KUUSTEN JUURELLA (continued 2)

Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.

Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra viittaa kepin pantavaksi.

Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.

Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit seiso puhtaasti yhtenä keppinä.

Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.

Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.

* * * * * *

Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein heitti lippinsä maahan ja sanoi:

— Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja rintaa poltti kuolettava kuivuus.

Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella, hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi, kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.

Helsingin herra sanoi miehille: — Tekaiskaa tuli tällekin kaverille, hän kuuluisi keittävän teetä.

Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen, toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.

Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.

— Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen, päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. — Nyt emme syö ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma. Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia, ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.

— Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. — Jos niitä saamme käsiimme, niin niitä keitämme.

— Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana, sanoi Aaro varmasti.

— Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo etukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää meille joka miehelle.

— Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. — Kyllä niitä saa sinä aikana, kun toiset tekevät tulia.

— Satua tuo lienee.

— Ei ole satua, vakuutti Aaro. — Siellä on kaloja paljon, eikä yksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas esine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan uudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama temppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.

— Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani, sanoi valtion herra innoissaan.

— No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit häiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.

— Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. — Kun on talven suuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen rupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.

— No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan seinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.

— Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen, sanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.

Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.

Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan arastellen: — Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.

— Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.

— Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.

— Onko se nyt totta?

— On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. — Mutta mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.

Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:

— Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.

— No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla painolla.

— No sen varmempi se on, sanoi herra. — Lähdetään me yhdessä katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko, silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei mene.

— Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi Mikko tyynesti.

— Niin.

— Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella siellä valmistuu?

— Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi herra päätään punaltaen. — Vähäisen lengon voimme muutenkin oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.

— Se päätös minusta on oikein.

— No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.

Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan. Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen varjonsa kauas alangoille.

Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan rannalla. — Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni, sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. — Olen minä tuhansia linjoja lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan, ei sitä matkalla saa ohjatuksi.

Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.

Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: — Olen ollut paljon maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.

— Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.

Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion herralle:

— Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka kauemminkin viipyisitte.

— Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. — Mutta meidän on mentävä evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa, minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen sanoman.

— Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun kaatumisia.

Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.

Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa, huudahti Mikko iloisesti miehille:

— Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.

— Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina leikillä aikaa hauskensivat.

— Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo minulle. Saat uskoa.

— Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki töllöttämään kuin telkän uuttu.

— Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos haluat, niin lyödään kymmenen markan veto.

— En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.

— No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä kalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.

— Elä usko itsekään.

— Uskon ja toivon ja rakastan.

— Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?

— Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.

— Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee sulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen kasvonsa armaat.

Puhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli tultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä keskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan, että latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan pystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta. Kun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon keskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi tuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä lähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:

— Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan silmään oikeaan.

— Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.

Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli keppiään suoraksi.

Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:

— Hyvästi menee, hyvästi menee. — Toinen herra pölisi innoissaan ja kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat heiluivat.

Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:

— Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi. Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä — ei hyvin kaukana liene enää — joen, jossa on lohia, niin tahdon sen nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.

— Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin taikavoimalla, sanoi Mikko. — Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan, että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.

— Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan jäljelle päin jääneitä keppejä.

Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia, tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan, kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:

— Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat kuulemaan ja Aaro sanoi heti:

— Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.

— No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: — Lyödään, lyödään! — Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne tänne.

Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet, joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen askeleen päässä olevaan koskeen.

Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.

Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa? Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan, kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:

— Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.

Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi. Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen, evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan lohen suusta ja sanoi: — Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni! Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura, poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.

Nyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.

Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: — Miehet! Eiköhän tehtäisi tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan lisää.

Miehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän kullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä puhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten tarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne suunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja sammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka kirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä tiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät vain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta onkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta siikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.

Mikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi, sanoi Mikko: — Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen sanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin, nosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi naama vakavana: — Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen sinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään syvyyteen kätken.

Väinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.

Pian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei mitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti suurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.

Aaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:

— Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden ja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.

Hän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei kuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta menestys oli yhtä huono.

— Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro tuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan askeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen, tarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa jokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei raukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät he Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten latvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista kantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.

Kun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä viimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi kysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan. Sen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän muona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla Korvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin lähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle. Ja kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on saatava viiden päivän eväs lisää.

Päätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan kylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja voita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä. Päätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on Kemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla päästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan rajalle asti.

Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava Kemijoen haaraan odottamaan.

— Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt Mikko. — Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?

— Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.

— Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. — Yksi leipäkiekura on miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.

— En minäkään usko, sanoi valtion herra, — mutta tottapahan elävä tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai sitä te olette elättämään.

Aaro rykisteli ja sanoi: — Kyllähän siitä meille senverran ristiä koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita, jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja ihan sillä elävät.

— Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan? kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.

— On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole, niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.

Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen. Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä yksikään palaa.

Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa oloissa eläville pohjolan asukkaille.

Seitsemäs luku.

Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.

— Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän nuotion luo tultuaan.

Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se oli tasainen kuin höylätty.

— Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.

— Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi Aaro naurahtaen.

— Mutta miten se tuollainen voi syntyä.

— Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. — Korvessa oleva taivaanikuinen routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin tasaiseksi. Näette, — kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään — että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on iltasella mennyt mailleen.

— Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun vielä valvottiin.

— Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.

Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: — Tuossa niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta. Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja erittäinkin Kemijoen latvasta.

— Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane, sanoi valtion herra miettien.

— Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä metsään ja mennessään mutisi: — Kyllä tähän vuoden aikaan koivu astioita antaa.

Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä, jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle, herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.

Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten. Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.

Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen pölisi.

— Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.

— Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia, sanoi valtion herra. — Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää kauneutta.

Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.

Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki. Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi rauhallisesti;

— Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?

Joka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja Aron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi, ja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena Aaro viimein sanoi:

— Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa suon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan tekoon.

— Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi Aron Pentti jäykästi.

— Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle puolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne, ennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä niitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien muistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse. Kukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.

— Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.

— Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. — Se täytyy taluttaa tuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta tuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan tuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.

Tulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla poronlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron nähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn kuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina, jaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen tulijoihin.

Aaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään kysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he eivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun, niin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.

— On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta hetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän olisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.

Aaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan maahan:

— Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu kuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.

Mikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta hernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä kattilan maahan laskettuaan sanoi:

— Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.

Lappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka monta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan. Ja kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa syltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että miehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla ollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä, rauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi jokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan suon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.

Venäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa ja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.

Kun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla kielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa tulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.

Kun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään petosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina keittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän herran kanssa.

Suomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen askeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät ulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän tekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa turvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.

Aaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi vihasta ja harmista vapisten:

— Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas. Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.

Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:

— Köyteen sen tulen omat panemme nyt!

— Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.

— Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen käsissä, sanoi Mikko varmasti. — Se on meille voitoksi, että meitä on näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt, silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista roistoa ovat meidän paulassamme.

— Miten se on mahdollista?

— En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko. — Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua, jos näette, että minulle hätä tulee.

— Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.

— No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?

Siihen kiirehti Pentti sanomaan: — Ei, sitä emme tee, kun meillä on esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. — Kaikki sanoivat nyt samat sanat.

Miehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään mieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes lappalaiset olivat päässeet syömästä.

Mikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja puristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:

— Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen teräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.

Hetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan kaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: — Ottakaa te ne pois, kun minä aloitan tehtävämme!

Nyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa nämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat. Mutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on tekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.

— Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja samalla päättävästi. — Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme nimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai antaudutteko sovinnossa.

Eräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret näkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja venäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.

Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja sivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin ammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo, mutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: »Ampuu, Herra Jumala, ampuu.» Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä oli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa syrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi pyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat maahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten pyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet maassa pökerryksissä.

Silloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla ilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan lyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä pyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien rajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi kuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada lyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu koskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti niin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin Venäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa, pyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä hän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.

Koko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.

— Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului rukoileva sana: — Emme vastusta, elkää meitä tappako!

Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan, kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.

Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän revolverin käteensä ja ärjäisi: — Jos askeleenkaan yritätte pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!

Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut, vaan sanoi käskevästi tovereilleen:

— Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse ja puuhun kiinni.

Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja itki kuin pieni lapsi.

Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.

Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli sydämensä pohjasta.

Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.

— Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.

— Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita lämmittämässä.

Kun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti. Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan kiinni.

Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja määräävästi:

— Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne. Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.

Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: — Älkää rakas herra toki määrätkö meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.

— Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka, sanoi Mikko jäykästi.

Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana. Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus. Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.

Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä, että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa, jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin lappalaisia vietiin.

Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä. Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.

Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi miesten laittaa yön tarpeita.

Kahdeksas luku.

Kolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet rajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen. Riston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi Venäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla ollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.

Kun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran suusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja tahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.

Kun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet joukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka. Mutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada hetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen herra täältä lähti.

Päivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti silloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan ja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan vangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi vieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.

Nyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi olevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet seuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt hän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset olivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta ostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit. Sitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta anteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta kantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon ja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle lähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle kallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko nimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti olkapäähän.

Neljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät terveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan satamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:

— Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä pahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi opetettu tuntemaan Suomen lakia.

Venäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys Mikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä kuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat korvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti muutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja sanoi:

— Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja vangitseeko Mikko hänet.

Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi kovalla äänellä:

— Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.

Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.

Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan, ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.

Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä, asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin Novgorodin parhaassa hotellissa.

Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa lientä.

Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin, milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella, kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit, taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle. Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.

Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja, minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle. Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.

Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään, mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.

— Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin kun keula oli tärähtänyt rantaan. — Mikko sai nyt Suomen herralta kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.

Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle ei tullut miehiä.

Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan. Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.

Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa, vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna matkaevääkseen.

Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla. Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.

Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon pussi parhaita riisiryynejä.

Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.

Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on piirretty Mikon nimikirjaimet.

Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:

— 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.

Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa, mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä, Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.

Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet kirvesmiehinä.

Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.

Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on tänään. Mies naurahti ja sanoi:

— Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä teillä täällä lienee?

— Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään perjantai, sanoi Mikko.

— Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului miesjoukosta ääni.

— Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. — Nyt auttaa tuuli, on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.

Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle. Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla, mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren salmea kohti.

Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä. Mikko viimein kysyi perämieheltään: — Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?

— On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan yli matkan suuntaa.

— Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?

— Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.

— Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?

— Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi perämies tyynesti.

Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä, kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla tulemaan vastaan. — Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi hän:

— Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen näköiset.

— Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi Mikko hieman nureksien.

Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. — Lohiako ne ovat kaikki? kysyi hän.

— Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi Mikko päättävästi.

— Mutta mitä sanovat toiset miehet?

— Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.

— Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.

Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan, vaan lähtivät taloon.

Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.

Yhdeksäs luku.

Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.» Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään. Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka kuoressa näkyi Mikon käsiala.

Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin. Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:

— Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.

— Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita pöydälle.

Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi tovereilleen:

— Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin meidän heinäntekomme menisi kuitiksi.

— Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. — Kun tuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole kuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä iltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan selvät tervaksista.

— Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta, — siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.

— Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä niitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani virnistellen ja lähti niittämään.

Auno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun Juhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.

— Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä viikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään varsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.

— Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja kaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja ihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo sinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.

— Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa puskenee.

— Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen? Uneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan sananlasku: »Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa». Kaksi köyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä Jumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.

— Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.

— Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.

— Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.

— Hyvä kun jäljessä pysyisit!

— Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin kesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia haistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa. Mutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran kukkarossa.

— Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi reki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin aisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän rekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja työntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan, kaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.

— Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti haravoimaan Juhanin niitoksia.

Perjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat manailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella kotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi oikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista kotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat olallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.

Silloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit, sokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi paloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen viikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.

— Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä juomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen muistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.

Auno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja Juhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet latvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia ruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi kukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään pöytään, istuen siihen itsekin.

Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:

— Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.

— Niinkö on mennyt?

— Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa kuulutaan juhlittavan kumpaakin — lieneekö taian vuoksi vai muuten, mutta siinä talossa en ole ollut.

— Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan. Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa siinä vaikka miten paljon vaivoja.

— Niin on, mukautti Juhani. — Somasti se vaikuttaa olentoon, kun joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on vain ruokavero. — Minulla on niin paha elämän laatu, että yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.

— Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.

Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi ensimäiseksi syömästä ja sanoi:

— Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.

— Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.

* * * * *

Juhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä ryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin kohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun toisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa kaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki elot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin kyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi kyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä talossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli samanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon vuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella tanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana. Jertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa kulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun Mikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno tahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään puinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli poissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin sikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko seudun paras tanssija, — päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla kykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä — niin hän sai jokaisessa tanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä juttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:

— Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.

Talkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.

Kun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka illaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa syötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä. Tanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa Jerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani Jertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta muodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin, jollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun oli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin herättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan riihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain, että ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään. Kaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta näytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno oli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin leikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään, kun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.

Auno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että Mikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi ahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen syyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt Auno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät Jertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi pysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän Erkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta vaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti loppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan Eetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin voimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on ollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän Erkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt Erkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa oli sanottu: »Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä minua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin kaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.»

Nyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi nurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa, kun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan käteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein askelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä lukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi, ja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta oli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina kirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi kirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi voittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä hän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla kipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan äitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa ja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.

Samassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä loistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja juoksi navettaan.

Mikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti, kun Auno iloisesti alkoi:

— Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja lihoneena kuin mikähän patruuna.

— Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.

Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:

— Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.

Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi nyhkimään itkua. — Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. — Nythän se tuli. Tuon parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä pääsen kahvin keittoon.

Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.

Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?» »On», sanoi Matti tuskin kuuluvasti. »Onkos äidillä ollut ikävä?» »On», sanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa vasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.

Nyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.

— Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi? Onko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.

— Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. — Se oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä erokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi koskevan vähän liiaksi.

— Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää. Viisussa lauletaan: »Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan».

— Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta nuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin arvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä päästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä kuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui paljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja nauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta Jertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä oli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon tuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla luettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.

— No, mistä syystä se sitten ero tuli?

— Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu. Leikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa iltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa. Semmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä päivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään, luonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä tulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta kolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat Jertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta vasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa Niemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan muijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen kirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei ole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut viipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä perää tavoittanut.

Mikon kasvot kävivät totisiksi. — Ei luulisi, jos häntä laissa lienee oikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.

— Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja lähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei tullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.

Aunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä pöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja sanoi:

— Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin tullessani Lättenperille kauppasummasta.

Sitten Mikko luki rahat ja sanoi: — Kahdeksansataa kahdeksankymmentä viisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja vähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.

— Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. — Niin sanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä meillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille kiville mennyt.

Auno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää satamarkkasta jäljellä. — Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme tarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja kirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä, lisäsi hän.

— Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon tuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. — Rupean laittamaan maata kuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni, jos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.

— Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.

— No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.

— Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en muistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.

— Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon päivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla, sitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä. Hetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat jatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina päästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt kuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan sen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu kuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.

— Vai kotona se on ruuna… No nythän me todellakaan emme ole muuta vailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden leipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan »helmenkarvallisie eloja». Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun siihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä, jok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään ollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin — ei vesipisaraa kuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei usko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta lähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat suuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää elojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.

— Ei se näkö tavoittaan mene.

— On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on siellä nytkin.

— Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin elukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään kamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko sieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta ihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa. Iltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan tullakseen siihen yölläkään.

Aunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi nureksien puhua:

— Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä. Kuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla viikolla kuuluvat alkavan käräjät.

— Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.

— Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan ajateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on viaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä puolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.

— Minä käräjiin!… Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä suhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.

— Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia vartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että se on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.

Tähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon mielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli tätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus lähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä eivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä taistelua.

Aamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja Auno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi merkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan salasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:

— Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä otan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.

Sen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka huvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja huudahti:

— Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. — Samassa hän syöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan pyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.

Huomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus mukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan tiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain itsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä mukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai pappilasta — tai mistä saisi — hakea ruotsalais-suomalaisen sanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä hakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä siltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli niinkuin ollakin piti.

Nyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille miehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat suurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen teoistaan.

— Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan Hetta, sanoi Auno ihastuksissaan. — Peltolassahan nyt kuuluu juuri olevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä talosta on loppunut sellaisten kestipaikka.

Auno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua tulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella. Tuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla äänellä hoveltaa:

— Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen todistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt, en tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään sanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi lautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä lautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.

— Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno hieman naurahtaen.

— En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja sen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa korjata.

— Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman ivallisesti nauraen.

Hetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin mustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:

— Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan haparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun sen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.

Sen sanottuaan Hetta puoleksi lentämällä leimahti ulos, ja pitkässä kaulassa oleva pää kahden puolen toihuillen mennä hutmelti Keskitaloon vievää tietä.

Kymmenes luku.

Käräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan tuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen myötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu ollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin puheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna keinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista partaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi kiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.

— Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään kumartaen. — Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin juttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä salavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama, jos saan kunnian teille näyttää.

— Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja tuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät ihastuksesta.

— Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei minun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.

— Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut, kirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan sen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja lyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.

Mikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä kirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen luo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:

— Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.

Kaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi: »Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä vielä harjaisiakin juoda».

— Älkäähän nuolaisko ennenkuin tipahtaa, sanoi Mikko jyrkästi ja kysyi: — Tuliko se nyt se asia kirjoitetuksi esiin?

— Tuli ja lujaan tulikin, sanoi lautamies jäykästi, kun kuuli Mikon äänestä, että leikki on poissa.

Tuo käräjämiesten ilkeä nauru meni Mikon koko olennon läpi ja kovetti mielen uhmaavaan vireeseen. Lähtiessään kävelemään kotiin oli Mikko samalla selvillä siitä, ettei Jertta saisi puolustajaa muualta.

* * * * *

Neljäs päivä oli tullut. Tiedettiin, että oikeus rupeaa istumaan vasta kymmeneltä. Mikko ja Jertta varustautuivat vain siksi ajoissa, ettei liikoja tarvitsisi olla muiden ilveilyjä kuulemassa. Mikko kävi katsomassa käräjähuoneen seinälle naulattua listaa, ja näki että Jertan asia oli kolmantena. Nyt menivät Mikko ja Jertta odotushuoneen loukkoon rinnakkain istumaan. Toisella puolen huonetta Jertan vastaajat todistajineen leikillisessä naurussa kuhisten pitivät koko käräjäväkeä hyvällä tuulella. Ylinnä kuului Peltolan Hetan ääni.

Mikosta ja Jertasta tuntui raskaalta, kun heidän ei käynyt puolustautuminen sanoilla. Mutta kohta huudettiin asia esiin. Mikko ja Jertta menivät oikeushuoneeseen, missä tuomari leveäpartaisena ja rauhallisen näköisenä kuin Rooman paavi selkäkenossa keinutuolissaan istuen hiljalleen keinutteli itseään. Mikko ja Jertta asettuivat oikeuspöydän eteen rinnakkain seisomaan juuri kuin vihille. Tuomari silmäili kauan siitä yli pöytänsä Jerttaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Sitten hän kumartui kirjoittamaan sekä kantajat että vastaajat pöytäkirjaansa, oikaisi taas selkänsä ja vieläkin Jertan vartaloa silmäiltyään kysyi ystävällisesti: — Mitä te nyt sanotte?

Mikko hieman selvittääkseen ääntään rykäisi ja sanoi: — Nämä miehet ovat sanoneet tämän neidin kanssa harjoittaneensa salavuoteutta, ja tämä neiti tahtoo nyt nämä miehet langetettavaksi kunnianloukkauksesta lailliseen edesvastuuseen.

Tuomari kirjoitti tämän pöytäkirjaan, kääntyi miesten puoleen ja silmät säkenöiden kysyi karkealla äänellä:

— Oletteko puhuneet sellaista tästä neidistä.

Miehet nähtävästi olivat jo valmistaneet yhteisen lauseen, koska nyt tuli kuin yhdestä suusta:

— Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.

Nyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen tuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan toisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni lukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin pöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin Taavetti sanoi kaikkien puolesta:

— Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. — Mutta tuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko käräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.

Miehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä jälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja Jerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä, ettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi oven ja kysyi: »Tahdotteko kuluja?» Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen kiljaisivat: »Tahdomme ja oikein porvoonmitalla», mutta esiinhuutaja ei vetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: »Tahdomme!»

Käräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli kuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan kuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän kävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.

Oikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat: »Asialliset sisään». Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana asiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki, että asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja alkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea pöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: »Koska kihlakunnan oikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta Turunen, on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan sadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on suoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta Turuselle maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.»

Kun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli kuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin sitä suoraa kävelemään kotiin.

Jertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden päätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon sivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden tarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:

— No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala eikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt Erkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa siellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.

Tähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan mietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi:

— Mitä sinä mietit? Etkö sinäkin voi olla iloinen minun kanssani?

— En.

— Minkätähden?

— En tiedä itsekään. Koko oikeudenkäynti oli minusta niin yksipuolinen, että se teki minuun niin kumman vaikutuksen.

— No Herra Jumala! Minkä puolesta? Sehän nyt oli niinkuin olla piti. Vai mitä siinä sinun mielestäsi oli vikaa?

