SISÄLLYS: (continued 2)

"Mikä seuraus?"

"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä on sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen hänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin, tahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen onnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti joutunut epäsuosioon."

"Etkö siis aio olla häissä läsnä?"

"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan."

"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?"

"Sanon hänelle syyn."

"Ei, ei, elkää tehkö sitä", kirkui Maria Elisabet. "En tahdo sitä."

"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka kulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!"

"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne menettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa."

Kristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää itsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta sodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili, sitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman tahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.

"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa", vastasi hän. "Minunkin päiväni on vielä tuleva."

"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti", huomautti Maria Elisabet.

"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä", sanoi kuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille "onnea huomiseksi" hän poistui huoneesta.

"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen tähtensä…"

"Tai omasta puolestaan."

"Luuleeko äiti…?"

"En tiedä mitään, mutta epäilen — kuinka tahansa, en unohda enkä anna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään."

5.

HÄÄT.

Kuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille Linnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille: liput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä välkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat, kallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain silmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista neitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.

Kuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä hänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen tytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.

Juhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon, jossa upea ateria odotti.

Herttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta morsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.

Lapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen pukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori morsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen päättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.

Kuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä tilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta. Hän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta tahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko juhlan.

Kuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja hänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.

Katarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip, puhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle. "Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän", sanoi hän. "Mutta hän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen sallia minun lähtevän."

Upean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen kirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän voidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja kuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun muutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä oli rakastunut hänen hovineitsyeensä.

Tähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan hoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi tavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta tahtoi kunnioittaa.

Eräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa saapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren kanssa.

Sillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut huoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.

Etsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään. Melkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja sanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa puvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.

"Ebba, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän.

Ebba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään. "Kuningatar käski minun mennä…"

"Tännekö?"

"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin mieluimmin tänne."

"Teitkö niin tavataksesi minut?" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui hänen puoleensa.

"Olinhan melkein luvannut…"

"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?"

"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska…"

"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä.

"Koska kuningas pyysi sitä minulta", lisäsi Ebba kainosti. "Jos en olisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä sanoisit silloin?"

"Olisin hyvin onnellinen", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa käsiinsä.

"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on minun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme."

"Se on mahdotonta!"

Ebba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen.

"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat toisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä voi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!"

"Sitä en uskalla."

"Kenen vuoksi?"

"Kuningattaren… ja isäni…"

"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?"

"Kyllä melkein aina, kun olen yksin."

"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen, kaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja luottamus."

"En ansaitse sellaista kunniaa", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.

"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin mainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa: itseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?"

Sanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja intohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään laski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: "Kustaa!"

Heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.

Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään yhteen: "Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!… Kuningatar ei antaisi koskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan… päästäkää minut heti menemään… oi, kuinka häpeän itseäni… ilman isäni suostumusta olen…" Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.

"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista Jumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista, vaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa siitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa Aadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden tavata sinut uudestaan."

Ebba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon rakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.

"Sinä kaino, suloinen!" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.

Viereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea kirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat ihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät sormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos joku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen salaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän tahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän lukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää sisällystä kuin ennenkin.

"Täällähän hänen majesteettinsa on!" virkkoi eräs hoviherra, joka tuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi selittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.

"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei minua häirittäisi", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa pistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.

"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut kuningasta", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli kuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi pysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.

Eikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi sen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!

Mutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi jatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.

Magnus kreivi teki syvän kumarruksen: "Sallitaanko minun onnitella teidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?"

Kuningas puristi hänen kättään.

"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!"

Kaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen kuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa, tarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen, jossa sanoi:

"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy olla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea."

"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin", vastasi Kati.

"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta."

"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!" Kati katsoi kummissaan häneen: "Onko mahdollista, että…"

"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni kuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja tämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!" Hän painoi Katin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen kostuvan hänen kyynelistään.

"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?"

"Ebba Brahe!"

"Oletko äsken puhutellut häntä?"

"Olen, hänet oli karkoitettu täältä."

"Juhanan tähden, tiedän sen."

"Juhanan?" toisti Kustaa kummissaan.

"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle."

"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen kyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee tästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle suloisen salaisuuden."

"Mitä on kuningatar sanova?"

"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten monta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän ymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka sen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka valaisee hänen elämäänsä."

"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa", sanoi prinsessa hymyillen. "Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus mennä naimisiin kenen kanssa tahdot."

"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus lämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa rukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta, kieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!"

"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!" vastasi Kätchen.

"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset, minun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua kaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano, että tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja ymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan."

"Sen lupaan!"

"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla. Siihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse antautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen vastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut hänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä uutisia'."

Onni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena veljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä sitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa nousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä keskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.

Kun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan sisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.

Kustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä ikäänkuin sattumalta: "Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?"

"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne", vastasi Kustaa ja meni.

"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin", tuumi äiti. "Mutta minun täytyy tietää, mitä hommia hänellä oli."

Hänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän lyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella. Mutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.

Alamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten häpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat suuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia maa-alueita.

Säätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä: neuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista. Ei se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät velvollisuuden tieltä.

Hääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden kesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa katseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.

Hänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko kuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata Ebballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen rinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos tulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään, että avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen kiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet teki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he keskustelivat.

Nuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut puristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään maailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron johdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen lämpimän jäähyväissuutelon.

Lähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta Vernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.

Niin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja lähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin supisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli mahdollista suostua.

Vaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten valloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat "morsian, jota tanskalainen kosi", kirjoitti valtiokansleri kuninkaalleen.

Nuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että menettäisi Elfsborgin "ikiajoiksi", koski kovasti hänen mieleensä. Tässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä heti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä. Hän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.

Oxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät päätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan kaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi nousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen välityksellä tingittiin puoleen.

Lopulliset rauhanehdot olivat — mainitaksemme sen lyhimmiten — nämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä, herravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin välillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen maksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden aikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän Elfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha Lödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä. Kolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana valloitetut seudut oikeille omistajilleen.

Se oli kallis rauha — köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein mahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri rukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan kokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen lähimpänsä kävivät eturinnassa.

Sovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden palasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana herttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.

Kustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli. Yksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria Elisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.

"Hän ei anna minulle mitään rauhaa", sanoi hän. "Kirjani, jotka ovat olleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii hän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa hän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään muusta kuin hänestä."

"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"

"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa antaa hänelle nuhteita."

"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa alakuloisena.

"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."

"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"

"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään. Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme viimeiseen päiväämme."

"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"

"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."

"Sitten puhun minä hänelle."

Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa onnettomaksi.

"Maria Elisabet on enkeli", huudahti kuningatar. "Hän ansaitsee, että alituiseen levätään polvillaan hänen edessään!"

"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään naisenkaan pitäisi sitä sallia", uskalsi kuningas sanoa.

Kuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten: "Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään, mutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan oraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee vaieten."

Kustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip saanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.

Kyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren kanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja hänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar ompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat siten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.

Kustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana päivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti tulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.

6.

NUORUUDENUNELMA.

Kustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että Kaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.

Mutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan tyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien valtaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous otettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan valloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.

Matkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la Gardie'n kirjeeseen, "että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset olivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin täytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä vihollisensa". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt kuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.

Tukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan venäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa tulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi vastaan korkean arvonsa.

Kaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen matkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä ruhtinaallisessa sanassaan.

Ensiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli terveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle pojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne hovinaiset, jotka eivät olleet mukana.

Ei tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä valittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa noudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen loukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun hyvää mainetta.

Tapansa mukaan turvautui hän "rakkaaseen Katiinsa"; hän yksin saattoi auttaa.

"Tiedän vain yhden keinon", vastasi Kätchen. "Kutsun tänä iltana hovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään kahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää."

"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä", vastasi nuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja muutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä erinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja Eteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille. Kustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja tässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.

Työhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä komppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni yhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: "Olemme tehneet työtä yli ajan, tarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista."

* * * * *

Sillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan luo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi. Loruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä prinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin, vaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän loruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta väkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.

Hän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. "Minulle tulee mieluinen vieras", sanoi hän. "Kuningas on juuri ilmoittanut saapumisestaan."

"Tuleeko hän tänne?" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.

"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme."

"Kuinka hauskaa!" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka punastuen peitti kasvonsa liinaansa.

Kaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui sisään.

Hän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi heille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

Sitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua neitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat vain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.

"Tämä ei käy laatuun", huudahti kuningas iloisesti. "Olemme kaikki nuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun joululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen, Margareta neiti."

"Kosintaleikki", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.

Se synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. "Ehdotan, että lopetamme sillä", sanoi hän. "Mutta on myös toinen leikki, jossa kaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät arvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta neiti, koettakaamme."

Hän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka huolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia sukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he nauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.

Se arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2). Hän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä ketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.

"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän nostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa", sanoi hän.

Hän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata mitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa, että kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.

Arvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja Kustaa huudahti:

"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa onneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?"

Tämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden sisareensa merkitsevän katseen.

Ovi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. "Näetkös, armas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!" Ja hän teki sen myrskyisellä ilolla.

"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi", kuiskasi Ebba. "Ajatelkaas, jos joku tulisi."

"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen Vadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle."

"Älkää tehkö sitä", pyysi Ebba. "Nyt ne tulevat!"

"Anna minun suudella!"

"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos…"

Kustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. "En pyydä sitä ennenkuin saan oikeuden vaatia", vastasi hän. "Pyydän sinua vain muistamaan yhden asian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua."

Ebba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus sanottiin ja arvattiin.

Iloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli poissa, sanoi Kätchen: "Sinä olet rohkea, Kustaa!"

"Sotamiehen täytyy olla", vastasi kuningas, "varsinkin kun on kysymys sellaisesta valloituksesta."

"Ebba on hyvin kaino."

"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun."

"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."

"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on tuova ne päivänvaloon."

"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin sen, ei hän uskoisi minua."

Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.

Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.

Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin kuningattareksi!

Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."

"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja — ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei, antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."

Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.

"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?"

"Hänestä minä vastaan."

"Toiseksi valtiokansleri?"

"Hän tahtoo onneani."

"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on kysymys isänmaan parhaasta."

"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään."

Magnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.

"Kenties", sanoi Kustaa, "olisi minun pitänyt ensin raivata esteet, ennenkuin käännyin teidän puoleenne."

"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia voittaessaan", virkkoi hovimies mielistellen.

"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä meidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki on käsissä."

"Ja tyttäreni?"

"Jää toivoakseni sinne missä on."

"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin…"

"Minä ilmoitan kuningattarelle!"

"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa… varovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei tietäisi niin mitään…"

Kuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. "Se saa riippua asianhaaroista", vastasi hän.

Kreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.

"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua", ajatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen syvyyttä.

Kaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä palvelusväen kera Vadstenaan.

Kuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset henkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa seurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti tämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat huomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana tärkeissäkin asioissa.

"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.

Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.

Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan, ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava hedelmiä tuleville aikakausille.

Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella toisiamme mistään."

Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.

Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen: "Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti, että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."

Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään. Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.

Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa. Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.

Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän, joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin oli äidin kasvoilla.

Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi saaneensa kyllikseen.

Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.

Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"

Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan, ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.

Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa ja neitojensa kera Gripsholmaan.

Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.

Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen: "Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"

"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."

"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."

Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme, joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli — Jaakko de la Gardie.

Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt olevan Viipurissa.

Valtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa, jonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.

Oli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan ruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan ruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta painostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta Moskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että suuriruhtinas oli heti valittava.

"Häntä ei siis ole vielä valittu?" kysyi kuningas.

"Se tapahtui helmikuussa!"

"Hänen nimensä?"

"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä, joka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa arvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow pakoitti hänet menemään luostariin."

"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?"

"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois. Kuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä kanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi eivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista."

"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?"

"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä maatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa tapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili veljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä otti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin maaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla."

"Ja siten oli sota julistettu?"

"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa, Tikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen mieheen."

"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?"

"Toivottavasti voi, vaikkapa — kuten on luultavaa — olisikin lähetetty joukkoja häntä vastaan."

"Millainen on meidän väkemme tila?"

"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja meidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa meidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin."

"Sen voin uskoa", virkkoi valtiokansleri. "Millainen on mielestänne nykyinen asema?"

"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja kapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä uskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset herttuan valtikan alle."

"Sitä minä en usko", puuskahti kuningas. "Venäläiset tahtovat ruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen. Kaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään Novgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja heidän päämiestensä kanssa."

"Se on hyvin todennäköistä", lisäsi valtiokansleri.

"No, nyt olet kertonut uutisesi", sanoi kuningas toisella äänellä ja pannen kätensä soturin olalle. "Jää nyt tänne vieraakseni ja käy ystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan avoimin sylin."

Horn kumarsi. "Loma-aika ei liene pitkä", sanoi hän.

"Vähintään kuukausi."

"Merkitseekö se eroa?"

"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin voit."

"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä, mitä apua voimine odottaa."

"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan viipynekään."

* * * * *

Kirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt kolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei tarkoitusta saavutettu.

Tosin kirjeissä kerrottiin, että Novgorodissa oli juhlittu herttuan saapumista juhlallisella kiitos-jumalanpalveluksella Sofian-kirkossa. Oli rukoiltu hänen terveytensä ja menestyksensä puolesta ja soitettu kelloja kokonaista kolme päivää; mutta Novgorodista ei ollut vielä ennen kirjeen lähtöä kuulunut mitään lähetystöä Viipuriin.

