SISÄLLYS: (continued 3)

— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.

Valérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.

— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous, madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin, samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan. Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen tyttärelle!

Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.

Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa, odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.

Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen jokaisella harppauksella.

Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti kuollut!

Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan huulet avautuivat.

— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka yritys luonnistui?

— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin kuin te toivoitte.

Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan, kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.

— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.

— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.

— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?

— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.

Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä rohkeuttaan.

Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan itseään silmiin hämärtyvässä valossa.

— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.

Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä ylös antaakseen pontta sanoilleen.

—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve ja vahingoittumaton.

Markiisitar rauhoittui ja hellitti irti hänen kätensä.

— Tuleeko hän tänä iltana?

— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti kapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi tapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.

— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar, aivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.

Garnache tuomarina

Seuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui säädyllisyyden vuoksi mustiin.

Myös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan saattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten menetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.

Oli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut osaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa talviasussaan sen kunniaksi.

Lihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei enää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen kosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat olivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan täydelliseen harmoniaan.

— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti, etten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme huolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole vielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen maalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.

Markiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut koko Rabecquen.

— Hänet on löydettävä, Tressan, hän kivahti.

Tressan hymyili tyrmistyneenä ja pureksi partaansa.

— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen lähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää tietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä hänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet siepatuksi.

— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä Florimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen, mikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut kylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija pääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi olemme niin ankarasti työskennelleet.

— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava siitä, ettei hän pääse.

— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän vedettävä yhtä köyttä.

— Sitä toivon aina, Clotilde, vakuutti käskynhaltija.

Hän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut polvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan ruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka pahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.

— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä, luvatkaa!

Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.

Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti, että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella kulkueen saapumista.

Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin Condillacia kohti.

Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa, ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.

Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.

Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.

Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut. Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin vievään käytävään.

Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.

Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen kovuutensa.

Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä, ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka lausuttiin jyrisevällä äänellä.

— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle tuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä ylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija, pyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.

Tressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti oli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat menneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt huomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.

Mutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen silmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen poskilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies hullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja saman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.

— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää harkitsemattoman uhkarohkeutenne.

— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, — vaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa samoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi on niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta siitä, että se maksetaan täydellisesti.

Markiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa ruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa apotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa rangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet nauramasta.

— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta pikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.

Apotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.

— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi hitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä sudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.

Silloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli tyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin kuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän vaistomaisesti koetti vielä uhmailla.

— Vertudieu! hän jyräytti. — Mitä tarkoitatte?

Markiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet tutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan Condillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin kanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla apotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä muutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa, huutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät hänen pyhyydestään.

— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen: — Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan päässä.

— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän viittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa, käsivarret ristissä.

Silloin pääsi markiisittarelta kimakka nauru, joka kajahteli huoneessa.

— Nuo kaljupääraukatko?

— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas kätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka herätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin pelkoa.

Munkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska olisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki liikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin syrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi nyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin liveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina markiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.

Yksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä jäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään olevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän näköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.

— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta voimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden äkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä hänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan ihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.

Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.

Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.

— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.

Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä hänelle valmistettiin?

Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään. Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he — nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina Condillaciin.

Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten, hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies, jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi, ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän tuuhean, punertavan parran!

Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko. Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa — se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä mies vaatisi.

Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen, ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä ihminen oli hyvin pelottava.

— Taaskin Garnache! hän huohotti.

Pariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.

— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan hieman puhdistustyötä.

Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.

— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän poikanne käskystä ja suostumuksella.

— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius oli kuollut.

— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja pelastaa neiti de La Vauvrayen.

— Siis Marius…? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen hermostuneesti nyrkkiään.

— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.

Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon, hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja terveenä.

— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin uhkailla ja vakuutella?

— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa. Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa ystävyydessä.

— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi rouva happamesti.

— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache, hymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa ovat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa täällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.

— Hänen vaimonsa? huudahti markiisitar.

— Niin, hänen vaimonsa, madame. Hän on tuonut puolison Italiasta.

— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut jupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi ajatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar oli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas heränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä naimisiin Valérien kanssa.

Mutta Garnache haihdutti tällaiset haaveet.

— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa muualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu hänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä ankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?

Markiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi Fortunioon päin.

— Menkää noutamaan hänet tänne! hän käski kapteenia.

Garnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan läheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä säikähti pahasti.

— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että tapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan teitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte luottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin vastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen käskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei hän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.

— Aiotteko esittää minulle ehtoja? tiedusteli markiisitar kopeasti.

— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa, hyväksyttekö ne ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.

— Mitkä ne ovat?

— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa tunnin sisässä ja poistuu Condillacista.

Markiisitar ei uskaltanut vastata kieltävästi.

— Markiisi ei häädä minua pois? hän lausui puolittain kysyvästi.

— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän niskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.

— Jos minä suostun siihen, monsieur, niin entä sitten?

— Ette voi sanoa jos, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai tahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin väkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan — ja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten ehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.

— Niin, mutta minne? huudahti markiisitar äkillisen raivon puuskassa.

— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein kodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne riippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen kuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen surmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä ja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei… Hän katkaisi lauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.

— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti markiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut minulle puhua.

— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei kukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä voiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne. Pankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan suunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija syöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.

— He… herra?

— Teihinkin nähden käännän pahan hyväksi. Tulkaa tänne!

Käskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar katseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan hän oli jo arvannut Garnachen aikeen.

Sotilaat nauraa virnistelivät, apotti seisoi värähtämättömin kasvoin.

— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti kodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de Tressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?

— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar tietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.

— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.

Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi, ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.

Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä, jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen, jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.

Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin pelkoa.

— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?

Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni — ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi, ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: — Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.

Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia, joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana, kylmänä katselijana.

Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut, että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin, suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa. Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan äskeisten sortajiensa kohtalon.

Markiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa mukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän olisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin päin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan Valérien lausuvan:

— Antakaa hänen mennä rauhassa!

Ja ikään kuin kaikki olisikin ollut pilaa, Garnache nauroi ja vastasi:

— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa valitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen ohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä avioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan kuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet haihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää teidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte viedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.

Markiisitar vimmastui. Hän polki jalkaansa, ja hänen silmänsä liekehtivät.

— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen markiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!

— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että muistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä ja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla markiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen välttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille oven, madame, josta voitte pelastautua.

— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka, josta joku mies määräilee.

Silloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs, joka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen pelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.

— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän mikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin te koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen luontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja hänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen markiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui askeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies puolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa toista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se nyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani Pariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette kostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de Condillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne myös. Valitkaa siis, madame!

Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.

— Mitä nyt?

— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se on.

— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

— He olivat kihlautuneet, niinkö?

— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?

— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä puolestani olen valmis heti vihittäväksi.

— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme voi tuhlata näin koko päivää.

Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan olikin ruma, niin hän oli rikas.

Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.

Se oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse vaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka kirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen puolituntisen kärsimykset.

Kun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli muuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua rauhallisesti ja heti paikalla.

— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de Tressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on heti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä muutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja siitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.

He lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä oli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana hänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin palvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen määräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli heti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin vain neiti de La Vauvrayen.

Martin päivän aatto

Apein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja vapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin salin lattialla.

Valérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti turhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa. Tyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia, ettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien kunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä huolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison mukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan. Kuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien omistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli omastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea itsensä, mutta se oli sivuseikka.

Vihdoin Valérie itse keskeytti äänettömyyden.

— Monsieur, ehdittekö ajoissa pelastamaan Florimondin?

— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie otti asian puheeksi.

— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole vahingoittunut.

— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota avioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.

— Olen hyvilläni, että asia on niin. Kertokaa minulle, miten kaikki kävi.

Mutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen pyynnöstään.

— Mademoiselle, hän virkkoi hitaasti. — Florimond on tulossa…

— Florimond?

— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä, että hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.

— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire minun luokseni?

— Hän on… Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään, silmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen, laski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita, viehättäviä kasvoja. —

— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään olisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?

— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.

— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen, ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.

— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa. Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua, jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän palasi asiaan.

— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut mukanaan kotiin puolison.

Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun, epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.

Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.

— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä? Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.

Valérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.

— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.

— Ilosta? Vertudieu! Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?

Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:

— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?

Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin hiljaa:

—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.

Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.

■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te sanoitte minulle.

— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna. — Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani rakkauteni?

Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa verileikeissä.

— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.

— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.

— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.

Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.

— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.

— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?

Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.

— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi aurinko paistaa!

— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.

— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen, emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.

— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.

— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.

Hetkisen Garnache tuijotti tyttöön ikään kuin tahtoisi noiden kirkkaiden silmien lävitse tunkeutua hänen sielunsa sisimpiin sopukoihin. Sitten hän vaipui polvilleen tytön eteen kuten rakastunut poikanulikka ja suuteli Valérien käsiä merkiksi siitä, että hänet oli voitettu.