SISÄLLYS: (continued 2)

Sitten toivat tytöt vierasten päällysvaatteet huoneesta tupaan. Kyläläisiä kerääntyi iso joukko katsomaan vierasten lähtöä. Talon nuoret miehet valjastivat hevoset.

Kun vieraat olivat pukeutuneet lähdön varalle, toi morsian kihlaajille lahjukset: Lippolan kirkonmiehelle kaksi paria sukkia, kintaat, lapaset ja kaksi rippureunaa pyyhettä (nenäliinaa), jotka kaikki olivat säärisiteellä (sukkanauhalla) sidotut yhteen. Morsian solmisi ne tulevan appensa vyölle. Yrjölle annettiin yksi kutakin edellä nimetyistä vaatekappaleista. Sulhanen sai lapaset ja pyyhkeen. Paitsi näitä lahjuksia laitettiin tulevalle anopille palmikko ja esiliina.

— Mitäs lahjukset maksavat? kysyi Lippolan ukko.

— Ruplan kappale, se on vanha taksa, vastasi seppä.

— Ei maksulla mitään määrää ole, saatte antaa minkä hyväksi näette, virkkoi morsiamen äiti.

Kaikki kolme antoivat rahaa morsiamelle, joka kiittäen otti sen vastaan. Yrjö antoi jäljelle jääneet tupakat talonisännälle. Sitten jättivät kihlaajat jäähyväiset, lukivat sulimmat kiitokset ja läksivät matkaansa. Kaikki riensivät pihalle saattamaan vieraita. Sen jälkeen läksivät toisetkin vieraat, vaan Holttolan kirkonmies jäi vielä kolmanneksi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana aamuna kotiinsa.

Ämmäjäiset

Sisältö: Ämmäjäisten valmistukset. Ämmäjäisten tarkoitus. Kertomus toivikkiajoretkestä. Huolellinen ja huoleton naimisiinmeno. Ämmien noutaminen ja vastaanotto. Järjestys ruokapöydässä. Talonsyyni. Toivikinavun ajo. Ukkojen pakinat. Kivien ja kallioiden rappeutuminen. Lippolan karja. Toivikin auttaminen. Rillanlyönti. Kestivierasten lähtö. Ämmien kotiin saattaminen.

Kihlajaisista päästyään läksi Lippolan kirkonmies seuraavana aamuna Viipuriin ämmäjäiskestin varustuksia noutamaan ja palasi kotiinsa lopulla viikkoa. Antti setänsä kanssa valmisteli sillä aikaa kestivarustuksia. Talossa teurastettiin, pantiin olutta, käytiin myllyssä lestyä teettämässä, pilkottiin pieniä puita, tuotiin heiniä kotiin ja varustettiin kaikki valmiiksi. Isäntä toi kaupungista kahvia, sokeria ym., mitä kestissä tarvittiin ja mitä ei oma pelto kasvanut.

Naisilla oli sen seitsemän kiirettä, kun oli kaikki suojat siivottavana; sillä jos milloin niin nyt piti olla kaikki reilassa, kun ämmät morsiamen puolesta tulivat taloa syynäämään ja morsiamen saaminen riippui lopullisesti siitä millaiseksi ämmät talon katsoivat, sopisiko laittaa tyttöä taloon vai ei. Siksi koetettiin laittaa talo niin reilaan, ettei siinä olisi ollut moitteen sijaa. Kun Lippolassa oli vähän naisia, kutsuttiin naapurin naisia avuksi huoneita siivoamaan. Jo perjantaina sekä sittemmin lauantaina leivottiin ja paistettiin.

Niin kuin ennen oli tuumittu, tuli Lippolan Juhana lauantaina puolisen aikana Niemelään ämmiä hakemaan. Häntä syötettiin ja juotettiin talossa. Sillä aikaa kun lautamiehen emäntä kälynsä Liisan kanssa laittausi, Juhana puheli morsiamensa kanssa huoneessa. Kaisa kertoi sulhaselleen toivikkiajoretkistänsä. Päistärsäkkinä eli kaasona oli hänellä ollut milloin tätinsä, milloin muita sukulaisia. Hän sanoi saaneensa suuret joukot pellavia, villoja ynnä muita antimia. Mitä hän ei saattanut kerallaan kuljettaa, ne hän jätti sukulaistensa luo ja pyysi tuomaan ensi pyhänä kirkolle, josta ne sitten omalla hevosella noudetaan kotiin.

Juhana ehdotteli, että kun hän menee ensi pyhänä kirkolle, hän toisi ne tullessaan Lippolaan, jossa kestivieraat maanantaina erottelisivat ja lajittelisivat villat sekä vatvoisivat ja vatkaisivat ne valmiiksi.

Tämä neuvo oli Kaisasta sangen mieluinen. Hän sanoi pellavat jättävänsäkin uuteen kotiinsa Lippolaan, kun niitä ei kumminkaan ennätä nyt enää valmistaa asuksi, vaan ne jäävät häiden perästä valmistettavaksi. Mitäs ne silloin tekevät edestakaisin kuljeteltavana.

— Sinä näytkin näemmä todenteolla varustaivan vakinaisesti asumaan Lippolaan, sanoi Juhana leikillisesti.

— Niin minä teenkin; et minusta nyt enää pääse yli etkä ympäri, sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa polville istumaan. Kun sinä kerran rupesit minua veivittelemään, niin nyt saat ikuisen riitsan minusta.

— Sitä minä, totta puhuen, olen toivonutkin kuni hepo heinäistä kesää, että saisin sinut omanani omistaa sen ilmoisen ikäni, vastasi Juhana ja kietaisi käsivartensa morsiamensa vyötäisten ympäri.

— Mitenhän lienee kenenkin laita: muutamat naiset ovat minulle kertoneet, että heitä huoletti sangen suuresti naimisiinmeno, mutta minua ei huoleta yhtään. Päinvastoin toivon sen tapahtuvaksi mitä pikemmin sen parempi, virkkoi Kaisa.

— Kyllä se huolettaisi sekä sinua että minua, jos vain tuntemattoman ja oudon kanssa pitäisi naimisiin mennä. Mutta me, jotka olemme jo lapsuudesta saakka toisemme tunteneet niin hyvin kuin veli ja sisar ja mielistyneet toisiimme, me ilolla menemmekin. Mutta jos sinun olisi pitänyt mennä joko Junnolan Martille tai jollekin toiselle tai minun olisi pitänyt ottaa joko Kaiturpään Anni, jota minulle tarjottiin, tai joku toinen tyttö, niin eiköhän meillekin olisi käynyt huoleksi. Mutta nyt on meillä toinen asia, kun me hyvin toisemme tunnemme ja toisiamme rakastamme, selitti Juhana.

— Kyllähän se niin on, vastasi Kaisa. Me olemme siinä suhteessa monta muuta onnellisemmat. Minä ainakin tunnen itseni ylenmäärin onnelliseksi.

— Samaten minäkin, sanoi Juhana, heitti rakkaat jäähyväiset morsiamelleen ja läksi tupaan, jossa ämmät olivat jo valmistuneet.

Kun kaikki oli reilassa, nousivat molemmat ämmät kärriin, Juhana istausi heidän keskeensä, ja niin ajettiin Lippolaan. Siellä olivat jo kestivieraat koossa, sekä sukulaiset että tuttavat ja naapurien isännät emäntineen. Ämmät otettiin vastaan Lippolassa kaikkea kunnioitusta osoittaen.

Illallista syötäessä istuivat ämmät kunniasijalla, pöydänpäässä, muu väki istui pöydässä arvonsa mukaan: oltavat naiset ja miehet pöydän yläpuolella, sitten muut isännät ja emännät alapuolella. Muut kutsuvieraat söivät alapöydässä, ja talonperhe paitsi isäntää, joka söi yläpöydässä vierasten kanssa, söi perästäpäin. Sitä järjestystä noudatettiin aina kaikissa pidoissa.

Illallisen perästä kylvettiin sauna ja käytiin makaamaan: ämmät kamariin, vanhemmat ihmiset tupaan ja nuoremmat makuuhuoneisiin.

Seuraavana aamuna, kun rukoukset oli pidetty, kahvi juotu ja murkina syöty, läksi nuoriväki ja osa vanhojakin kirkolle. Kirkkomiesten mentyä sanoi Niemelän emäntä talon emännälle:

— Lähde nyt, ystäväiseni, näyttämään meille talouttasi. Kun me kerran syynillä olemme, niin me tahdomme katsoa joka paikan aivan tarkkaan ja sitten lopullisesti päätämme sopiiko meidän laittaa tyttäremme sinulle miniäksi vai ei.

— Lähdetään vain, vastasi talon emäntä ja otti suuren nipun avaimia käteensä. Molemmat ämmät seurasivat emäntää.

Ensin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja vilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja ruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa maakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.

— Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee joka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan tuolille.

— Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.

— Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta mitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa monen jytyistä, vastasi talon emäntä.

— Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä paljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni enempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan oikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä. Kuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi meillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla olisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin hyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.

— Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut mieleinen, todisti Liisa.

— Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla jo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli täällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta minua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään eikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka ovat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön luonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli meillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele, että meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä patistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi mennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei sillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.

— Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän Juhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän piitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa pois, vaan aina sanoi samat sanat: "Jos minä menen naimisiin, niin en mene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa."

— Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle harjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka, ei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli oikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla tuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.

— Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta kauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi muuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen tulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut, niin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki on ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin tuskalla yhteen pääsevät.

Näissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului emäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.

Kun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä huoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella koonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät toivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär menivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui kirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin koko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa päivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän ympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti viimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea, kun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu rappeutuneista kivistä ja kallioista.

— Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden rappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät länsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan herastuomari.

— Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä Pietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta totena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: "Ennen vanhaan, jo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin paikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet kuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut vettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen ja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin. Kaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa jättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen kalliolla. — Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen. — Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan sattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven takajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki tulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin runsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä jättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se pääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin ukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka hajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin pääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän hyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän katseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään. Silloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin virtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan tulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville sataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat niin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja hauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan kalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa paikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa."

— Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se saunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät kiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja varistuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen muuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan kirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.

Näissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli rattoisasti.

Illansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti tavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi antaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat suurimmaksi osaksi villoja.

Illalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon karjaa, sekä lehmiä että lampaita.

— Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla voidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.

— En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei tulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja hoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat tavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä suinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella niin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä olkia henkipitimikseen pureksivat.

— Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä lehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista lypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain viisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.

Sillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi talonisäntä:

— No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä syynissä?

— Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me katselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.

— Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi Holttolan kirkonmies nauraen.

— Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne huomenna syynätä, jos häntä haluttaa.

Seuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään kuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja villoja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat, harmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata villakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä lintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat villa sekaisin.

— No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski talon emäntä.

Naiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan kukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.

— Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset kintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti antaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.

— Kah, niinhän te istutte täällä kaikki yhdessä mytyssä paan tultuaan. Pojanvekarat tuolla kujasilla ovat rillanlyönnissä, ja sepä vasta näyttää hauskaa olevan.

— Lähdetääs helkkarissa mekin yhteen joukkoon maasta riitelemään, sanoi Holttolan kirkonmies. Ja niin he läksivät joka mies ulos.

Kun pojat näkivät ukkomiesten tulevan, he asettuivat toiseen päähän sanoen:

— Käykääs te ukot yhdelle puolelle, me pojat käymme toiselle. Saamme sitten nähdä, kumpiko puolue voittaa.

— Tehdään niin, vastasi talonisäntä ottaen kehkärän käteensä ja viskasi. Pojat koettivat panna keppinsä eteen, vaan rilla, joka oli voimakkaasti tottuneella kädellä viskattu, kehki milloin keppien ylitse, milloin alitse poikien ohi.

Pojat peräytyivät ja pysähtyivät siihen kohtaan, mihin rillakin oli pysähtynyt. Yksi pojista nakkasi rillan pyörimään ukkojen luo, mutta Holttolan ukko pisti kepin eteen ja rilla pysähtyi.

— Kappas ukkoja, kun ovat vanhat varmat, sanoivat pojat ihmetellen.

Lippola taasen heitti rillan ja se lensi poikain sivuitse, joten heidän taas täytyi siirtyä taapäin. Ukkomiehet sikäli siirtyivät eteenpäin, sillä rillanlyöjillä piti aina oleman yhtäläinen välimatka. Näin kun leikkiä jatkettiin, loppuivat viimein kujaset ja sitten tultiin maantielle.

Kylän väki katseli ensin loitompaa kestivierasten leikkiä, vaan viimeiseltä he likenivät ja kävivät yhteen leikkiin. Kas siinä oli koko vatakka sekä poikia että ukkomiehiä. Naiset katselivat tuvan rappusilta miesten kilvoitusta kotvan aikaa, mutta miesten kehotuksesta innostuivat hekin vihdoin ja kävivät yhteen mätäkkään, eukot ukkojen ja tytöt poikien puolelle.

Postiljooni, joka sattui ajamaan samaan aikaan maantietä myöten, huusi ja menosi, kun näki niin paljon väkeä seivästen keralla maantiellä. Hevonenkin pysähtyi katselemaan mokomaa jytäkkää.

— Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan virkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.

Väki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa ohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä suurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan päivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko päivällisajaksi.

Kun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa, vaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina murkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.

Kotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja kuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.

Koko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä sanoi korvallistaan kynsien:

— Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku, se vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin kuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken viertämisestä.

— Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi Mari-täti.

— Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat ottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.

Sillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia, meni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:

— En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos en olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa ja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys ja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt missään!

— Ja heidän karjansa, se vasta oli viljakasta, lehmät olivat niin kuin laivat ja lypsää lorottelivat suuret ikoiset rainnat täyteen, kehui Liisa.

— Johan minä sen aina olen sanonut, että Lippola on paras paikka meidän pitäjässä, vaikka minua ei uskottu, virkkoi Mauno-setä.

Lautamies näytti mielihyvin kuuntelevan näitä Lippolan talon ylistyksiä, mutta hän ei puhunut mitään.

Syötyään ja juotuaan aikoi Juhana lähteä kotiinsa, mutta lautamies sanoi:

— Älä nyt, poikaseni, ole kiireissäsi, ole talossa yötä ja aamulla menet kotiisi.

Tämä olikin Juhanasta mielen mukaista. Talonväen mentyä askareillensa pistäysi Juhana morsiamensa huoneeseen, jossa tämä tuli avosylin vastaan.

— Sinä sitten jäät meille yöksi? sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa syliin istumaan.

— Niinhän isäsi kielsi jäämään ja minä taas aivan mielelläni jäin; sinun luonasi on minusta niin hauska olla, vastasi Juhana.

— Ai niitä miekkosia, sanoi Anni katsoessaan huoneen ovelta.

— Tule sisään ja käy Juhanan toiselle polvelle istumaan, kutsui Kaisa.

Anni tuli huoneeseen ja sanoi:

— Mutta mitäs Juhana siihen sanoo?

— Hänellä ei saa olla sanomista mitään. Etkös Anni nähnyt, että minä kihlajaisissa kilpajuoksussa voitin ja anastin häneltä vallan; minähän siis isäntänä olen, vastasi Kaisa tehden tilaa Annille, joka istausi Juhanan toiselle polvelle.

Juhana hypitteli tyttöjä ja lauloi:

Hyv on pojan istua kahden tytön kesken: sattuis toinen kuolemaan, ei ois poika lesken.

— Kuole pois, Kaisa, kuole, niin minä saan itselleni sulhasen, sanoi Anni nauraen.

— En kuole enkä anna sulhastani kellenkään; kun sen olen kerran niin monen puuhan perästä saanut, niin itse sen pidän ja hyvänä pidänkin, vastasi Kaisa ja kietaisi käsivartensa sulhasensa kaulaan.

— Kah, johan Juhanalla on kaksi morsianta, virkkoi Elli nauraen huoneen ovelta.

Tytöt säpsähtivät ja lieksahtivat seisoalleen.

— Kuules, kultani, mitä me olemme aikoneet, virkkoi Kaisa. Kun minulla on kiiru toivikkitöiden kanssa, niin me tuumasimme pitää öitsit ja kutsua kylän nuorisoa minua auttamaan. Tule sinä pyhäinmiestenaattona meille jo oikeaan aikaan, niin pannaan tuuma tukkuun.

— Hyvä on, kyllä minä tulen. Sitä minäkin jo vähin ajattelin, virkkoi Juhana. Mutta mitä varuksia minä tuon kerallani?

— Ei mitään, vastasi Kaisa. Etkös tiedä, että Niemelän rusthollissa on kavetta kaikenlaista ja minä lähtevänä ihmisenä en heidän tavaraansa säästä.

— Tehdään vain niin, päätti Juhana.

Juhana katseli ympäri huonetta ja kysyi vihdoin:

— Mitäs tyysky tuo on ovensuun nurkassa?

— Siinä ovat ukko Akkasen toivikkiajotavarat, jotka hän kävi minulle keräämässä naapuripitäjästä, vastasi Kaisa.