Ainoastaan viikon ajan Evert Horn malttoi viipyä Tukholmassa sukulaisten ja ystäväin parissa. Lähtiessään kotimatkalle Suomeen hän sai mukaansa pääasiallisesti vain hyviä lupauksia, mutta niiden joukossa oli toki sekin, että kuningas itse aikoi matkustaa sinne.

Kustaa Aadolf kirjoitti sotapäällikölle, että "neuvottelujen Venäjän kanssa piti nyttemmin kohdistua etupäässä Ruotsin kruunulle tulevaan korvaukseen. Me emme salli enää vedettävän itseämme nenästä, kuten tähän asti on tapahtunut, vaan tahdomme tietää, ovatko he ystäviämme vai vihollisiamme."

Kuningatar oli tosin herttualta saanut yksityiskirjeen, joka oli lähetetty Gripsholmaan. Hän oli näkevinään, että siitä rivien välistä kuvastui pettymys, ja paloi halusta saada kuninkaalta lähempiä tietoja olosuhteista. Sentähden hän kirjoitti kerta toisensa jälkeen ja pyysi kuningasta tulemaan Gripsholmaan.

Kustaa ikävöi itsekin sinne, mutta tärkeät tehtävät olivat siihen asti olleet tiellä.

Tähän aikaan saapui Tukholmaan pitkämatkainen vieras ja kuninkaallisen huoneen sukulainen, Juhana Kasimir, Reinin pfalzkreivi. Hän oli äskettäin palannut matkalta läpi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Italian, ja hänen tarkoituksensa oli jatkaa itämaille. Mutta sattumalta oli hän Bremenissä tavannut Kristina kuningattaren veljen, arkkipiispa Johannes Fredrikin, ja tämä herra oli innokkaasti neuvonut häntä ensin poikkeamaan Pohjolaan, jossa hänet Ruotsin kuningashuoneen sukulaisena varmaankin otettiin vieraanvaraisesti vastaan.

Kustaa Aadolf otti hänet ystävällisesti vastaan, ennenkuin oli edes kuullut pitkän selityksen sukulaisuussuhteista, ja pyysi häntä heti tulemaan mukaan Gripsholmaan, johon oli itse juuri aikeissa lähteä.

Kreivi suostui heti. Hän oli kohtelias nuori herra ja esiintyi pulskan soreasti. Kustaa Aadolf mielistyi matkalla suuresti häneen.

Vastaanotto oli erittäin sydämellinen, mutta heti ensi tervehdysten jälkeen kuningatar pyysi "Kätchen kilttiään" ottamaan vieraan huostaansa, hänen itsensä täytyi puhua poikansa kanssa.

Siitä syntyi pitkät jutut; kuningatar oli ylen levoton poikansa puolesta, jos tälle siellä pakanamaassa mitä tapahtui, koituisi siitä hänen surmansa. Kuningas lohdutti häntä sillä, että herttua jäi toistaiseksi Viipuriin ja oli siellä varmaan turvassa. Mutta levoton äiti kuunteli vähät kuninkaan tyynnyttelyjä. Hän oli sairas ja onneton.

Vihdoin kuningas nousi neuvotonna. "Lienee jo aika palata vieraamme luo", sanoi hän.

"Hän näyttää olevan niin hyvässä seurassa, ettei kaipaa meitä", vastasi kuningatar ivallisesti viitaten puutarhaan, jossa kreivi käveli prinsessan rinnalla.

Kustaa Aadolf vilkaisi sinne päin. Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, mutta hän ei ilmaissut sitä, sanoi vain, että aikoi mennä kolmanneksi seuraan ja riensi ulos.

Mutta hän ei mennyt suoraan puutarhaan, vaan kulki läpi huoneiden. Silloin hän kuuli raikkaita ääniä eräästä läheisestä huoneesta, ja juuri ovea avatessaan hän kuuli siellä ääneensä haukoteltavan. Margareta se niin oli tehnyt ja oli sitten kuninkaan nähdessään vähällä saada halvauksen.

Hän ja Ebba olivat kahden huoneessa.

Kuningas nauroi ja molemmat nuoret neitsyet tekivät samoin — salavihkaa.

"En ihmettele sitä, neiti", sanoi Kustaa. "Kuinka voitte istua ompelukehyksen ääressä tällaisella helteellä?"

"Täytyyhän minun, kun kuningatar on käskenyt."

"Voihan aina keksiä keinoja livistääkseen."

"Mahdotonta, meitä vartioi valpas silmä."

"Entä jos pyydän menemään puutarhaan poimimaan minulle vihkosen orvokkeja?"

"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen", vastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen Ebbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.

"Vihdoinkin!" huudahti kuningas. "Rakkahin neiti, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä!" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi sormuksen. "Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni."

"Meidän salaisuutemme arvataan", sanoi tyttö liikutettuna.

"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?"

"Olen, niin suuresti!"

"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt jotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä kunnian."

"En ansaitse niin suurta onnea."

"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi."

Ebba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. "Maan päällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti", kuiskasi hän.

"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!" huudahti Kustaa, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.

Huudahdus! Siinä seisoi leskikuningatar.

Suuttumus ja halveksuminen kuvastui hänen kasvoillaan. "Te menette heti huoneeseenne", käski hän Ebbaa.

Tämä oli vaipunut lattialle, kuningas tahtoi nostaa hänet pystyyn.

"Täällä olen minä käskijä", puuskahti Kristina, "ja minä anon, että teidän majesteettinne suvaitsisi jättää hovineitsyeni minun huolenpitooni."

"Kuninkaana olen oikeutettu valitsemaan puolisokseni kenen jalosukuisen neitsyen hyväksi näen", sanoi Kustaa Aadolf liikutuksesta vapisevin äänin, "ja olen siksi valinnut jalon, kauniin Ebba Brahen."

"Yhdeksäntoista vuotiaan nuorukaisen lemmenhoureet eivät merkitse mitään, ja olen varma siitä, että teidän majesteettinne toinnuttuaan on tuleva parempiin ajatuksiin."

"Missään tapauksessa en petä sitä, jolle olen vannonut uskollisuutta."

"Valitettavasti kaunotar ei siitä tule tietämään mitään, yksinäisyys ja heikko ravinto on paras lääke lemmensairaille."

"Älkää pakoittako minua äärimäisyyksiin, teidän majesteettinne! En ole koskaan lyönyt laimin osoittaa kunnioitusta teitä kohtaan."

Kuningatar kohotti katseensa poikaansa. Tämä oli kalpea, mutta silmät säkenöivät tulta.

"Tämä on suurta hälinää tyhjästä", sanoi hän suurella mielenmaltilla ja melkein koettaen laskea leikkiä. "Äidin- sydän, joka on kauan huokaillut ikävöiden rakastettua poikaansa, rientää häntä vastaan ja — torjutaan loitolle!"

"Ei niin, teidän majesteettinne, se itse torjuu pojan luotaan."

"Älkäämme kiistelkö sanoista, saanen viedä kuninkaan vieraansa luo, jonka hän näyttää unohtaneen."

Parista puutarhassa ei aika ollut tuntunut pitkältä; pfalzkreivi kertoi vilkkaasti ja vauhdilla matkoistaan, ja prinsessaa näyttivät ne huvittavan.

Iloisen juttelun keskeytti kuninkaan ja leskikuningattaren saapuminen, ja korkea rouva alkoi heti kysellä pfalzkreiviltä tämän veljestä, arkkipiispasta, ja palattaessa linnaan kulki kreivi koko ajan kuningattaren rinnalla.

Kuningas ja prinsessa seurasivat jäljestä, ja nyt sai Kätchen tietää mitä oli tapahtunut. Senjälkeen Kustaa Aadolf kysyi kiihkeästi, eikö Ebban heti pitänyt päästä pois.

Kätchen pyysi häntä olemaan varovainen ja lupasi valvoa nuorta tyttöä.

"Minä kirjoitan Magnus kreiville, että hän ottaa hänet huostaansa", sanoi Kustaa Aadolf.

"Ilmoita kuningattarelle tämä aikeesi. Luulen, että hän silloin menettelee varovammin."

Sillaikaa oli kuningatar keskustellessaan pitkämatkaisen vieraansa kanssa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ilmeisesti hän kuunteli mitä hänen takanaan keskusteltiin.

Tarkoittamatta mitään, ainoastaan keskusteluaihetta vaihtaakseen, virkkoi Kustaa sisarelleen: "Lähden luultavasti parin kuukauden kuluttua Venäjälle."

"Aiotko todellakin?" kysäisi Kristina häneen kääntyen.

"Aion kyllä, se käynee välttämättömäksi."

"Ei riitä, että yksi poikani on jo siellä, toisenkin täytyy lähteä surmaa uhmaamaan raakalaisten joukkoon."

"Luulen, että rouva äitini katsoo asiaa liian synkin silmin. Mutta vaikka vaarat olisivat kuinkakin suuret ja lukuisat, täytyy velvollisuus asettaa ensi sijaan!"

"Sanomme usein velvollisuudeksi mitä itse tahdomme ja mielellämme teemme, mutta se ei käy niin tarkoin yhteen todellisten velvollisuuksiemme kanssa."

Vieraan läsnäollessa ei äidillä ja pojalla ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun. Kreivillä oli muuten juttuja loppumattomiin, niin että kiihoittuneet tunteet ehtivät tyyntyä.

"Mikä estää serkkuani jäämästä tänne luoksemme joksikin aikaa", kysyi Kustaa vilkkaasti.

"Se olisi minusta hyvin mieluista", sanoi kuningatar. "Mutta kun Kätchen matkustaa pois, pelkään…"

"Hän voi jäädä sinne missä on", selitti kuningas. "Minä toivon ja pyydän sitä."

Näin sanoen hän tarttui kreivin käsivarteen, ja heidän kävellessään kauniissa puistossa hän sanoi, että rakas sukulainen tekisi hänelle suuren ilon jäämisellään. Itse hän tulisi Gripsholmaan niin tiheään kuin suinkin.

Kreivi kumarsi ja kiitti. Häntä ei mikään estänyt eikä hän voinut viettää kesäänsä missään hauskemmin kuin täällä niin suuresti kunnioitettujen sukulaisten ja ystäväin luona.

Kuninkaan aikomus oli lähteä seuraavana päivänä, heti keskusteltuaan kuningattaren kanssa. Mutta kuinka kirvelikään hänen sydäntään ajatellessaan häntä, joka ylhäällä kamarissaan itki katkeria kyyneliä ja katui ja häpesi rakkauttaan! Kuinka saisi hän vaihtaa sanasen hänen kanssaan? Se saattoi tapahtua ainoastaan prinsessan avulla, mutta kuningatar oli mennyt omiin huoneihinsa, eikä kreivi väistynyt hetkeksikään Kätchenin rinnalta. Nuori kuningas oli jätetty yksin, omiin surullisiin mietteihinsä.

Nyt palasi jälleen ajatus, joka ennemmin päivän kuluessa oli juolahtanut hänen mieleensä. Mieltyisikö hänen sisarensa tosiaankin pfalzkreiviin? Kustaa Aadolf päätti kirjoittaa ja hankkia tietoja hänen persoonastaan ja elinsuhteistaan.

Gripsholmassa oli kesäisin tapana ilmoittaa kellolla ateriatunneista.

Palvelevat herrat ja naiset olivat jo koolla, kun kuningas astui ruokasaliin. Kuka voi kuvailla hänen hämmästystään, kun hän viimeksi mainittujen joukossa havaitsi Ebbansa, kalpeana ja hämillään, mutta hänen silmissään kauneimpana kaunotarten joukossa. Hän näki myös ne pahoittelevat, säälivät katseet, joita Ebbaan suunnattiin. Ebban täytyi kärsiä tämä kaikki hänen tähtensä… se suretti, se kiihdytti häntä… Ebban täytyi saada hyvitys, mutta miten?

Keskustelu kääntyi Ruotsin suuriin muistoihin ja pysähtyi Kustaa Vaasaan. Kun oli ensin kevein piirtein kosketeltu hänen satumaisia vaiheitaan, kertoi Kustaa hänen molemmista jälkimäisistä puolisoistaan: omasta isoäidistään, jalosta Margareta Lejonhufvudista ja vieläkin elävästä Katarina Stenbockista. Sitten hän puhui Kaarina Maununtyttärestä. "He ovat kaikki olleet maansa kaunistuksena", sanoi hän, "ja Ruotsin neitsyet saavat pitää heitä esikuvinaan, niin hyvin ne, jotka jäävät valtaistuimen alapuolelle, kuin nekin, jotka saavat sijansa sillä."

Kreivi oli ihastunut ja kysyi, eikö hänen sallittu juoda ruotsalaisen neitsyen malja.

"Ensin kuningattaren", vastasi kuningas.

Kristina rouva voi vain vaivoin säilyttää malttinsa, mutta hän päätti antaa nyt myöten tarttuakseen sitten asiaan sitä kovemmin kourin. Sentähden hän vain hymyili, kun miesvieraat kilistivät ensin hänen ja prinsessan ja sitten jokaisen hovineidon kanssa, jotka kuningas samalla mainitsi nimeltä. Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta, että kuningas melkein erityisesti esitti valittunsa, se oli miltei julkinen kihlaus, vastoin hänen selvää tahtoaan ja käskyään.

Vihdoin erottiin.

"Oletko tyytyväinen?" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille neitsyelle.

"Kiitos ja siunaus!"

Sellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana aamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti keskustelua kuningattaren kanssa.

Mutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.

"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja minä kestin sen", sanoi äiti. "Mutta petyt pahoin, jos luulet, että tulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle että minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi! Kauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja ylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi, siitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta oman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja ylimielisyyttä."

"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava se syntymässään", vastasi kuningas.

"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi äitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin täytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata kotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä surunlaaksosta."

"Äiti!" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Äiti painautui häntä vasten.

