KOLMAS NÄYTÖS.

Suuri huone päävahdissa. Ovi perällä ja vasemmalla. Molemmin puolin peräovea seinää vasten kiväärejä, piikkejä j.n.e. Oikealla penkeillä erään pöydän ympärillä istuu muutamia sotilaita pelaten arpapeliä. Toiset puhdistavat aseita, soittimia j.n.e.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sotilaita. Laulavat.

Laulu N:o 7.

STÅL:

Mitä tekee sotilaamme, kun on sota loppunut Taistelut on tauonneita, rauha maahan saapunut? Mitä toimii kapteenimme, luutnantit ja vänrikit Mitä silloin päristävät sotajoukon rumpalit?

KÖÖRI:

Silloin pyörii pöydillämme vanhat arpanappulat, Rahaa tulvaa, juomaa virtaa, siellä viihtyy sotilaat, Siellä tullaan ystäviksi, velat joutuu unholaan, Viini siellä silloin vuotaa, maljaan surut painetaan.

STÅL:

Mitä tekee sotilaat, kun aika kulkee verkkaan vaan, Kun ei viinitynnyristä tähteenä oo tippaakaan, Ja kun veri, sota, vaara kaikki unhotettu on, Vihollinen ryöstää maata, se on vastustamaton?

KÖÖRI:

Arpanappuloista silloin kuuluu ääni kohtalon: "Ylös pojat, aseisihin, vihollinen maassa on! Ken ei kuule, poies jääköön, heitetty on arpanne, Mainetta jos mieli saada, päätetty on onnenne."

STÅL:

Ken ei kuule j.n.e.

KÖÖRI:

Uni karkoo sotureista, vaara rohkeutta luo, Rivit kasvaa, mieli palaa. Herra heille voiton suo. Vainolainen pakoon lyödään. Ääni kuuluu kuninkaan; "Kiitos teille sortumasta pelastitte synnyinmaan!"

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset, Hurtti perältä.

HURTTI: Oikein pojat!… — Laulu ilahuttaa mieltä. Saako tulla sisään?

STÅL: Kas Hurtti! Astu sisään vaan, katselemaan poikiamme!

HURTTI: Jumalan rauhaa teille kaikille!… Päivää, Stål! (Tervehtivät).

STÅL: Terve, vanha sotaveikko!… Olipa hauskaa nähdä sinut täällä!… Mutta ymmärrän … sinä tulet pojan tähden…

HURTTI: Niin, juuri niin… Sen vintiö! se poika! … mutta ei, kyllä hän sentään on kunnon poika! Ja siksi juuri pidän hänestä niin paljon… Niin, enemmän kuin pitäisikään … sillä hän on tehnyt suuren rikoksen. Ah, hah, mitenhän hänen käyneekin?…

STÅL: Niin, se oli suuri rikos. Hänet kenties…

HURTTI: Ammutaan kuoliaaksi, niin … mutta ei tappotantereella, vaan rikollisena karkulaisena… Se on masentavaa!… Jospa hän nyt olisi tässä, niin antaisin hänelle aika selkäsaunan.

STÅL: Ohoo, tuota en usko. Luulenpa sinut paremmin tuntevani.

HURTTI: Niin, sitä en voisi kumminkaan tehdä… Me olemme kokeneet paljon yhdessä. Muistatko, kun kerran olimme paleltua kuoliaaksi? Kuinka me silloin löimme toisiamme korville, siksi kunnes lämpenimme. Eikö se ollut talvella 1756. Ja kuinka me silloin jaoimme ainoan leipämme kuninkaan kanssa ja hän sanoi: "No, ei tämä juuri parasta ole, mutta kyllä se vaan nyt kelpaa!" … ja silloin maistui rukiinen leipä niin sanomattoman hyvältä…

STÅL: Niin, niin! Sellaista kuningasta ei ole koko maailmassa!… (Pyyhkii kyyneleen silmästään). Jumala suojelkoon häntä!

