista (siirappi-) viinaa. Sitten puhemies otti torppasäkistä Venäjän lehtitupakkaa ja antoi pojille hakattavaksi ja poltettavaksi. Sillä aikaa kantoivat Junnolan naiset pöytään kaksi suurta kahvipannua, joista Junnolan isäntä kaasi kupit täyteen ja hän pyysi morsianta, kaasoa, Niemelän ja Holttolan emäntiä kahvia juomaan. Vasta toisella kutsulla he menivät ja istausivat pöydän päähän, johon myös Niemelän lautamies, Holttolan kirkonmies ynnä muut oltavat miehet istausivat. Muu väki kävi alemmaksi istumaan.

Kun kahvit oli juotu ja kupit korjattu, tuotiin tuohikontit, joista pantiin ruokaa pöytään: rukiista ja ohraista leipää, omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakoita, voita ja suolakalaa. Laskuista kaadettiin maitoa kappoihin ja vateihin. Ruualle istuttiin samassa järjestyksessä kuin kahviakin juotaessa. Kun morsiamen ja sulhasen likeisemmät sukulaiset olivat ravitut, syötettiin ja juotettiin muita kutsutuita vieraita ja syrjäläisiä viimeiseksi, jonka jälkeen ruoka korjattiin.

— Kah, eikös Mauno-setä olekaan täällä? kysyi Holttolan kirkonmies.

— Ei ole, pitäähän jonkun olla kotia katsomassa, vastasi Niemelän isäntä.

— Aivan niin, aivan niin, virkkoi Junnolan isäntä. Eiväthän pienemmätkään talot tule hoitajatta toimeen saatikka sitten Niemelä, joka on suurin talo pitäjässämme.

— Vielä vain Mauno-setä olisi mahtunut meidän harjakaisille, kun niin hakaisasti haasteli meidän kosissa käydessämme, sanoi puhemies.

— Taisitte tyhmästi lähestyä ja harkkoja haastella ukolle, vastasi Holttola.

— Ukolla on väliin omat tuumansa, sanoi lautamies, ja siihen se pakina päättyi.

Kun ruoka oli korjattu ja morsian kaasoineen istui ovensuun ikkunan pielessä, rohkasi Martti luontonsa, tuli Kaisan luokse, katsoi hänen sormiinsa ja sanoi:

— Eihän sinulla, Kaisa, olekaan minun sormuksiani sormessasi, missä ne ovat?

— Ne ovat taskussani, vastasi Kaisa.

— Mitkäs sormukset nämä sormessasi ovat?

— Kunhan ovat vain.

— Taitavat olla Lippolan Jussin sormukset?

— Jos lienevät.

— Milloinkas ne viedään pois?

— Ei milloinkaan. Ne ovatkin otetut eivätkä annetut.

— Kunhan meidän kauppamme menevät eteenpäin, niin kyllä minä ne kyytiän kotiinsa.

— Ei niitä ole sinun kyydittäväksesi otettukaan.

— Sinä et siis aio tullakaan minulle, vai mitä?

— Enkä aiokaan.

— Mutta isäsi on sinut minulle luvannut.

— Tulkoon isäni itse, jos tahtoo, vaan enhän minä voi kahdelle miehelle mennä.

— Mitäs varten näitä harjakaisia sitten juodaan?

— Enhän minä ole tahtonutkaan näitä juoda eikä minun tahtoani ole kysyttykään.

Nyt tuotiin kahvikupit uudestaan pöydälle ja vieraat käskettiin juomaan samassa järjestyksessä kuin ensi kerrallakin. Se haihdutti Martin ja Kaisan keskustelun. Sitten alkoivat vieraat vähitellen lähteä pois, ensin syrjäläiset ja sittemmin kutsuvieraat. Sulhanen ja morsian erosivat jäähyväisittä. Junnolan ja Niemelän isännät puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi.

— Tules tänne aittamäelle, minulla olisi sinulle vähän haastamista, sanoi Holttolan kirkonmies vävyllensä Niemelän lautamiehelle mennessään ulos.

Lautamies sytytti piippunsa ja seurasi appeansa aittamäelle, jonne päästyään he istahtivat tarinoimaan.

— Nämä harjakaiset olisivat saaneet olla juomatta, virkkoi Holttola.

— Kuinka niin? kysyi Niemelä.

— Jos ei sinun lapsellasi ole vauraampia ottajia kuin Junnolan rahjus, niin anna tyttäresi olla kotona.

— Hyvä appiseni, minä en nyt ymmärrä sinua. Kyllähän tyttärelläni on käyneet jo viidet sulhaset ja par'aikaa on hänellä vielä Lippolan Juhanan sormukset, kun ei hän niitä sanonut tahtovansa antaa pois; vaan minä katsoin parhaaksi laittaa tytön Junnolaan, kun se on rikkain talo pitäjässämme.

