ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Larsson'in myymälä. Perä- ja sivuovet. Oikealla akkuna. Vasemmalla etunäyttämöllä pöytä, täynnä nahkoja ja hansikoita. Peräseinällä hylly täynnä valmiita hansikoita ja sen edessä myyntipöytä. Muu huonekalusto yksinkertainen ja ajanmukainen.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

INGRID: Ommellen hansikkaa etunäyttämöllä olevan pöydän ääressä laulaa.

Laulu N:o 1.

Soi riemuisasti laulu, Taas reipas suruton! On murhe multa poissa; Mä itse mursin sen. Nyt lennän tuulen lailla Mä metsän ruusumailla.

Mä illoin kohtaan siellä Ain' oman armaani, Mi kerran vannoi mulle, Ett' hän on omani, Vaikk' taivas koitteleisi Ja hältä toivon veisi.

Kuitenkin, jos mä siellä Kohtaisin kolmannen, Sylissä kultaseni, Mi istuis' laulellen Niin loppuis ilo multa: Mun pettänyt on kulta.

Niin käypi täällä aina, Ett' kuihtuu kukkaset, Ja ruusumailla kasvaa Piikkiset ohdakkeet. Ja ruusu kaunokainen On piikkipensas vainen.

Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa — vapaa kuin taivaan lintu. Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. — Hm, enpä tiedä ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka vertaista saa hakea!… Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa väsyttää… Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt… Ei, nyt en ompele enään ainoatakaan pistosta.

Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.

Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin hopeahapsiset jättiläiset…

Laulaa.

Laulu N:o 2.

Loista, kirkas päivä loista! Kinokset nuo paksut poista! Pohjolaan tuo kevät kukka Laaksoloihin nurmen nukka.

Koita, koita Suomen päivä! Kauvas poista huolten häivä! Valon kun sä kirkkaan tuonet Poistunevat kansan huolet.

Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.

Ah, Luojani!… Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut… (Katsoo ulos). Tuolla hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.

TOINEN KOHTAUS.

Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.

LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle…

RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin joukkoihin.

LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!

RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen teistä hullutusta?

LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi… Mutta sinä, poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?

RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette noin puhuisi!… Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun eräälle vääräsääriselle talonpojalle.

LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!

RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!" Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku…

LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin… Ei, jää sinä vaan kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!… Se sopii sinulle paljon paremmin.

RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää…

LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan kysyä?

RUDOLF: Niin, siksi, että … että… Ah, on kai mestari huomannut, ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen… En tiedä mistä se tulee, mutta…

LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et ole puhunut itse tytön kanssa?… Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!… Ingrid!…

INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?

LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!

INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.

LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä… Niin, niin, sehän on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista taisteluista! (Ulos peräovesta).

KOLMAS KOHTAUS.

Rudolf, Ingrid.

INGRID (Akkunassa). Kas nyt tulee ylhäinen herra takaisin erään toisen seurassa!

RUDOLF (Itsekseen). Mitä hän niin uteliaasti katselee? (Ääneen). Neiti Ingrid!

INGRID: Vai niin, Rudolf on vielä täällä!

RUDOLF: Niin, asia on nyt niin, että … että minä aijon mennä sotaan…

INGRID: Kujeiletteko te taas, vai…?

RUDOLF: Se on vakava aikomukseni, neiti Ingrid.

INGRID: No, nyt puhutte miehen lailla. Ah, jospa minäkin olisin mies! Kuninkaan tänne tultua on kuin sankarimaisuus olisi oikein hurmannut minut… Kerrotaan, että kuningas, joka muutoin on erittäin kohtelias naisväelle, joskus kohtelee heitä kovakätisesti… Kuulin eilen puhuttavan, että kuningas oli taputtanut erästä hovineitiä poskelle niin varomattomasti, että poski tuli mustelmalle…

RUDOLF: Eihän se ihme olekaan, kun ei kolmeen vuoteen ole talutellut muuta kuin miekkaansa. Mutta onhan prinssi Fredrikillä sitävastoin paljon hienommat kädet … ja niillä hän taitaa taputella sekä hovineitejä, että porvarityttöjä.

INGRID: Oikeinko totta! Voi etten minä vielä ole nähnyt prinssiä kertaakaan!

RUDOLF: Vai niin, neiti Ingrid haluaisi nähdä prinssin?

INGRID: Niin, jos se vaan olisi mahdollista.