HURTTI: Se minua vaan harmittaa, ett'en enää saa sotia hänen johdollaan, vaan täytyy täällä kotona vaivaisena rämpiä. Luulin poikani seuraavan isänsä jälkiä, niin, niin hän aikoikin. Mutta sitten tekee hän tuollaisen rettelön, ennenkuin on vielä sotatantereellekaan ehtinyt… Tuli ja leimaus! Jos se ei sydäntäni kaivele!…

STÅL: No, no, kylmäverisyys on paras!… Pojalla mahtoi olla omat syynsä tekoonsa…

HURTTI: No niin, siinä sitä nyt ollaan! Hän oli mustasukkainen … hän tahtoi kurittaa hävytöntä roistoa, joka oli tunkeutunut vierasten ihmisten huoneisiin vietelläkseen kunniallista neitoa … ja jos minä olisin ollut Rudolf'in sijassa, niin olisin tehnyt samoin. Prinssillä ei siellä olisi ollut mitään tekemistä!

STÅL: Hiljaa, ukkoseni! Muista kenestä puhut!

HURTTI: Siitä minä viis välitän!… Mutta Kustaa kuningas on jalo herra ja oikeutta rakastava. Minä menen hänen luoksensa ja kysyn josko hän vielä tuntee vanhaa Hurttia. Ja sitten kerron hänelle koko jutun ja sanon, ettei ole oikeuden mukaista ampua sotamiestä kuin mitähän koiraa, kun hän ei ole tehnyt muuta, kuin suojellut armastaan … ja kun hän sitäpaitsi on ainoa iloni, ja toivoni ja turvani… Niin, tämän kaiken kerron hänelle!… Mitäs pidätte siitä, pojat? Luuletteko, että kuningas päästää minut puheilleen?

SOTILAAT: Kyllä! Päästää!

HURTTI: Ja luuletteko, että hän kuuntelee mitä on sanomista vanhalla sotilaalla, joka uskollisesti on palvellut häntä ja isänmaataan?

SOTILAAT: Kuuntelee!

HURTTI: Hyvä! te tunnette hänet siis yhtähyvin kuin minäkin … vaikka te kaikki olette kuin vasta munasta päässeitä linnunpoikia.

ERÄS SOTILAISTA: Hm, eipä niinkään. Olemme mekin olleet mukana kuumissakin otteluissa.

TOINEN SOTILAS: Niin, Utilla esimerkiksi!

HURTTI: Vai niin, vai olitte te jo silloin sotaväessä… Hurraa! pojat. Se oli sukkela temppu vihollisille. Se leikki pitäisi vielä uudistaa!… Vaikka ette te kumminkaan ole niin paljon kokeneet kuin minä. Muistan vieläkin, kun meidän Pommerissa kerran piti mennä erään joen yli, joka oli täynnä ajojäitä — niin ja vihollinen seisoi toisella rannalla. Silloin kutsui päällikkö minut puheilleen ja sanoi: "Kuules Hurtti, sinä joka olet olevinasi niin viisas ja urhoollinen, sanos nyt miten voisimme päästä tämän kirotun joen yli!" sanoi. "Jumala varjelkoon herra päällikkö!" sanoin minä, "se on minusta sangen helppoa. Ja jos päällikkö antaa minulle käytettäväkseni rykmentin niin olen karkoittava vihollisen tuolta." No, hän tietysti antoi minulle yhden rykmentin. Minä marssitin sen eräälle jäälautalle, ja itse uin perässä ja ammuin. Mutta juuri kun olimme tulleet keskelle virtaa lohkesi jäälautta kahtia ja siinä olisi voinut käydä hullusti koko rykmentille, jollen minä olisi molemmin käsivarsin pitänyt palasia koossa, minulla oli näet siihen aikaan hirmuinen käsivoima. Mutta hiki tuli päähäni, vaikka olikin 75 asteen pakkanen…

STÅL: Ei, Hurtti!… Nyt panet omiasi…

ERÄS SOTILAISTA: Niin, hän valehtelee!