— Vai niin! Sinä, vävyni rakas, olet nyt soaistu: tämän maailman mammona on pettänyt sinut. Mutta ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää, pitäisi sinun ikäisesi miehen ymmärtää. Semmoisen miehen ohella kuin Juhana on voit sinä mieltyä Marttiin! Minä ihmettelin oikein sinun sokeuttasi. Mutta näyttää siltä, että sinä et tunne Marttia etkä Junnolan taloa. Se on totta: Junnola on suuri ja vahva talo, rahaa ja riistaa on paljon. Mutta siinä perheessä on eripuraisuuden koi, joka sen pian syöpi hajalleen ja olisi jo aikoja sitte syönytkin, mutta vanha ämmä, jonka nimessä talo on, ei anna valtaa erota. Vaan niin pian kuin mummo ummistaa silmänsä, on talo neljänä ja Martti ei saa kuin yhden neljänneksen. Siinä on se suuruus. Mies on taasen niin typerä, ettei osaa kirvesvartta tehdä. Olisi Kaisa raiska järellä tuollaisen tollikan kanssa, joka vielä on niin yksinkertainenkin, että kylän pojatkin pitävät häntä pilkkanansa.

— Se on asia, jota minä en ole tiennyt. Mutta se on vain huolettanut minua, kun Kaisa ei sano muille kenellekään menevänsä kuin Lippolan Juhanalle.

— Muna on viisaampi kuin kana. Tyttäresi tuntee Juhanan ja siksi ei tahdo hänestä luopua. Minusta on oikein ihme, että sinun mielesi on noin muuttunut vähässä ajassa. Muistanhan minä aivan hyvin, kuinka sinä viime talvenakin, kun teillä oli kylänluvut, sanoit, ettei niin ylevää ja rehtiä miestä ole koko pitäjässä kuin Lippolan Juhana on: hän on niin kuin hieno herrasmies, nöyrä ja nopsa. Onko se sitten Kaisan syy, että hän on Juhanaan mielistynyt, kun kuuli isänsä suusta sellaiset lauseet? Ja paitsi sitä, olettehan te koko perhe tähän asti rakastaneet Juhanaa; niinhän hän on teillä ollut kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi. Ja nyt yhtäkkiä sinun päähäsi pölähtää ajatus syrjäyttää tuo jalo nuorukainen ja antaa tyttäresi mokomalle rantukselle. Mitä taasen Lippolan taloon tulee, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että siinä on yksinkertainen perhe. Kirkonmiehen kanssa ei voi kenkään tulla jakoa tekemään. Mitä hänellä on, se jääpi hänen kolmelle lapselleen, joista Juhana on vanhin ja vaurain.

— Kyllähän Juhana on kelpo nuorukainen, sitä ei voi kenkään kieltää.

— Niin onkin, sen tietävät jo esivallatkin. Kun Miehikkälän kompromi kuoli, kysyi maamittarien tirehtööri rovastilta, ketä hän ehdottelisi siihen virkaan, ja rovasti ehdotteli Lippolan Juhanaa. Sen johdosta pyydettiin Juhanaa yhdeksi päiväksi toimittamaan maajako-oikeuden lautamiehen virkaa, jolloin tirehtööri niin mielistyi Juhanan toimeliaisuuteen, että hän oli kiittänyt rovastia, kun tämä ehdotteli hänelle niin ymmärtäväisen miehen, ja sanoi antavansa Juhanalle kompromin lautamiehen viran, joka tietysti tulee kohta tapahtumaankin; sillä mitä sellaiset herrat kerran lupaavat, sen he pitävät. Tiettävästi Juhana pääsee kirkonmieheksi isänsä jälkeen, kun tämä kuolee. Mutta Junnolan Martista ei tule koskaan mitään arvokasta ja oltavaa miestä.

— Nyt vasta, appeni rakas, avaantuivat minun silmäni, ja Jumalan kiitos että ne avaantuivat. Minä menen jo täältä mennessäni Lippolaan ja tunnustan erehdykseni. Junnolan sormukset viedään jo tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan harjakaiset ensi sunnuntaina meidän kotona. Ole, appeni, niin hyvä ja tule meille ensi sunnuntaina heti kirkosta päästyäsi. Minä tahdon kutsua kaikki pitäjän lautamiehet ja kirkonmiehet harjakaisille. Tosin tämänpäiväiset harjakaiset minun tulee maksaa, vaan rahallahan tuosta päästään.

— Mutta kuules, poikani rakas, mikä sinulla oli oikeastaan tarkoituksena, kun sinä tahdoit tyttäresi laittaa Junnolaan, vaikka tiesit sen olevan hänestä väkinäistä?

— Tyttäreni tulevaa etua minä oikeastaan olin valvovinani, kun tahdoin hänet laittaa pitäjän pääpohatalle. Minä ajattelin asiaa näin: vaikka Kaisasta suittaa alussa tuntua naimisiinmeno väkinäiseltä, niin kyllähän rakkaus vähitellen tulee, kun kerran naimiskaupat edelleen menevät, ja sitten kun vihitään ja avioliitto Jumalan sanalla pyhitetään, niin se tuottaa suosion ja rakkauden, ja kun varoja on yllin kyllin, on avioliitto onnellinen.

— Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit silloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa selitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja, niin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda, vielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama luontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi sanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa ja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä taipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma yhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän saapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen meno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon se sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän erottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee jokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman puolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä niin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään naimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään puhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska ihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät häijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.

— Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata huomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan Juhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt syntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei, minun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa minun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli lautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Tällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy toisistaan.

Lautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen Lippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin kuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja sanoi akkunasta katsoessaan:

— Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana morsiamen (sormukset) kotiinsa.

Juhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi lapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. — Entiseen aikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä. Naiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet keskenään antoivat kättä toisilleen. — Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani heiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.

Tuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan mukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei lautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.

Juotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:

— Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join harjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan niin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun minä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan, oli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi tilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni teille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan isällisen siunaukseni myötäjäisiksi.

Juhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi:

— Minä kiitän sinua, isä, näistä sanoista. Minä olen myös Kaisaan mielistynyt niin, että ero hänestä olisi tuntunut surkean raskaalta. Minä koetan myös elämässäni näyttää, että olen ansainnut Kaisan rakkauden. Hänen ei pidä koskaan saaman syytä valittaa minun kovuuttani.

— Sen, poikaseni, minä kyllä uskon. Me päätimme isäsi kanssa juoda harjakaiset meidän kotona. Mauno-sedän laitan viikon varrella viemään pois Junnolan sormukset ja kysymään, paljonko he tahtovat harjakaisistaan, virkkoi lautamies.

Vähän aikaa mietittyään hän jatkoi puhettaan:

— Mutta niin kuin tunnettu on, minä olen suoraan sanoen ahnas maailman tavaran perään enkä raatsisi rahojani antaa harjakaisten maksuksi, ja väärin taasen olisi pyytää sinua niitä maksamaan. Jos sentään pitänee antaa Junnolan kaupat eteenpäin.

— Jos ei muuta estettä ole kuin harjakaisten maksu, niin kyllä minä ne mielelläni suoritan, vastasi Juhana. Minä olen valmis uhraamaan kaikki Kaisan edestä; mikään ei saa minulle olla kallis hänen tähtensä.

— Nyt poikaseni minä tunnen, että sinä rakastat Kaisaa yhtä paljon kuin hänkin sinua, virkkoi lautamies liikuttuneena. Olisi siis synti erottaa teitä toisistanne. Kyllä minä mielellänikin harjakaiset maksan ja kiitän suuresti Jumalaa, joka avasi minun silmäni oikeaan aikaan. Totta puhuen, minä olen aina sinua pitänyt kunnon poikana, ja koko meidän perheestä olet sinä mieleinen, vaikka minä nyt vain satuin vähän erehtymään.

— Harjakaisten juonti ei paljoa merkitse; onhan niitä juotu ennenkin ja maksettu. Pääasia on se, että vihdoin tullaan oikealle tolalle, vastasi Juhana.

— Aivan oikein, poikaseni, todisti lautamies ja läksi huoneesta.

Tupaan päästyään käski Niemelä perheensä suoriutua matkalle. Juhana valjasti hevosen, ja niin läksivät vieraat ajamaan kotiinsa jätettyään sydämelliset jäähyväiset.

Vierasten lähdettyä sanoi Riitta-täti, isännän sisar:

— Vai niin kävikin, että meidän Juhana sai morsiamen kotiinsa. Johan minä sen sanoin silloin, kun Juhana läksi kosioimaan, että ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Olisit kosioinut Kaiturpään Annia, niin et suinkaan olisi rukkasia saanut, niin kuin nyt sait.

— Hanki vain tätiseni Annille muita sulhasia, kyllä minä Niemelän Kaisan saan, kun ensi sunnuntaina kutsuttiin jo kauppoja valmistamaan, vastasi Juhana.

— Vai niin, tulee vai se äkäpussi meille kumminkin minun kiusakseni, huokaili Riitta-täti. Vaikka en minä hyvästä ihmisestä sentään osaa sanoa niin enkä näin, kun en ole hänen kanssaan päivääkään elänyt, mutta niinhän kuppari-Mari minulle kertoi, että Kaisa on pahajuoninen.

— Älä, tätikulta, usko kuppari-Maijan lörpötyksiä ja valeita. Sehän on piikakin, joka kontissa kestää. Enpäs minä pelkää ottaissani yhtään hänen äkäisyyttään. Ja kun minä tulen Niemelän vävyksi, niin toimitan Mauno-sedän sinulle sulhaseksi, ivasi Juhana.

— Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena, vastasi Riitta-täti toimessaan. Vaikka tarpeessahan tuo kyllä menisi vaimo Mauno-sedällekin, kun on leskiukko eikä ole yhtään lasta, joka hänen vaatteensa puhdistaisi; vaan minustako hän huolisi, jolla on jo jalka haudassa, toinen haudan partaalla, vaikka eihän tuo Mauno-setä taida olla paljon nuorempi minua, kun melkein yhteen aikaan paimenessa käytiin.

Tämän kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, ja emäntä sanoi:

— Nuorra naida pitää, vaatii virka vanhankin. Ei, kuulen mä, Riitta-täti olisi yhtään esteeksi, jos vain Mauno-setä kosioimaan tulisi.

— Olkaa tuossa turisematta; Riitta-tädillä on kolme sulhasta; Hiekka-Heikki, Matara-Matti ja Nurmi-Tuomas (kalmiston maanalaisia asukkaita), ja siinä sitä jo meikäläisellä piisaa, virkkoi Riitta-täti vähän närkästyneenä.

Kun Niemelän isäntäväki tuli kotiin, istui Kaisa huoneen kynnyksellä ja veisasi: "Ah sielun anna vallit Herran" (Vvk. 291). Kyyneleiset silmät todistivat raskaan surun häntä ahdistavan.