RUDOLF: Niin, niin, te ette ole ainoa, joka sitä haluaa. Samaa haluavat kaikki, Jumala paratkoon … ja Porvoon urhot eivät myöskään ole muodista paljon jäljellä.

INGRID: Ei suinkaan!… Mutta luulenpa, että Rudolf on tänään huonolla tuulella. Porvoon urhot eivät ole hituistakaan huonommat kuin muutkaan, jos he vaan ovat reippaita ja urhoollisia poikia ja siten kuninkaan rivien kaunistuksena … ja sen minä vaan sanon, että jos joskus ottaisin miehen itselleni, niin…

RUDOLF: No, millaisen pitäisi hänen olla?… Se ei tosin liikuta minua … mutta tiedänpä yhden Porvoon urhon, joka on kokonaan ihastunut teihin, neiti Ingrid.

INGRID: No, kuka sitten?

RUDOLF: Sitä en sano.

INGRID: Onko hän sievä poika?

RUDOLF: Niin luulen.

INGRID: Onko hän pitkä ja komea?

RUDOLF: No, ei hän nyt juuri niin erin pitkä ole, mutta, mutta pulska poika hän kyllä on.

INGRID: Missä toimessa hän on?

RUDOLF: Niin, hän on… (itsekseen). Nythän saan tietää missä toimessa minun pitäisi olla. (Laulaa.)

Laulu N:o 3.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi: Hei larilarilari lallallei! "Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei! Mä työtä tehdä voin sen saatte uskoa Meill' aina leipää ois' ei koskaan puutetta Jos vastauksen myöntävän saan?"

INGRID:

Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti Hei larilariri lallallei! Hän multa sydäntäni pyytäisi Hei larilari lallei! Ja vaikka kullasta vois' vuoret tehdä hän Ja taivaan iloksi vois' muuttaa elämän. En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi Hei larilariri lallallei Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei! On paljon peltoa ja talo komea, Ei huolta, murhetta ei tuskaa tunneta, Jos vastauksen myöntävän saan.

INGRID:

Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti Hoi larilariri lallallei Hän multa sydäntäni pyytäisi, Hei larilari lallei Ja vaikka meret maat hän pitäis' hallussaan Ja aarteet maailman ois' hällä omanaan, En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi: Hei larilariri lallallei Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei Oon uljas sotilas, maan eestä taistelen Nyt lähden kuolemaan, kun saan vain suukkosen Ja vastauksen myöntäväisen.

INGRID:

Niin — jos se nuorukainen tulisi, Hei larilariri lallallei Mä heti hänet ottaisin omakseni Hei larilari lallei Ken niinkuin Kustaa käy uljaasti taistohon, Hän immen huulilta saa kuuman suutelon ja lemmen liekin ikuisen.

(Rientää vasemmalle).

NELJÄS KOHTAUS.

RUDOLF: Niin, sen tiesin jo edeltäkäsin. Sotaväen tänne tultua ovat tytöt aivan järjiltään. Lyönpä vetoa, että isäukkoni, niin vanha ja rikkiammuttu kuin hän onkin, onnistuisi paremmin lempivehkeissä, kuin konsaan kukaan kaupungin kaunis porvari, etenkin jos hänellä olisi urhoollisuusmitalit rinnassaan… Hm, minun pitää siis tulla sotilaaksi! Rudolf parka! johan sinun aikoja sitten olisi pitänyt tietää, ettei hansikkojen ompeleminen ole mikään miehen toimi… Mutta nyt tuntuu minusta niin vaikealle lähteä ja jättää… Ei, minun täytyy olla mies ja pysyä päätöksessäni. Pois rakkauden mietteet silloin kun lähtee sotimaan isänmaan ja kuninkaan puolesta! (Laulaa).

Laulu N:o 4. (Ilmari Calamnius'en "Nuorukaisen virrestä.")

Mä tunnen leimut lemmen muun Nuo tääll' ei kestää voi, Ne rintahani orpohon Vain hetken hehkut loi. — Mutt' yks' on täällä morsian, Kun sortuu lemmet maailman, Ja se on — synnyinmaa!

Hän mulle viittaa uuden tien, Ihanan ihmekkään, Jok, aina suurta suuntaa vie Päämaaliin ylhäisään; Se aina auttaa oikiaan Ja johtaa poikiaan Päin pyhää, korkeaa!

Oi Luoja minus sytytä Isäinmaan rakkaus, Ennenkuin minut kuolohon Vie kurja uupumus: Mun riutaa alle tuskien Ja turhain unelmain!