"Ethän sinä ymmärrä, että äiti kernaasti uhraa henkensä lapsensa onnen tähden, mutta että hän suree itsensä kuoliaaksi, kun lapsi halveksuu hänen neuvoaan."

"Kuulkaahan nyt vähän."

"En, en, en jaksa, olen sairas ja kiihtynyt!"

"Ajatelkaa sitten minua, jätän elämäni onnen teidän käsiinne. Ebba on minulle rakas yli kaiken maailmassa, voin kenties elää ilman häntä, mutta en voi koskaan tuntea todellista sydämen riemua, en koskaan sitä autuasta tunnetta, joka kahdelle sielulle on suotu, kun ne sulavat yhdeksi! Ajatelkaa tarkoin, rakas äiti, ja sydämenne on heltyvä ajatellessanne rakkautta, joka on seuraava minua hautaan. Hyvästi!" Hän painoi suudelman äitinsä otsalle ja riensi pois.

Kristina istui hiljaa kotvan, sitten kohotti hän päätänsä: "Oh, lörpötystä, niin sanovat he kaikki!"

Hän meni ikkunaan, hevoset seisoivat odottaen, ja kuningas tuli heti sen jälkeen herroineen. Kätchen ja kreivi olivat mukana. Hän puristi heidän käsiään, viskautui sitten ratsaille, katsoi ylös, vaan ei äitiinsä. Kas, kuinka hän hymyilee ja silmät loistavat, hävytön tallukka on tietysti seisonut ikkunassaan. Ja etteikö aivan sormisuukkosin! Maltas, saa hän vielä maistaa muutakin kuin suukkosiasi!

Jos säälin tunne oli tuokioksi täyttänyt leskikuningattaren sydämen, niin se oli aikoja sitten tiessään. Hän henki nyt ainoastaan kostoa, ja kun pienestä ratsastajaparvesta oli viimeinenkin vilahdus kadonnut jäljettömiin, päästi hän helpoituksen huokauksen. Vihdoinkin hänen aikansa oli tullut.

Kello soi kimakasti ja käskevästi.

"Jumala auttakoon, se tarkoittaa minua", valitti Ebba toisille hovineitsyille.

"Onhan minun vahtivuoroni, minä menen", huudahti Margareta ja tepsutteli nopeasti tiehensä.

Eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin hän seisoi syvään niijaten ankaran valtiattarensa edessä.

"Kuka teitä on kutsunut?"

Neitsyt katsoi kelloon. "Se soi."

"Tarkoitin Ebbaa!"

"Sisartani?"

"En, vaan toista."

"Ah, häntä! Tyttö rukka!"

"Mikä häntä vaivaa?"

"Pelkään, että hän on taittanut jalkansa."

Margareta yksin uskalsi laskea leikkiä. Sen näet, jonka oli mentävä vihkituoliin, sanottiin taittaneen jalkansa. Mutta kuningatar oli nyt kaikkea muuta kuin leikkituulella ja hän huudahti tuimasti:

"Vaikkapa olisi taittanut molemmat jalkansa ja kätensä lisäksi, sanon, että hänen täytyy tulla tänne ja heti."

Ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin totella, ja tyttö rukka noudatti käskyä pelosta vavisten.

Kuningatar istui huoneen perällä suuressa nojatuolissa, käsivarret ristissä. "Tule tänne!" käski hän.

Ebban täytyi etsiä tukea lähimmistä esineistä, ettei kaatuisi, ja niin hän lähestyi kuningatarta.

"Sinä olet punonut pauloja kuninkaalle aikoen kietoa hänet verkkoihisi."

"En, en", sanoi Ebba kyynelissään.

"Enkö nähnyt sinun koettavan hurmata häntä kevytmielisin suukkosin! Jos olisit ollut tavallinen piika, olisin ajanut sinut tiehesi, mutta kreivi Magnus Brahen ja erittäinkin unohtumattoman ystäväni Brita Lejonhufvudin tytärtä täytyy minun pitää testamenttina, jota olen luvannut uskollisesti valvoa. Etkö käsitä menettelysi rikollisuutta?"

"Hänen majesteettinsa on sanonut…"

"Että tahtoo naida sinut, eikös niin?"

"Niin, muutamain vuosien kuluttua!"

"Hänen majesteettinsa on nuori herra, joka lörpöttelee mitä mieleen juolahtaa. Nyt on hän mielistynyt sinun sieviin kasvoihisi, kuten hän mielistyy toisiin toisessa kaupungissa tai maassa. Mutta jokaisen siveän neitsyen on torjuttava kaikki sopimaton lähenteleminen, ja sentähden, ettet ole tehnyt sitä, katson olevan syytä rangaista sinua, kuten olisit oma tyttäreni."

Näillä sanoin sivalsi hän kaikkea muuta kuin lempeällä kädellä pelästynyttä neitsyttä ensin toiselle ja sitten toiselle poskelle.

Lapsi rukka, joka ei koskaan ollut saanut moista osakseen, pysyttäytyi vaivoin tuolillaan ja tuijotti melkein tajutonna ympärilleen, ja pikku kasvot alkoivat tällöin paisua aivan suhdattomasti.

"Kas niin, nukkeni, nyt olen parantanut lemmensairautesi, korjaa nyt luusi täältä."

Melkein koneellisesti koetti Ebba noudattaa käskyä.

Mutta voimat pettivät, ja hän vaipui tunnotonna lattialle.

Kuningatar soitti, ja saapunut palvelija sai käskyn viedä neitsyen kamariinsa. Hän oli kaatunut ja loukkautunut.

Mutta kun kuningatar jäi yksin, jupisi hän itsekseen:

"Se ei saa tapahtua eikä tapahdu!"

Pfalzkreivi sillaikaa liekamoi prinsessan ympärillä kuin perhonen tulen ympärillä; kukaan muu ei päässyt Kätcheniä puhuttelemaan.

Pfalz-Zweibrückenin kreivi Juhana Kasimir oli hyvinkasvatettu nuori mies, joka oli opiskellut Heidelbergin yliopistossa ja hyvin perehtynyt ritarillisiin harjoituksiin, vaikkei suinkaan ollut sotainen luonteeltaan. Hän oli hieman raskasmielinen eikä erittäin loistava hengenlahjoiltaan, mutta hän oli käytännöllinen, ymmärtäväinen ja oikeamielinen.

Katarina prinsessan yksinkertainen ja luonnollinen käytös teki yhdessä miellyttävän ulkomuodon kanssa häneen heti syvän vaikutuksen. Sitä paitsi oli hän kyllin älykäs voidakseen laskea ne ulkonaiset edut, jotka ruotsalaisella prinsessalla olivat puolellaan. Hän itse oli kolmantena poikana isänsä kuoltua saanut ainoastaan Neucastelin linnan ja vakuutuksen vuotuisesta 3,000 guldenin eläkkeestä. Katarina oli kuninkaan tytär, ja ruotsalaisena prinsessana hän saattoi olla varma 100,000 riikintaalarin myötäjäisistä, paitsi isän ja äidin perintöä sekä upeita myynejä. Ja jos hänen veljensä ja serkkunsa kuolivat ilman perillisiä, oli hänellä oikeus Ruotsin valtaistuimeenkin.

Oikeastaan tietämättä miksi, mieltyi prinsessakin puolestaan nuoreen ruhtinaaseen. Tämä oli tosin viittä vuotta nuorempi kuin hän, mutta tuli hänen rakkaan äitinsä maasta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella ikäeroitusta, oli toinen jo saanut sijansa hänen sydämessään.

Ruhtinas oli varovainen; hän ei aikonut kosia ennenkuin oli varma prinsessan suostumuksesta, ja käytti aikansa tehdäkseen itsensä niin miellyttäväksi kuin voi.

Suureksi pelästyksekseen kuuli Kätchen rakkaalta Heldiniltään siitä kohtelusta, jota Ebba Brahe oli kokenut. Hän ei ollut voinut sitä estää, eikä tapahtunutta voinut enää muuttaa, mutta hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen ilmoittaa siitä kuninkaalle, vaikkakin mitä varovaisimmin sanoin.

Sitä paitsi puheli hän Ebban kanssa kuninkaasta ja kehoitti tätä avaamaan sydämensä. Kätchen luki siitä, että nuori Ebba oli hyvin onnellinen ja mielissään, kun oli voittanut kuninkaan rakkauden; hän ei vain tiennyt, miten kuningattarena piti olla, ja kaiken lisäksi hän pelkäsi niin leskikuningatarta, että vapisi kuullessaan hänen askelensa. Hän tahtoi kaikessa alistua korkean valtiattarensa tahtoon, mieluummin kärsiä sen hirveän häpeän, että hänet lähetettäisiin pois hovista. Hän aikoi kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää, ettei tämä enää koskaan ajattelisi häntä.

"Luuletko että hän taipuu siihen?" kysyi Kätchen.

"Täytyy kai hänen. Olisipa hän vain nähnyt minut ensi viikolla saatuani sivallukset, olisi hänen rakkautensa kyllä kylmennyt."

Katarina huokasi. Jos liekin Kustaa Aadolf ollut Hagborg, ei Ebba ainakaan ollut mikään Signe!

Muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaalta kirje sisarelleen ja sen sisällä myös Ebballe. Viimeksi mainittu kuului seuraavasti:

"Sydämeni rakkahin neiti, olen mitä suurimmalla surulla saanut tietooni, että hänen majesteettinsa, rouva äitini, on torunut teitä, sydämeni rakkahin. Sentähden ei uskollinen sydämeni ole sallinut minun olla lähettämättä Teille tätä kirjettä, ja rukoilen Teitä, ettette ole kovin suruissanne, vaan koetatte tyytyä, kunnes Jumala suo, että herra isänne tulee noutamaan Teidät sieltä."

Jollei asia päättyisi, kuten hän toivoi ja halusi, tahtoi hän kaikessa tapauksessa kehoittaa Magnus kreiviä rientämään hoviin, niin ettei Ebbaa turhaan kiusattaisi kauemmin.

Kirje päättyi vakuutuksilla hänen uskollisesta ja sydämellisestä rakkaudestaan, ja allekirjoituksena oli yhteen kiedottu K ja E, heidän etunimiensä alkukirjaimet.

Ebba kätki sen huolellisesti, ja sitä mukaa kun kärsityn nöyryytyksen muisto haihtui, heräsi toivo ja rakkaus uudestaan kauniin neitsyen sydämessä.

Sillä välin kiintyi kuningattaren mieli pfalzkreivin pitkälliseen vierailuun ja siihen suureen huomaavaisuuteen, jota hän osoitti prinsessalle. Eikä Kätchenkään näyttänyt olevan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Aikoikohan tyttö jättää sikseen lupaamansa Vadstenassa käynnin? Se ei saanut tapahtua.

Kuningatar ilmoitti aikovansa lähteä eläkealueelleen Gefleen. Silloin oli kreivin pakko lähteä matkaansa, ja prinsessan oli täytettävä lupauksensa.

Ei viipynyt montakaan päivää, ennenkuin Gripsholma oli autiona ja tyhjänä. Mutta sitä ennen oli kreivi pyytänyt prinsessan kättä. Kätchen oli neuvonut häntä kääntymään kuninkaan puoleen, ja matkusti itse Vadstenaan.

Juhana herttuan synkät kasvot kirkastuivat hänet nähdessään, ja hän koetti tehdä oleskelun heidän luonaan sisarelleen niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Prinsessa, joka osoitti harrastusta kaikkeen mikä häntä ympäröi, houkutti retkille milloin maisin, milloin vesille. Maria Elisabet otti tosin osaa näihin retkiin, mutta synkin katsein ja vaiteliaana; väliin kieltäytyi hän tykkönään tulemasta mukaan, ja silloin herttua oli parhaimmalla tuulella.

Silloin hän kertoi mitä oli lukenut tai lausui muutamia kirjoittamiaan säkeitä, joissa puhuttiin hukkaan menneestä elämästä ja kuinka ihmistä kahlehti onneton kohtalo.

Kätchenin kiitokset näyttivät häntä suuresti ilahuttavan. Mutta kun tämä koetti järkyttää hänen maailmankatsomustaan, silloin pudisti hän päätään ja vastasi, etteivät eri ihmisten kokemukset olleet samanlaiset.

Maria Elisabet toivoi sydämestään, että prinsessa pian vapauttaisi hänet läsnäolostaan. Kätchen lähtikin kahdeksan päivän kuluttua, eikä sisar kiittänyt häntä edes toivottamalla onnea matkalle. Herttua sitä vastoin saattoi häntä kappaleen matkaa ja sanoi erotessa, että elämän viimeinen päivänsäde katosi hänen mukanaan.

7.

ITÄRAJOILLA.

On vanha totuus, että yksi huoli vetää useampia mukanaan. Suuresta itäisestä naapurimaasta saapui lakkaamatta huolestuttavia uutisia.

Selvisi pian, etteivät venäläiset aikoneet tosissaan tehdä Kaarle Filipistä tsaaria, ja melkeinpä vain näön vuoksi nuori prinssi jäi vielä toistaiseksi Viipuriin. Hän oli kuin kotkanpoika häkissä, hänen ympärillään raivosi sota, mutta hän ei saanut ottaa siihen osaa; kuinka kovin hän nakuttikaan kullattua häkkiään, ulos ei hän päässyt.

Hän sai onnittelukirjeitä ja valloitti venäläisiä lippuja. Mutta hän ei ollut mukana, kun ne otettiin, ja Vaasojen toiminnanhaluiselle suvun nuorelle vesalle ei se sentähden merkinnyt mitään.

Serkku, Saksin herttua Julius, oli piirittänyt Augdovia, mutta hänet oli lyöty ja ajettu matkoihinsa. Miksei Kaarle Filip saanut olla mukana? Syyksi sanottiin, että äskenpestattua sotaväkeä oli vaikea pitää aisoissaan ja puhuttiin kapinoimisesta. Hän olisi kyllä pitänyt ne koossa ja palauttanut jokaisen täyttämään velvollisuutensa.