— Heitä, lapseni, surusi pois ja ole iloinen, sanoi hänelle hänen äitinsä. Nyt ovatkin jo asiasi muuttuneet: Junnolan sormukset viedään tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan ensi sunnuntaina harjakaiset.

— Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja pyyhkäisi silmiään.

— Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.

— Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa hätäisesti.

— Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut asian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari johdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa pyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.

— Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen isäänsä.

Lautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.

Jo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja nämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle. Illallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei sitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta seuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen kuullen:

— Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin sormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan. Saisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.

— Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi Mauno-setä.

— Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon seikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa rahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda menemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni. Eiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön heidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.

— Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja siksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan ukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän sukulainen.

Niin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle Junnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.

— Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille. Kyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä tipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin jo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun tauttani.

— Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan koko asiasta? kysyi Anni.

— Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin äärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun edestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään, vaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä sydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän kärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme. Illalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo ei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi Kaisa.

— Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen sekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti palkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun mahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.

— Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et sinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla kokottaa, se viimein ilolla korjataan.

Tultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono siivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat ja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja likaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain, tuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.

— Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä, he nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin, kun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja. Vihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni, panin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät viisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät sanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä läksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.

— Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi lautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut harjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan vaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin viisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan. Ei suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain syönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.

Seuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin, leivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia piirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin puolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta myöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin koko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan Juhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan tehdä parasta.

Seuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle. Ainoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella. Toiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.

— Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra, kun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko ja kiipesi siskonsa syliin.

— Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia laitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras ole, vastasi Kaisa nauraen.

— Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen enkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi lapsi.

— Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.

— Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.

— Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä, niin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.

Kaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi pienen veikkonsa päätä silitellen:

— Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain, kultaseni, huoletta.

Kirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä ja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia odotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta kolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.

Kun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan kirkonmies:

— Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa; käydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin samalla saadaan sadinta vahvistaa.

Näin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan seisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli etsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen oven takana seisovan hän sanoi:

— Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin ehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan tarkastamaan.

Juhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa kaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen katsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

— Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, sanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt tapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä kirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.

— Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu, vaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun viime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat olleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.

— Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.

— Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta lähtiessään.

Naiset taasen kävivät katselemaan sormuksia ja ihmettelivät niiden kauneutta.

— Ai kun ovat kauniit, virkkoi Mäkelän muori. Ilmankos Kaisalle tuli hura (pahamieli), kun käskettiin antamaan näin sirot sormukset pois.

Tupaan päästyään sanoi Lippolan isäntä:

— Jos merkit paikkansa pitävät, kyllä saarva nyt kierroksissa pysyy.

— Eihän järjen mies kehtaa turhia sätöksiä laitella, vastasi Mauno-setä. Johan minä sen sanoin alusta pitäen, että Juhana tulee meidän vävyksi, ja vanha ei valetta hauku.

Sitten annettiin miehille lehtitupakkaa, jota he hakkasivat ja polttelivat. Kirkonmies jakeli nuuskaa ympäri tupaa.

— Kyllä tässä talossa on tupakka näihin aikoihin savunnutkin, kun jo ollaan kuudennen kerran tupakaisilla, virkkoi seppä ja täytti piippunsa.

Niemelän talossa eivät olleet moneen aikaan näin yksimielisesti pitäjän pohatat ja oltavat miehet olleet koolla kuin nyt, siksipä varustuksetkin olivat suurenlaiset sekä talon puolesta kuin myöskin Lippolaisten puolesta, jotka toivat harjakaisiksi, mitä parasta talossa oli. Niemelän tupasessa keitti Lippolan emäntä talon naisten avulla suurella padalla kahvia, jota nautittiin samanlaisessa järjestyksessä kuin Junnolaisten harjakaisissa pitäjäntuvassa. Myös ruokailu kävi niin ikään samalla tavalla.

Kun jumalanvilja alkoi ukkojen kulmissa kuhista, kävi puhelukin vilkkaammaksi. Mauno-setä varsinkin oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän koetteli Lippolan kirkonmiehen keralla saada selkoa siitä, miten he olivat toisilleen sukua, mutta eipä siitä kunnon tolkkua tullut. Vieraat kuuntelivat naurussa suin ukkojen selontekoa. Viimein sanoi lautamies Varis:

— Jos ei vain tapahtuisi sukurutsaus, kun Kaisa ja Juhana menevät toistensa kanssa naimisiin.

Tälle puheelle nauroivat kaikki, ja Mauno-setä hyvin iloisena nauroi myöskin, vaikka Variksen puhe häntä vähän loukkasikin. Naurun tauottua sanoi Mauno-setä:

— Nyt minä olen erinomaisen iloinen, kun saan veljeni pojan tyttären omaan sukuuni naitetuksi. Niin kuin hyvät ystävät ja arvoisat vieraat tietävät, ovat Niemeläiset ja Lippolaiset vanhaa rusthollin pohjaa.

— Aivan niin, aivan niin, myödyttivät toiset.

Hämärän tultua alkoi sulhasväki tehdä kotiinlähtöä, mutta talon isäntä sanoi:

— Ei vielä, hyvät ystävät, saa kiirehtiä: maistetaanhan meidänkin suuruksia.