— Oli paljonkin. Pitihän niittenkin miesten saada puhua puolestaan, ja se tohtorin todistus olisi mielestäni pitänyt lukea miehille, eikä tuomarin olisi tarvinnut semmoista töminätä panna toimeen. Siinä jäi sitäpaitsi selvittämättä se seikka, että meidän talonpoikien kesken sanotaan salavuoteudeksi, kun nähdään mies tytön vuoteella puhelemassa tytön kanssa, vaikka molemmat ovat niin viattomat, ettei ajatuksen vivahdustakaan ole törkeisiin tekoihin. Herrat ymmärtävät sillä toista ja sentähden olisi tuonkin tuomarin pitänyt päästä selville erotuksesta. Silloin hänkin olisi pysynyt rauhallisempana. Sakotettu miehiä kyllä olisi ja olisi saanutkin sakottaa, vaikkakin vähän vähemmän, kun rikos oli ensikertainen. Siihen nähden, että miehillä oli todistajia mukana, minä uskon että sinut on nähty miesten kanssa samalla vuoteella. Jollei sinulla olisi ollut tohtorin todistusta, niin tapannut olisit, enkä minäkään olisi täällä sinun matkassasi, vaikkapa uskoisinkin että sinä pääasiassa olet viaton.

Jertta painui alakuloiseksi aivan liki kyyneliä ja sanoi:

— Minä en sittenkään käsitä, minkätähden sinä tahdot puolustella noita miehiä, vaikka uskot kai, että minä niitten jalkeille laittamaan juoruun nähden olen viaton. Kun sinä olet mies, niin et osaa asettua minun kannalleni etkä voi arvata, mitä minä olen saanut kärsiä ja saan, jos Erkki ainiaaksi on hyljännyt. Uskon kuitenkin, että kääntyy Erkin mieli, kun hän saa kuulla oikeuden päätöksen.

— Ihan täydellisesti osaan asettua sinun kannallesi ja osaan arvostella kärsimyksesi, mutta samalla uskon, että niissä on osa omaa syytäsi. Kun sinä rakastit Erkkiä ja Erkki rakasti sinua, niin turha sinun oli lähteä muuta hupaa tanssipaikoista hakemaan ja öitä siellä viipymään.

— Mutta mitä minä siellä sitten olen pilautunut?

— Et pääasiassa. Mutta sitä tietä sait Erkiltä erokirjeen. Ja se osa on omaa syytäsi.

— Eipä sitä saa syötyä takaisin… Uskon toki, että Erkki ymmärtää minua, sanoi Jertta ja suuret kyyneleet valahtivat kasvopäille.

Mikko ei enää tahtonut lisätä Jertan alakuloisuutta. Kääntääkseen puheen koko jutusta muualle hän sanoi:

— On kummallisen lämmin ja kaunis ilma, vaikka lokakuu on loppumaisillaan. Usein tähän aikaan ajellaan reellä, onpa joskus rekikeli ihan parhaallaan, vaan nyt on maa sula ja lämmin. Saattaisi vaikka perunaa nostaa ja naurista listiä.

Puhe siirtyi maanviljelysasioihin ja Juhaniin, kesämieheen, jonka ansiota töiden onnistuminen pääasiassa oli. Näin jutellessa päästiin kotiveräjälle, josta Auno nähtyään tulijat juosta huurotti avopäin ja avojaloin vastaan ja ennenkuin pääsi luoksekaan, huusi:

— No miten se kävi kärpän nylky, nahkan otto oravalta?

— Hyvästi ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu, sanoi Jertta iloisesti nauraen.

Tulijain luokse tultuaan Auno pistäytyi Mikon ja Jertan väliin ja Jerttaa kädestä pitäen kysyi: — Miten se sitten meni?

— Tienasivathan ne miehet vähän, sanoi Jertta. — Sata viisikymmentä markkaa kukin saivat sakkoa ja yhteensä meille sata markkaa kuluja; saamme periä keltä varoja löytyy.

— No, sitä ne olivat juuri vaillakin! Oliko siellä todistajat, Kerilän Inka ja Peltolan Hetta?

— Olivat toki, ja oli niillä puolikymmentä muuta todistajaa, mutta niitä ei tarvittu, ei heidän eikä meidän todistajia.

— Mutta sepä nättiin lupsahti lukkoon… Miehilläkin todistajia, mitä varten?

— Kukapa sen tiesi, mutta oli niitä Kettulan veljekset kumpaisetkin ja Rahulan kaksi pojan väikkänää ja Sipilän Janne ja vieläpä kuudeskin, Ypykän Kustaa, kaltainen poika kuin aidaksen särmä.

— Mitä ne sanoivat.

— Kaikilta putosi kieli, kun tultiin oikeudesta.

— Ähäh! Vai putosi kieli Hetankin suusta! Sen se sietikin. Mutta mitä tuosta kaikesta nyt sanoo Erkki? Mikko saa lähteä käymään Niemelässä.

— En lähde minä, sanoi Mikko jyrkästi. Sen puolen asiasta saatte jakaa keskenänne.

— Tuntuu siltä, että sinne täytyy lähteä minun, sanoi Auno. Jertta itse on sopimaton.

— Lähdepä todellakin, lähde paikalla, sanoi Jertta ihastuksissaan.

— En lähde ennenkuin huomenna. Antaa hänen nyt vähän jäähdähtää tuon asian, ettei aivan rapa kurkussa lähdetä juoksemaan, sanoi Auno ja tyytyväisin kasvoin astui etumaisena pirttiin, missä Matti keltaisenkirjava kolttu yllään punaposkisena, kädet levällään nukkua reuotti kehdossaan.

Huomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun kohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään kahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin. Ja ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon juova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja päähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:

— No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?

Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle ja sanoi:

— Tuosta kai näet mitä kuuluu.

Jertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen sisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot hulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän taas hypähti.

Sen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen kysyi: — Mitä siinä luetaan?

— Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi Jertta. — On vain: »Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen kuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni. Sydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan sinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla tiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään. Oma Erkkisi.»

Yhdestoista luku.

Jertta oli viety Niemelään ja Mäkelässä Mikko, Auno ja Matti olivat kolmen. Mikko veti muraa pelloille ja maaliskuussa oli kaikilla pelloilla sitä aalto aallon vieressä. Ainoastaan laihopellon lumen pinta näkyi sileänä, murarystyjen synnyttämiä nietosjuovia ei näkynyt.

Oli tuiskuinen maaliskuun sunnuntai, eikä aurinkoa näkynyt koko päivänä. Keskitalosta oli kuitenkin oltu kirkossa ja kirkkomiehet toivat postista saamansa kirjeen Mikolle. Kirjekuoressa oli kummallisen kuluneella herraskädellä niin huonosti kirjoitettu Mikko Mäntysen nimi, että siitä tuskin sai selvän. Mikko katseli sitä kauan ja koetti arvailla, kuka tuo nyt on tuo kirjoittaja. Viimein hän kuitenkin aukaisi kirjeen, josta näki, että kaksi kirjearkkia oli aivan täyteen kirjoitettu vielä huonompaa ja oikein tiheää kirjoitusta. Mikko hymähti itsekseen arvellen, että onpas työtä täksi kevääksi, ennenkuin tuo on selvänä. Tuntui lamauttavalta ruveta sitä ollenkaan lukemaan. Mutta viimeisen sivun alla seisoi: »Nygren, kruununnimismies.» Kuuma virta hulmahti Mikon koko olennon läpi, sillä hän arvasi, että tuossa on nyt selvänteko niistä lappalaisista. Ja oikein hän arvasikin. Se lappalaisten juttu oli päättynyt, ja nimismies siitä hyvästä, että Mikko oli lappalaiset toimittanut hänen käsiinsä, oli tässä kirjeessä juurta jaksaen kuvannut koko oikeudenkäynnin. Mutta Mikko ei kerjennyt lukea muuta kun kaksi sivua, kun kaksi lautamiestä, Taanun Tuomas ja Komulan Kusti, ajoi pitkällä, tyhjällä matkareellä kartanolle ja kiireesti pistäytyivät pirttiin.

Mikko huomasi jo tulijain kasvoista, että niillä on jotakin asiallista asiaa. Mutta hän kysyi vain rauhallisena, mitä sitä vieraille kuuluu.

— Eipä muuta, kuin että nimismies laittoi meidät teitä hakemaan sinne puheilleen, mitä lienee hänellä asiaa, sanoi Tuomas hieman nenäänsä änkyttäen, jotta ääni kuuluisi hieman herraisemmalta.

— Nimismies? No, mitä sillä nyt semmoista kiirettä?… Sanokaa nyt hänelle, että tulen huomenna, kun nyt on näin tuisku. Jos ei huomenna juokse suksi, niin tulen hevosella, sanoi Mikko arvelun alta.

— Ei, kyllä se nimismies tahtoi, että tulisitte meidän mukana. Meidän reessä pääsette suksitta ja hevosetta, sanoi Tuomas yhäkin virallisemmasti nenäänsä änkyttäen.

Mikko kuuli nyt, että miehet on varta vasten laitettu häntä hakemaan, jotapaitsi vierasten ääni ja eleet kuvastivat jotakin outoa ja salaperäistä, josta hän tahtoi mitä pikimmin päästä selville. Mikko rupesi sukimaan nuttua ja turkkia ylleen ja sanoi: — Koska asia on niin, niin tässä on mies, joka ei ole painojen alla lähdön aikana.

Saatuaan turkin ylleen, lakin päähänsä ja naulassa riippuvat kintaat käteensä syöksähti Mikko ulos, ja sillaikaa kun vieraat käänsivät hevostaan matkalle, kävi navetassa iltaruokintaa toimittamassa olevalle Aunolle sanomassa: — Nimismies on kutsunut minut puheilleen. Lähden siellä käymään, tulen iltasella, vaikka myöhälläkin kotiin.

Sen aukiolevasta navetan ovesta kuultuaan vieraat ivallisesti naurahtelivat ja mutisivat keskenään, mutta Mikon tullessa reen luo ja heittäytyessä reenperään istumaan vieraat kävivät totisiksi. Reessäkään ei puhuttu mitään. Kusti korkealta kuskipukilta ohjasi hevosta, ja Tuomas Mikon rinnalla rekiperässä äänetönnä istua toivotti ja katseli käsissään olevia pitkävartisia ruskeita koirakintaitaan.

Nimismies, laiha ja musta mies, jolla oli toinen jalka korttelia lyhempi, lähti huoneensa perältä tulla lynkkäilemään, kun Mikko oli tullut sisälle. Hän oli ystävällisen, mutta levottoman näköinen. Hän pyysi Mikkoa peremmäksi istumaan. Itse hän vain kävellä lynkkäili salin lattialla ja puheen aluksi ystävällisesti kysyi Mikon kotitöistä. Mikko kertoi vetäneensä muraa koko talven, nelisen tuhatta kuormaa kaikkiaan.

