SISÄLLYS: (continued 4)

"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet omiinsa.

Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.

Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti, huudettiin hänet heti takaisin.

Kaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen juuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin nukkuisi hän hyvin.

Kuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin hirmuisesti kuin tahtoi.

Huomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan Elisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän liikutti harras rakkautensa herttuaan.

Päästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä vaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia. Mikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet huviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin keralla.

Jos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt pingotusta, jota tämä sieti "hänen tähtensä".

Kuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää kälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä tulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä Elisabet tahtonut jättää häntä yksin.

Elisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti herransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi syytä jäädä häistä pois.

Omasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta poissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa. Herttua taipui hänen tahtoonsa. "Minä menen hetkiseksi mukaan", sanoi hän, "mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme."

14.

UUSIA TAISTELUITA.

Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.

Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin. Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi, vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.

Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan hänen jälkeläisensä.

On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään keskusteluja syntymään.

Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.

Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.

Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän, jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan, vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset, turkkilaiset.

Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt, jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.

Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing, joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.

Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.

Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.

Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa, ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.

Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan luvaten vain 500 miestä avuksi.

Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä, pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä, paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.

Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.

Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli 7,000 paikoille.

Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.

Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.

Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan 18,000 mieheen.

Laivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin. Maanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.

Suurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan omassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia pienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä piiritysjoukon selkään.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati puolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin kaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen rohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.

Riga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat vapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli täytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet käsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin olevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen sotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin uutta sotajärjestystä.

Heti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas ensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta Väinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan seurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson. Urhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys valloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää tässä taistelussa henkensä.

Lennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli kohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle Filip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.

Kun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen kuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:

"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän annat minulle hyvän esimerkin."

"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!"

"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin tehnyt palveluksen isänmaalleni!"

Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.

Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.

Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin. Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa uusia Kustaa Aadolfin johdolla.

Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin tarpeelliset määräykset.

Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että pommitus saattoi heti alkaa.

Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut. Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien pamaukset.

Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja, pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.

Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat painoivat aina 160 naulaa.

Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein, että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa, milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.

Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.

Kukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit voisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan sen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut mitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen yläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet aikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen olisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi sukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen tuumanleveyden puolesta.

Ne, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten kuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta he olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat puhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.

Mitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin tuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.

Tämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä, varsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat laukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat rigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa, kerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut hänen päätänsä.

Kului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua ruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli joutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin vähiin.

Kustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin sotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä linnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin porttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä, ja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten avattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla, aina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään kaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia ratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli kaupunkia puolustamaan.

Rigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan lähellä.

Ruotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei kuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran etelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi valloittaa.

Lähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi, ja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen liikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään määräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että vihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu, ja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain uuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.

Palattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen, jonka itse oli juuri antanut.

Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois, jättäen Rigan oman onnensa nojaan.

Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.

Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin määrin lohdutusta.

Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen. Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin, hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.

Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä, koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus ryöstelyyn.

Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.

Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla, miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle. Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten, toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.

Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty, kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet hukkuivat.

Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.

Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas kaupunkinsa vihollisille.

Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.

Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.

Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön, varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu, että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja puolustamassa.

Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua kaupunkiin.

Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin kohtiin.

Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat "soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.

Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä, kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä linnoitusten laittamiseksi ennalleen.

Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo valmiiksi kirjoitetut.

Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan. Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja ollut vaikea saada taipumaan.

Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.

Silloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga antautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja yrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan rahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi lahjan, antautuivat he armoille.

Kustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä lepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä; hän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen vihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu Rigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen vuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen kerran antanut hänen valtaansa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf saapui juhlallisesti kaupunkiin.

Kaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin ulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella, johon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän jälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän asti ollut uskollinen puolalaisille.

Juhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin Te Deum sen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus päättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti kaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa rahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin suuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.

Juhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti kuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja nimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.

Samana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa myöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja alamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa kokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat kuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja suopeaksi kuninkaaksi.

Mutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn luovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain joukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka muistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa Aadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan puhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä antamaan sanan sanasta.

Rigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja ensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen suurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman. Protestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko Kustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat paavilaisuuden vallasta.

Riga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja sai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto kutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja ottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.

Tämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen nähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet, sukat ja kengät.

Saadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään Rigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista moniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita lähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan kuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen armeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja sitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin Wolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja miehitettiin ruotsalaisin miehin.

Armeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa Aadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden Ruotsiin.

