KUUSTEN JUURELLA (continued 3)

— Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni sammalesta.

— No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno tarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat katsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat pian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen, että takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona, kulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä laaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin melkein umpeen turistunut.

Tyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi tiedustamaan:

— Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?

— Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.

— No, mistä syystä?… Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane. Mikä sillä oli olevinaan syynä?

Tyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi:

— Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna ajoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät olivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan toisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen nurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä lähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset eivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa palasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä sitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän tuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta hänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne takaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi tappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja juoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja noituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä. Se noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta pellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen ollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.

— Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.

— En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.

— Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?

— Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan lukukirkkoon.

— Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.

— Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?

— On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö kädellään osoittaen päälakeensa.

— Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?

— Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.

— Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.

— Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista… Nyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa alkoi itkeä.

Mikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti, sanoi nyt jäykästi:

— Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin ehkäpä tukkasi saavat rauhan.

— En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät väkiselläkin… Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei väkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.

— Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua meiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.

— Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun äitini sisaren tyttö… Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi Auno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.

Sikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä, voiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön aittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä, mutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.

Mikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne kutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta päin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja silloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.

Pekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin. Vieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun hän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:

— Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan toimittautua mukaan.

Sen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut ainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:

— Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin kerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle turvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.

— Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies! Siihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen vihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.

Mikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: — Etkö meinaa totella sanaani?

Pekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti kiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos poristen: —- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä tänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä lähdet niitten mukaan itsekin.

Sen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat askeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja räiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen samaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen näköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen vilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät akkunasta katsomaan. Auno nauraen:

— Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.

Sikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa kaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään koituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.

Oli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko talvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta. Matkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen Salmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon kuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.

Sikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen kirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan marjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat kohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria mansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit. Laskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:

— Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia syöntiastioita meidän talossamme ei ole.

Vieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita. Pian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan porsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista mokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi paloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan sekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt Sikriin, sanoi:

— Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä antaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?

— Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.

— Aivanko totta?

— Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka. Äitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin löytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan, kuten kuolinhaavan saanut metsän otus.

Kaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan Sikriin ja Aunoon.

— Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa kuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren kiehkura.

— Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat silmät säihkivät tulisina.

— Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla hakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.

— Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. — Olisi sietänyt saada halosta muistoa sen asiamiehen.

— Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista pitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi Auno.

— No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi? Lähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.

Sikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta. Auno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: — No sano nyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.

Sikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: — Lähden.

— Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.

— No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi kamreeri jäykästi.

— Ei tule. Ei tule, toisti rouvakin. — Me täällä Salmenniemen kirkonkylässä ja lähipaikoilla kyläilemme noin viikon päivät. Sitten kotimatkallamme poikkeamme ottamaan sinut mukaamme. Niinkauan saat olla tämän hyvän emännän turvissa. Sitten meissä Jumalan avulla on turvaa kaiken puolesta, sen lupaamme.

Marjasyönti oli loppunut. Kamreeri nousi lähtemään. Isäntäväen kiellosta huolimatta kaivoi kukin vieraista taskustaan markan ja heitti pöydälle ja kiirehti Aunoa ja Sikriä hyvästelemään. Ja kohta nähtiin valkolakkisia nuoria miehiä ja valkolakkisia neitejä rinnakkain parikkaina, jälkimäisenä parina harmaahattuinen kamreeri ja tummapäähineinen rouva, kävellä heilottavan alasmäkeen painuvaa kirkonkylälle vievää tietä.

Vierasten kadottua metsän suojaan Auno ja Sikri tulivat pöydän luo ja luettuaan kahdeksantoista hopeamarkkaa ja kaksi viisimarkkasta sanoi Auno:

— Saitpa, Sikri, hyvän hinnan marjoillasi. Näillä ostetaan nyt vaatetta ja laitetaan, ettei Pekkilän ryököissä tarvitse lähteä Mäkelästä. Nyt, Jumalan kiitos, sinun kurjan orporaukan edessäsi loistaa elämä, eikä kuolema ole enää katsomassa vasten silmiäsi.

* * * * *

Sikri oli viety ja kesä oli kulunut jo lokakuuhun saakka. Pekkilästä päin ei kuulunut hiiren hiiskausta. Mutta eräänä päivänä Mikko Aunoineen ja Matti-poikineen istui päivällispöydässään mitään pahaa aavistamatta. Väliin he katselivat ulos, kun pilvien raosta paistavat auringon valolevyt tuulen nopeudella kulkivat vaarojen rinteitä ja laaksojen pohjia jättäen harmaan pimennon jälkeensä. Hulmahtipa aina pirttikin valoisaksi ja lattialle ilmestyi akkunoitten laajuiset valovyöt, jotka samassa katosivat ja huone peittyi levottomaan pimeään. Valon leikitellessä tällä lailla rauhattomasti tuli lautamies kahden toverinsa kanssa pirttiin. Miehet istuivat umpimielisen näköisinä penkille.

Mikko luki kasvoista vieraitten asian, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään, kysyipä vain:

— Mitä sitä vieraille kuuluu?

— Eipä liikoja, sanoi lautamies. Sitten hän rykäisi tekorykäyksen ja sanoi: — Pekka Pulkkinen se vaatii sinua oikeuteen lapsensa valtaamisesta ja sen kaupitsemisesta orjaksi.

— Hohhoh! Nytpä eivät ole asiat pienuudella pilassa, sanoi Mikko ääneensä nauraen. — Eiköhän tuossa olisi vähän niinkuin tinkimisen varaa.

— Oikeuspa hänet tutkii… Onhan siinä vähän paha puoli se, kun ette pitäneet tyttöä kotonanne, vaan päästitte alaikäisen siirtymään maailman jalkoihin.

Mikko hymähti vain eikä jatkanut minkäänlaista puhetta. Vieraat näkivät Mikon ylpeän mielen ja nousivat lähtemään, mutta silloin Mikko sanoi:

— Elkääpä kiirehtikö ennenkuin laitan teidät asialle. Timolan isäntä ja emäntä ja Pikkulan Santra ovat haastettavat minulle todistajiksi siinä Pulkkisen jutussa. Mikko haki kamarista sopivat haastepalkkarahat ja heitti ne ylpeästi lautamiehen kouraan. Nyt lautamieskin ymmärsi seurueineen lähteä pois.

Oikeuden istuntohuoneessa seisoi yleinen syyttäjä hajasäärisenä ja virallisesti pönäkkänä, seisoi tavallisella paikallaan oikeuspöydästä kolmisen askelta syrjässä. Tuomari oli heittäytynyt keinutuolinsa selkänojaa vasten selkäkenoon ja silmäili tarkoin Mikkoa, näkyisikö miehessä arkuuden merkkejä, kun se on niin törkeästä rikoksesta haastettu. Mikko kuitenkin seisoi rauhallisena tuomaria vastapäätä, verkalleen käänteli päätään nähdäkseen huoneen kaikille suunnille. Tuomari kääntyi kantajan puoleen ja kysyi sävyisästi:

— Mitä tässä nyt sanotaan?

Pekkiläinen rykäisi kaksi tekorykäystä, kohotti harmaakulmaisen suuren päänsä pystyyn, jolloin kaulasta näkyi pystyssä töröttävä, tummanharmaaksi pinttynyt hurstipaidan kaulus, joka oli kaitaisella silkkihuivin siisnalla alempaa sidottu kiinni, aukaisi suunsa ja sanoi:

— Tämä vastaaja Mikko Mäntynen viime kesäkuussa valtasi ja anasti minun alaikäisen lapseni Sikrin ja sitten kuukauden perästä, viime heinäkuussa kaupitsi sen Merikaupunkiin orjaksi.

— Merikaupunkiin orjaksi? keskeytti tuomari.

— Niin, Merikaupunkiin orjaksi, siten tuottaen minulle, lapsen isälle, sanomatonta harmia ja tuskaa. Tästä aivan ennenkuulumattomasta teosta vaadin hänen langettamistaan kaikkein ankarimpaan edesvastuuseen ja rangaistukseen.

Tuomari kirjoitti kantajan kanteen pöytäkirjaan ja kääntyi sitten Mikkoon päin kysyen lauhkeasti: — Mitäs tähän nyt sanotte?

Mikko rupesi verkalleen ja jäykästi kertoilemaan, millaisessa tilassa tyttö oli löydetty, miten häntä oli Mäkelässä hoidettu ja miten hän sitten oli joutunut kamreerin perheeseen. Hän uskoi tehneensä siinä tytölle hyvän työn, tyttö oli sieltä jo kirjoittanut ja kiittänyt Mikkoa.

— Lääninkamreerin hoitoon Merikaupunkiin, itsekseen jatusti tuomari.

Pulkkisen todistajat kävivät ensin kaikki puhumassa, sitten huudettiin Pikkulan Santra sisään. Hän astui keihakkana oikeuspöydän eteen ja jo tulennasta näki, että muija tietää jotakin. Kun tuomari oli kysynyt, mitä Santra asiaan tiesi, suoristui Santra vieläkin suoremmaksi ja sanoi kelkkeästi:

— Tiedän minä sen, että likellä Pekkilätä asuessani olen usein nähnyt, että tämän Pekka Pulkkisen eukko, Sikrin äitipuoli, on repinyt Sikrin tukkia ja lyönyt sitä kuin järjetön. Tyttö on paennutkin toisiin taloihin, mutta tämä ukko on keppi kädessä pakottanut tytön palaamaan takaisin. Ja viimeksi viime juhannusaamuna pellollaan akka rääkkäsi tyttöä, repi tukkia, otti pellosta kiven mukulan ja mukiloi sillä tyttöä päähän. Ja miten olisikaan tyttöparan käynyt, jos en olisi kerjennyt hätään ja jo näkösen päästä huutanut: »Elä tapa, elä sen tulinen ruoja tapa sitä tyttöä!» Silloin se kuitenkin heitti uhrinsa käsistään ja tasakäpälässä hyppien, noituen ja tappaa uhaten mennä rötkelti huoneeseensa. Luultavasti se häpesi minua.

Santran puheen aikana tuomarin kaulasuonet pingottuivat paksuiksi makkaroiksi ja korvain lehdetkin kävivät punaisiksi kuin hiili.

Kun Santra sai mennä ulos, avasi Pekkiläinen suunsa jotakin sanoakseen, mutta tuomari jyristi kohta kantapäätään lattiaan ja kielsi miestä puhumasta.

Kesti kauan ennenkuin tuomari tunsi sen verran rauhoittuneensa, että tavallisella äänellä voi sanoa, että isäntä Timonen käsketään sisään. Se olikin nokka oven raossa jo odottamassa aukaisua, kun tiesi, että hänen vuoronsa tulee Santran jälestä. Timolan isäntä kertoi miten Pekkilän Sikri mustelmille lyötynä oli viime kevättalvella tullut hakemaan häneltä turvaa ja miten raa'alla pakotuksella tyttö oli haettu takaisin kotiin.

Kauan kesti odotusta ennenkuin huudettiin kaikki asialliset sisään. Tuomari alkoi jyrisevän kovalla äänellä lukea, että kihlakunnanoikeus on katsonut oikeaksi kumota kanteen ja tuomita kantajan vastaajalle, Mikko Mäntyselle maksamaan oikeudenkäyntikuluja kahdeksankymmentä markkaa sekä kantajan loukkaamisesta sata markkaa ja orvon tyttönsä sopimattomasta hoidosta kolmesataa markkaa sakkoa, joista puolet Suomen kruunulle ja puolet vastaajalle.

* * * * *

Lappalaisten vangitseminen samoin kuin Jertan ja Sikrin jutut tuottivat Mikolle kuntalaisten luottamuksen. Mikon suora, järkähtämätön oikeudentunto ja uhrautuvaisuus oikeuden puolesta tuli yleisesti tunnetuksi.

Kolmastoista luku.

Oli talvinen pyhäilta, pakkanen paukahteli nurkissa, täysi kuu hopeanhohtavana paistoi itäiseltä taivaalta. Kuun valossa sekä maalle että kuusen oksille karttunut lumi säteili pieniä kirkkaita säteitä.

Mikon luo Mäkelään oli tullut neljä kunnan luotetuinta miestä valittamaan rovastin ahneutta ja väärinkäytöksiä saatavain kannossa. He olivat tulleet ajatelleeksi, että rovasti ehkä häpeäisi, jos tuosta kirjoitettaisiin sanomalehteen. — Me päätimme pyytää sinua sitä tekemään, meiltä muilta se ei synny, ja jos joltakin syntyisi, niin se on rovastin suosiossa, ja koirahan ei koiran häntää polje, sanoivat miehet.

Mikko ajatteli kauan ja viimein sanoi: — Kyllä minusta se tuntuu tavattoman vastenmieliseltä, mutta kun se on teidän tahtonne ja ehkä monen muun tahto, niin jospa kirjoitan, tuli hänestä perästäkin tuohta tai malkaa.

Kun asia oli päätetty, haki Mikko paperinsa ja kirjoitusneuvonsa pöydälle ja rupesi kokonaiseen isoon arkkiin kirjoittamaan. Vieraat tupakoivat äänettöminä, eivät keskinäiselläkään puhelullaan tahtoneet häiritä kirjoittajaa. Kirjoittaessa Mikon korvalliset ja kasvotkin tulistuivat ja väliin lauhtuivat. Puolitoista tuntia saivat vieraat tupakoida, ennenkuin se arkki oli täyteen kirjoitettu ja kirjoitus valmiina, jolloin Mikko sanoi:

— Kuulkaapas nyt kun luen, onko tässä teidän mielestänne liikaa tai lisättävää.

Kun Mikko oli lukenut loppuun, sanoivat vieraat kuin yhdestä suusta:

— Siinä ei ole rikkaakaan liikaa, ja muutenkin on sanottu, mitä sanottavaa on. Olemme valmiit kirjoittamaan alle.

— Riittää kai se, kun minä yksin kirjoitan alle, sanoi Mikko, haki kirjekuoren, johon kirjoitti: »Kalevalan Kaiulle», ja pani kirjeen sen sisään. Miehet saivat sen viedä postiin.

Tulevana pyhänä olikin se Kalevalan Kaiussa toista palstaa pitkänä kirjoituksena luettavana. Kirkkomiehet toivat pappilasta kuulumisia, että rovasti aikoo nostaa kunnianloukkausjutun Mikkoa vastaan. Mikon mieltä hieman vavahutti, mutta kun hän tiesi totta kirjoittaneensa, niin ei osannut mitään pelätä. Tuntui vaan vähän ilkeältä joutua taas käräjiin, hän kun ei halunnut miksikään käräjäpukariksi, vaikka oli saanut jo muutaman kerran käräjätuvassa käydä.