— Nelisen tuhatta! Nelisen tuhatta kuormaa mutaa! Aivanhan ne ovat kukkuripäänä kaikki pellot.

— Pitäisi sen näkyä, kun alkaa lumi sulaa. Nyt ne ovat lumen peitossa, kun on haljalleen vedetty, sanoi Mikko tyynesti.

Nimismies ei osannut enää jatkaa tätä keskustelua, hän tuli äänettömäksi ja huolestuneen näköisenä käveli lattialla. Viimein hän saattoi ryhtyä asiaan, mikä näytti olevan hänelle erittäin vaikeata:

— Minulla on verrattoman ikävä asia teille ilmoitettava. Itsensä keisarin allekirjoittaman ukaasin perusteella minun täytyy teidät vangita ja lähettää Pietariin. Teillä on kai siinä porojen varkaitten sitomisjutussa, jota sanomalehdissäkin on kerrottu, ollut riitaa keisarin lähettämän rajaherran kanssa ja te olette sitä lyönyt. Ja nyt on Suomen kenraalikuvernöörin ja läänin kuvernöörin kautta tullut minulle ukaasi, että minun pitää viipymättä luotettavasti vangittuna lähettää teidät Pietariin.

Mikko meni aivan turraksi, tuntui siltä kuin ei lähtisi verta, vaikka mihin kohtaan puukolla pistäisi. Vaaleana kuin haavan lastu olivat Mikon kasvotkin ja hätäiset silmät kuoppiinsa painuneina. Kuitenkin tointui hän siksi hämmästyksestään, että vapisten sanoi:

— Miten on mahdollista, että minut viedään Pietariin, vaikka asia on tapahtunut Suomen puolella? Minulla on tässä Lapin nimismiehen kirje, josta näkyy, että tappelu on tapahtunut Suomen puolella ja että tuo keisarin lähettiläs niitä rosvoja puolustaen hyökkäsi ase kädessä minua vastaan, jolloin minun täytyi oman henkeni varjeluksessa sitä lyödä. Minä olin nimismies Nyykreenille sinne erämaahan lähtiessäni luvannut, että otan kiinni ne lappalaiset vaikka millä hinnalla, jos tapaan Suomen puolelta. Ja kun sattui niin hyvin, että tapasin kokonaista yksitoista venäjänlappalaista tappamasta suomalaisten poroja, niin en heittänyt niitä vangitsematta, vaikka itse Venäjän keisarin lähettiläs niitä puolusti. Ja tästäkö minut vangitaan vietäväksi Pietariin hirtettäväksi? Sitä ei toki suuri Jumalani salline.

Kyyneleet karvastelivat kuin suola Mikon silmiä.

Nimismies luki Mikon antamaa kirjettä ja levottomasti kävellä kynkkäili lattialla. Väliin hänen kasvonsa vaalenivat, väliin taas tulistuivat. Viimein hän laski kirjeen pöydälleen ja ikäänkuin väsyneenä pitkästä kävelystään istui pianon viereen tuolille ja mietteissään sanoi:

— Oli sekä minulle ja teille onni tai oikeastaan Jumalan sallimus, että juuri nyt tärkeimmässä hetkessä joutui tuo Nygrenin kirje tänne. Tuo kirje voi meitä auttaa. Jos tahdon olla aivan virallinen, niin ei minun auta muu kuin tuon ukaasin perusteella vangita teidät ja lähettää suoraa tietä Pietariin. Mutta virkavalani velvoittaa minua noudattamaan Suomen lakia ja valvomaan Suomen kansalaisten oikeuksia, ja siksi voidaan ehkä Nygrenin kirjeeseen nojaten järjestää asia niini että kun laitatte kaksi valtion virkamiestä takuuseen siitä ettette karkaa tällä välillä, niin vastataan kirjeellä tämä kerta. Nygrenin kirjeeseen viitaten te selitätte, että Venäjän lähettämä herra on ammattivarkaita vangittaessa käynyt aseellisesti puolustamaan varkaita ja tällöin saanut sen vamman. Ja vaatikaa hänet haastettavaksi ja varmasti vangittuna lähetettäväksi Suomen-Lapin välikäräjiin vastaamaan osallisuudestaan suomalaisten porojen varastamiseen ja teurastamiseen. Keskiviikkona lähtee täältä posti. Tuokaa tänne selityskirjelmänne ja kirjallinen takuu, ettette karkaa, niin minä teidän papereihinne liitän oman lausuntoni ja Suomen lakien valvojana ja yleisenä syyttäjänä vaadin Venäjän edustajan, insinööri Nikiforovin vangitsemista ja lähettämistä Suomen-Lapin käräjiin. Luulen sen tepsivän, sillä venäläiset tavallisesti pelkäävät Suomen oikeutta enemmän kuin kuolemaa.

Epätoivon kuilusta kohoava Mikko tunsi sydämensä läikehtivän iloa, tuskallinen puristus oli lauennut, taas kangasti elämä rakkaana, entistä kalliimpana. Kaikin voimin puristaen hyvästeli hän nimismiestä lähteäkseen kotiin.

