SISÄLLYS: (continued 3)

Terve kuu ja terve tähdet, terve nuori naimakansa! Miero vuotti uutta kuuta, lumi tervaista rekeä, minä vuotin veikkoani, vuotin veikon morsianta.

Veikko tuli, vesi läikkyi, miniälle miero liikkui. Vanhoilta valuivat silmät ikkunoissa istuessa, nuorilta kuluivat kengät veräjillä vuotellessa. Lehmät ammui aikasehen, kevätkaritsa mäkätti olkivihkon ottajata, heinävihkon antajata.

Kuulepas nyt kuutamoinen! Nouse korjasta koria, hyvä loipa luopiosta, terve ole tultuasi veikon pienille pihoille, sulhon taaton tantereelle!

Sitten hän levitti vaipan reen viereen, ja sen päälle sulhanen nosti morsiamensa. Nuori parikunta laskeusi polvilleen vaipan päälle ja rukoili Isä meidän -rukouksen. Sen jälkeen hiipi morsian reen aisaa myöten hevosen pääpuoleen, otti säärisiteen ja sitoi sen vempeleeseen. Siteen hevosen riisuja sai palkakseen. Sitä varten varustetut nuoret miehet kantoivat morsiamen tavarat sulhasen huoneeseen ja ottivat astian suulle varustetut säärisiteet palkastaan. Huoneessa oli sulhasen äiti ynnä joitakuita likeisiä sukulaisnaisia tavaroita vastaanottamassa. He purkivat vaatteet säkeistä, laittoivat ne järjestykseen huoneen orrelle ja lukivat tarkkaan joka vaatekappaleen ja sitten tupaan tultuaan kertovat kaikki toisille naisille. Jo samana iltana tiesivät kaikki naiset kuinka paljon morsiamella oli aitopalttinaisia, ylispalttinaisia ja liinaisia paitoja sekä montako hametta, liinaviittaa, hurstia, turkkia ja sarkaviittaa. Lahjukset olivat tiinussa ja kirstussa eikä niitä nyt purettu.

Sikäli kuin kukin morsiusväestä joutui, he menivät tuvan porstuaan, jossa he kävivät pötkölle, so. asettausivat yhteen jonoon sillä tavoin, että vanhin juohtomies kävi ensimmäiseksi, sitten sulhanen, morsian, kaaso, nuorempi juohtomies, vanhin nuodemies, keskimmäinen nuodemies ja viimeiseksi nuorin nuodemies. Kun kaikki oli reilassa, alkoivat tuvassa olijat veisata:

Tulkaat nyt sisälle valtakuntaan, minun Isäni siunatut kaikki, jonk edest, sanoo hän, mä itsein annoin, sen ansaitsin kalliist teill ratki. Veisatkaat: pyhä, pyhä iäisest ja iloitkaat sydämen riemull, teidän kyyneleen minä armollisest pois pyyhin, ja suun täytän naurull. (Vvk. 403:4)

Veisun loputtua potkaista jysäytti vanhin juohtomies tuvan ovea, tempaisi sen auki selälleen ja astui tupaan. Toiset seurasivat perästä. Ennen kuin morsian astui kynnyksen yli, hän viskasi vaskirahan yli kynnyksen tupaan. Se merkitsi, että hänen uudessa kodissansa olisi aina rahaa. Päästyään sisään tupaan morsian nosti pääpyyhettä silmiltään, katsahti lakeen — sillä taialla hän toivotti iloista elämää uudessa kodissa — ja kosketti kädellään pankkokiveä — sillä hän toivotti lämmintä ja ystävällistä kohtelua talossa. Kaiturpään Helka otti tilaisuudesta vaarin ja koetti mennä pujahtaa sulhasen ja morsiamen välitse toiselle puolelle tupaa näin muka saattaakseen eripuraisuutta nuorelle parikunalle, mutta kaaso, joka oivalsi Helkan aikeen, työnsi hänet pois eikä laskenut kulkemaan. Morsian laski pääpyyhkeen jälleen silmilleen ja hiihennäisin liki sulhastansa.

Kun kaikki morsiusväki oli päässyt tupaan, sanoi juohtomies korealla äänellä:

— Hyvää iltaa!

— Jumala antakoon! vastasi Holttolan kirkonmies talon puolesta ja vähän ajan perästä kysäisi:

— Mitäs vieraille kuuluu?

Eihän tässä kuulu mitään muuta liikaa, vaan tiellä nähtiin suden vievän vanhaapiikaa. Jos annatte meille yösijan, niin me riisumme vaatteet pian.

— Ei meillä ole tilaa noin suurelle joukolle. Niin kuin näette on tässä tupa täynnä jo entistäkin väkeä; menkää toiseen taloon!

— Toisissa taloissa ovat jo tuvat pimeässä, ja me emme tahdo mennä makaajia häiritsemään.

— Kun tästä ajatte puolen peninkulmaa, viisi virstaa, kuusi syltä, seitsemän kyynärää ja kahdeksan vaaksaa, niin on tiepuolessa iso talo, jossa on tekemätön tupa ja hakkaamaton halkopino; siinä varmaan valvotaan ja otetaan matkustavaiset iloiten vastaan.

— Sen kyllä tiedämme, kun kesällä siinä yötä olimme; mutta talvella se tupa on niin helkkarin kylmä, ettei siinä kunnolla tarkene olla sudetkaan, saatikka sitten ihmiset.

— Mistä te oikeastaan olette kotoisin?

Yks on hääpynyt Hämeestä, toinen saapunut Savosta, kolmas kaukaa Karjalasta, neljäs, viides Viipurista, kuudes Kuusamon periltä, seitsemäs Sortavalasta, kahdeksas on Kajaanista.

— Mistäs te sitten nyt tulette ja mihin matkustatte?

— Kotoa lähdettiin ja kotiin mennään.

— Kyllähän teillä suittaa olla monta kotia, kun te niin eri paikkakunnilta olette. Mutta ette taida olla rehellistä väkeä, kun näin myöhään kuljeksitte.

— Matkamiehen ei auta aikaa katsominen, kun taipaleelle sattuu; vaan myöhäänpäs tekin valvotte, emmekä me ollenkaan epäile teidän rehellisyyttänne.

— Me olemmekin kotona ja vietämme nimipäiviä. Jos arvaatte, kenen nimipäivä nyt on, niin voimme ottaa teidät yöksi, jos muutoin teillä on puhtaat paperit keralla.

— Eiköhän nyt liene Tanelin päivä.

— Aivan oikein arvattu. Nyt kun vain annatte passinne, josta me näemme teidän olevan rehellisiä matkamiehiä, niin saatte yösijan.

— On kyllä meillä passi ja selvä onkin, kun sen vain selvästi lukee, vastasi juohtomies ja ojensi passin, jonka seppä otti vastaan.

Seppä pani silmälasinsa nenälleen, käänteli paperia vähän aikaa, rykäisi pari kertaa rikkaan yskää ja lausui:

Minä tahdon lukea tämän passin, vaan ei saa suuttua yksikään ukon kassi.

— Eihän tässä mitä suuttumista ole, lue vain passi selvästi, virkkoi Holttolan ukko. Seppä luki:

Ei meitä mahda moria, vaikk oomme suuria voria ja teemme tytöistä akkoja niin kuin tuohista vakkoja. Meillä ovat neuvot monenlaiset, joilla viettelemme nuoret naiset. Silmäin liekki ja hymysuu, joihin neitoset ihastuu, ja vaikkapa ämmät vihastuu, niin eipä kuitenkaan auta muu kuin luopua armaasta hempustansa ja antaa mennä sulhasen kanssa. Nytkin on meillä keralla impi, joka kelpaavi riiheen ja rinkiin. Myös on kapinetta kaikenlaista, kotoa tuotua yhtä ja toista: tiinuja, säkkejä ja kirstuja, paitoja, hameita ja virsuja, omasta verasta sitä ja tätä, rahaa ja riikinettä, siis ei ole hätää. Ja missä me kerran yösijan saamme, siinä me sitten tavaramme jaamme ja vietämme neljä päivää häitä, syömme, juomme, teemme niitä näitä. Ja lähteissä jätämme taloon teille ne henkilöt, jotka ovat liiaksi meille.

Tämä kirja kirjoitettu Rokka-Tuomahan tuvassa, Kaalihousun kammarissa, pimiässä pirttisessä, sakean savun seassa.

— Tämä on kummallinen passi, sanoi seppä ojentaessaan passin takaisin juohtomiehelle. Minä en ymmärrä mitä väkeä nämä oikeastaan ovat.

— Minun luullakseni tämä on suuri rosvojoukko, joka on kokoontunut yhteen kaikilta maailman haaroilta, ja siksi he näin yönaikana liikkuvatkin ja viettelevät naisia artteliinsa. Kenen naispahat nuokin kaksi lienevät, jotka he ovat veivitelleet myötänsä, sanoi Holttola.

— Olkoot mitä tahansa, otetaan vain yöksi, koska he niin hauskaa elämää lupaavat pitää, virkkoi Mönkäreen isäntä. Jos he jotain luvatonta rupeavat harjoittamaan, niin onhan meillä valta ja voima laittaa heidät yönselkään.

— Jos ei heillä ole parempaa passia, niin menkööt matkaansa, sanoi Holttolan ukko.

— On kyllä meillä toinenkin passi, mutta se vaatii tuiki taitavan lukijan; sitä ei joka mies osaakaan lukea, vastasi Mauno-setä, joka oli nuorimpana nuodemiehenä. Samalla hän otti viinapullon poveltaan ja laittoi sen kulkemaan käsi kädestä vanhimmalle juohtomiehelle, joka sen ojensi sepälle.

— Ei minusta taida olla näin kummallisen passin lukijata, virkkoi seppä.

— Kyllä minä luen, sanoi Korpelan kirkonmies, jolle seppä ojensikin pullon.

Korpela käänteli ja katseli pulloa vähän aikaa, pyyhki silmiään ja alkoi lausua:

Ei Suomi sanoja puutu, miehet mielilausehia, vaan kun puuttuvi paperi, läkki läikähti pihalle, haukka on ne hanhet syönyt, joista saatiin sulkasia, niin on konstit kulkijoilla, neuvot neidon noutajoilla: sanat laskivat lasihin, pulppusivat putelihin, hämmensivät härkkimettä, sekoittivat seipähättä viinan kanssa kaunihisti, siivolla sinisen juoman. Panivat potun povelle, paloviinan passiksensa.

Mitäs nyt virkkavi viina, sanoopi sininen juoma? Ensin viina virkahtavi, äännähtävi itsestänsä:

Minä olen jalo juoma, jonka kodassa kyhäsi kokki varsin kunnollinen. Kun hän koitti ensi kerran, siitä syntyi vain imelä. Kun hän koitti toisen kerran, sikunaksi se sihahti. Kun hän koitti kolmannesti, sai hän helmet heilumahan, kultapäärlyt pyörimähän. Tätä hänen tehdessänsä paloi kenkänsä porossa, vielä nokesi nenänsä kekäleitä kiirehtäissä. Sitten hän tuon siivon juoman kattilasta kauhan kanssa lasketti ratin lävitse, pudotteli putelihin.

Näin on tehty jalo juoma, valmistettu viinakulta, joka miehet miellyttääpi sekä naiset naurattaapi. Se on virvoitus vilussa, neuvonantaja nälässä, monen riidan ratkaisija. Se on herkku herroillekin, rohtoryyppy rouvillekin. Jos tulevi tuttu vieras tahikka pitäjän pappi, milläs pöytäsi parannat, jos et ryypyllä rakenna?

Mitäs nyt sanat sanoopi, virkkaapi putelipassi tästä väestä vähästä, joka seisoopi jonossa tämän tuvan lattialla? Tuon sanoopi putelipassi, virkkaa viisas viinakulta:

Nää on miehet miehuulliset, kunnialla kulkevaiset, vaeltaa varastamatta, omin luvin ottamatta. Ei he huuda hurjan lailla eikä rääky röyhkiästi vaan he siivolla somasti vaeltavat vakaisesti.

Ottakaat siis vanhat vaarit, naurusuulla nuoret miehet tästä pienestä potusta ilolientä itsellenne! Antakatte yötä maata ja rahalla ruokaa saada! Kyllä huomenna isäntä ottaapi ruuasta rahan, palkan palveluksestansa. Jos ei riittäisi hopeat suuren joukon syömingeistä, pannaan pankossa setelit, vaskirahat vaivoistanne. Saatte nähdä saidan sarvet, saidan sarvet, aukan torvet, rahakukkaron kupinat.

— Näillä vierailla näyttää olevan monenlaisia passeja, mutta nyt jo riittää sitä laatua, sanoi Korpela lopuksi ja laittoi kulkemaan putelin samaa tietä, jota se oli tullutkin.

— Täytyyhän matkamiesten varata itselleen kaikenlaisia tarpeita. Ken maailmalle kerran joutuu kulkemaan, sillä pitää olla selvät paperit, vastasi vanhin juohtomies.

— Ei tässä jouda koko yötä jaarittelemaan; käykää vain yöksi huoletta ja eläkää kuin kotonanne, virkkoi isäntä.

