SISÄLLYS: (continued 3)

Viimeisessä oikeusasteessa lykättiin juttu kuninkaan ratkaistavaksi, ja tämä selitti, että koskei ollut täysin todistettu, että Messenius oli ollut vihollisten kanssa yhteydessä "valtakunnan vahingoksi ja turmioksi", niin lievennettiin rangaistus elinkautiseksi vankeudeksi Kajaanin linnassa. Ettei kuningas tahtonut tätä tehdä Messeniukselle vaikeaksi, siitä on todistuksena se, että hän käski sikäläisen linnanpäällikön pitää tarkoin huolta, ettei Messenius eikä hänen perheensä, joka oi häntä vapaaehtoisesti seurannut vankeuteen, kärsisi puutetta, vaan oli heitä kohdeltava kaikin puolin hyvin.

Tätä sukua oli kirous painanut alusta alkaen. Johannes Messeniuksen isä oli ollut mylläri ja hevosvaras, äiti kutojatar jostakin mäkituvasta Örebron ulkopuolelta. Vehkeilyiden tähden isänmaata vastaan mestattiin isä vuoden 1598 paikkeilla.

Poika lähetettiin tunnettuun Braunsbergin jesuiittakouluun, jonka hän kävi läpi kaikella kunnialla. Hän kävi sen jälkeen useissa maissa ja oleskeli jonkun aikaa Roomassakin. Saksaan palattuaan nimitettiin hänet filosofian maisteriksi Ingolstadtissa 1605.

Hänellä oli tavaton työkyky ja -halukin, mutta samalla kaikki ne virheet ja heikkoudet, joiden täytyy seurata jesuiittojen venyvästä moraalista ja horjuvasta siveysopista.

Ingolstadtista lähdettyään asettui hän Danzigiin, avasi siellä opetuslaitoksen ja nai Lucia Grothusenin, kuningas Sigismundin opettajavainajan tyttären.

Johannes Messenius oli aina hulluuteen saakka rakastunut nuoreen vaimoonsa, mutta tämä oli innokas katolilainen, ja Lucia rouvan rippi-isä, joka ei ollut Messeniukselle suopea, sai vaimon osoittamaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä miestään kohtaan.

Kaunis Lucia kutsuttiin melkein joka päivä ripille, ja roomalaisessa kirkossa oli silloin, kuten kai monin paikoin vielä nytkin, pappi vaimon mies paljon suuremmassa määrin kuin se, johon hänet alttarilla oli vihitty. Pappi sai parhaan osan; vaimolla oli kaksi herraa toteltavana, mutta hän rakasti ja palvoi sitä, joka oli toista niin paljon korkeammalla kuin taivas maata. Pappi oli hänen aina palavan rakkautensa esine, papille avasi hän sydämensä salaisimmatkin ajatukset, ilonsa ja surunsa. Maallista, syntistä miestään, johon hänet oli vihitty ja jonka inhimillinen vajavaisuus hänelle oli syynä jokapäiväiseen itsetutkisteluun ja kärsimyksiin, häntä kohtaan vaimo pysyi välinpitämättömänä.

Johannes Messenius kärsi mitä katkerimpia tuskia, kun hän huomasi, että vaimon sisäinen elämä aina oli pysyvä hänelle suljettuna kirjana.

Hän oli ollut Ingolstadtissa kyllin kauan tietääkseen, että vaimo on rippi-isän omaisuutta ruumiineen sieluineen, ja kun hän oli mustasukkaisuudesta suunniltaan, silloin Lucia heitti sytykkeitä tuleen puhumalla rippi-isänsä enkelimäisestä kärsivällisyydestä, hänen jumalanpelostaan ja rakkaudestaan ja kuinka hän itse kaipasi viettää jälleen muutamia hetkiä hänen kanssaan.

Mitä rajuimmin purkauksin kirosi Messenius katolista uskonoppia ja ennen kaikkia salarippiä, josta kaikki paha koitui.

Kenties oli Lucia kyllästynyt Danzigiin ja sen oloihin, sillä vuonna 1608 suostui hän muuttamaan Ruotsiin, johon Messenius oli aina halunnut. Mutta nyt oli salattava todellinen ajatustapansa. Molemmat puolisot olivat yhtä mieltä siitä, että oli pyrittävä saavuttamaan niin esivallan kuin nuorisonkin luottamus ja siten valmistettava katolisen opin palauttamista Ruotsiin.

Hurskaat jesuiittaisät olivat luvanneet vaivasta hyvän palkan, ja suuri historioitsija alentui ryömimään tomussa Ruotsin mahtajain edessä ja erittäinkin Kaarle IX:n jonka hän väitti polveutuvan kuuluisasta Antenor troialaisesta.

Mutta vanha kuningas epäili pahoja juonia, ja häntä tyynnyttääkseen teki Messenius uskollisuusvalan Ruotsin alamaisena. Täten onnistui hän tyynnyttämään kuninkaan epäluulot ja hänet nimitettiin professoriksi Upsalan korkeakouluun. Täällä hän kunnostautui julkaisemalla oivallisia tieteellisiä teoksia ja antamalla opetusta kahdeksan tuntia päivässä sillä menestyksellä, että kuulijoita aivan virtaamalla virtasi hänen oppisaliinsa.

Mutta asiat eivät pysyneet kauan tällään. Messenius suosi ylhäisaatelisten lapsia muiden kustannuksella, esiintyi yleensä erittäin ylimielisesti ja itserakkaasti ja lausui julkisesti, että hän yksin oli enemmän arvoinen kuin toiset professorit yhteensä.

Mielten rauhoittamiseksi kutsuttiin Messenius Tukholmaan, jossa hän sai valtioarkiston hoitoonsa. Mutta pian yhytettiin hänet valtiollisesta ja jesuiittalaisesta juonittelusta, ja edellisestä tiedämme mitä siitä seurasi.

* * * * *

Kustaa Aadolf ei ollut koskaan ottanut niin vähän osaa perhe-elämään kuin tänä vuonna. Mutta pojan kunnioitus, jota hän aina osoitti äitiään kohtaan, velvoitti häntä joskus tervehtimään häntä. Ja silloin kuningatar enimmäkseen puhui siitä, että kuninkaan oli aika valita itselleen puoliso ja siten turvata kruununperimys suvulleen. Alussa Kustaa Aadolf vastaili vältellen, mutta kun äiti kivesti yhä kovemmin, antoi hän kerran sangen tiukan vastauksen, ettei aikonut mennä koskaan naimisiin.

Kuningatar puraisi huultaan. Oli selvää, että poika vielä kantoi Ebba Brahen kuvaa sydämessään. Jos he vielä joutuisivat yksiin, ei kukaan tiennyt mitä saattoi tapahtua.

Leskikuningatar Katarina kirjoitti Strömsholmasta, että hänen rakkaasta Ebbastaan kehittyi parhaallaan oivallinen emäntä, mutta kuninkaan kotiinnuttua oli hänet usein nähty itkusilmin. Näytti sentähden luultavalta, että hän vielä rakasti kuningasta.