— Jos olisit, Juhana, ollut täällä sunnuntai-iltana, niin olisit saanut nauraa Akkasen ukon mutkille suoliasi pidellen, kertoi Anni. Hän kun kertoi pitkät jutut toivikkiajomatkoiltaan ja miten häntä mistäkin talossa kohdeltiin. Heponiemen kestikievarissa hän oli saanut pari ryyppyä. Se kihahti ukon päähän niin, että hän päästyään Kosken myllymäelle nakkasi nyyttinsä kekkimään alamäkeä maantietä myöten, juoksi itse perästä ja lauloi:

Akkanen hyppää ja rillaa, nyytiss on pellavaa ja villaa.

Meillä hän söi ja joi. Kun hän oli saanut joitakuita ryyppyjä, hänen mielensä kepeni niin, että hän alkoi tanssia tepsutella yksinään ja laulaa rallattaa. Sille ei kukaan voinut olla nauramatta, vaikka olisi kuka kuinka vakainen ollut.

Illallista syötäessä sanoi lautamies Lippolan Juhanalle:

— Totta varmaan tuomiosunnuntailauantaina sinä tulet morsiantasi kuulutukselle ottamaan, vai miten isäsi tuumaili?

— Niinhän hänkin aikoi, vastasi Juhana.

— Tule sitten jo perjantai-iltana meille yöksi, niin saamme lähteä lauantaiaamuna jo niin varhain, että ennätetään ensimmäiseksi kuulutukselle kirjoittaa. Minä tahdon, että teidät huudetaan ensimmäiseksi, sanoi lautamies.

— Hyvä on, tehdään niin, vastasi Juhana.

Seuraavana aamuna varhain läksi Juhana kotiinsa.

Öitsit

Sisältö: Nuorison tuumat. Pienen Paavon uteliaisuus. Öitsivalmistukset. Paavon keinot. Emännät. Öitsityöt. Kortinpano. Vanhatpiiat. Ehtasuuruspala. Arvoitukset. Huikkolassa käynti. Satu Köntyksestä. Ehtamurkina. Nuorison leikkejä: sokkosilla olo ja sarankudonta. Paavon rangaistus. Kunkin ajan toimet.

Niin kuin ennen oli tuumattu, tuli Lippolan Juhana Niemelään pyhäinmiestenaattona iltapuolella päivää. Talon nuoriso kokoontui Juhanan ympärille tuvan rappusille ja he puhelivat siinä hiljakseen keskenänsä ja tuon tuostakin nauraa kihattivat. Annin pieni veikko Paavo tunkeusi uteliaana nuorison puheita kuuntelemaan, vaan nämä eivät sitä sallineet, ajoivat vain hänet pois. Tämä harmitti Paavoa, mutta ei muu auttanut kuin lähteä pois. Senkin seitsemän tuskaa oli Paavon nahassa, ja iltapuoli tuntui hänestä niin pitkältä kuin nälkävuosi. Vihdoin sai Paavo koko nuorison salaisuuden niin unhottumaan mielestään, että hän voi äitinsä kanssa iloisesti puhella uudesta katsaveikasta (takista), joka hänelle luvattiin teettää. Kukatiesi olisi hän ollut muistelematta koko salaisuutta, jos ei Mattilan Maija, tuo iloinen hulivili, olisi tullut Niemelään. Tupaan tultuaan astui Maija kohdastaan perämaalle ja meni Annin luo. Tytöt alkoivat keskenään kuiskailla välistä nauraen. Nyt kasvoi Paavon uteliaisuus siihen määrään, ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan mennä töytäisi tyttöjen luo.

— Pysy edempänä, sanoi Anni vakavasti.

— Se on kumma ettei minua mihinkään suvaita, virkkoi Paavo, tunkeusi yhä likemmäksi ja kävi Maijan viereen penkille istumaan.

— Mene pois, sellainen pojanrettana, ei sinua tässä tarvita, käski Maija ja sysäsi Paavon lattialle.

Suuttuneena harmista ja häpeästä rupesi Paavo itkemään ja meni äitinsä luo, joka koki lohduttaa poikaansa, miten parhaiten taisi, lupasi vielä hänet ensi sunnuntaina kirkkoon ym., vaan ei sekään Paavoa ilahduttanut.

Maijan mentyä tuli Paavo jälleen siskonsa luo ja pyysi häneltä tietoa tyttöjen tuumasta. Anni puheli sinne tänne ilmoittamatta kuitenkaan pääasiaa. Kun Paavo ei muuten asian perille päässyt, hän lupasi ilmoittaa sisarensa salaisuuden: tuomiset, sormuksen ynnä hänen keskustelunsa erään toisen kylän pojan kanssa, jotka Paavo erään sattuman kautta oli saanut tietää, ja se naula veti. Nyt Anni kuiskutti Paavon korvaan:

— Nyt on kekrin aatto: tänä yönä valvotaan Perätalossa öitsiä. Siellä ei ole muita kotona kuin Pärttyli ja tyttö-Anni; muu perhe on mennyt kuka mihinkin. Sinne kokoontuvat kylän pojat ja tytöt auttamaan toivikkia. Muuten siellä tarinoidaan satuja, arvoitellaan arvoituksia, juodaan kahvia ja syödään ehtamurkina. Kasku-Matti on jo siellä ja muut kokoontuvat illallisen perästä. Mutta lapsia ei sinne lasketa.

Nyt oli Paavon uteliaisuus tyydytetty, mutta osaksi vain. Miten hän voisi sinne päästä, oli kysymys, johon oli vaikea löytää vastausta. Sillä hänen äitinsä ei ollut niitä ihmisiä, jotka lapsiansa laskevat minne tahansa, ja toisekseen jos hän vielä sinne miten pääsisi, niin ajavathan pojat hänet pois, kun hän on lapsi. Tämän seikan ilmoitti hän serkulleen Eerikalle, joka neuvoi häntä viemään vaikka tupakkaa kasku-Matille; kun tämä on köyhä läksiäimen poika, niin hänelle kelpaa kaikki. Ja jos kerran hän lupaa laskea öitsiin, niin Paavo varmaan pääsee sinne, neuvoi Eerikka.

Iltahämärissä Paavo otti isänsä tyllistä tupakkaa ja vei kasku-Matille pyytäen lupaa saada tulla öitsiin. Matti lupasi sen, jos vain Paavon vanhemmat antavat hänelle luvan tulla. Iloisesti Paavo juoksi kotiinsa, jossa hän hartaasti rukoili äitinsä laskemaan häntä öitsiin.

— Ei lapseni, en minä sinua sinne laske, sanoi äiti.

Paavo rukoili miten parhaiten taisi: lupasi olla alati nöyrä ja kuuliainen, lukea huomenna koko katekismuksen läpi, sekä "Huutavan äänestä" niin monta lukua kuin äiti vain tahtoi, ei luvannut laskea mäkeä koko talvena eikä pyrkiä joululeikkiin; mutta kaikki oli turhaa.

— Pitkittä puheitta, saat käydä minun viereeni makaamaan, sanoi Paavon äiti levollisesti, vaikka se tietysti tuotti Paavolle levottomuutta.

Illallisen perästä otti Antti nutun yllensä, meni ulos, juotti ja illasti hevoset, vaan ei tullutkaan tupaan niin kuin muina iltoina tavallisesti. Paavo kävi ulos ja sisään, oli rauhaton kuin sijaton sielu ja nuuhki joka nurkan. Porstuasta, kivenlautasilta hän löysi nuorimaitokapan, joka oli puhtaaseen liinaan käärittynä, pienen pussillisen papuja ja voiaskin.

— Jaah, sanoi Paavo itsekseen, nämä kai ovat öitsiin menevät. Las menen katsomaan, mitä Maija riehtilä on varustanut.

Tultuansa Mattilan porstuaan tapasi Paavo sieltä jauhopussin ja potaattikorin, jotka hän arveli olevan öitsiä varten varustettuna. Vielä hän kävi toistenkin talojen varustuksia tarkastelemassa.

Kun sitten Paavo saapui kotiinsa, olivat sieltä jo sekä pojat että tytöt lähteneet öitsiin. Vuoteet valmistettiin ja alettiin käydä levolle, vaan sitä ennen pistäysi Paavo porstuaan ja heitti sinne kenkänsä, takkinsa ja hattunsa, tuli sitten tupaan ja kävi äitinsä viereen makaamaan, kuten käsky oli. Uni, tuo väsyneiden virvoittaja, sulkee pian sen silmät, jolla on levollinen mieli, ja niin se teki Paavon äidillekin. Mutta Paavoa, jonka mieli öitsiin paloi, ei nukuttanut. Hän käänsi kylkeä ja toista, siksi kunnes oli vakuuttunut kaikkien ihmisten olevan nukuksissa. Sitten hän hiipi hyvin hiljaa porstuaan, pukeusi pian ja — yks kaks hän oli jo öitsipaikassa.

Kutsumaton vieras kun Paavo oli, hän ei uskaltanut heti öitsitupaan astua, vaan jäi vähäksi aikaa porstuaan. Tupasesta hän kuuli useita ääniä, jotka kaikki olivat hänelle tuttuja. Heidän puheistaan hän ymmärsi siellä ruokaa ja juomaa valmistettavan ja Perätalon tyttö-Annin olevan pääemännän.

— Kas kun tuo Niemelän emäntä, sen saituri, raatsi laittaa näin vähän kahvia, vaikka hänen tyttärellensähän me täällä työskentelemme, huusi pääemäntä. Minkälaista porovettä saamme näin vähistä jauhoista tällaiselle perheelle? Vai onko teillä muilla kahvia?

— Onhan minulla, vastasi Lahtelan Liisa, joka oli pääemännän apulainen.

— No se teidän emäntä on vielä niitä vanhoja hyväntahtoisia ihmisiä, joita nykyaikana niin harvassa tavataan. Hän on aukka muori, virkkoi tyttö-Anni tyytyväisenä.

— Mutta minä muistelen Niemelän Annin jotain puhuneen kahvipavuista, sanoi Liisa ja haki hyllyltä. Täällä on, hyvä Anni, sellainen murtsukka kahvia, joista saisi vaikka rokan keittäisi, jatkoi Liisa, näyttäen pääemännälle kahvipussia.

— "Ennen pitäisi asia tutkia ennen kuin miestä mutkia", sanoo sananparsi. Minä hätäkello en sitä tehnyt, vaan aloin syyttä soimata mokomaa hyvää ihmistä. Hyvä oli toki, ettei tässä ollut ketään kylkinäisiä kuuntelemassa, sanoi tyttö-Anni katuen äskeistä puhettaan.

Nyt mennä livahti Liisa tupaan ja Paavo pistäysi perästä. Hänen sydämensä sykki niin kuin jänis pussissa, eikä hän tohtinut peremmälle mennä, vaan jäi ovensuuhun seisomaan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi Mattilan Maija Niemelän Annille osoittaen Paavoa.

— Mitä sinä tänne tulit? Saat mennä kotiin, tiuskaisi Anni Paavolle.

— Antaa pojan olla täällä, eihän hänestä ole kenellekään vastusta, sanoi kasku-Matti.

Samaan lauseeseen yhtyi monta ääntä ja niin pääsi Paavo öitsivieraaksi kuin muutkin. Nyt vasta hän uskalsi silmäillä ympäri tupaa. Isolla pöydällä paloi kaksi kynttilää ja pienellä pöydällä sekä pankonpäässä oli yksi kynttilä kumpaisessakin. Siihen vielä päre pihdissä valoa lisäsi. Peräpenkillä istui toivikki, Niemelän Kaisa, kutoen punaisista ja sinisistä pumpulilangoista kirjavaa rippua. — Rippua (rimpsuja) käytettiin nenäliinan ja pöytäliinan ympärillä sekä pyyhikkeen (käsiliina eli hantuukki) molemmissa päissä. — Hänellä oli sulhasensa Lippolan Juhana rihmojen vaihtajana. Niemelän Anni teki samaten ja Lahtelan Matti vaihtoi hänelle rihmoja. Mattilan Maija iski myöskin rippua ja hänellä oli Niemelän Antti rihmojen vaihtajana. Mäkelän Vappu istui uuninrinnan penkillä pienen pöydän ääressä ja teki nyytinkiä (pitsiä). Hänellä oli iso joukko rihmapalikoita, jotka kalisivat, kun hän niitä sangen nopeasti muutteli paikasta toiseen. — Nyytinkiä käytettiin pääpyyhkeeseen, tyynynpäällisiin ym. — Toiset tytöt neuloivat sukkia puikoilla ja lapasia koukuilla. Kuppari-Maija kirjaili kintaita, nuoremmat keskenkasvuiset tytöt kerivät lankaa ja pojat pitivät heille vyyhtiä.

Kun toivikki sai rippunsa valmiiksi, hän loi peräseinällä erivärisistä langoista palmikkoa, jonka hän kääri letille. Sitten hän otti tekurihangon, jonka haaroihin letti käärittiin ja alkupään hän pani suhakkoon. — Suhakko oli kämmenen levyinen ja noin korttelin pituinen lautapala, jonka molemmat päät oli tehty haarakkaiksi. — Luonnoksessa olivat rihmaiset niidet ja niiden edellä tekuripalikka. Niisiä nostettua pistettiin lankakieppi loimien välitse kuteeksi. Tekuriveitsellä tiivistettiin kudelangat. Mikäli palmikkoa valmistui, sikäli se käärittiin suhakon ympärille. Suhakko pistettiin vyön alle. Sillä tavoin kudottiin myös säärisiteet, viipulavyöt ja muutkin niin hyvin naisten kuin miestenkin vyöt.

Kun rippuja oli kylliksi tehty, niin ommeltiin ne pyyhkeiden (nenäliinain) ympärille. Osaavammat naiset tekivät palmikoiden, tikutteiden ym. terttuja erilaisista langoista.

Sillä aikaa kun toiset tekivät toivikille töitä, pani Puntuksen Ripo-täti korttia taikinapytyn kannella. Kun hän otti kortit taskustaan, hän kysyi kimeällä äänellään:

— Kukas ensin tahtoo panettaa korttia?

— Koska sinulla on kirjat ja kortit, autuuden merkit, niin se olen minä, joka ensiksi tahdon tietää tulevan onneni, sanoi kasku-Matti ja kiiruhti pöydän takaa Ripo-tädin luo.

— Nostapas pakasta sitten, käski Ripo-täti kasku-Mattia.

Kortit olivat kaikki yhdessä pakassa, josta Matti nosti muutamia kortteja.

— Tässä on sinun entinen elämäsi ja taloutesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja rinnakkain taikinapytyn kannelle.

Vähän aikaa katseltuaan kortteja hän sanoi:

— Enpäs olisi sinusta tuota luullut, Matti rukka! Saanko luvan sanoa?

— Sano vain mitä korttisi näyttivät mutta älä valehtele, sanoi Matti. Minä en ole mikään nurkkapoika enkä suvaitse salaisia kuiskutuksia. Sano pois, mitä tiedät!

— Sinä olet salajuoppo, virkkoi Ripo-täti ikään kuin väkinäisesti.

— Se on terve vika, tokaisi Matti. Mies juopi, mies saapi, miehelle antaa Jumala.

— Sinun nykyisestä taloudestasi ei ole paljon sanottavaa: ukko isäntä, akka emäntä, Matti muuta perettä, tupakkataulikka taloutta, jatkoi Ripo-täti.

— Jumalan rikkaat, Jumalan köyhät! En varasta enkä petä, sen tietää jokainen, sanoi Matti vähän närkästyneenä.

— No, no Matti kulta, älä pahastu: vaan niinhän minun pitää sanoa kuin kortit näyttävät, vastasi Ripo-täti lepytellen Mattia. Mutta nostapas toisen kerran!

Matti nosti taas korttipakasta.

— Tässä on sinun ajatuksesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja. Kappas Mattia, kas poikaa vaan: naimisiin on aivinki. Mielitiettynä näyttää olevan eräs valkoverinen tyttö, joka ei näytä aivan kylmä olevankaan Matille. Vaan tuo mustaverinen akka, se ei pidä hyviä aatoksia teidän tuumasta; eipä pidäkään, sanon minä.

— Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, virkkoi Matti mielihyvin.

— Ja-ah, niin on asia: tuo mustaverinen akka, se kantaa sinusta konttia, sanoi taas Ripo-täti miettiväisenä.

— Kantakoon vain; mies se, joka kontissa kestää, lausui Matti rohkeasti.

— Suunvuoro minulle, tiuskaisi Ripo-täti katsellen kortteja.

— Sen tulet saamaan, vastasi Matti nauraen.

— Niin, se on tuo akanryökäle, joka kujeilee aika lailla, sanoi Ripo-täti toimessaan. Mutta nostapas Matti kolmannen kerran, niin saamme nähdä, kuinka lopulta käy.

Matti nosti kolmannen kerran kortteja ja lausui:

Kun tulis Turusta rutto, amputauti Aunuksesta, tappaisi akat kylästä, koukkuleuat koppajaisi: saisit naastit naidaksensa, koriat kosissa käydä.

— Kah, vielähän sinä muistat runoillakin, sanoi Pärttyli.