— Tuhannen kiitos, lausui juohtomies ja meni yläpöydän taakse istumaan. Hänen viereensä istausi sulhanen, sitten morsian, joka otti kädestään kintaat, laski ne penkille ja istausi niiden päälle. Morsiamen viereen istui kaaso ja hänen viereensä vanhin nuodemies. Yläpöydän rahille istausivat nuorempi juohtomies ja keskimmäinen nuodemies, ja alapöydän rahille kävi nuorempi nuodemies.

Sillä aikaa kun talonväki ja vieraat tarjoilivat toisilleen tuliaisia, vieraat taskulaseistaan lasinsuusta nautittavaksi ja talonväki ryyppylasilla, meni sulhasen sisar setänsä pienen pojan kanssa morsiamen luo, nosti pääpyyhkeen morsiamen silmiltä ja pani pojan morsiamen polville. Tätä kutsuttiin polvipojaksi. Morsian otti nyytistään ja pani pojalle sukat jalkaan, paidan päälle ja vyön vyölle, jonka jälkeen poika vietiin pois. Sitten toi sama henkilö rapalautasen ja pani sen morsiamen eteen pöydälle. Morsian laski sille viipulavyön, jonka tuoja lautasen keralla korjasi pois. Nyt vei sulhasen sedän vaimo vieraille olutta sulhasen tekemällä katajaisella tiheävanteisella kapalla. Juohtomies joi ensin, sitten sulhanen, morsian ynnä kaikki morsiusväki sekä pöydän ympärillä olevat häävieraat. Tähteeksi jääneen oluen kaasi vanhin juohtomies toiseen kappaan ja pani rapsautti vaskirahaa tyhjään kappaan. Sulhanen ja kaikki, jotka kapasta olivat olutta maistaneet, käyttivät kappaa kädestä käteen ja panivat siihen rahaa. Vihdoin annettiin kappa kaasolle, joka sen korjasi rahoineen päivineen.

Sillä aikaa kun näitä temppuja tehtiin, pitivät naiset omia arvelujansa. Heti kun pääpyyhe otettiin morsiamen silmiltä, tähtäsivät kaikkein naisten silmät häntä.

— Voi herja, kun on sorja, niin on kuin maalattu marja, sanoi Simolan emäntä ihmetellen. Ilmankos ne koko pitäjän pojat häntä niin mielivät; niin kaunis hän on, ettei enkeli voi olla kauniimpi.

— Katsos kuinka vaalea sulhanen on, on kuin palttina. Hän varmaan kuolee ennen kuin morsian, huokasi Riitta-täti. Kukahan minua sitten kirkolle viepi ja laittaa minulle uudet kengät. Voi minua onnetonta!

— Luuletko sinä, vanha taivas, iankaikkisesti eläväsi, että nuoret muka ennättävät ennen sinua kuolla, sanoi talon emäntä.

— Hyvähän tuo olisi, jos ei meidän Juhana kohta kuolisi. Kuka minusta sitten huolta pitäisi? Hän on aina niin hyvin katsonut minun tarpeeni, huokaili Riitta-täti.

Kun kaason kappa oli korjattu, otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti hänet toiseen tupaan, jossa vaatteita vähennettiin, riisuttiin päällysvaatteet, ja syötiin kiistooruoka, joksi oli varustettu munakokkeroita ja jota padasta syötiin lusikalla. Morsian maistoi kolme kertaa ruokaa. Kaikki jotka vain kiistooruokaa maistoivat joko enemmän tahi vähemmän, antoivat rahaa emännälle. Kaaso toi morsiamen jälleen entiselle paikalleen.

Sitten kannettiin ruoka pöytään ja koko häärahvas kävi illalliselle. Isäntä luki ruokaluvut ja vanhempi juohtomies toisten kanssa veisasi:

Ann myös meidän tällä hetkell, jotk tähän tahdoimm tulla, keskenämm rakastaa hyväll mielell, iloo toinen toiseltamm kuulla, varjel meit vainomiehen vihast, synnist häpiäst ja myös riidast, ann sovinnon kanssa elää. (Vvk. 341:3)

Muut kaikki söivät, vaan morsian ei maistanutkaan. Kiitokset ruuan jälkeen luki seppä ja vanhempi nuodemies alkoi veisata:

Mun sielun, ruumiin omas on, its Herra armas tiedät tuon, siis omas ota huomahas, en joukkoo julman pelkää taas. (Vvk. 245:2)

Ruualta päästyä saatettiin morsiuspari vuuville. Vanhin nuodemies nousi seisoalleen ja alkoi veisata:

Niin käykäämme nyt lepäämään, ett enkel on meidän tykönämm, älkäämm ketään myös peljätkäämm, mutta Herralt rauhaa kerjätkäämm. (Vvk. 370:7, 8)

Viimeistä säettä aloitettaessansa hän meni laulaen sulhasen huoneeseen. Morsian ja kaaso seurasivat jäljessä. Huoneeseen päästyä jatkoi nuodemies veisua:

Me annamm meitämm Sinun huomaas, ota meitä Sinun suojaas, niin meidän käypi kyll hyvin enk nuku synteihin syviin.

Nyt riisui kaaso morsiamelta vaatteet, jolla ajalla nuodemies meni sänkyyn, koetteli tilan tarkkaan joka kohdalta ja sanoi:

— Vuode on hyvästi laitettu, ei ole mitään muistuttamista.

Sen kuultuaan kävi morsian sänkyyn peitteiden alle. Nuodemies ja kaaso istausivat sängyn laidalle. Tupaan laitettiin viestit, että sulhanen saa tulla. Viestit saatuaan nousi vanhempi juohtomies seisoalleen ja veisasi:

Tykönän pysy tänä yön, enkelis minun kätkeköön! Etten joutuisi yhteenkään syntiin, vahinkoon, häpiään.

Viimeisen säkeen alkaessa läksi juohtomies laulaen huoneeseen, jonne sulhanen seurasi häntä perästä. Huoneessa sulhasen riisuessa jatkettiin veisua:

Anna mun rauhass levätä ja sitten iloll herätä, niin kiitän sinua iloisest Isä Jumal iankaikkisest. (Vvk. 368:7, 8)

Kun sulhanen oli riisuutunut ja tahtoi mennä sänkyyn, kokivat nuodemies ja kaaso häntä estellä, mutta hän tempaisi yhtäkkiä heidät sängynlaidalta lattialle, nosti peitteen ja putkahti morsiamensa viereen sänkyyn vetäen peitteen päällensä.

— Olisi teitä saanut olla puolenkymmentä henkeä vastustelemassa, kyllä meidän poika olisi itselleen tien raivannut, virkkoi juohtomies.

— Sehän oli hänen asiansakin, vastasi kaaso.

Tällä aikaa oli nuorisoa ja joitakuita vanhempiakin ihmisiä tullut huoneeseen joko uteliaisuudesta tai totutusta tavasta katsomaan morsiusparin maatamenoa. Kun juohtomies otti kirjan ja alkoi veisata, paljastivat kaikki päänsä ja veisasivat:

Nyt aamen, aamen päätökses, suo enkelis suojelukseks, me maata lepoon menemme, Jeesuksen nimeen nukumme. (Vvk. 372:7)

Laulun loputtua otti seppä huoneen naulasta sulhasen housut ja orrelta morsiamen hameet, joilla hän lyödä hötkäytti kolme kertaa morsiusparin peitteen päälle ja lausui:

Piikoja, poikia, puoleksi kumpiakin!

— Otetaas nyt uniryypyt, sanoi juohtomies ryypätessään taskulasista ja ojensi sen sitten nuodemiehelle, joka ryypättyään antoi sen kaasolle. Kaaso maistoi ja antoi sen sepälle jne. Tällä tavoin jatkoivat vanhemmat ihmiset ryyppäämistä.

— Nyt käykää täältä pois joka henki, käski kaaso.

Kun kaikki muut olivat lähteneet huoneesta, otti nuodemies kynttilän käteensä ja katseli sen valossa joka paikan aivan tarkkaan ja sanoi sitten:

— Ei täällä ole ketään.

Sitten kaaso kertoi, kuinka Jorosen Heikin sängyn alle oli Pekkalan paimenpoika pistäytynyt, ja kun morsiuspari oli juuri nukkumassa, poika alkoi ärähdellä kamalalla äänellä ja kömpiä sieltä pois. Juuri kun poika oli ovea avaamassa, tuli kaaso samaan liittoon tuomaan yökeskosia morsiusparille. Tietysti he pelästyivät kumpikin, kun toisensa kohtasivat. Kaaso, joka pian hoksasi asian, juppasi poikaa niskaan, ja tämä lensi takana silmin tiehensä. Jos Heikki, joka on pikaluontoinen mies, olisi tavannut pojan, niin kukko olisi suurimmat luut saanut nokkia poikapahalta, mutta Heikki ei tiennyt koko asiasta mitään, ennen kuin perästäpäin sai kuulla, ja niin pääsi poika ehjin nahoin.

— Se oli hyvä, että sinä nyt katsoit tarkoin, niin saadaan olla huoletta, virkkoi kaaso viimeiseksi.

— Aivan niin, eihän vara venettä kaada, ajattelin minä ja katsoin tarkkaan, vastasi nuodemies.

— Hyvää yötä! toivotti nuodemies huoneesta lähtiessään.

Kaaso lukkosi huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa, meni tupaan ja kävi entiselle paikalleen istumaan.

Naiset valmistelivat olkivuoteita ja riisuivat sekä juohto- että nuodemiesten kuin myöskin kaikkien ukkomiesten jalat, josta toimesta asianomaiset maksoivat heille rahaa palkaksi.

Kun vanhimman juohtomiehen Simolan emäntä huomasi kaason istuvan yksinään pöydän takana, hän istausi pöytärahille kaasoa vastapäätä ja alkoi siinä laulaa kaasonkutitusvirttä, johon kaaso vastasi. Simolan emäntä alkoi laulaa:

Kutti, kutti, kaaso rukka! Meidän pässi päälle pääsi, meidän oinas voiton otti!

Tähän vastasi kaaso:

Ei ole kutti ensinkänä, tuota toivoi meidän neito koko mennyttä keseä.

Simolan emäntä vastasi kaasolle ja niin he jatkoivat vuorotellen:

Kutti, kutti, kaaso rukka! Jos sä neittäsi näkisit, kun sen kädet käämyilevät yljän kaulan ympärillä.

Ei ole kutti ensinkänä pientä pikkuraistakana. Tuota toivoi meidän neito, tuota toivoi ja odotti saada kahden kaulaella, hyväellä herttaistansa.

Kutti, kutti, kaaso rukka! Jos sä neittäsi näkisit, kun se suuta suikkajaapi, kun sen huulet hepattavat meidän sulhon suuta vasten.

Ei ole kutti ensinkänä, eipä varsi vähäkänä. Tuota toivoi meidän neito, tuota toivoi tuon ikänsä kiikkuessansa kivellä, ahoviertä astuessa, tetrinä mäellä teipo, pyynä pyöri vihtikossa, kukkui kultaisna käkenä leivosena liverteli, saada suuta suikkaella omallensa kullallensa, saada huulten hepahdella oman sulhon suuta vasten.

Kutti, kutti kaaso rukka! Söitpä, joitpa neitosesi; nyt on tyhjät istuimesi, meill on täydet vuotehemme.

Tämän laulettuaan Simolan emäntä osoitti tuvassa olevia vuoteita, jotka olivat makaajia täynnä.

Enkä syönyt enkä juonut, en kanaani kaupitellut. Vast on kerran keitettynä kiiskiä kinokaloja, ahvenia ruotoisia, ei tuotukaan minua vasten, vasten muita vierahia! Tuoppi tuotuna olutta, ei sekään oo minua vasten, vasten muita vierahia; tuosta jo vaivainen varajat, tuosta toru torkkuissasi. Kun annat, älä ärjä, älä hauku hallin lailla!

Kutti, kutti, kaaso rukka! Kun et liene kyllin saanut, kyllin syödä, kyllin juoda, vielä mutka muistetahan, lihakeitto keitetähän!

Kuoli muinen musta ruuna, toissavuonna torvihäntä. Tuosta kaassa keitetähän, lihaliemi laitetahan, kaason eteen kannetahan, nuodevaimon nutustella.

Enpä tänne lähtenynnä luita lutustelemahan, hepolientä larkkimahan. Läksin tänne katsomahan pienen lintuni peseä, varpuseni vainioita. Kohta tästä kolkan käännän, tästä tuhmasta tuvasta, kamalasta kartanosta. Heitän tänne herttaseni, tänne kaunoni kadotan. Varjelkohon kaikkivalta, ettei huomenna katuisi, päivän päästä peljästyisi näitä outoja ovia, veräjiä vierahia!

Kutti, kutti, kaaso rukka, kaaso rukka, kauko kenkä! Hyv on tässä neiden olla, hyvä olla ja eleä oman tuvan orren alla, oman sulhon suosiossa; vaan on kaason paha olla, istua mun penkilläni, seisoa mun sillallani, eikä tiedä neitostansa, mihin kadotti kanasen; ei hän osaa maata mennä eikä lipata levolle.