Kristina rouvan sielu oli levottomuutta ja pelkoa täynnä, ja hän neuvotteli innokkaasti asiasta uskotun sihteerinsä Chesnecopheruksen kanssa. Tämä lupasi hankkia hänelle tarkan selon kaikesta mihin kuningas ryhtyi. Tämän urkinnan tulokset näyttäytyivät pian.

Mistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena keskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä. Viimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että leskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui niin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää valtion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä mukaan välittämättä maan laeista.

Kuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua siitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli sairas ja suosikkiensa käsissä.

Tässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle. Hänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.

Hänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti toteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja aatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa alla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin herttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti kätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.

Kiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa, kertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja kirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki, muuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.

On tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän hyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis toimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.

Onneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna, vakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti kuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä, joka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi valtakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin neuvotteluihin.

Aselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja sen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä vuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia kuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta vitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö puolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.

Sitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset puolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja Saksassa.

Kaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka kauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.

Viroon sijoitetuille joukoille lähetettiin pikaviestejä, että olisivat varuillaan, laivasto laitettiin purjehduskuntoon ja määrätyt maarykmentit saivat käskyn olla valmiina siltä varalta, että jotakin odottamatonta tapahtuisi. Vakoojavenheitä lähetettiin, väkeä nostatettiin ja uusi vero määrättiin.

Kesä ja syksy meni kuitenkin ilman että mitään puolalaista laivastoa näkyi. Pidettiin varmana, että sitä saatettiin odottaa seuraavana vuonna, ja Kustaa Aadolf, joka tahtoi olla valmis, päätti kuten tavallisesti turvautua säätyjen apuun.

Syksyllä 1618 teki hän matkan valtakunnan eteläseutuihin, ja tällä matkalla ollessaan hän kutsui valtiopäivät Örebrohon heti uuden vuoden aluksi. Valtiopäivien alkajaisiin saapui hän itse sinne ja tervehti säätyjä juhlallisin sanoin, vakuuttaen, että tahtoi kaikessa toimia ainoastaan kansan suostumuksella ja avulla.

Kuninkaan lopetettua puheensa astui esiin valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja ilmoitti säädyille, että kuningas oli valmistuttanut uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka hän toivoi pikimmiten tulevan voimaan, niin että säätyjen kokoukset kävisivät säännöllisemmin kuin tähän asti. Valtiokansleri toivoi lopuksi, että säädyt vapaasti antaisivat esityksestä lausuntonsa.

Säätyjen ei tässä kysymyksessä tarvinnut pitkään neuvotella, uusi valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin pian yksimielisesti.

Sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen linnansaliin, ja kuningas esitti sotakysymyksen. Hän kertoi kuinka tsaarin lähettiläät olivat kaikin tempuin viivytelleet neuvotteluja ja rauhantekoa. Oli sentähden pidettävä puoliaan, sillä eihän kukaan ymmärtäväinen ihminen voinut neuvoa Ruotsia ilman vähintäkään korvausta luovuttamaan Venäjälle takaisin yhdeksää hyvin linnoitettua kaupunkia alusmaineen.

"Mekö", huudahti kuningas, "jotka ajoimme venäläiset tiehensä Laatokan tienoilta, nyt päästäisimme heidät porstuaamme, Suomeen ja Liivinmaalle, vieläpä ainoastaan saadaksemme kolmen tai neljän vuoden aselevon, sillä eiväthän moskovalaiset ylipäätään kauemmin pysy rauhassa."

Sitten siirtyi kuningas Puolan asiaan. Katolinen uskonoppi oli voittamaton este molempien valtakuntain kesken. Aselepoa oli kuningas käyttänyt vain juonitteluihin Puolaa vastaan, ja oli sentähden mitä tärkeintä, että etsittiin keinoja, joilla voitiin turvata valtakuntaa niin epävarmaa ja uskotonta naapuria vastaan.

Seuraavina päivinä tekivät säädyt anomuksensa, joita kaikissa säädyissä huolellisesti pohdittiin.

Eräänä päivänä kuningas astui odottamatta aateliston kokoushuoneeseen ja antoi säädylle vakavia lausuntoja ja nuhteita niistä väkivaltaisuuksista, joita he harjoittivat muita säätyjä vastaan maaseuduilla.

Eräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli itse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he väittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja raadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja laitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin kruunultakin hupeni asianmukainen vero.

Kaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet järjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset läänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli täydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot herttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.

Erittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja taistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella vaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli tehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta käskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä herttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.

Sen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan herttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston oikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.

Mutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan ikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin kaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun ei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen, ja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että hänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia huostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija lähetettiin niitä noutamaan.

Tämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.

Tämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: "Todistuksia perintöruhtinasten oikeudesta" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki kirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle, avasi itse oven ja huusi: "Vahti!"

Chesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana ja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.

Kustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin, että hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri puolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava esimerkki.

Kuningatar, jolle oli kerrottu mitä oli tapahtunut, riensi rukoilemaan uskotun palvelijansa puolesta. Jos mitä vääryyttä oli tehty, oli vika hänen, hän katsoi olevansa velkapää valvomaan alaikäisen poikansa oikeutta, ja hänellä oli niin harvoja palvelijoita, jotka saattoivat häntä neuvoa vaikeissa asioissa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän tahtoi täyttää äitinsä toivomuksia mikäli voi, mutta tässä asiassa nojasi hän oikeutensa "isänsä lahjoituksiin ja isänisänsä testamenttiin".

Kristina rouva käsitti nyt, ettei maksanut vaivaa tehdä vastaväitteitä, hänen täytyi ottaa vahinko takaisin toisella tavoin. Nyt oli ensi sijassa saatava suosikki vapaaksi. Mutta kun hän niissä tuumin kääntyi valtiokanslerin puoleen, vastasi tämä, että rikollisen oli ensin pyydettävä anteeksi kuninkaallisen hovin ollessa läsnä.

Kristina rouva nieli harminsa, ja hänen kanslerinsa täytyi Akseli Oxenstjernan laatiman konseptin mukaan herttuain läsnäollessa rukoilla kuninkaalta anteeksi ja luvata, ettei enää koskaan esiintyisi moisten kirjoitusten laatijana. Täten oli asiasta toistaiseksi päästy, eivätkä säädyt näyttäneet kärkkäiltä käymään siihen käsiksi.

Valtiopäiväin lähetessä loppuaan saapui Juhana herttua jotakuinkin toipuneena pitkällisestä taudistaan. Hän sanoi kahdenkesken olevansa rahoista sangen ahtaalla, sillä ne vierivät pois läpi sormien. Sen jälkeen antoi hän kirjeen, jonka oli saanut Puolasta ja jossa hänelle tarjottiin suuria etuja, jos hän tahtoi liittyä Sigismundin puolueeseen.

"Jos tahdot, annan mielelläni uuden vakuutuksen", sanoi hän. "Silloin saavat puolalaiset vastauksen."

Kustaa otti vastaan tarjouksen, ja herttua vakuutti säädyille, että hän oli uskollisesti pitävä valansa Kustaa Aadolfille ja isänmaalleen.