Sitten syötettiin ja juotettiin vieraita. Sen jälkeen sanoi lautamies Kettunen:

— Lähdetään veikkoset pois, ei tällä syömisellä ja juomisella näy loppua tulevankaan.

Lähtöryyppyjä jakaessaan sanoi isäntä:

— Kahden viikon perästä pidetään kihlajaiset, ja tehkää silloin hyvin ja tulkaa kaikki, jotka nyt tässä olette, jo aikaiseen lauantaina meille, että ennätetään kylpeä, ennen kuin kihlaajat tulevat.

— Kiitoksia kutsumastas, kyllä muistamme tulla, vastasivat kaikki.

— Ja sinä, Lippola, muista nyt tulla oikeaan aikaan, jottei tarvitse myöhään kupajaa, pyysi isäntä.

— Kyllä muistan, vastasi Lippola.

Muiden vierasten lähdettyä teki kirkonmies Holttola myöskin lähtöä, mutta talonväen pyynnöstä hän jäi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana päivänä kotiinsa.

Kihlajaiset

Sisältö: Toivikin kiireet. Kihlajaisvarustukset. Vierasten tulo. Rahain jako. Kihlaaminen. Kihlajaistupakat. Illallinen. Kirkolla käynti. Toivikinavun ajaminen. Naiset auttavat töissä morsianta. Toivikinavut. Lahjukset. Vierasten lähtö.

— Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi Niemelän emäntä miehellensä.

— Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä.

Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia.

Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa. Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita.

Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja puolenkymmentä lammasta.

Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli. Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun.

Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa sulhasten kelloja.

Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Vierasten tupaan tultua ja hyvänillan tehtyä sanoi talon isäntä heidät tervetulleiksi. Talon tyttäret Anni ja Sohvi menivät riisumaan vierasten päällysvaatteita. Anni otti tuohikontin Lippolan kirkonmiehen olalta ja ripusti sen naulaan. Sitten hän riisui vyön ja heitti päällysviitan. Sohvi teki samaten sulhasen sedälle, joka oli toisena puhemiehenä: otti hänen olaltaan tupakkasäkin ja sijoitti sen naulaan ja riisui päällysvaatteet. Sulhanen riisui itse vaatteensa. Jokaisen vaatteet veivät tytöt isännän huoneeseen. Kun tulokuppiset oli juotu, nousi Lippolan kirkonmies seisoalleen ja sanoi:

— Me kävimme pari viikkoa sitten täällä morsianta merkkiämässä ja nyt tulimme kihlauksella kauppoja vahvistamaan. Otetaankos nyt kihlat lisää vai annetaanko entiset takaisin?

Tähän vastasi talonisäntä:

— Niin kuin näette, ei tässä ole niitä aikeitakaan, jotta kaupat purettaisiin.

— Kyllä kauppoja ei pureta, sanoi Holttolan ukko, mutta

ei neittä rahoitta naida, talon lasta lunnahitta. Sulostansa suku anoo, hempustansa heimo suuri saadakseen sataiset markat, tuhantiset tyttärestä. Usein on armas emonen yöllä saanut ennätellä vaalimahan valkoistansa, pesemähän pienoistansa. Usein on armas isonen saanut raataa runsahasti, tehdä työtä tehokkaasti, ennen kuin on ennättänyt saada työlle tyttärensä. Ei tyttö tyhjästä jouda, vaivannähty vastineetta; vaan on markat maksettavat, päästettävät penninkiset.

— Paljonko neiti sitten maksaa? kysyi puhemies.

— Ei sillä määrää ole; kun itsestänne paljon pidätte, niin enempi saatte maksaa: tuntekaa itse oma arvonne, vastasi isäntä.

— Koska niin on asia, niin rahat pöytään, sanoi Lippolan kirkonmies. Ojennas, velimies, rahakontti tänne!

Yrjö ojensi rahakontin, josta kirkonmies veti pitkän rahapussin ja kaasi pöydälle suuren koon vaskirahoja. Talon isäntä istausi Lippolan ukon viereen. Sulhanen istui isänsä toisella puolella ja hänen vieressään istui hänen Yrjö-setänsä pöydän sarvenessa. Sitten otti Lippolan kirkonmies kukkarostaan joukon hopearahoja, joista erotti osan erikseen, nousi seisoalleen pöydän päähän ja lausui juhlallisella äänellä:

Äiti armas kantajainen, valikoitu vaalijainen! Hyvän laadit lapsukaisen, punaposki puolukkaisen, jota kosi sorjat sulhot, nuoret miehet noudatteli: ota vastaan vaivoistasi hopeata huolistasi, markat mielitietystäsi, rahat rakastetustasi, vaikkei hellän äidin huolet kullalla oo kuitattuna.

Morsiamen äiti pyyhkäisi kiiltävän kyyneleen silmistään, tuli pöydän luo, otti rahat ja kiitti.

Sitten asetti Lippolan kirkonmies toisen koon hopearahoja erikseen ja lausui:

Isä hyvä, huolellinen, perheen tuki, turvallinen! Jos sä luovut linnustasi, vaihdat rahaan rakkahasi: ota vastaan vaivoistasi selvät markat sirkustasi, vaikkei hyvän isän huolet markoilla oo maksettuna.

Lautamies otti rahat kiittäen ja mieli liikuttuneena.