Voipa kurjat kutlianne, lemmon lapset leikkiänne, millä te kutittelette! Enpä istu penkilläsi, istun hieprahelmoillani; enkä seiso sillallasi, seison nappakengilläni. Kyllä tiedän neitoseni, kun mä sen levolle laskin. Panin kyntäjän kylelle, vakoojan vaipan alle, leivänsaajan leuan alle, kalansaajan kainalohon. Annas Luoja aamun tulla, tuo Jumala toinen päivä. Otan vaatetta vakasta, tinatimpit tiinusesta, millä neittä valmistelen, kanastani kaunistelen, jolla peitän pientä päätä, tuonpa kukkana tupahan, pöyhähytän pöydän päähän, ihmisten ihattavaksi, kansan katsasteltavaksi. Äsken on aika maata mennä, kun mun sulhoni sulavat, höyheneni lämpiävät; viel on käsi kintahassa, toinen ovirautasessa.

Nouse kaaso kiukualle, liesipankolle paneite. pane jalka patsahalle, toinen orrelle ojenna, helmat lieskahan levitä. Siinä sulhosi sulavi, höyhenesi lämpiävi.

Nouskohot nokiset velhot kotianne nuohomahan, karstojanne kaapimahan, vaan en mä valio vaimo, neidon kaaso nerollinen.

Sitten kaaso nousi seisoalleen ja lausui:

Ei tässä pidot parane, jos ei vierahat vähene. Nälkäpä mun on näissä häissä, nälkä noilla nuotehilla. Kyllä suuta syötetähän, kitalakee kiskotahan, vaan ei ruualle ruveta, ei ehitä einehelle.

Sillä puhein läksi kaaso toiseen tupaan, johon emäntä oli varustanut ruuan valmiiksi. Kaaso syödä hokli muutamia paloja ja vei sitten emännän kanssa ruokaa huoneeseen morsiusparille. Tätä ateriaa kutsuttiin yökeskosiksi. Huoneeseen tultuaan kaaso sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän, laski ruuan samalle laudalle ja lukkosi oven sisäpuolelta sillä varalla, ettei sinne kukaan syrjäläinen pääsisi. Sitten havautti hän morsiamen syömään. Morsian herätti sulhasensa, ja niin he söivät yhdessä iltasenveron, jolla aikaa kaaso jutteli emännän kanssa minkä mitäkin. Nuoren parin syötyä läksivät eukot ja korjasivat ruuan jäännökset mennessään. Kaaso lukitsi huoneen oven ja otti avaimen kerallaan. Kun nämä temput oli tehty, olivat kaikki päivän toimet päätöksessä ja jokainen kävi makaamaan.

Kun hääväki seuraavana aamuna heräsi, toi kukin tyttö tai muu nuori nainen sille miehelle ne sukat ja kengät, jotka kukin oli illalla riisunut ja korjannut. Ne jotka eivät iltasella olleet maksaneet jalanriisuntapalkkaa, suorittivat sen aamulla. Muutamat maksoivat vasta viimeisen hääpäivän aamuna riisuntapalkan.

Kun vuoteet oli korjattu, tytöt toivat vanhan rahin, jonka he asettivat ovensuun seinän viereen. Sitten he toivat kolmella suurella puuvadilla pesuvettä ja asettivat sen rahille. Kunkin vadin kohdalle laitettiin saavi, jonka päällä silmät pestiin. Pyyhkimet varustettiin kunkin pesuvadin kohdalle naulaan ja saippuapala vadin viereen. Ensin pesivät vanhemmat ja sitten nuoremmat. Lasten silmät pestiin viimeiseksi. Kätensä ja kasvonsa pestyään ja pyyhittyään kukin kampasi päänsä. Näin tehtiin joka aamu.

Sillä aikaa kun tupaa siivottiin, meni kaaso huoneeseen ja toivotti morsiusparille hyvää huomenta. Hän sykeröitsi morsiamen pään ja laittoi siihen hunnun. Tätä tehdessään hän sanoi morsiamelle:

— Nyt, Kaisa, saat olla iloinen, ei sinulle koti-ikävä tule, kun viime yönä satanut lumi on peittänyt reen jäljet, ja taasen näyttää tulevan kirkas tirkattipäivä, joka ennustaa iloista elämää uudessa kodissasi.

— Illasta ilmaa kiitetään ja aamusta yösijaa, vastasi morsian. Sehän suotava olisi ja sitä minä sydämestäni toivon, että olisin tyytyväinen tähän uuteen kotiini enkä ikävöisi isäni kotiin.

— Sen Jumala sinulle suokoon, toivotti kaaso.

Sitten toi morsiamen nato, sulhasen sisar, nuorelle parikunnalle pesuvettä huoneeseen, josta toimituksesta morsian antoi hänelle rahaa.

Kun morsiuspari oli pukeutunut, laitettiin viestit tupaan ja vanhin nuodemies tuli huoneeseen, sanoi hyvää huomenta ja alkoi veisata:

Niin paratiisiin pyhään hänt silloin taluttaa, häähuoneesen juur hyvään sisälle johdattaa. Kussa sitt ilo pauhaa ja rakkaast riemuitaan, herran hyvyytt ja rauhaa iäisest nautitaan. (Vvk. 412:28)

Tätä veisattaessa astui nuodemies tupaan, jonne morsiuspari tuli hänen perässään, ja kaikki asettausivat istumaan entiselle paikalleen pöydän taakse. Sitten pidettiin aamurukoukset, nautittiin kahvia ja aamiaista, jonka perästä vietettiin aamupuoli hiljaisesti, kun nyt oli sunnuntai. Enin osa etenkin vanhemmista ihmisistä luki ja lauloi kotvan ajan. Nuorisoa oli mennyt muutamia kirkolle.

Heti murkinan perästä käski Lippolan isäntä sulhasen valjastamaan hevosensa ja menemään Niemelään noutamaan appensa ja anoppinsa häihin. Sulhanen teki niin.

Kun hän oli tullut Niemelään, kysyivät appi ja anoppi häneltä hyvin hetaasti kuulumisia. Vävy vastasi kaiken olevan hyvin ja sanoi tulleensa isänsä käskystä hakemaan heitä häihin.

Sillä aikaa kun vanhemmat varustausivat lähtemään, vävyä syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen käytiin rekeen ja ajettiin Lippolaan. Siellä heitä iloiten otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin.

Heti kun sulhanen oli lähtenyt Niemelään, vei sulhasen sisar morsiamen karjapihaan, ensin talliin, jossa hän näytti lehmät, virkkoi niiden nimet ja selitti mitä asiaan kuului. Sitten he kävivät hieho- ja lammasläävissä sekä viimeiseksi sikopahnassa. Jokaisen suojan kynnykselle, missä he vain kävivät, pani morsian vaskirahaa, jotka kaikki nato korjasi.

Kohta murkinan perästä meni nuorin nuodemies, Mauno setä, rouhehuoneeseen, toi sieltä elohurstillisen rouheita, heitti ne tuvan lattialle ja sanoi:

— Tuossa on vanhimmalle nuodemiehelle kaaliksia, joista saat kuokkakaalin keittää!

— Vie, vie rouheet sinne, mistä ne olet tuonutkin, ei niitä nyt tarvita, kun on oikeitakin kaaliksia, mistä saa kuokkakaalin keittää, sanoi seppä.

— Kaaliksia on kyllä, sekä syltättynä että pantiossa, kumpia vain haluatte, virkkoi emäntä.

— Tietysti valmiit ovat paremmat, tuokaa niitä, pyysi nuodemies.

Emäntä toi kaaliksia ja nuodemies kävi isännän kanssa aitasta hakemassa sekä raavaan- että sianlihaa, jotka isäntä hakkasi ja nuodemies kantoi pataan. Siihen emäntä laittoi sitten muut keitinneuvot. Nuodemies oli olevinansa kaalinkeiton hommassa ja kehui, että hän osaa keittää oikein kunnollisen kuokkakaalin.

— Hyvää päivää! Minä olen kuokkamiesten liitollinen, sanoi Tolja korkealla äänellä, kun tuli puolenpäivän rinnassa häätaloon.

— Vai kuokkamiesten liitollinen sinä olet. Terve sitten tultuasi! virkkoi seppä. Paina puuta ja virka kuulumiset.

— Ei kuulu kummempaa eikä näy tään ihmeempää; kuulumiset ovat näkyvissä, vastasi Tolja ja kävi istumaan.

Nyt tarjosi isäntä Toljalle tuloryyppyä. Tolja otti viinapullin käteensä, nousi seisoalleen ja lausui korkealla äänellä:

No iloitse sinä häähuone! Mies, vaimo on Herralt yhteen luotu, hänelt siihen siunaus suotu, hän häähuoneell onnen tuonee. (Vvk. 328:1)

Tämän lausuttuaan hän ryyppäsi ja antoi pullin takaisin. Kun Niemelän isäntä ja emäntä olivat syöneet ja juoneet, emäntä meni yhdessä talon emännän ja juohtomiehien emäntäin kanssa morsiamen huoneeseen lahjakaluja valitsemaan. He määräsivät yksissä tuumin, mitä kullekin piti annettaman. Jokaiselle annettavat lahjukset, jos nimittäin niitä oli useampia vaatekappaleita, sidottiin säärisiteellä kiinni. Iso joukko jätettiin kuokkamiesten ym. varalle. Sitten laitettiin lahjukset hurstin (lakanan) sisään. Kuokkamiehiä alkoi keräytyä häätaloon.

Kirkkomiesten keralla tulivat pitäjän lukkari, koulumestari ja suntio häihin. Kun Lippolan isäntä oli kirkonmies, oli hän kutsunut muutkin kirkonpalvelijat häihin. Kun tuloryypyt oli annettu, heille laitettiin kahvia, jonka nautittuaan he laittoivat itselleen puolikuppiset. Kun ne oli valmiiksi saatu, nousi koulumestari seisoalleen pöydän päähän ja lausui:

Antaako isäntä luvan, salliiko saman emäntä, suvaitseeko sulho kuulla, eikä mieli morsiamen pahastuisi paljon siitä. Eikö vierahat vihastu, jos mä runoille rupean, lausun mielilauseheni näissä juhlissa jaloissa, avion alkumenoissa, kun on kielelläin kipunat, suussani sanan säkenet? Se on varsin vanha liitto, jonka Aatami aloitti sekä Eeva ensimmäisnä antautui aviosäätyyn. Luoja itse häihin laittoi, Kaikkivaltias varusti oksille omenat syödä, virran veden häissä juoda. Jumala ol juohtomiessä, taivaan joukko hääväkenä. Siin oli hurskaus huvina, viattomuus viehättinä. Siin ei häitä hämmentäneet kunnottomat kuokkamiehet eikä viina vietellynnä, olut mieltä ottanunna eikä tuprunnut tupakka, savu silmiä soaissut. Asunnoksi annettihin yrttitarha yksinänsä Paratiisissa pyhässä Aatamille ainaiseksi Eevan kanssa kahden kesken viettää ikänsä ilossa, vaan koska vahinko sattui, että ottivat omenan, jok ol kerran kiellettynä, se se syntihin sysäsi, pyöräytti pyhältä tieltä. Siitä arvonsa aleni, katosi Jumalan kuva, alastomuus astui sijaan, tuli vaatteista valitus. Tuosta suuttui suuri Luoja, kiivastui pyhä Jumala, ajoi Aatamin aholle Paratiisista pyhästä Evan kanssa kahden kesken, mutta lupais Lunastajan ihmiskunnan auttajaksi. Hänpä tänne tultuansa uudisti avioliiton, kun hän häissä Kaanahassa veden viinaksi varusti. Vielä nytkin sama voima itkun muuttaapi iloksi. Sitä mekin sydämistä toivomme toden perästä tälle parille pyhälle aviota alkaessa! Siunatkohon suuri Luoja teitä aina armossansa! Varjelkoon Hän vakaisesti vaaroista ja vahingoista! Ole Luoja ohjaajana, Isä armias apuna, Kaitsijana Kaikkivalta tälle parille pyhälle, jonka sä itse yhistit toinen toisensa avuksi! Anna onni, suo menestys aina täällä eläessä! Siunaa pitkällä iällä, runsahalla ravinnolla! Että saisit silmillänsä nähdä lapset lapsiensa kulkevan totuuden tiellä isänmaallensa iloksi, kansakunnan kunniaksi! Vihdoin mentyä manalle täältä tuonelan tuville saata heitä hääsalihin ikuisihin asuntoihin voiton virttä veisaamahan, pyhäin pariin pauhaamahan!

Tämä runo näytti hyvin liikuttavan kuulijoita ja etenkin morsiusparia. He kiittivät koulumestaria. Kun kahvikapineet oli korjattu, kannettiin kuokkakaali pöytään sekä muutakin ruokaa. Kun kaikki olivat pöytään istautuneet, tuli vanhin nuodemies morsiamen ja kaason keralla tupaan. Nuodemiehellä oli suuri ikoinen vaatenyytti olalla ja ruoska kädessä. Päästyään keskilattialle hän otti hatun päästään ja veisasi:

Uhrini minä annan, lahjani edeskannan: rukoukset ja psalmit Sinull kiitokseks on valmiit.

