KUUSTEN JUURELLA (continued 4)

— Se kai osui sattumalta? sanoi Lilja.

— Sattuipahan toinen kivi toista takaraivaan, kun lähtivät älisten juoksemaan kotiinsa, ja vielä kolmatta selkään, vaikka olivat jo ainakin viidenkymmenen sylen päässä menossa.

— Osasin minä toki siihen aikaan viskata kivellä mihin lehteen puussa tahansa, sanoi Mikko vakuudeksi.

— Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. — Vieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan. Tämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla samalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin ylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä kutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.

* * * * *

— Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.

— Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut, vastasi Ville. — Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä tulevan yön.

— Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö tänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä kuului, että hän tahtoi nyt lähteä.

Ville ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville kysyi: — Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot lähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.

— Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin siihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.

— Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.

Siihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: — Minulla on tilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on maatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä joutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään metsään ruveta talontekoon.

— Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.

— Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin myytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei tahdo löytyä hakemallakaan.

— Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen semmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko tyynesti.

— Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. — Minä olen toimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän säästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä vastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain tila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin, kun se on päin.

Mikko punalti päätään ja sanoi: — Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon luona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt annat.

Lilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: — Jos se homma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla maata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa rupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.

— Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi Ville.

Kaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui kotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa muutakin kuin Ledenberg ja kosto.

Yhdeksästoista luku.

Virtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn navetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä varten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta, että Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä kukaan ole nähnyt. — Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä ihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan, tapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: — Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. — Muuta ei osannut Auno sanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti aukaisemaan Mikolle ovea.

Mikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle — kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa teertä ja kukkapää metsäkana — ja sanoi tyynesti: — Siinä on keittämisen apua.

Hikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli riemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän kanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun: — Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. — Kun linnut oli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle ja sanoi iloisesti: — Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle tämä. Emäntä ihastui: — No se tuo ei ole vähäinen käsianti — ja lähti viemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.

Auno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen hän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: — Pitää se toki metsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa. Tuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.

— Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun Jumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi Auno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään selvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan kaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita ja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä uskoivatkin.

Mikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun lintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja voilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle vuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi nyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen jälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja köllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan peitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja leipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön syöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään hiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään ajattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa, Leizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin aikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin kaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä rakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta kerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää rupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen puhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä jalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta katosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite liikkui huokumisen mukaan.

Oli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta mitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko ehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja hiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt selälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi peitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli sellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa rukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan hiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan sinne menisi ilakoimaan.

Kun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni tupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin Mikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän tarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin Mikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno heräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa rauenneita jäseniään.

Kimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan ensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi Mikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: — Iltako nyt on vai aamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta tämän taivaallista.

Auno naurahti ja virkkoi iloisesti: — Kyllä tämä on aamu.

— Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi konkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui ulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi hymähtäen: — Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä eivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?

— Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia, sanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa istui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.

Kahdeskymmenes luku.

Kylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää Leizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle näkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja näki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä värsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina ketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena rukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime kesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut yhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja repaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi vain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut — eihän sitä ollut enää Mäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä hätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!

Tilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen jalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi levottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri paksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen vaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja porisi: — Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei miespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.

— On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on noinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen mukaan, sanoi Mikko vakavasti.

— On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi akka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat syvistä kuopistaan.

— No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä tämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.

— Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko ja istahti mustalle jakkaralle.

Akka toihautti suurinokkaista päätään ja salaperäisen ivallisesti sanoi: — Kyllä kait tähän tulla saa ken haluaa, vaan ei tässä lysti olla ole.

Mikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan kaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: »Taitaa tuolla muijalla olla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan meidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on tilaa sekä meille että heille.»

Kuurtajanjoen suulla, aivan siinä niemessä, missä joki yhtyy Koutajärveen, asui rikas kauppias. Tultuaan talon kohdalle Mikko pistäytyi kauppapuotiin, missä iloisesti hymyilevä toimeliaannäköinen talon rouva hääri mitaten vaaleata kangasta muutamalle ostajalle. Hoikkainen puotineiti luki rautanauloja toiselle ostajalle.

— Olisiko kauppias saatavilla, kysyi Mikko rouvalta.

— Kyllä se on. Mistä te olette, ette suinkaan liene näiltä tienoin, koska en teidänlaistanne ole täällä nähnyt? sanoi rouva Mikkoa silmiin katsoen.

— Olen tuolta Salmenniemen pitäjästä.

— Missä täällä sitten kuljette?

— Kävinpähän tuota Korholan tilaa katsomassa ostaakseni.

— Mikä on nimenne?

— Mikko Mäntyseksi ne ovat sanoneet.

— Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla sanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.

— Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.

Kun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi rouva: — Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään täällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.

Kauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin leveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi iloisesti: — Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko Mäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.

— Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias tarjoten kätensä Mikolle.

Kauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti kalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille. Itse hän istui toiselle ja sanoi: — Te olette siis ostanut Korholan.

— En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä katsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä sillä eletä.

— Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi kauppias varmasti. — Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui joutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo ukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten lapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina. Tämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista vierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään kämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt tuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin, mutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja markkoja, joita se nyt syöpi.

— Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.

— Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta suurista rahoista.

— Sentähdenpä se minulle onkin sopiva, minä en kykene kallishintaisiin kättäni puuttamaan, kuten tunnutte tietävän. Pari viikkoa sitten olen tuomittu konkurssitilaan ja paljastettu ihan luita myöten. Enkä muutan olisi uskaltanut ajatella tämmöistäkään, mutta tuolla Koskelassa se konttoristi Ville Tervonen minua kehoitti tähän hommaan. En minä muuten olisi tiennytkään tästä tilasta.

— Se konttoristi Tervonen minulle juuri teidän kohtalostanne kertoi jo ennen sitä konkurssijuttua. Oli silloin juuri tuotu teidän lehmäkarjanne Koskelaan. Minusta tuntui se Tervosen kertomus mahdottomalta uskoa, mutta nythän minä sen saanen kuulla itseltänne, onko se sitten niin, että väärennetyillä papereilla olisi teidät paljastettu todellakin luita myöten.

— Kyllä se on totta ja vielä enemmän kuin totta, sanoi Mikko lujasti.

— Miten aiotte päästä nyt alkuun, kysyi kauppias ja äänessä kuului myötätunto.

— Se Tervonen aikoi pitää huolen ainakin ensimäisestä kauppasummasta tai vaikka koko hinnastakin. Ja eräs vaimoni sukulainen, Amerikasta tullut, lahjotti vaimolleni sata dollaria. Sillä saamme lehmän ja ehkä jonkinlaisen hevosenkin. Ja jos se ryöstö olisi siihen päättynytkin, että karja ja maatila irtaimineen ryöstettiin, niin minulla olisi yli parin tuhannen rahaa sen vaimoni sadan dollarin lisäksi, mutta kun minut tuomittiin konkurssitilaan, niin pesänhoitajat paljastivat nekin, ettei ole muuta penniäkään kuin se sata dollaria.

— Voi katalaa tekoa, sanoi kauppias ja lisäsi oltuaan hetken vaiti: — Jos te tulette tarvitsemaan työaseita, niin niitä saatte meiltä lainaksi, ettei niitä tarvitse paikalla ruveta ostamaan.

— Kiitos, kiitos siitä. Mutta minulla oli asian nimenä tähän taloon — kun tuossa Korholassa näkyy olevan vähäsen sulaa peltoa, niin saisinko teiltä ohran siemeniä vai pitäisiköhän niitäkin sieltä Koskelasta haalia?

