SISÄLLYS: (continued 2)

Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.

— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.

— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.

— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.

— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen vakava. — Et ymmärrä.

— Valista sitten minua!

— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin, ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.

Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi? Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää kristillistä elämää? Peste! Hän avasi huulensa ja päästi leveän pilkkanaurun.

— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä, ei arpanappuloita, ei naisia ei…

— Rauhaa! ärähti toinen.

— Sano Pax, ilvehti Garnache. — Pax tecum, tai vobiscum. Niinhän sanot sitten.

— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla itselläsi olekaan omaatuntoa?

— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet voidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle huonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen tarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin työssäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö, lapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.

Arsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä, olivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin, kuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi Battistan puheelle.

— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun laitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän talon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut kuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä synninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.

— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista salamurhaajaa.

— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan yhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta tahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.

Garnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot nytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei jäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen sielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa kaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat omantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka kirkko oli julistanut kiroukseensa.

— Mitä sinä puhut?

— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa, vaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai markiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan yhteydestä.

— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta mitään.

— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät.. Arsenio kohautti olkapäitään.

— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja etsiä uusi työpaikka.

— Voi! huokasi Arsenio. — Sitä ei ole niinkään helppoa löytää.

Garnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta kuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten jälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.

— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin olen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs toinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa olevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.

— Omaisuuden? kertasi Arsenio epäillen.

— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus muutamille meistä.

Arsenio vihelsi. — Selitähän tarkemmin! hän pyysi.

Garnache nousi sen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä.

— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen. Mutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.

— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista palvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä kieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä saisi hyötyä sinun typeryydestäsi?

— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi miestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä tehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.

Hän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja lähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja tarttui uudelleen hänen käsivarteensa.

— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä omaisuutta?

— Se olisi petosta, kuiskasi Garnache.

— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi. Mutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen kasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita? hän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä palvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?

— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain minulla. He pyytävät kenties sinulta, jos puhun puolestasi.

— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin? Olemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis kuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin! Sellainen olen, kun pidän miehestä.

Garnache taputti häntä olalle. — Sinä olet kelpo poika, Arsenio.

— Ja puhuthan puolestani?

— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties kieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.

— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat olleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen. Olkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä, että palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä pistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään vaikka mihin!

Garnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut Arseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja kertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten Arsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei Garnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että palvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.

— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta, millä tavoin.

— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä sinne, valitti Arsenio pahantuulisena.

— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään lupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi täällä pihalla.

— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä tornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin yöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi sijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden raivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.

— Sinun on pidettävä huolta hänestä, Arsenio.

— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä kurkkuaan. Garnache pudisti päätään.

— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se käy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään. Nujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua. Loppu sujuu helposti.

— Oletko varma, että hänellä on avain?

— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa se hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin he oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että heidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan vastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.

Sopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta Garnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä suorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi hänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.

Kun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu ollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti seuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai — ja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa toteuttamisen.

Pikalähetti

Garnache oli tyytyväinen keskustelun tuloksiin.

— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa luottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt tarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.

Oli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista oli palvelemassa.

— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti puheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois Condillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette mukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka hän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia ovat tehneet sen horjumattomaksi.

Valérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.

— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu meille…

— Sanokaa, kun se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache nauraen.

— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin minne minun on mentävä?

— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond saapuu vaatimaan morsiantaan.

Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.

Garnache meni lähemmäksi.

— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa, vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva, mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.

— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.— Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta tarvittaisiinkaan?

— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija, torjui Garnache.

— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien puute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi kuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt saada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet palaamaan.

— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse siitä hänelle ilmoituksen?

— Enhän toki, monsieur. Me emme ole keskenämme kirjeenvaihdossa.

— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut häneltä markiisin kuoleman.

— Mon Dieu! Tarkoitatteko, ettei hän kenties vieläkään tiedä sitä?

— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten tietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta sitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti lähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa kerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.

-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet häneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.

■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä tietoja millä hetkellä hyvänsä.