Sen jälkeen laadittiin säädös, jonka mukaan kukaan ruotsalainen ei saanut olla yhteydessä Puolan kuninkaan, hänen sukunsa tai virkamiestensä kanssa. Kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin myös levittämästä kirjeitä Puolasta ja antamalla majaa sieltä saapuneille läheteille ja urkkijoille.

Kun säädyt olivat hyväksyneet säädöksen ja juhlallisesti selittäneet, että jollei Sigismund suostunut kohtuulliseen rauhaan, oli hänet siihen pakoitettava asevoimin, otettiin käsiteltäväksi kysymys kuninkaan kruunauksesta. Säädyt pitivät sitä juhlallisena vastalauseena niihin vaatimuksiin, joita katoliset esittivät Ruotsin kruunuun nähden, vastalauseena, jonka piti tehdä loppu kaikista juonitteluista asiain uutta järjestystä vastaan.

Helmikuun 28 päivänä päättyivät valtiopäivät, ja Kustaa Aadolfilla oli täysi syy olla tyytyväinen. Oli myönnetty suuria varoja ja erityinen vero hänen kruunajaisiaan varten, jotka oli vietettävä myöhemmin samana vuonna, ja säädyt olivat luvanneet, että voudit saivat kolmen kuukauden kuluessa koota kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista.

* * * * *

Maaliskuussa 1617 saapui viesti, että helmikuun 27 päivänä venäläiset olivat kuin olivatkin vihdoin allekirjoittaneet rauhanehdotuksen.

Ensi töikseen Kustaa Aadolf silloin kirjoitti De la Gardie'lle vakuuttaen iloaan ja mielihyväänsä onnellisen päätöksen johdosta, johon vihdoin oli päästy niin monien vastusten jälkeen. Mutta niinpä olikin sotapäällikkö yhtä suurella taitavuudella johtanut rauhanneuvotteluja kuin ennen sotaliikkeitä. Kuningas käsitti aivan hyvin, että ainoastaan kova ahdinko oli saattanut pakoittaa Venäjän sellaiseen rauhaan kuin nyt oli saatu, mutta hän tiesi myös, että jollei rauhaa olisi syntynyt, olisi Ruotsin sotajoukko ollut nukassa, sillä sen elinehdot edellisenä talvena olivat sanomattoman vaikeat.

Stolbovan rauha tietää Ruotsin ylivallan huippukohtaa itäiseen naapuriin nähden. Tosin ei enää ollut ajattelemistakaan ruotsalaista ruhtinasta Venäjän valtaistuimella ja Novgorodia Ruotsin alusvaltiona, mutta Suomi oli saanut sen rajan Venäjää vastaan, mikä sillä on vielä tänäänkin, ja Inkerinmaa oli voitettu Ruotsin vallan esimuuriksi. Vironmaa oli yhdistetty Suomeen.

"Toivon Jumalan avulla", virkkoi Kustaa Aadolf, "että venäläisen on tästedes vaikea hypätä sen puron ylitse." Hän tarkoitti sillä Itämerta, jonka rannoilta Venäjä oli sulettu pois.

Rajakiveen Salmissa, Laatokan pohjoispuolella, hän piirrätti tämän kirjoituksen: "Tähän asetti valtakunnan rajan Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas; Jumalan avulla olkoon hänen työnsä pysyvä."

Stolbovan rauhassa oli Kustaa Aadolf päättänyt toisen isiltäperityn sotansa ja päättänyt sen niin, että hänen nimensä mainittiin ympäri Eurooppaa. Mutta Venäjän sodalla oli ollut merkitystä ainoastaan Ruotsin ja Puolan historiassa; siihen sotaan, joka oli vielä jäljellä, sisältyi suuri elinkysymys, joka vavistutti koko Eurooppaa.

Oli kysymyksessä paljon enemmän kuin taistelu Kustaa Aadolfin ja Sigismundin, Ruotsin ja Puolan välillä muutamista Itämeren toisella puolen olevista maista. Käytiin suurta taistelua katolisuuden ja protestanttisuuden välillä, vuosisadan suurta taistelua.

10.

KUNINGASKRUUNU.

Kruunajaisjuhla, joka oli vietettävä Upsalassa, oli määrätty heinäkuun 22 päiväksi. Säädyt, joiden oli oltava läsnä, oli ensin kutsuttu kokoontumaan Tukholmaan kesäkuun lopulla, jolloin oli tarkastettava ja hyväksyttävä kuninkaanvala ja lisäksi neuvoteltava veroista ja muista maan sisäisistä asioista.

Kuningas avasi valtiopäivät puheella, jossa puhui Venäjän kanssa tehdystä rauhasta, kuinka Ruotsin rajat olivat avartuneet ja paremmin turvatut hyökkäyksiä vastaan. Kun juhlallisen puheen jälkeen rauhanpäätös oli luettu, nousivat säädyt ja vakuuttivat alamaista kiitollisuuttaan kuninkaalle ja niille miehille, jotka suurella rohkeudella ja varovaisuudella olivat vieneet tämän pitkällisen sodan onnelliseen loppuun.

Kun ensin oli selvitetty muutamia leskikuningattaren esittämiä kinastuskysymyksiä herttuakuntain ja hänen eläkealueittensa oikeuksista, säädettiin vihdoin valankaavat. Kuninkaan vala sisälsi seitsemän kohtaa: rakastaa Jumalaa ja hänen kristillistä kirkkoaan, pitää ja kaita kaikkia säätyjä Jumalan puhtaassa sanassa, puoltaa kirkon, kuninkaan, kruunun ja koko kansakunnan oikeutta; suojella totuutta ja oikeutta, sortaa kaikkea vääryyttä; olla uskollinen alamaisilleen, ei ketään köyhiä turmella hengen tai jäsenten puolesta j.n.e.

Perintöruhtinaat lupasivat osoittaa kuninkaalle sitä alamaisuutta, johon he vuoden 1604 perintöyhdistyksen mukaan olivat hänelle velvolliset. Valtaneuvosten lupaukset sisälsivät suunnilleen samaa, ja aatelissääty sitoutui lisäksi tekemään ratsupalvelusta ja taivuttamaan veronalaisen rahvaan suorittamaan lailliset veronsa. Samat sanat olivat pappisvalassakin, ja papit sitoutuivat kehoittamaan sanankuulijoitaan alamaiseen tottelevaisuuteen.

Vihdoin oli kruunajaiset vietettävä. Jo puoli vuotta sitten oli niitä ruvettu valmistelemaan. Suurista aateliskartanoista oli lainattu pöytäliinoja, talous- ja kyökkikaluja. Olipa aina Suomesta saakka noudettu puutuoppeja, haarikoita, puulautasia ja sen sellaista, jota kruunajaisissa tarvittiin. Sillä kaikkia, yksin alhaisimpia palvelijoitakin, oli sellaisessa tilaisuudessa runsaasti ruokittava.