— Itse saat poikaseni antaa morsiamellesi minkä verran tahdot, sanoi Lippolan kirkonmies.

Juhana otti kukkarostansa rahoja ja asetti ne pöydälle, jonka jälkeen hänen isänsä lausui:

Talon tyttö, talon neito, talon morsian mokoma! Jos sä suostut sulhohesi ja on mieli miehelähän: ota rahat rapeasti, kihlamarkat kerkeästi.

— Rahat on tuotava tänne eikä sieltä haettava, virkkoi kuppari-Maija.

— Ei rahoja kannella mihinkään, vaan ne on morsiamen itsensä haettava pöydältä, vastasi Lippolan kirkonmies.

— Taitaa varmaan sulhanen olla raajarikko, koskei kykene rahoja tänne tuomaan, virkkoi taas kuppari-Maija.

— Ehkäpä morsian lienee rampa, kun ei kykene niitä pöydältä ottamaan, sanoi lautamies Varis.

Sen kuultuaan tuli morsian sukkelaan pöydän luokse, kääräisi esiliinansa ja pyyhkäisi viittansa liepeellä rahat esiliinaan, nyökäytti päätään kiitokseksi ja meni perämaalle toisten naisten luokse.

— Näittekös nyt, että jos lienevät pojat rikkaat naidessaan, niin ovat tytöt terveet mennessään, virkkoi Simolan herastuomarin emäntä.

Nyt kävi Lippolan kirkonmies istumaan ja alkoi hiljaa kuiskailla rahojen jakamisesta talon isännän kanssa. Naiset puolestaan keräytyivät morsiamen ympärille katselemaan hänen rahojaan.

— Viisi on hopeaista ruplaa ja yksi on vaskiraha. Se taitaa olla uusi kopeekka, koska on niin kirkas, sanoi kuppari-Maija.

— Ei se ole kopeekka vaan se on viiden ruplan kultaraha, vastasi morsian. Koettelehan painoa!

— Ai ai kuinka paljon sinä sait rahaa, oikein kymmenen ruplaa, ihmetteli Maija. Ja ihme se oli tosistakin naisista.

Kun talon isäntä ja Lippolan ukko olivat keskustelleet ja lukeneet rahoja eri joukkoihin, alkoi Lippola huutaa nimikauten jokaista sukulaista, ensin talon perhettä ja sitten muita sukulaisia rahaa ottamaan. Jokainen kutsuttu astui esille, otti rahat ja kiiti. Kun Annin vuoro tuli, lisäsi sulhanen hopearahan vaskirahojen joukkoon, josta Anni tuli hyvin iloiseksi.

Kun kaikille sukulaisille oli rahat annettu, viskasi Lippolan kirkonmies pienen vaskirahan uunille ja sanoi:

— Tuossa on talon kissalle!

— Ja tuossa on kontin kantajille, sanoi Yrjö viskatessaan rahvaan joukkoon vaskirahan, jota pienet pojat rupesivat lattialta etsimään.

Kun rahat oli jaettu, kysyi puhemies:

— Kun me nyt olemme velvollisuutemme täyttäneet, kysyn minä sinulta, arvoisa talonisäntä, saammeko me nyt julkisesti kihlata merkityn morsiamen?

— Minun mielestäni te olette rehellisesti velvollisuutenne suorittaneet ja runsaan maksun antaneet, joten siis te olette oikeutetut kihlaamaan morsiamen julkisesti, vastasi isäntä.

Tämän kuultuansa meni morsian kaason kanssa huoneeseen, jossa hän sanoi kaasolle:

— Minä taidan nyt tehdä sulhaselleni vähän kiusaa: en ota sormusta, vaan hän saapi sen pistää sormeeni.

— Tee vain niin, eipähän sitten saata jälkeenpäin kehua, että sinä olit liian kärkäs hänen sormuksiaan ottamaan, vastasi kaaso.

— Missä on kihlaus tapahtuva, huoneessako vai tuvassa? kysyi Lippolan kirkonmies.

— Kyllähän entiseen aikaan kihlattiin tuvassa, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, nyt on tapana kihlata huoneessa, vastasi isäntä.

— Mutta minun mielestäni olisi paras noudattaa ikivanhaa tapaa ja kihlata tuvassa, se olisi niin juhlallista ja muistuttaisi meille vanhoille oman nuoruutemme aikoja, ehdotteli Holttolan kirkonmies.

— Minä olen samaa mieltä, lisäsi Mauno-setä.

— Se minustakin olisi juhlallisempaa, sanoi Lippolan ukko.

— Koska te niin tahdotte, niin kihlataan sitten tuvassa vanhan hyvän tavan mukaan, myödytti isäntä. Mauno-setä, joka vanhat temput ja tavat parhaiten muistaa, saapi sulhasen nuoremman puhemiehen keralla hakea morsiamen huoneesta ja käydä hänelle puhemieheksi.

Tämän kuultuaan menivät nimitetyt miehet huoneeseen ja toivat morsiamen kaasoineen tuvan porstuaan, jonka nurkasta Mauno-setä otti korennon, aukaisi tuvan oven, koputti korennolla tuvan kynnykseen ja kysyi:

— Onko sulhanen rikas rahoiltaan vai kepiä kengiltään?

— Kuningas on rikas rahoiltaan ja susi on kepiä kengiltään, vastasi Lippolan kirkonmies.