— Ainahan minulla on

virren pönkä poskessani, suussani sanan sakara,

vastasi Matti nostellen olkapäitään.

— Tuo akanveitikka, sen räähkä, se on kuin onkin härkkimenä teidän välillänne, saneli Ripo-täti kortteja levitellessään. Vaan annapas olla, mitähän sillä on tarkoituksena? Ja-ah, jo huomaan, se näet tahtoo toimittaa toista sulhasta Matin lemmikille, joka asuu veden rannalla ja näyttää olevan hänelle sukua. Mutta mitäs nämä viimeiset lehdet tietävät? kysyi Ripo-täti levitellessään jäännöskortteja, johon hän itse vastasi:

— Häitä, häitä ja oikein suurellisia häitä! Matti saa voiton: saa hellunsa ja sen kanssa ison talon, jossa on kolme hevostakin ja talliorit neljäs, mokoma oinas, jota pitää kolmen miehen päin seinään valjastaa.

— Kiitos ja kunnia, täti kulta! huusi kasku-Matti iloissaan. Tuossa on kolme kopeekkaa vaivoistasi! Anna kätesi tänne, että saan puristaa. Ja jos tahdot, niin annan suutakin.

— Oikeinko sinä todellakin suutelisit noin vanhaa piikaa, jota koko pitäjäs kutsuu tädikseen? kysyi Mäkelän Mikko.

— Enhän sentään sitä tekisi, vastasi kasku-Matti, vaan onhan lupa leikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä.

Muistanhan kuinka

kerran antoi nuori poika vanhall piiall suuta, heti muuttui halvaksi kuin hylky uuninluuta.

Tämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi nauraessaan:

— Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin. Äsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu minua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki kaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli, siihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?

Jospa poika vanhenee, niin poika se on sentään, vaan kun tyttö vanhenee, niin hevosetkin pelkää,

vastasi Pärttyli veitikkamaisesti.

— Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka oli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me taidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.

— Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan kaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!

Kuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän aikaa hän sanoi sitten:

— Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä huolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä pahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle avuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan ja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä nytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin kuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään, tiedämmehän että

Jumalall on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, vaan ei kateen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.

— Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija huoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin solvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt; mutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:

Ken minua sanonee, se saakoon savisen lapsen: suu savesta, pää kivestä, peräpuolet penkinpäistä, silmät siian suomuksista, korvat kuusen käpysistä, vatsa vatturaunioista, selkä aidan seipähistä, sääret vääristä pajuista, käsivarret värttänistä, jalat koivun konkeroista, kädet käyristä lepistä.

Ripo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän aikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin. Sitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja vuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:

— Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin näyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki iltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset aikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta. Mutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka asia viimein päättyy.

Maija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja sanoi:

— Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön kaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne iloski.

— Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen Ripo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.

— Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi, vastasi Ripo-täti.

— Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota vain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun olet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan sulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.

Tämän kuultuaan lauloi kasku-Matti:

Jos minä Pärtty olisin, niin kupparin mä naisin: sattuis kuppari kuolemaan, niin sarvipussit saisin.

Tähän vastasi Pärttyli laulamalla:

Kuppari-Maijan minä naisin, jos ois tulemassa, vaan en mä voi saunass maata sarvien kolinassa.

— Ei tule mitään, et sinä, Mariseni, Pärttylistä sulhasta itsellesi saa, jo nyt sen kuulet, virkkoi Ripo-täti nauraen.

— Lieneehän noita tummaverisiä muuallakin eikä vain Perätalossa, vastasi Maija vähän vihaisesti.

Nyt kuiskasi Mattilan Maija jotain Ripo-tädin korvaan ja meni tuvasta ulos. Ripo-täti meni perästä ja häntä seurasivat kaikki naiset.

Naisten mentyä rehahtivat pojat nauramaan ja Niemelän Antti sanoi:

— Se on oikein omituista: vaikka olisi kuinka vanha tahansa, niin naimisista vain puhuu niin kuin nuokin vanhatpiiat. He varmaan ajattelevat, että vanhassa on vara parempi.

Kasku-Matti, jonka mieli ei ollut tasapainossa, alkoi laulaa:

Vanhan piian vaivattava kapui suureen honkaan, siellä huusi: honko, konko, missä pojat onkaan.

Raatikkoon, raatikkoon vanhat piiat pannaan, venäläiset vetämään ja rämppäkellot kaulaan. Tuonne heidät vietäköön Kyöpelivuoren taa, ettei enää, ettei enää poikia nähdä saa.

Säkkijärven ja Viipurin pitäjäin välillä olevan suuren rämeikön nimi on Raatikko.

— Se oli oivallisesti se, virkkoi Pärttyli, joka näytti ottaneen vähän onkeensa, kun Ripo-täti sanoi häntä vanhanpojan karaksi.

Sitten pojat käskivät pienen Paavon mennä tupaseen kuuntelemaan mitä Ripo-tädillä olisi tytöille sanomista. Paavo kuuli käskyn ja meni kaikessa hiljaisuudessa tupaseen. Siellä oli Ripo-täti täydessä toimessaan kortinpanossa ja tytöt hänen ympärillään. He näyttivät uteliaina kuuntelevan, kun Ripo-täti sanoi:

— Kavata, kavata Maija, jottet hyppää yli aidan!

Tästä arvasi Paavo Mattilan Maijalle korttia pantavan. Maija huomasi Paavon ja karjaisi:

— Tämä poika pitää ajaa täältä pois. Hän on joko itsestään varustainut tai laitettu tänne salaa kuuntelemaan ja sitten hän haastaa lerettää ympäriinsä, mitä täällä kuulee.

— Sinä et saa virkkaa kenellekään, mitä olet täällä kuullut, muista se, sanoi Paavon sisko ja laittoi hänet ulos tupasesta.

Näin nolosti kun Paavon asiat onnistuivat, niin tuumivat pojat, että tytöiltä pitää kortinpano lakkautettaman. Siksi meni Niemelän Antti porstuaan ja huusi tupasen ovelta:

— Jos kahvia vielä tänä yönä annettaneen, niin se on heti paikalla tuotava pöytään.

Pian tulikin tyttö-Anni tupaan kantaen suurta kahvipannua ja Liisa toi kahvikuppikorin, josta hän otti kupit ja latoi ne taitavasti pöydälle. Niemelän Anni toi maitovadin ja morsian, toivikki, toi sokeriastian. Antti kaasi kupit täyteen kahvia ja sanoi juhlallisesti:

— Tulkaa pojat kahvia juomaan!

Kahta käskyä ei tarvittu. Pojat istausivat pöydän ympärille ja nauttivat kahvia, kaksi kupillista kukin. Tytöt joivat perästäpäin kuka seisoallaan, kuka istuallaan. Pienelle Paavolle annettiin perästä yksi kuppi kahvia.

Kun kahvikapineet oli korjattu, käytiin jälleen työhön. Ripo-täti meni tupaseen korttia panemaan ja hänen luonaan kävivät tytöt vuoronperään korttia panettamassa, joten se toimi ei häirinnyt työntekoa.

— Menenkö minäkin panettamaan itselleni korttia? kysyi toivikki sulhaseltaan.

— Mene vain, vastasi sulhanen. Sittenhän saat tietää, vieläkö sinä saat Junnolan Martin vai pitääkö sinun menemän naimisiin minun kanssani, vastasi Juhana nauraen.

— Enpäs sitten menekään, jos sinä luulet minun aikovan sitä tiedustaa, vastasi Kaisa ja punastui.

Kotvan aikaa työskenneltyä tuotiin ehtasuuruspalaksi kaksi vadillista potaattia ja voita. — Öitsiä kutsutaan paikoin ehta.

— Käske rahvasta syömään ehtasuuruspalaa, sitten loput me kuorimme ja hilloamme piirakkaiksi, sanoi tyttö-Anni Niemelän Antille, joka teki käskyn mukaan.

Nuoriso haukkasi ensi halustansa joutamatta virkkaamaan mitään. Vihdoin katkaisi Niemelän Antti äänettömyyden ja kysyi:

— Kun akat ovat aina kateelliset ja liehuvat kaikkien naittilaiden välillä konttia kantamassa, niin mistä ihmeeltä ne sellaiset pahansuovaiset akat mahtanevat tulla?

— Mistäs muualta kuin hyvistä tyttölöistä, aivan näin sievistä kuin meidänkin tytöt ovat, vastasi kasku-Matti.

Sen kuultuaan tytöt punastuivat, vaan kasku-Matti lauhdutteli heitä ja sanoi:

— Älkäät, hyvät neitoseni, pahastuko, että minä niin sanoin, maailma muuttuu ja me myöskin muutumme. Minusta, joka olen loismies, tulee Ripo-tädin ennustuksen mukaan vielä talon isäntä, ja teistä, jotka nyt olette siveitä tyttöjä, tulee samanlaisia talon emäntiä. Siihen aikaan joutuu kontinkantot yksistään vanhainpiikain työksi.

— Hyvä ettei meitä ole enää siihen aikaan elämässä, jolloin kontinkantaminen jääpi yksistään meidän toimitettavaksemme, vastasi Ripo-täti.

Ehtasuuruspalan perästä kävi nuoriso taas entiseen työllänsä. Niemelän Antti nitoi pirtaa ja Paavo sai lukea paasmat, kolmekymmentä piitä kuhunkin paasmaan, ja ne erotettiin rihmalla.

— Kun meillä Ripo-tädin kanssa ei näy olevan muuta työnoikeutta, niin me joudamme arvoituksille, sanoi kasku-Matti.

— Aivan niin, se on oikein, ja me joudamme kuuntelemaan työtä tehdessämme, virkkoi sulhanen.

— No pikku poku, arvaapas mikä se on: pitempi pitkiä puita, maan ruohoa matalampi, arvoitti kasku-Matti Paavolle.

— Se on maantie, vastasi Paavo. Mutta arvaapas sinä kasku-Matti mikä se on: musta kuin pappi, ei ole pappi; kiiltää kuin nappi, ei ole nappi; lentää kuin lintu, ei ole lintu; mörnii kuin härkä, ei ole härkä; matelee kuin mato, ei ole mato; tonkii kuin sika, ei ole sika?

— Sontiainenhan se on, vastasi Matti. Lapsella on lapsen arvoitus.

Matti teki arvoituksia yhdelle ja toiselle. Mikä heistä lienee tullut arvatuksi, mikä arvaamatta jäänyt.

Ripo-täti, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut Matin arvoituksia, sanoi vihdoin:

— Kyllähän kasku-Matti on paljonkin tietävinään, vaan saammepas nähdä, eiköhän häntä vielä tänä yönä laiteta Huikkolaan.

— Koeta vain, sanoi Matti vankasti.

— Arvaahan ensiksi tämä, sanoi Ripo-täti:

Ennen elänyt järjetönnä, kuollut taudin tappamatta: järjellistä sielua ja ruumista kantaa?

— Sitä en tiedä, vastasi kasku-Matti.

— Mitenkäs sinä tämän selität, kysyi Ripo-täti:

Yksi sinkui siskolaan, toinen täytti tätilään, yöksi yhtehen tulevat?

— En nyt muista sitäkään, vaikka joskus ennen olen itsekin sitä arvoitellut, vastasi Matti ja kaapi korvallistaan.

Kaksi kultaista käköä, yli orren tappelevat?

arvoitti Ripo-täti kolmannen kerran.

— Lempo sun arvoituksiasi tietäköön, vastasi Matti ja oli totinen kuin aapiskirjan kukko.

— Nyt kävi kasku-Matille lössästi, kun täytyy Huikkolaan mennä, huusi Pärttyli niin kovalla äänellä, että se kuului ympäri tupaa.

Kaikki pysäyttivät työnsä ja tahtoivat tarkoin kuunnella, miten Ripo-täti Huikkolaan ajaa. He olivat aivan hiljaa ja kuuntelivat korvat hörössä, kun Ripo-täti lausui:

Hui, hui, Huikkolaan, Huikkolan koirat haukkumaan! Menkää lapset katsomaan mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsuttaa? Sitä Halli haukkuu, luppakorva lupsuttaa: tuolta tulee kasku-Matti. Tyhjä pää, komento kallo, ryysyihinsä rytistynyt, rääsyihinsä rätistynyt. Sill on hiiri hevosena olenkorret ohjaksina, petkele on piiskana, kapusta on korjana, huuhmare on hattuna tikantalja turkkina, kissankorvat kenkinä, jauhokivi sormuksena. Matti tulevi tupahan: Vii, vii, kun vilustaa! Menee kiukaan päälle: Vii, vii, kun vilustaa! Siellä kissa kiukualla, kissa Mattia pakohon, Matti kiipesi ylemmä, hakahtihe hakkulille, hakkuli alas putosi, pankon päälle paukahtavi, Matti hakkulin keralla löysi itsens liioksesta. Siellä silmänsä nokesi, korvat karstahan tulivat: Voi minua poloista poikaa, voi poikaa, polonalaista! Jos olen johonkin tullut: liedelle lihavan ämmän, paksun emännän etehen! Missä silmäni pesisin, karstat poies karistaisin? Mene saunan kotasehen, siel on Tiiston tähevettä, jolla poskes puhdistelet, orrell on oravan häntä, jolla silmäsi sivelet, pyyhit poskes puhtahaksi. Matti tämän tehtyänsä tulevi tupahan tuosta, sanovi sanalla tällä, lausuu tällä lausehella: Paljon olen kulkenunna, kysellyt kyliä myöten, pitkin teitä tiedustellut, vaan en saanut vastausta. Mitä sinä tietä tahdot, mille vaadit vastausta? En mä tiennyt täsmällehen, arvoituksia osannut. Mitä ensin kysyttihin, kysyttihin, mainittihin? Tuota ensin kysyttihin, mainittihin ja pyydettihin: Ennen elänyt järjetönnä, kuollut taudin tappamatta, järjellistä sielua ja ruumista kantaa? Vähän sinä sitten tiedät, ylen vähän ymmärtelet, kun et sä sitäkään tiedä: kenkähän se on. Sitten multa kysyttihin, kysyttiin ja vaadittihin: Yksi sinkui siskolahan, toinen täytti tätilähän, yöksi yhtehen tulevat? Vähän tiedät ja älyät, kun et sä sitäkään tiennyt: nuottahan se on. Vielä multa kysyttihin, kysyttihin, vaadittihin: Kaksi kultaista käköä yli orren tappelevat? Lapsen tieto, naisen muisti, vaan ei parrakkaan urohon, kun et sä sitäkään tiennyt: silmäthän ne ovat. Kiitoksia tiedoistanne, tiedoistanne, neuvoistanne! Vaan olisi minulla nälkä. Saisinko mä syödäkseni, syödäkseni, juodakseni? Uupui muinen musta ruuna, vaipui valkia hevonen; tuoli on raato rauniolla, luukotti kodan perässä, siin on syödä syölähänkin, haukata halunalaisen! Tadevettä tanhualla, lätäkkö läävän takana, siin on juotavaa sinulla säälimättä särppiäkses kuivan kaulan kostukkeeksi, luupalasen painimeksi! Matti jätti muiden syödä, muiden syödä, toisten juoda Huikkolan hyväiset herkut, juomiset sitäi paremmat. Matti läksi matkallensa, kotihinsa kulkemahan. Mitäs nyt Matille kuuluu, kuta hyvää Huikkolahan?

Matti kohennaisin istuvilleen, rykäisi ensin ja sitten vastasi:

Kuulin kummat, näin ihmeet Huikkolassa käydessäni: orava ahoja kynti, hepo hännin puuhun juoksi, hirsi veti, härkä notkui, reki kesti, tie hajosi, kirvehellä keitettihin, kattilalla leikattihin, lammas lattian lakaisi, piiat läävässä makasi, lehmät leipoi taikinata, akat ammui kytkyessä, porsahat pani olutta, emännät sikana röhki, susi survoi, häntä heilui, ukot ulvoi männikössä. Jänis jauhoi, pää järisi, miehet meni pyydyksehen. Pulmukainen puita pilkkoi, pojat lauloi lakkapuissa.

Tämän Huikkolassa käynnin perästä olivat kaikki vähän aikaa ääneti. Pojat näyttivät olevan vähän nyrpeissään, sillä Matin Huikkolassa käynti koski koko sukupuolta ja alensi sen arvoa. Tuosta saivat tytöt vettä myllylleen ja olivat rohkeampia. Saattaakseen seuraa sopusointuun jälleen kertoi kuppari-Maija seuraavan tarinan Köntyksestä:

— Matti Meikäläisellä oli viisi poikaa, joista vanhin

oli riski riihenpuija, toinen hiepra heinänlyöjä, kolmas vallan selvä seppä, neljäs oli nerokas muuten, vaan viides viraton Köntys.