Turun linnanisäntää käskettiin panettamaan kruunajaisiin 200 tynnyriä olutta 300 tynnyristä maltaita. Varovaisuuden vuoksi kuitenkin selitettiin kirjeeseen kiinnitetyssä lapussa, ettei olueen ollut pantava niin paljoa maltaita kuin oli mainittu, vaan sitä enemmän humaloita, niin ettei siitä tulisi kovin "väkevää ja karmakkaa".

Lapista Tornion takaa lähetettiin 100 poroa, Luulajasta 80 ja Piitiöstä 60. Ne oli laskettava laitumelle saariin, josta ne mukavasti saisi teurastettavaksi kruunajaisiin.

Kauan oli kruunajaisia lykätty, mutta lopulta määrättiin ne vietettäväksi lokakuun 12 päivänä Upsalassa, johon valtiopäivät oli siirretty tärkeimpäin asioiden ratkaisun jälkeen.

Kruunaus ei ollut ainoastaan uskonnollinen toimitus, vaan kuten ainakin tähän aikaan todellinen kansanjuhla, jonka kustannukset suoritettiin erityisesti kannetulla kruunausverolla.

Kuningas matkusti Tukholmasta koko kuninkaallisen huoneen, hovin ja säätyjen seuraamana. Lähtiessään tervehdittiin häntä lauluin ja soitoin lehteriltä, jonka porvaristo oli pystyttänyt Norrmalmin torille (nykyiselle Kustaa Aadolfin torille). Kaikki mitä siihen aikaan oli mainiota ja loistavaa, oli saapunut Upsalaan tähän juhlaan. Aatelisto, joka tavallisuuden mukaan oli tarkoitettu korottamaan hovin loistoa, oli saapunut upeissa varustuksissaan, kreivit ja vapaaherrat lääniensä lippujen alla. Pidettiin aatelisvelvollisuutena esiintyä loistolla ja prameudella.

Erityinen kirje oli lähetetty "Ruotsin rouville", että nekin miehissä saapuisivat.

Kruunajaispäivänä kokoontui aateli seitsemän aikaan aamulla Upsalan linnaan, mutta muut säädyt tuomiokirkkoon.

Kuninkaan, leskikuningattaren, herttuain ja aatelin ratsumiehet ja sitä lähinnä Upsalan lippukunta oli asetettu molemmin puolin tietä linnasta kirkolle ja lähimmäksi linnaa henkivartioita niin pitkälle kuin riitti.

Tätä ratsukujaa myöten kulki kruunajaiskulkue Upsalan linnasta tuomiokirkkoon. Etumaisina tuli kaksi airuetta, heidän jäljestään kuusi torvensoittajaa, sitten hovimarsalkka ja aatelisto kolmimiehisissä ruoduissa, sitten Henrik Horn marsalkkasauvoineen, hänen jäljestään valtaneuvokset kaksitellen, sitten kreivi Abraham Brahe ja kreivi De la Gardie. Tämän jälkeen arkkipiispa kantaen sarvea, valtakunnan rahanvartia avainta ja hametta, kansleri omenaa, amiraali valtikkaa, marski miekkaa ja drotsi kruunua. Tämän kulkueen jäljestä seurasi kuningas ratsain neljän aatelismiehen kantaman kunniataivaan alla.

Kuninkaan jäljestä seurasivat ensin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan lähettiläs ja heidän jäljestään kuninkaan ja herttuain henkipalvelijat ja henkisotilaat; sitten kuningattaren hovimarsalkka ja kuusi ruotua aatelistoa, kolme herraa ruodussaan, sitten leskikuningatar ajaen yksin vaunuissa, hänen jäljestään pfalzkreivitär ja sitten muu rouvasväki.

Kirkon portilla seisoivat piispat ottaen kuninkaan vastaan, ja Linköpingin piispa lausui tervehdyksen: "Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen!" Kirkossa olivat säädyt seisoallaan.

Kun kuningas oli astunut alttarin eteen ja kohotetuin käsin tehnyt valan, jonka Akseli Oxenstjerna saneli, ja saanut voitelunsa arkkipiispalta, nousi hän valtaistuimelleen ja hänet koristettiin vallan vertauskuvilla.

Hänen sen jälkeen otettuaan käteensä miekan "hyvien ja hurskaiden suojelukseksi ja pahojen ja uskottomain rangaistukseksi" astui kaksi airutta esiin huudahtaen korkealla äänellä:

"Nyt on kuningas Kustaa Aadolf Svean ja Göötanmaan kruunattu kuningas, hän eikä kukaan muu!"

Tähän vastaukseksi koko seurakunta huusi: "Jumala hänen majesteetilleen pitkää ikää ja onnea antakoon!"

Sittenkun kuningas oli antanut takaisin vallanmerkit henkilöille, jotka niitä olivat kantaneet juhlakulkueessa, paitsi kruunua, jonka hän jätti päähänsä, ja valtikkaa, jonka piti kädessään, astuivat esiin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan valtuutettu ja ottivat vastaan läänityksensä, jonka jälkeen valtakunnan neuvosherrat perätysten tekivät säädetyn valan. Koko seurakunta viritti sitten virren: "Jumala, sua kiitämme" juhlallisen soiton säestyksellä, ja juhlakulkue palasi linnaan, missä upea kruunajaisateria oli laitettu linnansaliin. Näillä vieraspidoilla alkoivat yhtä vaihtelevat kuin loistavatkin juhlallisuudet. Kronikka mainitsee niiden joukossa yhdet turnajaiset ja kaksi kehäratsastusta.

Lokakuun 17 päivänä lyötiin ritariksi Venäjän sodan sankari Jaakko De la Gardie ja muutamia muitakin aatelismiehiä muistettiin ritariketjuin ja lahjoin. Oppi sai tunnustuksensa siten, että nyt ensi kerran vihittiin teologian tohtoreita. Seppelöitsijäksi oli kuningas nimittänyt Akseli Oxenstjernan, ja hän seppelöi niin arkkipiispan kuin useita muitakin kirkon eteviä miehiä.

Sillaikaa jatkettiin juhlallisuuksia, ja lukuisain remupäivien jälkeen tekivät säädyt uskollisuudenvalansa ja allekirjoittivat tämän viimeisen valtiopäiväpäätöksensä, ennenkuin lähtivät kukin kotiinsa.

* * * * *

Leskikuningatar oli pysynyt harvinaisen tyynenä juhlapäivien ajan, eivätkä mitkään purkaukset olleet häirinneet kuninkaallisten sukulaisten keskinäisiä suhteita. Hän ei ollut edes kiukutellut siitäkään, että herttua Kaarle Filip osoitti silmiinpistävää hellyyttä valtakunnanrahaston hoitaja Seved Bibbingin nuorimmalle tyttärelle Elisabetille.

Ei voitu kieltää, että hän oli suloinen, tämä pienokainen, mutta hän oli niin tavattoman hento ja hieno, että saattoi pelätä ensimäisen tuulenhenkäyksen taittavan hänet. Kuningatar oli sen sanonutkin Kaarle Filipille, mutta tämä vastasi: "Sama tuulenhenkäys saa ottaa mukaansa minutkin, sillä minä en voi elää ilman häntä."