Rovasti haastoi Mikon maaliskuussa pidettäviin käräjiin, kuten oli uhannut.

Pappilassa oli suurin juhlallisuuksin vietetty rovastin viidettäkymmenettä nimi- ja syntymäpäivää, ja tuomarikin, hovioikeuden määräämä uusi tuomari — oli ollut siellä ja viipynyt myöhään yöhön, minkä tähden tänä aamuna aloitettiin oikeuden istunto kaksi tuntia myöhemmin kuin muina päivinä. Hyvin olivat tuomarin kasvot pöheisinä, silmävalkeaiset verestävinä ja ääni äräkkänä. Kauan piti miehen tuomioistuimellaan rykästellä ja kakistella ennenkuin hän kykeni puhumaan.

Rovasti näkyi heränneen ennemmin kun tuomari. Hyvin olivat pöheissä rovastinkin kasvot, mutta leveä leuka oli ajeltu sileäksi, rosoinen nenä ja risaiset kasvotkin hohtivat puhtautta. Hienot huulet luonnottoman kehnotekoisen nenän alla nipistyneinä visuun, pitkä musta viitta yllään ja sanomalehti kultasormuksisessa kädessään seisoi nyt rovasti oikeushuoneessa keskellä lattiaa.

Lautakuntakin istui penkillään kymmenmiehisenä rivinä kenkiään katsellen. Kaikki näkyivät odottavan, milloin tuomari kykenee tehtäväänsä. Viimein kuitenkin tuomari loi ruskeat pullistuneet silmänsä rovastiin ja örähti: — Mitä tässä nyt sanotaan?

Rovasti kumarsi niin syvään, että pitkän viitan helmat huiskahtivat ylemmäksi vyötäisiä ja sanomalehteä tavattoman pitkällä kädellään ojentaen tuomarille rykästellen sanoi:

— Ehkä minulla on kunnia korkealle oikeudelle esittää tämä sanomalehti, jossa on tämän vastaajan kirjoitus, joka äärimäisen hävyttömästi loukkaa minun kunniaani. Minä en ole pakottanut vastaajaa saatavissani maksamaan penniäkään liikaa, jota paitsi minä olen Jumalan palvelija ja hänen pyhän evankeliuminsa saarnaaja, mikä tekee syytöksen vielä raskaammaksi. Toivon, että korkea oikeuskin ymmärtää minua ja tuomitsee tämän hävyttömän vastaajan tästä teosta mitä ankarimpaan rangaistukseen. Aa… — Rovasti esitti tämän kanteensa hartaalla saarnanuotilla ja aikoi panna loppuun aamenen, mutta huomasi keskeyttää.

Tuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti sitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin katsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi:

— Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut sinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut jyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän annoksen villoja ja niin poispäin. Onko tämä totta?

— Kun rovastin saatavien kanto on luonnossa maksaen ollut tuollaista määrätöntä, niin omasta kohdastani olen suorittanut rahalla, enkä saa tässä selvitetyksi, mikä siinä on liikaa, mutta eihän kirjoituksessani puhutakaan minun yksityiskohdastani, siinä puhutaan yleisön puolesta, sanoi Mikko jäykästi.

— Sinä et ole yleinen syyttäjä, täällä on meillä yleinen syyttäjä, ärjäisi tuomari kädellään osoittaen nimismieheen, joka sekin kasvoista ja silmistä päättäen oli illalla ollut rovastin nimi- ja syntymäpäivillä.

Mikko näki mitä tuleva on eikä tahtonut enää jatkaa puhetta puolestaan, sanoi vain kylmästi: — Kuunneltakoonhan kuitenkin todistajat.

Mikolla oli kaikki ne neljä miestä todistajina, jotka olivat Mikkoa pyytäneet kirjoittamaan.

Kun yksi heistä valansa tehtyään sai jäädä sisään, kysyi tuomari, oliko tämä nähnyt rovastin pakottavan Mäntystä liikamaksuihin.

— En minä sitä pakotusta ole nähnyt Mikko Mäntysen suhteen, mutta sen minä kyllä tiedän, että rovastin saatavainkantotapa on ollut semmoinen kuin siinä sanomalehtikirjoituksessa luettiin, sanoi todistaja varmasti.

Mutta todistajan suusta sanan katkaisten tuomari ävähti: — Tässä ei ole kysymys yleisön asioista, tässä on vain kysymys, onko rovasti pakottanut vastaajan maksamaan nämä sanomalehdessä mainitut liikasaatavat. Jos ette sitä tiedä, niin saatte mennä ulos.

Todistajan korvalehdetkin olivat punastuksissaan. Päätään hieman punoen ja hiljaa itsekseen mutisten hän meni hitain askelin ulos. Kaikki todistajat tiesivät tarkalleen saman kuin ensimäinenkin.

Tämä juttu ei päättynyt yhtä hyvin kuin Mikon aikaisemmat käräjämatkat. Kihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi yleisen syyttäjänkin vaatimuksesta tuomita vastaaja Mikko Mäntynen rovastin kunnian loukkauksesta kolmensadan markan sakkoon. Ja kun rovasti oli pyytänytkin ainoastaan sata markkaa oikeudenkäyntikulujaan, ei oikeus puolestaan sitä lisännyt.

Päätöksen kuultuaan Mikko kivahti: — En tyydy päätökseen. Laita minulle heti osa pöytäkirjasta. — Silloin nimismies murahti jotakin ja tuomari koppasi kynänsä, kumartui kirjoittamaan jatkoa pöytäkirjaansa ja sanoi: — Vastaajaa sakotetaan viisikymmentä markkaa röyhkeästä käytöksestä oikeuden puheenjohtajaa vastaan.

Mikko lähti nyt ulos ja mennessään sanoi kaikuvalla äänellä: — Jos sata sakotetaan niin tuhat maksetaan.

Mikon todistajat olivat kuin kynsille lyödyt. — No, nythän sitä tiedämme olleemme etsimässä laista oikeutta, sanoi eräs heistä. — Ei olisi asia tuolla tavalla mennyt, jos entinen tuomari oli tuomitsemassa ja nimismies yleisenä syyttäjänä. Mutta se tuo ruskosilmä sai tuosta nimismiehen potjakkeesta juoppotoveristaan vauhtia. Taluttamalla oli viime yönäkin kumpainenkin tuotu pappilassa rekeen, missä ne nimensätietämätönnä muka lauluja älisten oli vedätetty tänne asuntoihinsa… Emme ole tuommoista vielä nähneet.

Nyt Mikko näki, että käräjäkartonon porrasten edustalle ajoi hevonen, jonka perässä oli monilla komeilla peitteillä varustettu reki. Kun rovasti suurissa turkissaan käräjäkartanon toisessa päässä olevasta ovesta lähti tulla tönöttämään, sanoi Mikko kovalla äänellä:

— Ei huolita olla millämmekään, me olemme sanoneet totuuden ja se on enemmän kuin kolmesataa viisikymmentä markkaa. Se yksi sata meillä aina täytyy olla varattuna, jos joku pyhän laitoksen palvelija helvettiin kyytirahakseen tarvitsee.

Rovasti koetti turkkinsa kauluksella suojella korviaan, jottei kuulisi, mutta kyytimies pukilla istuen ja häkien häntäänsä pyörittävää hevosta lähtemään katsoi sinne toisilla portailla oleviin ihmisiin ja nauroi. Mikosta ei siinä hetkessä tuntunut pahaltakaan. Oli sääli niitä todistajia, kun näki niiden tunnonvaivat.

* * * * *

Viikko oli kulunut, kun kauniina huhtikuun iltana, auringon viime säteillään vuoria punatessa Mäkelän kartanolle ajaa karahutti viisi hevosta. Vieraita oli kaksikymmentä henkeä, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Mikolta, joka oli tullut portaalle, kysyttiin etumaisesta reestä iloisesti: — Sopiiko sokea sotaan? Saammeko tulla sisälle näin suurella joukolla?

— No, jo vaan. Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä vierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin puusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi pirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies ensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään. Kun kaikki olivat tervehtineet Mikkoa, niin kuntakokousten esimies sanoi:

— Eilen illalla oli meillä ompeluseurat, ja siellä päätettiin tänä iltana, jos ilma sallii, tehdä tänne rekiretki ja tulla katsomaan, kuinka te olette suruissanne viime aikain tapahtumista.

— Hm… Itkekööt ilvekset, niillä on suuremmat silmät ja enempi vettä, sanoi Mikko reippaasti.

— Mutta sitten toinen asia. Meillä on matkassa teetä ja kahvia ja minkä mitäkin. Kun talosta saisimme tulisijaa ja keittoastioita, niin iltamme kuluessa viljelisimme tuomisiamme.

— Pitäisi löytymän, sanoi suutari lestiään. Patoja ja kattiloita löytyy ja tuossa loukolla on rojo honkaisia halkoja.

Auno tuli navetasta. Vieraat käteltyään hän rupesi vierasten neitien kanssa laittamaan hellaan tulta ja pesemään patoja. Toiset neidit purkivat koreistaan pöydälle kaikenlaisia leivoksia, ja kohta olikin pöytä ihan kukkurillaan leivoksia ja makeisia. Kun iloinen seura pääsi kahvin ja teen kimppuun, kehoitettiin Mikkoa ja Aunoa ensiksi ottamaan.

Kun ensimäinen kierto oli juotu, nousi kuntakokousten esimies seisaalleen ja sanoi: — Lauletaan nyt joku laulu. — Kaikki vieraat hyppäsivät seisoalleen, ja kohta kajahti »Jos sydän sulla puhdas on…»

Mikko tunsi, että laulu oli hänelle tarkoitettu. Hän tunsi sydämensä lämpenevän, ja ennenkuin laulu oli loppunut, kiilsivät kirkkaat kyyneleet Mikon ja Aunon silmien nurkissa.

Vieraat viljelivät ahkerasti teetä ja kahvia ja nousivat väliin seisoviltaan laulamaan vereksen kansanlaulun. Mutta viimein, kun ilta oli jo myöhä, nousi kuntakokousten esimies pöydän päässä seisoalleen ja sanoi: — Tällä meidän rekiretkellämme oli toinenkin tarkoitus, se ei ole vain huvimatka. Olemme siellä kirkonkylässä panneet toimeen rahankeräyksen teidän hyväksenne, ja on saatukin niin paljon kokoon, että voitte murheetta maksaa sen inhoittavan rovastin jutun. Tässä on nyt tasalleen neljäsataa viisikymmentä markkaa teille. Lopuilla ostettiin näitä matkaeväitä, mitä on tässä viljelty.

Mikko vakuutti jo sen myötätunnon, jota hänelle oli osoitettu, riittävän yllinkyllin palkitsemaan jutun vaivat ja maksut. Hän ei siitäkään syystä voinut ottaa lahjaa vastaan, että juttu menee hovioikeuteen ja senaattiin, joten maksu on vuosien takana — päätöksen hän ei uskonut muuttuvan, kehoitti antamaan rahat jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle.

— Ei se käy muuten laatuun, sanoi kuntakokousten esimies. — Meillä on sanomalehteen menevä kirje melkein valmis, jossa pääpiirteissään kerrotaan tämä juttu ja mainitaan tämän rekiretken tarkoituksesta, rahojen antamisesta teille, vieläpä teidän jalomielisestä puheestannekin. Muu ei käy laatuun, kuin että te otatte nämä rahat, joten rovasti näkee sanomalehdestä kaikki meidän toimenpiteemme teidän hyväksenne.

Kaikki ilmaisivat toivovansa, että Mikko käyttää rahat tuon iljettävän jutun suoritukseksi, joutukoon se maksettavaksi ennen tai myöhemmin. Mikko otti rahat erityisesti puristaen jokaisen vieraan kättä.

Ilta oli Mikolle unohtumaton. Hän oli saanut tunnustusta, joka poisti katkeruuden hänen mielestään.

Neljästoista luku.

Kaksi vuotta oli mennyt kuin nukkumalla, ei mitään muuta ollut tapahtunut, kuin että rovastin juttu oli palannut hovioikeudesta, ja Mikko oli uudella valituksella lähettänyt sen senaattiin, ja että rovasti oli saatavilleen asettanut määrät, vaikkakin oman harkintansa mukaan. Mutta jos joulupaistilihaa oli neljää kiloa enemmän, annettiin tähteet takaisin. Jyvämittaa ei otettu kukkurina, villoja ja hamppuja vain naula kumpiakin, heiniä kaksikymmentäviisi leiviskää ja kalatihuntia vain vanha leiviskä nuotalta. Voita ei otettu hiehoilta eikä poikimattomilta mahoilta, kuten ennen.

Mikko oli nyt nämä kaksi vuotta liikkumatta kotonaan, joten kesäisin oli aikaa kalastella ja syksyisin ja talvisin metsästellä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta nyt ei Mikko lähtenyt kalalle eikä metsälle kuusta kuulematta. Ja pitkällisen harjoituksen avulla hän tuli ymmärtämään kuusen puheen. Jos kuusessa kuului yhtämittaista kiinteää ilmavirtaa, olivat kaikki otukset niin arkoja, etteivät silmiä sietäneet, olipa ilma miten kaunis tahansa. Linnutkin jo hänen ollessaan kaukana lähtivät lentämään ja nousten korkealle ilmaan lensivät alle ilman aidattoman. Ja jos lähti verkkojaan kokemaan, olivat ne tyhjät. Kun Mikko tuli tietämään, että kuusessa kuuluva kiinteä ilmavirta ennusti ensi tai toisella vuorokaudella syntyvää kylmää tai lauhkeaa myrskyä ja näki, että linnut ja kalat järvessä tietävät sen jo paria vuorokautta ennen, ei hän lähtenyt metsälle eikä kalalle, milloin kuuli sellaista ilmavirran ääntä kuusessaan. Kun taas myrsky oli laantumassa ja kuusessa alkoi kuulua lauhkeampaa, vaikka voimakastakin tohinaa, lähti Mikko heittämään verkkojaan järveen tai metsästämään ja silloin hän huomasi, että kalat olivat jo olleet liikkeellä ja metsässä linnut kesyjä, juuri kuin edellisen myrskyn väsyttäminä. Mikko ymmärsi nyt täydelleen kuusen kielen. Hän tiesi, ettei kuuselle tarvitse uhrata lahjoja eikä antimia, mutta luonnon salainen voima puhui kuusen välityksellä ennustuksensa hänelle samoin kuin metsässä jokainen puu linnuille, jäniksille ja oraville ja luultavasti järvessä veden liikunta kaloille.