Kun nuorin poika oli ylen kömpelö, niin ei häntä käytettykään muuhun kuin runttatyöhön: kesällä kasken- ja talvella halonhakkuuseen. Tätä hän tehdä pänttäsikin hyvin jähmäkästi, sillä hänellä oli runsaat ruumiinvoimat ja tukevat jäntereet. Eikä häntä muille töille totutettukaan, kun muka talossa tarvittiin runtustakin, ja muuten häntä pidettiin vähän hölönä, kun hän näet oli liian harvapuheinen eikä niin vesselä kuin toiset veljensä, vaan hän oli toisia kömpelömpi liikunnoltansakin. Näistä syistä ei häntä nimeltäänkään mainittu, — jos hänellä muutoin lienee sitä ollutkaan — vaan häntä sanottiin Köntykseksi.

Kerran Köntyksen kaskea kaataessa hän sattui ison puun luokse, jossa oli haukalla pesä ja pesässä pojat. Köntys, joka alkoi hakata jyhmää puuta poikki, kuulee yhtäkkiä puun latvasta pakinan. "Älä veikkonen pesäpuutani kaada!" rukoili haukka puun latvasta. "Minä annan sinulle voiman muutamilla sanoilla tehdä, mitä ikänä maailmassa haluat." "Jos niin on, niin jääköön pesäpuusi seisomaan", sanoi Köntys, "mutta mitkä ne sanat olisivat?" "Kun mitä aiot tehdä, niin sano vain:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, leveihillä leukaluilla

tapahtukoon se ja se eli niin ja niin, niin se tapahtuukin", neuvoi haukka. "Mutta et saa kenellekään ilmaista tätä salaisuutta, sitten se ei toimita mitään, jos vain kuka sen saapi tietää." "Ennen kuin rupean puhettasi uskomaan, täytyy mun koetella, onko puheessasi mitään perää vai luuletteletko vain minua", virkkoi tuosta Köntys. "Koetettuasihan sen näet", vastasi haukka. Nyt Köntys kiljaisi:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla koko metsä kaatukohon, paitsi haukan pesäpuuta.

Ja katso, koko metsä kaatua humahti yhtaikaa, vaan haukan pesäpuu jäi seistä jomottamaan siihen yksinänsä.

"Nyt tuli tuho!" huusi hädissään Köntys. "Mitähän kotona sanottaneen, kun minä koko metsän kaasin?" "Voithan sen samalla mahdilla saada seisomaankin", haukka lohdutti häntä. Köntys kiljaisi taas edellä kerrotut mahtisanansa ja samassa nousta kahahtivat kaikki puut paikallensa pystyyn. "Keinosi on oivallinen", sanoi Köntys haukalle. "En ikänäni sun peäspuutasi kaada; vieläpä tahdon varjella, etteivät muutkaan saa sitä tehdä."

Nyt Köntys läksi kotiinsa päivälliselle. Huomattuaan tiepuolessa vanhan rekiranin hän istausi siihen ja sanoi mahtisanansa. Ja katso ihmettä, reki alkaakin juosta vilittää hänen kotiinsa. Kuitenkaan hän ei tahtonut kartanolle asti ajaa, vaan pysäytti pellonpäähän, ettei muka kotiväki saisi tietää hänen salaisuuttansa.

Päivällistä syödessä puhelivat veljekset kuninkaan tyttären katoamisesta, josta toiset veljet eivät juuri muuta tietäneet kuin sen verran, että hän oli uidessaan kadonnut; mutta neljäs veljes, joka yli muiden ymmärteli, tiesi kertoa: "Kun tuo ihmeen ihana prinsessa oli meressä kylpemässä, niin tuli Ahdin poika, verekäs ja vallaton veden ruhtinas, liki kuninkaan uimahuonetta ja huomattuaan kauniin immen koppoi hänet korjahansa ja vei kerallaan Ahtolaan, vedenalaiseen linnaansa. Nyt on, kuulen ma, kuningas luvannut tyttärensä puolisoksi ynnä puolen valtakuntaansa sille, joka voisi prinsessan pelastaa vetehisen vallasta." "Etköhän sinä, Köntys, joka olet niin tuiki väkevä kuin muinainen vuoren kolkuttaja, voisi mennä kuninkaan tytärtä pelastamaan? Jaksathan sinä koko veden väen voittaa sekä Tursat että Tarsat", sanoi pilkaten vanhin veljes. "Koetelkaahan te ensiksi, jotka olette niin tuiki veiterät, sitten ei hullu valeelle naura, jos minä perästä koettelisin", sanoi vastaan Köntys.

Päivällisen perästä meni kukin taas toimillensa, mutta Köntyksen mieli ei tehnyt kasken kaadantahan, vaan kuninkaan tytärtä pelastaa oli halunsa. Hän meni siis meren rannalle ja sanoi:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla tahdon mennä Ahtolaan.

Ja pian hän olikin siellä.

Ahtolassa ei ollut muita kotona kuin Ahdin poika kauniin prinsessan kanssa. Hän koki hyvitellä jos jollakin ihanaa impeä, vaan tätä eivät ilahduta mitkään vetehisen hyvyydet, hän itkee vain itkemistään yhä, niin on hänellä apea olo ja haikama kotiinsa.

Ahdin poika älyttyänsä Köntyksen toimitti Tursaan häntä tappamaan, mutta Köntys puolestaan kutsui mahtisanoillaan suuren ikoisen valaskalan nielemään Tursaan ja ottaen itse kuninkaan tytärtä kädestä hän sanoi:

Haukan suulla, haukan luilla. haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla tahdomme yläilmoille.

Ja tuota pikaa he olivatkin merenrannalla.

Täällä oli väkeä kuin tuhkaa neuvoa pitämässä, miten he saisivat kuninkaan tyttären, tuon rikoisan prinsessan, pelastetuksi, kun Köntys kaikkien ihmeeksi tulla kohisi kuninkaan tyttären keralla vedestä. Katsojain joukossa olivat myöskin Köntyksen kaikki veljet. He eivät tahtoneet silmiään uskoa, kun näkivät Köntyksen tulevan kuninkaan tyttären kanssa merestä käsi kädessä. Köntys meni morsiamensa kanssa suorastaan kuninkaan linnaan, jossa heitä vastaanotettiin niin iloiten, että koko hovin väki riemusta remahteli.

Kuten luvattu oli, siten kävikin. Köntys sai kuninkaan tyttären puolisokseen ja linnassa pidettiin niin komeat häät, ettei voi sanoa suulla eikä kielin kertoella. Siellä istua kökötti Matti Meikäläinenkin kuninkaan rinnalla hääpöydässä niin kuin kuninkaan vävyn isä ainakin.

Mitäs ollakaan tuosta. Kuluu vuosi, toinen vierähtää, kuninkaan tytär yhä vain kiihtyy miestään rakastamaan, ja onpa ukkokuninkaastakin vävypoika varsin mieluinen. Ollaan, eletään edelleen, niin jopa syttyy sota, kun toisen valtakunnan kuningas tahtoo tulla maata itselleen anastamaan ja niin valtakuntaansa laajentamaan. Mitäs muuta kuin kuninkaalle tuli hätä käteen. Ensi alussa ei hän tuota uskaltanut ilmoittaa vävyllensä, pelkäsi näet hänen sortuvan surusta, mutta pitihän viimeinkin sanoa, kävi miten kävi.

Hän ilmoitti siis vävylleen valtakunnan olevan vaarassa ja kysyi, ymmärtäisikö hän tuohon mitä neuvoa pitää. "Älä ole milläsikään rakas isäni", sanoi Köntys. "Tottahan minä, joka olen veden ruhtinaan voittanut, voittanen maan ruhtinaatkin. Muuten minä en ansaitse olla kuninkaan vävynä."

Sitten pyysi Köntys saattamaan itseään sotarintaan, jonne päästyään hän sanoi entiset mahtisanansa. Kohta kaatui vihollisen sotajoukko luusin laasin ja Köntys sai suuren sotasaaliin.

Siitä perin ei kukaan uskaltanut sotia kuningasta ja hänen vävyänsä Köntystä vastaan, vaan kaikki rakastivat vanhaa ruhtinastansa ja hänen hyvää vävyänsä Köntystä.

Sen pituinen se!

Kohta kun tämä satu oli kaskuttu, aukaisi pääemäntä Perätalon tyttö-Anni tuvan oven ja viittasi kädellään. Tytöt menivät kihahtivat hänen perästään ja palasivat pian kantaen ehtamurkinaa. Kukko lauloi juuri ensi kerran. Kun ruoka oli pöytään kannettu ja alettiin juuri syömään käydä, tulla tupsahti kolme Pajarin poikaa tupaan. Ei muuta kuin käytiin kaikki yhteen neuvoon, ehtamurkinalle. Ruokana oli leipää, voita, lämpöisiä potaattipiirakkaita, lampaan- ja sianlihaa sekä appiaisia ja maitoa. Appiaiset olivat vähässä vedessä keitetyt pavut, joista osa oli hienonnettu ja ripistelty suoloja sekaan.

— Minusta maistaa tämä ehtamurkina erittäin hyvälle, kun olen jo pitkät matkat tänä yönä kulkenut. Minä nimittäin kävin jo Huikkolassa, jonne Ripo-täti minut ajoi, sanoi kasku-Matti.

— Se olikin vallan oikein sinulle, kun sellaisen lyöpperin kanssa kävit arvoituksille; onhan hänellä kaiken maailman komit päässänsä, vastasi Pajarin Pekka.

— Siltä näyttää, sanoi kasku-Matti päätökseksi.

Kun ehtamurkina oli syöty ja ruoka korjattu, sanoi Niemelän Antti:

— Hyvät öitsivieraat! Kun nyt olette tässä koko yön ahkerasti toivikkia auttaneet, josta minä hänen puolestaan teitä kiitän, niin heitetään nyt työnteko valtaan ja pidetään pienet leikit: käydään nyt ensiksi vaikka sokkosille ja kasku-Matti saa käydä sokoksi.

Nyt asettuivat kaikki piiriin. He pyörivät muutaman kerran ympäri ja taputtivat käsiään. Sitten he pysähtyivät ja olivat aivan hiljaa kukin paikallaan. Kasku-Matti seisoi piirin sisässä silmä huivilla sidottuna. Hän tuli yhden luo ja koetteli sivelemällä tunnustella. Jos hän arvasi oikein, niin arvattu sai käydä sokoksi. Mutta jollei hän yhtä arvannut, hän sai siirtyä toisen luokse sivelemään. Tätä hän sai tehdä niin kauan, kunnes hän tunsi ja arvasi sivelemänsä henkilön, joka hänet pelasti ja kävi itse sokoksi. Näin pitkitettiin leikkiä kotvan aikaa.

Sokkosilla olon perästä lepäsi nuoriso vähän aikaa. Kasku-Matin kehotuksesta he kävivät sitten sarkaa kutomaan. Pojat ja tytöt kävivät vastakkain seisomaan, pojat toiseen ja tytöt toiseen riviin, ja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Kasku-Matti, jolla Mäkelän Vappu oli parina, alkoi leikin. He seisoen rivin päässä menivät seuraavan parin käsien alitse. Tultuaan toisen parin luokse he nostivat käsiään, josta se pari pääsi heidän käsiensä ylitse. Täten ensimmäinen pari kulki toisten parien käsien alitse sekä ylitse, siksi että he olivat rivin päässä. Sitten seurasi heitä toinen pari, joka kulki samalla tavalla, vuoroin käsien alitse ja vuoroin ylitse. Siten olivat he kaikki liikkeessä. Leikin täyteen vauhtiin tultua he lauloivat leikkiessään:

Näin kudomme sarkaa, näin nostamme niisii, Viipurin viisii. Näin punainen juoksee, näin valkoinen rauvaa oman kultansa luokse eikä viivy kauan. Hei lystiä leikkii, hei Helkaa ja Heikkii, kun yhdessä kulkee, ja suksia polkee. Se on niin hauskaa, kun pirta se nauskaa.

Leikin parhaillaan ollessa jylkähti yhtäkkiä Paavon mieleen, että hän oli karkulainen. Häntä ei enää ilahduttanut siellä olo. Hän haki hattunsa ja sanoi kasku-Matille jäähyväiset.

— Ole vain päähän asti, kehotti Matti häntä.

— En voi enää olla, kun karkasin kotoani, ja siksi täytyy joutua kotiin, ennen kuin meidän ihmiset ennättävät ylös nousta, vastasi Paavo.

— Jos minä sen tiesin, että sinä karkaat kotoasi, niin en olisi sinulle antanut lupaa ollenkaan; vaan eihän sitä enää voi takaisin ottaa, sanoi Matti. Mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. No, älä ole sentään milläsikään: päällä päästään pätevistä asioista, eihän tästä mene päätäkään, selkähän sen vastanee.

Samassa tuli tyttö-Anni ulkoa tupaan ja sanoi Paavolle:

— Äitisi hakee sinua; hän seisoo ulkona ja odottaa. Joudu sukkelaan!

Paavo pelästyi niin, että häntä alkoi vapisuttaa. Paikalla hän juoksi toisesta porstuan ovesta ulos ja kuuli mennessään jonkun sanovan äidilleen:

— Jo poikasi juoksi kotiin.

Kotona olivat jo vanhemmat ihmiset valveilla, kun Paavo tuli.

— Ka, johan karkulainen tuli takaisin, sanoi Paavon isä. En, poikaseni, olisi voinut sinua sellaiseksi luulla, jos en olisi silmilläni nähnyt.

— Antakaa anteeksi, isä kulta, rukoili Paavo ja kävi polvilleen isänsä eteen. En enää milloinkaan karkaa.

— Tämä on niin suuri rike, ettei sitä voi antaa anteeksi, vaan sinun pitää saaman vitsaa; hae vain porstuasta vitsat tänne, virkkoi isä.

Paavo haki vitsat ja kyyristi selkänsä, johon isä piiskata ropsi vähän aikaa. Sitten hän luki Paavolle tuomion:

— Koko talvessa et pääse mäkeä laskemaan, et jouluna tahvananajoon etkä kirkkoon.

Kun Liisa kuuli poikansa kotiin menneen, niin hän pistäysi öitsitupaan, jossa nuoriso parhaillaan oli piirileikissä.

— Näinkö sitä toivikkia autetaankin? kysyi Liisa Ripo-tädiltä.

— Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä tehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat, vastasi Ripo-täti.

— Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.

— Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti. Välistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin näin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.

— Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt hyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.

— Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun sinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun asiani häntä pois laittaa.

— Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli omin lupinsa öitsiin.

— Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi Ripo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään itsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin kertoo:

Koira haukkuu kontiota, ämmä kaalipantiota, ukko harmaata kiveä, pojat porstuan ovea, piiat pellavaspioa, akat loukunalaisia.

Piiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa. Ripo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan Juhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.

Toivikkiaika

Sisältö: Toivikkiaika. Lahjusten varustaminen. Veljen antimet. Kuulutuksellepano. Kompromin lautamies. Morsiuskuulutukset. Räätälin ja suutarin työt. Liitollinen. Hyvät neuvot hylätään. Vihkiminen. Avio-ohjelma.

Toivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja läksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko lahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle, vieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä piti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava lahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä Lippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia varustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin vielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän sai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia.

Jo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin kassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita, sukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo äidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat tyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi, morsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin eikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan sukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna.

Niemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa, kun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava sinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan. Esiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen valmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman, ommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja pyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi näitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia, kintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää rihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta piti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.

Antti teki sisarelleen uuden katajaisen tiheävanteisen kotikapan, joka annettiin Kaisalle keralle hänen uuteen kotiinsa. Kapan pohjaan oli leikattu vuosiluku ja omistajan puumerkki. Myöskin kaulausneuvot, kartun ja palikan, joilla vaatteita silitettiin, teki Antti sisarelleen hänen vietäväkseen uuteen kotiinsa.

Vaikka Kaisalla oli entinenkin vaippa (lankatäkki), niin yhtä kaikki tahtoi Niemelän emäntä tehdä tyttärelleen uuden harmaan ja mustaruudukkaisen oikein paksun vaipan sekä uuden hurstuen. Ne oli myöskin toivikkiaikana kudottava ja valmistettava.

Niin kuin ennen oli tuumattu, perjantai-iltana ennen tuomiosunnuntaita ajaa ramautti Lippolan Juhana kelloissa ja kulkusissa Niemelään ja oli siellä yötä. Huomenaamuna lähdettiin pappilaan kuulutukselle panettamaan. Lautamies ajoi yksinänsä edellä ja morsiuspari jäljestä. Ketään muuta ei vielä ollut ennättänyt pappilaan.

Rovasti kätteli ystävällisesti jokaista ja kysyi kuulumiset. Kaisa antoi rovastille kirjavat sukat.

— Jassoo, te taidatte aikoa pyhään avioliittoon ja tahdotte siis panettaa kuulutuskirjalle, sanoi rovasti.

— Aivan niin, herra rovasti, vastasi lautamies kumartaen.

— Suostutteko siis kaikki? kysyi rovasti.

— Jaa, vastasivat toiset.

— Käypäs sinä, Lippola, perheentuvasta kutsumassa pari meidän miestä asian todistajaksi, käski rovasti.

Pian suoriusi sulhanen asialle ja toi tullessaan kaksi pappilan renkiä kerallaan. Rovasti uudisti kysymyksensä.