HURTTI: Vai niin, vai valehtelen minä! Tahdotte kai todistuksia? Mutta lempo soikoon! Unhotanhan vallan, että minun pitää mennä kuninkaan puheille sen pojan tähden. (Aikoo mennä).

STÅL (Pidättää). Odotahan! Me tahtoisimme todistuksia…

HURTTI: Ei ole aikaa! Kuningas odottaa minua.

STÅL: Mutta sinähän juuri kysyit josko me tahdomme todistuksia.

HURTTI: Toisen kerran sitten! Hyvästi, pojat! Nyt ei ole aikaa. Hyvästi! Edes mars! (Irroittaa itsensä ja marssii ulos perältä).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset paitsi Hurtti. Sitten Prinssi Fredrik ja Breitfelt.

STÅL: Hän on aina vaan sama Hurtti. Sama nyt kuin ennen taistelutantereellakin. Yhtä iloinen ja lystikäs. Tosin ei hän siitä paljon piittaa puhuuko hän totta tai valetta, mutta siitä viisi! Kumminkaan ei hän koskaan ole pettänyt ketään. Niin hyväsydämminen on ukko pohjaltaan. Ja urhoollinen oli hän sodassa; kun komennettiin hyökkäykseen ryntäsi hän eteenpäin kuin tuulispää… (Prinssi Fredrik ja Breitfelt astuvat sisään perältä. Sotilaat tekevät kunniaa).

PRINSSI: Onko vanki arestihuoneessa?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Onko hän kovin suruissaan?

STÅL: Ei, päinvastoin on hän tyytyväinen kohtaloonsa.

PRINSSI: Onko hän tänään pyytänyt mitä?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Mitä sitten?

STÅL: Saada kuolla mitä pikemmin.

PRINSSI: Kuulkaas vaan! Siinäpä on lujaluontoinen sälli… Poistukaa hetkeksi!

STÅL: Käskynne mukaan, teidän korkeutenne! (Stål ja sotilaat menevät).

NELJÄS KOHTAUS.

Prinssi Fredrik, ja Breitfelt.

PRINSSI: Iltapuolella kokoontuu sotaoikeus tuomitsemaan tuon hävyttömän konnan. Mutta kuinka voitte te tänään, parhain luutnanttini?

BREITFELT: Suuri kiitos, teidän korkeutenne kysymyksestä! … mutta en voi sanoa olevani parhaassa kunnossa, sillä vasenta säärtäni kolottaa vieläkin, se on aivan kuin rikkimuserrettu.

PRINSSI: Niin minunkin koko ruumiini on aivan hellänä, tuon kirotun ottelun jälkeen. Tuon sällin nyrkit olivat lujat kuin rautapihdit. Se minua vaan harmittaa, että aikeemme raukesi näin mitättömiin. Näin huonoissa rakkausseikkailuissa en ennen ole ollut. Mutta syy on teidän. Miksikä ette pitäneet paremmin varaanne, vaan laskitte pojan sisään?

BREITFELT: Anteeksi, teidän korkeutenne! Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että hän läksi talosta isänsä ja Larsson'in kanssa… Kuinka hän sitten voi hyökätä teidän päällenne se on minusta aivan mahdotonta käsittää, etenkin kun minä koko ajan vahdin ovella.

PRINSSI: Niin, se oli ihmeellistä… Mutta en nyt kuitenkaan tuomitse teitä liian ankarasti. Kapteenin arvon saatte ensi ylennyksessä.

BREITFELT: En voi kyllin kiittää teidän korkeuttanne.

PRINSSI: Mutta jos isäni saa tästä vihiä, niin mitä me sitten teemme? Meidän tulee löytää jokin pätevä syy käyntiimme tuossa kirotussa käsityöläistuvassa. Korkea isäni on hyvin arkatuntoinen ja jos hän saa tietää asian oikean laidan, niin silloin käy hullusti.