Mikko tunsi suurta riemua rinnassaan, kun näki, että hänellä on luonnon ja itsensä välillä sellainen puhelin, jota ei monellakaan ole. Eikä kulunut sitä päivää, ettei Mikko olisi kerran tai useammin painanut korvaansa kuusen kylkeen, olipa sitten lähtöä mihinkään tai ei. Tuntui kuin salainen voima vetäisi häntä kuusen puheille.

* * * * *

Tänä keväänä liikkui puheita, että pohjolan tukkitöissä maksetaan kaksinkertaiset palkat entiseen verrattuna. Senvuoksi Mikko esitteli eräänä päivänä Aunolle, että jospa hän vielä kerran lähtisi pohjolaan, kun kotona ei tule kokoon niin paljon, että saisi kartanoa korjatuksi. Pirttirakennus pitäisi kengittää ja laudoittaa ulkoa ja maalatakin. Navetta rupeaa lahoamaan, mutta sitäkään ei jaksa apulaisetta saada pystyyn.

— Enhän minä kiellä sinua lähtemästä. Tiedäthän, että minä koetan parastani kotona. Ehkäpä kesän aikana voin hankkia apua siksi, että saan pellot kylvöön, heinän tehdyksi ja leikkuut leikatuksi. Ehkäpä Jumala lähettää taas jonkun minun avukseni, kuten kerran sen Juhanin.

Maaliskuun viimeisenä päivänä Mikko voiteli kahdet saappaat lähtöä varten, toiset jalkaan ja toiset tarpeen varalle. Hän tervasi ja voiteli suksensakin ja laittoi varpaalliset kuntoon huomenaamuna jo aamukylmäsen aikana lähteäkseen matkalle, päästäkseen hyvän suksikelin aikana perille, ennenkuin rupeaa suveilemaan ja sydänmaan joet tulevat tulvilleen. Aamulla päivän valjetessa olikin Mikolla laukussa saappaat, neljä paria sukkia, kaksi paria paitoja, kahden päivän eväs ja laukun ulkopuolelle nuoranpalasella sidottu harmaa nuttu. Juotuaan lähtökahvit ja hyvästeltyään Mikko sitoi laukun selkäänsä, työntyi ulos ja oikaisi suksensa pohjoista kohti. Nopeana kuin tuuli eteni Mikko pellon perillä, laukun päällä olevan nutun helmat vain liehuivat ilmassa. Kahden viikon perästä tuli Mikolta kirje, josta Auno luki: »Eilen illalla pääsin tänne perille. Täällä on hankitöitä enemmän kuin tekijöitä. Ei kuitenkaan hankitöitten aikana makseta kuin neljä ja puoli markkaa päivältä, josta markka päivältä menee ruokaan. Puhtaaksi tuloksi jää yli sadan markan kuussa, kun tekee työtä pyhänsä arkensa. Kun vedet aukeavat, luvataan meille ensiluokan tukkilaisille seitsemän markkaa päivältä. Silloin se vie puhtaan tulon hyvään määrään kolmannelle sadalle kuussa. Ruokaa täällä saapi, saapi herkkujakin, mutta kun sitä on lähtenyt ansaitsemaan, niin herkutteleminen täytyy jättää niille, jotka elävät kädestä suuhun, arvellen että huominen päivä saa tulla tuumineen. Toivon saavani sinulta kirjeen. Osoitteeni on: Sodankylä, Kitisen latva. Oma Mikkosi.»

* * * * *

Auno tiesi voivansa nyt lähettää Mikolle mieluisen kirjeen. Hän saattaa ilmoittaa, että on saanut Juhanin vaimoineen kesäapulaisiksi, että Juhanilla on jo vaimo, mutta ei lasta, että ne toukokuun ensimäisenä päivänä tulevat ja ovat kekriin asti.

Auno kirjoittikin samalla istuimella, missä sai Mikon kirjeen. Hän haki sitten Keskitalon tytön Matin huviksi ja lähti juoksuttamaan kirjettä postiin.

Tänä kesänä olikin säännöllinen kirjeenvaihto Mikon ja Aunon välillä. Kaksi viikkoa viipyi Aunon kirje mennessään Mikolle ja Mikon kirje kaksi viikkoa tullessaan Aunolle.

* * * * *

Näin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät kulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa kotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa tulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli ukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman leimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin. Salaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat kokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus, missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun kuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi suunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus kuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin äsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia rintojaan vasten puristaen sanoi: — Pirttimme murtuu, mutta me emme pääse pakoon.

Hetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen tohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli puoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: — Herra Jumala! Kuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?

Kun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei enää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa jyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.

Kamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat entiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: — Mutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä maahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?

— Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. — Jumala on tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on. Hän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on vähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja piristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.

— Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan suussaan pyöritellen.

— Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo pitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää ole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että tuommoinen jättiläinen murtuu?

Huomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut. Lokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta, kun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui katselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti juoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:

— Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka minä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena kuin luuranko.

Mikko katseli alakuloisena myrskyn jälkiä: katottomia huoneita, kaatuneita aitoja ja murskautuneitten puitten sämäytyneitä kantoja tai kaatuneitten puitten juurikoita. Sitten hän siirtyi kuusen kannon luo, missä suuret rautamuurahaiset harhaillen hiljaa etsivät entistä kotoaan. Ne olivat satojen vuosien kuluessa maan rajasta jyrsineet ontoksi kuusen tyven ja siten heikentäneet…

Mikko ei ollut koskaan kotiin tullessaan tuntenut mieltään niin masentuneeksi kuin nyt. Riisuttuaan enimmät vaatteensa hän sanoi: — On ihan onehko tämä pirtti nyt, kun kuusi on poissa hämärtämästä akkunoita. On ihan kuin seinä olisi poissa.

— Niin se on. Ulkoa tullessa juolahtaa aivan mieleen, että poissa se on tuo sivuseinä. Ja et sinä usko, miten minä säikähdin, olin ihan pyörtyä, kun tuosta kuusen kohdalta kuului ponneton rouskahdus ja tämä huone tuntui lekahtavan ylöspäin.

— Se näkyy olleen erityinen iili, sanoi Mikko. — Se on kulkenut tuolta lännestä itään ja sen linjalle on sattunut kuusikin. Sen näkee, kun se on siltä linjalta lakaissut kaikki isoimmat puut ja aidat kumoon ja huoneet katottomiksi. Ja mihinkähän tuon kuusen olisi vienytkään, jos ei se olisi sattunut pyörimään tuonne kartanon suojaan!

Kun kahvi oli juotu, lähti Mikko katsomaan kartanon takana oksiensa varassa pitkällään rymöttävää kuusta, jonka sämäytynyt tynki näkyi huoneitten räystäitten tasalta. Vesalan harmaapää äijäkin käsnäkeppineen tulla köntysti sinne Mikon luokse ja tervehdittyään Mikkoa sanoi:

— Sitä jotakin pitää nähdä, kun kauan elää, että tuon kuusen näkee murtuneena… Mutta ei se ole ollut hänkään terve, vaikka päältä katsoen on luultu terveeksi. Ihan on miehen mentävä ontto sisässä. Mutta nuo muurahaiset ne vasta mestareja ovat kavertamaan kotelokaan tuonne puun sisään. Niissä on ihan paperin paksuiset väliseinät ja niitä on kotelo kotelon vieressä. Luulisi, että se on eri perhekuntien välillä jaettu asumuksiksi.

— Kukas sen tietää, vaikka heilläkin olisi jonkinlainen perhejako. Mutta eivätpä viihdy nyt tuolla ontelossa. Tuolla ikäänkuin eksyneet harhailevat pitkin puun runkoa ja kiipeilevät oksissakin, sanoi Mikko.

Ukko ei voinut kylliksi ihmetellä puuta. — Täällä latvassa on niitä haaroja ja haaroja ja vielä sittenkin haaroja, sanoi hän. — Mitähän, jos joku rohvessyöri olisi tutkimassa, niin eiköhän se huomaisi tämän olleen jotakin muuta kuin tämänpuolen tavallista kuusen rotua, kun tämä latvaosa runkoa on aivan yksinä lukemattomina haaroina ja niitten kanssa turistunut yhdeksi turpeeksi, niin että tuskin tuo muurahainen sopii läpi pujottelemaan.

— Mistäpä häneeseen ulkomainen siemen olisi tullut, tuumi Mikko. — Tuossa yksinään kun on vuosisatoja, ehkä tuhansiakin touhottanut, niin luonnolla on ollut aikaa kutoa, mitä on mieleen johtunut.

— Mutta jos ulkomaalaisen kuusen siemen on yhtä kevyt kuin nuo, mitä meidän puolen oravat ja käpylintuset syövät, niin esimerkiksi sellainen myrsky kuin viimeöinen voisi lennättää kuusen siemenen vaikka Amerikasta tai Portukalista.

— Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.

— Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei muita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on ihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos kertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä tavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut ravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen juuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa tavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia juuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän, mustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä sen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä olisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään rautaakin.

— Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.

— Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta vasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin kuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen, niin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan pohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää moneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.

Ukko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven kohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: — Kun on ainoastaan yhtä näppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja runsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.

— Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt olevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei olisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä tavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä monta löydäkään.

Mikko katseli kuusta ja miettien sanoi: — Mutta siinä on työperä, ennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.

— Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.

Auno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen olevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon. Vesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään kotiinsa.

Tulevana yönä ei tullut unta paremmin Aunolle kuin Mikollekaan, vaikka Auno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät pysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki olivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli mielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu oli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä tehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten nojassa sanoi: — Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun tuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin alastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi asunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan selittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään pahaa. Kummalta se vaan tuntuu.

— Se on totta, toisti Auno. — Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin asunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta pahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan vahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä tuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut köllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen nukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin kielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut olivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan hipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen, pyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä, jolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen, mutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä enkeli oli hänet herättänyt.

Mikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja niitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä rupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn puhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta. Kultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä kuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja kotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon sydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.

Viidestoista luku.

Talvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän iltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla syöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän kauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti ihastuneesti: — Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin käen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä. Mutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun sitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.

— Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan lumesta. — No, mitä sinne muuta kuuluu?

— Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.

— Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?

— Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta takaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi olevan paremman olla yhdessä lumessaan.

— No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen laatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista jakkaraa.

— Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh, tuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi vieras hartioitaan nujautellen.

Nähtyään vieraan viluisena Auno kiirehti panemaan tulta hellaan saadakseen kahvia vieraalle. Kainostellen vierasta Mattikin kahmerehti siellä äitinsä suojassa. Vieras kääntyi sinne ja naurusuin sanoi:

— Täällähän se emäntä hyörii ja pyörii askareissaan yhä näinkin myöhäisenä iltahetkenä ja täällähän se on se talon nuori isäntäkin, joka minun Kivelässä käydessäni mötkötteli kätkyessä ja völlötteli tämän ilman tietymätönnä äidin sylissä. Mutta olethan sinä paljon kasvanut, kohta puoli miehen pituutta ja yhtä punaposkinen ja kirkassilmäinen kuin silloinkin. Lopsautapas päivää nyt pitkästä kotvasta. Kas niin, se mies antaa kättä toiselle miehelle, niin että oikein katto raikuu. Tiedätkö sinä miten vanha sinä olet?

— Kuudennella, sanoi Matti kainosti.

— Tiedätkö sinä, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi.

Matilla meni sormi suuhun. Hän ei osannut sanoa mitään.

— Jos sinulta toinen kysyy, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi, niin sano sinä, että se lähtee paikalla seitsemännelle.

Sen kuultuaan Matti naurusuin pyörähti äitinsä suojaan.

Nyt vieras silmäsi ympäri pirtin ja sanoi: — No tämän verranko teillä sitten pientä väkeä onkin, kun ei näy kätkyttä eikä lattiallakaan ryömijöitä?

— Mitäs noilla vielä monilla tekisi! On tuota tuossakin villipyörässä hallitsemista ja vaate-päällä pitämistä. Tuolla lumihangessa myötään köryää. Jos laittaa kuin uudet vaatteet, niin yksi kaksi ovat repaleina, sanoi Auno ikäänkuin moittien Mattia, mutta kasvoissa näkyi tyytyväinen hymy.

— No niin, mutta sieltä ne ovat nuo punaiset posket kotoisin, sanoi vieras. — Meidän pesuettamme ei ollut vähemmän kuin yhdeksän päätä ja meillä äidin kanssa tahtoi olla siitä riidat, että me päiväkaudet jymysimme ulkona niin kesällä kuin talvellakin. Mutta me emme tarvinneetkaan apteekin lääkkeitä, kuten herrastalojen lapset, joita hengentulleen edestä varottiin varsinkin talvista ulkoilmaa henkeensä vetämästä.

— Kyllä se tämä meidän Matti ottaa luntakin henkeensä eikä vain ilmaa. Monta monituista kertaa päivässä tulee ulkoa ihan yltäpäältä lumessa, silmänreikiä vain vähän näkyy. Kun entinen pirtissä vähän sulaa, niin sittenhän se uusi lumi paremmin tarttuu makkarana pyöriessä nietosten harjoilta alasmäkeen. Se se sitten onkin vaatteille taulakkata, puheli Auno ja lähti kirkasta kahvipannuaan viemään pöydälle, minkä ympärille talon väki vieraineen kehiysi jatkamaan iloista keskustelua.

Tänä iltana ei konttoristi puhunut asiastaan mitään. Mutta kun huomenaamuna oli aamukahvit juotu, otti hän asiallisen näköisenä pienestä laukustaan paperivihkon, laski sen pöydälle ja sanoi:

— Minulla on taloon hyvin merkillistä asiaa. Kuten tietänettekin, se ukko Ledenberg on nyt kuollut, ja sen pesänselvitys on nyt käynnissä. Pesän päähoitaja nuori Ledenberg toimitti minut käymään täällä merkitsemässä tämänkin talon näihin pesän kirjoihin.

Aunon kasvoihin hulmahti kauhistuksen ilme, hän löi käsiään yhteen ja hieman hätäisesti sanoi: — Herra Jumala! Miten se tämä talo kuuluu ukon kuolinpesään? Mehän tämän ostimme, kuten tiedätte, nuorelta Lättenperiltä ja olemme hyvin lopuksi maksaneetkin.