— Saatte ja hyviä saattekin niin paljon kuin tarvitsette, ja saatte muutakin mitä vain tarvitsette. Ei täällä vielä nälkä tule päätänne palelemaan, sanoi kauppias reippaasti.

— Olen sangen kiitollinen, en osannut aavistaakaan, että täällä tuntemattomassa puolessa sellaista osanottoa tulisin tapaamaan, sanoi Mikko hyvillään.

— Ette te kovinkaan tuntematon ole, kuulin konttoristi Tervoselta siksi tarkoin kohtalonne.

Mikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi lähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä ja ystävällisesti sanoi: — Tervetuloa naapuriksemme.

* * * * *

Mikko lähtikin nyt kiirehtimään Koskelaan. Jo huomenaamuna oli hän siellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan, missä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: — Nyt sitä minä olen taas talon isäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.

Auno löi käsiään yhteen ja huudahti: — Nyt kummia kuuluu! Mistä pilvestä se nyt putosi?

— Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen tuleva, sanoi Mikko. — Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän tavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa, ennenkuin olemme kotonamme.

— Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän se sitten on!

— On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun Kuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.

— Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä alakuloisuus.

— Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä näkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi meitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme, ja se häntä näkyi lämmittävän.

— Joko sitä milloin lähdetään?

— Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme perille. Täytyy joutua tekemään toukoa.

— Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan peltoon saa tehdä toukoa?

— Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu hyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.

— Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan tavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut aavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin järven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan illallista.

— Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten illallispöydässä mietteissään. — Kiitollinen muisto jää tähän taloon, on tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi meidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.

Puhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti, johon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. — Säkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. — Jos emme saa konttia, niin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme tarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista lapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja lähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on majanmuuttajaisrymäkkätä se!

Mikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:

— Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan uusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.

— Onko siinä asukkaita ollenkaan?

— On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin piilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.

— Hyi!… Onko niillä siinä talossa mitään osaa?

— Ei mitään, mutta eihän niitä siitä viitsi taivasalle ajaa, kun vain siivolla lienevät.

— Ei suinkaan, kun hänessä lienee meille jotakin katosta.

— On siinä huoneita, mutta ovat ikänsä eläneitä, melkein kaikki aivan päälle kaatuvia.

— Onko siinä navetta lehmälle, sehän meillä täytyy olla ensimäinen.

— On siinä navettakin, mutta siitä toki näkyi jo laipio pudonneen alas.

— No, kyllä sitä kesän aikana tulee laipiottomassakin aikaan. Talveksihan saa laipion.

— Täytyy kai se saada ja on siinä talossa muitakin puutteita, jotka täytyy kiireesti korjata. Ei ole pelloilla aitaa aidanlajista yhtään riehtoväliä. Niityillä ei mahtane olla sitäkään vähää. Jos mihin päin katsoo, niin näkee, että se talo on laitaan eletty.

— Kukapa se hyvän talonsa meille antanee! Kellä on hyvä, se asuu itse talossaan. Ei ole muusta huoliminen, kunhan on työalaa, mitä voi työllä korjata.

— Sitä siinä on, sanoi Mikko, nousi pöydästä ja alkoi riisua kenkiään ja päällysvaatteitaan ruvetakseen maata.

Huomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen lakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla sidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle, minne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä puristaessaan sanoivat: — Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö milloinkaan? — Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: — Minä kyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä näkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle maailmalle aukonut.

— Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi Mikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua julppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään, vaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin tien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.

* * * * *

Toukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja Auno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan kotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt mitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle ja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen rannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi: — Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja mahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut mainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun tuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo näköala!

Auno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien rinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt Aunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta jäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja sanoi ihastuneena: — Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?

— Siellä se on.

— Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita kynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?

— Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne tulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen taloon.

Pirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain muutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt tuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta kuului liikettä, menivät he sinne.

Kun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät ja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: — Vieraat taitavat olla tämän talon tulevat isäntä ja emäntä.

— Kyllä me olemme, sanoi Mikko ujosti.

Sen kuultuaan akka toihautti päätään ja sanoi: — Jälestäkö ne tavarat tulevat? Eihän teidän matkassanne ole muita tulijoita.

— Ei tule tavaroita jälestä eikä edeltä, sanoi Auno hieman ylpeästi, kun tunsi akan niin kylmän tuulen puhaltamana käyvän asiaan.

— Ja tyhjin käsin aiotte tähän ruveta taloksi! Vihellä sinä, minä pyöritän, sanoi akka katkera iva kasvoissa pyörittäen ojennettua sormeaan ilmassa.

— Koetella täytyy, sanoi Auno yhtä ylpeästi.

— Miten te luulette pääsevänne alkuunkaan? sanoi akka kylmästi.

— Kylä ei kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, sanoi Auno varmasti.

Varsin lopettaakseen Aunon ja akan keskustelun Mikko virkkoi: — Mahtaisikohan täällä kenelläkään olla myytävää lehmää ja vieläpä hevostakin?

— Kyllä niitä toki näin kyläisessä kylässä löytyy kumpaisiakin, kun vain rahaa on, sanoi ukko ja kopisteli piipustaan tuhkia.

— Sana rahaksi ja viimeinen velaksi, huomautti Mikko reippaasti.

Akka rähähti ilkeän ivalliseen nauruun ja huudahti: — No kyllä sillä lailla!

Mikkoa rupesi kyllästyttämään tämä keskustelu.

— Missäpäin tässä on likinnä taloja, minä lähtisin käymään kylässä? kysyi hän ukolta.

Ukko viittasi luoteen suunnalle ja sanoi: — Tuonnepäin niitä on. Tuosta vesakon läpi näkyy ensimäinen, ja siitä lähtien niitä on ihan rupenaan kymmeniä taloja, ja sitten vähän väliä eteenkinpäin.

— Siinäkö se on se Ryhälänmäen kylä? kysyi Mikko ja viittasi Aunoa lähtemään mukaan.

— Siinä se on, kuului ukon sana.

Mikko ja Auno lähtivät kylälle, mutta ei kestänyt kovin kauan, kun Repolan emäntä talutti suurta, lihavaa lehmää, kuin hyljettä, ja Auno heinätakka selässä tulla hynttyytti perässä.

Repolan emäntä vei suoraa päätä lehmän navettaan, sitoi sen parren rahiloon vitjoista kiinni ja nähdessään akan tulevan navettaan sanoi ylpeästi: — Tuossa on tähän navettaan nykyiselle emännälle ensimäinen ja ilkeää sen tarjota ensimäiseksikin: se ei ole karvakato eikä sen alta tarvitse emännän tyhjin astioin nousta. Iso pitää olla kiulu, jonka se vuotaa kerralla.

Akka oli kumman tuulen näköinen. Sillaikaa kun Auno taakasta purki heiniä lehmän eteen, viittasi akka Repolan emäntää hätäisesti ulos, missä emännän korvaan söpöttäen kysyi: — Oliko sillä rahat lehmästä?

— Oli. Ihan rotisevan satamarkkasen työnsi isäntä lehmästä.

Samassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan, kutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi vaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse juoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä olevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite, jolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia kekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja kekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan kahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti kirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne hetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä oli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen juomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi heinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta havaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan ja sanoi: — Koivulan Risto!

Hevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja nähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen näköisenä iloisesti: — Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita juomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville suin.

— Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä, sanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes yhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi kuppia ja laski ne täyteen.

— Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja melkein juosten kiirehti ulos.

Risto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan lompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta ja sanoi: — Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo kärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle ensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä ei olisi käynyttä.

Satamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:

— Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda, tuota. — Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta hyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: — Meillä, tuota, tuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota, ei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle tuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa. Minä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä isäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä sanoin, tuota: »Minä tahdon, tuota, kolme sataa». Tämä isäntä, tuota, tarjosi kättä siihen sanaan.

— Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy kasvoissa.

— Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan uutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä kylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta ruveta, tuota, paikalla paljastamaan.

Lennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei täksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi siemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä olevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada ohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.

— Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään, tuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi Risto reippaasti.

— Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno tyytyväisenä.

Mikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä ukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen senvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: — Mutta niitä raunioita, niitä näkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma, kun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon pellot täynnä.

— No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota, menee.

— Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä lähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut niitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.

— Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo rauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet, tuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät tämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on vanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa, tuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.

— Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan majaa, sanoi Mikko jäykästi.

Risto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja Aunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.

— Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston kättä puristaessaan.

Ukko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla asukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina ja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: — No miten se nyt on, pitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko vielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?

— Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. — Tuossa tämän kupeessa näkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä puhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule tarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.

— Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi Auno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.

Auno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi saada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi elukoille vettä ja lypsäisi lehmän.

Ukko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka antoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle ja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi tullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa kaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.

* * * * *

Huomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan kiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat. Illalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan omaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä ympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui viihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä kohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.

Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän herttaista väriä.

Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä kesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko, mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen vuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä. Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. — Kaikkea pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.

Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista kivikuormansa valumaan.

Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa, ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: — Jopa nyt on vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.

— Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku kainalossa.

— Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, — toiselta puolen kuurtoaa taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.

— Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.

— Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.

— Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.

Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: — Kyllä tämä maa antaa leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä. Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen… On soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin lapsille.

— Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin, kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin puolustaakseen vanhempiaan sanoi: — On ollut yleisenä tapana koota pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.

— Hm… Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. — Päinvastoin raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä leikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden vuoksi voi tuleentua muitten mukana… Jos pysyn elossa ja Jumalasta lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin rauniopelloilla.

— Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:

— On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. — Sen sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: — Tässä se on päätös.

Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi surunvoittoisesti: — No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi tätä maailmaa!

Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan omien hevostensa mukana laitumelle.

Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.

Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: — Nyt kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui kahvin keittoon.

Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:

— Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän seuraamme samoille illallisille.

— Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. — En minä vankeudesta vankeutena kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.

— Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. — Nyt on vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.

— Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään laittamassa.

— Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja toiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.

— Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.

Sikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: — Olin ihan sikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi kerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin häläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten lähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt on hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai keinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky vieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.

— Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.

— Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut, sanoi vankilan päällikkö.

— Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä syltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin vaiviot. — Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa, mutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.

— No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi Sikri. — Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä lankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä kaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan nykyiset asukkaat… Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt, ovatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä, mutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.

— Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä sano, virkkoi Mikko.

Kun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan illallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen tupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: — Sitä on lykkyäkin, jos pahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta kolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne. Hätä ei ole tämän näköinen.

— Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko suuri joki, sanoi vankilan päällikkö.

Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa hyväksi asiantuntijaksi.

— Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat, sanoi Mikko alakuloisesti.

Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.

Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.

* * * * *

Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi. Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi. Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko olisi saanut olla Korholassa.

Kahdeskymmenes toinen luku.

Mikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei mennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien käytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja eihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.

Olipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa vankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo ja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat vahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun muka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi nopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä todisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku jäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan kolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle ensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten salaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon syytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien ja Aunon välit.

Aunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja hänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno oli heti selvillä siitä, että ukko ja akka — »nuo kirotut henget» — olivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa käräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan Aunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he ovat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei kuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi: — Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan lisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla repimällä aidat auki.

— Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla syöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.

— Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki ja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin käräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt on sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen alle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä ole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on maurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.

Sen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen sanoi: — Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni luvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.

— Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan silloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä sanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna katosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman päässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat päässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä muuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka Saaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa myrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti tiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli palvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle pelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille palvelukseen.

Saara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä myllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin jalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin Etelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä se usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran lapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.

Kaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi tulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta tänne vieraaseen paikkakuntaan.

* * * * *

Mikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että he näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille riitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen rupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän huomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka kesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin laajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan lisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää karttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin hoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin laajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki. Tänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun kaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin kukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan. Korholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä milloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina lähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri kuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.

Tänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan iloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö, joka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. — Mistä olet? joutui Auno kysymään. — Et ainakaan aivan naapurista ole.

— Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan istuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa huiskautti selkänsä taakse.

— Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.

— Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan karahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita kuin Reeta.

— Mihin se sitten on matka?

— Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan lintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.

— Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin, katsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä väännetystä vitsasta.

— Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne pohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo sanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä talossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko työtä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää ei oteta ruokapalkallekaan?

— Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin kun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.

— Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin virkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.

Auno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen huoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi: — Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.

Reeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa kaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä leimottamaan navettaan.

— Ai, ai, miten iloinen ja valoisa navetta, ja siisti kuin parhain pirtti, ja lihavat ja puhtaat lehmät kuin hylkeet! huudahti hän astuessaan navettaan. — Oliko noita monta? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Yhdeksän aikuista, ja mitäs täällä toisella sivulla?

— Täällä ei ole kuin pari sonnia, vanhempi ja nuorempi, ja kolme nuorukkata, sanoi Auno tarttuen pumpun kampeen ja alkoi pumpata vettä vesisäiliöön.

Reeta katseli yhä karjaa ja puheli: — Onpa tosiaankin soma navetta ja vielä somemmat elukat. Noita kyllä hoitaa ihan mielellään, ei mikään ole mieluisempaa työtä kuin hoitaa elukoita. Minä olenkin semmoinen otus, että minä saan elukat heti suopumaan itseeni.

— Kyllähän sikakin sukijansa tuntee, sanotaan, ja tosi se onkin, kyllä elukka mikä tahansa perehtyy hoitajaansa, kun sitä hoitaa hyvin eikä kolhi millään, sanoi Auno hymyillen.

Reeta ja Auno rupesivat nyt ikäänkuin kilpaa kantamaan vesiämpäreitä lehmien eteen. Kun kaikki elukat oli kyllin juotetut ja suuret vihkot vihreitä nurmia annettu kaikille eteen, seisahtuivat Auno ja Reeta rinnan navetan lattialle ja katsoivat hymyillen, miten kaikki elukat juuri kuin kilpaa suittensa täydellä vetivät venyvää ruohoa. Yli navetan kuului purennan jurskutus ja heinien kahina.

Reeta hieraisi käsiään yhteen ja sanoi: — Somatpa ovat nuo elukat. Tässä talossa minä tahdon olla, kun vain saanen olla.

— Saat, hyvä ihminen, olla vaikka kymmenen vuotta, kun hoidat elukoita ja auttelet meitä kaikissa toimissa niinkuin me tahdomme, sanoi Auno taputtaen Reetaa ystävällisesti olalle.

— No kuinkas muuten, tottahan toki, minä en aio talon tapoja ruveta muuttamaan, vastasi siihen Reeta painaen navetan ovea kiinni lähteäkseen Aunon jälkeen navetasta.