BREITFELT: Mitä syyn keksimiseen tulee, on se minusta vallan helppoa. Teidän korkeutenne tarkoituksenahan oli (ivallisesti hymyillen) edistää Suomen hansikkateollisuutta.

PRINSSI: Aivan niin!… Mainiota!… Sellainen syyhän on sekä kiitettävä, että pätevä. No niin, siis ainoastaan hanskojen vuoksi kävin tuon kauniin tytön luona, jota, meidän kesken puhuen, yhä vieläkin haaveksin. Mutta hiljaa! Joku tulee!

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, Kuningas Kustaa perältä karskisti ja reippaasti.

PRINSSI ja BREITFELT: Hänen majesteettinsa!

KUNINGAS (Prinssille). Hyvä, että tapasin sinut, sillä sinua nyt juuri etsin.

PRINSSI: Olen aina valmis korkean isäni palvelukseen.

KUNINGAS: Uskon sen, vaikka välistä kylläkin on vaikea pitää silmällä kaikkia vehkeilijöitä.

PRINSSI: Vehkeilijöitä? Mitä korkea isäni nyt tarkoittaa?

KUNINGAS: Voit rauhoittua. Tällä kertaa tarkoitan rakkaus-vehkeilijöitä. Mitä ensi kerralla on kysymyksessä, sen saa tulevaisuus osoittaa.

PRINSSI: Minä en todellakaan ymmärrä sanaakaan kaikesta tästä.

KUNINGAS: Te olitte eilen olleet erään kunnianarvoisen porvariperheen luona tässä kaupungissa… Erään hansikkaan tekijä Larsson'in…

PRINSSI: Niin … me olimme… Korkealle isälleni on siis kerrottu siitä?

KUNINGAS: Mitä te teitte siellä?

PRINSSI: Mutta miksi kor…

KUNINGAS: Fredrik! minä kysyn sinulta. Vastaa!

PRINSSI: Hyh, se asia on hyvin yksinkertainen. Minä tahdoin ostaa itselleni oikein hienot hansikkaat.

KUNINGAS: Oliko se ainoa syy käyntiinne?

PRINSSI: Oli niinkin!

KUNINGAS: Se ei ole totta! Sinä tahdot siliä vaan pettää minua.

PRINSSI: Mutta vakuutan, että…

KUNINGAS: Kuulkaas te siellä … luutnantti Breitfelt! Te kai voitte minulle paremmin selittää tämän asian? Tehän olitte olleet prinssin seurassa…

BREITFELT: Niin olin, teidän majesteettinne, mutta minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut lausua. Asia oli aivan niin kuin…

KUNINGAS: Te valehtelette!… Te tiedätte, että valhe on yksi pahimmista vihollisistani ja kumminkin ette häpeä antautua sen palvelukseen… Olisiko tuo varomaton nuorukainen, joka nyt istuu täällä vangittuna, ilman mitään syytä tehnyt rikosta, josta häntä syytetään!… Vai etkö sinä ollut tyytyväinen hansikkoihin?

PRINSSI: Tämä pila louk…

KUNINGAS: Minä tunnen koko seikkailunne. Sen tuntee jo koko seurueesi… Ja kun minä äsken aijoin ratsastaa ulos kaupungista, asettui eräs sotavanhus hattu kädessä tielleni. Minä puhuttelin häntä ja ukko kertoi olevansa tuon onnettoman nuorukaisen isä, sekä miten sinun hansikkaantilauksesi laita oikeastaan oli.

PRINSSI (Itsekseen). Se pirun ukko!

KUNINGAS: Sinä olet sangen arvelluttavalla tavalla rikkonut kunniallisen porvariperheen kotirauhan.

PRINSSI (Itsekseen). Mitenkähän tämä päättynee!

KUNINGAS: Olet koettanut ryöstää Larsson'in tyttären, joka mahtaa olla varsin kunniallinen neito… Sellainen rikos vaatii paljon suuremman rangaistuksen, kuin tuon nuorukaisen.