— Me olemme tämän nuorelta Lättenperiltä ostaneet ja maksaneet. Nyt on enää sata kuusikymmentä markkaa auki. Senkin olisin syksyllä pohjolasta palatessani maksanut, mutta herra ei ollut itse kotona. Siksi jätin toistaiseksi, mutta sen voin maksaa minä päivänä tahansa, joten tämä talo ei kuulu eikä saa kuulua ukon kuolinpesään, sanoi Mikko jäykästi, ja sisäinen viha kihosi partaisiin poskipäihin.

— Teillä on tässä asiassa jonkinmoinen erehdys, sanoi konttoristi kohteliaasti. — Tämä tilankauppa, joka silloin Kivelässä tehtiin, kun minä kirjoitin kauppakirjan, tuli ukko Ledenbergin tiliin, sillä nuori Ledenberg oli silloin ukon prokuristi ja koko hänelle kuuluvan omaisuuden hoitaja. Teille on tullut siinä erehdyttävä usko, kun tämä nuori Ledenberg on samanniminen kuin ukkokin. Poika kirjoitti kauppakirjan alle ukon nimen, ja te luulitte sen kirjoittaneen oman nimensä. Ettekö huomanneet sitäkään, että nimen alla oli sana »kautta» ja nimimerkit.

— Mistä me tyhmät talonpojat niitä kaikkia kommelluksia tietäisimme, kun niitä ei selvitetä! Ettepähän tekään silloin puhunut näistä halkaistua sanaa, sanoi Auno vihasta sähisten.

— Minua oli nimenomaan kielletty siitä, sanoi konttoristi tyynesti. — Ja jos muistatte, niin minä koko kaupan aikana olin vähäpuheinen, katsoin vain valmista ja tein mitä käskettiin… Ja, kuten tiedätte, tämä tilahan silloin huutokaupassa myytiin ukko vainaan velasta, ja kun nuori Ledenberg huusi tämän vasaran alta, niin eihän se mitenkään voinut omassa nimessään myydä.

— No, mutta kun minä olen tämän hinnan maksanut ja maksan viimeisenkin, niin tottahan silloin tämä tila on minun, olkoonpa kauppa kenen tahansa nimiin tehty. Tottahan tämän hinta tukki sen tilin, sanoi Mikko kuivasti.

— Se on totta, sanoi konttoristi. Jos maksatte kaiken, mikä teillä on maksamista, niin totta totisesti täytyy asian selvitä. Mutta teillä näkyy olevan muutakin maksamista, ei ainoastaan tämän tilan hinta.

— Mitä muuta? tikaisi Mikko. — Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa Lättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten jo äsken sanoin.

— Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän pesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä pesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan ajoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi lisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne kanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet maksamaan, kellä varoja löytyy.

— Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan! sanoi Mikko mieli kuohuksissa.

— Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja teidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta velkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. — Tässä on paperi, jossa on teidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.

Mikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja samoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä rupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän sanoi huokaisten ja ääni väristen: — Nyt ollaan myllyssä.

— Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan paperia.

— Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi terävästi Aunon silmiin.

— En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni kirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.

— Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin tuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.

— Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä kieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha asia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja sekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran syntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.

— Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi katsomaan niitä nimiä.

— Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten, että ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä asia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa pesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota kävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja alkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.

Nyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: — Tuo ei ole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut sielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.

— Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta juolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka kauan te olette olleet naimisissa.

— Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.

— Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi Auno varmalla painolla. — Mutta miksi sitä kysytte?

— Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos te olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä tapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä unohtunut.

— Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän taivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni kirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat muistaisin… Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.

— Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja korkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes kymmenentuhatta, sanoi konttoristi.

— Kymmenentuhatta! huudahti Auno. — Se hirsi kun päälle kaatunee, niin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.

— Ei ole sanottu, olettehan nytkin viidessä vuodessa maksaneet seitsemättä tuhatta, sanoi konttoristi ikäänkuin taivutellen, ruvettaisiinko siihen suuntaan tuumimaan.

— En penniäkään minä maksa tuota velkaa, ävahti Mikko jalkaansa polkaisten. Minulla ei ole Lättenperille muuta velkaa kuin tämän tilan kauppasumman tähde, sen maksan ja silloin on suu puhdas, kahta päätä ei ole leikatulla.

Auno otti taas pöydältä sen velkakirjan katsellakseen, katseli nimeään ja viimein sanoi:

— Sen sanon ja vannonkin, että tuon nimeni kirjoitus on veli Teemun työtä. Se aina jäljitteli muitten käsialoja minunkin kotona ollessa. Jos oikein lujille otetaan, niin tuossakin Mikon nimessä jos ei muuta niin ainakaan tuo i:n pää ei ole isän tekemä.

— Eikö niitä lurjuksia ole nähty milloinkaan liikkuvan siellä kaupungissa? kysyi Mikko.

— Kyllä vuosi takaperin oli siellä kaksikin niitä samoja, jotka tässä silloin huutokaupan aikana rähisivät. Siellä herran puolella ne olivat koko päivän ja olivat päivälliselläkin, mutta minä en heidän nimiään tullut kysyneeksi, eivätkä ne konttorissa käyneetkään.

— Mutta se on varma, että silloin se on laadittu tämä paperi, ihan juuri silloin, huudahti Auno ja tapansa mukaan löi käsiään yhteen.

— Mutta silloin olivat nuo kirjan todistajat jo kumpikin kuolleet, huomautti konttoristi.

— Niinhän se on pitänyt ollakin, että siihen on täytynyt kuolleet kirjoittaa todistajiksi, sanoi Mikko ja tuimasti punalsi päätään.

Konttoristi pyöräytti lyhyttukkaista, suurikorvaista päätään, oli hetken ääneti ja silmättyään todistajain nimiin ajatusalta sanoi: — Lienee niinkin mahdollista, mutta minun uskooni ei ota mahtuakseen, että esim. tuo Aleksanteri Lindgrenin nimi olisi koulua käymättömän tukkilaisen tekemä. Se näyttää oikein konttorimiehen kädestä lähteneeltä, lienee sen sitten tehnyt kuka tahansa… Yksi seikka tuossa kyllä on, joka hiukan niinkuin puhuu teidän puolestanne. Se on se, että tämä paperi ja nämä kirjoitukset näyttävät nuoremmilta kuin viiden tai kuuden vuoden vanhoilta. Paperi ja kirjoitukset kuudessa vuodessa enemmän muuttuvat kuin tämä on muuttunut. Mutta voihan se sentään ehkä pysyä muuttumattomana, kun se on jossakin pinkassa liikuttelematta. Minä ainakaan en ole nähnyt tätä paperia, ennenkuin nyt tänne lähtiessä annettiin mukaan. Mikä verkko peräksi lopussa tullee, mutta siltä nyt vain kuulostaa, että oikeudessa käymättä te ette selviä. Kun tällä velkakirjalla teiltä ruvetaan perimään, on teidän pakko nostaa juttu, ellette aio ruveta maksamaan.

Mikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:

— Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en maksa.

— Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät kiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno nureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.

Konttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on toimittauduttava taipaleelle.

Auno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: — Ei tässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. »Syödä sitä täytyy syntyneen, maata käydä kasvaneen», on vanha sananlasku. Alkakaahan vieras kiertää tänne pöydän taakse.

Konttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja sanoi ihastuneesti: — Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei siellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja matalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin voi kuin muukin syöminen.

— Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä lähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla äänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä pöytään.

— No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi konttoristi. — Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi. Paistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti kuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön tuomitaan.

— No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me olemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.

Tähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin katseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään eikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.

Kuudestoista luku.

Oli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty nyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona leipomassa ja huudahti iloisesti: — Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee! Siitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.

— Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos, kun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen tultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan läänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi Leena Aunoa tervehtiessään.

Leena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu. Asiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan läheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi kyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.

— Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa. Tuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon kasvuista?

— Kotipellon on, sanoi Auno. — Eihän tuota sitten, kun tähän taloon asetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.

— Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta. Tämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä leipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta lähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi minullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin käymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää kituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.

Puhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen kuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode kuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena työnsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: — Uudeltahan se sika lihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan emäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja lattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.

— Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se sentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin Tuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin Polvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle lähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen päästä, vaikka on nuorempi ihminen.

— Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan laiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa kämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin kyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin tottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle Santerille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen töntsä, kunhan vain on hamepäällinen.

— Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti uunia hoitamaan.

Päivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita hapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi: — Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt olen täällä.

— Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin kolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli seitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.

— Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista asiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän ajan olen ollutkin. — Leena kuvasi matkan varrella käydyt majapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä kauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. — Kolme ihan pirivaloa kuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin, muisteli Leena.

— Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.

— Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein koiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että Seitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja kuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka olisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi. Minun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.

— Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi outo punoitus.

Leena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta leikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän kelkkeästi sanoi: —Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä rupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis haavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on lauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan yön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä saisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten aikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.

— Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos kuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän punastuivat.

— No, kun niin tahdotte! Minä satuin siihen Lättenperiin tulemaan juuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja hyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon emäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha herrakaan ole enää elossa — monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran kohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin — niin menin talon keittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin kolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti pääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni ja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut nähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut sisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja piti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä siellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne semmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan, missäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin, siksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin kummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni tunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli kymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: — Onko siellä herran puolella nyt vieraita? — On siellä kauppias Restliini ja kauppias Pölvästi. — Mitä ne siellä toimivat? — Mikä lienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja rähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle avomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen — senkään kielen alla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että nyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle. Minkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. — Niin juuri, sanoi rouva makeasti hymyillen. — Mikä velkakirja sillä on, vieläkö sillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. — On kai sitä sitäkin ja sitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes kymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä haetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy liittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna vaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain viemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana ennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on irti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman aidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. — Minua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua, sormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein eikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa asiat miten tahansa.

— Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.

— Sanoin ihan nenästä nokkaan.

Auno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva virkkoi.

— Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset yrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa, se pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen kassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.

* * * * *

Kuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan silmiin: — No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: — Jokahinen sana on niin totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta… En minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli asiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi syötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen kahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.

Mikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka Mikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin tyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt tulevan tolkkua.

Leenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä päästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten ihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän kuulla, että myrsky kaatoi sen.

Jokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni rupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky kuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku oli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky, mutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin ja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi alaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää myytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi asukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka oli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja rukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana talvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään vuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt ylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin ukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen siinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku muu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja parkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka sille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos tästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi asukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.

Kun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine kenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: — Te olette nyt niin kynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.

— Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. — Jo menee yli minun ymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla nyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on väärennetty.

— Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.

— Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat antaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin nimemme.

— Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan?

— Ei hiuskarvan vertaa.

— Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen akan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo tästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse rietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

— Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin paljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen tehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.

— Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin vaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.

— Se on totta, sanoi Leena.

— En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin tuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia nyt muutamassa päivässä!

— Emme rupea siihen. Paras on katsoa mitä tuleva on, sanoi Auno väräjävin äänin.

— No niin minustakin on, että eihän nyt osaa tulipalon tavalla ruveta liikkumaan, sanoi Leena.

Kaikki olivat nyt kuin puolipyörryksissä. Mikko ei tänä iltapäivänä osannut lähteä mihinkään työhön eikä vielä huomennakaan, käveli vain kartanon tienoissa kuin hammassärkyä sairastava kykenemättä puhumaan mitään. Eikä Aunoltakaan tahtonut puhe luistaa, vaikka Leena aloittikin aina eri asioista. Auno vakuutti vain aina tyynesti, että hän luottaa Jumalaan. Ei tullut tulevan yön tienoona Aunon jalkojen hieronnasta eikä huommenillalla kuppauksesta tolkkua, kaikki elivät niinkuin unissaan.

Mutta pyhänä Mikko ja Auno saivat harvinaisen vieraan, jota ei ollut osattu odottaakaan. Aunon enon poika Tuomas oli kymmenen vuotta ollut Amerikassa ja tullut nyt syntymäseutuaan näkemään. Kun tämä rupesi kertoilemaan Amerikan tapahtumista ja näkemistään kummista, haihtuivat Mikon ja Aunon haikeat ajatukset ja kielet kuontuivat tehtäväänsä. Vieraalta ei kuitenkaan salattu uhkaamassa olevaa asiaa. Hän jäikin Mäkelään nähdäkseen mitä tuleva on, ja hän ymmärsi, että tarinoita pitää tulla riittämään, toista toiseen puuttumaan. Niitäpä täytyi olla öiksikin, kun Mikko ei saanut unta levottoman mielensä takia. Niin kului aika päivästä toiseen. Oli tultu tulevan viikon tiistaipäivään, kun puolen päivän rinnassa ajaa kahautti kaksi tähtiotsaista herraa Mäkelän kartanolle ja humalasta hoiperrellen tulla kompuroi Mäkelän pirttiin. Tulijat eivät sanoneet hyvää päivää eivätkä tervehtineet talon väkeä, riisuivat vain turkkinsa päältään. Toinen herroista oli Koskelan kaupungin viskaali, toinen kaupungin poliisi. Humalasta pöhöttyneillä, vinoilla silmillään viskaali rokonarpisesta naamastaan hetkisen katsella töllisteli kuin paleltuneesta nauriista, ja nähtyään akkunasta, että jo alkavat hänen jälkiväkensä saapua kartanolle, otti hän pienestä laukustaan paperin, jonka sivulla näkyi laaja sinetti. Se kuului olevan kuvernöörin välipäätös. Sitä hän vapisevissa käsissään pitäen katkonaisesti lukea tolitti ja kun sai lukeneeksi, niin röyhkeästi sanoi:

— Nyt saat ottaa vaatteesi ja akkasi vaatteet ja lähteä tästä talosta. Me otamme tämän talon kaikkineen tämän kuvernöörin päätöksen voimalla haltuumme. Ala keräillä hyntteitäsi ja mennä.

Mikko menetti tavallisen malttinsa ja jalkaansa lattiaan jyräyttäen sanoi:

— En tunne sitä paperia. Tuosta on viisi hirttä poikki, ala kävellä tuosta veräjästä ja katoa papereinesi.

— Sinun ei tarvitse tätä tietää, kun minä sen tiedän, karjaisi viskaali öräkällä äänellä. — Vai meinaatko ruveta minua vastustamaan virkatoimissani?