Se nyt ei merkinnyt mitään. Seitsentoistavuotiaana nuorukaisella on monia päähänpistoja, ja kuningatar olikin vastannut tähän poikansa purkaukseen:

"Luulen, ettei kukaan hovin nuorista kaunottarista voisi sinua vastustaa."

Muuten sai nuori herra elää omissa hoteissaan, hän ei varmaan tuottaisi äidilleen sellaista surua kuin vanhempi veljensä, se kiittämätön. Monta kertaa äiti oli nähnyt surun piirteen Kustaan korkealla otsalla, ja vastoin tahtoaankin hän oli silloin tullut ajatelleeksi Ebba Brahea.

Äiti ei voinut vapautua pelosta, että hänen poikansa kenties jonakin päivänä raivasi pois kaikki esteet ja riensi nuoruutensa rakastetun luo. Mutta se oli estettävä, äiti ajatteli jo keinoa, jolla ainaiseksi tekisi heidän lähestymisensä mahdottomaksi, ja hänellä oli suunnitelmansa valmiina. Venäjän sodan sankari, Jaakko De la Gardie kutsuttiin yksityiskeskusteluun kuningattaren luo ja hänet otettiin vastaan melkein äidillisellä hellyydellä.

Kuningatar puhui millä vilkkaalla mielenkiinnolla ja ihailulla hän oli seurannut Jaakko herran kaikkia toimia, ja kuinka Tukholmassa olivat hän ja hänen urotekonsa aina olleet hovin naisten puheenaiheena.

Sotaherra kumarsi, epävarmana oliko hänen vastattava kaikkiin kohteliaisuuksiin.

Sen jälkeen kuningatar käänsi puheen hänen veljeensä ja muistutti, kuinka tämä oli kuningattaren kädestä saanut morsiamensa, kauniin Katarina Oxenstjernan.

"Haluaisin", lisäsi hän, "antaa teillekin sellaisen lahjan."

Jaakko herra karahti punaiseksi, kiitti kuningatarta hyvyydestään, mutta ei sanonut ajatelleensa mennä naimisiin.

"Täytyyhän teidän olla mieltynyt johonkin neitsyeen", huudahti kuningatar häntä tutkivasti katsellen.

"Jos niin on", sanoi Jaakko herra punastuen kuin tyttö, "täytyy minun koettaa voittaa se."

"Mikä vahinko", sanoi Kristina rouva syvään huoaten. "Se surettaa minua melkein."

"Teidän majesteettinne on liian hyvä."

"Onko minun sanottava suoraan, etten ole sitä teidän tähtenne?"

"Kenenkäs sitten?"

"Herra kreivi, se on salaisuus! Mutta niin paljon tahdon sanoa, että teidän tähtenne on rikkoutunut suhde, joka… josta muuten olisi tullut jotakin."

Lopun sanoi hän väkinäisesti, ja Jaakko De la Gardie virkkoi nopeasti: "Teidän majesteettinne on velvollinen jatkamaan."

"Velvollinen?" toisti kuningatar.

"Sellaisen toiveen herättäminen on samaa kuin ojentaa leipäpala nälkäiselle, mutta pitää sitä niin korkealla, ettei hän siihen yletä."

"Mutta jos uskon teille sellaisen salaisuuden, voinko luottaa teidän vaiteliaisuuteenne?"

"Yhtä hyvin kuin kunniaanikin!"

"Ette hiiskahda kenellekään?"

"En kenellekään, teidän majesteettinne!"

"No hyvä! Olette kai kuullut, että kuninkaan sydän on kiintynyt Ebba Braheen."

"Olen kuullut."

"Hän uskoi itsekin, että tähän tunteeseen vastattiin, ja minä luulin samaa, vaikkakin minua suuresti kummastutti se tavaton mielenkiinto, jota hän osoitti erästä toista henkilöä kohtaan. Kuitenkin, kun kuningas palasi Venäjän sodasta, lähetti Ebba hänen sormuksensa takaisin."

De la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. "Lähetti hänen sormuksensa takaisin?" toisti hän.

"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina Stenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha rouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin, ja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä. Nykyään oleskelee hän Tukholmassa."

Peloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa silmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä kiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen, ja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli rakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan onnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä kuninkaan suostumuksen.

"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!"

"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!"

"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä."

"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut."

"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin."

Seuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen keralla.

Hän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja kosi.

Magnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että hän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: "Muistakaa, että hän on hyvin kaino."

Rouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle, ja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja pyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa paremmin voinnissaan.

Sangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa sotaherra häntä odotti.

Ebban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla kohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet sohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon kuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän oli tavatessaan neidin yksin.

Ebba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi olla hänelle sanottavaa?

Hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui yksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei ollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan rakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen sydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän kuitenkin varmalta taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän oli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään sydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken sanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän tullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä onnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa, tämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli kalliimpi kaikkia aarteita.

Ebba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi hänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan? Epäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut maan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut hyväksyttävä tämä tarjous?

Eikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän sulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään, jota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin häntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra häneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan, sanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi, että se oli heti saatettava koko maailman tietoon.

Ebba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi sanoa?

"Sen saamme heti tietää", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.

"Mitä teette!" huudahti pelästynyt tyttö.

Muuan kamariherra tuli nopeasti sisään

"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen kihlattu morsiamensa."

Kamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran kärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.

"Tämä on hirveää!" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.

De la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti Ebban sormeen. "Tässä on sinetti!" sanoi hän. "Ja tässä!" lisäsi hän Ebbaa suudellen.

Samassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: "Hänen majesteettinsa ottaa vastaan."

Jaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin vei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt vähimmän yllätetyltä.

Hän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti hyväksyvänsä hänen vaalinsa.

Katarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen rakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen yksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla, joka ihastutti sotaherran kerrassaan.

Sillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä yhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti maljan.

Sotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta siinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan: sellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja valmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.

Ebba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Jaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti sangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi häät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän sentään aikonut odottaa. "Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään ensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe teki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini."

Kaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: "Juhannukseksi kaikki kyllä valmistuu."

"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!" huusi Jaakko herra riemuiten ja nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Ebba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja illalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä nauroivat.

Hän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka kaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli saanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten nyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.

On selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.

Leskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia kruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli estänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin poika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.

Ja Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki kirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään. Eikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta saattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän Ebbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.

Koetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei saanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.

Hän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea seurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän pelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.

Oli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan sielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli työ, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen Upsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman elämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin ylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava toinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin paikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä järjestyksessä ja kurissa.

Opettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille professoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille ylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle suotava tarpeelliset erivapaudet.

"Minulla on", lisäsi Skytte, "teidän majesteettinne armosta tilaisuus omin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän saada antaa oman nimeni."

Kustaa Aadolf puristi hänen kättään. "Kiitän sinua yleisen hyvän nimessä", sanoi hän. "Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä voin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan ne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin, tahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni mukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi skytteläiseksi."

Juhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras aloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän hänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille hankkeelle.

Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.

Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta viisailla, valaisevilla neuvoillaan.

Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.

Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.

"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"

"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä on ainoastaan luut jäljellä."

"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta kuin jumalainen nemesis on olemassa!"

"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina verotaakkaa kannetaan."

"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat tulojensa mukaan."

"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan, vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."

"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi saada", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. "Mutta kyllä minä panen hänet maksamaankin sitä enemmän."

"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne uskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt häntä lainaamaan meille suurehkon summan."

Kuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet eräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja kun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli Oxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi hän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.

Ahdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran surunsa.

"Jos minä saisin antaa neuvon", virkkoi Akseli herra, kun nuoren ruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, "niin kehoittaisin teidän majesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen Brandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas jää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja ikävöiden."

Viime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi kyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.

"Kiitos neuvosta", sanoi hän. "Tulen sitä noudattamaan."

Sen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. "Minä lähden ensin Kalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä koetellakseni uusia sotapursia."

Tämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.

Sanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä hän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja sovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas odottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.

* * * * *

Jaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu morsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut linnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä sekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi ruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon tyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut Kustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun ennen… hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.

Ei mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle ylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja vaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.

Mutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston hoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi tähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto heidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun hän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään syytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. "Minä puhun rahastonhoitajalle", sanoi Kaarle Filip.

"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen, ettette tule tänne enää koskaan", vastasi neitsyt kyynelsilmin.

Silloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan ilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja rahastonhoitaja astui sisään.

Hän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään takaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.

"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy erota!" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea vasten.

Kaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja suoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:

"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen kättänsä!"

Herra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle huoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä alamaisuudessa täytyy pyytää päästä."

"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin."

"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa armollisesti minua varjelemaan", jatkoi Seved herra.

"Kenenä minua pidätte?" leimahti nuori herra. "Osoittakaa minulle se, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen petollisesti."

"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani uskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta armostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi kääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan."

Kaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. "Eikö veljenikin tahdo mennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?"

"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden…"

"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?"

"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan."

"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra rahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!"

Ja nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän ei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui, eikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä kysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.

Kuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista ja ikävää kuten tavallisesti. "Mitä on tapahtunut, mikä sinua vaivaa?" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori ruhtinas astui nopeasti sisään.

"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne."

"Johon heti suostutaan", sanoi äiti nousten. "Toivon teidän voivan olla minua ilmankin", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja poistui huoneesta poikansa käsivarressa.

"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi ryppyyn", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa sisähuoneessa.

"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?"

"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi? Tule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää."

"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Lupasitte vastata."

"No, ja jos olisin?"

"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen."

"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa."

"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa."

"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan saakka!"

"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan."

"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani."

"Sinäkö?" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.

"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja varoitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt."

"Varoitat minua?" Äidin silmät iskivät tulta. "Ja mitä tapahtuisi, jollen välittäisi varoituksesta?"

"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan."

"Puukoinko vai miekoin?" kysyi äiti pilkallisesti.

"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia, niin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta mielenliikutuksesta."

"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt… tahdot vain peloitella minua."

"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne."

"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!"

Kaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen. Sydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.

"Onko tätä kestänyt kauan?" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa silmiin.

"Ainoastaan muutamia kuukausia."

"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin."

"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni antaa minulle terveyttä ja voimia!"

"Kuka hän on?"

"Elisabet Ribbing."

"Arvasin sen, mutta… se on… sinun pitäisi käsittää, että… se on mahdotonta."

"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin poika!"

"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?"

"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!"

"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden! Oh, niin sydämetöntä!" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta jatkoi tyynemmin: "Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua rahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen talossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen. Mutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin vartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita."

Tämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän suostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata rakastettuaan.

Rahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu kuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua kävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi suostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden kuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.

11.

SELKKAUKSIA.

Kustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään. Kahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:

"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä vähintäkään muistuta erästä henkilöä."

"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen."

"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli puhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon."

Silloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi tuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen aatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu vankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli vaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta kirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka tämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs, olihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa suurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä suoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen tarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo Stjernsköld hänen rinnalleen.

Suunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä purjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun linnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi kaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin. Yhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja muut linnoitukset.

Farensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun ja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli hän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten kanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset Liivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.

Sigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach toimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan porvariston käsiin.

Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan paitsi Pernovaa.

Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen. Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään, vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.

Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen, osoittaakseen koko maailmalle — kuten hän sanoi — ettei hän suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta edeltäpäin.

* * * * *

Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.

Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen, ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.

Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin, kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.

Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä, että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.

Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön, että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä nurista ja valittaa hänen tomulaan."

Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.

Kustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies saisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.

Näiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla ulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja avomielisellä, jalolla esiintymisellään.

Kuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli katsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen huoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.

Mahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa lähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen pikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin muiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena, matkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen palatessaan se oli yhtä himmentymätön.

Hänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä audienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella tapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä kanssa.

Kustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan sanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän mielellään suostumuksensa.

Seved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista perheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja kuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.

Kaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan toivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan luo, ja tämä otti hänet vastaan.

"En ole ansainnut ystävyyttäsi", sanoi nuorempi, "ja voin ainoastaan luvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia."

"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi", vastasi Kustaa Aadolf. "Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet Ribbingin kanssa."

"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"

"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi julkinen", lisäsi kuningas.

"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."

"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas; "luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."

Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.

"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä oikeudella minä — joka olen saanut niin paljon — voinkaan vaatia korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani, siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja — kaatua, jos niin vaaditaan!"

* * * * *

Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.

Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman värähtelevin äänin.

Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.

"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi", sanoi hän hilpeästi. "Mutta näettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa? Oikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi se keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se kallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy kainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita, ymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä olen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten toisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat, voinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että tahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle."

Kreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.

"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty", tuumi kuningas itsekseen. "Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut."

Seuraavana päivänä hän lähti merille.

Niin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.

Juhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi poissa kaksi viikkoa.

* * * * *

Sanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa kanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista. Venäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät kertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät koko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi olevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen kuitenkin pian siirtäisi.

Puolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion vetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli tapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä käänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.

Uskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut murtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat, jesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet pystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.

Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin rajuilma puhjennut ilmoille.

Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.

Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.

Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin, saattoi tapahtua mitä tahansa.

Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan, jos suoritus myöhästyi.

Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.

Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden. Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteihin.

Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.

Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin puolesta.

Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.

Nyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin maljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät ruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli tehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja erittäinkin paavin joukkuetta vastaan.

Tämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät uskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat, että asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa. Sillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten raivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.

Kohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf lähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla olivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans vastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.

Tanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella, jossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin. Juhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan puolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään peninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi tanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.

Puolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa vierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin kallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti koristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka mies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin huomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin, korein sulkatupsuin.

Tanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti ratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti korkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen henkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta samaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin. Valtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon Kustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat jälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa juhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.

Illalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle osoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä jatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja linnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein mielin.

Näytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin solahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli puhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa, johon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan korkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä lähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin suurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia riitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin hälventää niiden muistokin.

Linnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja sovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja ystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka oli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset heti kiinni ja hirttivät.

Vihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin, ja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata seuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa tai jossakin muussa läheisessä seudussa.

Paluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja kuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat tulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.

Niin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen rasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja kiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.

Rajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan saavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja Länsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori Lennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa. Kustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti henkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen läheisyydessään.

Niilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt kuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa, asetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta kehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät vain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat paavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan kimppuun.

12.

SEN TÄYTYI TULLA.

Kuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä valtiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin eurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.

Sillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan taistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki saattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret muutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä. Katolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin idässä kuin lännessäkin.

Espanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti, missä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja uskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin, käynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja puuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen ruotsalais-puolalaista sotaa.

Niin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain määrin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan Henrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät Espanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki hajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.

"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan nimen.

Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui, oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista, vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.

Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen kuin saksalainenkin sota.

Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.

Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä. Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi pysyä korkean lääniherransa suosiossa.

Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.

Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan. Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava vallankumoukseksi.

Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.

Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.

Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.

Kustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin. Böömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen kunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen kanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.

Juhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen. Zwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten keskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut mitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja sillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman vaikutusvallan.

"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?" kysyi Kustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.

"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta hyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän on miehiään."

Kuningas istui kauan mietteissään. "Asema on uhkaava", sanoi hän. "Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea Espanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää mihin ensiksi tuli pistetään."

Vastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand Steyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut vallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen vihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu ulos linnanikkunoista.

Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin kuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven aikana kasaantuneet tulenarat aineet.

Oli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava vaara uhkasi Ruotsiakin.

Jos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund vetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin käydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla onnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.

Kuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä maassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta oli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin toimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä avioliittoon.

Viime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena suruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui viisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi, mitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa. Vastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.

Hän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin, rakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt rakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä unhoittamaan katkeran kaipauksensa.

Jo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa, mitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti pojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas olisi naimisissa.

Kuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto oli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva ei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä vakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan liittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa myös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?

Kustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti, että liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa vaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.

Keskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin tehnyt päätöksensä.

Kamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan kirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle. Hänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin, että kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti vakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea hän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.

Keskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko vierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus hyväksyttäisiin.

Kustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua kohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt kalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä luterilaiselle kuninkaalle.

Sillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka oli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi kutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut hänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä oli ratkaiseva asian parhain päin.

Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.

Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei koskaan muuta tullutkaan.

Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:

"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"

Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.

Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.

Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm. Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä vastaan.

Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse Berliniin ja viedä asian perille.

Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.

Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava selvään ratkaisuun.

Kuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut tiedusteltava toisilta tahoilta.

Kuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin syvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi hän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä hyvään loppuun tai saanut "selvät rukkaset".

Kuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa, osaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei antaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja pirunjuoniaan hänen tielleen.

Hovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan; ainoastaan valtiokansleri tunsi sen.

* * * * *

Juhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin apua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän vastauksen kera sai hän palata Pfalziin.

Huhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin jäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä, hän lähti Tukholmasta.

Vaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan olevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja hänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan herätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.

"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on 'manquement'", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään laivan kapteeneista luokseen.

Tämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin olivat saaneet kuninkaalta ohjeet.

Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin? Täytyi olla syy, mutta mikä?

Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän — ainakin toistaiseksi — taipua kohtaloonsa.

Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma näkinkenkä!"

"Ei, mahdotonta!"

"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."

"Se tulee suoraan tänne!"

"Mitä se merkitsee?"

Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.

Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla, ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana — ainakin kappalen matkasta — kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle, ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!

Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin, millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä, että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja touvit.

Kun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa. Saaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa kohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli oli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa itseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli runsaasti.

Muutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin, josta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.

Kun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän mennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi iltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua: pahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun melun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla rakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää, ettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen matkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa, että kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria valtateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä, joista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti sentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa ratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista, mistä milloinkin.

Niin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14 päivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.

Kun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän viivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille hämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään "Cöln an der Spree."

Vaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita, jotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi, että kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa pyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa parempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä "matalaan majaan".

Pfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin, kutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui määrättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa. Vaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan sisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti vastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.

Vihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne, jotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen ruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita, sillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.

Maria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä rinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen kauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat kulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.

Kädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas, joka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen, ei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa sankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan voinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja päästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan "perplex". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut taistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan pfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja puhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin opetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen hajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita ja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain kuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän punastuen silmänsä maahan.

Tämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä keskustelu — jokseenkin tähän tapaan:

"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?"

"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat tunkeneet syvälle sieluuni."

"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus prinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa Aadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa tehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä ansaitsee sitä ajatella."

Kaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen puolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.

"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän siltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?" Hän suuteli Kustaa Aadolfin kuvaa. "Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän onkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta. Hänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo sanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen kosintaansa."

"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"

"Sitä ei hän sallisi."

"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."

"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".

Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta pfalzkreiville ja päinvastoin.

Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".

Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa, koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.

Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän suudelman.

Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan, mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.

Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.

Kaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli syntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.

"Luota minuun", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti päänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana. "Minä vien tahtoni perille."

Kustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella maaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten ruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä valtiollisesta asemasta.

Päätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf Kaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa Saksan sisämaihin.

Koko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu kuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu "nähdä muita neitejä".

"Sääli kaunista prinsessaa", tuumivat jotkut. "Voihan käydä niin, että kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen."

Pfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa Aadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen "Gars", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista: Gustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja oli olevinaan ruotsalainen kapteeni.

Ensimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt, tunnettu jesuiittaluostaristaan.

Kustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset käyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla pääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä tarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot kummastuttivatkin häntä suuresti.

Täältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten kronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään kestitsivät kuningasta upeasti.

Täältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta keksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin timanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle morsiamelleen.

Hän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies, jonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia. Jalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos hän saisi herransa päättämään kaupan.

Frankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus ja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita keisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.

Voimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli niitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja joista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja laajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että se sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi olemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa on, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka hänellä itsellään tulisi siinä olemaan.

Mutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan ukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin, tunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti oli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta kapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi yhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat lujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja edistyksen vaatimukset.

Sellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä, etteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä mielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea kerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua vaaraan.

Onneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään oli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori mies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän puhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.

Sellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille aihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi matkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin heidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen sijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.

Pfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille, mutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä kaikille muille aivan tuntemattomana.

Tätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin sellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä pidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.

Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa, ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean herrasväen jälkivietteessä.

Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."

Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan välillä.

Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän seuralaisekseen.

Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"

Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan luottamusmies.

Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.

"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin", sanoi hän muun muassa.

"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin samoin kuin minä."

"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."

"Luulen", keskeytti Kustaa Aadolf, "että Ruotsin kuningas menee naimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään."

Kansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen olisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä. Mutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin asian sikseen.

Kotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen ja lisäsi: "Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin syystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla."

"Nimeni on Gars", vastasi Kustaa Aadolf. "Olen kapteeni kuninkaan kaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös kuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani."

Heidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli, ja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin ajatuksiin kuin ennen.

Mutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville maanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin olisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä kuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.

Täällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti hänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin, marssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen sotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet vapaan läpikulun.

Tämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin pöytään, missä häntä "kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä ruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla".

Iltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan erikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä, varsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret juhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.

Seuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa pfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti pientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli täällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan odottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä kanssa.

Mikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä ajatukset ja avata omansa.

Kustaa kertoi Maria Eleonorasta. "Hän on suloisin lapsi, mitä saa nähdä", sanoi hän. "Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä on pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin."

He puhuivat Juhana herttuasta. "Minä itkin surusta ja kiitin samalla Jumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen", sanoi Kätchen.

"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein kotonaan", tuumi Kustaa Aadolf. "Sen vaikutti hänen onneton avioliittonsa."

"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille."

"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa tytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella rakasta Kaarle Filipiämme."

"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt", puuskahti Katarina. "Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin aivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat ihastuneet nuoreen herraan."

Mutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä ja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.

Kati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen miehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa, ja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat hänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli tottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle sitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli miehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.

"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun on katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla", sanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle tuppaavia kyyneliään. "Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni ovat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa. Pfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua ilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin pfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut saadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän otettiinkin vastaan mainiosti — kenties sinun tähtesi — kirjoitti hän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän kirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua kysyneet."

"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."

"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"

"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."

Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä, että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."

Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.

Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia", sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen määrätä tekoni."

"Etkö suutu minuun?"

"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja — kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"

Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.

"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen. "Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."

"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin."

"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi tahdo sitä."

"Meidän on puhuttava hänelle siitä." Sillä kertaa ei kysymys päässyt sen lähemmäksi ratkaisuaan.

Kuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat onnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.

Kuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär oli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen ruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.

Paluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta Berliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.

Oli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden seuralaisensa kanssa, "saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään Retzlou nimisen miehen luona."

Kuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun majataloon ja miten siellä kävi. "Kun tulimme sinne, pidettiin meitä englantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla tavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin majapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.

"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen hämmästynyt."

Tällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle saapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.

"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan alkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat, ihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin."

Jumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että muukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin. Täällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän niin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin, joka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean vastauksen kosintaansa.

Kun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli suotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi pientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin Kustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna, vaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien kesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin kuninkaalliset häät vietettäisiin.

13.

KUNINKAALLISET HÄÄT.

Kesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän kutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille matkansa tuloksen.

Äitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan tytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa kanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi oli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa vaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas Sigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa avioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.

Kysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka oli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.

Lopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten ruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään sanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut asumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää keskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän esiintymisestään avioliittokysymyksessä.

Päätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella upeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta ja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen kotiin.

Kahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja asetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.

Olemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan hän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet vastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen kuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja ikävöi päästä näkemään hänet jälleen.

Hänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan täydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.

"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen äiti", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä hänen luonaan.

Ei, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan yhdessä ainoastaan muutamia tunteja.

Tukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen neitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.

Tämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi Gyllenhjelmille sormuksen sanoen: "Isältänne!"

Kaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.

He istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta ja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut Gyllenhjelmistä.

Vierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston hoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä Gyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi kenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä, oli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan, ennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.

Luonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä onnen valmistamisen tyttärelleen.

Kun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin käymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet leskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.

Muinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava merisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas merielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen oli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden valta-amiraaliksi.

Valta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan, jonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.

Kuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse Kalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas tahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan varten.

Valtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta laadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta viivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle hoville vapaan vallan.

Merimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi jättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt Berliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu odottaakaan.

Uusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja vaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että hänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.

Kerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain, mennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet säilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria Eleonoran perintöosaksi.

Kaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi vaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta, koska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa tyhjiksi.

Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.

Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä. Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä". Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti kutsuttava hänet häihin.

Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan käskystä ja tasoitettiin maata myöten.

Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet, joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia, ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen, ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata "armaan sydämensä valtiattaren".

Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä Kalmariin.

Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen — viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista henkilöä — linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.

Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat, hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.

Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän iloisimmista iloisin.

Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa. Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa kukoistuksessaan.

Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu; tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria Eleonora kuunteli.

Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan, vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen, kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella, millaiset nuhteet olivat.

Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.

"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa tähden.

"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.

Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.

Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.

Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä olutta.

Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."

Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.

Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin, ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.

Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä, sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin. Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.

Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.

Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi tervehtiä läsnäolijoita.

Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan, ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan menemään."

Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea onnea.

Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen. Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten toivomuksiin.

Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.

Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".

Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen, että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin. Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä, siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän

"vei vihille morsion rakkahan ja vaelsi pelvossa Jumalan."

Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.

Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa tilaisuuksissa vaati.

Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.

Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä, kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen ja lyönyt hänet tykkönään maahan.

Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä syyllä pelätä pahinta.

Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.

Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle Kätchenilleen?

Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Kuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja Akseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi varoa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja herätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin se oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.

Valtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.

* * * * *

Heti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa Elisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan hänelle siitä.

Mutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut suotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle Filipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi muistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi ensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa mielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi mahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas, mutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia lupauksia.

Ruhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan luo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä ja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt peruuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa morsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti, että salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.

Rahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain korkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt… asia oli tosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui sentään Elisabetin luokseen.

Kaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli nyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet uhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua hänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin, uskollisin rakkautensa.

Vastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja silmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota rakasti.

Jollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta oikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta hänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin sai hänet suostumaan.

Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.

"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa on lujana tukenani."

Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.

Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.

Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen, jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän", ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."

Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.

"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä rohkeuteen ja urhoollisuuteen.

Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona "uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua iloittaisiin sitä enemmän.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli hänen korviinsa.

Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat itkunpuuskat — hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren, jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä kuolemaan — se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä, kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa päästä hänen käynneistään.

Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.

Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.

Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa, sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa olivat herttuan luona.

Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.

Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä Seved Ribbing, joka pyrki puheille.

Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi tietoonsa mitä halusi… hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin saattoi suostua puhutteluun.

Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?

Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua, kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa huudahti: "Onko hän kuollut?"

"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."

"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?"

"Hän kielsi sen."

"Ja kuitenkin olette täällä."

"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne tietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua."

"Viekää minut hänen luoksensa!" huudahti kuningatar ja pukeutui melkein suonenvedontapaisella kiireellä.

Nuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi, mutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.

Hänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni rakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.

"Mahtaneekohan hän tulla", kuiskasi sairas.

"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?"

"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!" Hän veti Elisabetin puoleensa. "Et saa jättää minua."

"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"

"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen. "Kuuletko, nyt hän tulee… tunnen hänen askelensa!" Hän piteli lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.

Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan lähelle voidakseen nähdä poikansa… niin kalpeana ja laihana. Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat kysyen, ihmetellen Elisabetiin.

Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen… täällä oli hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa… hän olisi voinut kuolla saamatta tietää mistään.

"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen häntä.

Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.

Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi häntäkin rakkaaksi lapsekseen.