Koko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä, ja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä olennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin päällystön kuin miehistönkin kesken.

Narvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon. Lääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti pian helpoittaisi.

Mutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti kuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat kuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat yksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.

Ja Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä sairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä paikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän vihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä jälleen toisensa.

Maria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu Tukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan voittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän saavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen näkemisestään.

Leskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin kuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän odotti uutisia!

Sellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori herttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä 1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.

Isku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut nähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä sitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.

Herttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen säädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä. Edellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli syntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua paljon pahaa.

* * * * *

Ilokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän jättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.

"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi", pyysi hän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät kutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi kuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.

Kustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi tapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.

Jos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa onnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian myöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas lakannut häntä rakastamasta.

Silloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää oikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin pientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän välillään oli mahdoton.

Nuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava. Hän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen. Sen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren huoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar tavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin naurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan keskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut aikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä, epäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen uusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta sen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle kuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla huolella ja säästäväisyydellä.

* * * * *

Kuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille mitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan äveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi, hyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät tähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli maksettava uusi vero kaikista "syötävistä ja muista tarvetavaroista", jotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai "pikkutullin" nimen.

Toukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat. Kesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.

Sotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta, jonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos mahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja saarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.

Kun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan avuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä huolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta Radziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja jokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin miltei hyödyttömäksi.

Vihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat puolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.

Edellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan huomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen nopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin kokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.

Seuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia huhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin. Niin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui hampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera Danzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin perättömiksi.

Koko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa laskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia ruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin raskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja sotaväenotoista.

Kuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa pelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja lohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan puhtauteen.

15.

UUSIA SOTATOIMIA.

Keisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet olivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön ja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset vapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta, keisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän katolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan protestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.

Vastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä oli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon kardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle. Habsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati sen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava liittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja Ernst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia, huolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli vetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka seuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.

Kysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja Alankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan puoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili, suostuisiko hän tarjoukseen.

Kustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai Tanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti hän kiihkeästi: "Piru vieköön, se ei saa tapahtua!" Ja hän oli valmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten piirieverstin vaaliin — ja lähtemään sotaan.

Koko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia kohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan rikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat kantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä herättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi maan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle, johon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan päällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita raukesi — sillä kertaa.

Syksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua, kuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin valmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.

Mutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut Tukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki äkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.

Kustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan kuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi taloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset seurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon vahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.

Isänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa Aadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua "juuttikuninkaan" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä erittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa taitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.

Liittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen hänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan lähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen molemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.

Kustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että hän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää syyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut jakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli hylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei Ruotsin kuningas lähtenyt sotaan.

Ministeri rohkeni huomauttaa, että hyvän asian tähden — —

"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin", keskeytti kuningas. "Sitä aikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan, tahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa, ja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään vähäinen apu."

"Jollei vain se sota saa aivan liian suurta laajuutta", virkkoi Des Hayes.

"Ei suinkaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Lupaan pysyä puolalaisten vihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet Saksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua."

Niin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset neuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.

Vuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto Englannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena oli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja vaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan, niin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen tyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää aateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi, korkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen parantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään heikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan kohtaloihin.

Samalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko sotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin olla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen kehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa loppuun.

Tämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan valloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen ratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit "kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta" olivat kannustaneet Sigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää tahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän puhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita "Gustavus, Södermanlannin ruhtinas", oli harjoittanut Puolan kruunua kohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.

Rauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle luovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin kuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä Sigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin saattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.

Sota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi viedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin. Sotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän uskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen yhdistyneiden joukkojen keralla.

Varhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä odotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli jo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä pois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan äskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.

Heti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu amiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä Kokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista etelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä. Juhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja kuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.

Kuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi viestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut linnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa sitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän oli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.

"Se on Juhanan tapaista", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli kiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan, ennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.

Puoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen aika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös etulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua ruotsalainen merkkilaukaus.

Puolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä ruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät hirtettäisiin.

Päällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla ankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi alas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui puolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät hattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua. Siihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen ja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta ruotsalaiseksi.

Nyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja Puolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.

Kokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa pääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin Liettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä, kiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä niin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita vihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi ryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja Radziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset ulottuivat aina Volhyniaan saakka.

Viiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä innostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman halveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina linnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein tien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70 suurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi muuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä mikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.

Mutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen tarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten ahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen jälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin kuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.

Bausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä otettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva aatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa turvassa.

Täältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan. Syyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet; vetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin mahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen sodankäynnin jälkeen.

Täällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän ei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin pakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren. Palavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas tulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska hän pelkäsi hirveää sotaa.

Oli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli tulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi kaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia Maria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä siellä missä oli.

Sillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain taistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta oli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset valtasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean Marienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa Hornille.

De la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä Liivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he asettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta ja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin Liivinmaahan Ewstin toiselle puolen.

Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin. Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.

Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin terveellisempään seutuun.

Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä. Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa. Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.

Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin. Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan, laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä kohden.

Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen sivujoukkoja.

Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen. Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.

Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään. Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten, ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä, käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.

Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha komensi väkensä rynnäkköön.

Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn, böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä maailmaa.

Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan epäjärjestykseen.

Lennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen hyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei ainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös kokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja viety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen, valppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen riveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen sotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean lippukunnan edestä.

Taistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan pakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä enemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen, voittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen tappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton jälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä ahdisteluilta.

Mutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille miehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille sijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle sotamiehelle annettiin maatilkku.

Jaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai Kustaa Hornin kera päällikkyyden.

Sekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka viime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi kuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.

16.

LUJA TAHTO VOITTAA.

Akseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa Aadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi, kerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän meren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä omilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää muista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, "jolloin kukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun".

Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli hyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto tuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa Liivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.

Ennen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren, joka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan niin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen sielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.

Laivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina. Laivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta. Hän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti ankkurinsa.

Kustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden Pillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän kulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta satamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat saapua.

Täällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka tarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen mukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli niin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan vastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin, joutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä ollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat aivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.

Kun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin vaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli linnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään everstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti laivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän päällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen Ruotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan pitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa pienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.

Kuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen lääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä Ruotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.

Vastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa eikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui muutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia, joille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen laivaston saapumisesta.

Nämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että kuninkaan rohkea teko tuntui heistä "hieman omituiselta". Mutta kun he saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut maihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois. Vallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin sulettiin Frisches Haffin suu.

Kuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi tarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti tullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.

Kustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille rohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä palaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun puhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai ei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin kaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan muita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa puolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja jäntevän väen kanssa sitä noutamaan.

Maaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen tiehensä niin nopeasti kuin voivat.

Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa. Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone, rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.

Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa valtakuntien välisissä taisteluissa.

Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut, jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia ihailevin katsein.

"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen seikan täytyy painaa vaakakupissa."

"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian menettäisivät vanhat vapautensakin."

"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä on miehiäkin."

Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.

Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.

Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet, mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin olisivat olleet aivan aseettomia.

Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi Ermelandin kuningasratsastukseen.

Ensimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen peninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli kuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten saapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli pistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen viisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.

He tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä, ja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia palvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin. Eräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja hänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan makuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.

Kuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle. Täällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000 ruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio oli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti laatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi äskenperustettuun yliopiston kirjastoon.

Heinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin Ermelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta keko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä pelloille sen ympäristöön.

Kolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja eräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan Königsbergin lähettiläät.

Königsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin keisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat mitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän kaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.

Kuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että hän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. "Hänen mielensä oli", sanoi hän, "että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos Preussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan." Sitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän kuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti matkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui elokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle, jossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit asetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran puolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia antautumaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin seuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan kuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi pian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja kumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.

"Mikä vahinko", huudahti hän, "jos minut pakoitetaan tulella ja miekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä turmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella lakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte portit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus ruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että lastenlapsetkin sen muistavat."

Sellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin suurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia tervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin vanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin ruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan päälliköksi.

Elbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan ylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut muuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat rappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään. Puolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa kuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi tiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.

Kuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen, jalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka päällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän kaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin kuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa seuraavaan päivään.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana päivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui linnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille Königsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat viestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta, jälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan hyväksymisen.

Elbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko valtiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen välissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen ja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia majapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä valloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden Danzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin valtimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin yli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten oli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli jäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien suuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.

Kaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti ruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän esiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana, nimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia kouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat, luostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa ja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.

Mutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai tahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon loitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig oli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi tunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita ketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli rikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta ja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki linnoitustyönsä.

Näihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät vähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä kauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.

Neuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten taitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki myttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä vihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin kutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan. Sen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500 mieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti mahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi Preussissakin.

Kaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden ei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän sieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken avuntuonnin Puolasta.

* * * * *

Puola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000 puolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen he olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa kauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka oli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja turkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat kuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera, niin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli ainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.

Syyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka muurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140 ruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva ensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle ja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas Sigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan vallata.

Mutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta Falkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä päätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle 1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.

Matka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen penikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt eräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään ammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren juurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.

Kuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen linnaan, "kurjaan hökkeliin", kuten hän sanoi, ja sentähden hän käski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta puolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu, joka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi saapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja äärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.

Vihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko sotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä mihin pystyi.

Suurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja laitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.

Heti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset osoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit alkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä ylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.

Iltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin Falkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä pitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen ympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi syyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä rynnäkkö puolalaiseen leiriin.

Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.

Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.

Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.

Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi ruotsalaisia.

Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla. Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään. Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös oikealta, jälkimäisen vasemmalta.

Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti muutamia muskettisotureita mukaansa — hänen osastoonsa kuului pelkkiä ruotsalaisia — ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi häiritsemättä tehdä havaintojaan.

Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja jaloin.

Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.

Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät. Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät, ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä. Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi minuuteiksi levähtämään.

Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.

Vasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille jälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti hurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja musketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät eteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä, jalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli hirmuinen.

Tällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun. Puolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät lippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia kuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että "vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään".

Kauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla päämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja ajatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset tuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi elävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa, oliko mitään kidutuskonetta, joka… Sigismund aikoi puhutella pappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.

Hevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko hänelle jo ilmoittamaan voitosta?

Prinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. "Pian pois! Täällä uhkaa vankeus tai kuolema!"

Prinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa. Hänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen, ja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi metsien.

Taistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa hän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän perästä hän palasi Falkenauhun.

Kustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä rauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg määrättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin saatiin tietoja neuvottelujen kulusta.

"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset", kirjoitti Akseli Oxenstjerna, "kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan istuisi vankina Varsovassa."

Kuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai pitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli hänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria, ja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille tai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä perintötiloihinsa.

Siinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti kieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain ymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla saattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.

Lokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa meritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin sotaväen päälliköksi Preussiin ja "niiden kaupunkien ja maiden kuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan".

Huhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja suurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran ilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla oli täysi työ häntä tyynnyttäessään.

Joulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen, synnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina, isoäitinsä mukaan.

"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan", sanoi kuningas painaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein mietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: "Mitä on tästä lapsesta tuleva?"

17.

LAAJEMMILLE TANTERILLE.

Kristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa hyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan valloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt, eikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin, sodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona Baremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat, kokeneet soturit.

Senjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut kenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa jälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka vielä oleskeli Elben seuduilla.

Oli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf katsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa neuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.

Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa, ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.

Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai saatiinko sen voittokulku hillityksi?

Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä, saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.

Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä. Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.

Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.

Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.

Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle. Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan kätensä keisarillisille.

Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta, ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.

Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella Saksassa miten tahtoi.

Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.

Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana, vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.

Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan, ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli voittanut.

Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta. Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.

On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.

Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.

Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.

Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot olivat aivan tarpeettomat.

Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa, monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.

Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille. Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin suurempaa tyytymättömyyttä.

Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.

Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.

Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin. Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300 varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus tällä preussilaisella sotaretkellä.

Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."

Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.

Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin kylässä Stuhmin lähellä.

Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia vaatimuksiaan.

Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa, Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel; kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli Oxenstjerna.

Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.

Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.

Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta, vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko vain puolustautumalla.

Kuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston päätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan. Äänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan neuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.

Tästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan kansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan. Kustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.

Värväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä kaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle kaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään olleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan, sotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.

Päävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan. Mutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja, joihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri satamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen, purjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa maihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja sotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien, jotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli määrä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten baltilaisista satamista.

Tukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä, 6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera nousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki oli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375, tykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima jätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja maita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja sotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä tunnossa, että alettiin päästä lähtemään.

Valtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä kokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas taluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään valtaneuvosten juhlallinen saattue.

Kun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan tyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki hänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että kyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.

Sen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat suostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että he edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä tulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän sotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle kansalleen.

Hänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä kauniin rukouksen.

Tyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta heinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois hyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta neljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät näkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.

Kustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän kuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.