— Tokko tottelet sanaani vai näytänkö? ärjäisi Mikko, tulta säihkyvin silmin ja lähti uunin luota ottamaan halkoa, mutta kun viskaali lähti vökeltämään ulos hakemaan sieltä apuväkeä, niin Mikko syöksähti jälkeen ja lennätti viskaalia monen sylen päähän pihalle. Mies rätjähti päälaelleen maahan ja juuri saapuneen oman joukkonsa reen kantaan löi kulmansa niin että rupesi verta vuotamaan. Poliisi aikoi portailla ottaa Mikon kiinni, mutta sekin oli melkein älyttömänä humalassa eikä kerjennyt mitään tehdä ennenkuin Mikko lennätti sen vieläkin kauemmaksi. Päästyään jaloilleen viskaali alkoi puolihätäisesti ränkyä: — Vangitaan tuo roisto! Miehet, köysiä tänne! Vangitaan tuo roisto! Tappaa se minut, tuokaa pian köysiä!

Miehillä olikin reissään köysiä. He rupesivat jo lähenemään portaita. Silloin Mikon amerikkalainen vieras sanoi vakavasti Mikolle: — Se on nyt somimmillaan, heitä nyt pois vastustus, ei sinua tänä päivänä vangita. — Samalla hän sanoi köysimiehille: Heittäkää se homma kerrassaan pois, tätä ei vangita tänä päivänä eikä teidän hommillanne, minä takaan sen. — Kun viskaali yhä ärjyi: — Se vangitaan, minä käsken, että se vangitaan, varoitti Tuomas ryhtymästä sellaiseen kokeiluun, koska hänkin on miesväestä kotoisin ja on parasta ensin katsoa hänen nyrkkejään. — Selittäkää ihmisiksi asianne ja näyttäkää meille paperinne, jos teillä sellaista onkaan. Jos se on lain mukainen, niin me tyydymme. Viskaali ei kuullut mitään, pyyhki vain veristä kulmaansa ja ärjyi samaa.

Miehet ymmärsivät nyt asian ja alkoivat puhua viskaalille, että on parasta lukea siivosti se kuvernöörin päätös ja näyttää tälle isännälle. Jos se ei sitä tottele, niin sitten he vangitsevat, eivät ennen. He huomauttivat myös, että viskaali oli liiaksi päissään.

Poliisi humalassa ja silmät valkeina toikkuroi kartanolla ja houkutteli viskaalia ryypylle.

Viskaali ei sitä kuunnellut eivätkä muutkaan miehet. Poliisi ryyppäsi pullostaan kaksi pitkää kuilausta, sitten nojasi hartiansa reen perää vasten ja alkoi laulaa lojautella yksikantaisia jonninjoutavia rekilaulun pätkiä, mutta kohta vötkähti pitkälleen ja nukkui tiedottomaksi.

Kun viskaalin kulmasta yhä tihkui verta, painoi joku miehistä haavaan paperilapun ja sitoi vaatteen siisnalla ympäri pään. Toinen silmä kääreen alta näkyvissä hän sitten töllisteli ja aina väliin ähkäisi ja porisi: — Tämä vielä kerran maksaa miehelle… Virkamiehelle virantoimituksessa… Tästä ei vielä kerran miehen päätä silitetä, äh.

Kun miehet pysyivät vaatimuksessaan, kaivoi viskaali, joka alkoi hiukan selvitä humalastaan, kainalolaukustaan asiakirjat, antoi kirjavihon eräälle miehistään, ja kaikki keräytyivät kuulemaan ja näkemään päätöstä. Tuomaskin kävi katsomassa kirjavihkoa, siirtyi Mikon luo ja sanoi: — Kyllä ne näkyvät olevan lailliset paperit. Ne ovat hakemukseensa liittäneet takuun, jonka kuvernööri on hyväksynyt. Kyllä ne nyt tekevät mieluistaan. Vastustaminen pahentaa vain asian. Asiakirjat oli sillä välin luettu ääneenkin.

— No aivanko kaikki irtainkin jää heille? kysyi Mikko levottomana.

— Lupasihan se vaatteet, ja ennen muuta ota rahasi, sanoi Tuomas. Tämän viimeisen lauseen sanoi Tuomas Mikon korvaan kuiskaten, jotteivät miehet kuulisi.

Mikko ymmärsi asian ja lähti puoleksi juosten pirtin kupeessa olevaan kamariin. Tuomaskin tuli sinne jälessä. Siellä Mikko aukaisi kaappinsa ja sen laatikosta kopristi hankosensa täyden paperirahoja tunkien ne nuttunsa povitaskuun.

Mikon ja Tuomaan jälessä tulla vetelehti pari miestä, jotka silmät suurina katsoivat, kun Mikko työnsi rahoja nuttunsa povitaskuun ja sulloi niitä pohjaan.

Auno, Leena ja Matti olivat paenneet navettaan ja istuivat siellä muurin vieressä halkoläjän päällä, kun Mikko ja Tuomas menivät sinne. Ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, tekeytyi Tuomas iloiseksi ja sanoi kovalla äänellä: — Ei auta itku markkinassa. Semmoista se on, että lähtö teillä on tästä talosta, mutta onsihan se on taivaan alus.

Auno kimposi silmänräpäyksessä seisoalleen ja huudahti tuskaisesti: — Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikä se nämä lehmät hyvittää.

— Kuuluvat nuo ryövärit ottavan mukaansa. Vaatteet on luvattu meille. Lähde niitä katselemaan, siellähän ison kaapin alalaatikoissa on paljon vaatteita, sanoi Mikko.

— Sekö siitä lopultakin tuli, sanoi Leena tyrmistyneenä.

Kaikki lähtivät kiireesti hynttyyttämään luhtiin, josta Tuomas kantoi sylyksen toisensa perästä sekä pito- että sänkyvaatteita kartanon ulkopuolelle lumihangelle. Ja kun kaikista huoneista ja huoneitten ylisiltä oli kaikki tuotu siihen yhteen kokoon, oli siinä ylemmäksi Tuomaan päätä ylettyvä tunkio. Tuomas sitten viskaalin miehille kehahtikin, että tuossa läjässä on enemmän kuin tuhannen markan edestä tavaraa, mutta sillä on miehinen haltija.

Kylältäkin alkoi tulla ihmisiä kummaa katsomaan. Mutta kun viskaalin miehiltä saatiin kuulla, että on kysymys kymmenentuhannen markan velkatuomiosta, murahtelivat jotkut, että velihän se on velka otettaessa. Eihän siitä velasta pääse mustalainen maksettaissa muuten kuin maksamalla.

Nyt viskaali komensi miehensä hakemaan elukoita. Lammas- ja vasikkakuormat lähtivät etumaisina, sitten talutettiin lehmiä, mutta kun Auno jäi kotiin ja tuntemattomat miehet olivat taluttamassa, niin lehmät rupesivat vastustelemaan, ryöhyilivät tiepuoliin ja vänkeilivät tullakseen takaisin kotiin. Mutta kun miehet pitkillä kaarakoilla ruoskivat ja ärjyivät, niin täytyi oieta tielle, mutta eläimet päästivät yhteisen surumielisen ammomisen, jota kuului kauan. Auno ei voinut tätä katsella, vaan kiirehti navettaan ja kyyristyi sen loukkoon itkemään.

Kun navetassa vallitsi peloittava tyhjyys, ei Auno siellä kauan viipynyt. Hän kuivasi kasvonsa vaaleapohjaiseen esiliinaansa ja tuli ulos näkemään, mitä Mikko ja Tuomas hommaavat, mihin päin sitä aiotaan lähteä. Mutta nyt juuri oli myöskin Virtalan Tahvo-isäntä, Mikon rippikoulutoveri, tullut katsomaan ihmeellistä hävitystä ja puheli paraikaa Mikolle ja Tuomaalle, että hänellä on kattoa Mäkelän väen pään päälle, ei sitä vielä taivaan katettavaksi tarvitse jäädä.

Kohta olikin Virtalan kaksi hevosta kartanolla. Rekiin lastattiin kaikki vaatteet ja viisi suurta vuodepatjaa täysineen, joten kuormista tuli oikein majanmuuttokuormien näköiset. Mutta Mäkelän kaikki huoneet oli nyt sineteillä lukittu ja viimeiset viskaalin matkueen kuormat lähtemässä. Poliisikin oli jo herännyt ja laittoi hevostaan lähtövalmiiksi. Toinen silmä kääreen takana viskaali silmäili pöhöttyneine naamoineen itsetietoisena suuri turkki yllään huoneitten ovilla lopottavia, poltettuun lakkaan painettuja sinettejä. Ja kun ne sinetit nyt mykällä kielellään vakuuttivat vartioivansa taloa, heittäytyi viskaali rekeensä ja nojasi selkänsä reen perää vasten. Rokonarpiset kasvot töllöttivät virallisen jäykkinä hevosta kohti, joka nyt vihaisesti huiskautti häntäänsä, kun poliisi alkoi häkiä taipaleelle.

Kun viskaalikin oli lähtenyt, sijoittuivat Mikko, Matti, Auno ja Tuomas vaatekuormiin ja katselivat vielä kerran maaliskuun ilta-auringon valaisemaa kotiansa. Kumiseva tyhjyys vastasi Mäkelän kartanosta lähtijäin aisakellon ääneen, kun Virtalan hevoset reipasta hölkkää juosten lähtivät alamäkeen. Liukkaasti tutisivat jalakset rekien alla huilatessa alasmäkeen. Mutta Mikon ja Aunon mielestä se oli kuin kamalaa unta, josta oli mahdotonta selvitä.

* * * * *

— Virtalassa annettiin Mikolle ja Aunolle oma tilava ja valoisa tupa, jonka emäntä oli omista askareistaan tyhjentänyt. Hohtavan valkeine kuvikaspeitteisine pöytineen se odotti tulijoita. Kun hevoset tulla hurahtivat kartanoon, tuli talon ketterä emäntä Aunoa auttamaan reestä ja sydämellisen ystävällisesti vei Aunon sinne hänelle aiottuun huoneeseen ja auttoi päällysvaatteitten riisumisessa. Ja kun Mikko, Matti, Tuomas ja isäntäkin olivat saapuneet huoneeseen, tuoda kyyhötti emäntä kirkkaan pannunsa pöydälle. Sen ympärille kaikki kehiysivät. Samalla alkoi siinä kyselyt ja selitykset tämänpäiväisistä tapahtumisista. Tuli siinä kerrotuksi juurtajaksain koko se juttu aivan alkujuuriaan myöten. Vaikka isäntä ja emäntä kahvipöydässä osaaottavasti päivittelivät, näkyi kasvoissa kuitenkin salainen tieto ja usko, että velkakirja ei ole ollut kokonaan väärennetty. Tuomas oli melkein äänetönnä kuunnellut muiden keskustelua, mutta lopuksi sanoi hymyssäsuin:

— Tämänpäiväisessä näkemisessä oli minusta merkillisintä se, että näin kahden miehen lentävän. Toinen niistä kyllä lensi enemmän kuin siivet kantoivat ja putosi liian raskaasti maahan.

Kun Tuomas sitten mehukkaasti ja hyvästi lisäillen selitti, mitä hän tuolla siivettömällä lentäjällä tarkoitti, pääsivät kaikki nauramaan. Mikonkin rinnassa hytkähteli nauru ja kasvot hetkeksi elpyivät, mutta mieli kuitenkin pysyi synkkänä ja pian synkistyivät taas kasvotkin. Leena jäi nyt tänne kylälle hieromaan ja kuppaamaan. Hän kertoi kaikkialla kuulemansa ja näkemänsä. Pianpa alkoikin näkyä Leenan puheitten vaikutus. Ihmisten kasvoissa näkyi sääli Mikkoa ja Aunoa kohtaan. Tulipa viikon päästä Leena Virtalaankin Aunoa näkemään ja sai päivän emäntää, toisen isäntää hieroa. Silloin muuttui niidenkin usko. Kaikki kyläläiset tulivat ystävällisiksi ja osaaottaviksi. Talojen emännät rupesivat kilvan kantamaan Aunolle syömisenapua. Mikä toi voita, mikä maitoa, mikä lihaa, mikä kalaa, mikä leipää, mikä jauhoja. Auno unohtikin kohta vastoinkäymisensä, mutta Mikko ei päässyt siitä elpymään.

Tuomas viipyi viikkokauden Mikon ja Aunon hupina ja Mikkoa viihdytelläkseen myötäänsä puhui Amerikan oloista kehuen niitä ja kehoitti lähtemään sinne hänen matkaansa. Matti oli niin perehtynyt Tuomaaseen, ettei tahtonut erota. Kun Tuomas lähti kyläilemään tuttaviinsa ja sukulaisiinsa, otti hän Matin mukaansa, joten Mikko ja Auno jäivät kahden Virtalaan.

Seitsemästoista luku.

Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Virtalassa, mutta tänä aikana ei Mikolle työ eikä ruoka maistanut. Unikin katosi. Vasta aamuyöllä hän vaipui unenhoureeseen, mutta heräsi siitä säikähtäen, kuin joku olisi häntä repäissyt. Samalla takertuivat ajatukset siihen yhteen ja samaan ikävyyteen.

Kun kevät nyt oli tulossa, ajatteli hän lähteä pohjolan savottaan, mutta mieli oli niin herpautunut, että pois piti heittää sekin ajatus. Ainoa mieltä hyvittävä seikka oli se, että Auno näytti melkein unohtaneen surulliset tapahtumat ja liikkui jotakuinkin yhtä iloisena kuin ennenkin talon askareissa emännän apuna. Mutta vähitellen alkoi Mikon tila huolettaa Aunoa. Hän näki, ettei Mikolle maistu ruoka, vaikka hän parhaimman mahtinsa mukaan koetti laittaa sitä, mikä ennen oli ollut Mikosta mieluisinta, ja Mikon unettomuus tuntui hänestä arveluttavalta. Hän rupesi vaikeroimaan, että Mikko heittäisi ajattelemisen, kuten hänkin oli tehnyt. — Silloinhan vasta onnettomaksi joudumme, jos rupeamme yhtä tapahtumaa suremaan, niin ettemme muuhun mihinkään kykene.

Mikko tiesi sen sanomattakin, mutta hän ei voinut mitään sille, että ajatukset, jotka hän koetti suunnata toisaalle, palasivat tuohon yhteen eivätkä löytäneet elämästä sitä, mikä mieltä hyvittäisi.

— Ruvetaan nyt vain ajattelemaan, että johonkin järven rannalle tehdään nyrkin kokoinen puumökki, jossa kaloja ja lintuja pyydellen rupeamme asumaan, sanoi Auno koettaen lietsoa Mikkoon elämänhalua. — Onhan meillä neljä vahvaa kättä, ja Matti kohta joutuu kättä pitemmäksi. Kuokimme siihen peltoa, raivaamme niittyä, joten ennen pitkää on lehmä, vieläpä toinenkin meidän pienessä navetassamme. Jumala voi siunata elämämme päivät valoisiksi ja onnellisiksi.