PRINSSI: Niin, mutta se oli kumminkin rikos, joka vaatii ankaran rangaistuksen … ja sotaoikeuden…

KUNINGAS: Vaiti!… Sinun tulee muistaa, että minä kuitenkin tuomitsen lopullisesti kaikki … ja minun tuomioltani te ette jää… Luutnantti Breitfelt! Menkää heti tuomaan tänne häpäisemänne tyttö ja hänen isänsä!… Mars! (Breitfelt kumartaa ja menee). Ja sinulle Fredrik pari sanaa! Kun pyrit mukaani Suomeen, luulin sinulla olevan siihen vakavat syyt. Luulin sinun tahtovan oppia tuntemaan ja rakastamaan tätä maata ja kansaa, jonka tahdot omaksesi… Niin luulin … tai ainakin toivoin. Mutta miten olenkaan pettynyt toivossani! Minkä tahran olit vähällä nimellesi hankkia. Sinulla ei ole Suomessa enää mitään tekemistä. Tuollaisia herttuoita ei Suomi tarvitse. Huomenna saat lähteä Tukholmaan. Kas niin, nyt tiedät tuomioni. Voit mennä valmistamaan matkaasi. Vie korkealle äidillesi terveiseni ja kerro hänelle tuomioni jos tahdot! Hyvästi! Me näemme toisemme; jollemme ennen niin Tukholmassa. (Prinssi suutelee isänsä ojennettua kättä, menee ulos liikutettuna ja sanaakaan sanomatta).

KUUDES KOHTAUS.

KUNINGAS KUSTAA: Tuomitsinko liian ankarasti!… Oma poikani hän oli!… Ei, oikein olen tehnyt. Kansan kirouksen olisi hän kenties itselleen hankkinut, jos kauvemmin saisi täällä olla. Ja sellaisia herttuoita ei Suomi tarvitse, sanon vielä kerran. Niinkauvan kuin minulle on elinaikaa suotu, tahdon itse huolehtia tästä kansasta, joka kumminkin on tähteni niin paljon uhrannut ja joka on käynyt minulle niin rakkaaksi. Viihdyn niin hyvin täällä, näitten yksinkertaisten, mutta rakkaiden ja urhoollisten sotilaitteni parissa, jotka taas ovat oppineet voittamaan…

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Kuningas Kustaa, Breitfelt, Larsson'in ja Ingrid'in seuraamana.

BREITFELT: Teidän majesteettinne käsky on täytetty.

KUNINGAS: Hyvä. Te jäätte tänne odottamaan enempiä määräyksiä! (Toisille). Tulkaa lähemmäksi, ystäväni, elkää peljätkö kuningastanne.

LARSSON: Teidän majesteettinne on liian armollinen. (Kumartaa).

KUNINGAS: Sinun nimesihän on Larsson ja olet tämän nuoren tytön isä?

LARSSON: Niin, armollinen herra… Olen jo kauvan asunut tässä kaupungissa harjoittaen käsityötä, jolla olen hankkinut vähäisen toimeentuloni… Näin lapseni kasvavan ja varttuvan soreaksi immeksi ja minä iloitsin siitä. Toivoin kerran saavani nähdä hänet alttarin edessä valitsemansa kunniallisen nuorukaisen kanssa… Mutta eilen tuntui minusta siltä kuin koko onnemme olisi kadonnut, sillä eilen tuli eräs … eräs…

KUNINGAS: No, puhu selvää kieltä, ukkoseni.

LARSSON: En tiedä uskallanko…

KUNINGAS: Eikö Ruotsin kuninkaalle uskalleta puhua suoraan totuutta?!

