Front matter (continued 4)

— Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo valmistanut sen perikadon.

Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.

— Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.

Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen, reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:

— Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä miekallani!

— Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka hevosten alta, jonne hän on hautautunut?

Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi hevosista ontui.

— Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!

— Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.

— Hevosseppä.

— Täällä ei ole hevosseppää.

— Satulaseppä.

— Ei ole satulaseppää.

Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.

— Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.

— Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.

Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:

— Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.

— Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.

Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa. Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.

Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:

— Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.

— Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.

— Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi, sanoi pieni postikuski.

— Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla kapsäkkinsä päällä.

— Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini, voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt patjojen alle.

— Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. — Minulla on kortit liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?

— Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. — Jumala ei ole antanut turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia. Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.

— Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme vahingoittua. Ja sitä en tahdo.

— Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. — Maksan teidän neulanne suudelmalla, neiti.

Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.

Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden. Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.

Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat. Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku, puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen hombrea, joka hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua, kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon. Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä, viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan hiillokselle:

— Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu. Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa. Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä suuresti keventämään.

— Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.

— Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin kuulla se.

— Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.

— Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne siellä tekisivät?

— Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.

— Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa. Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan, onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista, ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti, saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.

Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.

— Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta, että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan kahdentoista miehen kanssa…

Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka jälkeen hän huudahti:

— Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.

Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.

Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:

— Mikä teidän on? Miksi huusitte?…

— Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan uudella äänellä. — En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä, Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä. Hän löi minua nyrkillään.

— Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.

Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.

— Te vuodatte verta?

— Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.

— Kuka löi teitä, kunnon mestarini?

— Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä? Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta, Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin määritellä… Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri nyt? Siinä salaperäisyys! Adjutorium nostrum in nomine Domini… Domine, exaudi orationem meam…

Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:

— Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni haihtuu minusta.

Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.

— Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.

— Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. — Apotti Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.

— Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani, palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi, kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut, poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä, että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä.

— Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!

— Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti hra d'Astarac. — Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä heidän vääjäämättömän kostonsa alta.

Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel, jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.

— Kuinka? kysyi Jahel. — Hra Coignard voi pahoin?

Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.

— Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.

Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:

— Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?

— Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.

Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen tainnoksiin.

Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.

— Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama… Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.

— Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. — Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.

— Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena. Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.

— Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.

Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:

— Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan teille siitä hyvitystä.

— Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.

Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet. Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen, hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan. Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.

Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu, jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.

Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin varrella, piti tallia ja majataloa.

— Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.

Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.

Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.

Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.

— Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.

— Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.

— Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?

— Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.

— Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.

— Kärsivällisyyttä! sanoi hän. — Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.

Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:

— Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.

— Mitä sanotte, kunnon mestarini?

— Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. — Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.

— Vesi on lämmintä, sanoi parturi. — Pitäkää tätä maljaa vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.

Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.

— Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. — Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto täytettävä.

Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:

— Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.

— Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. — Minulla on tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.

— Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin vihollista.

— Juuri niin, sanoi parturi. — Mutta nyt minun on tutkittava vamma.

Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.

— Oh! Pyöveli! huusi potilas.

— Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.

— He eivät olleet partureita, sanoi apotti.

— Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.

— Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon mestarini. — Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.

— Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.

— Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.

— Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.

— Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.

— Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. — Hra apotti Coignard, minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.

— Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä viinitarhalleni?

— Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. — Haava ei tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.

— Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. — Kiittäkäämme Jumalaa, poikani, että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.

Kunnon mestarini vastasi vakavasti:

— Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.

Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:

— Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän vihkimyksen?

— Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja kaunopuheisuuden professori.

— Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.

— Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan alainen.

— Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä olen pappina.

Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella juhlallisuudellaan:

— On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat. Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.

— Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on murhattu. Se ei ole harhakuva.

— Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet. Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä, jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja varomattomasti lausuttu sana Agla ovat heitä enimmän suututtaneet. Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille, millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.

— Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon kauhean Mosaïden kädestä.

Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.

— Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään. Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.

— Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle? Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä. Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä, niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:

— Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän, että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.

Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja väsymyksen voivuttamana.

19.

Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena, vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui voimakas punerrus kasvoillaan.

— Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. — Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole niistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.

— Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.

— Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä hetkellä ajatella.

— Ajattelen aina sitä, vastasin minä.

— Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.

— Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?

— Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka herää juuri.

Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin. Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:

— Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään, että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee kirkkoherra.

Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.

— Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. — Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.

— Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi, ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te, arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.

Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi. Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:

— Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen. — Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta! Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?

Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.

— Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki, joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on käytellä peräruiskua.

— Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. — Hänellä on varmaan piru lihassaan.

— Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.

— Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.

— Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.

— Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa. Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!

Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä, väristen ja kalistellen hampaitaan.

— Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!… Hän tappaa minut! Minun on kylmä!

Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.

— Minua kovin janottaa, hän sanoi. — Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.

Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.

— Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille. — Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista komentoa."

— Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. — Mutta vielä äsken hän puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin, en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja säätynsä tähden.

Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.

— Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?

— Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus. Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun vikojeni paljous painaa maahan minut.

— Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. — Jumala itse panee sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan sielunne pelastusta?

— Mielelläni, sanoi hra Coignard. — Sillä minun syntini nousevat minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa riippuen.

— Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua niitä vain sisällisesti.

— Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se. Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra de la Musardièren?

— En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.

— Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin naisiin menevä.

— Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla, poikani?

— Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. — Hra de la Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?

— En tiedä, vastasi kirkkoherra. — Mutta puhukaamme jostakin muusta.

— Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. — Tietäkää, että tuo herra varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.

— Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä aasin.

— Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. — Mutta nämä asiat eivät ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin mieltäylentävästi!

Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla äänellä:

— Viistoista vietiin nuorta naista kuningas Ludvigille maistaa, tillillllilii, viisitoista, jotka tempun ties, tillililli, ties.

— Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja pyhittävä teidän sieluanne.

— Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. — Guy Barozai on tehnyt lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:

Kun kylmät tuikki tähdet taivaan, niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan, ja aasit, härjät hengellänsä lämmitti häntä seimessänsä. Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:

— Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:

— Mut kauneinta on kertoa, kun syömättä ja juomatta noin teki aasit, härjät työtä tallissa pitkin talviyötä. Ma tiedän, Franskan maassa moni käy silkkiloimi aasi, koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.

— Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme, joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan laupeuteen.

20.

Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:

— Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. — Nähkää, minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä on ohentunut.

Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän kaltainen.

— Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, — tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.

Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.

— Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.

Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:

— Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.

Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän. Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.

Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja minä lankesimme polvillemme.

— Pax huic domui [rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.

— Et omnibus habitantibus in ea [ja kaikille sen asukkaille], vastasi kuoropoika.

Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.

Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:

— Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?

— Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. — Annan anteeksi murhaajalleni.

Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:

— Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi [Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi huokaisten:

— Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?

Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.

Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta selkeällä äänellä:

— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden, joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja, sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.

Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle, että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja että minä en voisi elää ilman häntä.

Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin. Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi salaisuudeksi.

Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.

Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä. Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden, joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti korvaamattomaksi.

21.

Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.

Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.

Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.

— Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä, jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin Jumalan kunniata.

Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman kirjoitukselle.

— Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra Chapellen runoutta esikuvanani.

— Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. — Mutta ettekö ole utelias näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato, jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten. Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.

Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän, paperin ja mustetolpon.

— Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat, sellaisina kuin olen keksinyt ne:

"Tässä lepää herra Coignard, kuolla kaikkien täytyy maar."

Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne eivät kolmatta vaatineet.

Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä tuli tämän-näköinen:

D. O. M.

Hic jacet In spe beatae aeternitatis DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD. Presbyter

Quondam in Bellovacensi Collegio Eloquentiae Magister eloquentissimus Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus Zozimi Panopolitani ingeniosissimus Translator Opere tamen immaturata morte intercepto Pertit enim cuni Lugdunum peteret Judea manu nefandissima Id est a nepote Christi carnificum In via trucidatus Anno Aet. LII:o.

Comitate fuit optima doctissimo comitu Ingenio sublimi Facetiis jucundus sententiis plenus Donorum Dei laudator Fide devotissima per multas tempestates Constanter munitus Humilitate sanctissima ornatus saluti suae magis intentus quam vano et fallaci hominum judicio Sic honoribus mundanis nunquam quaesitis sibi gloriam sempiternam meruit.

Joka merkitsee:

TÄSSÄ LEPÄÄ iäisen autuuden toivossa HERRA JÉRÔME COIGNARD, pappi, muinoin kaunopuheisuuden professori mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa, Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja, Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä, jonka työn hän jätti kesken, koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema. Näin tappoi hänet Lyonin tiellä juutalaisen syyllinen käsi, näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien hänet tappoi 52-vuotiaana.

Hän oli käytöksessään miellyttävä, opissa ylväs, täys lauselmia ja viisautta hymyilevää. Hän kiitti Luojaa hänen töissään, kautt' elon myrskyjen hänen uskonsa säilyi järkkymättä. Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee, hän huolehti enemmän autuudestaan kuin ihmisten turhasta tuomiosta, näin kysymättä maailman kunniaa hän hankki kunnian kuolemattoman.

22.

Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.

Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi kohti hämäräistä taivaankantta.

— Kaunis yö, sanoin Jahelille. — Vuosi tuo tuskin mukanaan monta yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.

Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille. Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.

Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:

— Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin kirkkomaan muuria vasten nojaten.

— Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.

— Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän — Se riittänee luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.

Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota, jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut vähintäkään pelkoa havaittavissa.

— Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani! Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi hänelle. Hyvästi!

— Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?

— Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää, sanon minä!

— Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?

— Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi, hyvästi!

Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa. Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani voivan hänet kokonaan lepyttää.

Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos, näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä ystävyyttä osoittaen.

Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.

23.

Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon, kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen. Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin vaaratta palata Parisiin.

Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa. Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun, Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä Kolmen Neitseen ja hra Blaizot'n Pyhän Katarinan katukilvet.

Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt Pienestä Bakkoksesta, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:

— Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle sangen äkäinen, kun kersantit tulivat Kuningatar Hanhenjalkaan sinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää, että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut Pienen Bakkoksen kapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani. Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot, että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille, joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot, mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme." Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä on rakastajia.

— Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. — Rouva d'Anquetilin käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin. Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi turvallisesti palata Parisiin.

Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta kääntämään.

— Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut, vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?

Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:

— Hra Blaizot, joka pitää Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaa, tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.

Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut palvelukseensa.

Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.

Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä, kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.

— Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa, joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä. Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme. Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.

Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni, keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni, viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita, jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet, kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.

Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa, muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin, että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa, ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.

Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja hänen palvelijansa pelastuneet.

— Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin. Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.

— Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan. Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty hra d'Astaracia?

Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:

— Katto putoaa!

Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:

— Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.

Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.

24.

Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes yksinomaan häneen kohdistunut.

Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan. Päästyäni hänen jälkeensä Pyhän Katarinan kuvan omistajaksi ja valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja, jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.

Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès, François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli Ruusun romaanin? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin läheisyydessä, Viheriä portti nimisessä talossa. Hra Jérôme Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]

Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä, sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta, sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.

Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.

Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani, suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään, hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.

Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa, jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan. Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni, jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat, joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä milloinkaan on maan päällä kukoistanut.