— Sinun kuulutuskarttasi, Lipponen, tulee hyvin kalliiksi. Minä nimittäin sain viime postissa lähetyskirjan maajako-oikeudelta, jossa ilmoitetaan, että sinä olet nimitetty ja määrätty maajako- eli kompromin lautamieheksi tähän meidän pitäjään, ja minä saan toivottaa sinulle onnea ja menestystä. Tiettävästi sinä mielelläsi maksat kalliimman karttarahan, kun niin arvokkaan viran sait, jonka minä sinulle toimitin, virkkoi rovasti.

Kaikki kolme kumarsivat ja kiittivät rovastia ja ilo loisti kaikkien kasvoista.

Rovasti kirjoitti kuulutuskirjan "pitkään paperiin" ja määräsi karttarahan, jonka sulhanen maksoi.

— En minä viitsi teitä luettaa, kun tiedän teidän molempain olevan selvälukuiset, sanoi rovasti ja toivotti onnea avioliittoon.

Toiset kiittivät, sanoivat jäähyväiset ja läksivät. Kartanolla alkoi jo tulla toisia morsiuspareja kuulutukselle panettamaan.

Juhanassa ei näyttänyt hänen uusi arvonsa mitään vaikuttavan, mutta Kaisa oli niin liikuttunut, että itki ilosta. Niemelän lautamies nosteli tyytyväisenä olkapäitään ja näytti vähän kopeammalta.

Niemelään tultua sanoi lautamies vieraillensa:

— Nyt, Juhana poikaseni, ei sinun huoli tänä iltana kotiisi mennä vaan saat olla meillä yötä ja huomenna viedä morsiamesi kirkolle ja tuoda kotiin.

Juhana kiitti ja jäi yöksi. Illallista syödessä sanoi lautamies:

— Nyt meidän perhe saa toivottaa tälle tulevalle vävypojallemme onnea, kun hän on saanut kompromin lautamiehen viran, niin kuin rovasti meille tänä päivänä ilmoitti.

Kaikki miehet nyökäyttivät päätään Juhanalle ja sanoivat:

— Olkoon onneksi.

Juhana punastui ja luki kiitoksia.

— Sitä minä ajattelinkin, että Juhanasta tulee joku arvokkaampi mies, kun itsekseni katselin hänen toimeliaisuuttaan, virkkoi Mauno-setä.

— Tämähän nyt on arvo, vastasi Juhana kainosti.

— Onpa se sellainen arvo, jota ei anneta joka miehelle, sanoi Mauno-setä.

— Minä olen niin iloinen, etten voi tänä yönä nukkuakaan, sanoi Kaisa sulhaselleen kahden kesken.

— Voi kun sinä olet lapsellinen, vastasi Juhana.

— Niin kyllä, kultaseni, olenkin, vaan en minä sille mitään voi, virkkoi Kaisa.

Seuraavana aamuna ajoi Niemelästä sekä morsiuspari että talon väkeä joka hevosella kirkolle, kärrit väkeä täynnä. Saarnan päätyttyä, kun naittilaita alettiin kuuluttaa, mainitsi rovasti ihan ensimmäiseksi:

— Sulhanen, nuori mies, maajako-oikeuden lautamies Juhana Lipponen, Lippolan kylästä ja morsian, nuori neito, kihlakunnan lautamiehen tytär Katriina Niemelä, Niemelän kylästä.

Nyt nousi kirkossa sellainen tohina, että rovastin täytyi käskeä olemaan hiljaa Herran huoneessa. Sen jälkeen kuulutettiin toiset naittilaat.

Tavallisissa kuulutuksissa sitten ilmoitettiin, että Juhana Lipponen on nimitetty maajako-oikeuden lautamieheksi pitäjään. Nyt vasta pääsivät ihmiset asian perille. Tietysti tuli tästä mielihyvää ja iloa sekä Kaisan että Juhanan sukulaisille ja ystäville, vaikka se toiselta puolen herätti pahansuovissa kateutta. Niemelän lautamies käveli entistä keikelämmästi kirkonmäellä ja Mauno-setä pisti entistä mahtavammasti kätensä taskuunsa.

Niemelään tultua pyydettiin sulhasta vielä jäämään kolmanneksi yöksi, vaan hän ei sanonut malttavansa jäädä, kun kotona oli kiireitä töitä toimitettavana häiden valmistuksessa ja muissa puuhissa.

Niemelässä oli myöskin kiirua yllin kyllin. Tommo-Yrjö pyydettiin räätälöimään sekä pito- että makuuvaatteita morsiamelle. Ihan ensiksi hän valmisti uuden kaattuan ja uuden vaipan. — Kaatut oli villaisista lammasnahoista tehty makuupeite. — Sitten hän teki lyhyen lammasnahkaturkin, jonka puuhkoksi pantiin valkeaa jäniksennahkaa, ja pitkän turkin, johon revon koipinahoista laitettiin puuhkot. Myös tehtiin lyhyt sarkaviitta, joka kaulustettiin punaisella veralla, ja rohkamoviitta, joka kaulustettiin valkealla säämyskänahalla. Samaa nahkaa pantiin koristukseksi rinnan kohdalle ja se kirjailtiin erivärisillä langoilla. Vielä pantiin samaa nahkaa vahvikkeeksi ja koristukseksi rohkamon juurille ja nahkan päälle ommeltiin punainen verkatilkku. Muille ei räätäli tällä kerralla tehnytkään mitään.

Suutari-Tuomas kutsuttiin myös tekemään morsiamelle kenkiä. Hän ompeli kaksi paria lipokkaita, joiden suut kaulustettiin punaisella sahviaaninahalla. Myös rinnan päälle laitettiin koristeksi pykälöitettyjä sahviaanitilkkuja. Samaten koristeltiin ummiskengät, vaan ruohinkenkiin ja pieksuihin ei laitettu mitään koristuksia. Myös suutari teki uuden tupen morsiamen luupääveitselle. Valaja-Matti toi morsiamelle uudet vöyliset, jossa oli neulakota. Siihen vielä sijoitettiin uusi tuppi ja musta punaisella tereellä koristettu nahkainen kukkaro, jossa pieniä kapineita säilytettiin.

Jos lienee morsiamen kotona ollut kiire, niin eipä joudettu laiskana olemaan sulhasenkaan kotona. Sulhanen teki rahkasuopetäjistä kaason kapan, jonka pohjaan ulkopuolelle hän leikkasi vuosiluvun ja oman puumerkkinsä. Myös hän teki kartun, vartan ja kangaspuut morsiamelleen.

Sekä Niemelässä että Lippolassa tehtiin maltaita ja poltettiin viinaa pitojen varalle. Vähää ennen pitoja vedettiin nuottaa ja pantiin olutta sekä valmistettiin ryynit, lesty- ja talkkunajauhot. Teurastus oli toimitettu jo aikaisemmin.

Toisena adventtilauantaina tuli Lippolan kirkonmies Niemelään liitollisille. Anni meni vierasta riisumaan sillä aikaa, kun Kaisa pukeusi. Sitten tuli Kaisa appensa luo ja toi hänelle kapalla olutta. Kapan korvaan oli sidottu säärisiteellä pyyhe ja kirjavavartiset kintaat. Lippola joi olutta ja kaasi sitten tähteen pöydällä olevaan kappaan, irroitti lahjukset kapan korvasta ja korjasi ne. Sitten hän pani muutamia vaskirahoja kappaan ja antoi sen morsiamelle, joka sen kiittäen otti vastaan ja meni pois.

Sillä aikaa olivat talon poikamiehet riisuneet, juottaneet ja vieneet talliin vieraan hevosen.

Sitten keskustelivat ukkomiehet läksiäisten ja häiden pidosta ja päättivät, että juohtajain pitää tulla Niemelään perjantai-iltana ja lähteä lauantai-iltana, siten joutuu kuokkailta sunnuntai-illaksi Lippolassa.

Sunnuntaiaamuna, kun Kaisa pukeusi kammarissa, tuli Liisa, Annin äiti, sinne ja sanoi:

— Jos tahdot, Kaisa, ettei appesi ole sinulle kovin ankara, niin kun nyt istaudut rekeen hänen viereensä, koettele istautua hänen turkkinsa liepeelle. Vaan jos hän ei lievettä jätä, niin liikuttelei ja mylleröi reessä matkalla, että hän epähuomiossa unehduttaisi sinun puolellesi liepeensä, jonka sitten hänen huomaamattansa hiihennät alaksesi.

— Mutta entäs jos ukko huomaisi, että minä aion taikoja tehdä valtaa anastaakseni, niin kuinka suuri häpeä siitä minulle tulisi. Voisinko minä milloinkaan katsoa rehellisesti tuon kunnon ukon silmiin, jota minä niin suuresti kunnioitan, vastasi Kaisa.

— Ethän varma nainen lienekään, jos et osaa ajaa tarkoitustasi perille miesten ja semminkin ukkomiesten huomaamatta. Sellainen kyvytön nainen olisi häpeäksi meidän sukupuolellemme, virkkoi Liisa.

— No olkoon menneeksi, minä koetan ottaa tilaisuudesta vaarin, ja jos en onnistu, niin olkoon valta vanhemmalla, neuvo nuoremmalla, vastasi Kaisa toivoen sillä pääsevänsä Liisan kurinoista.

— Ja kuules vielä, Kaisa, jatkoi Liisa. Kun menet vihille ja astut sulhasesi luokse peräkuorissa, niin tallaa hänen jalallensa. Sitten vihkiessä kun pappi laittaa teidät pitämään yhdessä sormuksesta kiinni, niin vedä sulhasesi kättä puolellesi niin paljon kuin hänen huomaamattansa voit. Se pitää tiettävästi käydä hyvin hiljaa ja varovasti, ettei sulhasesi mitään siitä hoksaa. Jos onnistut aikeessasi, saat iäksi päiväksesi vallan miehesi ylitse.

— Näitä kumpaakaan konstia minä en tee kahdesta syystä: ensiksikin on vihkiminen tärkein hetki elämässä, jolloin pitää rukoilla Jumalalta siunausta; ja kun vielä vihkiminen tapahtuu kirkossa, Herran alttarin edessä, olisi kauhistava synti ruveta siinä taikoja tekemään. Ei, sitä en tee. Ja toisekseen, sulhaseni pitää minua arvossa ja rakastaa sydämestään minua. Jos hän huomaisi minun pahat ja synnilliset aikeeni, niin kuinka minä halpenisinkaan hänen silmissään. Ei se käy laatuun. Tiedänhän minä ilmankin, että Juhana on minulle niin nöyrä ja notkea, että hän taipuu, vaikka minä kierrän hänet ympäri sormeni, vastasi Kaisa innokkaasti.

— Niinhän ne kaikki tyttöraukat luulevat morsiamena ollessaan. Vaan kun ensimmäinen rakkauden innostus on ohitse ja tulevat ikävät rymppäviikot, niin sitten vasta ilmestyy syntyperäinen luonne, ja silloin ei ole nuorikolle hauska eikä mikään ilo, jos ei vain ole ennen osannut lumota miestään, selitti Liisa.

— Tulkoon mitä tulkoon, mutta minä en tee mitään taikaa, vastasi Kaisa lujin äänenpainoin. Minä rakastan sulhastani ja tyydyn hänen tahtoonsa; sillä mies on vaimon pää. Ja kun hän on vapaa taikauskosta, niin tahdon minä myöskin olla siitä vapaa.

— Mene näitä itsepäisiä tyttöjä vielä neuvomaan! Nehän ovat olevinaan viisaammat kuin vanhat ihmiset, sanoi Liisa vihaisesti ja läksi pois.

Liisan pois mentyä tuli Anni kammariin, ja hänelle Kaisa virkkoi:

— Äitisi oli täällä ja neuvoi minulle monta konstia ja taikaa, vaan kun en minä luvannut niitä tehdä, näytti hän oikein suuttuvan. Mitä sinä, serkkuni, luulet, tokkohan ne konstit avittavat mitään?

— Minä luulen, etteivät ne toimita niin mitään, vaan ovat epäjumalan palvelusta ja siis syntiä. "Taika taian tekijälle, tietämättömälle ei mitään", sanoo vanha sananlasku, ja niin minä sen uskon olevankin, vastasi Anni.

Sitten tuli Kaisan äiti kammariin ja sanoi:

— Joudu, lapseni joudu, appesi jo odottaa sinua. Isäsi ja minä olemme myös valmiit lähtemään.

Kaisa tuli ja kävi Lippolan kirkonmiehen rekeen istumaan eikä turkin lieve juohtunut hänen mieleensäkään. Lautamies kävi emäntineen toiseen rekeen ja niin ajettiin kirkolle.

Jumalanpalveluksen perästä varustausivat vihittävät, joita oli useampia pareja, peräkuoriin. Rovastin alttarille tultua järjesteli suntio vihittävät, sen jälkeen kuin ne oli kuulutettu, alttarin eteen. Täten joutui Lippolan Juhana morsiamineen ensimmäiseksi. Morsianten ja sulhasten vanhemmat sekä kaasot seisoivat takapuolella. Muu kansa kiipesi kuka parville, kuka penkkien päälle nähdäkseen vihkimisjuhlallisuutta. Kirkosta päästyä ajoivat nuoret parikunnat kukin kotiinsa.

Sekä Juhana, että Kaisa olivat kalliin valan tehtyänsä niin liikuttuneet, etteivät alkumatkalla puhuneet mitään. Vihdoin Kaisa katkaisi äänettömyyden ja sanoi:

— Nyt, Juhana kultaseni, on toivomme toteutunut ja me olemme saaneet toisemme. Minä hengitän nyt niin keveästi, kun ei enää tarvitse pelätä kauppamme purkautumista. Tuntuu siltä, kuin olisi kylmä kivi pudonnut sydämestäni.

— Niin kyllä olemme, vastasi Juhana. Ja minä luulen, että Jumalan avulla tulemme olemaan tyytyväiset toisiimme. Ja jos joku erehdys sattuisi tulemaankin, joka voi etenkin ensi alussa pikemmin tapahtua, kun emme vielä tarkemmin tunne toistemme luonnetta, niin se pitää paikalla oikastaman, ettei penseys pääsisi meidän välillemme. Ja muuten tulee meidän huolellisesti kavahtaa, ettemme keskinäisiä asioitamme koskaan puhu kenellekään, jottei kukaan kielineen pääsisi meidän välillemme, eikä valehdella toisillemme. Meidän tulee kumpaisenkin luottaa toisiimme ja uskoa toistamme niin kuin itseämme. Meidän tulee, rakkaani, aina se muistaa, että vasta yhdessä me olemme kokonaisuus vaan erikseen puoliskot. Jos me nämä kaikki pidämme, niin Jumalan avulla me olemme aina onnelliset.

Kaisa sanoi mielellänsä noudattavansa näitä aatteita. Sitten hän kertoi laveasti, kuinka hän hamasta siitä ajasta, kun hän rupesi avioliittoasiaa ymmärtämään, aina toivoi pääsevänsä Juhanan vaimoksi. Ja siitä syystä hän tuli sellaiseen käsitykseen, että Jumala on heidät yhteen luonut, ja siksi hän on iloiten mennyt Juhanalle niin kuin Jumalan määräämälle omalle miehelleen.

Samat sanat kertoi Juhana, ja niin he vakuuttivat toinen toisellensa, että heidät on Jumala luonut yhdeksi parikunnaksi.

Sitten Kaisa kertoi, kuinka häntä neuvottiin taikatempuilla valtaa anastamaan, mutta ei hän voinut eikä tahtonut sellaisia syntisiä neuvoja vastaanottaa vaan sanoi tyytyvänsä siihen, mitä Jumala näkee hyväksi hänelle siinä säädyssä sallia ja osaksi antaa.

— Sinä, armaani, ansaitset kaksinkertaisesti minun rakkauteni, kun sinä niin ylevämielinen olet, vastasi Juhana. Minä, suoraan sanoen, olen taikuutta inhonnut hamasta siitä ajasta, kun pappilan maisterilla veljesi kanssa kävimme kirjoituskoulua. Hän ohjasi meidät oikealle tolalle, vaikka minun nuorukaisena ei sopinut jyrkästi vastustaa vanhain tuumia ja heidän pinttyneitä mielipiteitään. Mutta nyt, kun minä olen päässyt aikamiesten lukuun sen tautta, että olen naimisissa ja ominaisessa virassa, koetan raivata pimeyden valtaa minkä voin ja olen sydämestäni iloinen, että sinä rakkaani olet samaa mieltä minun kanssani. Esi-isäimme tapoja minä tietysti pidän arvossa, mutta en noitumista ja velhotyötä.

— Ja minä kiitän suuresti Jumalaa, joka varjeli minua sellaisesta kauhistuksesta, jota sinäkin vihaat, sanoi Kaisa. Minä en tahdo elää ainoastaan itselleni, vaan myöskin sinulle.