* * * * *

Keskiviikon aamupäivällä oli nimismies juuri pukeutunut, kun Mikko saapui nimismiehen saliin kasvot hymyssä. Hän tiesi puolustuskirjelmänsä ja takauskirjan olevan hyvässä kunnossa ja työnsi nyt paperit nimismiehen käsiin. Silmättyään ensiksi takauskirjaa nimismies naurahti iloisesti ja sanoi:

— Onpa siinä ukkomiehet takuussa, kun reservikomppanian päällikkö Furuhjelm ja kaupungin pormestari Normén…

Sitten hän luki Mikon selityskirjelmän ja mitä kauemmin hän sitä tarkasteli, sitä loistavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Viimein hän päätään punauttaen sanoi:

— Tämä on hyvä. Tähän kun minä liitän yhtä pontevan lausuntoni, virkani voimalla vaadin Nikiforovin toimittamista Lapin käräjiin ja lähetän nämä paperit Suomen valtiosihteerin kautta keisarille, niin luullakseni sille tielle häviää koko juttu. Jos ei ennen huhtikuun loppua kuulu mitään, niin saamme uskoa, että siitä pahasta olemme ainiaaksi päässeet. Kun ei kuvernööri ole ukaasiin mitään merkinnyt, niin me kerkiämme tässä välissä Lapin tuomarilta saada oikeuden pöytäkirjat ja Nygreniltä täydellisen todistajain vakuuttaman selityksen, että Nikiforov on aseellisessa rosvojen puolustustaistelussa saanut vammansa. Joka tapauksessa tulee asia Suomessa tutkittavaksi, ja silloin ei ole hirttonuorasta pelkoa. Näkyy olevan näkymättömän vallan johto tässä asiassa…

Nimismiehen täytyi nyt ruveta kirjoittamaan, jos mieli saada paperit postiin.

Mikko lähti ja tultuaan nimismiehen asunnosta hän tunsi olevansa irti maasta avarassa ilmassa kuin paulasta päässyt lintu, joka ei ensi hetkessä kerkiä ajatella, mihin lentää. Lentää huitelee vain sinne ja tänne, mutta jokaiseen siiven lyöntiin vastaa vapaudesta puhuva ilma. Mikkokaan ei muistanut jalkojaan, onko niitä vai ei. Mieli oli vain siinä nimismiehen viimeisessä puheessa ja siinä sattumassa, että Nygrenin kirje oli joutunut hänen pelastajakseen. Jos se kirje olisi joutunut päivääkin ennen hänen käsiinsä, olisi hän sen ehkä polttanut, ja silloin tuo vanha, raihnainen nimismies olisi vanginnut hänet, kun ei olisi tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, ettei kuvernööri ollut ukaasiin liittänyt mitään erikoismääräystä.

Nämä mietteet kohottivat Mikon yläilmoihin, hän ei koko kotimatkalla muistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja väliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät kotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla Venäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän hillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan iloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista leipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy kasvoilla kipelehti lattialla.

Auno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: — Terveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa? Mikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni valjastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen lähti vetämään murahaudalle päin.

Kahdestoista luku.

Aika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun päivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.

Jertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat laitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä kylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen kalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat vaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.

— Eikö lähdetä joukolla tuonne soutelemaan, sanoi Auno, kun minulta niin harvoin tulee lähdetyksi eikä usein pääsekään. Sitä on aina jotakin, joka hännästä pitää.

— Lähdetään vaan, sanoi Erkki. Vai mitä sanoo Jertta?

— No sitähän lähdetään, sanoi Jertta innostuneena, vaikka tiesi kohta olevansa tulemassa äidiksi.

— Minä myöskään en pane vastaan, sanoi Mikko ja nousi seisoalleen lähtemään.

Auno pujotti nyt Matille vaaleankirjavan tähtikirjaisen koltun ylle, päähän pani tupsupäälakisen, punaisella ja sinisellä langalla koristellun, pumpulivaatteesta tehdyn hammaspartaisen keveän myssyn ja lähti Mattia kädestä taluttaen rantaan. Aunon jälkeen lähtivät toisetkin.

— Eikö sillä niin matalalla miehellä ole liian lyhyet askeleet, Erkki kysyi? Etkös tulisi minun syliini?

— Ei ne ole pitkiä ne askeleet, mutta kun niitä tulee sakeaan kuin sian porsaalla, niin kyllä se matka edistyy, sanoi Auno. — Antaahan sen ensi alusta kävellä, kannetaan sitten kun askeleet alkavat harveta. Pian alkoikin Matti väsyä. Erkki koppasi hänet syliinsä ja sanoi: — Oh, miten on raskas mies. Ei se näin raskas mies jaksa pitkältä kävellä, meidän keveämpien sitä pitää jalkoina olla.

— Mutta ennen sen heität kuin rantaan pääset, on se Matti siksi tuoreista aineista, sanoi Auno hymyillen.

— Eihän mitä! Kyllähän mies miehen kantaa, vakuutteli Erkki.

Mattikin näkyi uskovan Erkin puheen. Jalat hervottomina hän istui Erkin käsivarrella ja toisella kädellään pidellen Erkin kaulasta suurilla silmillään katseli kulkijoita.

Tultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui soututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle venhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin matka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan vaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli vaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn kaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden heinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi. Venhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä Mäkelän kuuseen ja sanoi:

— Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin tummanvihreä vuorenkukkula.

— Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon silmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja hän sanoi:

— Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee piiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten hän siellä on?

— Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi soutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt venheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja kiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan kutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua nyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi voimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. — No Jumalan tähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin kotkan repimä!… Nouse pois ja tule venheeseen.