LARSSON: Jumala siunatkoon teidän majesteettianne!… Eilen mateli käärme huoneeseeni ja koetti erään toverinsa avulla vietellä tytärtäni hyveen tieltä. Mutta sekä onneksi, että onnettomuudeksi sai hän sensijaan hyvän selkäsaunan… Ja sen sanon, että niin prinssi kuin hän olikin, ei hän parempaa ansainnutkaan… Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hullusti… Prinssin kylvettäjä, joka aina oli mitä parhain poika ja työmies … vaikka ei hän sotamieheksi kelpaa ollenkaan … hän istuu nyt vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan, niinkuin kerrotaan… Mutta tämä tyttöseni on korviaan myöden rakastunut … ja jos he Rudolf'in tappavat, niin ei tyttökään enään kauvan eläne … ja se olisi kova isku minulle vanhoilla päivilläni.

INGRID (Rientää kuninkaan eteen ja lankeaa polvilleen). Armoa, suuri kuningas, armoa! Huhu kertoo teidän olevan hyvän ja jalon herran. Olkaa nyt myös jalomielinen minuakin kohtaan, niin olen minä, jos mahdollista vielä hartaammin, kuin tähän saakka rukoileva Jumalalta menestystä teidän majesteettinne toimille!

KUNINGAS: Nouse ylös, lapsukainen! Ei Pohjolan tyttären turhaan tarvitse kuningastaan rukoilla. Luutnantti Breitfelt! Käskekää korpraali Stål tänne!

BREITFELT (Menee ovelle ja viittaa, Stål tulee sisään).

KUNINGAS: Päästäkää vanki irti!

INGRID (Iloissaan). Oi! (Stål menee arestihuoneeseen ja tulee sieltä Rudolf'in kanssa).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset, Stål, Rudolf. Sitten Hurtti, Kansaa ja Sotilaita.

STÅL: Hänen majesteettinsa käskystä olette vapaa.

RUDOLF: Vapaa?… Onkohan se mahdollista?

INGRID: Rudolf!

RUDOLF: Ingrid! (Rientävät toistensa syliin).

INGRID (Lyhyen vaitiolon jälkeen). En ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua … ja nyt olen sinun ikuisesti.

KUNINGAS: Luutnantti Breitfelt!… Jättäkää miekkanne korpraalille!

BREITFELT: Mutta…

KUNINGAS: Paikalla! (Breitfelt antaa miekkansa Stål'ille). Nyt te astutte kahden kuukauden arestiin palkaksi avuliaisuudestanne. Mars!

BREITFELT (Itsekseen mennessään koppiin). Tämä oli kaunis kapteenin arvo palkakseni. (Stål sulkee oven hänen jälkeensä).

HURTTI (Kiivaasti perältä. Hän jättää oven auki. Kansaa ja sotilaita alkaa virrata sisään). No, vihdoinkin olen täällä!… Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! … mutta tulen suoraan juoksujalassa Larsson'ilta… Eih, kas tuollahan hän onkin!… Ja tyttö myös … ja — tuli ja leimaus! … mitä näen?… Rudolf! poikani!… Etkö siis enään olekkaan vankilassa?

KUNINGAS: Ei, Hurtti urhoni, minä vapautin hänet sekä sieltä että sotamiehestä.

HURTTI: Hurraa!… Eläköön!… Jumala varjelkoon teidän majesteettianne … ja antakoon Hänkin rikoksesi sinulle anteeksi, Rudolf. (Syleilee Rudolf'ia).

KUNINGAS: Häiksi lupaan lahjoittaa morsiamelle soveliaat myötäjäiset.

HURTTI (Heiluttaa hattuaan). Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata! (Rudolf ja Ingrid polvistuvat molemmin puolin kuningasta. Tämä asettaa kätensä siunaten heidän päittensä päälle).

KUNINGAS:

Ain lempi puhdas syömmessänne leimutkoon! Se toisianne lempeästi tuomitkoon! Näin valoisaksi elon taistelonne saatte. Ja lempien päämäärän kirkkaan saavutatte. Ja lempien myös kuuluu iltakellon soitto.

(Riemumarssia hiljaisesti soitettaessa laskee esirippu).