Kolmentoista vuotias prinssi paloi halusta näyttää kuntoaan, ja jollei olisi ollut epämiehekästä, olisi hän itkenyt harmista. Nyt puristi hän vain kätensä nyrkkiin ja sanoi: "Odottakaahan, vielä minäkin kerran täytän kuusitoista vuotta!"

* * * * *

Kenties hänestä ei olisi valta ollut niin kadehdittava, jos hän olisi voinut nähdä yhdeksäntoista vuotiaan veljensä, joka parhaan ystävänsä ja uskottunsa rinnalla istui kumartuneena yli kirjeen, joka oli hänen edessään pöydällä.

Kirje, joka oli De la Gardiel'ta, sisälsi ensin selonteon sodasta. Monet venäläiset puolueet taistelivat keskenään vallasta, eikä saattanut ajatella rauhaa muuten kuin miekka kädessä. Kasakkaparvet kihisivät kaikkialla tehden tuhojaan, ja ryöväriliitot lisääntyivät pelottavasti.

Sotaväelle saatiin palkka ainoastaan valamalla kirkonkelloja ja metallipatoja, ja hätä ja kurjuus oli suurempi kuin kukaan saattoi ajatella. Edelleen kerrottiin kirjeessä, ettei Puola enää tahtonut jatkaa sotaa Venäjää vastaan yksikseen, vaan ehdotti De la Gardie'lle, että Ruotsi ja Puola yhtyisivät yhteistä vihollista, venäläisiä vastaan.

Ehdotuksen oli tehnyt puolalainen päällikkö Gonsefski, mutta Sigismund oli tehnyt toisen: hän oli kehoittanut De la Gardie'ta luopumaan Kustaa Aadolfista.

Sotapäällikkö oli lähettänyt molemmat kirjeet omansa keralla. Hän vakuutti kuninkaalle uskollisuuttaan, mutta kun hän ei katsonut saaneensa riittävää korvausta palveluksistaan, pyysi hän lupaa palata kotiin.

"Hän saa aluksi tyytyä lupauksiin", sanoi Akseli Oxenstjerna. "Luulen, ettei hänen eronsa ole niin vakavasti tarkoitettu."

Kuningas antoi heti vastauksen: hän oli palkitseva sotapäällikön niin hyvin kuin valtion varat myönsivät, ja vakuutti, ettei ollut koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan. Lopuksi pyydettiin sotapäällikköä ainoastaan äärimäisessä hätätilassa tekemään mitään sopimuksia puolalaisten kenraalien kanssa.

"Nyt on meille kaikista tärkein kysymys mistä saamme rahaa muonaan ja vaatetukseen", sanoi kuningas. "On selvää, ettei nykyinen aselepo kestä kauan."

"Sitä en usko minäkään, mutta meidän täytyy sen kestäessä saada vangit vaihdetuksi."

"Kaarle Gyllenhjelm ennen kaikkia", puuskahti Kustaa innokkaasti. "Ajatelkaas, mitä hän on kärsinyt meidän tähtemme!"

"Tahdon tehdä kaiken mitä puolestani voin."

Tähän aikaan varsinkin hollantilainen Abraham Cabeljou auttoi hallitusta sotatarpeiden hankinnassa. Tämä oli 1609 muuttanut äskenperustettuun Göteborgiin ja saanut paljon kannatusta Kaarle IX:ltä, joka muun ohella oli hänelle uskonut uuden kaupungin katujen järjestämisen, vastuunalaisen tehtävän, jonka hän suoritti kuninkaan tyytyväisyydeksi.

Hänen mukanaan tai hänen toimestaan muutti suuri joukko hollantilaisia maahan. Nämä, jotka olivat tunnetut ammattivireydestään, levittivät työtaitoa eri ammattien ohella ja nauttivat sentähden erinäisiä etuja.

Abraham Cabeljou oli oikeastaan kauppamies, hänellä oli useita laivoja, ja hän vei ulkomaille paljon ruotsalaista kuparia. Tämä kauppa oli silloin jonkun aikaa kuulunut kruunun suurimpiin tulolähteihin, ja Cabeljou joutui sentähden usein tekemisiin Kustaa Aadolfin kanssa, varsinkin siksi, että hän oli osoittanut suurta kykyä hankkiessaan itselleen ulkomaisia hopearahoja. Olihan sitouduttu maksamaan Elfsborgin lunnaat hopeataalareissa, ja tanskalaiset pitivät lujasti kiinni ehdoista. Sotatarpeita hankittaessa oli hän myös oivallinen välittäjä. Tiedettiin kyllä, että hän siinä katsoi omaa parastaan, mutta niinhän jokainen olisi tehnyt, ja hänen vaatimuksensa olivat kohtuullisemmat kuin oli odotettu.

Mies oli pitkäkasvuinen, mutta hänellä oli tavattoman notkea selkä, pienet, läpitunkevat silmät ja otsa, joka todisti hyvää ymmärrystä. Ja hän oli erinomaisella täsmällisyydellä toimittanut kuninkaan ensimäiset suuremmat tilaukset.

Kun hänet kutsuttiin puheille uudestaan, sitoutui hän uudet tilaukset toimittamaan melkein minä päivänä tahansa, ja parasta kenties oli, että hän määräsi maksuehdot kuninkaalle niin edullisiksi kuin suinkin.

Hänen mentyään sanoi Kustaa Aadolf: "Merkillistä! Minulla on syytä olla mieheen täysin tyytyväinen, mutta kuitenkin tunnen hänen läsnäollessaan tympeyttä, jota en voi selittää."

"Hänellä kuuluu olevan ihastuttava tytär", huomautti Åke Tott. "Mutta sydämeni on onneksi varattu valkean vihoja vastaan."

"Olen nähnyt hänet", puuttui herra Akseli Banér puheeseen, "ja niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, uskallan väittää, että häntä ulkomuotoon nähden voi verrata kauneista kauneimpaankin."

"Ketä tarkoitat?" kysyi kuningas käyden tarkkaavaiseksi.

"Ketäs muuta kuin Magnus kreivin jaloa tytärtä."

"Ei ole ketään, jota voisi verrata häneen", puuskahti kuningas innoissaan.

"Pyydän anteeksi, mutta teidän majesteettinne arvostelee — niin, uskallan sanoa — niinkuin sokea värejä."

Kuningas nauroi: "Onko täällä ketään, joka voi väittää häntä vastaan?"

"Antaisin paljon, jos voisin. Mutta hän on oikeassa, he ovat toisiinsa."

"Ulkonäöltään", riensi Akseli herra lisäämään. "Mutta toinen on kaino kukka, jota uskaltaa lähestyä tuskin ajatuksissaan, toinen uhkea ruusu, joka ei ketään karkoita luotaan."

"Hän tahtoo uskotella meille, että on päässyt kaunottaren suosioon", huudahti Åke Tott.

"Kenties ei se olisi ollut mahdotonta", virkkoi Akseli Banér teennäisellä häveliäisyydellä. "Mutta häntä vartioi lohikäärme."

"Hänen isänsäkö?" kysyi kuningas nauraen.

"Sanotaan, että isä on pidättänyt itselleen oikeuden naittaa tai oikeammin myydä hänet enimmän tarjoavalle."

"Hyi, hyi, luulet hänestä pahempaa kuin minä! Mitä tuohon näköisyyteen tulee, en usko sen olevan kovin silmiinpistävä."

"Jos teidän majesteettinne käskee, tuo Abraham herra tyttärensä tänne", tokaisi Åke herra pahankurisesti nauraen.

"Todistuksena siitä, että näköisyys tosiaankin on hämmästyttävä, tahdon vain mainita, että eräänä päivänä vähän ennen hänen majesteettinsa kuningattaren lähtöä Gefleen käskettiin Abraham hänen puheilleen. Neiti Ebba Brahe sattui tulemaan ovessa häntä vastaan, ja hän, Abraham on itse kertonut, että hän aivan ällistyi neidin nähdessään, luullen tätä omaksi tyttärekseen."

"Yksi asia ainakin on varma", vastasi Kustaa Aadolf, "se, ettei minua näköisyys pettäisi."

Samassa ilmoitettiin valtiokansleri, ja nuori kuningas unohti pian keveän keskustelun syventyäkseen kokonaan vakaviin ja raskaihin hallintoasioihin.

Tähän aikaan suunnitteli tuskin kahdenkymmenen vuotias kuningas sotasääntöjään ja neuvotteli jokaisesta kohdasta valtiokanslerin kanssa, joka avoimesti ilmaisi moitteensa, milloin oli jotakin, mitä hän ei hyväksynyt. Näiden molempien kesken ei ollut koskaan kysymystä siitä, kuka oli oikeassa, vaan ainoastaan siitä, mikä oli parasta.

Suurin huoli heillä oli siitä, miten selviydyttäisiin Venäjän sodan tuottamista vaikeuksista. Kuningas eläytyi yhä enemmän siihen ajatukseen, että hänen oli itsensä lähdettävä mukaan. Tässä oli Oxenstjerna kuitenkin eri mieltä ja koetti alituiseen osoittaa niitä vaaroja, jotka siitä koituisivat, ja teki kaikkensa saadakseen kuninkaan siitä luopumaan.

Kaiken kiireen lomassa nuorelle kuninkaalle jäi sentään aikaa kirjoittaa silloin tällöin hellä kirje valitulleen, ja parhaallaan tapaamme hänet sellaisessa puuhassa. Hän tahtoo lähettää sen Ebballe sopivan uudenvuodenlahjan keralla ja tuumii juuri kenelle uskoisi tärkeän lähettämistehtävänsä, kun kamaripalvelija ilmoittaa erään nuoren talonpojan, joka hartaasti on pyrkinyt kuninkaan puheille.

"Tulkoon sisään", vastasi Kustaa Aadolf, mutta miehen nähtyään lisäsi hän vilkkaasti: "Missä olemme tavanneet toisemme ennen?"

"Vittsjön taistelun jälkeen!"

"Amuletti!" huudahti kuningas hypähtäen pystyyn. "Nyt tunnen sinut, tuletko perimään siitä maksua?"

"Saamani sormus riittää."

"Sano sitten heti asiasi!"

"Tulin pyrkimään kuninkaan palvelukseen."

"Siihen pääset, henkisotilaakseni. Nimesi!"

"Lassi Antinpoika."

"Suomalainen?"

"Niin!"

Kuningas avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa oli useita hänen palvelijoitaan, ja puhui sinne: "Tämä Lassi Antinpoika, joka on henkisotilaani, saakoon ilmoittautumatta tulla huoneeseeni, vaikkapa keskellä yötäkin. Oletko saanut sellaisen palkinnon kuin tahdot?" lisäsi Kustaa Aadolf sulkien oven.

Uusi henkisotilas suuteli kuninkaan kättä. "Tahdon olla uskollinen elämässä ja kuolemassa!" sanoi hän liikutettuna. "Mikset ole tullut ennen?"

"Jalkani täytyi ensin parantua!"

"Ja tyttö?"

"Hän on nyt vaimoni ja on mennyt Suomeen, äitini luo." Hän kääntyi lähteäkseen.

"Odotahan, tahdon heti uskoa sinulle mitä tärkeimmän salaisen tehtävän", sanoi kuningas. "Saadaan nähdä, suoritatko sen tyytyväisyydekseni."

Ja niin sai henkisotilas pienen lähetyksen, joka oli niin lähellä kuninkaan sydäntä, ja Lassi Antinpoika lähti samana iltana ripeällä ratsulla taipaleelle Gefleen.

Mutta viestit Venäjältä kävivät yhä hälyttävämmiksi. Kerrottiin hädästä ja kurjuudesta ja samalla salajuonista, kavaluudesta ja välinpitämättömyydestä.

Kuningas antoi kirjeet Oxenstjernalle, ja yksin tämä neuvokas mieskin joutui ymmälle aseman johdosta. "De la Gardie on suuri sotaherra", sanoi hän, "mutta mikään järjestäjä hän ei ole."

Kuningas oli kauan vaiti, mutta eräänä päivänä, kun Oxenstjerna tapansa mukaan saapui neuvotteluun, hämmästytti häntä luja päättäväisyyden ilme, joka kuvastui kuninkaan kasvoilla. Ja melkein samassa hän huudahti: "Päätökseni on tehty, matkustan Venäjälle. Kuka on läheisempi järjestämään Ruotsin asioita kuin Ruotsin kuningas? Herran käsi on minut siksi korottanut, voin siis toivoa hänen apuaan. Teitä huolestuttavat vaarat, jotka uhkaavat, mutta vaaroja on kaikkialla. Eikö Herra voi minua suojella niin siellä kuin täälläkin, ja millainen on luottamukseni Herraan, jos arasta pelosta lyön laimin, mikä on kuninkaallinen velvollisuuteni? Tunnen syvemmin kuin koskaan, että sinne käy tieni, eikä mikään maailmassa voi minua estää sitä kulkemasta."

Hänen silmänsä salamoivat, niissä oli jotakin, joka todisti päätöksen järkähtämättömyyttä, ja Oxenstjerna nyökäytti päätänsä sanoen:

"Tapahtukoon, herra kuningas, kuten tahdot!" Siitä päivin oli asia ratkaistu. Neuvoteltiin vain, kuinka kaikki parhaiten järjestettäisiin.

Valtiopäivät oli kutsuttu koolle tammikuun 14 päiväksi 1614, jolloin säädyille oli esitettävä tärkeitä asioita.

Vähän ennen kuninkaan lähtöä Örebrohon palasi henkisotilas Geflestä ja antoi huolellisesti käärityn kirjeen herralleen.