VIIDES KOHTAUS.

Rudolf, Prinssi Fredrik ja Breitfelt puettuina viittoihin, perältä.

PRINSSI: Luuletteko hänen nyt olevan yksinään?

BREITFELT: Niin toivon. Neljännestuntia sitten läksi mestari Larsson talosta.

RUDOLF: Kaksi vierasta. Ketähän he etsivät?

PRINSSI: Nuori mies!

BREITFELT: Luultavasti ammattioppilas. (Rudolf'ille). Kuules ystäväni!

RUDOLF: Mitä haluatte?

BREITFELT: Me tahtoisimme nähdä hansikoita.

RUDOLF: Vai niin, aivan paikalla.

BREITFELT: Sinäkö aijot meille niitä näyttää?

RUDOLF: No niin. Luuletteko ett'en minä osaa sitä tehdä, vai…

BREITFELT: Ei, me emme luota sinuun. Eikö täällä ole ketään muuta käsillä? Esimerkiksi talon tytär!

RUDOLF: Hänellä ei nyt ole aikaa. Ja voinhan minä yhtähyvin näyttää…

BREITFELT: Mutta kuulitko ett'emme tahdo sitä! Kutsu paikalla tänne neiti Ingrid!

RUDOLF (Itsekseen). Hän tietää tytön nimenkin!… Kummallista! Tässä piilee jotain.

BREITFELT: No tuotko?

RUDOLF: Hansikkoja, paikalla.

BREITFELT: Ei, minä tarkoitan neiti Ingridiä.

RUDOLF: Se on kerrassaan tarpeetonta, kun minäkin…

PRINSSI (Käskevästi). Mutta jos minä käsken sinua…

RUDOLF (Nöyrästi). Vai niin, kyllä menen! (Itsekseen). Ei tässä muu auttane kuin totella. Mutta minä en laske heitä näkyvistäni, senkin vintiöt! (Vasemmalle).

KUUDES KOHTAUS.

Prinssi, Fredrik, Breitfelt.

PRINSSI: Poika ei olisi mielellään laskenut pikku kyyhkyä pesästään.

BREITFELT: Senkin jamakkanenä! En luullut hänen kumminkaan noin tohtivan…

PRINSSI: Viis' siitä!… Olen tullut tänne saadakseni nähdä tuon kauniin lapsen. Ensikerran näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, jossa hänen kauniit kasvonsa heti pistivät silmääni. Sattumalta sain tietää, missä hän asui, ja nyt olen joka päivä kävellyt hänen akkunansa ohi.

BREITFELT: Ilman, että hän olisi huomannut teitä.

PRINSSI: Päinvastoin! Meidän silmäyksemme ovat joka kerran yhtyneet toisiinsa.

BREITFELT: Oivallista! Teidän korkeudellenne on onni aina myötäinen… Muutoin olen kuullut puhuttavan, että neiti Ingrid olisi myös viaton kuin taivaan enkeli.

PRINSSI: Sitä hauskempi. Muistakaa, että kovalla ampumisella sortuu vahvinkin linna!… Näytätte olevan vasta-alkaja tällaisessa piiritystieteessä, parhain luutnanttini! Kuitenkin pitää teidän nyt auttaa minua, kävi miten kävi!

BREITFELT: Aivan mielelläni, teidän korkeutenne.

PRINSSI: En tahdo heti tulla tunnetuksi, ymmärrättekö?

BREITFELT: Täydellisesti, teidän korkeutenne, mutta luulenpa, ett'emme nyt onnistu, sillä ukko Larsson vahtii tytärtään kuin lohikäärme aarrettaan.

PRINSSI: Äh! eihän koskaan löydä sopivampaa tilaisuutta… Rakkauden jumalatar on aina ollut uskollinen liittolaiseni ja luulen, ettei hän nytkään minua petä. Jos tämä ryntäys onnistuu, saatte kapteenin arvon.

BREITFELT: Teidän korkeutenne on liian armollinen.

PRINSSI: Toimeen siis!… Minun täytyy saada tyttö mukaani tavalla millä hyvänsä. Sanon teille suoraan, rakas Breitfeltini, että olen kokonaan kyllästynyt hovin vetelyksiin ja ikävöin ruusuja, jotka tuoksuvat raittiisti, kuin kevään ensi vuokot… Mutta hiljaa! Joku tulee!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset, Rudolf ja Ingrid vasemmalta.