Näissä pakinoissa kului tie rattoisasti ja pian oltiin Lippolan tienhaarassa. Sieltä erkanivat kotiinsa Juhanan vanhemmat, jotka olivat kirkolla toisella hevosella. Kun kirkonmies Kaisan kanssa aamupuolella ajoi Niemelästä toisella hevosella kirkolle, ajoi Juhana äiteinensä kotoaan toisella. Kirkolla vaihtausivat naiset: emäntä kävi miehensä rekeen ja Kaisa kävi sulhasensa rekeen. He ajoivat Niemelään, jossa Juhani pidettiin yötä. Hän makasi Antin kanssa kammarissa, ja morsian makasi muun perheen kanssa tuvassa. Seuraavana aamuna Juhani läksi kotiinsa.

Läksiäiset

Sisältö: Kestivalmistukset. Vierasten tulo Niemelään. Passi ja sen lukeminen. Vierasten tuomiset ja tuliaiset. Morsiamenhaku. Ellin taika. Vaatteiden laittaminen. Lähtökaali. Tyttären osa. Morsiamen päänpano. Juohtomiesten vaatteidenotto. Morsianta itketetään itkuvirsiä laulamalla. Morsiamen jäähyväiset ja lähtö. Nuoteiden lähtö ja loitsut. Nuoteiden ja juohtajain yhtyminen.

Sekä Niemelässä että Lippolassa oli kestien alusviikolla yllin kyllin kiirettä. Tuvat, porstuat, kammari pestiin ja kaikki huoneet siivottiin. Mitä talossa lienee ollut astioita, kaikki puhdistettiin. Kun talon lusikkojen, ruoka- ja juoma-astioiden, kynttilänjalkojen, tuolien ynnä muiden sellaisten kapineiden ei arveltu riittävän suuren joukon syömingeissä, lainattiin niitä naapuritaloista lisäksi. Ja jos ne eivät olleet kylliksi puhtaat, niin ne puhdistettiin uudestaan.

Jo perjantai-iltahämärissä alkoi Niemelään kokoontua läksiäiskestivieraita tuomiskontteineen ja pusseineen.

Kun vieraat olivat syöneet ja juoneet, läksi talonväki saunaan kylpemään ja osa vieraitakin. Useimmat olivat kuitenkin kylpeneet jo kotonaan. Sitten puheltiin minkä mitäkin illan kuluessa ja juohtajia odotellessa.

Lippolassa oli samanlainen kiire häävarustuksia tehtäessä kuin Niemelässäkin. Jo aikaiseen tuli sulhasen eno, Simolan herastuomari, emäntineen ja lapsineen Lippolaan; sillä vanhan tavan mukaan piti enoukon olla ensimmäinen juohtomies. Häärahvas, kutsuvieraat, kokoontuivat vasta lauantai-iltana häätaloon, Lippolaan.

Kun sauna oli kylvetty, varustausivat juohtajat lähtemään. Hevoset valjastettiin, kellot sidottiin aisoihin ja kulkuset vempeleihin. Kun he olivat pukeutuneet, antoi isäntä kumpaisellekin juohtomiehelle, Simolalle ja nuoremmalle pojalleen Pekalle, taskumatin, jossa oli tavallista viinaa, vaan sulhaselle Juhanalle, annettiin punaista (siirappi-) viinaa. Kun kaikki oli saatu reilaan, kävivät juohtajat, sulhanen keskimmäisenä, pöytärahille istumaan, heittivät hatut päästään ja Simolan johdolla alkoivat veisata:

Pyhä henki virvoittaja, kuin runsas olet annoill, ole tuskis kirvoittaja maali, merell, sekä rannoill. Piru tyköäm pois karkota, se hänelt estä ja kiellä, ettei sais ylösniellä meit köyhii tällä tiellä. Sinä rinnois vaikuta, iloll meit edes saata, ann nähdä viel omaa maata, kotiin myös terveenä tuota.

Sitten panivat juohtajat hatut päähänsä ja läksivät. Kotiin jääneet jatkoivat veisua loppuun asti vanhasta virsikirjasta virrestä 336, kolmannesta värssystä.

Pihalla kävivät juohtajat kukin omaan rekeensä, roikkasivat piiskoilla hevosia selkään, ja niin sitä lähdettiin aika jyräkkää. Sekä talon väki että juohtajia katsomaan tulleet naapurit kokousivat tuvan rappusille katsomaan juohtajain lähtöä.

Niemelässä odotettiin juohtajain tuloa ikävöiden. Vähä väliä kävivät nuoret ulkona kuuntelemassa kellojen helinää. Kun juohtajain kellot alkoivat kuulua, olivat kaikki kaaheillaan, sekä läksiäisvieraat että juohtajain tuloa katsomaan tulleet naapurit. Yksituumaisesti määrättiin Mäkelän isäntä lailliseksi laulajaksi sekä lautamies Lemponen passin lukijaksi.

Juohtajain pihalle tultua varustausivat nuoret miehet hevosia riisumaan ja korjaamaan. Kun juohtajat olivat tulleet porstuaan, alkoi Mäkelän isäntä toisten kanssa tuvassa veisata:

Autuas se, kun pelkää Herraa. (Vvk. 88)

Virren loputtua astuivat juohtajat tupaan: Simola edellä, sitten sulhanen ja Pekka viimeisenä. Keskilattialle päästyä sanoi Simola:

— Hyvää iltaa!

— Jumala antakoon talon puolesta! vastasi Lemponen ja kysyi samalla:

— Mitäs vieraille kuuluu?

— Ei mitään liikaa, tarvitsisimme vain yösijaa, kun makuuaika alkaa jo olla käsissä.

— Mistäs kaukaa vieraat ovat?

— Eihän tässä eristä olla; ollaanhan vain tuolta puolen tuulimyllyn, Katajärven kirkon luota.

— Näettehän veikkoset, ettei tässä enää ole tilaa vieraille, kun tupa on näin täynnä omaa perettä.

— Kyllähän sopu sijaa antaa: pannaan kanat häkkiin, lapset säkkiin, muu perhe penkin alle.

— Ette varmaan mahda olla rehellisiä matkamiehiä, kun näin myöhään kulkemassa olette. Onkos teillä passia?

— On kyllä passi, mutta

onkohan talossa tässä, tässä suuressa suvussa sekä laajassa lajissa tämän lehden lukijata, passin pamisuttajata. Tästä saatte nähden nähdä, nähden nähdä, korvin kuulla mitä oomme miehiämme ja kuta urohiamme,

sanoi juohtomies Simola ja antoi passin Lemposelle, joka sitä käänteli pari kertaa puolelle ja toiselle ja vihdoin lausui:

Tää on maine näiden miesten, näiden miesten ja urosten: ensin on Antti Alkajainen, jok on Kojosta kotoisin, siivon Simolan mäeltä. Toinen on Juho Jatkajainen lauhkeasta Lippolasta, jok on Suomen sorja sulho, maan kuulu, veen valio, hän on kesän kierretellyt, näitä maita mairitellut, saanut sykkimään sydämet, neitoin rinnat riehumahan, kietonunna kihloihinsa pannut lempipauloihinsa.

Nyt hän etsivi omaansa kulkien kyliä myöten, talo talolta ajaen. Kolmas on Pekka Päättäjäinen: se on myöskin siivo poika liukeasta Lippolasta; ei se virsi viinan kanssa, ei tuhaja tupakan kanssa. Kaikk on miehet kelvolliset, kunnialla kulkevaiset, retkillänsä rehelliset, menoistansa miehulliset.

Tämä passi on painettuna, reisukirja räntättynä koreassa koivikossa, reisuvaisten reen perässä, kirjoitettu kiirehesti, lausuttu samalla lailla.

— Puhtaat ovat miehillä paperit kyllä, mutta isännän on asia: ottaa yöksi tahi antaa matkan työksi, sanoi passin lukija antaessaan passin takaisin juohtomiehelle.

— Eihän matkamiehellä kotia keralla ole. Käykää vain yöksi; onhan siksi tilaa talossa ja halkoja huohulassa, lupasi Holttolan kirkonmies.

— Suur kiitosta, kosta Jumala, vastasi juohtomies ja meni yläpöydän taakse istumaan. Sulhanen istahti hänen viereensä ja toinen juohtomies istausi pöytärahille vastapäätä sulhasta.

— Maistakaapas, talon rahvas, vierasten tuomisia, sanoi Simola ottaen taskumatin poveltaan ja ojentaen sen Holttolan ukolle.

— Olkoonpas onneksi, vastasi Holttola ja ryyppäsi taskulasista. Sitten hän tarjosi taskulasia takaisin Simolalle ja luki kiitoksia ja sanoi:

— Eivät nämä mahda suinkaan mitättömiä miehiä olla, kun heillä näin hyvät tuomiset ovat.

Simola ei ottanut takaisin tarjottua taskulasia vaan sanoi:

— Antaa vain mennä miehiä myöten; onhan suu särjellä niin kuin sorvallakin.

— Otapas passin pamisuttaja vierasten tuomisia, virkkoi Holttola ojentaen viinapotun Lemposelle, joka ryyppäsi ja antoi sitten Mäkelälle, ja niin kulki taskumatti kädestä käteen. Sitten antoivat sulhanen ja toinen juohtomies myöskin taskumattinsa talonväen maisteltavaksi. Holttola vei sulhasen tuomislasin naisille, jotka siitä keskenänsä maistelivat.

Sitten otti Holttola ikkunalta talon viinaputelin, josta kaasi pullin täyteen, ojensi sen juohtomiehelle ja sanoi:

— Maistakaapas hyvät vieraat talon suuruksia.

Juohtomies maisteli, ojensi ryyppylasin takaisin ja sanoi:

— Kiitoksia paljon. Mahtaa tämä olla hyvä talo, kun niin hyvät tuliaiset vieraalle annetaan.

— Nauttios terveydekses, vastasi Holttola ja täytti uudestaan pullin, jota hän tarjosi sulhaselle, mutta tämä ei ottanut, kiitti vain. Toinen juohtomies ei myöskään ottanut hänelle tarjottua ryyppyä vaan kiitti tarjouksesta. Vielä jakeli Holttola ryyppyjä muillekin sanoen:

— Otetaas, veikkoset, vierasten tuliaisia.

Ukkomiehet ryyppäsivät, vaan nuoret miehet eivät ottaneet pullia käteensäkään, sen kuin kiittivät vain.

Sitten tuotiin juohtajille kahvia, jonka jälkeen kannettiin illallinen pöytään. Nyt nousi ensimmäinen juohtomies seisoalleen ja sanoi:

— Niin kuin meidän passissa oli sanottu, että me kuljemme kyliä ja taloja myöten omaa mielitietyistä etsiskellen, niin aiomme tästäkin talosta, jossa on niin paljon nuorisoa koolla, etsiä polvellista puolisoa ja kainaloista kanaamme, jos vain armas isäntä sen sallii.

— Hakekaa, hyvät vieraat, hakekaa, mutta älkää vain kenenkään omaa ottako, virkkoi Holttola.

Luvan saatuaan meni nuorempi juohtomies morsianta hakemaan huoneesta, jonne tämä oli kaasonsa Ellin kanssa mennyt vähäistä aikaa ennen.

— Nyt pitäkää kukin omaanne vaarissa, varoitti seppä. Ei sitä poikaa osaa yhtään taata, se ottaa minkä vain tapaa.

Vähän ajan perästä tuli juohtomies taluttaen morsianta kädestä. Elli seurasi kaasona perästä ja pöydän luo päästyä riehkaisi sukkelaan sulhasen viitan lipeen, työnsi sen päälle morsiamen istumaan ja istausi itse morsiamen viereen. Tämän huomattuaan veti sulhanen suunsa hieman nauruun. Sitten luki Holttola ruokaluvut ja Simolan johdolla veisattiin:

Siis riennä tykön sulhaisen, mull itsesi armost anna, ett rakkautes suloisen mä rakkaass mieless kannan. Sä mull nyt ainoo lohdutus, kans kuolon tuskiss virvoitus: enp erkane sinust koskaan. (Vvk. 20:7)

— Huomasitko, Mari-täti, kuinka sulhasta nauratti, kun sai morsiamen viereensä, sanoi kuppari-Maija toisten laulaessa. Tuo ei ole hyvä merkki, sanon minä. Kyllähän he ihaman kahaman kanssa yhteen menevät, vaan kun on mesimarja ottaissa, niin on pippuri pitäissä, sen luulen Juhana raiskan kyllä perästä huomaavan. Nytkin hän poikaparka oli niin lörö (huolimaton), että antoi viittansa liepeen morsiamen istuttavaksi.

— Ei, herttakulta, Juhana sitä nauranut, kun Kaisan sai viereensä, vaan hän naurahti Ellin taianteolle, vastasi Mari-täti. Juhana näet ei kuulu uskovan mitään taikaa.

— Ahaa, se on toista, vai niin, sanoi kuppari-Maija. Hän kun on lautamies ja luulee olevansa herraslehtiä, niin hän pilkkaa vanhoja tapoja niin kuin muutkin esivallan persoonat. Mutta antaas ajan ehtiä, niin kyllä tarvis opettaa taikoja tekemään ja niitä uskomaan. Heittäiköön vain akkavallaksi, niin eiköhän tule taikoja tarvis, sanon minä. Ovat ennenkin ylpeät masentuneet.

— Kuulehan, hyvä Mari, vastasi Mari-täti. Kaisa on samassa uskossa. Ei hänkään sanonut uskovansa mitään taikaa.

— Sen pahempi se, virkkoi kuppari-Maija. Mutta joka ei usko, se on jo tuomittu; hänen uskottomuutensa tuomitsee hänet. Jos ehkä toinen uskoisi, niin voisihan hän vaikka toisen tietämättä jotakin kopeltaa, kun tarvis tulee, vaan nyt heitä on kaksi sokeaa yhdessä. Ja kun sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan kaatuvat.

Illallisen jälkeen tehtiin tilat (vuoteet) ja käytiin makaamaan: muu väki tupaan, vaan morsian Annin kanssa kävi kammariin.

Seuraavana päivänä murkinan perästä laittelivat ja lajittelivat naiset vielä morsiamen lahjakapineita. Päivällisen perästä menivät molemmat juohtomiehet morsiamen huoneeseen vaatteita laittamaan. Emäntä toi ja asetti alimmaiseksi vaatetiinun pohjalle suuren rukiisen leivän, voiaskin ja lammaskäpälän. Sitten täyttivät juohtomiehet tiinun niillä vaatteilla, jotka morsian kaasoineen heille antoi. Mitä ei tiinuun mahtunut, se pantiin kirstuun ja säkkeihin. Morsian itse laittoi lippaansa täyteen hienompia hetaleita.

— Nyt taitaa emännän huoneessa puhdasta tulla, kun neljä henkeä siellä mellastaa ja ajaa kokoon mitä vain tapaa, sanoi Korjuksen Risto tupaan tultuaan.

— Viekööt vain mitä haluavat, jättäväthän toki seinämet, virkkoi emäntä nauraen.

Tämän kuultuaan meni seppä huoneen ovelle ja kysyi:

— Miten paljon te oikeastaan aiotte ottaa kerallanne?

— Me otamme kaikki mitä vain annetaan, vastasi vanhin juohtomies Simola.

Nyt meni seppä riihen kylkiäiseen, josta hän otti suuren joukon riihikkoja, kääri elohursteja niiden ympärille, toi ne huoneen lattialle ja sanoi:

— Jos mielestänne huoneessa on vähän ottamista, niin tuossa on lisää.

— Pidä vain itse rytkäsi, on meillä täällä tarpeiksi parempiakin kaluja, vastasi Simola ja viskasi riihikot tanhualle.

Seppä korjasi ne entiseen paikkaansa ja sanoi:

— Ei näet hyvillensä vielä kaikki rykämät kelpaakaan, vaan pitää olla parasta.

Kun vaatteet oli saatu säkkeihin, juohtomies meni tupaseen katsomaan, joko lähtökaali joutui. Tupaan tultuaan hän sanoi:

— Nyt on kaikki reilassa, ei siis muuta kuin muiskuta suuta ja

kaali vatiin, Kaisa rekeen, antaa mennä alasmäkeen.

— Malttaahan köyhäkin keittää vaan ei malta jäähdyttää; te ette malttaisi antaa kaalin kiehua kypsäksikään vaan syödä hoklisitte sen puolikypsänä, vastasi isäntä.

— Kiehukoon sitten vaikka kuinka kypsäksi minun puolestani, virkkoi juohtomies ja kävi istumaan.

— Kuules, lanko! sanoi sulhanen Antille. Pidä sinä vaari minun hevoseni valjaista ja katso tarkkaan, ettei kukaan saa mitää koiruutta tehdä.

— Ole, lankoseni, huoletta, vastasi Antti; — kyllä minä niistä vaarin pidän. Ne ovat lukon takana, sekä sinun että juohtomiesten hevosvaljaat, ja avain on minun taskussani. Niiden länkien hamutoihin ei tänä iltana kukaan saa neuloja ja rautanauloja pistellä. Kun minä lähteissämme valjastan hevosesi, niin laitan luotettavan miehen vartioimaan, ettei mitään poikkinaista tapahdu.