Ennen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui että hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen näytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.

Ratkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten hänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai lomahetken keskipäivällä.

Battista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.

— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?

— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan lähdemme liikkeelle?

Garnache mietti hetkisen.

— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään, lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.

— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven, vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä. Anastan sen ennen tuloani.

— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.

He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin lankkuihin.

Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä, vaahtoisella hevosella.

Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.

Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja vaati häntä ilmoittamaan asiansa.

— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.

Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut vastauksen?

Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui. Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä. Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.

Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä joku huusi: — Battista!

Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin Condillacissa sillä nimellä.

Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä heti.

— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.

Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen aiheutui lähetin saapumisesta.

Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä mitään, kuten oli aikonut.

— On saapunut pikalähetti, virkkoi Valérie.

— Tiedän sen; näin hänet pihalla. Mistä hän on? Saitteko tietää sen?

— Florimondilta. Tyttö oli kalpea kiihtymyksestä.

— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko hänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?

— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä puhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin. Kylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen osalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä he päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.

— Sitten ette kai tiedä mitään — paitsi että lähetti on markiisilta?

— En mitään, enkä todennäköisesti saakaan tietää, vastasi tyttö.

Garnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman mitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on mentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista, mutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos teemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee — mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt viipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos tiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te ette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne, että minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?

Valérie nyökkäsi.

— Lukitkaa sitten itsenne huoneeseenne palaamiseen! saakka!

Hän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen ja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla olevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.

Hän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli tähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin vartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui käytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään tuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti käytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.

Florimondin kirje

Condillacin avarassa salissa, jossa markiisitar, hänen poikansa ja neiti de La Vauvraye olivat olleet päivällisellä, oli pikalähetin saapuminen saanut aikaan äkillisen hämmingin, niin pian kun saatiin tietää, että hän toi kirjeen Condillacin markiisilta Florimondilta.

Markiisitar oli noussut hätäisesti pöydästä, kasvoillaan hämmentynyt pelokkaan uhkaava ilme, ja komentanut, että Valérien oli heti poistuttava.

Kun he vihdoin olivat kolmisin, hän viivytteli hetkisen ennen kuin avasi kirjeen, ja puhutteli vielä kerran lähettiä.

— Mihin markiisi de Condillac jäi?

— La Rochetteen, madame, vastasi mies, ja sen kuultuaan hypähti Marius pystyyn kiroten.

— Niin lähellä! hän huudahti, mutta markiisittaren katse pysyi tyynen levollisena.

— Mistä johtuu, ettei hän rientänyt Condillaciin?

— En tiedä, madame. En nähnyt herra markiisia. Tuon kirjeen toi minulle hänen palvelijansa, käskien minun ratsastaa tänne.

Marius lähestyi äitiään otsa synkkänä.

— Katsotaanpa, mitä Florimond kirjoittaa! hän ehdotti hätäisesti. Mutta äiti ei välittänyt hänestä mitään.

— Ettekö siis voi kertoa meille mitään herra markiisista?

— En mitään muuta kuin olen jo kertonut, madame.

Markiisitar pyysi Mariusta kutsumaan Fortunion ja lähetti sitten kirjeentuojan pois, käskien kapteenin toimittaa hänelle virvokkeita.

Jäätyään sitten vihdoin kahdenkesken poikansa kanssa hän repäisi hätäisesti kuoren auki ja alkoi lukea. Marius, jota levottomuus kalvoi, tuli hänen viereensä voidakseen hänkin lukea. Kirje kuului:

Rakas Markiisitar!

Epäilemättä Teitä ilahduttaa kuulla, että olen matkalla kotiin, ja jollei olisi sattunut kuumekohtausta, joka on pidättänyt meitä täällä La Rochettessa, olisin Condillacissa yhtä pian kuin lähetti, joka tuo teille tämän kirjeeni. Pariisista saapui kaksi viikkoa sitten luokseni Milanoon lähetti tuoden minulle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että isäni oli kuollut kuusi kuukautta sitten ja että hovissa toivottiin minun palaavan hoitamaan Condillacia. Minua kummastuttaa suuresti, että sain tällaisen ilmoituksen Pariisista enkä teiltä, sillä olisihan toki ollut teidän velvollisuutenne lähettää minulle tieto isäni kuolemasta silloin, kun tämä kohtalon isku meitä kohtasi. Mieleni murtui murheesta saatuani tämän surusanoman, ja hovin kehotus sai minut kiireesti lähtemään Milanosta rientääkseni tänne. Se seikka, etten ole saanut minkäänlaisia uutisia Contlillacista, on ihmetyttänyt minua kuukausimääriä. Isäni kuolema selittänee sitä jonkin verran, mutta tuskinpa se on riittävä selitys. Uskon kuitenkin varmasti Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Luulen olevani Condillacissa tämän viikon lopulla, mutta pyydän, ettette Te eikä veljeni Marius antaisi tämän seikan millään tavoin vaikuttaa suunnitelmiinne, sillä vaikka aionkin palata hoitamaan Condillacia, kuten hovista minua kehoteltiin, toivon Teidän ja rakkaan veljeni edelleen pitävän sitä kotinanne, niin kauan kuin se Teitä miellyttää.

Teidän nöyrä ja harras palvelijanne ja poikapuolenne

Florirnond.

Luettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: — Uskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt oli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.

— Hän epäilee, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi, murahti Marius.

— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista lähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni, katkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme, niin kauan kuin se meitä miellyttää.

Sitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet selän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.

— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan päässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa olla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois käsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää samoin myös La Vauvrayen?

Marius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään suoraan kasvoihin.

— Mitä voin tehdä? Mitä voimme me tehdä?

— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän sinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein kodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä usko sinunkaan ottavan.

— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun talosi Tourainessa.

— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. — Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa pahnassa?

— Vertudieu! Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki olla iloissamme siitäkin.

— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.

— Voinko minä tehdä mahdottomia?

— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin, jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen lauantaita.

— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten hyvin tiedät.

— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.

— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen markiisittaren yksin.

Pohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.

Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa, jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet. He voisivat odottaa Florimondin tuloa.

Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta, ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään. Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista. Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi parasta lähteä.

— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä sulhastanne.

— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?

— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän kuin hän kirjoitti.

— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että häntä pidetään vankina?

— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua, etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä hetkellä hämmennyksissä.

Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon ratsastusmatkan päässä.

Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan, joka oli heille tärkein.

— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.

— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle, älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa olla hyvin tarpeen.

— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä äkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua kohtaan, herra de Garnache.

Garnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset, naamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne kuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.

— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä jokainen olisi tehnyt.

— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni. Kuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta hengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.

— Unohdatte, mademoiselle, ettei hän kenties tiedä, missä oloissa olette.

— Kenties hän ei sitä tiedä, myönsi tyttö, keveästi huokaisten.

Neuvottelu

Lähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana päivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli ja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille, salaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.

Hänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein huimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt oivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä, että häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli tyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä vaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään pyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut lähetti.

Vastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, mistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.

— Niinpä siis, herra de Tressan, ne päivänne Condillacissa ovat luetut.

— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on ystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.

Markiisitar katseli tuleen, hymyillen raskasmielisen haaveksivasti.

— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan Condillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.

— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia käsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?

— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin elämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän uhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään köyhänä talossani Tourainessa.

Silloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän olisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään hän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan aikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen leskimarkiisittaren eteen.

— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette antanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja teistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain huonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin tarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko Ranskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä jalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!

Tahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan tuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin puhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään vastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta — mutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan varalta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän maljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen pakosta.

Hän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille kasvoilleen surullisen ilmeen.

— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa sitä kuunnella.

Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.

— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?

Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen kysyvän ilmeen.

— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, mon ami. Mutta jos olisitte puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.

Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.

— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.

Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren silmissä.

— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan meitä lähetin saapumisen johdosta.

— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten kun hän oli saanut äidin puolisokseen.

— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan takaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.

Ja ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen, poistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti pöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta hilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti hyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt. Markiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja Tressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja käyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko pakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai tyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa tuon otuksen kanssa.

Ja äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön äänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille. Markiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli suoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi tuolillaan katsomaan äitiään silmiin.

— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän virkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän sanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän tulkinnan varaa mielikuvitukselle.

Markiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin kuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta, vaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.

Mariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki käskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat kasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen viittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi täydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.

Hän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa vetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti takaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.

Fortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin hänelle lasin anjouta.

Hiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja istuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.

Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.

— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi, — tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin markiisin, surmaamisesta.

Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli ryppy.

— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.

— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha, niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä, jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.

— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.

— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai saada hänet loukkaamaan itseänne.

— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.

— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys, jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan toista. — Mutta sangdieu! Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko ajatelleet sitä?

— Surmaa teidät? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä, kapteeni.

— Ja hänessä on kuumetta, tokaisi Marius pilkallisesti.

— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan vahinkoja.

— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin itsekseen.

Kapteeni pyörähti uudelleen häneen päin.

— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette yhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi sitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?

— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä mainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen vastakysymykset!

— Jos ryhdyn tähän puuhaan, madame, niin en lähde yksin.

— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte! Ottakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!

— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni, käyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame, jos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan koko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii siitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän huolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.

— Mitä tarkoitatte? Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan mukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja minä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa vahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.

Molemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui raskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut verenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.

Markiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä Marius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:

— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on karattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä ympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä usko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.

Häijyn ovela hymy levisi kapteenin kasvoille.

— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää, vaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on käsikähmä.

— Selittäkää tarkemmin!

— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin sellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme esimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme yksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen täytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava kummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan teidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja lisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen lävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai taidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani väliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata häneen iskun.

— Uskokaa minua, olisi parempi… aloitti markiisitar. Mutta Marius, joka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.

— Oletteko varma siitä, ettette erehdy, Fortunio?

— Per Bacco! Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että voitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä, että haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut vastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle ette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin olen valmis.

— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli melkein riemuisa sointu.

Leskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin punniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara. Hän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti tyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta lähteä liikkeelle aamun sarastaessa.

Yllätys

Huoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja — säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista velvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut aterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne saivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan huolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen hänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään tarpeelliset matkavalmistukset.

— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. — Kaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.

He alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat leskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla näkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin itseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin keskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja tiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.

Siten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin he kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen asti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.

Tänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties juuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa viattomuudessaan sanomaan vielä kerran:

— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme lähenee loppuaan.

Garnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää merkitystä. Hän vastasi nauraen:

— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä kovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme. Sh! Joku tulee.

Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet tavattaisiin tytön seurasta.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan sisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti merkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.

Nopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki meluttomasti oven.

Vahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille, nojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli nukkuvinaan.

Askeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat keveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache mietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja mitä hän haluaisi.

Etuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja kynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään huonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään Battistan niin sikeässä unessa.

— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. — Tällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?

Garnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan teeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin valveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.

— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään. Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään sisähuoneeseen päin ja sanoi:

— La damigella é là.

Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän virnisti julmasti.

— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä, hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti. Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.

Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja koputti sitä käskevästi.

— Kuka siellä?

— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.

Ovi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.

— Mitä tahdot, Marius?

— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä olleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten hän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.

— Valérie, markiisi de Condillac, veljeni, on La Rochettessa.

— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja näytellen hämmästymistä.

Marius pudisti päätään ja hymyili julmasti.

— Ei, hän ei palaa kotiin. Se on — jollet sinä sinä tahdo.

— Jollen minä tahdo! Mutta luonnollisestikin minä tahdon sitä!

— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin täytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on sinun tultava vaimokseni.

Hän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa aivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen, niin että rystyset kävivät valkeiksi.

— Mitä — mitä tarkoitat? hän änkytti.

— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi paljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!

— Mistä tuhosta?

Marius heilautti itsensä alas pöydältä ja tuli seisomaan tytön eteen.

— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava. — Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja luullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat minulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen voittaakseni sinut häneltä miekallani.

Pelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä halveksimisen hymyä.

— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin saat itse surmasi.

Marius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja taidostaan lausutun viittauksen.

— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.

— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt arvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa uhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!

Hän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa mitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä ovea.

— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni! Ulos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen ranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa vaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt kovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen hyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.

— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut hintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!

— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että Garnache pidätti henkeään.

Marius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten rajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka ponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja hiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta vasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti, astahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset sormenjäljet.

— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän ilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä, tyttöseni.

— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi Valérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja yhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän sai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.

Marius silmäili tyttöä hetkisen, kasvot vääntyneinä raivosta.

— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin annan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.

— Jo nyt olet tehnyt sen varsin perinpohjaisesti, vastasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius oli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan itseään vasten.

— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, ma mie, hän sähähti. Mutta hänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen vyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.

Ällistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin ympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.

Hän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen kaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.

Garnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien kiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui kaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti häntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut, se myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen Condillacin kanssa.

Rajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä, mutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli käsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui mielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla takoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta hänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään kuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain lisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri ja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä oli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan pitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.

Mutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan puolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius katsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä merkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että miekka osuisi häneen itseensä?

Sitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin Valérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se pettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi voivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen sisimpiä tunteitaan.

— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen äänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.

— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain totellut äitisi käskyjä.

— Epäilemättä hän on ollut tuiki oivallinen vartija, pisteli Marius.

Vielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi Marius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi saattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö väitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian rajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin ajatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään kostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta Garnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen heikon toiveen.

Loukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes ollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen puolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän osannut ollenkaan ranskaa.

— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun hän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään. Hänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan selvät.

— Par la mort Dieu! kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän asti ole osannut vähääkään ranskaa?

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa ainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.

Hän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen hyökkäystä.

Mutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon lamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän vilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän pääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta kuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi hyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan, mutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.

— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen kylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. — Väistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.

Hän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua ovelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan, sillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen keveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli päässyt kynnykselle.

Marius alkoi kiljua kohti kurkkuansa:

— Tännepäin! Fortunio! Abdon! Tänne, lurjukset! Minua ahdistetaan.

Pihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen luikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat askeleet, kun hän riensi noutamaan apua.

Garnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta päin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu onnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi edelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.

Mutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon hohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille saakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti koittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla täällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän päätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle merkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle, paljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren miehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä ja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius vaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän iskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen Garnachen jalkojen juureen.

Pariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki tervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden itseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri kun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.

Garnache lähtee Condillacista

Ei kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache, eikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi tyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen hänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi pian alkavan ottelun.

Hän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli valpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.

Fortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien minuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus, kiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen kaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului linnan pihalle saakka.

Kului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle ainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan kymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti sujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt paikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän perääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä, katsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.

Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa olivat varjossa.

Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun mukaan hän ohjasi peräytymistään.

Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi. Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen. Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.

— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!

Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden määräyksen.

— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin suinkin saatte!

— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.

Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui hetkeksi kiihkon valtaan.

— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.

Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin, käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan. Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat. Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.

Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.

Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä — Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen tempun.

— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. — Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!

Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen valavan häneen luottamusta ja uljuutta.

— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi seinää.

Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä, pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.

— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.

Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa, sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan ja lujittamaan varustustaan.

Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka oli lyhyt ja pyylevä.

Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar. Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa; hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt se epävarmuus haihtui.

Äkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli osunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti hänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja auttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti kädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli tointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa oli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen Fortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun italialainen sanoi hänelle jotakin.

— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki Fortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.

Markiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta Garnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka suojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut pariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme. Sitten hän kuului sanovan Fortuniolle:

— Mariuksen ehdotuksestahan hänet pantiin vartioimaan tyttöä.

Hän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein hänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein piilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään käskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni elävänä.

Mutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä, kajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.

— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän huusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin lattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä uutta määräystä.

— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä sävynsä röyhkeäksi.

— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä pääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen ratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje. Siinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa suoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan, kuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren käskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi toteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja niskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi pelastaa teitä hirsipuusta.

— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään Tressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei ole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.

— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache Tressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä täällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni, ja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen tietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa kuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.

— Madame… aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen. Mutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua, hänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman ennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.

— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen kanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme elävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään ja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää uskaltanut vitkastella.

Garnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat minut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan tarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.

— Minä olen valmiina, monsieur, vakuutti tyttö pelostaan huolimatta.

Sitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään, kuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä hänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen käsiksi yhtä aikaa.

Vihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies tuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti vallituksen ylitse.

Tapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio olisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun, joka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa laskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen välitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni pöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen ylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko peräytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen turvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen pakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat esteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa vielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi tuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui Garnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka kirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun olevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä, säilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä tuntuikin vähän turralta.

— Vaippa, mademoiselle! Tuokaa minulle vaippa! hän pyysi.

Valérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven pielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman käsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni taaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä. Hän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se seuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän syöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin miehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko painollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti puristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen jalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä vapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa. Taaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi tai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti miekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.

Kuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti nousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli äkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen vasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen lattialle.

Pystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan saanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli Fortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.

He karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia pilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän tieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa, joten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen päällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli jäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili näyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän takanaan oli Tressan kauhun vallassa.

Mutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen ajatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä sitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua, hän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti kehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa ovelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän aikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.

Äkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt edullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö hän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan perääntymällä nyt Valérien huoneeseen?

— Tänne, herra de Garnache! Minun huoneeseeni!

Markiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen mielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut yrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä seinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta niin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille kiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä vastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan ennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun hän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka kerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.

Markiisitar sadatteli, ja Fortunio kertasi hänen kirouksiaan.

Garnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin päättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä hän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä varten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan kuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.

Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun, ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?

Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet. Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa, vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista. Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat, epäilemättä avukseen muita.

Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi, surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja, sen toteuttaminen liian mahdoton.

Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään vaaraan.

Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen reitensä.

Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti muutamien sekuntien kuluttua.

Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä, että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi, ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan. Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.

— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!

Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun ottelijat jatkoivat taisteluaan.

Markiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua, käsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian Fortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton sattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.

Garnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar seisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen viereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen taakseen.

Ainoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä salahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän karttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut saada häneltä äkillisen miekanpiston.

Mutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne, ja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi markiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi, tukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän voisi tehdä saman kuin markiisitarkin.

Äkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion katse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi pariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa, jollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään syöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita vasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui hänen polttavalla poskellaan, sähisevän:

— Pistäkää nyt, Fortunio!

Kapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata kättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa muuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja ehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen, heittäytyen sitä vastaan koko painollaan.

Kapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi, että jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi häntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön estävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan tytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti voimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle pidättävänsä kapteenia.

Ponnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren syleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli aikonut.

— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de Garnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei kaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.

Läähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi ikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja pyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan tuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä kilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti ilmaa.

Hän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja sitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin ammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet lyijykiskot.

Samassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui lattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä kääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se putosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja hän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi jälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.

Valérie nousi istumaan ja kirkaisi.

— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte surmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.

Se oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui päistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.

Vallihaudassa

Fortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät parhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä alhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven peitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet erottaa pimeässä mitään.

— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie, joka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi hänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.

Markiisitar ravisteli häntä äkäisesti.

— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.

Ja tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:

— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.

— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen kynsistään.

Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.

— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä kauaksi.

Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa.

Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut vedestä.

Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään oli melkein valittavan haaveileva ilme.

— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.

Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.

— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?

— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa, milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.

Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen — ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.

Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki valonhohteen särkemästään aukosta.

Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.

Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan, kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt, ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä. Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan, parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.

Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri, ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään. Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista. Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.

Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen; sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi, ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka. Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.

Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti, ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä. Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista, hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.

Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa. Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.

Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi uida suojakaivannon poikki.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi, kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille kasvoilleen.

Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan. Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut varomaton?

Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.

Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.

Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.

Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin, ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla. Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut särkeä sen.

Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta näkyviin äkäiset kasvonsa.

Nähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä olisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun hurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.

— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä, käskevä sävy tehosivat isäntään.

Rabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli viettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti ja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen vaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka paljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle jossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman epäluuloa.

Isäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko herra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa, suostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen aikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua sisään.

Garnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt selittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa sen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan kuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti, mutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai nähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi joutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.

— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque kunnioittavan riemastuneesti.

— Kyllä, ihmeen kautta, mon fils, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta minut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen uinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja tässä puvussani.

Isäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja kun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien lakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi tuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.

— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. — Meidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet valmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja muutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin temppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon. Vie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos pidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän — sarastaessa — Rabecque!

Florimond de Condillac

Seuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten läheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka pysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen jalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa. Toinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa Rabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa viime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli silloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut hänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin, jonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.

Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon portista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan, Garnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen vastauksen.

Garnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä itsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen sitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.

Isäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa, avasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen sisään.

Huoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä hiljaisempaa pyytelyä.

— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä! Joku tulee.

— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan tukahtumaisillaan nauruun.

Garnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu, kuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki siellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu, mutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan aterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa osui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi tulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.

— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan vastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista herrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.

Tyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden, jonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu kiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä aikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?

Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen itsensä kylmästi ja muodollisesti.

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne häntä pitää.

Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein loukkaava hymyily.

— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?

— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin, koska te ette ole Condillacissa.

Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.

Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.

— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään. Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.

Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa, raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään isännän itsensä valmistamalle paikalle.

Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät, mies vaikutti rehelliseltä.

Aterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista, käynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän kuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen oli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli naamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina. Lopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi kuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme silmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan hymy.

— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän suuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt sävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena mies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin äitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska hän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi sanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni. Te olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte oikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin kuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja hänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tuijotti mieheen.

— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut ymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu Condillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt teille antamassaan lupauksessa?

Tämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti vakaviksi.

— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään tyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää. Tässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien kärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?

— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän avioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin hillitä suuttumustaan.

— Parfaitement! Sikäli olin selvillä.

— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän kihlattunne… Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa sellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti hänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti nauramaan.

Veri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja silmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen valtaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju koko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili palavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko majatalon tärisemään.

— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin äkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu on niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja sittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun lupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja teidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista, harvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain tukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua vieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa »ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.

— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache karkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa pitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin kiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä hänen eleistään ja sanoistaan.

— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne näytti kääntyvän.

— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun käsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä ottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?

Synkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja silmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse korskeana.

— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät pöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän kuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan näyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette vieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin pahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!

Hän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään oikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei järki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua, olipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.

— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli sanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle. Olette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole tungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.

— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään. — Jos pahastutte siitä… Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja liikkeestään.

— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele sairaiden kanssa.

Florimondin otsa meni ryppyihin, ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt ilme.

— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?

Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi muuttua melkein varmuudeksi.

— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne… hän aloitti, mutta hänet keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.

— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.

— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin ällistyneenä.

— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.

— Minä voin vannoa, että mainitsitte.

— Syytätte siis minua valehtelijaksi?

Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi tämä hämärä seikka.

— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.

Florimond hymyili.

— Lienen kirjoittanut, että meitä pidätti kuume, mutta en suinkaan sanonut, että sairas olin minä itse.

— Kuka sitten? huudahti Garnache.

— Siinäpä se, monsieur! Nyt käsitän. Vaimonihan on kuumeessa.

— Teidän —! Garnache ei rohjennut lausua sitä sanaa.

— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen voimilleen, kun kuljimme nopeasti.

Syntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta tyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja uskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.

Hänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui ovi ja isäntä astui sisään.

— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä kysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.

— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat olivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi mielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä oli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut. Hän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän lausunut sanat:

— Tuokaa heidät ylös, isäntä!

Florimond katsahti häneen kummastuneena.

— Oh, kaikin mokomin, jos te niin haluatte, hän virkkoi.

Garnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän puoleen.

— Olette kuullut, hän sanoi kylmästi. — Tuokaa heidät ylös!

— Bien, monsieur, vastasi isäntä ja poistui.

— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur, huomautti markiisi yrmeästi.

— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole teistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain hetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he saapuvat.

Haamu astiakaapissa

Garnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan varten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen tilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.

Suppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi punotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin kasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.

— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän epäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.

— Heidän kunnianhimonsa. Marius himoitsee neiti de La Vauvrayen tiluksia.

— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua? Puhutteko tosiaankin totta?

— Annan kunniasanani takeeksi, että se on totta, vastasi Garnache, katsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen. Noiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma sointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.

— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun puolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut minut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt… Hän ojensi kätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.

— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa portaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.

Hetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu Marius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan ei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista lukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon Garnachen miekka oli sen kyntänyt.

Heidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena pöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään veljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli näyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen tässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän tahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen veljensä aikeista.

Marius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui veljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut suuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.

— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli häntä arvostelevasti. — Ma foi, sinähän olet muuttunut komeaksi, sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.

— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.

— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. — Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin Condillaciin.

Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä. Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa. Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli kuitenkin se suoritettava.

— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain kysyvästi.

— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli, tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin päässä isäntänsä takana.

Marius esitteli kätyrinsä.

— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.

Markiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.

— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina. Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte siellä maljan, pari odottaessanne.

Kapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi sen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.

— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin olalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.

— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi suvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä reippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti heidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.

Marius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle Garnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän luonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja lattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko veljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius ääneti, kapteeni esittäen maljan.

— Palaamisenne onneksi, herra markiisi.

Florimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi Mariuksen puoleen.

— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä on tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa melkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa kulmakunnassamme Dauphinéssa.

Marius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli pahalla päällä.

— Condillacissa on huolta neiti de La Vauvrayen tähden.

Florimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä hätäilevää rakastunutta.

— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa!

— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen raivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa sattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut minusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet Condillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet, että äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan. Hän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja vastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman tomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu nyt Condillacin vallihaudan pohjassa.

Florimondin kasvoilla kuvastui kauhu ja suuttumus.

— Rohkenetko kertoa minulle sellaista? hän kivahti.

— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden on jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme muutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi aavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis lisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin tarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.

— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt veljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta sanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa! Etkö kunnioita niitä vähääkään?

— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi raivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme vuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa kihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?

— En mitään, sen myönnän, mutta —

— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten seisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä tahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy voittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!

— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. — Kuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan taisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa järjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa, vaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun sekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle saman palveluksen.

— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta jyrkästi.

— Mutta jos minä surmaisin sinut — alkoi Florimond.

— Ole huoleti, murahti Marius hymyillen ilkeästi.

— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille kysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut — voitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi olla herättämättä huomiota.

— Kapteeni toimii meidän kummankin sekundanttina.

— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti, kumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.

Florimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti. — Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä mitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin, että saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.

Marius kohautti olkapäitään.

— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi odottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.

— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun koettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten hän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain, ja huusi:

— Halloo, herra de Garnache! Tänne!

Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki, ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.

Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen, mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta. Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen pian kumosi.

— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan, sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.

Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.

— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne. Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!

Kirkon velvollisuudet

Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala, neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää, valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen välitse.

Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta koputtamaan raipallaan luostarin portille.

Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.

Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja sitten portaita ylös apotin kammioon.

Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.

Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä hän ilmoitti vierailunsa syyn.

— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La Rochettessa.

Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.

— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?

Garnache kohautti olkapäitään.

De mortuis nihil nisi bonum. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja odotti, että toinen jatkaisi.

— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.

Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.

— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.

— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä. — Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän pyhiä velvollisuuksianne?

— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.

— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?

— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä, sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.

— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.

— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.

— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta ja arvonantoa.

— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee heidän tähtensä, mutta…

Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen kasvoillaan oli murhetta.

— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.

— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on tehtävä, vastoin kirkon lakeja?

Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.

— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa teitä luopumaan tylystä kannastanne.

Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan, rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen paranemisestaan on vain vähän toiveita.

— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista tänä aamuna?

Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.

— Niin, vastasi markiisitar.

— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.