Tämä otti sen ääneensä tykyttävin sydämin; päällekirjoituksesta hän tunsi Ebbansa käsialan.

Kirje sisälsi uudenvuoden-onnentoivotuksen kuninkaalle ja monet kiitokset uudenvuodenlahjasta. Sitten Ebba pyysi, ettei hänen majesteettinsa enää puhuisi leskikuningattarelle eikä pyytäisi hyväksymistä heidän rakkaudelleen; se ei auttaisi mitään, katkeroittaisi vain yhä enemmän kuningattaren mieltä ja tuottaisi onnettomuutta hänelle itselleen.

Kustaa Aadolf vastasi heti vakuuttaen muuttumatonta rakkauttaan; kunhan vain Ebba olisi kärsivällinen, niin lopulta kuningatarkin taipuisi. Hänen uskollisuuteensa ja lujuuteensa sai aina luottaa, ja hän pyysi Ebbaa antamaan hänelle vakuutuksen uskollisesta vastarakkaudesta, se lohduttaisi häntä palavassa kaipauksessaan.

Kirje päättyi kuten tavallisesti moniin onnentoivotuksiin, ja alla oli Kustaan ja Ebban yhteenkiedotut nimikirjaimet.

Mutta tuskin oli tämä sydämenasia toimitettu, kun jo valtiotoimet alkoivat.

Jo joulukuussa oli kuningas kirjoittanut veljelleen, että tämä voi tulla Turkuun ja siellä odottaa avovettä.

Valtiopäiväin alettua sai kuningas säätyjen lupauksen välttämättömästä avusta Venäjän sodassa, jollei tsaari taipunut korvaamaan niitä suuria uhrauksia, jotka Ruotsi oli tehnyt. Mutta kun Kustaa selitti, että hänen aikomuksensa oli itse lähteä sotaan, silloin tekivät niin säädyt kuin kuningatarkin pontevia vastaväitteitä. Kuningas vastasi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä, että hän saattaisi valtakunnan vaaraan varomattomuudellaan. Hän oli siksi ijäkäs, että osasi avoimin silmin katsoa eteensä.

Kuningatar muutti takaisin Tukholmaan ja Kustaa Aadolf sai suureksi ilokseen nähdä jälleen rakkaan Ebbansa, mutta tätä vartioitiin niin ankarasti, että oli mahdotonta päästä kahdenkeskiseen keskusteluun. Katse, kädenpuristus vain, enempää ei nuori kuningas toistaiseksi uskaltanut.

Oli tuleva aika, jolloin hän koko maailman nähden sai sanoa valittuaan omakseen, eikä siihen kestänyt kauan, siitä oli hän lujasti vakuutettu.

Erohetki oli käsissä. Kuningatar oli epätoivoinen, mutta sittenkin hän muisti lähettää pois kauniin hovineitsyensä.

Kuningas ei saanut sanoa hänelle jäähyväisiä. Mutta viime hetkessä hän kirjoitti Ebballeen, ettei tämä koskaan saanut epäillä hänen rakkauttaan, vaikkei hän monilta tehtäviltään saisikaan aikaa kirjoittaa. Kun he eivät nyt pitkiin aikoihin saisi nähdä toisiaan, lähetti hän pienen kukan, jolle saksalaiset ovat antaneet nimen "Vergiss mein nicht", ja pyysi, että Ebba ottaisi tämän ujon muiston vastaan yhtä sulalla sydämellä kuin sen oli lähettänyt "nuorukainen, joka toivottaa teille monta tuhatta hyvää yötä ja pysyy teille uskollisena aina kuolemaan saakka."

Lassi Antinpoika vei tämänkin kirjeen. Kaikissa salaisissa tehtävissä kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa.

Juhana Kasimiria, joka kuninkaalta oli pyytänyt Kätchenin kättä, oli kuningas pyytänyt odottamaan valtiopäiväin lausuntoa. Kreivi oli saapunut Örebron valtiopäiville ja saanut vastauksen, ettei hän ennen voinut saada prinsessan kättä, ennenkuin oli esittänyt takeet, että hänen tuleva puolisonsa saisi kohtuullisen eläkeveron ja huomenlahjan.

Tämän vastauksen saatuaan matkusti Juhana herra Saksaan, ensin kirjoitettuaan prinsessalle ja vakuutettuaan, ettei hän kauan viipyisi poissa.

Kuningas lähti pohjoista kohden toivoen Merenkurkun yli pääsevänsä Suomeen. Mutta kaikki, jotka oli lähetetty tiedustelemaan edeltäpäin, saapuivat ilmoittaen, ettei jää kantanut yli Pohjanlahden. Kuninkaan täytyi sentähden matkustaa pitkää kiertotietä Tornion kautta.

Antero Soop matkusti edeltä hoviväen kanssa ja hankki yöpaikat; kuningas seurasi verkkaan jäljestä.

Hernösandissa kohtasivat kuninkaalliset veljekset toisensa. Kaarle Filip oli kasvanut suureksi ja vahvaksi, hän oli mielellään tahtonut käydä kahakoihin, sanoi hän, mutta valtuutetut olivat arkoja hänestä, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin tyttö.

Kuningas iloitsi hänen raikkaasta ja reippaasta ulkonäöstään ja antoi hänen tehtäväkseen edustaa Tukholmassa hänen persoonaansa. Prinssi oli iloinnut mielessään siitä, että saisi kääntyä kuninkaan mukaan, ja hänen oli ilmeisesti sangen vaikea taivaltaa yksin kotiin.

Luulajasta jatkui matka lisätyllä vauhdilla, kuningas tahtoi pian matkustaa joka päivä kolmisen peninkulmaa ja yhtä pitkältä öin. "Se on välttämätöntä", kirjoitti hän voudeille, "sillä matka on pitkä, ja aikamme käy muuten lyhyeksi."

Ei ollut niinkään helppo täyttää hänen toivomuksiaan, sillä hänellä oli seurueessaan enemmän kuin kaksisataa henkeä. Kuitenkin tekivät voudit kaikkensa kuningasta tyydyttääkseen. Hyviä ratsuja hankittiin kaikkiin kyydinvaihtopaikkoihin, ja jo maaliskuun 19 päivänä tuskin kaksi viikkoa Luulajasta lähdön jälkeen saavuttiin Hämeenlinnaan.

Siellä yhdyttiin Evert Horniin, joka seurasi mukana Turkuun.

Häneltä sai kuningas tietoja vihollisten asemasta. Laatokan linnoitusta piirittivät venäläiset, Novgorodia vastaan marssi venäläinen kenraali Trubetzkoj, ja eräässä vallituksessa Staraja Kussan lähistöllä väijyi 2,000 venäläistä, joita Saksin herttua Julius turhaan piiritti.

Novgorodissa oli sellainen elintarpeiden puute, että täytyi ampua hevoset. Sentähden vallitsi kaupungin asujanten keskuudessa suuri tyytymättömyys.

Ne eivät olleet mitään hyviä enteitä. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että Evert Horn matkustaisi Novgorodiin neuvottelemaan De la Gardie'n kanssa niistä sotaliikkeistä, joihin lähinnä oli ryhdyttävä. Lisäksi oli hänen vietävä Jaakko herralle vakuutus, että kuningas heti odotettujen elintarpeiden saavuttua tulisi apuun.

Evert herra matkusti, ja kuningas, joka jo matkalla oli saanut jokseenkin selvän käsityksen maan tilasta, sanoi tahtovansa viipyä Turussa muutamia viikkoja.

Heti kun tuli tunnetuksi, että kuningas oli kaupungissa, riensi maalaiskansaa kaikilta tahoilta valittamaan hätäänsä ja anomaan lievennystä rasituksiin. Valitukset koskivat enimmäkseen laittomasti riistettyjä veroja ja pakkokestityksiä. Voudit ja tuomarit kutsuttiin puheille, monet valitukset ratkaistiin heti, toiset jätettiin tarkemmin tutkittaviksi.

Kun maassa ei ollut kouluja köyhille lapsille, määräsi kuningas sellaisia perustettavaksi.

Tavattomalla kärsivällisyydellä kuunteli Kustaa Aadolf kaikkia valituksia ja tutki niitä ja sai viidessä viikossa monet asiat uuteen järjestykseen. Ja kun kuningas vihdoin lähti Turusta, seurasivat häntä suuret väkijoukot, jotka itkien ja siunaillen tahtoivat nähdä edes vilahduksen hänestä, jota he sanoivat "Jumalan lähettämäksi".

Matkaa jatkettiin itään, ja kun kuningas oli luvannut muutamia päiviä vierailla rikkaan herrasmiehen Arvi Tönnenpojan luona, hän lähti tämän Pernajassa omistamaan Tyysterinkylän kartanoon. Täältä meni hän Narvaan, jonne saapui kesäkuun 16 päivänä.

Hänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen käskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä heti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.

Ei ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin odotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen, ja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun hankinnasta.

Tämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että kuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi: "Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!" hypähti Kustaa pystyyn ja riensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.

"Kuninkaani!"

"Veljeni!"

Kuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!

Kustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. "Tarvitsen oikein tarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi", sanoi hän liikutettuna. "Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat isästämme."

Gyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen poskilleen. "Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi", virkkoi hän hämillään.

Muutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan vankeudesta.

"Kuningas puhui usein sinusta", sanoi Kustaa Aadolf, "ja kun silloin eräs ylhäissyntyinen neitsyt eräänä päivänä puhui hyvin lämpimästi vangitusta sankarista, antoi hän neitsyelle sormuksen toimitettavaksi sinulle palattuasi, 'joka ei tapahtune minun eläessäni', lisäsi rakas vainaja."

Gyllenhjelm oli liian liikutettu voidakseen puhua asiasta ja kysyi eikö hän saisi ottaa osaa alkaneeseen sotaan.

"Minun on sääli hylätä ensimäinen pyyntösi", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinun täytyy lähteä viemään viestiä valtiokanslerille, ja sitten on tahtoni, että jäät Ruotsiin ja lepäilet. Tulevasta toiminnastasi saamme sitten puhua Tukholmassa."

"Minä tahtoisin mielelläni käydä De la Gardie'n luona."

"Mikäs estää, matkusta hänen luokseen; meidän kesken sanoen, hän on liian vitkallinen liikkeissään; sen olen sanonut Evert Hornillekin, mutta hän ihailee niin sotapäällikköä, ettei näe hänessä mitään vajavaisuuksia."

Kustaa keskeytti ja pani punastuen kätensä Gyllenhjelmin olalle. "Et suinkaan käytä väärin suoruuttani?" sanoi hän melkein heltyneenä.

Samassa aukeni ovi, ja muuan upseeri astui ilmoittautumatta sisään: "Tärkeitä viestejä sotanäyttämöltä", huudahti hän ja ojensi pikaviestin sisältävän kirjeen.

Kustaa avasi sen nopeasti. Silmäys, ja hän huudahti salamoivin silmin: "De la Gardie on voittanut tärkeän voiton Branitzin ja Staraja Russan luona; Cobron ja Mönichhofen ovat ajaneet 8,000 venäläistä pakosalle ja valloittaneet molemmat vallitukset. Ja minä kun syytin häntä! Nyt on Novgorod pelastettu!" Nuori sankari mittaili huonetta pitkin askelin.

"Minä olen kuin vanha sotaratsu", sanoi Gyllenhjelm. "Kun sotatorvi soi, halajaa mieleni taistelukentälle."

"Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy levätä ja koota voimia. Tiedän tuskin, saatko käydä De la Gardie'ta tervehtimässäkään; mutta en tahdo rikkoa lupaustani, matkusta lähettiläänäni, vie hänelle kiitokseni ja sano, että kuningas ei tule olemaan kiittämätön."

Gyllenhjelm matkusti, hän sai luvan viipyä vain kaksi päivää De la Gardie'n luona, sitten oli hänen palattava Narvaan noutamaan kirjeitä ja viestejä, jotka oli vietävä Ruotsiin.

Samaan aikaan oli kuningas antanut Evert Hornille käskyn käydä Augdovia piirittämään; siinä oli käytettävä suomalaista ja ruotsalaista sotaväkeä, ja ne joukot, jotka olivat sijoitetut Narvaan, lähetettiin heti sotanäyttämölle. Niiden, joita odotettiin Ruotsista, piti tulla perästä.

Mutta Kustaa ei puhunut kenellekään siitä, ettei hän suinkaan aikonut kauempaa olla toimettomana katselijana. Nuori veri paloi halusta taistojen tuoksinaan ja vihollisia voittamaan.

Sentähden olivat hänen tunteensa sangen sekavat, kun eräänä päivänä valtiokansleri seisoi äkkiarvaamatta hänen edessään.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti hän syleillen ystäväänsä. "Sinä täällä, Oxenstjerna! Mikä tuuli on puhaltanut sinut yli Itämeren?"

"Teidän majesteettinne tietää, että minä rakastan leutoja tuulia", vastasi valtiokansleri. "Sellaisella tuulella olen keinunut tänne tuoden kuninkaalleni rakkaimmat terveiset hänen äidiltään, sisariltaan ja sukulaisiltaan ja lopuksi koko kansalta, joka hätäilee rakastetun kuninkaansa hengen tähden ja minun kauttani rukoilee, että tahtoisi viipymättä palata."

Kuninkaan kasvoille kohosi heleä puna, ja hän vastasi tukahutetusta harmista väräjävällä äänellä:

"Onko Ruotsissa ehditty unohtaa, että elämä ja kuolema on Herran kädessä, ja ettei meillä ole oikeutta ajatella itseämme sinä hetkenä, jona täytämme velvollisuutemme. En ole tähän asti pannut enkä vastakaan pane suotta henkeäni alttiiksi, mutta en myös aio arkana jänistää, missä minun rohkeuteni voi muita kehoittaa seuraamaan. Kaikista vähimmän olisin odottanut sellaista viestiä sinulta, Oxenstjerna!" — Ja nuori kuningas kääntyi harmistuneena pois.