Kun nuodemies oli veisunsa lopettanut, seppä veisasi pöydästä hänelle vastaan:

Sen sydämestän soisin, ett kiittää sinua voisin etkäs minult muuta ano, kuin pyhä kirja sanoo. (Vvk. 362:6, 7)

Laulun loputtua astui nuodemies seuralaisineen pöytään entiselle paikalleen. Hän laski vaatenyytin lattialle ja istausi. Kohta hän kumminkin nousi seisoalleen, kun morsiamen äiti antoi hänelle lahjukset talon isännälle annettavaksi. Hän sijoitti lahjukset ruoskan varren nenään, nosti ne korkealle ja sanoi kuuluvalla äänellä:

— Tässä on lahjaa morsiamelta talon isännälle: vähästä varasta ja hyvästä mielestä; ottakaa vastaan mielihyvin ja kiitollisina.

Isäntä otti lahjukset ja vastasi:

— Suur kiitosta ja paljon kiitoksia! Jumala häntä terveenä pitäköön, antakoon onnea ja menestystä!

Sitten annettiin samalla tavalla emännälle paita, saransininen verkahelmahame, esiliina, kintaat, sukat ja vöylisvyö ilman vöylisiä, jotka emäntä otti vastaan samoin sanoin kuin isäntäkin.

Sulhaselle annettiin lahjaksi paita ja kalmuukkivyö. Nato sai yliset, sukat, lapset, esiliinan, pyyhkeen ja vöylisvyön. Juohtomiehille annettiin paita, kintaat ja pyyhe, juohtomiesten vaimoille kaksi paria sukkia, esiliina ja vöylisvyö. Nuodemiehet saivat kukin lapaset ja kaaso esiliinan. Kun asianomaisille oli lahjukset jettu, annettiin niitä sitten talon perheelle, häävieraille ja kuokkamiehille viimeiseksi. Ensin annettiin lahja Toljalle seuraavin sanoin:

— Kunniallisten kuokkamiesten liitolliselle Toljalle.

Tämä otti lahjukset ja lausui:

Suur kiitosta sulhaselle, monta muuta morsiamelle!

Sitten Tolja sitoi lahjukset vyönsä alle. Samaten tekivät toisetkin kuokkavieraat.

Sillä aikaa kun nuodemies jakeli lahjuksia, puettivat kuokkamiehet lahjapaidan isännän ylle, sitoivat sen kalmuukkisella lahjavyöllä, antoivat lahjakintaat käteen ja nostivat hänet korkealle huutaen:

— Onnea, onnea appivaarille!

Nostajien käsistä päästyään luki isäntä kiitoksia ja jakeli sitten ryyppyjä nostokaisiksi. Samaten tekivät kuokkanaiset emännälle huutaen:

— Onnea, onnea anoppimuorille! Hekin saivat viinaa palkakseen.

Kun lahjukset oli jaettu, tuotiin voikupit pöytään ja nuodemies luki ruokasiunauksen. Vanhin juohtomies veisasi toisten avulla:

Sun sivun sitte sylihins ratk mielest rakkahasta, jo syttyy ilmei iloihins, suut antaa suloisesta. vaatteill uusill lahjoittaa viel, kans kengät jalkaas tuottaa, viel sormuksen suo sormehen, sun lapseks omaks ottaa. (Vvk. 207:8)

Kun häävieraat olivat syöneet, käskettiin naapurit ja etäisemmät isännät ja emännät yhdessä talonväen kanssa syömään. Hekin siunasivat ruuan luvulla ja veisuulla.

Sulhasen ja nuodemiesten ahkera viinan jakeleminen alkoi vähitellen vaikuttaa kuokkarahvaassa, sillä vilkkaampi puhe alkoi kuulua heidän keskuudestansa. Kun sittemmin viimeiseen pöytään käsketty kuokkaväestö alkoi tulla rohkeammalle tuulelle, kävi puhekin vapaammaksi. Tuo kuokkavierasten liitollinen Toljakin oli jo hölkköjukkerissa; syömään käydessään hän sanoi:

— Minä tahdon lukea ruokaluvut ja Muikkulan Matti saa toimittaa laulun.

— Laulakoon se jolla on paljon lapsia; en minä viitsi kitanahkaani kiskoa, vastasi Matti.

— Laulakoon sitten Perätalon Pekka, määräsi Tolja.

Kun Pekka oli antanut suostumuksensa, alkoi Tolja lukea, mutta takertui sanoihin, lausui jonkun tyhmyyden, ja vihdoin astui hänen sijaansa Ristolan Martti, joka luki ruokaluvut. Sen jäljestä Pekka toimitti veisuun, ja sitten alettiin syödä.

— Lempo tässä kehdatkoon lusikalla larkkia, sanoi Tolja ottaen kaalivadin käsiinsä ja joi yhtäkyytiä vadin tyhjäksi sanoen päätteeksi:

— Näin entiset ukot tekivät ja minä seurasin heitä.

— Varmempi Tolja näyttää olevan juomaan kuin lukemaan, virkkoi Matin Lauri alapöydästä.

— Me osaamme sekä lukea että puhella emmekä laske muukkia pöytäämme, niin kuin siellä alapöydässä on ollut koko ruoka-ajan, vastasi Tolja. — Sanalla muukki tarkoitettiin äänettömyyttä. Luullakseni se pitäisikin olla munkki eikä muukki. "Niin on ääneti kuin munkki", sanotaan sananparressa.

Savon Vertanen, joka istui alapöydässä, kurkistausi katsomaan, olivatko kaikki herenneet. Hän ei huomannutkaan, että Rantalan ukko vielä söi yläpöydässä, vaan alkoi lukea "Kiitosta ruuan jälkeen."

— Voi pakana, tämä sen rahjus, kun ei anna ihmisten rauhassa syödäkään, vaan lukea pumppuaa ennen aikojaan, virkkoi Rantalan ukko ja pisti pöydälle leipäpalasen, jota juuri oli haukkaamassa.

Vertanen ei kuullut Rantalan sanoja, vaan luki lukunsa päähän asti, ja Perätalon Matti toimitti veisuun.

Kun väki oli syönyt, korjattiin ruoka yläpöydältä, vaan alapöytään kohennettiin ruokaa vasta tulevien kuokkamiesten varalle. Toisessa tuvassa ravittiin kuokkavieraita kahvilla.

Sitten sulhanen istausi yläpöydän rahille ja pani seulan eteensä. Morsian tuli myöskin siihen kantaen lautasta, jolla oli pulli, ryyppylasi. Häntä seurasi nuodemies ruoska kädessä. Sulhanen täytti viinalla pullin, kertapullin, jonka morsian nuodemiehen johdolla vei talon isännälle.

— Tuoppisi tulee, kannusi kohisee, sanoi nuodemies isännälle morsiamen ryyppyä tarjotessa. Ryypätessään isäntä sanoi:

— Olkoos onneksi!

— Nauttios terveydekses! vastasi nuodemies.

Ryypättyään pani isäntä pullin takaisin lautaselle sekä viisi hopeaista ruplan kappaletta, josta morsian kiitti ja vei rahat sulhasen seulaan. Sulhanen täytti taas pullin oluella ja morsian vei sen talon emännälle samalla tavalla ja sai rahaa, jonka hän taas vei seulaan. Sitten vietiin kertapulli kuokkamiesten liitolliselle, joka ryypättyään pani ruplanrahan lautaselle. Näin pitkitettiin kerrankantoa siksi, kunnes kaikki kuokkavieraat olivat saaneet kerran juoneeksi.

Kun kaikki kuokkavieraat eivät olleet ehtineet tulla lahjustenjakoaikana, antoi morsian heille nyt käsivarreltaan kenelle pyyhkeen, kenelle lapaset lahjukseksi kertapullia viedessään. Nuorelle väelle, joka tanssia tapsutteli toisessa tuvassa, kannettiin kerta sinne.

Muiden kuokkavierasten joukkoon olivat myöskin Junnolan pojat ilmestyneet. He eivät puhuneet toisille pojille mitään, olivat vain omissa aatteissaan kokkaillen joskus tylyjä sanoja sekä häävieraille että myös kuokkamiehille. Heillä näytti olevan känkä siitä, kun eivät saaneet Niemelän Kaisaa Junnolan Martille. He pitivät sitä koko kylänsä kunnianloukkauksena. Evelin heistä näytti olevan Lassin Matti, joka alinomaa kuiskaili toisille pojille. Vihdoin kun Matille vietiin kertapulli, niin hän ryypättyään ja muutamia vaskirahoja lautaselle pantuaan sanoi morsiamelle:

Olkoonpas lykkyä ja onnia ja lapsia kuin konnia: kaikki suuripäisiä, joista tulee kerjäläisiä!

Tämän sattui Tolja kuulemaan ja mitään uhkaamatta, hän antoi Lassin Matille korvapuustin ja sanoi lyödessään:

— Tuossa on sinulle palkka hyvästä toivotuksestasi.

Matti yritti antamaan takaisin Toljalle samalla mitalla, mutta Muikkulan Matti kieppasi kädet kiinni ja työnsi kaimansa ulos tuvasta. Sen nähtyään läksivät kaikki Junnolan pojat ulos viskoen vihapuheita. Sitten he neuvottelivat vähän aikaa keskenään, käänsivät hevosensa, kävivät rekeen, ottivat ohjakset käsiinsä ja alkoivat laulaen haukkua Lippolaisia:

Kun mä joudun, kun mä kerkeen, niin mä teetän taulun, johon minä kirjoittelen seuraavaisen laulun. Lippolassa ukot on kuin tervakantturoita, yksi on ruja, toinen rampa, kolmas suuri noita. Eikä koko Lippolassa ole kunnon miestä, ei ne kestä katsastella takaa eikä eestä. Lippolan ämmät keittävätten paljasta papurokkaa, enpä minä tään kylän ämmäin vävypoika ookkaan. Tään kylän ämmät sanovat, jott nai mun tyttäreni; ennenhän mä tervaskannon kierrän rekeheni. Lippolassa tytöt ovat mataloi ja mustii, meidän puolen varikset on samanlaiset justii. tään kylän tytöt kirkon luona silkit päässä loistaa, vaan ei osaa jaloistansa likaa poies poistaa. Arkena he ovat aivan riihiryökäleitä, siksipä ei tämä poika katselekaan heitä. Kehnot ovat tavoiltansa, mutta ylpeöitä, vaikka ei he osaa tehdä talonpojan töitä. Hullu minä olisin, jos Lippolasta naisin: typerän ja mitättömän vaimon silloin saisin. Tään kylän tytöt aitoissansa pitkin yötä valvoo, ikävissään itkevät kuin sutten pennut ulvoo. Tämän kylän tytöt on kuin ruppasammakoita, niitä pojat sysivät kuin tervatallukoita.

Tätä laulua olisi tainnut piisata pitkältäkin, mutta kanttori sattui menemään pihalle, ja hänet nähtyään pelkäsivät ja häpesivät pojat niin, että roikkasivat hevosiaan selkään ja ajoivat kotiinsa. Tuvassa ei ollut vähääkään häiriöitä.

Kun kerta oli kannettu, käytiin päällimmäistä panemaan. Nuodemies sanoi korkealla äänellä:

— Nyt on kerrankanto lopussa ja alkaa päällimäisenpano eli pätäköiminen. Nuodemiehen raha on seulassa päällimmäisenä. Hän viskasi samalla vaskirahan seulaan.

— Kuokkamiesten liitollisen rahapas onkin päällimmäisenä, huusi Tolja viskatessaan rahan seulaan.

Sitten viskasi morsian rahan seulaan ja nuodemies virkkoi:

— Morsiamen raha on päällimmäinen.

Päällimmäisenpanoa jatkettiin myöhään iltaan. Keneltä loppuivat pienet rahat, se vaihtoi sulhaselta.

Päällimäisenpanon loputtua, sillä aikaa kun sulhanen lankonsa kanssa luki kertarahoja, vei kaaso morsiamen toiseen tupaan, jossa asetti hänet tuolille istumaan ja käänsi korvallisilla riippuvat hunnun sikot korvuksille. Tätä kutsuttiin pään kääntämiseksi. Kun kuokkamiehet näkivät morsiamen päähineen käännetyksi, he nostivat hänet tuolineen päivineen korkealle ja huusivat joka kerralla:

— Hurraa, hurraa, hurraa!

Samalla tavalla nostivat kuokkanaiset (vaimot) morsianta kolme kertaa ja huusivat joka kerralla:

— Tervetuloa meidän joukkoon!

Nostokaisiksi morsian jakeli miehille tavallista viinaa, vaan naisille hän antoi punaista (siirappi-) viinaa.