Vastauksen saatuaan astui morsiusväki tupaan: morsiamen puhemies ensimmäisenä korento kädessä, sitten sulhasen puhemies, morsian ja kaaso. Edellinen puhemies teki hyvän illan tupaan tullessaan, isäntä vastasi. Nyt nousi vanhempi puhemies, meni sulhasen kanssa morsianta vastaan ja he pyysivät morsiusväkeä siirtymään pöydän luokse ja siellä kihlautumaan. Morsiamen puolelta pantiin vastalause ja tahdottiin kihlauksen tapahtuvan oven suussa, orren alla. Naiset puolestaan pyysivät kihlaajia tulemaan tuvan perälle ja siellä kihlautumaan. Vihdoin tarttui Holttolan kirkonmies asiaan ja sanoi:

— Ikivanhoista ajoista on ollut tapana kihlata morsian

alla kuulun kurkihirren, alla kaunihin katoksen.

Siis on tuvan keskellä oleva sillan liitos ainoa ja oikea paikka, jossa kihlauksen pitää tapahtuman.

Tähän tyytyivät kaikki.

Nyt ottivat puhemiehet, sulhasen puhemies korennon toisesta ja morsiamen puhemies toisesta päästä kiinni ja nostivat sen vaakasuoraan vyötäistensä tasalle. Sulhanen seisoi pöydän puolella ja morsian oven puolella korentoa. Sulhasella oli kädessä iso rekkosolki, jonka palkimessa oli hopeainen kullalla silattu sarasormus. Morsiamella oli kädessä erivärisistä langoista kirjavaksi neulotut sukat. Puhemiehen annettua merkin sulhanen ojensi oikealla kädellään korennon päällitse soljen sormuksineen ja samalla otti vastaan vasemmalla kädellään ne sukat, jotka morsian oikealla kädellään antoi korennon alitse, ja morsian otti vasemmalla kädellään sulhasen tarjoaman soljen sormuksineen, joten molemmat yhdellä haavaa ottivat ja antoivat kihlamerkit toisilleen. Ne saatuaan he alkoivat kilpajuoksun: sulhanen kiidätti lahjansa, sukat, pöydänpään nurkkaan ja morsian juoksi solki kädessä porstuaan, josta hän pian palasi tupaan. Tämä kilpajuoksu oli kiista tulevasta vallasta: jos morsian kerkesi ennen porstuaan kuin sulhanen pöydän päähän, oli morsiamella valta sulhasen ylitse tulevassa yhdyselämässä. Päinvastaisessa tapauksessa oli sulhasella ylivalta.

Tämän juhlallisen toimituksen perästä antoi sulhasen puhemies tupakkakäärön säkistä pojille, jotka sen hakkasivat tupakkalaudalla ja laskivat laudan pöydälle, josta miehet pistivät tupakkaa piippuunsa ja polttelivat. Vanhempi puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Koko kihlajaiskestin ajan olivat tupakat laudalla sekä kestivierasten että muiden poltettavana.

Heti kun morsian oli porstuasta palannut tupaan, keräytyivät naiset hänen ympärilleen katselemaan hänen solkiaan ja sormustaan. Kaikista ne olivat erinomaisen hyvät ja kallisarvoiset. Morsiamesta ne tietysti olivat kaikkein parhaimmat.

Vähän ajan perästä kannettiin illallinen pöytään ja vieraat käskettiin ruualle. Talon isäntä luki ruokaluvut ja Holttolan kirkonmies alkoi veisata toisten keralla:

Sinun uhris pääll Hän katsokoon ja palvelukses nöyrän, rukoukses vastaan ottakoon, se on rikkaan mieli ja köyhän. Mitäs pyydät, Hän sinull antakoon, vahvistakoon sinun neuvos: onnee hyvää sinull lainatkoon töissäs ja kaikiss menoiss, niin olet sä hyväss levoss. (Vvk. 36:3)

Illallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi toisten keralla:

Herran pyhäss pelvoss pysykäämm, hänelt avion onnee anokaamm, rukouksell alat pyytäkäämm, sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)

Kun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan lattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat menivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen makaamaan.

Seuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina luettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen alkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:

— Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.

— Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.

Pian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein tarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset jäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:

— Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden kesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän sitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.

— Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.

— Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään sinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus tapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään minun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari ja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää olla, sanoi Kaisa.

— Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää siitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä sinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla. Ja ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme olisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun minulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen kihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.

— Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin porstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.

— Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta kilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani, virkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten sinä aioit minua illalla kiusata?

— Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat sen panna minun sormeeni.

— Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs sitten?

— Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta, ja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka väkisin.

— Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun sormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi minun pitänyt antaa.

He puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka hänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan. Erittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset juoda.

Kirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana Niemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi päänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui Juhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin kanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti hänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.

Kirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran kohdalle, sanoi Kaisa leikillään:

— Aja, kultaseni, kotiin Lippolaan, ei minun mieleni tee enää yhtään Niemelään. Lippola tuntuu minusta kodille ja Niemelä vieraalle.

— Ei tiedä jos vielä saanet tarpeeksi Lippolassa olosta, vaikka nyt niin sanot, vastasi Juhana nauraen.