Tällä välin oli Mikko tullut metsästä kotiin ja pirtissä odotteli päivällisen antajia, kun Auno Reetan seuraamana tuli pirttiin. — Minulla se on palvelijakin, vaan mitäs sinulla! Yksin on pojaton pinolla, huudahti Auno Mikolle.

Mikko katsoi Reetan miellyttävännäköistä, reipasta liikettä ja sanoi: — Kunpahan sinulla on, niin pidetään yhteisenä. Yhteisiähän ne ovat uskovaisten tavarat.

— Ei, ei! Kyllä minä pidän Reetan omana apulaisenani. Ei pyyssä kahden jakoa, oravassa toisen miehen, sanoi Auno ja poistui noutamaan päivällisruokia.

Aunon mentyä Mikko yhä katseli Reetan liikkeitä, kun tämä märkiä käsineitään laittaa roppelehti uunin korvalle kuivumaan, ja kysyi: — Reetako sinun on nimesi ja mikä sukusi?

— Reetaksi ovat kutsuneet ja Kanerva lienee sukuni. Sen lienen perinyt äidiltäni, kun olen äidin tyttö, sanoi Reeta ja tummansinisillä suurilla silmillään vilkaisi Mikkoon.

— Niinhän se meille tuli palvelija kuin pilvestä, virkkoi Auno tuoden päivällisruokia. — Ja mistä maailman äärestä lieneekään, kun ei kuulu revontulia vielä nähneen.

— Mistä kaukaa hän sitten on?

— Ei toki kovinkaan kaukaa. Olen vaan Etelä-Hämeestä, Sysmäjoen kirkolta.

Päivällispöydässä juteltiin tarpeellisista ja tarpeettomista asioista. Siinä päätettiin Reetan vuosipalkkakin. Kun Reeta oli miellyttävän näköinen, lupasivat Mikko ja Auno hänelle korkeimman palkan, mitä tiedettiin kenenkään antavan. He lupasivat runsaasti senkintähden, ettei kukaan tulisi Reetaa tahtomaan ja kilpailemaan palkalla.

Reeta jäi nyt Korholaan palvelijaksi. Oli päästy kesäkuuhun asti, ja kaiken aikaa oli Reeta näyttänyt tahtovan olla talonväen mieliksi, jottei loukkaisi isäntäväkeään sanalla eikä työllä. Hän oli usein kehunut, että tässä talossa hän tahtoisi olla ikänsä, kun vain saisi olla. Rahaakin oli Reeta ottanut palkkaansa vastaan ainoastaan senverran kuin oli tullut ansaituksikin. Mutta nyt eräänä kesäkuun lauantai-iltana, kun Auno oli karjaa hoitamassa, Reeta tuli Mikon luo nöyrän näköisenä ja sanoi: — Mitä se isäntä sanoisi sellaiseen asiaan, että minun pitäisi saada kesäleninki, kun ei ole mitään harvinaisempaa kuin nuo jokapäiväiset. Tuolla työväen osuuskaupassa olisi minun mieleistäni vaatetta, mutta siitä leninkivaate maksaisi satakuusikymmentä markkaa. Ja sitten pitäisi parikymmentä markkaa saada ompelijan palkaksi, kun itse en osaa, eikähän sitä ole aikaakaan.

— Mihin sinä entiset rahat olet pannut? Olethan saanut jo kolmatta sataa.

— Niitä alusvaatteita olen laittanut ja sairaalle sisarelleni tässä tuonaan lähetin sata markkaa.

Mikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: — On sata kahdeksankymmentä markkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä repaleissa. Minä annan sen rahan.

Mikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin ilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja sanoi hieman arasti: — Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista? Mitä te niistä aikoisitte maksaa?

— Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.

— Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen työpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä iltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on seitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan työtuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa kahdeksankin tuntia päivässä.

Mikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: — Me olemme sopineet vuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista. Niistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki rapeakaan joutavoimaan.

Reeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: — Kun ette maksa, niin minkäpä minä sille taitanen.

Reeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin kohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi ja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko kuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän kyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun tiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.

Illallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen johtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan saunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä Reeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä yhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki kasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat tyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat huoneisiinkin puhtaan juhlamielen.

Kuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla pyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna Mikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi vielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko vasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen valossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka viisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä katsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun hänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli liikuttui sitä katsellessa… Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti rinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti kalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta hellästi: — Mitä on tapahtunut, sano?

Auno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi:

— Eipähän tuota muuta, kuin että se Reeta meni pois.

— Pois?

— Niin ja haukkui minut ihan pataluhaksi. Olin yöllä tullut kipeäksi — lienenkö illalla liiaksi kylpenyt — ja menin siksi Reetaa tavoittelemaan karjanhoitoon. Kun en löytänyt yövuoteelta, niin menin katsomaan tuolta toisesta talosta. Siellä usahti silmille kuin paha koira. Ei kuulunut meillä olevan yötä eikä päivää, ei pyhää eikä arkea, ja yhtäkaikki sinä olet illalla sanonut, että ylitunneista ei makseta mitään. Sanoi opettavansa tietämään, mikä on kahdeksantuntinen työpäivä. Kaikkien ihmisten sanoi tietävän, että meillä ei yksikään palvelija ole pysynyt koko vuotta, vaan meidän koiruuden tähden on jokaisen täytynyt lähteä kesken vuosin, kuten hänenkin nyt. Ei pahin mustalaisakka osaa ilkeämmästi ja hävyttömämmästi haukkua.

— No kunpa häntä ei sen pahempaa ole tapahtunut, niin menköön vain ja pitäköön tapansa, — sanoi Mikko rauhoittuneena ja istahti penkille. Hyvä, ettei Auno tiedä mitään rahoista, jotka se lunttu eilen illalla sai. Se vain lisäisi Aunon surua.

Auno tunsi rauhoittuvansa kun näki, ettei Mikko Reetan menosta suurestikaan välitä, mutta sanoi kuitenkin surunvoittoisesti:

— Olen jo monta vuotta ajatellut — vaikka sitä ajatustani en ole ennen sinulle sanonut — että tämä talo on liian suuri meidän asuaksemme, kun tuo työkansa vuosi vuodelta pahenee. Tämä on myytävä, ja sitten teemme vaikka kylmään metsään sellaisen talon, jonka itse jaksamme viljellä. Eipähän meillä liene lapsistamme turvaa; Matti ei sieltä Amerikasta tule tänne. Tässä saamme yötä päivää raataa itsemme vaivaisen omiksi. Jos sensijaan myymme tämän talon, niin saamme rahaa elämämme turvaksi, asumme pienessä mökissämme ja siinä teemme työmme ja syömme kuin kissa saaliimme.

Aunon sana 'myymme' vihlaisi Mikon sydäntä juuri kuin palan siitä olisi lohkaissut. Hän sanoi kuitenkin rauhallisesti: — Ei suinkaan tästä vielä tuon yhden luntun, tuon maailmankiertolaisen, jälkeen ole meidän pakko lähteä!

— Ei yhden eikä toisen jälkeen, virkkoi Auno, mutta kun emme kuitenkaan suurellakaan hinnalla saa apulaista emmekä mitenkään voi tätä elettä kahden hoitaa, niin mitä tästä suuruudesta on meille iloa. Työkansa pahenee vain vuosi vuodelta eikä ole toivoakaan apulaisten saannista.

Mikko aikoi sanoa, ettei nyt kuitenkaan tässä hetkessä siitä päätetä, katsoa on parempi kuin katua. Keskustelu tästä asiasta jäi sikseen, kun toisen talon emäntä aukaisi oven. Pirttiin tultuaan hän meni hieman kallellapäin osaaottavan näköisenä Aunon luo ja sanoi:

— Teiltä se palvelija meni kuin menikin?