Ryypyn saatuaan Tolja käpertyi lämpimässä tuvassa ja pyrki makaamaan. Muikkulan Matti talutti hänet lämpimään riiheen, jonne hän vei olkia alasiksi ja asetti Toljan olkien päälle makaamaan. Iltasen syötyään meni Mattikin riiheen yöksi, kun hän ei sanonut voivansa heittää Toljaa yksinään.

Kuokkavierasten hälvettyä kävivät häävieraat ja talon väki illalliselle. Syödessä he puhelivat päivän tapauksista sekä Toljankin ryyppimisistä. Päätteeksi sanoi Holttolan kirkonmies:

Luonto on tahtoa lujempi, tottumus on tarmokkaampi. Tottumus on toinen luonto, joka vihdoin voiton viepi.

Iltasen perästä tehtiin tilat ja naiset taasen riisuivat miesten jalat ja korjasivat jalkineet. Muu väki kävi tupaan makaamaan, vaan morsiuspari meni huoneeseen, ja lukkari kävi koulumestarin kanssa kamariin maata.

Seuraavana aamuna varhain herätti vanhin juohtomies keskimmäisen nuodemiehen saunaa lämmittämään. Noustuaan vuoteelta sanoi Antti:

— Kuka koiranleuka lienee sitonut vastan minun housuni kaulukseen?

Hän päästi vastan irti ja havautti Mauno-sedän. Sitten he pitivät neuvottelun, jossa päätettiin, että Mauno-setä kun on vanha mies, ei viitsi käydä kuljettelemaan ihmisiä edestakaisin, vaan sen saa tehdä Antti, joka on nuorempi. He vaihtoivat siis toimia. Mauno-setä otti apulaisekseen sulhasen veljen, joka siihen mielellään suostuikin, ja pani saunan uunin lämpiämään. Aina välistä kävi Mauno-setä tarkastamassa, miten työ tulee tehdyksi.

Jo aamuhämärissä, kun hääväki oli murkinalla, tuli seudun kuuluisa noita häätaloon kuokkavieraaksi. Isäntä meni häntä tervehtimään, pyysi vierasta istumaan ja tarjosi hänelle tuloryypyn. Heittäen hatun päästänsä vieras ryyppäsi ja istausi penkille hyvin mahtavan näköisenä. Ruualta päästyä vei morsian Riha-Heikille kertapullin ja antoi samalla lahjukseksi pitkävartiset kirjaillut kintaat. Kerran juotuaan ja lahjuksen vastaanotettuaan vieras sanoi:

— Kylläpä sinä, hyvä piikaseni, näyt olevan ymmärtäväinen ihminen, kun hoksasit vanhalle miehelle niin mieluisat ja tarpeelliset lahjukset antaa. Niin lapseni, isäsi ja äitisi ovat viisaita ihmisiä ja niin näyt sinäkin olevan. Olkoon vain onnea ja menestystä uudessa kodissasi!

Morsian kiitti ja antoi sitten rahan sulhaselleen.

Kun talon perhe kävi murkinalle, käskettiin Riha-Heikki myös yhteen neuvoon. Samaan liittoon saapuivat myös Tolja ja Muikkulan Matti ja heidäkin käskettiin murkinalle.

— Jokos nyt harakka haihtui Toljan päästä vai vieläkös se siellä kupajaa? kysyi Matti leikillisesti.

— Kyllähän minä en enää jukkerissa ole, mutta pääni tuntuu olevan niin kuin vanha konttirani ja muuten sitä särkee niin kovin, että luulisi olevan seitsemän vaskiseppää sitä takomassa, vastasi Tolja.

— Sitten sinä tarvitset pohmelonparannusta, sanoi isäntä ja antoi Toljalle ynnä muillekin ruokailijoille ruokaryypyn.

Vähän aikaa syötyään sanoi Tolja:

— Kala tahtoo uida.

Isäntä antoi taas jokaiselle silakkaryypyn. Atrian lopussa annettiin kolmas ryyppy "hampaiden huuhtojaisia".

Hamasta siitä ajasta, kun Riha-Heikki tuli taloon, olivat kaikki hiljaa ja puhelivat vain kuiskaamalla, paitsi milloin lukkari ja koulumestari olivat tuvassa, olivat muutkin rohkeammat.

— Näetkös, lanko, kuinka kaikki pelkäävät tuota noitaa kuin Lammin jumalaa, mutta minäpäs hänelle vielä kepposet laadin tänä päivänä, sanoi Niemelän Antti sulhaselle.

— Se on minusta vallan oikein, kun näytät hänelle, että löytyy jo nykyaikana joku, joka ei piittaa noidista eikä usko taikuuksia, vastasi sulhanen.

Mauno-setä tuli saunasta tupaan ja sanoi:

Nyt on kyly kylvettävä, sauna saatuna variksi: kuka tahtoo kylpemähän, se riisuikoon rivakasti.

Ukkomiehet riisuutuivat ensiksi, ja Niemelän Antti valjasti hevosensa, sitoi kellon aisaan ja kaksi kulkusta vempeleeseen ja ajoi tuvan rappusien eteen. Heti tuli neljä ukkoa ja kävi rekeen; nuodemies kyyditsi heidät Mertajärven rannalla olevaan talon saunaan. Saunan kodassa olivat sulhanen, morsian ja kaaso. Kylpijöistä antoi kukin sulhaselle joko viisi, neljä, kolme tai kaksikin kopeekkaa saunarahaa, muutamat enemmänkin. Raha oli annettava ennen kylpemistä, muuten ei laskettu saunaan. Sitten menivät kylpijät saunan lautasille, jonne kaaso antoi heille vettä ja hautoi vastat. Kylpijän ensin peseydyttyä löi morsian löylyä.

Kun ensimmäinen muutto oli kylpenyt, toi nuodemies toisen muuton, neljä henkeä kylpijöitä, ja kyyditsi kylpeneet tupaan.

Kun häämiehet olivat kylpeneet, kävi nuodemies noutamassa naapuritalosta kylpijöitä. Hekin maksoivat saunarahan. Viimeisinä miehistä käskettiin kuokkamiehet Tolja, Muikkulan Matti ja Riha-Heikki kylpemään. Sillä välin oli nuodemies aristanut hevosensa araksi. Kun kuokkamiehet istausivat rekeen paitasillaan, ajaa karahutti nuodemies aika vauhtia saunalle. Päästyään saunan kohdalle oli hän koettavinaan pysäyttää hevosiansa, ja huusi kovasti: "ptru, ptru, ptru, ptru", mutta samalla hän nyki ohjaksista niin, että hevonen juoksi saunan sivuitse Mertajärven jäälle. Kuokkamiehet rupesivat hädissään huutamaan:

— Käännä hyvä Antti hevosesi ympäri, aja saunalle; muuten me palellumme.

— Kääntäisinhän minä tämän vaikka minne, mutta kun se on pillastunut, niin eihän se tottele ohjaksia, vastasi Antti.

Hän kääntää pyöräytteli pari kertaa ympäri jäällä ja vihdoin ohjasi menemään toisella rannalla olevaan taloon. Päästyään pihalle Antti huusi: "ptru, ptru, ptru, ptruu" ja käänsi pyöräytti hevosensa sukkelaan ympäri niin, että reki kaatui ja miehet kellahtivat reestä tantereelle. Sukkelaan Antti nousi rekeen ja huusi: "ptru, ptru, ptru, ptru", mutta nykäisi hevostansa ja ajaa karautti aika vauhtia alamäkeen jäälle ja häätaloon, jossa hän kyyditsi naisia saunaan ja sieltä takaisin siksi, kunnes kaikki olivat kylpeneet.

— Miksikäs, poikaseni, sinä niin pahasti teit kuokkamiehille? kysyi Antin isä.

— Enhän minä mitä mahtanut, kun hevonen pillastui ja juoksi niin kuin hurja, vastasi Antti. Ja paitsi sitä eihän heillä ole mitään hätää, kun jumala on keralla ja he pääsivät lämpimään tupaan.

Kuokkamiehet tantereelle jäätyänsä menivät alla päin, pahoilla mielin tupaan, jossa pyysivät vaatteita päällensä ja hevosta itseään kyyditsemään häätaloon.

— Hitto häneen enää menisi koko taloon sinä ilmoisna ikänä, jos eivät vaatteeni olisi jääneet sinne, mutta täytyyhän ne noutaa pois, sanoi Muikkulan Matti vihoissaan.

— Älä, veikkonen, taloa syytä, talo on hyvä. Etkö muista, miten hyvästi meitä siellä on pidetty? virkkoi Tolja.

— Kyllä se mies ei vastedes aja sellaisella oinaalla, sanon minä, kun hän meille uskalsi tämmöiset kepposet tehdä, uhkaili noita ja puri hammasta.

— Antti on kelpo miehen kunnon poika, jolle sinä et saa mitään pahaa tehdä. Ja jos vielä uskallat purra hammastasi, niin kyllä minä ne suustasi karistan, ettet niitä vastedes jarskuttele ja ihmisiä pelottele, puheli Tolja kiivaasti.

— Kyllä minä luulen Niemelän Antin tahallaan tämän laatineen. Kun hän on muka kirjoituskoulua käynyt, ei hän kuulu uskovan eikä pelkäävän noitia. Samaa mieltä kuuluu olevan Lippolan sulhanen ja hänen morsiamensakin, virkkoi talon isäntä tarjotessaan ryyppyjä vieraille.

— Tässä on poika, joka ei ole käynyt kirjoitus- eikä muutakaan koulua kuin ainoastaan rippikoulun, mutta en suinkaan minä noitumista usko enkä sellaisia jumalia pelkää kuin tämä Riha-Heikki on, vastasi Tolja. Muuten minä sinuna, hyvä isäntä, en olisi tuollaisia lauseita suustani päästänyt. Tiedäthän Niemelän Antin olevan rikkaimman sulhasen koko pitäjässä, joka pitää hyvin paljon sinun tyttärestäsi. Mitäs luulisit Antin ajattelevan, jos saisi korviinsa sinun puheesi, vastasi Tolja.

— No, no, hyvät ystävät, luulitteko minun sitä todenperään sanoneeni. Minä vain koettelin, mitä ukko-Heikillä olisi siitä sanomista. Minä oikeastaan pidän hyvin paljon Antista ja koko Niemelän talosta enkä siis mitenkään voi uskoa, että Antti olisi tahallaan näin hullusti tehnyt. Vaan kun Antilla niin kuin rikkailla ainakin on jumalanvilja täpätty luontokappale, on se tietysti pillastunut, ja Antti raiska ei ole sitä jaksanut hillitä, sanoi isäntä ja kaasi toiset ryypyt vieraille.

Riha-Heikki aikoi jotain sanoa, vaan kun hän katsoi Toljan silmiin, ei hän uskaltanut virkkaa mitään.

Kun vieraat olivat lämminneet ja saaneet talosta vaatteet päällensä, käski isäntä poikansa valjastaa hevosen ja kyyditä vieraat häätaloon, jossa naiset olivat juuri saaneet kylpeneeksi, ja kuokkavieraat saivat mennä saunaan.

— Nyt saadaan ottaa löylyä kappa nahalle, sanoi Tolja noustessaan saunanlautasille. Kun meillä on jumala keralla, niin ei suinkaan löyly tartu, vaikka sitä otettaisiin niin paljon, että silakka seinällä paistuu.

— Jos et sinä ole minua pilkkaamatta, niin kavata itseäsi, vastasi riha-Heikki.

— Minkäpä sinä sitten minulle mahdat? vatsanko halkaiset vai olemattoman hevoseniko hankeen hukutat? virkkoi Tolja.

Saunasta lähtiessään Tolja saneli:

— Suur kiitosta, paljon kiitoksia: löylyn luojalle, saunan lämmittäjälle, halon hakkaajalle, veden nostajalle ja veden varistajalle!

Viimeiseksi kylpivät sulhanen ja morsian. Saunasta päästyään he toivat saavillisen vettä tullessaan. Kun he olivat päässeet porstuan rappusille vesisaavin kanssa, riensi Simolan Saara ja kaasi vesisaavin rappusille. Morsiuspari meni uudestaan kaivolle, täytti saavin vedellä ja alkoi sitä taas kantaa korennolla. Nyt riensi vastaan heitä koko liuta nuorta väkeä ja tahtoi taas kaataa vesisaavin, mutta nuodemiehet ja kaaso tulivat saavia arkkiloimaan (varjelemaan), ja kun sulhanen, joka oli saavin jälkipuolella, piti saavia vanakasti kiinni, se ei kaatunut, vaikka yksi ja toinen koetti sitä heilahutella. He saivat kumminkin saavin kunnialla tupaan.

Saunasta tultua olivat kaikki häävieraat hyvällä tuulella, puhelivat iloisesti eivätkä näyttäneet muistavan Riha-Heikkiä, joka istui nurppeissaan eikä puhunut yhtään sanaa. Ukkomiesten istuttua pöydän ympärille puraista narssautti Riha-Heikki hampaitaan, nousi seisoalleen, otti hattunsa ja keppinsä, koetteli kumpaakin oven pielistä ja kamanaa, sylkäisi lieteen ja mennä töytäisi ulos tuvasta.