— Ei niin kauan kuin sinä elät, virkkoi Kaisa totisena. Vaikka menisimme Venäjän maan perille, olen minä kumminkin onnellinen sinun kanssasi. Jospa vaikka sinun rakkautesi kylmenisikin minuun, en minä voi koskaan laata sinua rakastamasta. Niin syvälle olet sinä tunkeutunut minun sydämeeni, että ainoastaan kuolema — jaa, ei sekään voi minun rakkauttani lopettaa.

Tämän sanottua hän tarttui sulhasensa käsivarteen ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

— Ei, armaani, sinun huoli sitä epäillä, etten minä sinua rakasta. Jumala taivaassa yksin sen tietää, että rakastan sinua äärettömästi. Siksi tunnekin itseni ylenmäärin onnelliseksi, kun saan sinut omanani viedä kotiini, vastasi Juhana.

— En, Juhana kulta, ole minä sinun rakkauttasi milloinkaan epäillytkään, ja siksi olikin minulla kaksinkertainen huoli, kun meidän asiamme näyttivät nurin menevän. Minä näet oman suruni ohella säälin sinua, joka sait sanomattomasti kärsiä, virkkoi Kaisa.

Näitä asioita ynnä muuta puhellen he tulivat Niemelään, jossa jo ennen heitä ennättänyt nuoriso otti heidät vastaan. Pojat riisuivat ja korjasivat hevosen.

Heti päivällisen perästä läksivät tytöt toivikinavuille, morsiussaataville, omaan kylään, vaan Yrjön Liisa ja morsiamen täti menivät vieraille kylille. Keski-iltain aikana he palasivat takaisin ja toivat tullessaan ne antimet, jotka he olivat kylältä saaneet ja jotka olivat enimmäkseen valmiita vaatekappaleita, niin kuin esiliinoja, pyyhkeitä, lapasia, sukkia ja kintaita ynnä kaikenlaisia nauhoja. Suuri joukko kylän nuorisoa seurasi heitä Niemelään ja toisia tuli perästäpäin. Nuorison kokoon tultua aloitti morsiuspari tanssin, jota sitten jatkettiin niin kauan kuin päivää piisasi.

Iltahämärissä palasivat toisetkin naiset toivikinajolta ja toivat suuren nyytin, jossa oli villaa, pellavata ja osaksi valmiitakin vaatetavaroita.

Maanantaiaamuna nousivat naiset varhemmin kuin miehet, sillä jokainen puolestaan tahtoi auttaa toivikkia (morsianta) käsitöiden teossa. Toiset karttasivat (raaksivat) villoja, toiset kehräsivät sukka- ja kinnaslankaa, neuloivat, ompelivat, iskivät rippua (rimpsuja) tekivät nyytinkiä (pitsiä) jne. Holttolan muori painoi (värjäsi) lankoja isot vyyhdet keltaisiksi keltaheinillä ja kehäkukilla.

Murkinan jälkeen sanoi Mauno-setä:

— Nyt oman talon naiset ja kesävieraat, katsokaas morsiamelle toivikinapua!

Naiset menivät huoneeseensa ja toivat sieltä jokainen valmiita kapineita, enimmiten käsineitä ja jalkineita. Mauno-setä itse kantoi koko joukon pyyhkeitä, esiliinoja, sukkia, kintaita, palmikoita, viipulavöitä, säärisiteitä ynnä muuta kampsua, jotka hän kaikki lahjoitti morsiamelle.

— Kah, onpas Mauno-setä välistä aukkakin (aulis), vaikka hän tavallisesti on visukinttu (saita), sanoivat naiset.

— Mitäs nämä tekevät huoneessa mahettumassa (maatumassa), vastasi Mauno-setä. Maailmalta nämä ovat tulleet, sinne ne saavat mennäkin. On tavaraa kyllä minun elinajakseni.

— Minkä verranhan Mauno-setä olisi antanut toivikinapua, jos Kaisa olisi Junnolaan mennyt? kysyi Mari-täti.

— En nauhan nenää, en ympäri sormen kirrettävää, vastasi Mauno-setä.

Vieraat olivat varustaneet keralleen toivikinapua, kuka mitäkin valmista tavaraa, jotka he antoivat morsiamelle. Lautamiehet ja kirkonmiehet antoivat sitä paitsi morsiamelle rahaa.

Päivällisen jälkeen sanoi Lippolan kirkonmies:

— Nyt ei muuta kuin aletaan tökkii omaan mökkiin.

— Ei kiireellä hätää ole, vastasi isäntä. Keski-iltoin aikana saatte vasta kampsujanne katsella ja mennä kotiinne.

Siihen tyytyivät kaikki vieraat. Keski-iltoin aikana syötiin lähtöruoka ja otettiin lähtökupit. Sitten Lippolan kirkonmies sanoi:

— Minä olen aikonut ensi pyhänä pitää ämmäjäiskestit. Varustaikaa siis ämmät valmiiksi, lauantai-iltapuolella tulee Juhana teitä noutamaan. Myös pyydän arvoisia virkaveljiäni tulemaan kestiin.

— Suuri kiitosta kutsumastasi, sanoi Holttolan kirkonmies. Tämä syksy näyttää antavan kestejä oikein runsaalla mitalla. Minähän kyllä joudan kestinjuontiin, kun en enää jaksa päten (kunnolla) muutakaan toimittaa.