— Onni on yksillä, kesä kaikilla, sanoi Mikko, juuri kuin ei tahtoisi kuulla puhuttavan mistään onnesta. Eipä saanut Mikko pitkiä aikoja olla Virtalassakaan, ennen kuin jo oli lautamies hänen kimpussaan. Lautamies oli saanut Ledenbergiltä haastemääräyksen. Mikon oli saavuttava huhtikuussa pidettäviin välikäräjiin Tuomelan kievariin.

— Mitä se nyt vielä minusta tahtoo, nahkanko se vielä tahtoo minusta nylkeä? sanoi Mikko ja kasvot vaalenivat.

Lautamies otti taskustaan kirjeen ja katseli sitä joka puolelta. Siinä sanottiin kuitenkin vain, että Mikko oli haastettava käräjiin. Asiaa ei mainittu. Kun lautamies oli lähtenyt, tuli Auno Mikon viereen, kasvot kummallisesti vaalenneina hänelläkin. He rupesivat tuumimaan keskenään, onko kaikki vain paljasta kiusantekoa vai mitä. Mutta ei kerjetty varsinaisesti tuumia mitään, kun Tuomas ja Matti tulivat kotiin. Matin silmät loistivat ilosta. Tuomaankin kasvoista näkyi jotakin erinomaista. Riisuessaan palttootaan ja pannessaan naulaan Tuomas virkkoi iloisesti: — Tiedättekö, että me Matin kanssa lähdemme huomenna Amerikkaan! Sivolan Santra ja Väinö lähtevät mukaan, ja tällä kyläretkellä on päätetty sekin, että me Santran kanssa siellä Amerikassa rupeamme yhdessä padassa keittämään.

Auno löi tapansa mukaan käsiään yhteen ja huudahti:

— No sillä lailla! Onnipa olkoon! Vai Sivolan komean Santran kanssa sinä rupeat yhdessä padassa keittämään!

— Niin on päätetty, sanoi Tuomas vakavasti. Ja minä puolestani olen päättänyt, että jos Matti tulee lähtemään mukaan, niin lähdemme parin päivän perästä, ja sitten toisen luokan vaunussa kahnaisemme poispäin tästä puolesta. Matin kohtaa ajattelen senkin tähden, kun teillä täällä on tämä eläminen näin rempallaan. Jos annatte Matin mukaan, niin kasvatan siinäkin toivossa Mattia mieheksi, että se kykenee teitä vanhaksi tultuanne kuurtoilemaan. Rahan vähyydestä ei meillä tule olemaan mitään puhetta.

— Tuntuuhan tuo vähän kummalliselta Matin lähteminen noin pienenä outoon maailmaan, mutta minä en siitä rupea päättämään mitään, sanokoon isä mitä sanoo, arveli Auno hieman alakuloisesti.

— Hyvä on, että pääsee Matti näitä näkemästä, mitä meillä on nähtävänä, sanoi Mikko tyynesti ja huulet näpistyivät visuun. Ajatukset palasivat äskeiseen haasteeseen.

Sitten Auno kääntyi Mattiin ja sanoi hymyillen: — Mitäs se Matti sanoo, lähdetkö sinä sedän matkaan?

— Lähden minä, sanoi Matti jäykästi ja päätään pyöräyttäen.

Kirkkaat kyyneleet kiilsivät Aunon silmien nurkissa. Tuomas oli asiaansa innostunut ja alkoi kuvata, miten onnellista on tulla Matin iällä Amerikkaan.

— Kun suomalainen oppii selväksi maan kielen, niin se on Amerikassa haluttua tavaraa, vaikka millä alalla. Eipä ole tietoa, minkälaisena käskijänä tämä kirkassilmäinen Matti on kahdenkymmenen vuoden perästä.

— Ihmisiähän ne ovat käskettävätkin. Kunpahan hänestä tulisi kunnon käskettävä, niin eihän sekään paha olisi, sanoi Auno, mutta sanoissa tuntui Tuomaan puheen vaikuttama mieltymys.

* * * * *

Raskaalta tuntui Aunosta ja Mikosta tottua uuteen, yhtäkkiä päätettyyn asiaan, joka oli riistävä heidän ainoan lapsensa valtamerien taa. Matti oli ollut kodin ilona eikä häntä olisi nyt päästetty lähtemään, ellei elämä olisi näin suistunut raiteiltaan.

Ylihuomenaamuna oli päivän kajastus vaisuna, matalana juovana itäisellä taivaanrannalla, kun Alatalon Kustin oriin kulkuset ja aisakello helisivät kartanolle, josta hetken perästä Kusti itse pitkine turkkineen ja pitkäsääryksisine koirakintaineen työntyi tupaan. Pian oltiin yhdessä pöydän ympärillä lähtökahvia juomassa. Eikä siinä kauan viivyttykään, ennenkuin oli kaikki lähtöön valmiina. Mattikin silmät kirkkaina oli jo vaate päällä ja toimittautui kasvot totisina sitä mukaa kuin näki Tuomaankin toimivan.

Auno otti nyt vuoteeltaan lämpimät huopapeitteet, kääri ne Matin ympärille ja kantoi sitten pojan rekeen, missä peitteli yltä päältä. Syvästä vilttien lomasta näkyi vain pojan kasvot. Kuumat kyyneleet nyt tippuivat Matin kasvoille, kun Auno moneen kertaan suuteli Mattia ja sanoi: — Tokkohan sinua nähnen enää.

Tuomas kaivoi povitaskustaan lompakkonsa, otti sieltä sadan dollarin rahan, pisti sen hyvästellessään Aunon käteen ja sanoi: — Tuolla saat kesäksi lehmän, osta se minun ja Matin muistoksi. — Sen sanottuaan hän istui Matin viereen rekiperään. Samassa hyppäsi Kusti reen kuskipukille. Silloin helähtivät kulkuset, remahti aisakello ja reki lähti jymisten pakenemaan tielle. Kulkusten kilke levisi tyynessä aamuhämärässä raikkaaseen ilmaan, mutta kohta vaipui tuskin kuuluvaksi himinäksi, joka sekin vähitellen sammui.

Syvä tyhjyyden tunne povissaan palasivat Mikko ja Auno tupaan, istuivat pöydän taa, missä Auno täytti molemmat kupit kahvilla ja sanoi: — Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta synnyinsijalta hautaan asti. Kyllä minulla kauan pysyy mielessä Matin lähtö. Mutta minä voin kuitenkin Jumalan avulla ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee. Jumalan johto oli siinäkin, että tuo Tuomas tuli huviksemme näiksi kamaloiksi päiviksi ja ehkä Matin ikuiseksi elämän onneksi.

— Oli se todellakin soma sattuma tuo Tuomaan tuleminen tänne, mukautti Mikkokin ja jäi syviin mietteisiinsä.

Kahdeksastoista luku.

Huhtikuun neljästoista päivä oli tullut. Taivas oli kauttaaltaan uhkaavassa pilvessä, mutta ilma oli lauha ja tyyni, kun Mikko istui Tuomelan kievarihuoneiston korkeilla portailla odotellen sitä määrättyä hetkeä. Odotus tuntui ilkeältä, paha aavistus sanoi, että oli ikävä edessä, josta ei voittajana suoriuduta. Tunnelmaa lisäsi sisältä kuuluva juopuneen nauru. Mikko huudettiin sisään. Hän ei ollut ensikertalainen, hän oli jo tottunut käräjätapaan. Hän näki taas valkealla liinalla katetun pöydän raamattuineen ja lakikirjoineen ja kymmenmiehisen rivin vakavia lautamiehiä. Huomatessaan pöydän takana istua mörsöttämässä saman juopponaamaisen tuomarin, joka rovastinkin asian oli ratkaissut, valtasi hänet täydellinen toivottomuus ja kylmä välinpitämättömyys. Toisella sivulla huonetta seisoi paperiretaleet käsissään Koskelan kaupungin viskaali, liisterillä kiinnitetty lappu otsakulmassa. Vahingon ilo turvottuneissa kasvoissa hän katsella öllisteli Mikkoa ajatellen: pyydyksessä sinä sankari nyt olet. Siitä ei Mikko ollut tietävinään, seisoi vain oven lähellä olevan, vasta lämmitetyn uunin vierellä katsellen puoleksi auki olevaa kamarin ovea kohti, mistä näkyi pöytä pitkine pulloineen, kirkkaine pikareineen. Tämä näky ei hänen toiveitaan lisännyt eikä mielialaansa kohottanut.

Kun Mikon asiaan päästiin, ojensi viskaali tuomarille käsissään olevan paperiretaleen ja katkonaisesti sanoa tolitti:

— Tässä on kauppias Ledenbergiltä valtakirja, jonka nojalla minä saanen kunnian korkealle oikeudelle hänen puolestaan esittää seuraavaa: Kuten siellä korkean oikeuden hallussa olevista asiakirjoista näkyy, minä viime maaliskuun 10 päivänä läänimme herra kuvernöörin antaman välipäätöksen nojalla sanotun kauppias Ledenbergin puolesta tulin tämän vastaaja Mikko Mäntysen hallussa olevalla Mäkelän tilalla panttaamaan kaikkea sekä irtainta että kiinteää hänen hallussaan olevaa omaisuutta, jolloin sanottu Mikko Mäntynen yhdessä erään apumiehensä kanssa anasti suuremman summan rahaa, joka oli ulosoton alaista, ja kaikki vaatetavarat, vaikka ulosottolain mukaan hän olisi saanut viedä ainoastaan välttämättömät pitovaatteensa, mihin katsoen vaaditaan tämän Mikko Mäntysen asettamista konkurssitilaan. Ja koska vielä minua, laillista virkamiestä, häirittiin virkatoimessani, pideltiin pahoin ja lyötiin otsaan, mistä on todistuksena tämä haava kulmassani, vaadin hänen langettamistaan suurimpaan lain ja asetuksen mukaiseen rangaistukseen.

Sitten kauppias Björkqvist ojensi tuomarille kädessään olevan paperin ja sanoi: — Kuten tästä paperista näkyy, minullakin on tältä Mikko Mäntyseltä saamista, minkä tähden yhdyn kauppias Ledenbergin vaatimukseen Mäntysen asettamisesta konkurssitilaan.

Tuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä takakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: — Mitäs tähän nyt vastaaja sanoo?

Mikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui salpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina käyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: — Minä en ole mitään laittomuutta tehnyt. Minulla ei ole mitään velkaa Lättenperille. Se velkakirja on väärennetty, tuulesta tehty, jolla minulta ryöstettiin omaisuus.

— Vai väärennetty, tuulesta tehty! sanoi tuomari purevan ivallisesti.

— Se on väärennetty, minulla ei ole sitä asiaa Lättenperille, sitä vähemmän tälle Jörkvistille.

— Anastitkos sinä ne rahat ja vaatteet, joista kantaja kertoi? sanoi tuomari, äänessä puolihumalaisen iva.

— Otin minä, ja ne olivat omiani, niissä ei ollut mitään varastettua.

— Löitkös sinä tätä ulosottomiestä kulmaan, vai kuka löi?

— Minä vähän pukkasin tieltäni, ja silloin humalainen rötkö lankesi kulmansa reen kantaan, sanoi Mikko ja mieluisasti kutkutti povea, kun sai sanotuksi.

Lähtiessään salista Mikko melkein huutaen sanoi: — Minulla ei ole Lättenperille mitään velkaa, enkä mitään laitonta ole tehnyt. — Ovea kiinni painaessaan Mikko kuuli Björkqvistin katkeran ivallisena sanovan: — Etkö sinä tahdo kulujasikaan? minkä jälkeen kuului yleinen rähähtävä nauru.

Ulos tultuaan Mikko istui rakennuksen portaalle. Tuuli kylmästi ja hänen tuli vilu, mutta hän ei osannut muuallekaan mennä, vaikka täytyikin enemmän kuin kaksi tuntia siinä istua. Ja kun viimein käskettiin sisään ja Mikko seisattui entiseen paikkaansa uunin luo, niin vilu pudisti ruumista, joka jäsen tutisi. Silloin Björkqvistin suusta kuului ilkkuva kuiskaus: »Sian vilupa tarttui mieheen.» Suut vetäytyivät hymyyn.

Silmättyään ympäri huoneen ja nähtyään, että kaikki oli niinkuin olla piti, alkoi tuomari virallisen kylmällä örisevällä äänellä lukea: »Kihlakunnan oikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen, ja kun asiakirjoista on käynyt selville, että kauppias Ledenberg-vainajan kuolinpesän saaminen perustuu selvään velkakirjaan, jonka sisällön kuvernööri on tuominnut ulosotettavaksi, ja koska on käynyt ilmi, että vastaaja ulosottotilaisuudessa on anastanut suuremman määrän rahaa ja vaatteita, jotka olisivat olleet ulosoton alaisia, niin kihlakunnan oikeus katsoo oikeaksi asettaa vastaajan Mikko Mäntysen konkurssitilaan.»

Sanat »asettaa konkurssitilaan» tuomari lausui oikein jyrisevän painokkaasti ja ne kävivät Mikon koko olennon läpi kuin sähkö-isku. Mikko ei enää kyennyt tarkkaamaan, mitä luettiin. Hän kuuli jotain valvontapäivästä, pesän hoitajista, esiinhuudosta, yleisestä syyttäjästä, virkamiehen pahoinpitelystä, verihaavasta, sakosta ja vankeudesta. Mikko oli niinkuin vesi-astia, joka on jo ennestään laitojaan myöten täynnä; jos siihen kaadetaan lisää, ei se sen täydemmäksi tule, vaan vierii laitojen yli. Kun tuomari viimein lopetti lukunsa ja kaikkien eleistä näkyi, että toimitus on lopussa, ärjäisi Mikko epätoivon ja vihan täyttämänä: — Minä en ole tehnyt mitään laitonta, minulla ei ole velkaa Lättenperille, se on väärä tuomio. — Tuomarin kasvot lensivät punaiseksi kuin kekäle ja hän ärjyi jalkaansa polkaisten: — Viekää ulos tuo lurjus! Kaksi lautamiestä nousi paikaltaan, aukaisi oven ja työnsi Mikon ulos, mutta Mikko vielä sittenkin huusi, että tuomio on väärä ja että hänellä ei ole Lättenperille mitään velkaa, sitä vähemmän Jörkvistille, sen tuliselle pöllöhavukalle. Hän vaikeni vasta kun lautamiehet raskaasti lupsauttivat oven kiinni.