"Tulinen vaasalaisveri!" virkkoi valtiokansleri myhäillen. "Se unohtaa, että koko valtakunnan onni ja onnettomuus on riippuvainen kuninkaan elämästä!"

"Vaikkapa voisinkin myöntää sen", puuttui Kustaa jälleen innokkaasti puheeseen, "vaikkapa olisin määrätty korkeimpaan maan päällä, Jumalan soturiksi, etkö luule, että hänen kätensä suojelee maata ja kansaa. Panen kaiken luottamukseni häneen ja toivon, että tekin tahtoisitte tehdä samoin."

"Sellaista ajatustapaa en voi vastustaa", vastasi Oxenstjerna. "Ja tahdon tarkalleen viedä teidän majesteettinne tervehdyksen perille."

"Toivon, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Ainoastaan erikoistapauksiin katsoen. Jumala ei ole suotta suonut meille arvostelukykyä ja ymmärrystä; meidän on sitä käytettävä."

"Ainoa tuulenpuuska, pienin seikka saattaa tehdä tyhjäksi viisaimmatkin laskelmat."

"Totta kyllä, mutta siitä huolimatta saattaa ymmärrys usein viedä hyviin tuloksiin."

"Oikein!" sanoi Kustaa tarttuen hänen käteensä. "Sinä olet minun ymmärrykseni, minun ajatukseni, en voisi selviytyä asioista ilman sinua, olen ainoastaan sytyttävä tuli."

"Ja minä jäähdyttävä elementti, totta tosiaan luulen, että muuten leimahtaisimme liekkeinä ilmaan."

Molemmat nauroivat, ja keskustelu sai toisen käänteen. Tukholmaan oli perustettu hovioikeus, ja kuningas tahtoi sellaisen Turkuunkin. "Siellä on annettava kuninkaantuomioita ja jaettava oikeutta niin köyhille kuin rikkaillekin", sanoi kuningas innokkaasti. "Jos tuomarit tuomitsevat kuninkaan tai kenen muun mielinouteiksi, on heitä ankarasti rangaistava muille varoittavaksi esimerkiksi."

Kaarle Gyllenhjelm saapui pian, ja kuningas uskoi molemmat ystävänsä toistensa huostaan. Hän aivan kiirehti heidän kotimatkaansa, sillä hän tahtoi saada vapaat kädet.

Vihdoinkin olivat he poissa, ja kuningas lähti viipymättä Augdovia piirittävän joukon luo, iloisena kuin koulupoika, joka on päässyt kurittajansa käsistä.

Hänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin miehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen esiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja osanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.

Evert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten kanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että nämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää ja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi. Hankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua palasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita ja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä olivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.

Siihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja piiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa rynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja Augdov oli ruotsalaisten vallassa.

Kustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun, oli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut etelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.

Ja syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.

Täältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti "että hänen niin monia kuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta edes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä saisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa siitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa."

Vuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja syyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.

Kuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka itsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert Horn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.

Herttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.

Matka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston kautta Tukholmaan.

Pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa samanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään kaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan kuninkaan hartaimpaan toivomukseen.

Heidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan rientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.

Kuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä, sulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja pyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken maailmassa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että ansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien läsnäoleviin.

Hän, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan, mutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat punan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa rakasti häntä!

Rukoileva katse leskikuningattareen… mutta tämän katse oli ankara ja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui huoneesta jokseenkin nopeasti.

Kristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta tuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!

Hänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi Julius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar väänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen kuninkaan hellän rakkauden puolesta.

Kristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan toivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä muutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan, pitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi olevansa velvollinen suostumaan.

Tämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan ja lahjoitti herttualle kultaketjun.

Samaan aikaan nousi hovipiireihin näkyviin uusi tähti, jota tähän asti oli ihailtu vain loitolta. Se oli Jaakko De la Gardie, joka kuninkaan mukana oli saapunut Venäjältä. Hänen nimellään oli kaiku, johon ei mitään toista nimeä voinut verrata, ja Tukholmaan saavuttuaan joutui hän yleisen ihailun esineeksi, ja ihailevia tunteita herätti suuresti hänen kaunis, miehekäs ulkonäkönsäkin.

Vaikka hän oli vain kahdeksankolmatta vuotias, oli hänen elämänsä ollut mainehikkaampi kuin monen muun.

Hän kävi ainoastaan parisen kertaa kuningattaren hovissa, ja vaikka kaikkien silmät olivat ihaillen suunnatut häneen, ei hän saanut Ebba Brahesta käännetyksi silmiään. Hän puhutteli neitsyttä, ja tämän ujo käytös miellytti häntä rajattomasti. Mutta koko maailma tiesi, että kaunista neitiä rakasti itse kuningas, ja oman sydämenrauhansa tähden päätti sotamarsalkka vetäytyä pois näkyviltä Ennen pitkää lähtikin hän Tukholmasta veljensä luo ja päätti jäädä sinne, kunnes palaisi Venäjälle.

Jo Narvassa kuningas oli saanut tiedon, että Juhana Kasimir oli palannut Ruotsiin ja kohdannut prinsessan Nyköpingissä, ja heti kotiin palattuaan antoi Kustaa Aadolf valtiokansleri Magnus Brahen ja Juhana Skytten tehtäväksi neuvotella Pfalzin lähettilästen kanssa naimaehdoista.

Tällöin kävi selville, että Juhana Kasimirin omaisuus oli sangen mitätön, ja että morsiamen huomenlahja supistui viiteen tuhanteen guldeniin.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että prinsessa olisi voinut tehdä paljon paremmat naimiskaupat. Mutta hän itse halusi lujasti mennä kreivin puolisoksi.

Mitä Kustaa Aadolfiin tuli, saattoi hän kaikista vähimmän nyt kieltää rakkaalta Kätcheniltään mitään. Hänen oma sydämensä kärsi niin suuresti siitä, ettei koskaan saanut vaihtaa sydämellistä sanaa rakastettunsa kanssa, ettei koskaan saanut kuulla nimeään rakastavilta huulilta! Hän oli Ebban lähellä, ja kuitenkin oli aivan kuin kuilu heidän välillään.

Saman kuilun partaalle ei hän tahtonut saattaa rakasta sisartaan. Hän antoi suostumuksensa avioliittoon ja piti jo kiirettä, että häät pian joutuisivat.

"Tahdon tanssia häissäsi, Kätchen, ennenkuin lähden Venäjän sotaan", sanoi hän ja suuteli sisartaan.

8.

KÄÄRME.

Kaarle Filipin opettajalla, Niilo Chesnecopheruksella, oli veli, Juhana, joka oli kuningattaren sihteeri ja valtiattarensa erittäin suuressa suosiossa; nämä veljekset veivät korkealle rouvalle kaikki juorut, jotka onnistuivat kuulemaan, ja kohottivat kaikin tavoin hänen ennestäänkin sangen suurta käsitystään omista ja herttuain oikeuksista ja vaatimuksista. Ja jokainen, jota kohtaan kuningatar osoitti luottamusta, joutui heidän vihansa ja kateutensa esineeksi.

Abraham Cabeljou, heidän veroisensa juonittelussa ja liehakoimisessa, nautti suuressa määrin armollisen rouvan suosiota, eikä ollut mikään salaisuus, että hän kuningattaren laskuun osteli kankaita ja mauste-aineita ulkomailta, jotka sitten tullivapaasti tuotiin johonkin ruhtinaskunnan satamaan, josta ostajat veivät tavarat ympäri maata.

Kun kuningatar hyötyi suuresti, ei molemmilla veljeksillä ollut mitään sitä vastaan, mutta kateudessaan he eivät voineet sietää sitä, että "Stiina rouva" turvautui hollantilaiseen.

Etsivä löytää, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Niilo Chesnecopheruksella oli käsissään selvät todisteet, että Cabeljou oli hävyttömästi pettänyt niin kuningasta kuin kuningatartakin.

Veljekset olivat heti valmiit alamaisuudessa antamaan pätevät kirjalliset todisteet korkealle valtiattarelleen. Hän luki ne tarkkaavaisesti ja istui kauan ajatuksissaan. Hän tiesi, että niin toinen kuin toinenkin lähinnä katsoo omaa etuaan ja että tilaisuus tekee varkaan, mutta kun hän vain sai kohtuullisen voiton, katsoi hän kernaasti läpi sormien palvelushenkiensä "pikku virheitä". Hän oli jo kauan ajatellut erästä asiaa, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt mahdottomalta toteuttaa, nyt siihen ikäänkuin lankesi valo, joka ei suinkaan tullut taivaasta.

"Lähettäkää sana, että Cabeljou saapuu luokseni aamulla varhain", käski hän.

Veljekset riemuitsivat. He olisivat mielellään tahtoneet olla keskustelussa näkymättöminä todistajina, mutta kun hollantilainen saapui, käskettiin hänet kuningattaren kirjoitushuoneeseen, ja sieltä ei voinut kuulla mitään.

Siinä luulossa, että oli tulossa uusi tilaus, lähestyi hän sokerinimelästi hymyillen ja mitä livakimmin kumarrellen.

Kuningatar ojensi hänelle paperin. "Lue!" käski hän.

Äsken punakat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi ja sitten keltaisiksi. Hän tarttui tuoliin, ettei kaatuisi.

Kieltäminen, tyhjäksi tekeminen oli turha, todisteissa häntä vastaan oli hänen omia kirjeitään, hän oli hukassa, auttamattomasti hukassa. Hän lankesi kuningattaren jalkoihin.

"Armoa, armoa!" ulvoi hän.

"Nouse!"

Hän totteli heti.

"Käsitätte kai, että olette vallassani."

"Armollisin kuningatar!" Hän tahtoi uudestaan langeta maahan.

"Tahdon saada selvän ja suoran vastauksen", huudahti Kristina kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään pelastusta?"

"En mitään!"

"Jos annan tämän paperin kuninkaalle, mitä silloin tapahtuu?"

Mies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli antautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: "Kuningas antaa kuparinmyynnin toisiin käsiin."

"Entä sitten?"

"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta."

"Vai niin", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi, ilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen kasvoillaan. "Mitä antaisitte tästä paperista?" kysyi hän sen jälkeen.

Mies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö hän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin, joka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen huudahti: "Kaiken, kaiken mitä minulla on!"

Kuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään. Sitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. "Ajatelkaa tarkoin", sanoi hän, "onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?"

"Ei, ei mitään."

Kuningatar vetäisi henkeään. "No, viekää sitten tämä paperi tyttärellenne!"

"Tyttärelleni?" kysyi mies ihmeissään.

"Olen nähnyt hänet", sanoi Kristina kiireesti. "Hän on kaunis, hyvin kaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa sopii hän…"

"Kuninkaan rakastajattareksi", lisäsi Cabeljou.

"Tepä sen sanoitte."

Hollantilainen seisoi allapäin. Hän taisteli nähtävästi kovan taistelun. Tyttärensä tähden hän oli koonnut rikkauksia, ja monet kerrat oli hän unelmoinut, että joku ylhäissyntyinen aatelismies ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Ja nyt, nyt oli hänen myytävä tyttärensä säilyttääkseen rikkautensa.

"Te epäröitte", virkkoi kuningatar terävästi.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan", vastasi Cabeljou syvään huoaten. "Onko minun tuotava hänet tänne?"

"Ei, ei suinkaan, he eivät saa edes täällä Ruotsissa tutustua toisiinsa."

Kristina puhui niin tuimasti kuin olisi pelännyt, että ihmiset kenties epäilevät häntä osalliseksi tähän juttuun.

"Kuten teidän majesteettinne käskee, ilmoitan tyttärelleni."

"Epäilettekö, ettei hän olisi valmis?"

"Sanon hänelle mistä on kysymys."

"Toimikaa kuten hyväksi näette. Minä säilytän paperin, tiedätte, milloin sen saatte."

Hollantilaisen poistuttua oli kuningatar hyvin kiihtynyt, hän ei voinut salata itseltään, että oli tehnyt häpeällisen teon, mutta hän lohduttautui sillä, että se koitui maan ja kuninkaan parhaaksi. Olihan sitä paitsi hyvin tavallista, että kuninkailla oli rakastajattaria, ja jos Kustaa Aadolf oli tähän asti ollut itse siveyden esikuva, niin hänen hairahtumisensa siveyden tieltä oli sitä oivallisempi keino hänen vieraannuttamisekseen Ebba Brahesta.

Siitä päivästä lähtien armollinen rouva käyttäytyi aivan toisin tavoin hovineitiään kohtaan. Hän puhui tämän kanssa Kustaa Aadolfista, sanoi tälle, kuinka vähän saattoi luottaa niin nuoreen herraan, ja pyysi, ettei rakas Ebba kiintyisi niin syvästi häneen, ettei voisi kestää surua hylätyksi jouduttuaan.

Nuoren neidin mielessä oli hyvä annos ylpeyttä. Hän kuuli kaikkien sanovan, että oli liian halpa kuninkaan puolisoksi. Hänen oma isänsäkin kehoitti heittämään pois sellaiset turhat ajatukset. Mitä häväistyksiä hän olikaan jo kokenut Kustaa Aadolfin tähden? Hän myönsi mielessään, että hän rakasti Kustaata, joka oli niin kaunis ja uljas… ja rakasti niin hellästi häntä! Mutta kuningatar oli hirveä. Hän vapisi kuullessaan tämän äänenkin, ja mieluummin hän tahtoi olla iät kaiket kuningasta näkemättä kuin joutua pakostakin olemaan alituiseen hänen äitinsä parissa.