Kun Mauno-setä tämän huomasi, hän otti päretikulla tuhkaa liedestä, viskata roppasi tuhkaa perästä porstuaan ja lausui:

Eipä meitä syyttä syödä eikä tauditta tapeta, ei luvatta suuren Luojan, ilman armotta Jumalan. Kenpä meitä syyttä söisi, viatonta verta joisi, suuhunsa omat sanansa, päähänsä omat panonsa, ajatukset itsehensä!

Kun hääväki kuuli Mauno-sedän lauseet ja näki hänen tuhkaa ajavan porstuaan, hahahtivat kaikki katsomaan, mitä oli tapahtunut. Mauno-setä selitti heille asian ja sanoi puheensa päätteeksi:

— Tämä on kaikki meidän Antin syytä. Jos ei hän olisi Riha-Heikille niin ilkeästi tehnyt, ei olisi mokomaan hyvään taloon tällaista meteliä tullut. No niin, ei sentään ole mitään vaaraa, kun ukon konstit aikanaan älyttiin, niin ei hänen noitumisensa vaikuta mitään.

— Voi, voi, meitä onnettomia! nyt meidän talo häviää, kun sellainen noita uhkauksilla ja suuttuneena talosta lähti, vaikeroitsi Riitta-täti. Tämä on kaikki meidän Juhanan syytä. Jos hän olisi ottanut Kaituripään Annin, niin kuin minä hänelle ehdottelin, niin ei nyt tällaista mylläkkää ja pelkoa olisi taloon tullut. Tunnetaanhan nämä Niemeläiset: he ovat ylpeitä ja luottavat suureen rikkauteensa, eivät he pelkää noitia eivätkä usko mitään. Voi meitä, miten meille mahtanee käydä!

— Kas Riitta-tätiä, mitä virttä hän veisaa, sanoi Mauno-setä. Me olemmekin hänen mielestään väkivieraita; mutta odotahan sinä vanhapiika, taivaan mamselli, kyllä minä sinulta oikkujasi karistan, kunhan tässä joudutaan.

— Voi sitä vanhaa matoa ja lohikäärmettä, mitä hän uskaltaa tehdä, virkkoi Tolja kiivaasti. Ensin syöpi ja juopi talossa nahkansa täyteen ja sitten tekee lähtiessään semmoiset tepposet. Ei muuta kuin veri pellolle noidalta, niin saatte olla kaikki huoletta, ei hän voi mitään pahaa matkaansaattaa. Ja sen teen minä sekä itseni että hyvän talon puolesta.

Täällä puhein töytäysi Tolja ulos tuvasta Riha-Heikin perästä, jonka hän tapasi tiellä ja sanoi:

— Vai sinä vanha raato lähdet sellaisin jäähyväisin mokomasta talosta; kas minä opastan sinua käyttäytymään ihmisten tavalla! Ja samalla hän lyödä nappasi Riha-Heikkiä niin navakasti nenälle, että veri holahti hangelle.

— Noidu nyt jos tahdot, sinä vanha peevelin palvelija, ei tässä sinua pelätä, sanoi Tolja ja läksi matkaansa jättäen ukon hoitelemaan vuotavaa nenäänsä.

Tultuansa häätaloon Tolja sanoi:

— Kyllä nyt jumala muistaa kuokkimassakäyntinsä. Minä annoin ukolle vasten kuonoa niin, että punainen hangelle puhui.

— Teit kelpo miehen työn, tuossa on ryyppy vaivoistasi, sanoi Holttolan kirkonmies ja antoi ryypyn Toljalle.

— Nyt olemme syöneet, juoneet ja kylpeneet niin, että oikein päässä kuhisee. Soitappas sinä Näräsen Olli "Tolja tanssii, Tolja tanssii, Toljan töppöset löyhkää", niin me tanssimme Muikkulan Matin kanssa vähän ja sitten menemme matkaamme, jottei tarvitse toista yötä riihessä viettää. Osaatkos soittaa, niin kuin minä käskin? puheli Tolja.

— Osaan kyllä, vastasi Olli, otti viulunsa ja alkoi soittaa.

Tolja ja Muikkulan Matti tanssia tupsuttelivat vähän aikaa ja alkoivat sitten lähteä kotiinsa. Lähtönaukut saatuaan kuokkamiehet pehmenivät niin, että isäntä käski valjastaa hevosen ja saattaa heidät kotiinsa.

Kuokkavierasten lähdettyä kantoi emäntä suuren kahvipannun pöytään ja isäntä toi puolestaan sekä tavallista että siirappiviinaa.

Vanhimman juohtomiehen kehotuksesta istausivat vanhemmat häävieraat pöytään. Vanhin nuodemies kutsui toisesta tuvasta nuoremman häärahvaan, joka oli siellä leikkimässä, kerranjuontiin. Vanhemmat miehet laittoivat itselleen puolikuppiset. Mutta nuoret joivat vain kahvia, samaten naisetkin.

— Nämä taitavat olla kalliit kupit, sanoi lukkari hämmentäessään kuppiaan.

— Se on tietty, ei tässä aina ilmaiseksi anneta, vastasi juohtomies.

Sikäli kuin kukin sai kuppinsa juoneeksi, panivat he rahaakin pöydällä olevaan vatiin. Jokaisen rahanantajan nimen ynnä rahamäärän kertoi vanhin nuodemies Holttolan Heikki korkealla äänellä yleisölle. Ensiksi pisti vatiin lukkari kolme, sitten koulumestari kaksi ruplaa ja suntio pani puolitoista ruplaa. Vanhin juohtomies Simolan herastuomari antoi viisi, toinen juohtomies Lippolan Pekka neljä ruplaa. Vanhin nuodemies joi neljä ja hänen vaimonsa, joka oli kaasona, antoi kaksi ruplaa. Keskimmäinen nuodemies Niemelän Antti pani viisi ruplaa. Kun nuodemiehen Mauno-sedän vuoro tuli, hän sanoi:

— Minä juon kertaa vaimovainaani kotilehmän, että koivet hoilahtaa.

Nuodemies kertoi tämänkin korkealla äänellä. Holttolan kirkonmies joi hiehon, joka myöskin kerrottiin. Morsiamen isä Niemelän lautamies pani vatiin kymmenen ruplan setelin. Ja niin kukin häävieras antoi varansa ja hyvän tahtonsa mukaan, kuka enemmän, kuka vähemmän. Talonväki joi kertaa perästäpäin, muut kaikki paitsi isäntä ja emäntä, jotka olivat jo kuokkailtana kertansa juoneet.

Kun kerranjuonti oli loppunut, alkoi päällimäisenpano. Hyvän aikaa vaskirahoja päällimmäiseksi viskottua sanoi vihdoin Simola:

— Mitäs me kehtaamme koko päivän tässä vaskenromuja helisytellä: pannaan hopeata, niin se jossakin tuntuu, ja viskasi samassa hopearahan vatiin.

Vähän aikaa näin päällimmäistä pantua sanoi Mauno-setä:

— Ei, hyvät ystävät ja heimot, tästä tule tolkkua tänä päivänä, kun pieni hopearaha toimittaa saman verran kuin suurikin. Mutta laitetaanpas se sääntö, että kuka suurimman rahan panee, se on päällimmäinen.

Siin suostuivat kaikki, ja talon isäntä viskasi hopearuplan kappaleen vatiin. Nuodemies kertoi korkealla äänellä:

— Talonisännän rupla on päällimmäinen.

Sitten viskasi Holttolan kirkonmies ruplan ja kymmenen kopeekan rahat. Tätä menoa kesti kotvan aikaa. Joka tahtoi tulla päällimmäiseksi, sen piti viskata aina enemmän kuin edellinen. Vihdoin nousi summa jo lähes viiteen ruplaan. Nyt ei enää vähällä aikaa tahtonut kukaan nousta sen ylemmä. Mutta Mauno-setä lopulta vaihtoi kymmenenruplan setelin ja viskasi sitten viisi ruplaa vatiin, ja niin hänen rahansa jäi päällimmäiseksi.

— Kovinhan Mauno-setä nyt on antelias, kun raatsii niin paljo kertaa juoda ja päällimmäistä panna, sanoi Holttolan kirkonmies.

— Vielä minä juon koko tila- ja talo-osuutenikin, jos vain meidän Antti minun mieleisestäni paikasta itselleen morsiamen ottaa, vastasi Mauno-setä. Minun tyttäreni ovat Jumalan kiitos niin varakkaissa taloissa, etteivät he minun osuuttani tarvitse, minä sen siis jätän Niemelään.

Kun kerranjuonti ja päällimmäisenpano oli lopussa, toi kaaso tuopin pöytään ja sanoi:

— Nyt, hyvät häävieraat, olisi vielä kerättävä morsiamelle vokkirahaa (rukkirahaa). Tehkää hyvin ja pankaa tähän tuoppiin, ken minkä hyvänsä näkee. Onhan kansan käsi karttuisa.

Samassa hän itse viskasi rahaa tuoppiin.

— Ihanhan te viette rahat ja kukkaron, kun aina pitäisi rahaa antaa ja antaa; eihän sillä antamisella näy olevan mitään määrää, sanoi Korpelan kirkonmies.

— Ei tässä auta mitään vastaansanominen, anna vain raha tänne, vastasi kaaso.

Korpela viskasi pienen hopearahan tuoppiin ja sanoi viskatessaan:

— Eihän tästä taida muuten päästä kuin maksamalla.

Jokainen viskasi tuoppiin rahaa, ken enemmän, ken vähemmän. Kun ei enää rahoja tullut, korjasi kaaso tuopin ja antoi rahat morsiamelle.

Päivällisen perästä hyvitteli nuoriso itseään tanssilla ynnä muilla leikeillä toisessa tuvassa. Vanhemmat taasen viettivät aikansa kaikenlaisilla tarinoilla. Näin kului toinen eli saunapäivä.

Kun kolmannen päivän, hääpäiväksi kutsutun, aamuna häävieraat nousivat vuoteiltaan, olivat kaikki vierekkäin makaajat ommeltuina kiinni toisiinsa. Siitä muutamat suuttuivat, vaan toiset nauroivat koko asialle.

— Kuka lemmon koiranleuka lienee tämän ilon tehnyt? kysyi Mauno-setä ratkoessaan ompelusta, vaan ei kukaan vastannut siihen mitään.

Murkinan perästä naiset noutivat kuopasta potaatteja, joista he laittoivat potaattipiirakoita, kun entiset suuren joukon syömingissä alkoivat väsääntyä (loppua). Myöskin emännät tekivät nk. maavehnäsiä oman pellon kasvuista. Näissä toimissa olivat häänaiset emännälle yksituumaisesti avulliset.

Päivällisen perästä sanoi seppä soittajalle:

— Kun sinä olet koko hääajan soitellut nuorille toisessa tuvassa, niin

vinguttele viuluasi, sorottele soittoasi: me tanssia taputtelemme, lyömme leikit lystilliset.

Olli otti viulunsa, viritti sen ja alkoi soittaa. Nuoriso tanssia sipsutteli ja siihen vihdoin yhtyivät vanhemmatkin. Mauno-setä meni pyytämään Riitta-tätiä kanssaan tanssimaan, vaan tämä ei sanonut tahtovansa tanssia.

— Se on pakko häissä tanssia, tahdotpa taikka et, virkkoi Mauno-setä ja vei väkisin Riitta-tädin lattialle. Täti riuhtoi itseään irti, suuttui ja haukkui Mauno-setää humalaiseksi hassuksi ynnä muuksi, mutta tämä vain tanssitti ja lauloi:

En mä ole humalassa enkä ole hullu enkä ole tähän kylään tyttöin pilkaks tullut.

Vihdoin alkoi Riitta-täti rukoilla Mauno-setää päästämään irti, mutta toinen vain tanssitti ja sanoi:

— Tässä ei auta rukoukset eikä hyvät sanat, mutta minä tahdon tanssittaa sinusta kaikki oikut pois, muuten sinä voisit olla vihoissasi morsiamelle ja kaikille Niemeläisille koko ikäsi.

Kun ei muu neuvo auttanut, alkoi Riitta-täti vihdoin itkeä, mutta Mauno-setä ei huolinut sitäkään, vaan tanssitti siksi, kunnes tunsi tädin väsyvän. Sitten hän saattoi hänet penkille ja sanoi:

— Jos ei tämä piisaa, niin tulen jouluna ja tanssitan viimeisetkin änskät sinusta.

Päästyään penkille remahti Riitta-täti väsyneenä pitkälleen. Vähän aikaa siinä lojottuaan hän otti nuttunsa ja meni saunaan, jossa hän oli koko hääajan.

— Nyt sinä, Mauno-setä, teit hyvin tyhmästi, kun Riitta-tätiä kohtelit tuolla tavalla, virkkoi Kiurun Yrjö.

— Kun sinulla ei ole neroa arvostelemaan minun tekoani, niin on parasta, että pidät leipälaukkasi kiinni, vastasi Mauno-setä. Ensin täytyy tuntea syyt ja sitten vasta arvostella seuraukset; mutta kun sinä et näy olevan koko asian perillä, niin älä tunkeudu syyhymättä saunaan.