Nimismies huomautti nyt vaativansa yleisenä syyttäjänä, että Mäntystä sakotetaan näin törkeästä käytöksestä oikeutta vastaan, ja tuomari rupesikin hommaamaan, että Mäntynen on kutsuttava sisään. Mutta samalla nähtiin, että Mikko oli menossa pellon veräjän takana Virtalaan päin. Kukaan ei lähtenyt häntä sieltä hakemaan, joten sakotushomma jäi semmoisekseen.

Mikko koetti kaikin voiminsa taistella itsensä kanssa saadakseen synkeyden kulumaan pois sielustaan, mutta sitä hän ei saanut. Hän ei saanut sammumaan sitä vihan tulta, joka hänen sielussaan nyt paloi Ledenbergiä ja tämän rouvaa kohtaan. Ajatukset kiehuivat sen ympärillä suomatta yön lepoa, päivän rauhaa. Unettomuuden aiheuttama heikkous ja aivojen rasitus saivat hänen mielensä ilkeään, levottomaan houretilaan, jossa selvä arvostelukyky katosi. Aivoissa jyskyttivät irtonaiset sanat ja lauseet, ja silmissä kieppuivat kaikenlaiset kiusalliset näyt.

Aunoa rupesi huolettamaan, kun hän näki, että Mikko ei viikkokausiin nukkunut. Auno rupesi rukoilemalla pyytämään Mikkoa lähtemään lääkärin apua saamaan, ennenkuin olisi myöhäistä. Mutta Mikko ei lähtenyt, kun pelkäsi joutuvansa hourusairaalaan. Aunolle hän ei kertonut pelkoaan, vaikka uskoikin ennen pitkää menettävän järkensä, jos ei kuolema pelastaisi. Mikko tunsi sielustaan pakenevan kaiken muun paitsi vihan. Katkeamaton palava viha poltti sielusta sen, mikä ennen oli elähdyttänyt sielua ja ruumista. Kuoleman ajatus tuli nyt yhä useammin ja itsepintaisemmin hänen mieleensä. Veteen hukkumista oli sanottu helpoimmaksi kuolemaksi, minkä vuoksi Mikko alkoi olla yhä enemmän selvillä siitä, että hänenkin oli sitä tietä siirryttävä pois tästä elämästä.

* * * * *

Noin parinsadan askeleen päässä Virtalasta oli virran yli vievä maantiesilta, joka oli niin korkea, että höyryvenheet savupiippuineen sopivat alta kulkemaan. Siinä sillalla Mikko usein kävi istumassa ja siinä hän istui tänäkin iltapäivänä. Ennen oli jo kaksi epätoivoista sielua siitä sillalta heittäytynyt virtaan, ja Mikko ajatteli itseään kolmanneksi. Sillalta hän ei kuitenkaan halunnut hypätä, vaan katsoi itselleen toisen paikan. Virran rannalla oli sileä kallio miltei virran tasalla, siksi ylhäällä vain, että pysyi kuivana. Vilisevä virta hiveli lakkaamatta sen laitaa. Tälle kalliolle laskeutui nyt Mikko pitkäkseen lähelle virran laitaa. Laskeva aurinko kultasi luontoa, ruskopilvet kuvastuivat veden pintaan ihanina. Mikosta tuntui, että teko on nyt tehtävä, turha sitä on lykätä, mutta samassa helähti Aunon ääni sillalta: — Isä! Mitä sinä nyt sinne kylmälle kalliolle olet ruvennut maata. Tule syömään, siellä on keitto valmis. Silloin Mikon koko ruumis hytkähti. Hän osasi vain sopertaa: — Ei tämä ole kylmä, - - ja nousi seisoalleen, mutta jalat olivat siinä kylmällä kalliolla niin jähmettyneet, että hän oli hoipertua virtaan.

Mikko ja Auno lähtivät rinnakkain hitain askelin kävelemään Virtalaan. Auno alkoi huolestuneesti puhella.

— Ei, rakas Mikko, sinusta tule miestä, jos sinä et heitä ja irroita itsestäsi tuota surua. Otetaan kaikki tämä Jumalan, hyvän Isän, rakkaana kurituksena, jonka hän suuressa viisaudessaan lähettää meidän parhaaksemme.

— Mutta mitä minä sitten olisin pahaa tehnyt Jumalalle, kun tällä tavoin rankaisee, vielä noita roistoja apumiehinään pitäen?

— Voi, rakas Mikko, mitä sanot! Jumalan kirkkaitten kasvojen edessä ei ole mitään puhdasta. Kultakaan ei kuulu olevan puhdasta, kun se maasta tai kallioista kaivetaan, sekin täytyy tulella puhdistaa. Jumala tahtoo saada tulen avulla kuvansa itsensä kaltaisiksi. Hiuskarva ei putoa päästömme taivaallisen Isän tahdotta, eikä varpunen putoa oksalta hänen tietämättään. Jumalan tahdosta ja meidän hyväksemme tämä kärsiminen on. Minulle ei ainakaan, jos tätä mieltä jatkuu, tule tässä elämässä niin kovaa koetusta, jota en ilolla ja kiittäen Jumalaa voisi ottaa vastaan, vaikka se katkeraltakin lihasta ja verestä tuntuisi.

— Se on hyvä se, sanoi Mikko, äänessä outo kankeus.

Mikko ja Auno tulivat nyt Virtalan tupaan. Auno rupesi kiireimmän kautta laittamaan illallista, toi keittiöstä keittopatansa tuvan uunin eteen ja sanoi: — Laurilan emäntä toi suuren rieskan ja niin rasvaisen vasikan ronkan, ettei munuaisia näkynyt. Siitä keitin nyt paistin, panin vielä emännän antamaa maitoa tähän keittoon. Tämmöinenhän tuo sinusta ennen on ollut mieluista.

Mikko ei kuullut Aunon puhetta, käveli vain tavallista ripeämmin lattialla sormet nyrkkiin puristettuina ja voimakkaasti ojennellen käsiään kaikille suunnille, kasvot entistä synkempinä.

— Mikä sinun on? Onko sinulla jotakin suonenvedon tapaista? kysyi Auno levottomana.

— Tuli vähän kylmä, sopersi Mikko.

— Johan tuon nyt tiesi, kun iltakylmällä menit sinne kalliolle, jossa kinos on vielä törmän vieressä, nuhteli Auno ja toimitti ruokaa pöydälle. Mutta Mikko yhä käveli lattialla ojennellen nyrkkiin puristettuja käsiään. Hänessä oli huomaamatta herännyt ajatus, että jos hän itsensä lopettaa ja jättää Ledenbergin akkoineen eloon, niin ne vain makeasti nauravat. Hänen täytyy laittaa niin, että ne samassa kaupassa tulevat pois maailmasta. Mikko tiesi, että Ledenberg akkoineen usein kävelee kaupungin kosken sillalla. Hänen suunnitelmansa oli tuota pikaa selvä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän uskoi voivansa tämänkin teon suorittaa.

Keittokuppi höyrysi pöydällä, siinä oli hänen lempiruokaansa. Mistä kummasta lieneekään äkkiä ilmaantunut. Hän siirtyi halukkaasti pöydän ääreen, söi enemmän kuin moneen viikkoon, kuppinsa melkeen tyhjäksi. Auno sanoi jo ihastuneesti:

— No mieshän sinusta takanakin taitaa ruveta tulemaan, kun noinkin hyvästi söit. Moneen viikkoon en ole huomannut ruuan kuluvan, millä häntä lienet elänytkin. Lieneekö niin kuten sanotaan, että joka antaa työn, se antaa ruuankin.

— Niin kai se on ollut, mukautti Mikko.

Illan ruusuhohteinen kajo valaisi vielä huonetta, niin että erotti esineet yli huoneen, kun Auno ja Mikko olivat käyneet levolle. Vuoteellaan selällään ollen Auno liitti kätensä ristiin ja korkeuteen katsoen luki hartaammin kuin koskaan ennen iltarukouksensa, sillä hänellä oli povessaan salainen pelko, jonka Mikon uhkaavat eleet olivat synnyttäneet. Kun Auno oli painunut uneen, tunsi Mikko olevansa yksin ja koko sielu ja ruumis hulmahtivat täyteen äskeistä aietta. Hän tiesi kerkeävänsä Koskelan kaupunkiin huomenaamuksi…

Auno nukkui varmasti, Mikko hiipi niin hiljaa kuin taisi vuoteeltaan, panna kähnehti kengät jalkaansa ja puki vaatteet päälleen. Hiljalleen ja varovasti painaen työnsi hän sitten oven auki ja ulos hiivittyään samalla tavalla painoi sen kiinni, jottei Auno sitä kuulisi. Pian oli hän Koskelan kaupunkiin vievällä maantiellä. Hän oli niin innoissaan, että suoritti alkutaipaleen puolittain juosten. Lopulta oli hänen kuitenkin istahdettava kivelle tiepuoleen. Siinä hän pyyhki hikeä otsaltaan ja hämärillä silmillään katseli jälkeen jäänyttä kauan sitten palanutta, monen kilometrin pituista kangasta, jossa nyt oli miehen korkuinen koivikon vesakko. Sen keskestä piikotti sieltä täältä katkolatvainen palaneen puun pökkelö. Koivikon vesakossa kuului urosmetsäkanan räkätys. Mikko oli poikasena opetellut kaikkien lintujen ääniä matkimaan ja alkoi nyt enempää ajattelematta naukuttaa kuten naarasmetsäkana. Mutta samassa vesakosta lentää kurahti oikein kukkapää urosmetsäkana ja istui Mikon päälaelle. Mikko tempasi silmänräpäyksessä metsäkanan sääristä käteensä, rapsautti kiveen ja heitti kiven juurelle, missä se muutamia kertoja räpäytti siipiään ja jäi kuolleeksi. Pian alkoi kankaan liepeeltä kuulua metson laulu. Mikko rupesi kotkottamaan koppelon tavalla ja väliin matki metsoa. Silloin metso lähti lentää tohkaisemaan Mikkoa kohti. Mikko kyyristi päänsä alas: istuisikohan tuokin hänen hartioilleen? Sitä ei metso kuitenkaan tehnyt, vaan laskeutua humahti Mikon eteen maantielle, jossa sinne tänne juoksenteli kuulostellen äskeisiä laulajia. Mutta kun ei niitä kuulunut, niin se nosti pyrstönsä pystyyn, pöyristi höyhenensä, levitti siipensä ja rupesi laulamaan. Siinä laulaessaan ja pyörästellessään se huomasi kuitenkin Mikon ja säikähtyneenä hyökkäsi lentoon ja lensi korven pisimmän kuusen latvaan, missä pystypäisenä pyörästeli ja toihuili nähdäkseen ja kuullakseen toisia. Mikko muisti nyt matkansa, hyppäsi tielle ja lähti juoksujalkaa jatkamaan kulkuansa.

Koskelan kaupunki oli kahden jyrisevän putouksen rannalla. Putouksien välisessä suvannossa oli keskellä jokea korkea kalliorystyinen saari, jonka kautta, jakaen korkeat kalliorystyt kumpaisellekin puolelle tietä, kulki nyt leveä maantiesilta kaupunkiin. Tälle sillalle kerkisi nyt Mikko juuri kun aurinko selvisi paistamaan joen toisella puolen olevan korkean metsäisen vaaran yli. Heleän aamuauringon paisteessa loistivat akkunat kuin liekehtivä tulimeri. Kun ei sillalla vielä näkynyt ketään liikkujaa, niin Mikko katseli hetken kaupunkia ja virtaa, joka vinhasti kiirehti noin viidenkymmenen askeleen päässä olevaa putousta kohti. Korkeuteen hyökyilevät aallot täristivät pauhaten ja jyristen vierellään seisovia mustia kallioseiniä. Se jyrinä lauloi nyt Mikolle kaameata jäähyväisvirttä. Mikko puristi hampaansa yhteen ja sormensa nyrkkiin.

Eräistä kaupungin savupiipuista alkoi hienoja savusuortuvia hiljalleen pyörteillen nousta korkeutta kohti. Kaupungin kaduilla näkyi jo joku kävelijä ja aurinko alkoi kohota yli vaaran paistamaan sillallekin. Yön kylmyys tuntui rupeavan poistumaan ilmasta, mistä Mikko arvasi, että kohta niitä tyhjän toimittajia alkaa tulla sillalle.

Siinä missä sillan hirsistä rakennetun reunakaiteen pää liittyi saaren pystyjyrkkään kallioseinään, oli kallioseinää enemmän kuin metrin verran jätetty kaiteen päästä tien puolelle, joten siihen jäi nyt tasakulmainen pieni loukko.

Kun ihmisiä alkoi näkyä tulevaksi sillalle, kyyristyi Mikko tähän loukkoon istumaan ja odottamaan koston hetkeä jokainen hermo jännityksessä ja kädet nyrkkiin puristuen. Hirsinen kaide oli vähäpätöinen este, jos Ledenberg, tuo kiusanhenki, hänen elämänsä turmelija, ilmestyisi sillalle. Meno kaiteen yli tekisi toimituksen vain juhlallisemmaksi.

Ihmisiä alkoi täytyä sillalle. Toiset kävelivät rinnakkaisina pareina, toiset yksinään. Tätä sinne tänne liikkuvaa joukkoa katseli Mikko, mutta hänen silmänsä eivät keksineet Lättenperiä. Mikko tarkasteli liikkumattomana istuen niin tolkussa jokaista kulkijaa erikseen, ettei huomannut, kun entinen Tervolan Ville, hänen rippikoulutoverinsa, seisahtui hänen eteensä ja hieman kumartuneena Mikkoon sanoi: — No, Mikkoparka! Terve mieheen! Mitä sinä nyt siinä? En yrittänyt tuntea.

Mikko ojensi nyt kätensä Villelle, mutta ei noloudessaan tahtonut saada suutaan auki. — Enpähän varsinaisesti mitään, sammalsi hän viimein.

— Nousehan nyt yhteen matkaan. Minä olen kuullut sinun ikävyyksistäsi ja olisin mielelläni lähtenyt sinua katsomaan, mutta kun on toisen palveluksessa, niin ei ole helppo päästä. Tänäpäivänä olen kuitenkin minäkin vapaa, kun on vapunpäivä.

Mikon oli vaikea siirtyä siitä ajatusmaailmasta, johon hän oli eläytynyt. Hän kuunteli vain puolella korvalla ja kysyi jonkun ajan kuluttua: — Oletko nähnyt Lättenperiä täällä päin liikkuvaksi?