Iltahämärissä alkoi kylän rahvasta keräytyä Niemelään katsomaan morsiusväen lähtöä. Niitä tuli tupa täyteen, ei ainoastaan omasta mutta myös vieraista naapurikylistä. Pimeän tultua laitettiin iltaseksi lähtökaali. Syötyä vanhempi puhemies nousi seisoalleen ja sanoi juhlallisella äänellä:

— Kun olemme tässä vuorokauden olleet, niin on kylä hyvä heittäminen, koti huono muistaminen, ja nyt siis aiomme matkustaa omilla maille, oman pellon pientareille ja ottaa kerallamme sen tyttären talosta, joka on tässä joukossamme, ja tahtoisimme sille osaa talosta. Mitäs isäntä siihen sanoo?

— Miten paljon te tyttären osaa tahtoisitte? kysyi Holttolan kirkonmies.

— Ei enempää eikä vähempää kuin vanhuudestaan on ollut tapana talon tyttärelle antaa: lehmä ja lammas, kana ja kassari, turkki ja viitta, kaatut ja vaippa, sirppi ja kuokka, luetteli juohtomies.

— Tepäs olette kummallisia matkamiehiä, vastasi seppä. Ensin te vain pyydätte yösijaa talosta, sitten viettelette kauneimman kassapään kerallanne ja sen kanssa

viette hunnut, viette huivit, kassapaidat, kaikenlaiset mit on vaatteeksi valettu, tuohivirsut viimeiseksi,

ja nyt vielä tahdotte osaa perästäpäin. Mutta minä sanon: näille ei saa antaa

lehmää ja lammasta, ei niin hammasta, kassaraa ja kanaa, niist ei ole sanaa, viittaa ja turkkii, niitä ei saa urkkii, vaippaa ja kaatutta, niist ei ole aatetta, sirppiä ja kuokkaa, niitä ette saakkaa.

— Minä en tahdo tietää, mitä joukonjatkajat jaarittelevat, vaan kysyn isännältä itseltään, sanoi puhemies.

— Mitä on vanhuudestaan ollut tapana, sen minäkin pidän hyvänä. Tahdon elää maassa maan tavalla ja antaa, mitä olette pyytäneet, mutta en enempää enkä vähempää, vastasi isäntä ja antoi kättä puhemiehelle.

Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni.

Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.

Sillä aikaa kun morsiamen päänpanoa toimitettiin, juohtomiehet valjastivat hevosensa ja menivät morsiamen huoneeseen tavaroita ottamaan.

— Kas näitä ei rahoitta annetakaan, sanoi morsiamen täti ja istausi kirstun kannelle.

— Paljonkos sitten pitäisi maksaa? kysyi juohtomies.

— Vähin määrä on riuna, kymmenen kopeekkaa, kustakin astiasta, vaan saatte enemmänkin antaa, jos arvonne niin vaatii, vastasi täti.

Juohtomiehet maksoivat rahan ja kantoivat sitten tavarat rekeen. Morsiamen täti antoi rahat sisarelleen, morsiamen äidille.

Jo heti paikalla, kun morsiamen päätä alettiin panna, varustausi kuppari-Maija lauluillansa morsianta itkettämään ja Sipretin Vemi (Eufemia) morsianta moittimaan, heti kun kuppari-Maija alkoi laulaa, alkoi morsian itkeä ja itki niin kauan kuin päänpanoa ja laulua piisasi.

Iso joukko naisia oli varustautunut morsiamen päänpanoa katselemaan ja itkuvirsiä kuuntelemaan. Molemmat laulajanaiset istausivat rahille. Kuppari-Maija liikutellen vähän vartaloaan alkoi laulaa:

Itke neito naitaessa, paru päätä pantaessa! Nyt on sulla itkuilta, kun muill on iloinen ilta. Nyt sulle huntu huimatahan, ikälakki laitetahan. Kun sä huiskit hunnutonna, niin sä huiskit huoletonna, vaan kun huiskat hunnullisna, niin sä huiskat huolellisna. Kun sä paiskit palmikoitta, paiskit pahoitta sanoitta, vaan kun paiskat palmikoissa, paiskat pahoissa sanoissa. Kun sä liikuit liikaisitta liikuit liioitta puheitta, vaan kun liikut liikaisissa, liikut liioissa puheissa. Huntu sulle huolta tuopi, palmikko pahoa mieltä, sykeröt sydänsurua, liikas't liikoja puheita.

Nyt sulle miestä annetahan, lörkijäistä loikatahan: miehen mitta, miehen varsi vaan ei ole miehen mieltä, miel on viety, mies jätetty, aivot otsasta otettu. Suostuitkos sä sulhollesi eli sulhon vaattehisin? Sulholl on pedon ikenet, karhun juonet kainalossa, ikenet on irvellänsä, silmät päässä näljällänsä. Jo on ohjat ostettuna, tervaskanto katsottuna, johon neito köytetähän, emon lapsi laitetahan. Jo on karsittu kataja, varustettu vitsakimppu, jolla neittä neuvotahan, opastetaan omintaiten.

Kun sä ennen paljon lauloit, paljon lauloit, paljon nauroit, niin nyt joudut juomarille, joudut juomarin rekehen. Saat sä hurjan hurstillesi, viinarallin vierehesi: hullu lyöpi hurstillansa, viinaratti vierestänsä, poies potkii uutimesta, ulos sängystä uhittaa. Tuo on hurja viinanjuoja, kurja ostaja oluen, se käypi joka kapakan, joka pullon pyllistääpi, joka kannun kallistaapi. Se juopi elot isänsä sekä vaarin vanhat kassat, juopi juhlavaattehensa, kirkkovaattehet valitut sekä huivit jotta housut, paidat pantiksi paneepi, sukkansakin suuri juoppo, paha lalli lakkinsakin. Se sun heittää heinätielle, saattelee salon polulle, kirkkotielle kirvoittelee, jokitielle juohattelee. Antaa kyllin kyynysvartta, viljalta vihaista kättä, jos sä vain sanan sanonet tahi ollet murramielin. Kun tuon kaupalle lähetät, kaikki juopi kaupuksesi, saan saapi, tuhannen viepi, vielä velkoa tekeepi, oksentaapi olkiloille, laittaa vaahden vaipan päälle.

Ei ne kasva kaikki lapset, niin kuin sä katala kasvoit: kasvoit kuin putki puuta vasten, saraheinä vuorta vasten. Niin sinua miehet mieli, nuoret miehet naimattomat, niin kuin kuuta nousevaista, aurinkoo yleneväistä. Niin sun poskesi punoitti kuin punainen puolamarja, niin sun kasvosi kajahti kuin kaunis kasarin vaski. Niin sinun peräsi pyöri, kuin keränen pihalla vieri. Kun sä liikuit, linnat liikkui, kun sä järkyit, maa järisi, linnat liikkui liitoksesta, jäsenistä maa järisi.

Kun olit isäs kotona, olit kuin orithevonen tahi tamma sälköäinen, kait kuin pässi päätä puskein, hepo hänteä ravuten. Isäs kutsui kukkaseksi, emos päivän nousennoksi, siskos silmän sirkkuseksi, veikkosi veden kalaksi. Kasvoit sä talossa tässä korkian isän kotona: ei ollut huolta huomisesta, ei surua suuruksesta. Kysymättä kait kylässä, naukumatta naapurissa, ei toruttu torkunnasta, makoamasta ei manattu.

Kun viedään toiseen talohon, perehesen vierahasen, toisin on siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa. Toisin ukset ulvaisevat, toisin sanovat saranat, et osaa ovissa käydä, veräjissä vieretellä. Et tunne puhua tulta etkä liettä lämmitellä talon emännän tavalla, talonmiesten mieltä myöten. Kysytellen käyt kylässä, lausuellen naapurissa. Saat toria torkunnasta, manauksia makuusta.

Ei sinua isäsi myönyt eikä kaupannut emosi, itse kauppasit katala, itses hullu hukkajaisit. Vaihdoit armahan isäsi armottomaan appehesi, vaihdoit ehtoisen emosi ankarahan anoppihin, vaihdoit viljo veljyesi kyyryniskaiseen kytyhyn, vaihdoit siskosi siveän naljasilmähän natohon.

Appi haukkuu ahkioksi, anoppi vesihaoksi, kyty kynnysportahaksi, nato naisten rynttäriksi.

Vastaukseksi morsiamen puolesta lauloi Sipretin Vemi:

Pian mä pahoista pääsen: apin taudilla tapatan, anopin susilla syötän, kydyn laitan kyntämähän, nadon naitan naapurihin.

Sitten hän moitti morsianta laulaen:

Otetaan nyt ohko meiltä ja viedään viraton piika, saunan lattian lamoja, saunan penkin painelija: silta painui, palkit notkui, vuoliaiset voivotteli tämän kämpsän kääntyessä, laiskan lötkön liikkuessa.

Tähän kuppari-Maija vastasi laulaen:

Älä naura toisen naista, moiti toisen morsianta. En minä emoa kiitä, en emoa, en isoa: lasna laiskaksi opetti, piennä penkin istujaksi. Sitten tunki turnukselle, pani paikkakukkarolle. Ei osannut sinun emosi, eipä emo kultaisesi taiten tainta istutella, taiten tainta kasvatella, panna paikoille hyville, leivänsaajan leuan alle, vaan hän laittoi lapsosensa, pisti pienen piikasensa surman suuhun, kalman päähän, pahan miehen puolisoksi iäksensä itkemähän, kuupäiväksi kujertamaan. Ei niin iltaa, jottet itke, ei niin kuu, jottet kujerra. Illat itket ikkunoilla, aamut aitan rappusilla, puolipäivät porstuassa, keski-illat kellarissa, viikkokauet veräjän suussa, kuukauet kujan perässä: Tuolla mun näkyy kotini, kujan katto kuumoittaapi, isän ikkunat näkyvät, emon saunat lämpiävät.

Sitten kuppari-Maija neuvoi morsianta laulaen:

Kuules neito, kun sanelen, kun sanelen, kun puhelen: kun menet toiseen talohon, perehesen vierahasen, muista kaikki muut kalusi, nuo kolme kotiisi heitä: emon armahan sanaset, päiväneelliset unoset, joka kirnun pettäjäiset. Heitä uunille unesi, pankolle pahat tapasi, laiskuutesi lattialle. Heitä laulut lautsan päähän, ilovirret ikkunoille, tyttöys tyvelle vastan.

Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen, alemma kumartuminen, mielilause lausuminen. Vaikk ois appi aika karhu, anoppi sitäi pahempi, kyty ois kuin kyinen käärme, nato niin kuin navikoira, sama on arvo antaminen, alemma kumartuminen kuin ennen isän kotona, oman taattosi tuvilla taattoa kumartaminen, äitiäsi armominen.

Neitonen, sisarueni, neitonen emosen lapsi! Pitäisi sinun piteä pää tarkka, tania mieli, pystyt silmät, kuulot korvat, ymmärrys ylen tasainen valkiata vaalimahan, kukon ääntä kuulemahan. Konsa kukko kerran laulaa, laulaa kerran, laulaa toisen, silloin on nuorten nousuaika, vanhoilla on lepuuaika. Jos ei kukkoa talossa, pidä kuuta kukkonasi, Otavaista oppaanasi. Käy sä usein ulkosalla, käy sä kuuta katsomassa, Otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä: konsa oikeittain Otava, sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjoisehen, silloin on aikasi sinulla nousta luota nuoren sulhon, saada viereltä verevän, saada tulta tuhkasesta, valkiata hiilloksesta, tulipuikkohon puhua liiusta levittämättä.

Jos ei tulta tuhkasessa, valkeata liioksessa, niin sä pyydä mieheltäsi, kutkuttele kultastasi. Sano sitten sulhollesi, virka vierusmiehellesi:

Sulhokainen, kaunokainen, oman kullan kuppurainen, teetä mull teräksest kengät, naula vaskesta valata, joilla seison seinän vieress, kuuntelen kujan perässä, ammuuko anopin lehmä, naukaseeko nadon lehmä.

Mene riskist riihen luokse, hersutellen läävän luokse, lehmille olet ojenna, hevoselle heinät heitä,

heinät varsoille valitse, hienot heinät karitsoille. Älä sä sioille singu, älä potki porsahia. Kanna kaukalo sioille, purtilonsa porsahille. Tule kolmella tupahan: lehtiluuta kainalossa, lumivakkanen käessä, tulitikku hampahissa.

Pese pöytä, pyyhi penkki, lautaset vesin valele, seinä siivin siivoele, ikkunat tomusta pyyhi, sitten lattia lakaise, älä lapsia lakaise. Nähnet lapsen lattialla, jos kohta kälynkin lapsi, nosta lapsi lavitsalle, pieni penkille ylennä, pese silmät, pää silitä, anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle. Jos ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen.

Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa, maljat huuhdo, muista laidat, pidä lusikat luvussa.

Karta ain anoppiasi, ettet mieltä murtaele. Kuule käsky, käy visusti, tehe työsi taitavasti. Älä nurkissa nuhise, älä saunassa sohise. Jos on kolina kotona, älä kyyditse kylälle, älä virka vierahille oman talosi tapoja. Kysyykö kyläläiset naiset: Antaako anoppi voita kuin ennen emo kotona? Ellös konsana sanoko: Ei anna anoppi voita. Sano aina annettavan, kapustalla kannettavan, jos kerran kesässä saanet, senkin toisentalvellista.

Neitonen sisarueni, neitonen emosen lapsi! Vaali appivaariasi, avita anoppiasi. Illan tullen, yön läheten riisu kengät kerkeästi, vedä sukat suikkamatta, pyyhi pohjat, käännä varret, korjaa yöksi orrenpäähän, ripusta riu'un nenälle. Laita tilat taitavasti, vuoteet vanhoille varusta. Aamun armaan valjetessa, taivaanrannan ruskottaissa pidä piikanen varasi. Konsa appi kohoaapi, alkaapi anoppi nousta, ojentele orrenpäästä sukat, kengät sukkelasti hyvän huomenen keralla. Kun appi aloittelevi silitellä sääveliä, tunkea tupakkaa piipuun, varusta sä valkeata, ota tulta tikkusehen, pane tuli piipun päälle.

Pidä varsin varallasi, kun kalja kapasta loppuu, maitoharmaa haarukasta, hae joutuin juotavata, kanna kaljoa kapalla, haljakkata haarukalla, josta saapi joukko juoda kuivan kaulan kostukkeeksi.

Pidä herkät hiiren korvat, terävät jalat jäniksen, astuskele ajatellen, vastaele varoitellen, älä päästä pälkähytä sopimatonta sanoa.

Kun sä tätä toimittelet, toimittele tasaisesti, älä ryskä, älä jyskä, älä virko vihoissasi. Saisi sanojat sijoa, naapurisi nauramista: Tuo toisen talon miniä on niin tuima tavoiltansa kuni äksy ilves puussa tahi tuli tappurassa.

Kun tulevi talohon vieras, ellös vierasta vihatko. Syötä vierasta sanoilla, kunnes keitto kerkiävi. Kun talosta lähtevi vieras, ellös viekö vierastasi ulkopuolelle ovea, tuosta suuttuis sulhasesi, muukin perhe murajaisi.

Neitonen sisarueni, neitonen emosen lapsi! Kuiskuttele kullallesi, mairittele miehellesi, mitä mielesi tekevi. Jos sä suihkat sulhollesi, ongittelet omallesi, niin surma sovinnon viepi, kalma lemmen kadottaapi. Ikävä isätön pirtti, iloton emätön koti.

Ikävämmät ovat illat, apeammat ovat aamut, kun sovinto suolle menee, lempi karkaa kankahalle. Kaiho on kotona olla, mielipaha miehelässä, kun on lempi kylmänynnä, rakkaus pois rauennunna. Sulho muuttuupi sudeksi mielitietty metsäseksi, syrjin syö, selin makaapi, selin työnsä toimittaapi.

Usein on vihainen vaimo vienyt viitahan sovinnon, rakkauden rauniolle. Jos ei puolison povessa lempi lämmitä sydäntä, kelle haastelet halusi, ilmoittelet miel'alasi? Virkkoisitko vierahalle? Vieras tuosta vihastuisi. Naukuisitko nadolle? Nato nauraisi kylällä, kylä pilkkana pitäisi mokomata morsianta, jok ei suostu sulhoseensa, mielly mielitiettyhynsä. Ilmoittaisitko emolle? Emo tarttuis tukkahasi. Sanoisitko siskollesi? Sisko sylkis silmillesi. Virkkaisitko veikollesi? Veikko tuosta vihastuisi. Korkea kotoinen kynnys, taaton talo varsin vieras uuden kerran kertoella. Siis on sinun pitäminen miestäs mielellä hyvällä, lempilause lausuminen, haastaminen suu hymyssä. Niin sä miehes miellyttelet, ihastutat itsehesi. Kun on sovinto sopesssa, lemmen liekki sydämessä, niin on hyvä ollaksesi, armas aikaellaksesi. Ei oo huolta einehestä eikä muista tarpehista, kyllä mies murehen pitää, täyttää kaikki tarpehesi.