— Niin on tehnyt, virkkoi Auno ja osoitti tuolia emännälle istuimeksi. Emäntä kertoi, miten eräs helsinkiläinen puhuja oli pannut yllytyksen alulle, ja eräässä kokouksessa, jossa olivat kaikki kylän palkolliset, oli päätetty ruveta perimään ylitunneista eri palkkio. — Käräjiinhän tuo kuuluu olevan aikomus haastaa isännät niistä ylituntimaksuista, vakuutti emäntä. — Uhka kuului olevan Reetallakin vielä teiltä koettaa periä, vaikka oli meidän Liisalle kehunut eilen illalla tämän talon isännältä saaneensa rahaa. Oli hyvästä mielestä oikein nauraa rähättänyt, kun isäntä on ollut niin pöljä, että on antanut suuret summat rahaa etukäteen.

— Saiko se sitten eilen illalla meiltä rahaa? kysyi Auno keskeyttäen emännän puheen.

— Sai muutamia markkoja, mutta saakoon. Ei niillä pitkälle potkita.

Emäntä jatkoi yhä puhettaan palvelusväestä: — Entisajan piikoja ja renkejä ei tarvinnut kiirehtiä. Ne olivat kuin talonihmiset, ahertivat työtä itsestään. Kun ei nykyisiä palvelijoita kehdanne myötään häkiä ja sormellaan osoittaa: tee nyt tuo, tee nyt tuo, niin ne istuvat ristissäkäsin kuin Tervajärven kirkkomiehet, kuten sanotaan.

Auno katkaisi emännän puheen: — Minulla ne ovat lehmät vielä navetassa. Viime yönä olin tullut kipeäksi — lienenkö illalla liika kuumassa kylpenyt. Sentähdenhän minä tulin teiltä sitä Reetaa käskemään avukseni, mutta sain koiran silmilleni. Pitänee niitä koettaa päästää irti ja saattaa hakaan.

Mikko hyppäsi seisaalleen lähteäkseen ulos ja sanoi:

— Kyllä minä päästän irti ja vien hakaan ne lehmät, sinä kun jaksanet, niin laita aamiaiskeittoa noista kaloista. Niistä saapikin keiton semmoisen, jota ei ole Reetan edessä tänä aamuna.

— Mutta osaa se kissakin kätkeä kyntensä, sanoi Auno kuultuaan vieraalta, miten Reeta oli häntä ja Mikkoa haukkunut. — Meillä ei ole koko aikana ollut väärää sanaa, ja töilleen siinä ei ole moittimista. Minähän olinkin hyvilläni, että viimeinkin san oikean palvelijan. Eikä nytkään illalliseen iltaan asti ollut sen enempää, kuin että käskin hänen yksinään laittaa saunaan vesiä, kun minulla oli elukkain hoito.

Puhe siirtyi Aunon tuumaan, että Korhola myytäisiin ja Mikko ja Auno tekisivät johonkin kuusen juurelle majan.

— Se teille onkin sominta. Teidän poikanne tuskin tulee Amerikasta. Kenenkä hyväksi te rupeaisitte yli voimainne riehumaan?

Emäntää tultiin hakemaan kotiin.

— Joko kaivataan? sanoi emäntä ja hyppäsi lähtemään.

Aamiaispöydällä eilen paistettujen valkeitten rieskain, rukiisten leipien, lujan voilautasen ja viilihulikan vaiheella höyrysi suurista ahvenista ja hauista valmistettu kalakeitto. Mikko oli odottanut sitä hartaasti, mutta nyt hän ei voinutkaan kevein mielin käydä pöytään. Aunon sanat »myydään tämä talo» kumisivat kolkosti hänen aivoissaan.

Kahdeskymmenes kolmas luku.

Oltiin heinäkuussa. Kaikki nurmet, niityt ja peltovainiot olivat täyttymässä viljasta. Huomenna oli aikomus lähteä niitylle. Senpätähden nyt sunnuntaipäivänä Mikko käveli kaikilla niityillään, katsomassa missä näyttäisi heinä olevan täysikasvuisinta. Kaikissa niityissä lainehti päivän tuulessa pitkä heinä. Kun helteinen aurinko paistoi täydeltä terältä, tuli Mikko levottomaksi ja pahoitteli sitä, ettei jo eilen tullut niitetyksi, jotta tänä iltana saisi korjata valtaisen kasan heiniä. Pirttiin tultuaan hän käveli akkunasta akkunaan juuri kuin nähdäkseen, miten täyteläiset vainiot päivän lenseässä tuulessa hulmuten aaltoilivat. — Jos olisin eilen tullut edes nitoneeksi viikatteen, niin päivällisen syötyäni lähtisin tuonne Kettupuron niitylle niittämään, mietti hän. Niissä mietteissään hän viimein istahti pöydänpäähän penkille, otti sanomalehden käsiinsä ja käänteli sen sivuja. Sekin näytti tyhjältä, juuri kuin siinä ei olisi mitään lukemisen arvoista. Mikko selaili kuitenkin tavan vuoksi, kun Aunokin karsinalasin luona hiljakseen luki Wegeliuksen postillaa.

Pirttiin astui nyt reippaan näköinen nuori mies, joka hyvänsointuisesti sanottuaan hyvänpäivän istahti pirtin sivupenkille.

— Mitä vieraalle kuuluu? virkkoi Mikko samalla tutkivin silmin katsellen miestä päästä jalkoihin asti. — Mistä kaukaa vieras on, ei suinkaan tältä kylältä?

— En juuri tältä kylältä, vaan en kovin kaukaakaan. Tuolta Hietalahden kirkon alueelta olen.

— Mihin se on matka?

— Matkani päätä en tiedä itsekään. Kyllästyin tuohon tukkityöhön ja lähdin etsimään heinätyötä. Jotkut tiesivät sanoa, että teillä on vähän miehiä. Siksi poikkesin tähän, tiedustamaan tarvittaisiko tässä talossa.

— Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa, kun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.

— Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.

Mikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin miellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: — Paljonko sitä pitäisi päivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin niitylle?

— Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä kykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla Kerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä keväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan haisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt kahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista silakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa sydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin syömäänrupeus.

— Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että sopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki ei olisi kiusana.

— Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei talonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen puheen siitä asiasta. — Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi hän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin silmin tuli haistelemaan vierasta.

— Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se vasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa askartelevalle vieraalle.

— Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.

— Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.

— Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. — Sen sanottuaan Janne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui penkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä. Auno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin sujutettuna toi Jannen pään alle.

Janne katsahti Aunoon kiitollisen silmäyksen ja virkkoi: — Kovin hyvällepä opetatte.

— Hyvää ei ole koskaan liiaksi, sanoi Auno naurusuin ja poistui päivällisruokia kantamaan ruokakamariin. Siitä hyvästä mielestä, että nyt oli saatu heinämies, oli Aunon jalka tavallista keveämpi ruokia kantaessa ja pöytää puhdistaessa. Sitäpä Jannekin siinä penkillä pitkällään sikaariaan poltellen ja pitkäripsisiä silmiään väliin lupsautellen katseli. Kohta kuitenkin Jannen silmät taukosivat lupsahtelemasta, sammunut sikaari vierähti penkille, mies näkyi nukkuvan.