— Miksikä?

— Ilman vaan, sanoi Mikko kankeasti.

— Ei se ole täällä. Se matkusti rouvineen muutamia päiviä sitten Sortavalaan, siellä nyt tänä vapunpäivänä mikä lienee muistojuhla, ja sitäpaitsi niitten sukulainen tulee sinne rovastiksi ja pitää tuliaiskekkerit. Ne sukulaiset eivät ole tätä Ledenbergin nuorta rouvaa vielä nähneetkään.

— Milloinkahan ne tulevat?

— Eivät suinkaan ne siellä kovin monta päivää viivy, sanoi Ville ja pyysi Mikkoa kotiinsa. Hän luuli Mikon tulleen riitajuttunsa tähden tänne tapaamaan Ledenbergiä.

Asuntoonsa tultuaan Ville kehoitti Mikkoa istumaan pöydän takana olevalle topatulle sohvalle. Itse hän istui toiselle puolen pöytää tuolille, josta saattoi nähdä torille. Sinne olivatkin Villen silmät enimmäkseen kiintyneet. Puheen aluksi hän sanoi: — Näyttää, että sinä et ole terve. Oletko tullut lääkärin apua saamaan? Mikä sinulla on vaivana?

— En ole terve enkä sairas, ei minulla ole muuta sanottavaa vaivaa, kuin että pää on tohjona. En ole kuuteen viikkoon hetkeäkään kelpo tapaan nukkunut.

— Kuuteen viikkoon? Onpas henki sitkeässä! huudahti Ville.

— Niin… Nyt sitten välikäräjäin en ole nukkunut silmäni täyttä.

— Miten se on mahdollista?

— On täytynyt olla mahdollista, kun ei ole saanut unta.

— Täällä täytyy jotakin koettaa, eiköhän täällä kosken äänen kuuluvissa sentään löytyisi unta. Mutta tiedätkö sinä, että minäkin olen kihloissa?

— No, onnipa olkoon! Kenen kanssa vai yksinäsikö?

— En aivan yksinäni. Tuon kapteeni Gyldénin Liljan kanssa.

Ei kestänyt kauan ennenkuin kaunis kesäpukuinen nainen tuli Villeä hakemaan. Se oli juuri Lilja Gyldén. Heidän oli määrä lähteä yhdessä kävelylle.

Ville joutui esittämään: — Minulla on täällä vieras. Hän on minun syntymäkylästäni. Me olemme rippikoulutoverit tämän Mikko Mäntysen kanssa.

— Mutta sinähän olet sairaanhoitaja, etköhän sinä siellä sairaalassa ole nähnyt semmoisia, joita on vaivannut pitempiaikainen unettomuus. Tämä mies ei ole nukkunut kuuteen viikkoon juuri ollenkaan.

— Tottahan siellä nyt jotakin on nähnyt, mutta enhän minä silti lääkäri ole, sanoi Lilja. Sitten hän riisui saalinsa hartioiltaan, istui Mikon viereen sohvalle, jossa puristeli Mikon kalvosia, koetteli päätä ja niskasuonia ja kysyi: — Mistä se unettomuus on tullut?

Ville jouduttautui sanomaan ennenkuin Mikko kerkisi mitään virkkaa: — Tämähän se on juuri se Ledenbergin leikin uhri, josta minä sinulle jo kerran puhuin.

— Hyvä Jumala sentään! Vai tämä se on se kovan onnen lapsi ja siitä surusta se unettomuus!

— Vähempikin tuo valvottaa kuin se, että viedään koti ja kaikki, mitä hengestä on irti, ja työnnetään talostaan paljaan taivaan alle kuin kylän koira, sanoi Ville silmät säihkyen.

— Vai niin! Vai niin. Mutta me emme lähde nyt kävelemään. Sinun pitää käydä pullo hyvää viiniä, sanoi Lilja määräävästi. — Minä laitan tänne meille aamiaista, me syömme täällä ja toimitamme tämän vieraan nukkumaan. Sitten on meillä aikaa kävellä.

— Se on viisain temppu, sanoi Ville, pani kesäpalttoon ylleen ja katosi ulos. Mutta tuokion perästä hän palasi, otti palttoonsa povesta tumman, kultakaulaisen pullon, pani sen kaapin päälle ja sanoi: — Tuossa sitä on oikein espanjalaista, sitä ei ole joka pojan nokan alla.

— Jää sinä nyt tämän vieraamme huviksi, minä lähden kotiin toimittamaan sieltä syötävää tänne. Laita sinä tuonne toiseen huoneeseen pöytä valmiiksi, sanoi Lilja, nousi, hulmautti saalinsa hartioilleen ja kiirehti ulos.

Mikko näki Lilja-neidin juoksujalkaa suuntautuvan kapteeni Gyldénin talon porttia kohti.

— Sekö on tuon ukko Jylteenin tyttö? Tiennenkö väärin, se kai on ainoa? kysyi hän Villeltä.

— Sen se on. Ei sillä ole muita perillisiä… Onhan tuo vielä vähän varhaista sanoa, mutta sinne päin ovat sukset soutamassa, että josko jonkun kuukauden perästä lienen tuon talon omistaja.

— Se ei sentään entiselle Tervolan Villelle ole aivan lyhyt askel. Eikö tämän isällä sitten ole ketään sukulaisia.

— Ei sillä ole, se on norjalainen ukko, isätön poika, päässyt jo pienenä merelle ja siellä kohonnut kapteenin arvoon.

— Mutta jos ukko testamenttaisi jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle tavaransa ja jättäisi vain jonkun osan teille.

— Hm. Sitä hän ei tee. Merimies ei tiedä hyväntekeväisyyslaitoksista mitään.

— Hyvä on, sanoi Mikko ja painoi otsansa kämmeneensä ja peitti silmänsä, kun alkoi taas valvomisesta päätä huimata.

— Eiköhän sinun olisi parempi olla pitkänäsi, sanoi Ville ja toi tyynyn. — Mutta pysy nyt sentään valveilla, kunnes syödään. Laitetaan sitten vuode, johon rupeat nukkumaan, täällä ei häiritse kukaan, kun otamme avaimen ovelta.

Sen sanottuaan Ville rupesi toiseen huoneeseen laittamaan pöytää, kun tiesi Liljan kohta tuovan ruokia. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa ennenkuin Lilja tulla hoilotti korit kumpaisessakin kädessä. Kohta olikin pöytä katettu kaikenlaisilla ruuilla. Keskellä pöytää oli viinipullo, sen vieressä kolme isoa, kirkasta pikaria. Siihen pöydän ääreen Lilja-neidin osoittamalle tuolille istui nyt Mikko. Lilja täytti pikarit, otti yhden niistä käteensä ja sanoi: »Vieraan kunniaksi!» Mikkokin seurasi talonväen esimerkkiä ja ryyppäsi puolilleen, mutta Lilja pakotti hänen ryyppäämään tyhjäksi ja täytti samalla pikarin uudelleen ja sanoi: — Kaksi silmää on vierahalla!

Mikko puistalti päätään ja sanoi: — Ei nyt toki enää.

— Tämä tekee teille hyvää, tätä annetaan sairashuoneessakin heikoille sairaille, sanoi Lilja siirtäen pikaria Mikon eteen.

Mikko ei kyennyt vastustamaan, vaan ryyppäsi pikarin tyhjäksi ja tunsi kohta somaa kiertelyä sydänalassaan. Sitten Lilja pani ruokia Mikon lautaselle kuten pienelle lapselle, kehoitti syömään ja täytti taas lasin viinillä. Mikko ei nyt enää vastustanutkaan, vaan ryyppäsi ensi esityksellä.

Kun syömästä oli päästy, niin Lilja laittoi vuoteen ja sanoi: — Riisukaa kenkänne ja nuttunne ja ruvetkaa vuoteeseen.

Siihen Mikko rupesikin, mutta Lilja toi hänelle vielä unipulverin, joka Mikon oli nielaistava, ja sanoi: — Nyt me jätämme teidät nukkumaan. Älkää nyt ajatelko mitään, antakaa unen tulla vaan.

Liljan ja Villen mentyä Mikon sameat silmät vielä kauan aikaa harreilivat valveilla, mutta ajatukset olivat jo päässeet koko lailla vapautumaan Ledenbergistä. Ne olivat saaneet toisen kiinnekohdan: — Lilja ja Ville pääsevät Gyldénin talon omistajiksi; kun he ovat noin ystävällisiä, niin ne antavat palasen siitä meille. Me teemme sille maalle pienen talon, kuten Auno oli esitellyt… Viimein tuntui hieman raukaisevan, ja kohta sammuivat ajatukset kuin riutuva tuli. Uni oli voittanut.

Oli jo iltapäivä, kun Mikko yhä nukkui sikeästi lausuen unissaan katkonaisia sanoja kuusesta, vihavenäläisistä, isosta Jyristä, lappalaisista, virrasta, kalliosta, viskaalista, Tuomaasta, Matista, metsosta ja metsäkanasta — kaikista sekaisin.

Kun hän sitten heräsi, oli hänen päänsä paljon selvinnyt. Kahvipannu sattui olemaan pöydällä. Mikko kutsuttiin kahville pöydän ääreen, jolla oli runsaasti houkuttelevia leivoksia. Lilja ja Ville näyttivät hyvin tyytyväisiltä, kun näkivät Mikon levänneen ja päässeen hyvään unen alkuun.

Mikko otti leivoksia paljon ja monenlaisia Liljan kehoituksen mukaan. Liljan katsoessa kelloaan kiintyivät Mikon silmät vitjoihin. Laskettuaan kuppinsa pöydälle hän sanoi: — Mitä ainetta noissa teidän kellonvitjoissanne ovat nuo säteilevät tähdet? En tuommoisia ole ennen nähnyt.

Lilja otti povestaan kellon käteensä ja sanoi: — Ne ovat jalokiviä. Tahdotteko nähdä tätä kelloa? Sitten Lilja-neiti kertoi, miten hänen isänsä ollessaan Brasiliassa oli laivojen yhteentörmäyksessä pelastanut oman henkensä uhalla monimiljonääri-neidin hukkumasta. Kun pelastaja ei huolinut rahalahjasta, lähetti neiti, joka sai periä isänsä kuuluisan jalokiviliikkeen, hyväntekijälleen tämän kellon. Lilja-neiti sai sen sitten isältään. Tämän kerrottuaan Lilja otti Mikon kädestä kellon, aukaisi sen ja Mikolle jälleen tarjoten sanoi: — Tuossa on sen neidin kuva, jonka isäni on pelastanut.

Mikko katseli hetken sitä kuvaa ja arvellen sanoi:

— Pulska tyttö. Mahtaa sillä olla kosijoita.

— Hyvin luultavasti, mutta tyttö ei ollut sanonut koskaan menevänsä naimisiin. Isäni oli silloin jo leski, ja tuo neiti oli sanonut, että hän menisi naimisiin vain siinä tapauksessa, että saisi tulla isäni elämäntoveriksi.

— Sitä on kummallisia luonteita, niinkuin tuollakin neidillä, kun ei halua tulla naimisiin. Luulisi, että rikkaan on kaikista parhain mennä naimisiin nauttimaan elämästä, sanoi Mikko yhä jalokiviä ja kuvaa katsellen.

— Kaikista vaikein on rikkaan tulla naimisiin, sanoi Lilja vakavasti.

— Miksi niin?

— Siksi, että kaikki kosijat ovat ihan sanomatonta rakkautta täynnä. Niitten kirjeetkin ovat niin rakkaudesta ylitsevuotavia, että oikein haisevat, vaikka monet kokemukset näyttävät, että rakkaus onkin kestänyt vain kosinta-ajan. Rikkaan on paras mennä naimisiin semmoisen pojan kanssa, joka ei uskalla kosia. — Miten niin? — Siksi vain, että sitä voi syrjästä katsomalla nähdä toisen sisimpään, ja katse voi merkitä enemmän kuin sanat. — Mutta meiltähän tässä unohtuu elämän tärkeimmät toimet ja jäähtyy meidän lempiliememme. Sitten hän, kaadettuaan kupit täyteen kahvia, kehoitti Mikkoa panemaan sokeria sekaan ja ottamaan leivoksia. — Tehän kuulutte olevan metsästäjä. Kohta joutuu metsopäivällinen. Me olemme ostaneet suuren metson salametsästäjältä.

Mikon sydän hytkähti, kun hän kuuli tänä päivänä pääsevänsä metsopäivällisille. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: — Kuinka te voitte minulle, tuntemattomalle miehelle, olla näin hyvä? Lilja koetti torjua ylistelyn, vakuutti, ettei Mikko ole tuntematon — onhan Ville hänestä paljon puhunut — ja alkoi kertoa, miten sairaalassa oppii rakastamaan lähimäistään, siellä kun tapaa vain kärsiviä ihmisiä.

Päivällispöydässä johtui puhe metsästykseen. Mikkokin kertoi, miten metsäkana lensi hänen päänsä päälle ja miten metso lensi eteen, kun hän matki koppelon ja metson laulua. Kun Lilja tätä kovasti ihmetteli, kertoi Mikko:

— Minä kun olin äitini lapsista vanhin, niin täytyi jo kahdeksanvuotiaana yksin olla karjan paimenessa laitumilla kuljettelemassa lehmiä ruokapaikasta toiseen. Siellä toukokuun ja kesäkuun pitkinä päivinä tuli miettineeksi jos jotakin. Nuori kieleni oli silloin taipuisa vaikka solmulle vedettäväksi. Siellä taivuttelin ääntäni matkimaan lintuja ja kohta aloin nähdä, että milloin metsäkana, milloin teeri, milloin metso lentää korahti eteeni, vieläpä päälaellekin.

— Silloin kai se käsikin tottui viskaamaan kiveä mihin paikkaan tahtoi, sanoi Ville.

Nyt Ville kertoi, miten he rippikouluaikanaan olivat joutuneet kivisotaan rovastin pahanilkisten poikien kanssa. — Me olimme uimassa, kun sen riettaan orjat rupesivat meitä kivittämään sinne järveen — tässä kulmassani näkyy arpi vieläkin, kun muuan vinkula viskasi teräväsärmäisellä kivellä. Mikko oli rannalla, tämä kun pohjanmaatulaisena ei osannut uida. Tämän Mikon täytti pyhä viha, hän koppasi rannalta kivenmukulan ja sanoi: »Sitten on ihme, jos noista ei lopu risti», ja viskasi kivellä juuri sitä, jonka kivi sattui minuun, ja silmä meni sisään.