PRINSSI (Itsekseen). Se on hän!

INGRID (Säpsähtäen). Voi Luojani!

PRINSSI (Itsekseen). Hän punastui!

INGRID (Itsekseen). Sama ylhäinen herra, jonka niin usein olen nähnyt kävelevän akkunamme ohi!

BREITFELT: Pyytäisimme saada nähdä hansikkoja.

INGRID: Vai niin, aivan paikalla! Olkaa hyvä! (Näyttää hansikkoja).

RUDOLF (Itsekseen). Enpä vaan käsitä, miksikä en minä olisi yhtähyvin voinut näyttää niitä heille.

PRINSSI (Tarkastelee hansikoita). Nämä ovat liian paksusta nahasta.

INGRID: Niin, me emme ole pitkään aikaan tehneet muita kuin sotilashansikoita.

PRINSSI: Minun ja toverini pitäisi huomenna mennä vahtiin kuninkaan luo ja me tarvitseisimme vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Niin, jos mahdollista valkeassa nahassa.

PRINSSI (Breitfelt'ille). Koettakaa saada poika ulos!

BREITFELT: Eikö neidillä olisi jossain varastossa sellaisia.

INGRID: On todellakin … nyt muistan! Onhan meillä ullakolla pari kimpullista vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Ehkä tuo nuorukainen noutaa ne!

INGRID: Kyllä, jos herrat odottavat hetkisen. Ole hyvä Rudolf ja tuo ullakosta pari hansikkakimppua!

RUDOLF: Minäkö?

INGRID: Niin juuri.

RUDOLF: Ja jättäisin teidät tänne… Ei, se ei tule kysymykseenkään!…

INGRID: Hyi häpeä, Rudolf, miksi et tee mitä pyydän?

RUDOLF: Elkää niin puhuko, neiti Ingrid. Teidän tähtenne menen vaikka kuolemaan, mutta…

PRINSSI (Käskevästi). Hävytön! Menetkö — ja heti!

RUDOLF (Masentuneena). No niin, minä menen… (Itsekseen). Taas tuo ärjyy. He tahtovat saada minut pois, saadakseen sitten pelata tytön kanssa miten haluavat sen ymmärrän… Oh, odottakaahan! (Oikealle).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Prinssi Fredrik, Breitfelt, Ingrid.

BREITFELT (Prinssille). Hän on poissa!

PRINSSI (Breitfelt'ille). Jamakkanenä!

INGRID: Jos teidän armonne, eli kuinka saan sanoa…

PRINSSI: Kutsukaa meitä miten tahdotte. Me molemmat olemme upseereja kuninkaan henkivartioväessä.

INGRID: Jos teidän armonne sallii minun ottaa mitan kädestänne, nähdäkseni kuinka suuret hansikkaat pitää olla.

PRINSSI: Aivan mielelläni, kaunis lapseni! (Ojentaa Ingrid'ille kätensä).

INGRID (Tarttuu siihen). Hyvä isä! Kuinka pienet ja hienot kädet.

PRINSSI: Pidättekö te niistä?

INGRID: Jos kaikilla kuninkaan upseereilla on näin hienot kädet, niin eipä taida olla niinkään vaarallista joutua heidän kanssaan tekemisiin…

PRINSSI: Ja kuitenkin ovat nämä kädet lähettäneet jo monta vihollista manalaan.

INGRID: Pitäkää kätenne asemillaan! Enhän minä muutoin voi ottaa mittaa… Ai, miksi puristatte niin…

PRINSSI: Anteeksi!… Korjaan heti vikani. (Suutelee Ingrid'in kättä.)

INGRID: Hyi, tuollaista minä en suvaitse!

PRINSSI: Kerran vielä.

INGRID: Ei, sanon minä!

PRINSSI: Minä rukoilen…

INGRID: Päästäkää! (Irroittaa kätensä).

PRINSSI: Kas niin, nyt olen varmaan suututtanut teidät?

INGRID: No, melkeinpä!…

PRINSSI: Oletteko siis vihainen minulle?

INGRID: Sitä en ole sanonut. Vaan ei kukaan ota tuolla lailla mittaa!

PRINSSI: Mutta annattehan anteeksi sotilaan seurustelutaidon puutteen? Kyllä minä luullakseni sen pian opin. Annattehan anteeksi, eikö niin?

INGRID (Ujosti). Sen olen jo tehnyt…

PRINSSI: Oi, älkää kääntäkö kauniita silmiänne pois minusta!