* * * * *

Jo aikaisin huomenaamuna olivat Mikko ja Janne nitoneet viikatteet varsiin ja menneet Kettupuron niitylle niittämään. Auno oli kotona hoitanut karjansa ja keittänyt makeata juustoa aamiaiskeitoksi. Kun päivä alkoi kulua aamiaisten kohdalle, kantoi Auno niitylle sangollisen juustoa, leipää, rieskaa, voita ja kalaa. Niitylle tultuaan ja nähtyään, että kokonainen latoala heinikkoa oli kumossa, Auno heitti aamiaisruoat latoon ja meni käskemään niittäjiä syömään. Niittäjäin luokse tultuaan hän oikein huolestuneesti sanoi: — Hyvä Jumala, kun koko latoala on heinikkoa kumossa! Mikä todellakin perii haravamiehen, kun minäkään en edes nytkään jouda harava käteen. On pieni leipomus kotona.

Mikko lakkasi niittämästä. Samoin teki Jannekin ja likaiseen paitansa hihaan otsastaan hikeä pyyhkäistyään sanoi: — Ei, hyvä emäntä, hätä ole tämän näköinen. Jos minun neuvoni kelpaa, niin otetaan haravat ja pemistetään paksummat läjät hajalle. Sitten aamiaisen jälkeen pyyhkäistään tuosta toinen ala kumoon. Jos päivällisten edellä karhotaan luo'ot ja iltasella pannaan kuivat heinät latoon ja viimeksi iltasella otetaan nämä päiväniitokset lapoolle huomenna hajoitettavaksi, niin saatte emäntä nähdä, että heinänteon laita lähtee irti ilman varsinaisia haravamiehiä. Sillä tavalla me toissa kesänä teimme Hietalahden Juusolassa. Siitäkin palvelija oli lähtenyt heinäajan rinnassa pois, mutta kyllä silti päästiin heinästä irti ennen kuin toisissa taloissa.

— Mutta teillä on syönti nyt. Aamiaisruoat ovat ladossa. Minulla on pirtti lämpiämässä, minun täytyy kiirehtiä sinne, sanoi Auno ja puoleksi juosten lähti kotiin.

Mikko lähti kävelemään latoon päin ja sanoi: — Lähdetäänhän syömään.

— Ei, mutta otetaanhan haravat ja hajoitetaan heinät kuivamaan, syödään sitten, sanoi Janne päättävästi.

— Mutta jos meidät tavoittaa nälkä.

— Nälkä ei ole niin suuri herra, ettei jouda sitä aikaa odottamaan.

— Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä askelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat. Janne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna rupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään monta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.

Aamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon syömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle ja hetken siinä istuttuaan sanoi: — Kun tuo ilma on noin heinämiehen mieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten sateella tai joulun pitkinä pyhinä.

— Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten makuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.

Mikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: — Kas sitä! Heinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä ruvettaisiin hajoittamaan. — Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti Mikkokin.

Päivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. — Janne vilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan. Janne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin hän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen likainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut selkään kiinni.

Niittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon lattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: — Tulkaapas niittäjät nyt tänne. — Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten viikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja sanoi: — Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se huutelee.

Auno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen ympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi taammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja kehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää seuraan.

Vehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: — No tuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti. Monissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on tuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai suunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen annos.

— Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi Auno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan sekaan.

Toista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: — Jääpiköhän tässä aivan ilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin surkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.

— Ei jää ilman. Kyllä se Halli tietää vanhastaan, että ei häntä jätetä ilman. Sen tietäessään se lähteekin mukaan, milloin vain näkee minun kori kädessä lähtevän työmaalle. — Auno otti nyt läjästä pienimmän vehnäpalan ja vilkaisten Halliin sanoi: — No tulepas, Halli, nyt tänne.

Halli kiepsahtikin Aunon viereen, missä Auno antoi pienen palan kerrallaan vehnästä Hallin suuhun ja nauraen sanoi: — Jos minä antaisin sinulle kerralla tämän palan, niin sinä söisit sen etkä muistaisi maistaakaan, miltä se maistui… Kas niin, nyt se loppui, mutta kahviahan sitä vielä pitää antaa. Oikein kermakahvia annetaankin.

Vehnäleivosvatiin kaasi nyt Auno kerman tähteen, pani siihen muutamia sokeripaloja, noin parin kupin verran laski kahvia ja ojensi Hallille. Halli rupesikin lakkimaan, suupuolista vain pursui kermainen kahvi. Kahvin loputtua natusteli viimeiset sokeripalat vadin pohjalta ja nuolla loiski vadin laitoja myöten puhtaaksi, minkä jälkeen vilkaisi kaikkien silmiin, oistui ladon eteen istua tököttämään ja silmäili Aunoa. Auno hymähti ja sanoi:

— Nyt se Halli jo odottaa minua kotiin lähteväksi, mutta en minä nyt aivan paikalla lähde. Minä joudan nyt vähän aikaa täällä harava kädessä liikkumaan.

Mikko ladosta tultuaan katsahti aurinkoon ja sanoi: — Taitaapa olla paras aika ruveta karhomaan heiniä.

— Niin on minunkin mielestäni, virkkoi Janne ja lähti pitkin askelin kävelemään toiselle ladolle, jossa haravat olivat.

Päivä oli jo päivällisen ajoissa, kun ennen aamiaista niitetty ala oli saatu karhotuksi. Karhomasta päästyään Janne käsin kopristeli luokoa ja sanoi: — Ettekö usko, että kun nuo heinät tuossa pari tuntia remottavat hajallaan, niin ovat kuivia, ihan latoon työnnettäviä.

— Uskonpa hyvinkin. Kun ne ovat noin köyhkösillään, niin ei niitten tuommoisessa paisteessa tarvitse kauan olla, ennenkuin karahtavat kuiviksi. Tuokin tuuli se osaltaan tekee hyvää, se onkin poikaa tämmöisellä helteellä heiniä kuivatessa.

Kun Auno toi päivällisruokaa, työntyi Halli Aunon edellä latoon.

— Kyllä tuo Halli taitaisi olla kovaa miestä tuon emännän puolesta, jos sille rupeaisi joku tekemään ylemmäisiään, virkkoi Janne hymyillen.

— On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä päivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka viikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla ottamaan.

— Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka loukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.

— Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan ruokia.

Nähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: — Ja taas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia, joita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun niin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.

— Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi Auno nauraen.

Kohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin piimää aina väliin. — Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.

— Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan turvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon vaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin sitä pitää vaan niellä.

— Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.

— Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.

— Miten niin?

— Niissä minun rahoissani näkyy olevan päällekirjoitus: »Kaikkeen maailmaan!», sanoi Janne hieman alakuloisesti.

Jannen sanoista kuuli, ettei hän toivonut niistä kyseltävän.

Syömästä päästyään Janne koppasi haravansa ja alkoi äärystää luokoa. Auno rupesi äärystämään toista laitaa, joten mentiin latoalan rajaan asti, jolloin Janne rupesi enimpiä rysyyttämään rukoihin Aunon ottaessa jälkeä. Ja rukoja rupesikin syntymään aivan kuin taikavoimalla. Mikko sai aivan hengen tulleen edestä ruveta kantamaan latoon. Kohta näkyikin Mikon selässä paita märkänä ja tukat suortuvassa hiestä. Mutta sitä ei Mikko valittanut, hurjeni vain kantamaan, kun näki että rukoja syntyy enemmän kuin hän kerkiää kantaa.

Ketterästi, kuten ennen nuorena tyttönä ollessaan, juoksi Auno Mikon selkään takkaa nostamaan.