Neitonen sisarueni, neitonen emosen lapsi! Nyt mä vielä päälliseksi virkan viimeiset sanani. Kun sä menet miehelähän, saavut toisehen talohon, muista entistä kotoa, liiatenkin vanhempia! Älä unhota emoa, masentele maammoasi! Emosi sinut elätti, imetteli ihanat rinnat, monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti tuuditellessa sinua, hoitaessa pienoistansa. Ken emonsa unhottanevi, maammonsa masentanevi, älköön se manalle menkö, hyvän tunnon tuonelahan. Manalass on paha makso, kosto kova tuonelassa äitinsä unohtajalle, maammonsa masentajalle, tuonen tyttäret toruvat, tuonen naiset riitelevät:

Kuinka sä emon unohdit, oman maammosi masensit! Emo on nähnyt suuren vaivan, kantaja kovan kokenut saunasessa maatessansa, olkiloilla ollessansa, synnytellessä sinua, katalata kantaessa!

Näiden laulujen ajalla oli kaaso sykeröinyt ja pannut morsiamen pään tirkatille. Sitten hän sitoi pääpyyhkeen hunnun päälle. Kun kaikki oli valmista, laitettiin sana juohtajille. Nuorempi juohtomies tuli ottamaan morsianta, ja hänelle Sipretin Vemi lauloi seuraavan moitevirren:

Mistäs tunsit tuhma tulla, orokärsä tien osasit tähän korkiaan kotihin, kanittuhun kartanohon? Toista tänne toivottihin, rahallista, riistallista, ei sinua tilkatuppi, tilkatuppi, talkatasku. Niinkös luulet luppakorva tämän piian pettäväsi rupisella huulellasi, kaarnaisella kielelläsi?

Älkää meidän neitohista, älkää viekö vehkasoille, panko parkkihuuhmareille! Ei ennen kotonakahan, eipä viety vehkasoille, pantu parkkihuuhmareille. Liedell ol lihainen kaali, pöydällä rukiinen leipä, vesi meille vehnät jauhoi, koski kuohutti rukiita. Kun viedään sulhon kotihin, niin on siellä toiset tolat: liedell on lihaton kaali, pöydällä pömöttileipä, ei oo aittahan asiaa eikä tietä kellarihin.

Viimeiseksi kuppari-Maija neuvoi sulhoa:

Sulho viljo veljyeni, miehen kanta kaunokainen! Kun sait puhtaan puolellesi, vereväisen vierehesi, niin puhdista puhdastasi, vastaa eestä valkoiseksi! Kun tora taloon tuleepi, sanasota sankareille, asetu sie aitaseksi, laittaute laipioksi välille vihaisten naisten, miesten tielle telkkimeksi, ettei sanat sarvipäiset, moitelauseet laaduttomat pitelisi pienoistasi, masentele marjaistasi. Älä itse milloinkana murra mieltä miekkosesi! Älä tuhmin tupsahuta pölkkypäisiä sanoja, joista arvo aleneisi, mieli menisi pahaksi! Kohtele ain kultoasi hellin sanoin hemppuasi! Älä viuhka vihaisesti, älä ärjy äkäisesti! Älä oo kontio kotona eikä pellolla petona!

Kun sä vaalit valkoistasi, hyvin pidät pienoistasi, niin on armas anoppisi, kutsuu sua kullaksensa, puhuttelee pojaksensa, laittaa päähän pitkän pöydän isommille istuimille. Ruualla hyvin ravitsee, herkkupaloilla parailla, syöttelee sianlihoilla, munavoilla vaalielee. Vielä appi auttelevi vävyänsä varoistansa panee kultaa kukkaroosi, tavarata tarakkaasi, hevoselle heinät, kaurat, miehelle mitä kutakin.

Sulho viljo veikkoseni, vielä veikkoa parempi, emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi! Puhdas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi, valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi, tytär riski rinnallasi, vereväinen vieressäsi. Älä liivi linnustasi, sinun lintukullastasi! Neuvo sulho neitoasi, opastele ottamasi. Neuvo neittä vuotehella, kahden kesken kammarissa. Neuvo neittä neljä vuotta, viehättele viisi vuotta. Neuvo vuosi suusanalla, toinen silmäniskunnalla, kolmas jo jalanpolulla, neuvo vuonna neljäntenä, niininauhalla uhita. Neuvo nelisnurkkasessa, opeta oven takana, älä nurmella nukita, pieksä pellon pientareella. Kuuluisi kumu kylähän, tora toisehen talohon, naisen itku naapurihin, metsähän iso meteli! Vasta vuonna viidentenä ota vitsa viitan alta, nahkaruoska naulan päältä, jolla haudot hartioita, pehmität perälihoja. Älä silmille sivalla eikä korville koseta, tulee kupla kulman päälle, sinimarja silmän päälle; tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arvelisi, kylän kyntäjät näkisi, kylän naiset naurajaisi: Onko tuo sodassa ollut tahi käynyt tappelussa vai onko suden repimä, metsäkarhun kaapasema, vai sulho on sutena ollut, karhu kanssakumppalina?

Kun laulu oli loppunut, juohtomies kysyi:

— Paljonko päänpano maksaa?

— Riuna sikosta, sehän on vanha määrä, vastasi kaaso.

Juohtomies maksoi rahan kaasolle ja alkoi sitten veisata:

Sun itkupisaras muuttaa sun Jumalas ilon ja riemun maljaks ja kääntää kaikki parhaaks, Jumala tahtons perään sun vaivoist auttaa erään. (Vvk. 289:14)

Viimeistä säettä veisattaessa otti juohtomies morsiamen kädestä kiinni. Kun morsian nousi istualtaan, hän potkaisi rahin kumoon. Se merkitsi sitä, että toiset tytöt pikemmin naitaisiin. Sitten juohtomies talutti morsiamen läksiäistupaan, jossa heitä isä ja äiti odottelivat. Morsian kääräisi kätensä äitinsä kaulaan ja saneli itkusuulla:

Nyt tulee tytölle lähtö matka eteen malkiolle oudoille tuvan oville, veräjille vierahille! Oi sä armas äitiseni, oma kaunis kantajani! Millä maksan maammon vaivat, kulla huolensa hupennan? Ensin koitan kiitoksella, sitten muulla hyvyydellä miellytellä maammoani, palkita pahoin tekoni. Anna anteiks äiti kulta mitä oon mä rikkonunna! Paljon on pahoa minussa, paljon anteiks annettavaa! Anna mulle siunaukses kulkiessani kotoa!

Itkusuulla äiti vastasi tähän:

Luoja sua siunatkohon, Kaikkivalta varjelkohon vaaroista ja vahingoista! Käyös tiesi tervehenä, matkasi imantehena!

Sitten juohtomies talutti morsiamen isän luokse, jolle morsian kävi kaulaan ja lausui itkien:

Läsnä on nyt muiden lähtö, minun lähtöni lähinnä. Läyli on mun lähteäksein, erota ylen tukala tästä koista korkiasta, kaunihista kartanosta. Kiitän mä isä sinua elostani entisestä, hyvyydestäs ainaisesta, muinaisista murkinoista, parahimmista paloista! Anna armias isäni seurakseni siunaukses, osittele omajasi oltavimmilla osilla turpeimmilla tuloksilla, parahammilla paloilla!

Mieli liikuttuneena ja kyyneleet silmissä isä lausui:

Siunaan mä sinua lapsi, toivottelen terveyttä! Suokoon sulle suuri Luoja, antakoon hän armostansa saada osat oltavimmat sekä turpeimmat tulokset! Menestyköön mielin määrin kaikki toiveesi totiset! Elä aina onnellisna tämän ilman kannen alla! Terve toisten tullaksesi isän pienille pihoille, emon saunan lämpimille!

Sitten morsian kiitti kaikkia ja jätti jäähyväiset lausuen:

Kiitän mä emo sinua hellän huolesi edestä, eestä lemmen, eestä lämmön, eestä kaiken kasvatuksen!

Kiitän mä iso sinua huolekkaasta hoidostasi kaiken kasvuni ajalla!

Sekä kiitän veikkoani, veikkoani, siskoani. Vielä kiitän kaiken kansan, kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, joiden joukossa elelin!

Älköön nyt hyvä isoni, älköön ehtoinen emoni eikä muu sukuni suuri, heimokuntani heleä tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle, jos menenkin muille maille, kulkenen toiseen talohon! Paistanevi Luojan päivä muuallakin maailmassa, ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla.

Jätän kaikki terveheksi entiset elosijani. Tuvantäysi tuttavia, koko kylän naapuria, nautoja navetantäysi, tallintäysi hevosia, lammasläävän lampahia, sikolätin porsahia.

Hyvästi nyt kaikki kansa, koko kotitienohoni, maat ja metsät marjoinensa, kujanvieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet sadoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa.

Kun jäähyväiset oli jätetty, kaaso laski pääpyyhkeen morsiamen silmille ja talutti hänet yhdessä juohtomiehen kanssa pöydän taakse sulhasen viereen istumaan. Kun lähtökuppiset oli ryypätty, alkoi vanhempi juohtomies veisata:

Nyt me kotia menemme, Herran hyvist lahjoist rikkaat, levon löysi sielumme, jota hartaast halais alat. Herra meit niin aina johdat, ett sinullen taidam kelvat. (Vvk. 239:3)

Värssyn viimeisiä säkeitä kerrattaessa ja morsiamen itkiessä läksi morsiusväki tuvasta ja kaaso talutti morsianta reelle saakka. Tupaan jääneet jatkoivat laulua. Pihalla sulhanen nosti morsiamensa rekeen. Morsiamen äiti toi tyttärelleen vaatenyytin, jossa oli pieniä lahjakapineita. Anni antoi morsiamelle kotikapan, jossa oli olutta. Morsian viskata loikkasi oluen kapasta yli päänsä rahvaan joukkoon, joka oli keräytynyt katsomaan morsiusväen lähtöä. Kun kaikki olivat valmiit lähtemään, alkoi morsiusväki ajaa, ensin vanhin juohtomies, sitten sulhanen morsiaminensa ja nuorempi juohtomies viimeiseksi. Morsiusväen liikkelle lähdettyä alkoi kylän nuoriso hokea hoihottaa:

Hoi soi, soi, tytön varkaat, hoi soi, soi!

Tähän huutoon yhdistyi myöskin läksiäisväki ja siten kohousi huuto hyvin korkealle. Sitä pitkitettiin niin kaun kuin morsiusväkeä näkyi. Jos kenen läksiäisissä ei kuokkarahvasta ravittu, niin he eivät hokeneetkaan morsiusväkeä, ja sitä pidettiin sangen loukkaavana asiana. Matkan keskivälillä seisauttivat juohtajat hevosensa ja odottivat nuodemiehiä. Sulhanen otti pääpyyhkeen morsiamensa silmiltä ja laittoi sen taas takaisin Lippolaan päästessä.

Juohtajain lähdettyä nuodemiehet pukeusivat. Vanhimmaksi nuodemieheksi tuli morsiamen eno Holttolan Heikki ja hänen vaimonsa tuli kaasoksi. Toiseksi nuodemieheksi tuli morsiamen veli Antti ja kolmanneksi juohtomieheksi Mauno-setä. Nuodemiehet valjastivat ensin hevosensa ja tulivat sitten tupaan pukeutumaan. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, kävivät nuoteet pöytärahille istumaan rinnakkain ja veisasivat vanhimman nuodemiehen johdolla:

Vaeltamaan tahtos perään, o Isä armos lain, Isän maali johdat erän, kuss itse asut ain. (Vvk. 315:2)

Seuraavan värssyn alkusanoja veisattaessa nuoteet läksivät, ja tuvassa olijat jatkoivat veisuuta. Pihalla kun he istausivat rekeen, laukesivat Mauno-sedän hevosenvaljaat. Holttola-Heikin hevonen karkasi pystyyn, kun hän kävi ajamaan ja Antin aisakello äänsi soidessaan: lämp, lämp.

— Sepäs on ihme ja järven liika, sanoi Mauno-setä reestä noustessaan. Kuka konnan poika täällä on käynyt piiloja tekemässä?

— Kyllä minä juohtajain hevosia annoin vartioida hyvästi, mutta enpäs osannut luulla tarvitsevan näitä hevosia vartioida, virkkoi Antti nousten reestä kelloansa tutkimaan.

— Ahaa, tämä on voideltu talilla, jatkoi Antti ja päästi kellon aisasta. Otas, serkkuni, ja hankaa tuhkan ja lankaisen vaatteen kanssa tali pois, niin kyllä se sitten laulaa.

Serkku teki niin, ja kello soi entisellä tavalla, kun Antti sitoi sen aisaan.

Kun Mauno-setä tutki hevosensa valjaita, hän huomasi rinnustimen poikki leikatuksi. Hän otti toisen rinnustimen ja niin se asia oli autettu.

Heikki riisui hevosensa aivan tarkkaan ja kopeloitsi joka kohdan valjaista. Sitten hän pisti päänsä länkien väliin, sylkäisi kansanjoukkoon päin ja loitsi:

Otan hiidestä hevosen, vuoresta valitun varsan, hiiden ruunan ruskehimman, jonk ei kynnet kilpistele, eikä kalpistu kaviot ilmankana iljennellä, kalmankana kaljamalla. Päivänäpä eilisenä ukkoni tulinen miekka tyvin tippui taivosesta, päin pilvistä putosi käteheni oikiahan. Tuolla mä hurttia hutelen, kalmalaiset karkoittelen etiseltä ilmaltani, takaiselta puoleltani, kupehelta kummaltakin.

Loitsiessaan Heikki kopeloitsi länkien hamutoita ja löysi niistä pari nuppineulaa, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten hän valjasti hevosensa uudestaan, kävi rekeen ja lyödä roikkasi hevosta selkään ja niin lähtivät hän sekä toiset nuodemiehet perästä aika kyytiä. Rahvas hokea hoihotti nuoteita samaten kuin juohtajiakin.

Kun nuoteet pääsivät juohtajien luokse, he pysäyttivät hevosensa ja maistelivat toistensa taskulasista viinaa. Ryypätessään he kertoivat, mitä tepposia heille oli lähteissä tehty, joka heitä viivytti. Sitten jatkettiin matkaa yhdessä häätaloon Lippolaan.

Häät

Sisältö: Häätalo. Odottaminen. Morsiusparin tervehdys. Rukous. Morsiamen vaatevarasto. Tuliaisveisuu. Taikatemput. Matkalaiset. Paperipassi. Putelipassi. Morsiusväen järjestys pöydässä. Tuliaiset. Polvipoika. Rapalautanen. Kaasonkappa. Ikämäärä. Kiistoruoka. Illallinen. Vuuville vienti. Kaason kutittaminen. Yökeskoset. Ylösnousu. Sunnuntaiaamupuoli. Appiväen haenta. Kuokkakaali. Kuokkamiesten liitollinen. Avioliittoruno. Lahjusten tuonti ja jako. Kuokkamiesten kerranjuonti. Junnolan poikain kosto. Pätäköiminen. Morsiamen nosto. Toljan kohtalo. Noita talossa. Saunan kylpeminen. Kepposet. Noidan kohtalo. Häävierasten kerranjuonti ja päällimmäinen. Hääpäivä. Tanssi. Eripuraisuus. Marraskuu. Matin kosioiminen. Tuvan ovi. Nuodemiehen puheet. Erojaistemput. Nuoteiden lähtö. Häävierasten lähtö.

Lippolaan oli hääväkeä kokoontunut jo lauantai-iltahämärissä. Kaikki sukulaiset, niin hyvin likemmät kuin kaukaisemmatkin, oli kutsuttu häihin, siihen vielä naapureistakin jokaisesta talosta isäntä emäntinensä sekä muitakin hyviä ystäviä. Lippolan isäntä, kun oli itse kirkonmies, kutsui kaikki virkaveljensä emäntineen häihin. Ei siis ollut ihme, että häärahvasta karttuikin paljon. Mutta jos lienee ollut väkeä, niin kylläpä talossa oli tilaakin, kun oli kaksi asuttavaa tupaa, vanha ja uusi, kumpikin hyvässä kunnossa, sekä tavallisen iso kammari. Morsiusväki ynnä arvokkaimmat häävieraat olivat uudessa tuvassa ja talon perhe sekä toiset vieraat oleskelivat vanhassa tuvassa. Niin hyvin ruokailu kuin muukin nautinto toimitettiin uudessa tuvassa, jossa oli kaksi pitkää pöytää pääksytysten, ainoastaan sen verran oli pöytien väliä, jotta siitä mahtui käymään. Kumpaisenkin pöydän vieressä oli pitkä pöytäjakku eli rahi. Vanhassa tuvassa oli yksi iso ja pari pienempää pöytää sekä pöytärahi.

Molemmissa tuvissa loistivat tulet sekä tupien välillä olevassa porstuassa palaa tiukutti talikynttilä lyhdyssä seinällä. Sekä häärahvas että morsiamen tuloa katsomaan tulleet naapurit odottivat ikävöiden juohtajien tuloa. Kellojen ja kulkusten helinää käytiin ulkona vähän väliä kuuntelemassa.

Heti kun sulhasjoukko oli saapunut pihalle ja pysäyttänyt hevosensa, tuli sulhasen sisar veljensä reelle vaippa käsivarrella. Hän tervehti tulijoita seuraavalla runolla: