SISÄLLYS:

Käskynhaltija Lähetti Leskimarkiisittaren myöntyväisyys Condillacin linna Garnache menettää malttinsa 44 Garnache säilyttää malttinsa Ansa viritetään Ansa laukeaa Rekryytti Valérien vartija Omantunnon asia Pikalähetti Florimondin kirje Neuvottelu Yllätys Garnache lähtee Condillacista Vallihaudassa Florimond de Condillac Haamu astiakaapissa Kirkon velvollisuudet Garnache tuomarina Martin päivän aatto

Käskynhaltija

Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.

Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi — virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki, ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti kuninkaansa palveluksessa.

Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija nautti suhteettoman suuria tuloja.

Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.

Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan herraansa.

— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!

Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.

— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.

Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.

Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi, tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.

— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa, — enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei saanut häiritä?

Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen esittääkseen heille tätä lempiosaansa.

— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.

Käskynhaltijassa tapahtui heti muutos.

— Madame la douairière täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun…? Babylas, kuvastin yksityishuoneestani! Joutukaa!

Kirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.

Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa, sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi useista leuoistaan versovaa parrantupsua.

Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen turhamaisuutensa vaati ilmaisua.

— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.

Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:

— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle. Onko se jo valmis?

— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.»

Hänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.

— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin sävyltään kopean ylimielinen.

Kreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.

— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen. — Tällaisen kunnian…

— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. — Lähettäkää pois tuo mies!

Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka säyseä käskynhaltija oli.

— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle. Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole — hélas — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua kunnolla.

— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!

Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija, joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain toisella järjettömällä kumarruksellaan.

— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni. Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti ovea.

Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä arvellen, että maailman loppu oli käsillä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas, hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten sivuuttanut elämänsä kevään.

Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.

— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka…

— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin, keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.

Käskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.

— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa varten, jäikin se ammolleen.

Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.

— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. — Selkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.

— Johtuuko se Pariisista — hovista? Kreivin ääni oli masentunut.

Rouva nyökkäsi. — Havaintokykynne on ihmeellisen tarkka tänään, Tressan.

Käskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten hän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän huudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä aiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!

— Mitä selittämistä siinä on? Te tunnette jutun pääpiirteet.

— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on siitä teille ilmoittanut?

— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen sanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache ollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi etukäteen hänen varoitustaan.

— Garnache? virkkoi kreivi. — Kuka on Garnache?

— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet tänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja pääsee vapaaksi.

Tressan alkoi äkkiä ähkiä ja väännellä käsiään.

— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta? hän kysyi.

Markiisitar pyörähti häneen päin vihan vimmassa.

— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi. Jos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin jumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.

Sitten hän hillitsi kiukkunsa.

— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten ympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun saakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?

— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. — Kuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä selvää?

— Ei yhtään miestä, riemuitsi rouva.

— Ei yhtään miestä? kertasi Tressan kauhistuneena.

Hän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja tyrmistyneenä.

Sitten hän katsahti vieraaseensa. — Aiotteko vastustaa häntä?

Markiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten hieman ilkeästi.

— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko vastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?

Käskynhaltija puhalsi poskensa pullolleen ja alkoi taaskin pureksia partaansa.

— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen tuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?

— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi markiisitar tyynesti.

Tressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te käsitätte sen? hän huudahti.

— Lapsikin kai sen käsittäisi.

Markiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin tuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju vimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.

— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun mentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä sotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä itsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén käskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa tukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista? Seigneur du Ciel! hän kiljui.

Markiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse kylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni ovelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.

— Au revoir, herra de Tressan, hän hyvästeli kylmästi, selin kreiviin.

Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä. Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.

— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!

Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen. Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.

— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.

— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin. En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta olemuksestani!

Hän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.

— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi minua.

Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle käsineelle.

— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.

Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin joskus hurjissa haaveissaan.

— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti tarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti, jos loukkaisin teitä torjumalla sen.

— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä on suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La Vauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko toivoa..?

Ääneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset silmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.

Heidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen käsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.

Kun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän surkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin tuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy pysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi verhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen poskilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti Tressan sen merkityksen väärin.

Markiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen pään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti, melkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.

Sinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen, joka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka hänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta hänellekään.

Hän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti avaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.

Lähetti

On tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin kun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli, ei sellaista saisi koskaan tapahtua.

Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.

Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.

Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan, vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.

Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa, kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin tarkoituksensa saavuttamiseksi.

— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin kunnailla.

— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.

— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!

— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble jää ilman sotilaita.

— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni varhain aamulla saamaan ohjeita.

Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa vartioväen pois Grenoblesta.

Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän harmittaa.

Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache, joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.

Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten epätoivoisena karkaisi luontoaan.

— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi, miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.

Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de Garnache!

Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa, ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.

Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa; ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.

Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset, teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.

Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen käsiään ilmassa ja muristen:

— Valmis palvelemaan teitä, herra de?

— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti hänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de Garnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä, ja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille kädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.

Salakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti olivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun pariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi Tressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut luonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra de Garnache oli ja millä asialla hän saapui.

Hän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa kannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui jäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija suvaitsisi puhua.

Tressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa mainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja käskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän tehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.

— Parfaitement, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt suvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan käytettävissänne.

— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi Garnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.

— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti, kun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti. Mutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja hyväntahtoisina.

— Ehkä tunnette sen asukkaat? jatkoi vieras.

— Kyllä.

— Läheisestikö?

Käskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti hitaasti pulleita käsiään.

— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne ettekä tiedustella minun asioitani.

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat. Hän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan oli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.

— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen vankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada selville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni selostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen valmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.

— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de Condillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka on nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut ja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen leskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius de Condillacin, äiti.

— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen, niin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.

Käskynhaltija kumarsi juhlallisesti, ja herra de Garnache jatkoi:

— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta ikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.

— Bon Dieu, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista nimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten nuoret yleensä.

Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata aikaa sanasaivartelmiin.

— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani ei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä hänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen vieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet sitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on hyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.

— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija viehättyneenä.

— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen. Sitten hän jatkoi kertomustaan.

— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye, oli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La Vauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin huomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin, mikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli, että koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä läheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin altista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de Condillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he oppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista, josta heidän isänsä olivat sopineet.

— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää noin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä perusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?

— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön vastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti kuningattarelle.

— No niin — jatkakaa, monsieur!

— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén varakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia; ja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen poikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret, osoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen naimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten sellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin suuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä käsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan, ja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa käytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi kuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin seurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla ei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on voinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren luonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin palaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin. Otaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään tuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa haluttomuuttanne vastata kysymyksiini.

— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle paljon kokonaan uutta.

— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin vakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet tiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut oikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut Condillacin tapahtumiin.

— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis Mariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen herroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen. Neiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan, on tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia suunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen kanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän nähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden, samalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.

— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea onnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen pääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin kuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä kirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan nuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin kirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin ollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja vaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen kanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.

— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän kuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien kirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten oli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä ja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa hänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta, ettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen poikansa käsissä — enfin, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan alaisena.

— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää teitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye, jonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa kuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa vaatimaan häntä omakseen.

Lopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan, pannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja odottaessaan hänen vastaustaan.

Hän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden ilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät suuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa aikaa.

— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La Vauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?

— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut? kysäisi herra de Garnache puolestaan.

— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi — enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse menisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti, vaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?

Pariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja siirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen otsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei hänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.

— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen tapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa teille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa puuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias. Tämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin siihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en kovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur, pitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä olen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te olette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin hyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään paluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne saadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on täällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.

Hän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa, mutta käskynhaltija pidätti häntä.

— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te ette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.

— Enpä tietenkään. Entä sitten?

— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole talutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä luovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.

— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin tätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan pystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te laskette leikkiä.

— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte turhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin häntä noutamaan.

Garnache suoristautui, ja hänen vastauksensa sävy oli lopullisen jyrkkä.

— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on teillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut hänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte osoittamallani tavalla.

Käskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.

— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin, kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!

— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan teillä joka tapauksessa sotaväkeä.

— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä hän sanoo, sen hän tekeekin.

— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät, oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka, herra käskynhaltija!

Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti ympäri ja poistui huoneesta.

Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa onneton ihastus olivat hänet saattaneet.

Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.

Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena. Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen ratsastaakseen Condillaciin.

Leskimarkiisittaren myöntyväisyys

Täsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi herra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan yksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen mies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.

Turpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin kunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.

De Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut ensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta luovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen mielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin huoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa yllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.

Huulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja he kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.

— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa kättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.

Sitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de Garnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.

— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin suurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä minulle on kasautunut hirveästi työtä.

Garnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä taivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen terävistä silmistään.

— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa mielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.

— Minä — minä olen siihen valmis, tämä änkytti.

Garnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan oveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti, kumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.

Hieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan. Äkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän suoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.

— Mademoiselle!

Tämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi Garnachen katsetta.

— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta mielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte hoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä todella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja silmätä tätä?

Puhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman kirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija katseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.

— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä herrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.

Näin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin ajaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän' loi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun pariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.

Pian hän ojensi kirjeen takaisin.

— Kiitos, monsieur! Muuta hän ei virkkanut.

— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle? kysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian hieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.

— Olen aivan varma.

Garnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta se ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen äänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.

— Neiti on saanut omituisen kasvatuksen.

— No? äänsi Tressan ällistyneenä.

— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka lukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut mainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin kummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.

Tressan oivalsi, mihin toinen tähtäsi, ja kalpeni hiukan.

— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan tavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.

Silloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja jyrisi peloittavasti.

— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache jyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen pergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se olisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei häntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen kirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä, vapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä herättänyt.

Tressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui, nykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.

— Koska käytätte tällaista kieltä minulle, monsieur…

— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin minusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti kädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa häntä silmiin.

— Mikä on nimenne, letukka? hän kysyi.

— Margot, sopersi nainen purskahtaen itkuun.

Garnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden halveksivan liikkeen.

— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin keittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!

Ja tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui niin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut sanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa, sen hän käsitti.

— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät tähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni käytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos minua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset välineet sen vastustuksen nujertamiseksi.

— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi kysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on tarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa. Mutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin parhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te — kuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee, niin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi; ja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra käskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!

Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.

Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa toimittamatta.

— Babylas! hän kiljaisi.

Sihteeri ilmestyi heti.

— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!

Babylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.

Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään. Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti sitten tekotukan taas paikalleen.

Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.

— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen mielialaa. Ymmärrättekö?

— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.

— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät. Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme. Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.

Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan Montélimariin.

Condillacin linna

Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta, ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.

He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä. Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.

Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.

Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan. De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään. Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.

Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa, mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.

Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta, pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.

Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis, sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.

Sitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka uutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä vieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne, puhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren puheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.

Poika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö isosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli tähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias — tarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat siropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli loistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri hänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.

Herra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin kanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen kumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui melkein sydämelliseltä.

— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä, miellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen matkasää.

Garnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden muistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän kumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.

Nuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä antaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan asiaansa.

Garnache noudatti kehotusta ja istuutui lämmittelemään tulen ääreen.

Hetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni, ja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.

Huoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi ihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti lähetin vastaan hyvin miellyttävästi.

Mutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä tunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä ei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren takkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä jutuista.

— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että olette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut Dauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan Condillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin lähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut pakko tunkeutua puheillenne.

Markiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin poikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut tämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä pariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.

— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea salavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin sekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas, äkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan — sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa vallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet siirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän sitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä…

— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti Garnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka luulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!

Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.

— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.

Garnache kohautti olkapäitään.

— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään hoivaanne.

— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.

— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan, koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä tuhlattu.

Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan. Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja. Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.

— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos hän itse ilmoittaisi sen teille?

Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.

— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian tutustua neiti de La Vauvrayehen.

Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.

— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei ollut huomannut mitään.

Garnache menettää malttinsa

— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa kontra-altossa — oli halveksiva sointu.

Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin, kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.

Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän, valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin pannuissa käsissä.

Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.

Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää kunnioitusta.

Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.

Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.

— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.

Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.

Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.

— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia on siten.

Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi, mitä hän todella ajatteli.

— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut. Haluan jäädä Condillaciin.

Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta, kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä. Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.

— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin. Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä, ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden — pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.

Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna, joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.

— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden mukaisiksi.

— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole samaa mieltä kanssani?

Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan, ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.

— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.

— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen lyövän äitiään.

— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua, niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.

Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui Valérien luokse.

— Oletteko valmis, mademoiselle?

— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.

— Siispä lähtekäämme!

He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan väikkyi tuhoaennustava hymy.

Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius viimeisenä.

Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena levottomuudesta.

Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten koiralaumaa.

— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!

Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.

— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa olivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on murha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni nainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä suojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen mielestä.

— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä syrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.

Mutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin kiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja taputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.

— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä murhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra de Garnache on täällä kuningattaren nimessä!

— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita tekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden niiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle uljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.

Mariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain pelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.

— Valérie, hän sanoi, — sinun ei sovi jäädä tänne.

— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. — Hänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.

Innokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin sotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä tytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt antamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.

Hiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän kauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten tyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen aikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin, tarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin suojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut jalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas, suoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.

— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.

Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman. Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä unohtumaan.

— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi nuorukaisen rinnalle.

Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita. Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.

Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.

— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen lupaamani urotyön.

— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur, jos tahdotte säilyttää oman henkenne!

— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa, ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos esiinnynkin kiristäjän tavoin.

— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei teitä estä, lupasi markiisitar.

Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.

— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen käsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat pelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan takaa.

— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet pihalle odottamaan itseäni.

Käsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan, vaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.

Rabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki, minkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet saapuvillaolijoilta.

— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän lisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.

Peloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa miehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa kaulalta.

— Nouskaa ylös! hän käski, ja Marius totteli häntä nopeasti.

Garnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, — pojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä. Mutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas käy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa. Mademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?

— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä säihkyivät.

— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque, seuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät ratsujemme luokse pihalle.

He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä. Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.

Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.

Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse. Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä — noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.

— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan toisella puolella olevasta ovesta!

Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen, jota heltymätön pariisilainen vaati.

— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi, silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.

Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi Valériehen päin, hymyillen tyynesti.

— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa matkalla täältä Grenobleen.

Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.

Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet, joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä, pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.

Garnache säilyttää malttinsa

Yö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat Grenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei halunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa selässä.

Huolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun ratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen niin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut suojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.

He astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita valaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä taluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa — Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli käskynhaltijan palatsia vastapäätä.

Tallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi. Kun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti suorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi siitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki käskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.

Kun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä pulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan neiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä Pariisiin.

— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille toimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa ryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.

Käskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes ne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut kuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä kertaa menestyksellisemmin.

— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset, — että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.

— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme ole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen saattojoukkoa.

Tressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän kysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.

— Kuusi miestä ja kersantin niitä komentamaan.

Tressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä tyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen uljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan tahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua riittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache pyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää, mutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien kanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi miestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui kerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.

— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä iltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan ratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.

Tressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti antamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli Garnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja kersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin lähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin majatalon tuvassa.

Hän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella hänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että hänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia vaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen hankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi kaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää Valérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti riittävänä, kuten ne todella olivatkin.

Hän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen ripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.

Mutta Auberge de Francessa häntä odotti pettymys.

Isännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka tuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä johtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi — niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla herättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli se, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko kaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa, ja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta tottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun joka paikassa.

Noin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin etsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä. Tilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä — istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi pelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen isännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä huomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä ryppyjä.

Toisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen matkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi. Mutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten kilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka terävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan ohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille vievästä ovesta.

Hetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja käskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.

Yläkerran käytävässä hän tapasi Rabecquen odottamassa häntä.

— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan vastauksen.

Valérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli nähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli ollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän tuloksen.

— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että jäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.

— Kuinka niin? Garnachen äänessä värähti kärsimättömyys.

— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä — pidättää meitä Grenoblessa.

— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä kärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut huomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät meitä täällä yön?

— Heillä lienee joku suunnitelma. Voi, monsieur! Minua pelottaa kovasti.

— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä hän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me, Rabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.

— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat hyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille kävisikin onnettomasti.

— Niin jäljellä olisi vielä Rabecque ja ratsumiehet, täydensi Garnache.

Tyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän tiukkasi.

— Saatte luottaa minuun, lupasi Garnache ja sulki oven.

Käytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta muistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä vahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi illallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään Rabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle ruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.

Matalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä matkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi yksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa ollut kohta jo valmis.

— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi jälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun aterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi he jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti — ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa ollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen Valérien arvelun kanssa.

Majatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia, josta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden muita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti puuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan terveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän viereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista riippuvista lampuista.

— Vihdoinkin! hän huudahti, ja hänen äänensä oli käheä ärtymyksestä.

Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen, keskeytti sen ja katsahti häneen.

— Mitä herra sanoo? hän kysyi.

— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä suoraan silmiin.

Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja kestävä.

Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.

— Herra erehtyy… hän aloitti.

— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?

— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan, kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.

Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti — kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen tahallisen loukkaavasti.

— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.

Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.

— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä, vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.

— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.

Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.

Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä, mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa rakentaa toraa hänen kanssaan.

Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin viekoitella hänet väijytykseen?

Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.

— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.

Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan, hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme muuttui kummastelevan halveksivaksi.

— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?

Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa; taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.

— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan, hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut tarkoitukseni.

Muukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.

— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.

Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä saapui isäntä odottamatta avuksi.

— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.

Hetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.

Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.

— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.

Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.

Ansa viritetään

Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan sekaantua pariisilaisen asioihin.

Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen — hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös, säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.

— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain kysyvästi.

— Parbleu, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt teidät Hôtel de Bourgognessa.

Garnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.

— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert. Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä, lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa; hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi kätensä.

— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne, monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla, mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti, että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He lähtisivät liikkeelle heti paikalla.

Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.

Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten, kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.

— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?

Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.

— Teidän vaunuistanne? hän kertasi. — Voyons, anteeksipyytelevä ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de Francesta, eikö niin?

— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.

— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. — Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui vielä yhden askeleen häntä kohti.

— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi tänne niissä.

Muukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan pariisilaista.

— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja avasi sen.

— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä samoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja palkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!

Taustalta kuului kauhunhuudahdus, ja Gaubert syöksähti esille.

— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette tiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de Garnache, Mestre-de-Champ kuninkaan armeijassa.

— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä perusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen pilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen nousta vaunuihin.

Tämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki valitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui eteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta ja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui muukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta laskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti tasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet ympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.

Sen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta katselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti kasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen väkivaltaisen tempun.

Äänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti pyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja ystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään poissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.

— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon nyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra aikoo taaskin pyytää anteeksi.

— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette muukalainen, huomaan, muuten…

Mutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin ystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen käyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta raivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi vierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, — on maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää minua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte katuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla, anastaa vaununi…

— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on pitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko mitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur, hän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.

— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen luonteeseenne.

— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi haukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole saapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia sekundanttinanne. Ja hän kumarsi.

— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut. Teidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de Bourgognessa. Suuri kiitos!

Gaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti seisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti uteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia ikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache olisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen katselijain joukossa.

Rabecque siirtyi lähelle isäntäänsä.

— Olkaa varuillanne, monsieur! hän rukoili. — Jospa tämä on ansa.

Garnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti hänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli hetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää kaksintaistelun toistaiseksi.

— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen ja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon enemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta unohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren lähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen tähden.

Courthon nosti kulmakarvojaan.

— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra Sanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.

— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache, niellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa sen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.

— En voi sallia… aloitti Courthon kiivaasti.

— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati Garnache, keskeyttäen hänet.

Courthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan ystävänsä kanssa.

— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi kovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa julkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda piiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen varovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin ja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti, että koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn, oli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se vain sopisi tehdä.

Vihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli lähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.

Sen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä, Garnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi jättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat määräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan hänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella Rabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen läheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.

Vihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin neljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava, vyömäinen puisto.

Ihmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät kentälle, ryhtyen valmisteluihin.

Kaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta. Sanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään muista kolmesta.

— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen olkapäitään.

— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa, niin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta, vastasi Garnache ärtyisesti.

— Mutta mitä meidän on tehtävä? huudahti ymmälle joutunut Gaubert.

— Taisteltava, sanoi Garnache kärsimättömästi.

— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun vastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti Gaubert, melkein kiivastuen.

— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän kauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.

— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette saanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se tasaista?

— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen puheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.

— Kiire kuolemaanko? murahti Gaubert.

— Monsieur, tuo ei ole sopivaa, nuhteli häntä Courthon.

— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti haukannaamainen herrasmies.

— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa koko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä, joilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun, jonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen, että lainaa miekkansa herra Sanguinettille.

— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin, minkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu, sopivanpituinen ase.

Vihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.

Pilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta seisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät vihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat aloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:

— Seis, Sanguinetti! Odottakaa!

Iso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja päässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien väkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle. Taistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän huudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot punaisina ikään kuin juoksusta.

— Vertudieu! Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli puolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?

— Rakas François, vastasi muukalainen, — tulet kovin sopimattomaan aikaan.

— Ja eikö sinulla ole minulle muuta sanomista?

Paremmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi Sanguinettin eilisiltaisista tovereista.

— Mutta etkö näe, että minulla on tehtävää?

— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa puuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua kuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. Enfin! Näynpä saapuneen ajoissa.

Garnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät, eikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän kuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi tulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa, jota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten Sanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä toiset, muiden muassa Gaubert.

— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli viimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä antaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen aamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa minun mennä häntä noutamaan!

— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän kohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua. Tämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja…

— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että paiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa, että teidät on väkisin pakotettu riitaan.

Garnache puri huulensa verille harmistuneena.

— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen nauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin olen mukana.

— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en viivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.

— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä hyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä ystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin tapella kyllikseen!

Gaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa, kunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen molemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi keskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin pysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään heti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti puettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen, vaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache pysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen tallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen sanansa.

— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle, — isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka tilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de Francen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä…

— Missä seisoneet? kysyi Sanguinetti käheästi.

— Auberge de Francen ovella.

— Peste, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä, vaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?

— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle sanoi.

— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa osui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan pariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja aikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen vaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän pyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli kadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut ilme.

— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. — Näkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua…

— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä, että tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin päättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun johdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.

— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen nyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana — kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee saamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni sen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä hyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla harvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän täytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.

Garnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei hän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän väkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää Vasikkaa kohti.

Ansa laukeaa

Poistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään Vasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja hätääntyneenä.

Rabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta johtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.

Nähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti ja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra de Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon ovelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.

Pahojen aavistusten valtaamana huusi Rabecque juoksijalle:

— Mitä on tapahtunut? Missä on herra de Garnache?

Gaubert pysähtyi hoippuen. Hän valitti ja väänteli käsiään.

— Tapettu! hän huohotti. — Oi, se oli kauheata!

Rabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä te puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.

Myöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme lihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de Garnache?

— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin. Neljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan kun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen kaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.

— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä heltisi.

— Kuka sen teki? tiedusteli Tressan ja hänen äänensä jymisi uhkaavasti.

— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen kanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.

— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti heräävän hänessä.

— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa kurkkuja.

— Mutta… mutta… oletteko varma, että hän on kuollut? tiukkasi Rabecque.

Gaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen kaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.

— Ja te jätitte hänet sinne? mylvi palvelija.

Gaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja lisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui parhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan…

— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen ympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.

— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En voisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.

Hänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia ratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque syöksähti äkkiä eteenpäin.

— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen tehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona. Antakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.

Käskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle työnnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan yksin? Kuka te olette?

— Olen herra de Garnachen palvelija.

— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään kuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi sanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän lisäväkeä perässänne.

Kersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen komentosana, ja he olivat poissa.

Rabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten raivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain näin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa, tuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt, kun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän tekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa toteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei juuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli hänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä. Hän astui taaksepäin ja veti miekkansa.

— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista kahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko kääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.

— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää hän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain käsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti maahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä, pitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja Rabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La Vauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle herra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.

Hän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä, koettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan itseään, olisi voinut auttaa häntä.

— Herra isäntä .. hän aloitti, mutta Marius keskeytti hänet tuikeasti.

— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen portaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!

Valérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset kiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.

— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli polvillaan Rabecquen selässä.

Miesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi hiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten kuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot kopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat vaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli tapahtunut.

Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut olivat ennättäneet pois näkyvistä.

— Rabecque!

— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.

— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La Vauvraye? Vastaa!

Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä liekehtivät.

— Hän — hän… änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli tapahtunut.

Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu! hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!

Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi jäähdyttämään hänen mieltään.

— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.

— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.

— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.

— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.

— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St. Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa hetkellisen varomattomuuden tähden!

Rekryytti

Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.

Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.

Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä.

— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään. Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta; siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena, majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi tietää sen edeltäpäin?

— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen poikansa kohauttaen olkapäitään.

— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.

— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat vallassamme.

Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.

— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii parhaillaan lisää rekryyttejä.

— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole saaneet ainoatakaan rekryyttiä.

Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.

— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!

— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.

— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?

— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa. Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.

Leskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.

— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut sanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka harkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän samanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme? Voi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä paranekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen tiehensä.

— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu toiveikkuutta.

— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi markiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja käyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu jalallaan Condillaciin.

— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti Marius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei meidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista. Sodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin olla kuollut.

— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti markiisitar.

— Niin, vahvisti Marius, huoahtaen, — se lopettaisi kaikki huolemme.

— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine pariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme menettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme saadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen letukan kanssa.

— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti Marius.

— Kuinka niin? huudahti äiti, silmäillen häntä tuikeasti.

— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset ja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan vaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.

Markiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän käännähti puhuttelemaan Tressania.

— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan puolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle rakastavansa tyttöä.

— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan? kysyi Marius yrmeänä.

— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos olisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa yksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen voittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa yksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä on koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa aikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan häntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse, niin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.

— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet vartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.

— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei hän lahjo vartijaansa?

— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan puolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan näköisenä.

— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka Fortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta eikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi käydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä toinen italiaa.

Markiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. — Lähetä noutamaan rekryytti tänne!

Fortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut tuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa, jossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma, musta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja niskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi. Hänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea parransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri oli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.

Hänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien puutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät, joista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu sinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.

Markiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti nenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine silmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän huomautti.

Rouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä mies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi auttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti — joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä markiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.

Silloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen typerälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen vastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja markiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti usein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.

Vihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä, että tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.

Tuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset ratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen ja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut nimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La Vauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.

Valérien vartija

— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen Valérieta teeskennellyn hellästi.

He seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista veltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin silloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.

— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole järkevä?

— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun puolestasi annettu.

— Jonka minä olen antanut, oikaisi tyttö.

— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua niin.

— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin. — Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.

— Tämä on hulluutta, Valérie…

— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette käyttänyt minua kohtaan.

— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei sinua voida pakottaa.

Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.

— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.

— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.

— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti siihen mennessä sanojani!

— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää ääntään pelottomana.

— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen avain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai milloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua, niin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.

Mies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle ulompaa ovea auki.

Virkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen askeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten. Lopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä ilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat molemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.

Jäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui hervottomana tuoliin.

Hän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana näytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui hylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka asianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto siitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän pojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään muuta.

Häneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie saanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja rohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä. Hän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle?

Ja sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa ääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja oli vähällä kirkaista.

— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä rohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka hänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan sen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.

Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa, liikarasittuneiden aivojen erehdys.

Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen, mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi, ettei hän osannut yhtään ranskaa.

— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu, jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko sitten.

Valérie tuijotti uskomatta silmiään.

— Garnache! hän kuiskasi käheästi.

Mutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.

Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden, haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.

— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa herätti.

Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.

— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida, mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla vain vähän pelättävää.

— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja hänen katseensa kävi levottomaksi.

Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on tehnyt kaiken muunkin helpoksi.

— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.

— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin nyt tappion.

— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille etsimänne tien.

— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.

— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten lähestyessä kiviportaita.

Omantunnon asia

Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen, Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus, jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt suunnitelmansa.

Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät. Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi, levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.