INGRID: Eivät minun silmäni ole kauniit!

PRINSSI: Oh, ne ovat lumoavat!

INGRID: Ei, sitä en usko, sillä te vaan imartelette. Sanokaas: onko kaikkien kuninkaan sotilaitten tapana puhua tuolla lailla?

PRINSSI: Löytyyhän poikkeuksiakin.

INGRID: Niin, teidän toverinne esimerkiksi. Tuolla hän vaan seisoo, eikä puhu sanaakaan. Näyttää aivan siltä, kuin hän vahtisi ovea.

PRINSSI: Oh, hän on kyllä koko hulivili, kun siksi rupeaa… Uskotteko, minä olen aivan ihastunut teihin?

INGRID: Minuunko? Te … kuninkaan upseeri?

PRINSSI: Niin, sydämmeni sykkii yksin teille. Vai ettekö te kenties pidä sotilaista?

INGRID: Kyllä, minä ihailen urhoollisuutta.

PRINSSI: Mitähän sanoisittekaan, jos minä jonakin kauniina päivänä tulisin pyytämään teitä vaimokseni?

INGRID: Ohoh, se kävisi liian joutuin!

PRINSSI: No, saisinko rukkaset?

INGRID: Oh, miksi juuri niin?…

PRINSSI: Te siis rakastatte minua?

INGRID: Sitä en ole sanonut!

PRINSSI (Tulisesti). Oi, silmäsi ovat sen tuhat kertaa minulle sanoneet … kallis impeni … sinä rakastat minua!…

BREITFELT: Joku tulee! Kuulen askeleita!

INGRID: Se on varmaan isäni.

PRINSSI: Hyvästi, kaunis ruususeni!… Tilaan sinulta parin hansikkaita, ja niiden pitää olla hienot, valkeasta nahasta… Hyvästi! Huomenna tulen itse noutamaan hansikkaat.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset, Larsson ja Hurtti perältä.

LARSSON: Huomenna sanoi hän ottavansa pestin sotaväkeen…

HURTTI (Pieni, valkeahiuksinen ja pitkäpartainen ukko. Käyttää keppiä liikkuessaan. Vaikkakin vasen jalkansa on puujalka, on hän kumminkin kepeä ja reipas liikkeissään). Se reipas poika … missä hän on? Tahtoisin syleillä häntä? Jollei vasen sääreni vain olisi näin kankea, niin paikalla lähtisin hänen kanssaan tappotantereelle.

PRINSSI (Peittäen viittaan kasvonsa, Breitfelt'ille). Lähtekäämme. (Hiljaa Ingrid'ille). Hyvästi kaunis lapseni! Huomenna näemme taas toisemme. (Menevät).

KYMMENES KOHTAUS.

Ingrid, Larsson, Hurtti.

LARSSON: Ketäs herroja ne olivat?

INGRID: Upseereja kuninkaan henkivartioväestä. Toinen heistä tilasi parin valkeita hansikoita, joilla voi mennä kuninkaan luo.

HURTTI: Kuninkaan upseereja! Tuli ja leimaus! Sen sinun olisi pitänyt ennen sanoa, että vanha Hurtti olisi saanut tehdä kunniaa Ruotsin urhoille! Niissä pojissa on ruutia, sanon minä. Muistan vieläkin, kun kerran taistelussa sain tehtäväkseni ottaa parin toverini kanssa erään kasakkajoukon vangiksi… Se ei taida onnistua, sanoin minä… Kyllä, sanoi kuningas, jos sinä vaan et pelkää. Minäkö pelkäisin, teidän majesteettinne, sanoin, se ei tule koskaan kysymykseenkään!… Ja sitten ojensin kiväärini ja viidessä minuutissa ampua paukuttelin ainakin viisisataa miestä kuoliaaksi! muut antautuivat vangiksi. Mutta kun meidän piti viedä heidät leiriin, niin emme jaksaneet kantaa kaikkia yht'aikaa. Silloin tuli pari kuninkaan upseereja avuksemme ja saadaksemme roistot paremmin kuljetetuksi, sidoimme pari hevosta hännistä yhteen, heitimme ne olkapäillemme ratsastajineen päivineen ja siten kannoimme koko joukon leiriin…

LARSSON: Sepä oli saakelin sukkela temppu! Ja nyt jaksat tuskin suoralla kädellä nostaa puutuoliakaan.