— Koska minä yksinäni olen tyhmä viisasten joukossa, niin joudan minä lähteäkin täältä pois. Välttäähän Musti muuallakin, ei laudalla laamallaan, sanoi Kiurun Yrjö ja alkoi katsella kampsujaan.

— Älä, veikkonen, noin suutu tyhjästä asiasta ja heitä häitä kesken, maanitteli Holttolan ukko.

— Antaa menevän mennä, työntää tuulta purjeheseen, virkkoi seppä. Eihän Yrjö ole ennenkään juonut mitään pitoja päähän asti vaan on aina lähtenyt kesken pois.

— Tuokaa vain naiset Yrjön päällysvaatteet huoneesta tupaan, niin hän pääsee lähtemään. Eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi Simolan herastuomari.

Naiset toivat vaatteet Yrjölle, joka puki ne yllensä. Nuoret miehet valjastivat hänen hevosensa ja ajoivat rappusien eteen. Yrjö läksi tuvasta ulos eikä virkkanut jäähyväisistä mitään. Isäntä meni hänen perästään ja sanoi:

— Johan sinä Yrjö taas häpäiset itsesi ja koko häätalon, kun kesken aikoja lähdet pois. Nauraahan tuolle ihmisten siatkin.

— Taitaa se niinkin olla, kun tarkemmin ajattelen, vastasi Yrjö ja kääntyi jälleen tupaan, jossa hän riisui vaatteensa.

— Peri hyvä maa omasi, sanoi seppä nauraen.

— Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi Yrjö ja kävi penkille istumaan.

Pojat riisuivat Yrjön hevosen ja sitten elettiin taas sovinnossa, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Iltapuolella kun iso kahvipannu höyrysi pöydällä, keräytyivät ukkomiehet pöydän ympärille ja siinä ryyppiessään juttelivat yhtä ja toista.

— Muistaako virkaveli Holttola, kuinka me viimein ollessamme kevätkestissä Niemelässä puhelimme kuusta ja kuukausista. Minä olen sittemmin asiata monta kertaa aprikoinut kesäkuukausien nimien synnystä ja tullut siihen päätökseen, että niiden nimet on otettu niistä töistä ja toimista, mitä milloinkin tehdään. Niinpä esimerkiksi toukokuun nimi johtuu touonteosta, jota tässä kuussa toimitetaan. Kesäkuussa taasen alkaa varsinainen kesä. Heinäkuussa tehdään heinää ja elo kuvissa korjataan eloa. Syyskuussa alkaa syksy. Lokakuun nimen olen arvellut syntyneen siitä loan eli lian paljoudesta, jonka syyssateet vaikuttavat. Mutta marraskuun nimen synnystä en ole oikein perille päässyt. Kuka ymmärtää sen minulle selittää? sanoi talon isäntä.

— Marraskuun nimi johtuu sanasta marras, joka merkitsee päällimmäistä kuorta. Esimerkiksi ihon hipiää sanotaan marrasketto eli marraskesi, jonka alla on orvaskesi. Kun tavallisesti tässä kuussa luonto saa peiton, maa roudan (kirren) ja järvet jään, joten iljanne kääreytyy luonnolle kuoreksi niin kuin marraskesi ihmisen ruumiille, niin on huokea ymmärtää tämän kuun nimen merkitys. Tavallisesti tulee tässä kuussa talvikin, jonka tähden veljemme virolaiset kutsuvatkin tätä kuuta talvekuuksi. Lumi peittää maan niin kuin vaatteet ihmisen ruumiin ja näin estää pakkasen, puhurin pojan, turmiot. Jos ei meille täällä kylmässä kylässä, poloisessa pohjolassa sataisi lunta, niin talven pakkaset kylmäisivät maan perustuksia myöten, niin ettei se ennättäisi yhdessä kesässä sulaakaan, ja maan kasvillisuudesta ei tulisi mitään. Mutta Luoja on viisaudessaan laittanut talveksi lumen, jota myöten on hyvä ajaa lipetellä. Moneenkin vesiperäiseen paikkaan on kesällä aivan mahdotonta päästä kulkemaan, mutta kun maa kylmää ja lunta tulee päälle, niin pääsee kulkemaan sellaisiinkin paikkoihin, joihin kesällä ei pääsekään, selitteli koulumestari.

— Joulukuun nimi johtuu joulun vietosta, sanoi Holttolan kirkonmies, ja siihen se pakina päättyi.

Seuraavan eli lähtöpäivän aamuna heräsi hääväki melkein kaikki yhtä aikaa, kun tuvan ovesta tuli pakkanen sisään. Isäntä meni panemaan ovea kiinni, mutta ovi olikin otettu saranoiltaan ja viety pois. Tuli sytytettiin ja koetettiin ovea etsiä, mutta kun sitä ei pian löydetty, niin pantiin tupasen ovi tuvan oven sijalle niin kauaksi kunnes oikea ovi löytyy. Kaikki miehet rupesivat yksituumaisesti etsimään ovea, joka vihdoin löytyikin saunan kodasta ja pantiin paikalleen.

— Kuka kötkä lienee tämän lemmon leikin laatinut? kysyi isäntä. Se oli toki lykky, että tupasen ovi soveltui tuvan oven sijalle, muuten olisi saanut viedä lapset toiseen tupaan.

Pilantekijää koeteltiin kyllä kuulustella, mutta ei päästy perille.

Murkinan perästä keitettiin päivälliseksi lähtölohko lantuista, nauriista ja potaateista, johon pantiin sekaan sekä sian- että raavaanlihaa.

Kun päivällisen aika joutui, kannettiin ruoka pöytään ja kaikki istausivat pöydän ympärille tavallisessa järjestyksessä. Vanhin nuodemies nousi seisoalleen ja lausui:

— Niin kuin meidän matkapassissamme oli ilmoitettu, olemme viettäneet häitä neljä vuorokautta ja nyt lähteissämme jätämme tähän taloon tämän nuoren naisen. Minä pyydän nyt arvoisan isännän ja armaan emännän ottamaan tämän uuden tulokkaan iloisina ja lempeästi vastaan, pitämään häntä perheenjäsenenä, antamaan hänen käydä yksistä ovista muiden kanssa ulos ja sisälle, syödä ja juoda yksistä astioista muiden kanssa, sanalla sanoen kohtelemaan häntä niin kuin omaa ihmistä. Jos sen lupaatte, niin antakaat kätenne lupauksen vahvistukseksi.

— Minä lupaan kaiken, mitä sinä ole pyytänyt, vastasi isäntä antaessaan kättä nuodemiehelle.

— Samoin teen minäkin, virkkoi emäntä kättä antaessaan.

Sitten nuodemies jatkoi:

— Niin kuin te nyt koko tämän kunniallisen hääkansan ja kaikkein sukulaisten läsnä ollessa olette juhlallisesti luvanneet ottaa ja omistaa tämän uuden perheenjäsenen omaksi lapseksenne, niin kehotan minä teitä kohtelemaan häntä vanhemman hellyydellä ja rakkaudella ja isällisellä lemmellä ojentamaan ja ohjaamaan, mitä hän ei itse ymmärrä, ja kärsivällisesti kärsimään hänen vikojaan ja virheitään, jos hän sattuu tavalla tahi toisella erehtymään, ja muistamaan sitä, että hän on äkkinäinen, joka ei tunne talon tapoja, ja siis tarvitsee erityistä neuvoa ja vanhempain ohjausta.

Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen ja saneli:

— Koska sinä, Kaisa, olet luopunut isästäsi ja äidistäsi ja saanut itsellesi uudet vanhemmat, niin muista sinä olla heille kuuliainen ja nöyrä, silloin sinä saavutat heidän rakkautensa. Älä koskaan pyydä tehdä oman pääsi mukaan vaan kysy aina, miten he tahtovat. Pidä mielessäsi sananlasku, joka sanoo: "Valta vanhemmalle, neuvo nuoremmalle". Ja ei ainoastaan heille, vaan myös koko talon perheelle tulee sinun olla mieliksi ja käyttäytyä jokaista kohtaan siveästi, niin sinä ansaitset heidän rakkautensa ja silloin vasta sinusta tuntuu koti kodille ja uudet perheenjäsenet omalle perheelle.

Talon perheelle puhui nuodemies näin:

— Teitä kaikkia, hyvät ystävät, ja tämän talon kunnioitettavat perheenjäsenet, kehotan kohtelemaan tätä uutta perheenjäsentä hellästi ja rakastavasti ja niin huojentamaan ja haihduttamaan sen ikävän ja kaihon, jonka hänelle on ero rakkaasta kodistaan tuottanut. Niin kuin te tiedätte, hän ei ole tullut eikä häntä ole laitettu lastattavaksi ja poljettavaksi, vaan hän on tullut ja laitettu isällisten vanhempain hellästä hoidosta toisten isällisten vanhempain hellään hoitoon ja kotiin.

Vihdoin hän kääntyi nuoren parikunnan puoleen ja lausui:

— Viimeiseksi muistutan minä teille, te nuori parikunta: muistakaa alati sitä kallista valaa, jonka te olette vannoneet toisellenne Herran alttarin edessä, ja pitäkää aina keskenänne palava rakkaus, sillä rakkaus peittää paljon rikoksia. Muistakaa se, että teidät on yhdistetty erottamattomasti toinen toisellenne avuksi. Kumpi on vahvempi, hän tukekoon heikompaa, kumpainen paremmin ymmärtää, sen neuvoa seuratkaa. Teillä ei saa olla mitään erinäistä vaan kaikki yhteistä; niin kuin te itse olette toinen toisenne omat, niin olkoon kaikki, mitä teillä on, yhteiset. Tämän jos mielessänne pidätte, niin on teidän elonne alati oleva onnellinen, kohdatkootpa teitä mitkä vaiheet tahansa tässä maailmassa. Herran pelko on viisauden alku, se aina muistakaa, ja jos sen teette, niin Herra siunaa teidän avioliittonne, antaa teille onnen ja menestyksen, jota me kaikki sydämestämme toivotamme!

Nuodemiehen puhuessa oli kaikilla kyyneleet silmissä ja morsian itkikin ääneensä koko ajan.

Puheensa lopetettuaan istausi vanhin nuodemies paikallensa ja keskimmäinen nuodemies, Niemelän Antti, luki ruokaluvut ja Mauno-setä toisten kanssa veisasi:

Vaan sillä välill eläissäs tääll tee työs ja luota Herran pääll, niin sinä tulet sääll; vältä riettautt ja haureutt, osoit lähimmäisell laupiutt. Lapses kasvat Herran pelvoss, neuvo, harjoit hyviss tavoiss kohta nuoruudessa, niin antaa pian, Jumal ijan taivaass yhden asumasijan. (Vvk. 331:12, 13)

Kaikki muut söivät, vaan morsian ei maistanutkaan.

Päivällisen perästä vanhempi juohtomies luki kiitoksen ruuan jälkeen ja nuorempi juohtomies alkoi toisten kanssa veisata:

Jumal juur hyvää sinull suo ja morsiamelles tässä taloss, ylkä, sinä itses tähän luot, ain armastas rakastakos; rakkauden jäll kantanee, hedelmän armaan antanee, sen kanss kauniist elänee, hänen heikkouttans kärsinee. (Vvk. 328:4)

Heti päivällisen perästä alkoivat nuodemiehet ja heidän vaimonsa tehdä kotiin lähtöä: hevoset valjastettiin ja kaikki laitettiin reilaan. Vähäistä ennen kuin nuoteet pöytään istausivat, kutsui juohtomies Simola sulhasen erikseen ja sanoi hänelle:

— Minua oikein harmitti, kun sinä et Niemelässä älynnyt korjata viittasi lievettä, vaan annoit morsiamen käydä sen päälle istumaan. Koeta nyt, veikkonen, kavattaa hattuasi, ettei kaaso sitä saisi panna morsiamesi päähän ja niin viedä viimeisenkin vallan sinulta.

— En minä semmoisista tempuista mitään veisaa, vastasi sulhanen.

— Vai et veisaa, kunhan joudut akkavaltaan niin älyät, että

iloinen on isän valta, iloton isännän valta. Vaikea on vieraan valta, tukalainen orjan olo, vaikeampi vaimon valta, akan valta ankarampi,

saneli juohtomies.

— Aika mies, kehtaat uskoa kaikkia pakanallisia maailman taikatemppuja, virkkoi sulhanen ja läksi pois.

Kun nuoteet olivat pukeutuneet, he istausivat pöydän ympärille. Kaaso toi morsiamen täysissä tamineissa ja pääpyyhe päässä ja asetti hänet entiselle paikalleen. Emäntä kaasi kuppeihin kahvia, jota vieraat nauttivat, vaan morsian itki koko ajan kaason olkapäätä vasten. Kahvin jälkeen toi emäntä rukiisen leivän ja voilautasen morsiamen eteen pöydälle. Nuodemies alkoi veisata lähtövärssyä:

Rukoilen viimeisell juur nöyräll sydämell, ett murheen poies vääntyis ja onni tykön kääntyis, Jumal näist hyvän lopun meill kaikill viimein suokoon. (Vvk. 289:15)

Sitten nuoteet nousivat pöydästä ja läksivät. Kaaso kaappasi sulhasen päästä hatun ja pani sen morsiamen päähän. Lähtiessään hän laski leivän ja voilautasen morsiamen syliin.