Ilta-aurinko paistoi vielä metsän latvojen yli, kun lato oli pukaten pakaten täynnä heiniä ja toisella alalla otettu enemmän kuin sata lavotta puolikuivia heiniä huomenna hajotettavaksi kuivamaan. Miehet istahtivat levähtämään ja arvailivat huomista ilmaa. Pouta näytti olevan tulossa.

— Niinpä se yhdessä kohti ollessa rupeaa ilkeältä tuntumaan selässä tuo märkä paita. Pitää lähteä heilumaan. Lähdetäänhän pyyhkäisemään tämän latoalan jäännös kumoon, ehdotti Janne tuokion kuluttua.

— Lähdetäänpä sitten, virkkoi Mikkokin ja nousi lähtemään.

Aurinko paistoi enää vain pisimpiin puitten latvoihin, kun Mikko heitti viikatteensa mättäälle ja sanoi: — Heitetäänpä huomiseksikin. — Samassa Jannekin heitti viikatteensa ja liippansa mättäälle ja sanoi: — Heitetäänpä vaan. Jopa sitä sentään tulikin. Kaukaa näkyy tuo laita, mistä tänä aamuna lähdettiin.

— Kyllähän siinä on kahden miehen osaksi, mukautti Mikkokin.

Kun miehet tulivat kotiin, ei Aunoa näkynyt enempää kuin illallisruokaakaan pöydällä. Pian Auno kuitenkin tuli ulkoa, käärölle kääritty puhdas paita ja puhtaat alushousut kädessään, joita Jannelle osottaessaan sanoi: — Sauna on kylvettävä, saatte omin päinne mennä kylpemään. Tässä on Jannelle puhdas paita ja housut; kovin näkyy olevan likainen sinun paitasi.

— Maanantainakinko sitä kylvetään?

— Niin, kun luulen, ettet viime lauantainakaan ole kylpenyt, niin lämmitin saunan.

— Kyllä siitä on muistama aikaa, kun saunakylpyä on saatu. Järveen ja jokeen sitä on joskus porahdettu, mutta joessa on niin kylmä vesi, ettei varsinaisesta uinnista ole puhettakaan. — Sitten Janne silitti käsivarttaan ja rintaansa ja sanoi: — Kyllä tämä paita todella onkin jo tarpeeksi likainen. Tämä vaate ei paitana ollessaan ole vettä nähnytkään muuta kuin joskus taivaan kastetta, vaikka pari kuukautta tämä on paitana ollut ja joka päivä miehen päällä.

Kylvyn jälkeen syötiin illallinen. Sitten Auno sanoi:

— Kun Reeta jätti tuonne luhtiin vuoteensa autioksi, niin Janne menee sinne nukkumaan. Vein sinne jo vesiastian, josko sattuisit tarvitsemaan juotavaa.

— Kiitos, kiitos! Mutta aamulla muistakaa käydä herättämässä. Minä ehkä voin hyvälle vuoteelle päästyäni nukkua pitkäänkin, sanoi Janne.

Luvattiin herättää.

Luhtiin tultuaan Janne kun näki puhtaan lakanavuoteen odottavan häntä, niin arvasi nyt, minkätähden ei jo eilen illalla häntä käsketty tänne nukkumaan.

Kahdeskymmenes neljäs luku.

Kolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta ensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja Jannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:

— Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi niittämässä.

Aamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä sakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: — Nyt levähdetään kolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko kiertää.

Penkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän rinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen pöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa mukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä vehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:

— Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa työtä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi päiväksi enää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.

— On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. — Etkö näe noita toukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun saadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut hommat. Ei työ tekevältä lopu.

— Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan vuosirengiksi, sanoi Auno.

Janne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: — Minä vaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin mitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo ainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi kengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea. Tuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta. Siitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille maksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa minä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.

Mikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: — Kyllä kai minä sen vertaisen summan voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin Reetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.

— Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo näöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.

— Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa rahojen antia.

— Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. — Minulla kyllä ei ole muuta takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan ruokani ja hiukan verran palkkaakin.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen ostoon.

Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta esiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.

— Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. — Kun noin sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan, että saan pyhäksi uudet vaatteet.

— Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin. Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.

— On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään. — Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle työmiehelle.

— Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.

— Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.

Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti: — No, kuka uskoisi!… Kuka uskoisi Jannesta sellaista!… No, johan sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu. No, ei uskoisi…

— Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista ilmaiseksi, sanoi Mikko. — Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä markkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.

— Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. — Kukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun heinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.

— Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku senkin tähden, että noin kavalasti viedään.

— Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea eivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.

— Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen pirtin penkille.

* * * * *

Viimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou'ot alkoivat joutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista, mutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno vain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti. Karisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli leikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän kuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.

Oli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla seisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita kokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa puimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän kallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan paksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon sydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno oli lukemassa Wegeliuksen postillaa.

— Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti oven aukaistuaan. — Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen etulatoon.

Juosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko kahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa palaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta, mutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi. Molemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus povessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti. Nähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.

Enemmät puolet rukiita kuitenkin oli ladossa, kun aivan pellon kohdalla välkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa tuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla pyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan. Ne lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti. Samassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi kuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin tuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista lyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja kylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin varisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä istuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama välähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin että maa tutisi.

Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan yhteen kasvot synkkinä. — Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.

— Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa. Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu, sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.

— Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.

Auno oli taas tuokion ääneti. — Olen jo sanonut ennenkin, että tämä talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin petkuttajiin.

Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty.

Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: — Kunpa uskaltaisi lähteä lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat hyypiytyneet.

Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: — Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu kipeytyvän.

— Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä, menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.

— Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu… Minä kuitenkin lähtenen päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi sateeseen.

— Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.

— No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä satoi ihan solisten.

Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot räikivät ja maa jytisi.

Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli kotiin. Auno kauhistui: — Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.

— En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.

Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: — Kun lähditkin päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa, että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.

— Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, — mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes vieterikärryjä.

— Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.

— Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: — Kyllä sinä olet kipeä, ihan vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.

— Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä olisi hukassa.

Auno naurahti ja sanoi: — Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka kuolema silmiin katsoo.

— En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.

— Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin, sanoi Auno ja lähti askareilleen.

Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan hätään.

Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno: — Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä reissulta elävänä.

— Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.

— Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.

Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri kuunteli Mikon kertomusta.

— Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän kylmäverisesti.

Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: — Leikkaus! Voi, hyvä Jumala! Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että kuolema… Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.

— Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään Aunon hädän. — Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.

Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: — Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole hengenvaarallinen?

— Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen potilas. Niitä on satoja parannettu.

Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: — Minä soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.

Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: — Tunnin perästä tulen sinne sairashuoneelle.

— Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.

Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: — Ei. Kyllä te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.

Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä puristaen sanoi: — Nähnenkö enää sinua elävin silmin!

Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.

Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika kului paremmin kuin jouten.

* * * * *

Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi päivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. »Viikon perästä annan teille miehenne terveenä», oli lääkäri sanonut.

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: — Tule pois.

Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon luo ja sanoi: — Herran nimi olkoon kiitetty. — Sitten hän Mikon luo tultuaan huudahti: — Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli. Nythän on vasta viides päivä.

— Tohtori nauroikin ja sanoi: »Emännällä on siellä pitkät päivät. Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut», sanoi Mikko ja verkalleen lähti kävelemään taloon.

— No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen. Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.

— En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.

— Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.

— En.

— Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?

— Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin, umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.

— Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!

— Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.

— Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. — Mitä se merkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse tiennyt?

— En… Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että peittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten vuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.

— On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli poissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan! sanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.

— Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja eilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää, sanoi Auno pöydän luo kävellessään. — Tässä on sen suuren säynäjän puolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä tuon viiliä palan painoksi.

Mikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja maistoi viiliä. — En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän laskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.

Kahdeskymmenes viides luku.

Kun Mikko ei kyennyt riihenpuintiin eikä saatu ketään apulaista, joka Aunon kanssa olisi puinut, — Mikko olisi siinä tapauksessa korjannut olkia ja kahmerehtanut vointinsa mukaan apuna —, täytyi riihen puinti antaa Tuokkilan Jörkille urakalle ja luvata kolmannet osat jyvistä hänelle puintipalkasta. Sittenkään ei tullut puiduksi niin tarkasti kuin ennen Mikon puidessa. Paljon näkyi oljissa jyväisiä tähkiä ja pehkuissa jyväistä rusaa. Mikko siitä nureksi ja muistutti jokaisella riihellä, mutta Jörkki ävähti: — Minä teen, niinkuin teen, ja jos se ei vältä, niin saat hakea muita parempia. — Siihen täytyi Mikon tyytyä ja puiduksi ne tulivat. Sill'aikaa Mikko oli vointinsa mukaan Aunon apuna perunan nostossa. Perunat saatiinkin kuoppaan ilman urakkamiehen apua.

Nyt oli lokakuun ensimäinen päivä. Perunat ja nauriitkin olivat kuopassa, ja Kuurtajanjoesta saatuja kalojakin oli kaksi nelikon astiaa talvea varten suolassa. Tuuli oli ollut koko päivän idässä, satoi vettä ja väliin aina lumensekaista räntääkin. Raskaana huojui metsä ja mustat vaahtopäiset aallot vyöryivät lakkaamatta Koutajärven aavalla pinnalla. Mikko oli tänään vain kartanon tienoilla korjaillut kapineita talteen, etteivät jäisi talven alle. Illan pimettyä, kun Aunokin oli päässyt ulkoaskareiltaan pirttiin, Mikko sytytti tulen pöydällä olevaan lamppuun, jonka valossa aikansa kuluksi selaili sanomalehtiä. Lampun kohdalle lavitsalle istui Aunokin ja kutoi lampun valossa harmaata sukkaa Mikolle talveksi.

— Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän? sanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. — Tahtomattanikin ovat koko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen pienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet tulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea se ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo käräjissä.

— Mitäs pahaa niissä sitten oli?

— Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. — Niissä asioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien kanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut, niin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina kammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: »Sinne laki kunne kantajat paremmat» ja »raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen». Isäni aina kehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi antautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin tuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat syyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi ainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on ammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien halveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on Kivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta voi olla.

Auno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti: — Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme samanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän varmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos kymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla elämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa. Maata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää, joita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun vatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa parannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia milloinkin… Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin päivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia, ja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.

— Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä tuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi akkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta yö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi akkunaan. — Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan siihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi maallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin vakavasti.

Aunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. — Et usko, miten minusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan sanomaan. — Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon vieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen korolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla asutaan.

— Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä minun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään tätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä toiseen.

— Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy, kunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin iloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi sukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun valossa säteilivät käsissä.

— En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä sentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut kamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi tuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö muista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat määkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?

Tämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut jatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: — Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin on kirjoitettu, ja tosi on.

Mikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja kärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin asian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli aluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut hänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä jätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi käynyt lyhemmäksi.

Mikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: — Yhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia… Ei milloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta mitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.

— Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

— Niinhän tuo laulaa runoilijakin: »Suuruutta emme rukoile, me pienuutehen tyydymme»…

— Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon lyövän kahdeksan.

Illallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: — Nytpä tuo kauppias Tuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää saada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan kuin luotu hänelle.

— Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.

— Paljonko aiot pyytää?

— Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot itselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven aikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.

— Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. — Niitten koroillahan elämme kuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.

— Kuluupa sitä joitakin tuhansia taloa — vaikka pientäkin — laittaessa, kun ei kykene itse tekemään.

— Mihin aiot katsella talonpaikkaa?

— Ensimäiseksi menen Tervolan ukon pakinaan. Sen maalla tuolla järven rannalla on kaunis kaislarantainen niemi. Siinä on kuusiryhmä, joka muistuttaa Mäkelän kuusta ja niitten lähellä on muutamia koivujakin. Niitten vierelle teen talomme, jos Tervos-ukko taipuu kauppaan.

— Ai, ai! ihastui Auno. — Sittenhän me emme enää Mäkelän kuusta niin kaipaakaan.

— Siitä olen jo ihan kuin unta nähnyt, että siihen teemme talomme. Olin kerran kalastusretkelläni siinä tulella ja silloin ihmettelin, ettei kukaan ollut siihen taloa tehnyt, vaikka mielestäni se oli kaunein paikka maailmassa. Etelään päin silmänkantama selkä ja länteen päin ei näy laitaakaan, saaria vain. Ja idässä ja pohjoisessa lehtoisia rinteitä.

Auno huudahti: — Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi päivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa.

— Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko.

* * * * *

Vuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: — Kuinka usein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta! Muistan, miten sen oksien läpi talviöinä taivaan tähdet paistoivat ja kuun valossa oksille jääneet lumihiuteet pakkasen silminä kiiluivat kuin puhtaimmat jalokivet. Ja kun myrsky ulvoi nurkissa, niin se tuulen heiluttamilla vankoilla oksillaan ilmaisi: olkaa rauhassa, vartia on valveilla. En sitä kertaa herännyt yöllä, kesällä tai talvella, etteivät silmät ensimäiseksi olisi tavanneet kuusta. Kun se seisoi tyynenä, tahtoi se sanoa, että luonnossa on rauha. Jos sen oksat heiluivat, niin se tahtoi sanoa: minä valvon…

Kun se kaatui, ei Mäkelä enää kodilta tuntunut. Oli todellakin kuin vartia olisi poissa.

Mieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut ja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.

Kahdeskymmenes kuudes luku.

Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi. Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan. Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli pieni, soma sauna.

Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet hiljalleen vierivät rantaan.

— Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni, sanoi hän. — Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie, mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.

— Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. — Mutta minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä Mäkelästä.

— Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan. Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia jok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja. Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.

Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä heittämään verkkoja. — Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno tuokion ääneti oltuaan. — Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko »Onnela»?

Mikko rykäisi ja sanoi — On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään, eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.

— Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon minusta vaan Juurus.

— Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin nuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle viljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.

— Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille. Pakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi… — Oltuaan hetkisen ääneti Auno jatkoi:

— Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston, oikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan lehmiä näille oudoille laitumille.

Mikko pöytään istuessaan sanoi: — Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton. Lähden tästä heittämään verkkoja.

— Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.

— Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät: saunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.

Auno katsahti aurinkoon ja sanoi: — Ho-hoi! Nythän on vielä päivää vaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä, hoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle ja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos aurinkokin laskeutuu.

— Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta pyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat edestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.

— Kaloja ne ovat muutkin kalat. Yksi hyvä ei palkitse niin montaa pahaa kuin Korholassa oli.

— Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa. Täältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.

— Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.

Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.

Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen, heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen. Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti. Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe uimaan rantaan.

Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.

— Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. — En missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.

— Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. — Mutta tätä talon nimeä ei kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia huolia.

— Olkoon sitten Juurus… Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä maailmassa voi tuoda mukanaan… Juurus! Meitä sitten tästä lähtien ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.

— Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: — Tuntuupa hieman väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.

— Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla. Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia. Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.

Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon nousua.