HURTTI: Ettäkö en jaksa? Antakaa tänne, niin saatte nähdä!… Nostan vaikka tusinan. Enhän muutoin olisi ollut Lappeenkaan taistelussa. Siellä sain kuulan pahalaisen jalkaani ja senjälkeen piti minun jäädä kotiin vanhoiksi päivikseni. Mutta kyllä silloin tappelinkin. En ehtinyt hikeä päästäni pyyhkiä. Vihollisia otin käsivarsista kiinni, heilahutin pari kertaa ympäri ja heitin menemään joen törmää alas, kuin keilapalikoita… Se oli hyvin tehty, sanoi kuningas minulle taistelun päätyttyä, siitä saat korpraalin arvon. Kiitos kunniasta, teidän majesteettinne, sanoin minä. Ja sitten löi kuningas minulle kättä, että kuului neljän peninkulman päähän…

LARSSON: Älähän nyt omiasi pistele…

HURTTI: Tuli ja leimaus! Etkö usko minua? Olisittepa nähneet minut siihen aikaan! Silloin oli voimaa käsivarsissani ja terästä mielessäni. Kerran sotamiehenä koettivat panna minut arestiin. Korpraali tuli ja tarttui niskaani. Silloin annoin hänelle korvapuustin, niin että meni nenälleen. Saat mennä, sanoi översti, nyt tiedän mihin suomalainen nyrkki kelpaa!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset, Rudolf, oikealta.

RUDOLF: Tässä ovat hansikkaat!… Kylläpä niitä sai hakea. Vai niin, he ovat jo menneet.

INGRID: Niin, mutta tulevat huomenna takaisin.

RUDOLF: Hm! hm!… Odottakaahan. Sormenpäitäni niin kutkuttaa.

HURTTI: Ja miksikä, poikani?

RUDOLF: Vai niin, sinä olet täällä, isä! Niin, minä olen suuttunut koko maailmaan… Löytyy ihmisiä, jotka päältä nähden ovat kyllä komeita ja hienoja, mutta joiden sydän on täynnä kavaluutta ja petosta…

LARSSON: Mitä saakelia sinä nyt lörpöttelet? (Hiljaa). Oletko jo puhunut tytön kanssa?

RUDOLF: Olen, mutta hän ei sanonut huolivansa minusta.

LARSSON: Vai niin … hm!… Sille en mahda mitään. Hänellä on vapaa tahtonsa, olen aina sanonut.

HURTTI: Mikä sinulla on, Rudolf? Oletko joutunut tekemisiin jonkun salaväijyjän kanssa?

INGRID (Akkunan luona itsekseen). Mikähän tuon uljaan upseerin nimi lienee?…

RUDOLF (Vilkaisten Ingrid'iin). Niin, te arvasitte oikein, isä. Mutta tiedän myös nyt olla varuillani. Tänään otan pestin sotaväkeen.

HURTTI: Tuli ja leimaus! Eläköön! … se on oikein! Edes mars! Ampukaa! … kas se on elämäni, se! Sinä teet oikein, poikani! Jumala sinua siunatkoon! Jospa olisit nähnyt minut esimerkiksi Lappeen taistelussa. Voidakseni paremmin seurata vihollista otin saappaat ja juoksin sukkasillani ja kun kuulamme olivat lopussa asetimme kiväärimme niin, että vihollisen kuulat lensivät pyssyn piippuihimme ja sillätavoin saimme ampua vihollista hänen omilla kuulillaan… Kerran sanoi Levenhaupt minulle: Kuules Hurtti, sanoi, osaatko ampua tykillä yhtähyvin kuin kiväärilläkin!… Jumala varjelkoon kenraalia! sanoin minä, ammun vaikka kärpäsen viidensadan sylen päästä… Tuumasta toimeen. Kenraali pani kärpäsen viidensadan sylen päähän. Minä ammuin, ja tykinluoti lensi suoraan kärpäsen mahan läpi…

LARSSON: Silloin mahtoi kärpäset olla jokseenkin suuria, luulen ma.

HURTTI: Noo … eipä juuri … olivathan kuin konsakin ylipäänsä… Mutta kuulehan, veli, nyt sinun pitää tarjota minulle jotain virvoittavaa! Kurkkuni tuntuu niin kuivalta kuin pistin rauhan aikana.

LARSSON: Tule huoneeseeni ottamaan lasillinen viiniä!

HURTTI: Lempo soikoon! Se joltakin maistuu, se vahvistaa ruumista ja sielua.

(Menevät).