* * * * *

Sellainen oli asema. Mutta kuninkaan huomion vetivät samaan aikaan puoleensa tärkeät asiat. Evert Hornilta saapui kirjeitä, joissa selitettiin, että venäläisistä saattoi päästä rauhaan ainoastaan voittamalla heidät miekalla.

"Silloin pysyn lujana päätöksessäni lähteä sinne", puuskahti Kustaa Aadolf. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että lujan Pinkovan valloitus murtaisi tsaarin mahdin, ja sitä juuri kuningas tarkoitti.

Kesäkuun lopulla 1615 saattoi laivasto valmistua lähtemään merille sotaretkelle määrättyjen joukkojen keralla.

Mutta ensin oli vietettävä Kätchenin häät.

Ei ollut niin helppo saada kaikkea kuntoon, kun rahanpuute oli suuri. Mutta Kustaa Aadolf ei tahtonut tietää mistään esteistä. Hän luovutti omat talouskalunsa käytettäviksi, ja menoihin kannettiin lain myöntämää hääveroa osaksi tavaroissa, osaksi rahassa. Niinpä Tukholman porvaristo pani 50 lästiä olutta, Vesteråsista tuli 12 lästiä, Arbogasta 8 ja niin edelleen.

Juhlallisuudet kestivät viikon, ja kovasti vieraita silloin kestitettiin, koska Tukholmassa tuli suuri puute elintarpeista ja porvarit valittivat, ettei saanut ostaa ainoaakaan tuoretta silakkaa.

Vastanaineet asettuivat asumaan Vesteråsin linnaan ja elivät alussa anteliaasti ja vierasvaraisesti.

Tähän aikaan oli kuningas monta kertaa nähnyt Ebba Brahen itkettynein kasvoin, vieläpä omin korvinkin kuullut kuningattaren tiuskivan hänelle.

Katarina prinsessa oli sanonut hänelle, ettei nyt enää ollut ketään, joka olisi tyttö rukkaa suojellut. Sentähden hän neuvoi veljeään lähettämään Ebban leskikuningatar Katarinan luo, joka varmaankin ottaisi hänet avosylin vastaan.

Kuningas puhui tästä Magnus kreivin kanssa, ja tämä suostui heti. Tyttärensä maineen tähden hän ei ollut ottanut tätä luoksensa kotiin. Hän nimittäin pelkäsi, että alettaisiin sanoa hänen olevan karkoitettu hovista.

Ennenkuin hääjuhlallisuudet vielä olivat lopussa, riistäytyi kuningas omaistensa syleilystä ja riensi sinne, mihin velvollisuus kutsui. Häntä seurasi Jaakko De la Gardie monien muiden herrojen keralla.

Kahden viikon purjehduksen jälkeen saapui laivasto kesäkuun 28 päivänä Narvaan, ja tuskin kolmea viikkoa myöhemmin seisoi Kustaa Aadolf valiosotajoukon kera Pihkovan muurien edustalla.

Tätä rikasta ja suurehkoa kaupunkia ympäröivät muurit, vallihaudat ja tornit. Kaupungissa ei ollut vähempää kuin 46 luostaria, joiden huiput kohosivat muurien ylitse.

Pieni joki juoksi länttä kohden läpi kaupungin Velikään, ja kulmauksessa, joka sinne muodostui, sijaitsi linna.

Kaupunkia puolustamassa oli noin 1,500 porvaria ja suunnilleen sama määrä sotaväkeä. Kaupungissa vallitsivat taudit ja nälänhätä, sillä ruotsalaiset lotjat sulkivat tuonnin Peipuksen yli, ja ne virrat, jotka toiselta puolen laskevat järveen, olivat tulvillaan, niin että tuonti maanteitse oli mahdoton.

Heinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle, ja Cabeljou, joka "sattumalta" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja sitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli sopivan hänen majesteetilleen.

Se oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi mitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen laulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.

Kuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: "Tämä on paratiisi ja toivoakseni ilman käärmettä."

Mutta oli käärmekin.

Kuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt kotiin tyttärensä luo.

Yksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan mitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut mitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli toimitettava.

Vanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi, että neitsyt nukkui.

"Onko hän sairas?" kysyi isä pelästyneenä.

Ei, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä. Sitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle, mutta jonka isä epäröimättä avasi.

Kirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi ja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin mentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.

Herra Cabeljou otti taskustaan erään toisen kirjeen ja vertasi molempain kirjeiden käsialoja, mutta eivät ne näyttäneet olevan samasta kädestä. Tässä toisessa pyydettiin vain, että hän tulisi tanssiaisiin samana yönä.

Isä kätki kirjeet ja meni tyttärensä luo. Siellä oli kaikki huiskin haiskin, ja tytär itse makasi lattialla vaipuneena syvään uneen.

Isän synkät kasvot kirkastuivat. Tyttö oli tosiaankin säteilevän kaunis, isän mielestä kauniimpi kuin Ebba Brahe, sillä tyttären aistilliset piirteet vaikuttivat häneen miellyttävästi.

"Margareta!" huusi hän.

Tytär avasi silmänsä ja nousi istualleen. "Mistä on kysymys?" kysyi hän nyreästi.

"Nouse, tahdon puhua kanssasi."

Margareta totteli ja asettautui ristissä käsivarsin hänen eteensä.

"Sanos minulle suoraan, montako sulhasta sinulla on?"

Tytön silmät suurenivat, mutta hän vastasi sitten epäröimättä: "Ainoastaan yksi, sillä muita en ota lukuun."

"Luuletko myös saavasi suostumukseni?"

"En, sen olen jo sanonutkin hänelle."

"No, mitä aiotte tehdä?"

"En tiedä vielä mitä hän keksinee."

Cabeljou ojensi hänelle kirjeen: "Tästä näet."

Tyttö luki ja vilkaisi sitten arasti isäänsä. "Nyt kai minut lähetetään pois taas", sanoi hän pilkallisesti.

"Samoin kuin Göteborgista! Ei, nyt minulla on toinen ehdotus. Saat mennä naimisiin kelloseppäsi kanssa, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Siihen suostun", huusi tyttö vilkkaasti. "Sillä hänestä minä pidän enimmän."

"Kuule ensin mitä sinulta vaaditaan. Olen rikas mies, kuten tiedät, ja minulla on vain yksi lapsi."

"Sen olen sanonut Lars Pedersenille."

"Koko omaisuuteni uhkaa nyt mennä menoaan, mutta sinä voit auttaa minua säilyttämään sen ja kenties puolella lisäämääkin."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi tyttö innoissaan.

"Ei muuta kuin että joksikin aikaa rupeat kuninkaan rakastajattareksi."

"Kuninkaan rakastajattareksi!" toisti Margareta pitkäveteisesti. "Minunhan piti mennä Lars Pedersenin kanssa."

"Yksi ensin, sitten toinen."

Margareta istui tuokion hiljaa miettien. Sitten hän kysyi: "Onko kuningas nähnyt minut?"

"Sitä en usko. Mutta voin valmistaa sinulle tilaisuuden tavata hänet."

Taaskin hetken hiljaisuus. "Ei", vastasi Margareta pudistaen päätään. "Se ei käy! Lars Pedersen vaan suuttuisi."

"Saat miettiä huomiseen! Mutta muista, että jollet suostu ehdotukseeni, saa hän pitää sinut hyvänään, vaikka olet köyhä kuin kirkon rotta. Vastaisessa tapauksessa odottavat sinua iloiset päivät ja suuri rikkaus. Saat heti rahaa loistaviin vaatteihin ja uuden luutun ja saat ottaa opetusta laulussa, jota niin kauan olet halunnut. Kuten sanottu, huomenna tahdon vastauksen."

Cabeljou poistui, mutta palvelijatar sai käskyn ilmoittaa hänelle mihin neitsyt ryhtyi.

Seuraavana aamuna kertoi mummo, että neitsyt oli ollut koko illan tavattoman hiljaa ja tahtonut istua yksin pimeässä. Yhden ainoan kerran oli kuultu hänen nauravan. Hän oli nukkunut levottomasti yöllä, mutta ollut varhain jalkeilla ja kysynyt useita kertoja eikö isä ollut kysynyt häntä.

"Käskekää hänen tulla luokseni", sanoi isä ja avasi sen jälkeen suuren raudoitetun arkun, josta hän poimi useita kulta- ja hopearahoja.

Hänen tyttärensä saapui pian, ja hänet nähdessään Cabeljou aikoi nauraa.

Tyttö punastui helakasti, mutta yhtyi sitten nauruun.

"Kas tässä", sanoi isä viitaten rahoihin. "Riittääkö?"

Tyttö punnitsi niistä muutamia kädellään. "Nyt tahdon tietää, mitä minun on tehtävä."

"Ensi töiksesi hankittava kaikkea, joka voi kohottaa kauneuttasi, ja sitten odotettava; ei viivy kauan, ennenkuin kutsun sinua."

Asianmukaisesti varustauduttuaan läksi Cabeljou tyttärensä kanssa matkalle kesäkuun alussa. Arvon hollantilainen jutteli ystävilleen ja tuttavilleen, että hänen tyttärensä, tyttö parka, tarvitsi päästä hieman tuuletteleimaan, ja ainahan hän saattoi löytää jonkun, jonka huostaan saattoi tytön jättää, itse matkustellessaan maita mantereita.

Nyt oli hän pannut tyttärensä luostariin. Abbedissa ja nunnat olivat paenneet Pihkovasta, ja Margareta oli luvannut hoitaa kukkia muutamain luostarin palvelevain siskojen kanssa.

Käärme odotti uhriaan.

* * * * *

Heti ruotsalaisten saavuttua teki venäläinen ratsuväki kaupungista hyökkäyksen, ja Evert Horn riensi ruotsalaisen ratsuväkiosaston kanssa heitä vastaan.

Onnettomuudeksi sattui hän olemaan puettu loistavaan pukuun, joka veti vihollisten huomion häneen, eikä hän välittänyt varoituksista.

Taistelu oli oikeastaan vain pieni kahakka, ja vihollinen ajettiin pian takaisin ilman merkitsevää mieshukkaa ruotsalaisten puolelta: ainoastaan kolme miestä jäi taistelutanterelle, mutta niiden joukossa oli urhoollinen, jalomielinen Evert Horn.

Kustaa Aadolf oli epätoivoissaan. Hän ei ihaillut kaatunutta ainoastaan sotapäällikkönä, vaan miltei enemmän jalomielisenä, ihmisystävällisenä miehenä ja vilpittömänä ystävänä. Nyt oli hänen jatkettava kaatuneen työtä ja kostettava suuri menetys.

Mutta kokemus osoitti pian, että Pihkova oli niin luja linnoitus, että Kustaa Aadolfin mukanaan tuomat voimat olivat aivan riittämättömät kaupungin piiritykseen. Lisäksi Pihkova kuului venäläisten pyhien paikkojen joukkoon; sen pitkien muurien ja kullattujen kirkontornien yllä pitivät pyhimykset kansan uskon mukaan suojelevaa kättään, ja niin pyhän paikan suojeleminen oli venäläisille omantunnon asia. Uskonkiihkolla ja henkeään säästämättä puolustivat he pyhien asuntoa.

Kuitenkin ryhtyi Kustaa Aadolf piiritykseen. De la Gardie, joka oli jäänyt Narvaan, saapui lisäjoukkoineen, ja useita leiripaikkoja valittiin Pihkovan ympäriltä.

Oli havaittu, että puolustuslaitteet eräissä paikoin olivat heikommat kuin oli alussa luultu, ja taitavain insinöörien, jotka vieraissa maissa olivat tutkineet eri piiritystapoja ja seuranneet Kustaa Aadolfia, oli nyt näytettävä tietoaan ja taitoaan noiden kohtain valtauksessa.

Huhut Ruotsin kuninkaan etenemisestä olivat tehneet tsaarin melkoista myöntyvämmäksi. Hän ei ainoastaan itse valinnut valtuutettuja, vaan suostui siihenkin, että vieraat vallat saivat lähettää rauhanneuvotteluun lähettiläänsä, jotka esiintyisivät sotaakäyvien valtojen välittäjinä.

Englanti ja Hollanti olivat ennen koettaneet palauttaa rauhaa noille heidän eduilleen tärkeille kulkuvesille, mutta tsaari oli tähän asti jättänyt heidän esityksensä ottamatta huomioon. Kongressin oli kokoonnuttava Novgorodissa. Sen avausaika oli käsissä, ja De la Gardie'n täytyi lähteä Pihkovasta, etteivät venäläiset saisi syytä valittaa ruotsalaisten vitkastelua.

Piiritystä jatkettiin hänen lähdettyäänkin, useita luostareita vallattiin, ja läpi vallitusten ja juoksuhautojen tulivat ruotsalaiset yhä lähemmäksi kaupungin muureja. Muuriin onnistuttiin ampumaan useita aukkoja, mutta kun kuningas komensi joukkonsa rynnäkköön, ajettiin ne suurin tappioin moneen kertaan takaisin.

Sotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu oli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun lisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy teki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.

Viisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli tullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja hänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli hänen voittonsa seppelöivä!

Kuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen turhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja monta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion, joka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä jotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää yhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi hänen ja hänen Jumalansa välillä.

Synti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli muuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen, Ebban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja ihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan häntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli, unohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut, kunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta herääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.

Epätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka tuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus. Katumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi elää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä vähemmän.

Epäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja Kustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä vastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta rauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä edistääkseen siten rauhanneuvotteluja.

Nämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului kolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin vaihtaa.

Edellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa oleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin, ja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä täyttämään lupauksensa.

Jo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan säädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten kanssa "muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista asioista".

Kamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä mukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä kerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta matka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta mieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta, ja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi silmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka tarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen pelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun lopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä kuin pitkiin aikoihin.

Jo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin seuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit Vantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli saapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat. Pappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja kirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik Sorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies ja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.

Kohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät puheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä vaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle tuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua kuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä ja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan palauttaa rauhaa ja parempia oloja.

Sen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne "pykälät", joista kuningas tahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä Suomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta sotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin mallin mukaan.

Tähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen pohdittava kuninkaan esityksiä.

Kymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni mitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen arvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin rauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava henkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.

Säädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla julaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu kirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin toivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla rajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia epäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin päätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta. Vaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan rahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan kaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin huojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.

Helsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen säädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.

Helsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme kuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla. Lukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta, ja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä mieskohtaisesti kuninkaansa puheille.

Kaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita toivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti, että hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin, koska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti kaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa, johon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita kirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi viihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun ja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi onnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.

Mutta kukaan ei maininnut hänestä sanaakaan. "Ebba on unohtanut minut", tuumi Kustaa, "tai hän ei tahdo antaa anteeksi!" Kuinka tahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi ikäväkin hänellä oli Ruotsiin.

9.

PAHAN VOITTO.

Kreivi Magnus Brahe oli kuninkaan toivomuksen mukaan ja kuningattaren suostumuksella vienyt tyttärensä vanhan leskikuningattaren Katarinan luo, joka heti mieltyi nuoren tytön ujoon käytökseen ja tavattomaan kauneuteen.

Ebba neidistä oli tosin hirveää elää erillään hovin iloisista huveista ja monista ystävistään; mutta "Stiina rouva" oli ollut niin ilkeä häntä kohtaan kuninkaan tähden, että oli hyvä päästä hänestä joksikin aikaa. Strömsholman yksinäisyydessä saattoi hän saada aikaa ajatella tulevaisuutta ja omia sydämenasioitaan.

Tosin hän piti hirveän paljon kuninkaasta, vaikka tämä olikin kauhean yltiöpäinen, niin että saattoi väliin toisen aivan pelästyttää. Mutta kyllä hän sentään olisi hyvä pikku kuningatartaan kohtaan, kunhan he olisivat oikein naimisissa, ja kun hänen olisi pakko lähteä pois kotoa, pitäisi hän, Ebba, omaa hoviaan kaukana "Stiina rouvasta". Ja niin hänen tyttömäisellä mielikuvituksellaan alkoi kaikki olla selvillä.

Mutta nuoren neitsyen valoisat toiveet saivat pian hälvetä. "Stiina rouva" ei ollut niitä, jotka päästävät voiton käsistään, vaan varma ja taitava sotapäällikkö tavallaan. Hänen kenraaliensa nimet olivat viekkaus ja vilppi, ja ne voittivat voittonsa pimeässä.

Abraham Cabeljou oli kuningatar Kristinalle antanut tiedon suunnitelmastaan ja ilmoittanut sen onnistumisesta.

Kuninkaan lemmentarina kauniin Margaretan kanssa tuli pian tunnetuksi, ja uutinen siitä saapui kulovalkeana Ruotsiin, ja mukana seurasivat liikuttavat kuvaukset vanhan Gabeljouin surusta ja epätoivosta.

Jo sitä ennen oli Kristina rouva kirjoittanut leskikuningatar Katarinalle ja kertonut tälle kuninkaan lapsellisesta mieltymyksestä Ebba Braheen. Hän oli varma, että se pian haihtuisi, mutta hänen kävi sääliksi tyttöä, joka kuvitteli pääsevänsä Ruotsin kuningattareksi.

Sitten saapui yllämainittu viesti Pihkovasta, ja Kristina kirjoitti siitä pikimmiten Strömsholmaan.

Nyt näyttäytyi, miten oikeassa Kristina oli ollut. Hänen kävi Ebba parkaa sääliksi ja hän pyysi Katarina rouvaa tälle selittämään, kuinka hupsusti tämä oli menetellyt pannessaan toiveensa 20-vuotiseen nuorukaiseen.

Mutta Kristina rouva ei tyytynyt käymään linnoituksen kimppuun vain yhdeltä puolen; hän tiesi, että heikkoja kohtia oli useampiakin. Ebba Brahe sai nyt ystäviltään ja tuttaviltaan kirjeen toisensa jälkeen, joissa puhuttiin samasta asiasta. Hyvistä ystävistä pisti kukin omalla neulallaan, ja nämä pistokset kävivät niin syvään, että sydämessä tuntui olevan verta vuotavia haavoja, jotka hän tahtoi peittää kaikkien silmiltä.

Mutta ei ainoastaan sydän kärsinyt, oli vielä muutakin, jonka Kristina rouva oli ottanut lukuun edeltä päin — turhamaisuus, joka huusi, että oli kostettava.

Vanha leskikuningatar vaali häntä tosin rakkaudella ja osanotolla. Katarina Stenbock tunsi aina mitä hellintä sääliä jokaista kärsivää kohtaan. Mutta hän oli unohtanut oman sukuperänsä ja oli sitä mieltä, että kuningas saattoi noutaa morsiamensa ainoastaan ruhtinassuvusta.

Kun hän vihdoin oli saanut Ebban kokonaan avaamaan sydämensä, kertoi Ebba, kuinka kuningas oli kiinnittänyt häneen huomionsa ennen kaikkia muita ja joululeikin aikana kuiskannut hänelle rakkaudestaan, kuinka hän oli kirjoittanut mitä hellimpiä kirjeitä ja kuinka kuningatar oli keksinyt heidän rakkautensa ja sitten kohdellut häntä kovasti, mutta hän oli rakkautensa tähden unohtanut kaikki kärsimykset, ja kuinka hän oli kuninkaalta saanut sormuksen, jota säilytti kallisarvoisimpana aarteenaan.

Kertomusta kuullessaan vuodatti herkkätunteinen kuningatar vilpittömiä kyyneliä. Hän muisti kuinka kauan, kauan aikaa sitten erään nuoren tytön täytyi pakahtuvin sydämin erota sydämensä rakastetusta ja ojentaa kätensä vanhalle kuninkaalle. Mutta tämä kuului menneeseen aikaan, maailma oli siitä päivin muuttunut, ja kun ei enää käynyt laatuun, että kuningas nai tavallisen aatelistytön, ei Ebbankaan pitänyt enää säilyttää sellaista kuninkaan lahjaa.

"Sormus täytyy sinun lähettää takaisin", sanoi Katarina rouva hyvin varmasti.

"Se on mahdotonta", nyyhkytti Ebba. "En voi erota siitä."

"Ajatteles tarkoin, tahdotko sinä, Magnus Brahen tytär, kilpailla Margareta Cabeljouin kanssa kuninkaan suosiosta?"

"En, en!" huudahti loukattu turhamaisuus, ja Ebba tempaisi poikki ohuen nauhan, jossa hän kantoi kaulassaan kuninkaan sormusta, ja ojensi sen leskikuningattarelle.

Katarina otti sen. "Pidän huolta siitä, että hän saa sen", sanoi hän.

Ebba Brahe peitti kasvonsa liinallaan, hän itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.

Katarina taputti lempeästi hänen päätänsä. "Itke itkettäväsi", sanoi hän, "tiedän, että se tekee hyvää."

Ebba koetti puhua, mutta ei voinut nyyhkytykseltään.

"Luota minuun", sanoi vanha rouva. "Tahdon olla äitinä sinulle."

"Meneekö hän nyt naimisiin Margareta Cabeljouin kanssa?" uikutti Ebba.

"Mitä ajattelet! kuningas ottaa rakastajattarensa omasta maasta, mutta hän menee naimisiin ainoastaan vertaistensa kanssa."

"Lähettäkää sormus hänelle heti", pyysi Ebba kiihkeästi.

"Hänen äitinsä saa ratkaista, milloin se hänelle annetaan. Lähetän sen kuningattarelle."

"Silloin suuttuu hän entistä kovemmin minuun."

"Erehdyt, lapsi kultani, olen varma, että hän tästedes tahtoo tehdä kaiken voitavansa tehdäkseen sinut onnelliseksi."

Siten Kristina rouva voitti taistelun.

Mutta Katarina Stenbock piti lupauksensa ja oli äitinä Ebba Brahelle. Ennen muita hovineitsyitä hän suosi tätä seurassaan, ja kun hän pian havaitsi, että Ebballa oli hyviä taipumuksia käytännöllisiin askareihin, antoi hän hänelle tilaisuutta perehtyä niihin.

"Siitä on aina hyötyä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Kustaa Aadolf oli palannut pääkaupunkiinsa, ja äiti, veli ja sisar olivat mitä suurimmalla sydämellisyydellä ottaneet hänet vastaan. Sisar oli saapunut Vesteråsista ollakseen läsnä hänen saapuessaan ja toivottaakseen hänet tervetulleeksi.

Kaikkien mielestä oli kuningas muuttunut ulkonäöltään. Hänen otsallaan lepäsi syvä vakavuus, ja huuli vetäytyi harvoin hymyilyyn.

Omaistensa kysymyksiin hän vastasi, että maan kohtalo painoi raskaasti hänen mieltään. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että kuormalle oli pannut kiven pieni paketti, jonka hän oli löytänyt kirjoituspöydältään ja jonka sisältä hän avattuaan löysi ainoastaan pienen sormuksen, ilman sanaakaan selitykseksi.

Sormuksen heitti hän tuleen.

"Hän tahtoo, että kaikki on lopussa välillämme", tuumi hän. "Tapahtukoon hänen tahtonsa."

Tämän päätöksensä hän piti omina tietoinaan ja hän tunsi elämänhalunsa sammuvan. Tuntui kuin jotakin pakahtuisi hänen sisällään. Mutta hän voitti niin epämiehekkään tunteen ja päätti tästä lähtien elää ainoastaan isänmaalleen ja kansalleen. Ruotsissa, samoinkuin ennen Suomessa, hän unohti oman itsensä työskennellen ainoastaan maan hyväksi. Tämä olikin hyvin tarpeen. Mihin hän tulikin, hän kuuli moninaisia valituksia.

Elfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, ja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli "maansyöpä, josta ei kukaan päässyt vapaaksi".

Aina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä alhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa määrätyn laskutavan mukaan.

Ainoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä mukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken tunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun hänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus, jolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle osa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma, vaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, "niin ettei siinä vain ole mitään vilppiä".

Elfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne oli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin paikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien porvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla saattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli köyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla valitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle, eivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön, ja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja riistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa kaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä tähden voineet maksaa veroa.

Sellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan. Valtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas ja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa "joutumasta hunningolle." Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla oli valtio vaarassa joutua perikatoon.

Tanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään tavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.

Rajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse sulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset lyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa vietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se luovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.

Seuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.

Tähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta ja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas sen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista tilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen "takaisin entiseen asemaansa", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa tilaisuutta.

Heti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa kuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi muutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista pistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin sellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.

Tällaisista tapauksista annettiin heti tieto kuninkaalle, joka kuitenkin otti asian tyynesti ja vastasi, että jos neuvosto tuollaisista tapauksista piti melua niin vähän kuin suinkin, raukesivat ne pian itsestään. Mutta samalla kertaa käski hän, että rahvasta oli kohdeltava varovaisesti, niin etteivät kavalat kirjeet saisi pahaa aikaan.

Suurempaa huomiota herätti eräs toinen salahanke, joka keksittiin vähää ennen kuninkaan saapumista Suomesta ja joka sekin oli Puolasta saanut alkunsa.

Valtakunnan korkeimman tuomioistuimen jäsentä, Johannes Messeniusta, syytettiin näet siitä, että hän oli ollut yhteydessä valtakunnan vihollisten kanssa. Hän oli ollut ennen professorina Upsalan yliopistossa ja monta kertaa herättänyt pahennusta esiintymisellään. Virkaveljensä Johannes Eudbeckiuksen kanssa oli hän alituiseen sotajalalla, ja kun tämä valittiin rehtoriksi, vaati Messenius hänet kaksintaisteluun ja yllytti ylioppilaita julkiseen väkivaltaan.

Kerran, kun konsistoriumin istunnossa professorit neuvottelivat rangaistuksesta, johon muuan rikoksellinen ylioppilas oli tuomittava, syöksyi Messeniuksen vaimo sisään ja haukkui arkkipiispaa ja professoreja silmät korvat täyteen; ylioppilas kuului hänen miehensä ystäviin, eikä häntä sentähden saanut syyttää.

Muuten olivat tappelut ja muut väkivaltaisuudet Messeniuksen ja Eudbeckiuksen kannattajain välillä sangen tavallisia, ja kuninkaan kirje vuodelta 1613 puhuu "juopottelusta, hurmailusta, melusta, rähinästä, ikkunain särkemisestä" ja sellaisesta, joka on rangaistava.

Kuningas kävikin vakavasti käsiksi näihin epäkohtiin, ja niiden päämiehet, molemmat professorit, kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan tuomiokapitulille.

On käsittämätöntä miten Messenius seuraavana vuonna nimitettiin jäseneksi Svean hovioikeuteen. Mutta tämä luultavasti saa selityksensä siitä, että Messeniusta pidettiin aikansa oppineimpana miehenä.

Sentähden herättikin kuulumatonta huomiota, kun eräänä päivänä syytettiin tätä miestä yhteydestä "puolalaisten ja jesuiittain" kanssa. Tutkintoja pantiin toimeen, mutta asia ei koskaan täydellisesti selvinnyt.

Messenius oli luonteeltaan turhamainen ja itserakas ja tahtoi kaikin mokomin loistaa opillaan. Sitä paitsi hän oli äärettömän ärtyinen ja teki itsensä usein syypääksi sellaisiin maltittomuuksiin, etteivät kovinkaan monet olleet pahoillaan hänen kukistumisestaan.

Hovioikeus tutki syytöksiä, ja vaikkei ollutkaan mitään todistuksia, tuomittiin Messenius kuolemaan.