Heti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä kotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden kellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja voikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä morsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin.

Kun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta kolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja viskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät pankon alle.

Häävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana päivänä murkinan syötyänsä.

Syyttä ei siis sanota sananparressa: "Niin on pitkä kuin karjalaisten häät".

Nuorikkoaika

Sisältö: Riitta-täti. Nuorikon velvollisuudet. Apen ja anopin kohtelu. Nuorikon ruokaileminen. Huoneessa makaaminen. Nuorikkoparin kirkossakäynti. Uusillajouluilla käynti. Opintakestit. Nuorikon oljamissaolo. Oudonlainen naiminen.

Vasta sitten kun häävieraat olivat lähteneet, tuli Riitta-täti saunasta tupaan eikä ollut ollenkaan vihainen, päinvastoin hän kohteli nuorikkoa hyvästi koko vuoden. Mutta sitten kun hän kävi Kaiturpäässä ja oli siellä pari viikkoa oljamissa, hän muuttui äreäksi nuorikolle. Tämän huomasi talon emäntä ja sanoi:

— Taitaa olla parasta kutsua Niemelän Mauno-setä tanssittamaan Riitta-tädistä viimeiset verukkeet, jos ei tässä muutosta tapahdu.

— Älkää suinkaan virkkako Mauno-sedälle mitään, heitän minä oikkuni hänettäkin, rukoili Riitta-täti ja pitikin sanansa.

Kaisa taasen puolestaan koki olla Riitta-tädille mieliksi: hän laittoi vuoteet hänelle joka ilta, antoi hänelle niitä vaatetavaroita, joita tiesi tädin tarvitsevan, pesi hänen päänsä saunassa ja koetteli häntä hyvitellä kaikin tavoin. Vihdoin täti mieltyi niin nuorikkoon, että ylisteli häntä parhaimmaksi ja herttaisimmaksi ihmiseksi koko heidän talossaan.

Eikä ainoastaan Riitta-tädille vaan muillekin talonihmisille koetteli nuorikko olla mieliksi. Joka ilta riisui hän appensa kengät jaloista, pyyhki pohjat, käänsi varret ja ripusti kengät orrelle kuivamaan. Sukat hän pisti uunille. Hän aikoi samalla tavalla riisua anoppinsakin jalat, vaan tämä ei sitä sallinut, kun ei sanonut sen kuuluvan maan tapoihin. Joka aamu nuorikko antoi apellensa sukat ja kengät käteen hyvänhuomenen keralla. Iltasilla hän laittoi vanhuksille vuoteet ja aamusilla hän ne korjasi. Saunassa hän pesi heidän päänsä ja selkänsä ja varusti heille puhtaat alusvaatteet joka lauantai-ilta. Sunnuntaisin hän syyhytteli ja kampasi vanhuksien päät. Kun nuorikko huomasi appensa aikovan tupakoida, hän toi tulen piipun päälle.

Kun vanhukset milloin menivät kirkkoon, kantoi nuorikko heidän päällysvaatteensa jo varhain aamusella tupaan lämpenemään ja sitten lähtiessä hän auttoi niitä päälle pantaessa. Talvella hän kantoi kaattuen rekeen ja peitti huolellisesti vanhuksien jalat. Heidän kotiin tullessaan hän riensi jo pihalle vastaanottamaan ja sitten tuvassa vaatteita riisumaan. Näistä puuhista kiittivät vanhukset rakasta lastaan.

Talon toimia tehdessään nuorikko kysyi aina, etenkin ensi alussa anopiltansa, tai jos hän ei ollut saapuvilla, toisilta vanhemmilta talonnaisilta, miten mikin työ ja toimi oli tehtävä. He taasen mielellään neuvoivat ja avittivat nuorikkoa.

Vanhukset puolestaan kohtelivat nuorikkoa niin kuin omaa lastaan. Aamusilla hänen annettiin maata kauemmin eikä hänen tarvinnut käydä riihtä puimassa eikä viskaamassa koko ensi talvena. Saunaakin hänen tarvitsi lämmittää ainoastaan joka kolmas kerta. Hän vuorosi Yrjön Martin ja natonsa kanssa kylyä valmisteltaessa.

Kun senaikuisen tavan mukaan ei nuorikko muiden kanssa yhdessä ruokapöydässä syönyt vatsaansa täyteen, ainoastaan vähän tuikkasi, niin emäntä syötteli häntä erikseen toisessa tuvassa parhailla paloilla, eikä sitä kukaan kariksi katsonutkaan, kun maan tapa niin vaati. Riitta-tätikin muistutti monesti emäntää syöttämään nuorikkoa erikseen ja sanoi:

— Sinun pitää häntä syötellä erikseen, näethän sen, ettei hän raukka viitsi muiden kanssa kyllältään syödä, kun on niin kaino, eikä hänkään hengellään elä.

Myös nuorikon äiti laittoi tyttärelleen voita, piirakoita ja lihaa tuomisiksi. Ei siis ollut ihme, jos nuorikko ruokapöydässä muiden kanssa vähän söi ja kumminkin pysyi hyvin voinnissa ja lihoikin miehelässä ollessaan.

Koko ensimmäisen talven makasi nuorikkopari kylmässä huoneessa, makuuaitassa, eikä siellä ollut maatessa pakkoakaan, mutta riisuessa iltasilla ja pukeutuessa aamusilla oli kovilla pakkasilla hankalaa. Siksi täytyi pitovaatteet iltasilla panna sängyn nurkkaan peitteen alle, että ne olivat lämpöiset aamusilla pukeutuessa. Huoneen sänky, rovatti, oli sitä varten tehty hyvin syvä, että siihen mahtui paljon heiniä. Niiden päälle oli levitetty vaippa ja sen päälle hursti, lakana. Peitteenä oli uusista paksuvillaisista lammasnahoista tehty kaatut ja sen päällä pidettiin paksu lankainen täkki. Höyhenpielukset olivat päänalaisena.

Milloin oli kova pakkanen, pidettiin makuuvaatteita päiväsaikana lämpenemässä joko riihessä, saunassa, tahi jos ne eivät olleet lämpimät, tuvassa ja iltasilla vietiin lämpimät vaatteet huoneeseen. Tosin pakkasilla täytyi koko ruumiin olla peitettynä, niin että ainoastaan pienoinen hengitysreikä jätettiin. Usein olivat peitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän reunoille kasvettuivat jääpiikit; mutta vähätpä siitä, kun ruumis oli jo lapsuudesta saakka totutettu kylmää kärsimään, niin ei siitä terveydelle ollut mitään vaaraa. Jos joku oli niin hienohenkinen, ettei kylmimmällä vuodenajalla tarjennut huoneessa maata, vaan iltasilla huoneeseen mentyään kumminkin yön aikana muuttausi lämpimään suojaan, joko saunaan tai riiheen, niin sitä nuorikkoparia tai ainakin sitä henkilöä, joka ei voinut kylmää sietää, pidettiin hentona raukkana, josta "ei olisi ollut talvelle heitettyä"; so. sellainen saisi olla naimisiin menemättä, jossa ei ole vanhojen tapojen noudattajaa, vaan poikkeaa niistä.

Suurimmissa ja varakkaimmissa taloissa oli tosin vierashuone, kamari, jota pidettiin lämpimänä talvellakin, niin että siellä olisi sopinut nuorikkoparin maata, jos ei kainouden tunne olisi antanut maata nuoren parin vierekkäin tuvassa yhdessä muun perheen kanssa; mutta ei se ollut maan tapa sellainen, ja tapaa oli tarkoin noudatettava, jos ei tahtonut joutua yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Ja toisekseen, kun ensi kerran veisuun kanssa vietiin vuuville, ensi yöksi yhteen, huoneeseen, niin siitä syystä pidettiin huonetta jonkinlaisena pyhänä paikkana, jossa ainoastaan eikä muualla oli keskinäinen rakkaus menestyvä ja kasvava.

Kun nuorikkopari ensi kerran häittensä jälkeen meni kirkkoon, oli nuorikko täydessä morsiuspukimessa, josta aina erotettiin nuorikot muista naisista. Samaten piti olla, kun uusillejouluille mentiin morsiamen entiseen kotiin. Jos nuorikko ensi kerran kirkossa käydessään oli verevä ja punakka, ylistettiin häntä terveeksi, mutta kalpeasta ja verettömästä sanottiin, ettei se ole terveperä.

Kun kirkon luona tai muualla joku sukulainen tai tuttava tapasi nuorikon, niin kohta hän kysyi:

Kummoinen on appi sulla, onko ankara anoppi?

ynnä muuta, mitä asiaan kuuluu. Harvoin tai ei koskaan nuorikolta sitä kysyttiin, millä tavalla hän kohtelee uusia vanhempiansa ja miestänsä.

Häiden perästä mentiin kylään jouluille "hammasveloille". Yhtä monta henkeä kuin kustakin sukulais- tai naapuritalosta oli ollut häissä, meni nyt häätalosta jouluille. Samaten tehtiin morsiamen kotona. Yhtä monta henkeä kuin oli ollut kihlajaisissa ja läksiäisissä, meni jouluille kylään. Sulhanen ja morsian, so. nuorikkopari, tavallisesti jäi kotiin eläimiä hoitamaan, mutta eivät nekään olleet omassa vaan naapurin muassa joulupyhinä. Tavallisesti niissä taloissa, joissa vain nuorikkopari oli kotona, pidettiin joululeikit.

Yleisen tavan mukaan kutsuttiin Lippolan nuorikkopari appelaansa Niemelään uusillejouluille. He menivät sinne uudenjoulun aattona. Sinne tuli myöskin Korjuksen Risto, Mari-ämmän vävy.

— Miten sinä, lapseni, olet voinut uudessa kodissasi ja oletko tyytyväinen nykyiseen oloosi? kysyi Niemelän emäntä tyttäreltään heidän kahden kesken ollessaan kamarissa.

— Jumalan kiitos minä olen voinut oikein hyvin. Ja jos tätä menoa eteenpäin kestää, olen sangen onnellinen. Minulla on mies, joka minua rakastaa ja jota minä rakastan. Kaikki kohtelevat minua erittäin hetaasti, ja minä olen ollut niin tyytyväinen uuteen kotiini, etten halaja mihinkään eikä minulla ole yhtään ikävä, vastasi Kaisa.

— Se on iloista kuulla, vastasi äiti. Koettele sinä, hyvä lapseni, olla nöyrä ja nopsa puolestasi, niin sinua eteenkinpäin hyvänä pidetään; äläkä milloinkaa kiusaa miestäsi, mitä tunnet hänen mielestään olevan epäsuosiollista, muista lapseni aina se.

— Minusta saat, hyvä äitiseni, olla aivan huoletta, ja minun toimeentulostani. Kun minä sain mieleiseni miehen ja mieleiseni talon, niin siinä minun on mieluinen olla. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niin on meilläkin. Meillä on kaikki niin hyvin, ettei ole parempaa toivomistakaan; mutta se meitä surettaa, kun setä-Yrjö lähtee ensi keväänä meiltä pois. Hänen apellansa kun ei ole ketään joka häntä ja taloutta hoitaa, kun poika kuoli, niin pitää sedän mennä sinne. Me emme häntä mitenkään laskisi sinne, kun hän on niin herttainen ja varma mies, ja hänen vaimonsa on kelpo ihminen, joka kohtelee minua niinkuin omaa lastansa.

— Älä, lapseni, siitä ole milläsikään! Jos Yrjö pois menee, niin teillehän hänen osansa jääpi, kun hänen appensa on varakas eikä heillä ole ketään muita perillisiä.

— Niin setä kyllä sanoo, ettei hän tahdo mitään osaa, ei irtonaisesta eikä kiinteästä, vaan hän antaa kaikki meidän Juhanalle, kun Juhana on hänestä niin mieleinen, selitti Kaisa.

— Sen parempi on se, kun hän Juhanalle osuutensa luovuttaa, virkkoi emäntä hyvillä mielin.

— Vaikka kohta se niinkin on, ennen me kumminkin sedän pitäisimme ennen kuin hänen osansa, vastasi Kaisa.

Nämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä Anni ja Sohvi.

— Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi Korjuksen Mari Kaisalta.

— Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen sen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata. Joulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä opettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso peili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku vieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.

— Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään. Minulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse osannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea naapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin hursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin minulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille ihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään. Siksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti aina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa minä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.

Kynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään oppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi sen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen perästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse. Oljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja Mari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat mennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja sanoi:

— Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme kuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa sukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.

Kaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään naimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut, alkoi hän tottua siihen.

Syksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen aivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän sai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan niin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi Mauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä tuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten aikana saivat sen kuulla.

Toden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen. Sillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle kannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa. Lautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli neljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen. Syksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli juohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen morsiamelleen Sohville.