Front matter (continued 2)

— Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. — Tämä polku on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä, jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.

Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen selvänäköisyys.

— Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.

Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.

— Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. — Siinä asuu maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus, työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi. Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.

Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan, ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan, kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.

Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme. Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän käytti kirjoituskalunaan.

— Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra d'Astarac. — Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan henkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän varmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät herrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen ansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain salatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden tarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä. Tämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen. Mosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet Atrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole, Reuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun, joka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät herrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.

Kunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille kohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.

— Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, — että tuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin, tämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy silminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme kuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side synagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja kruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin oikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen monilukuisista virheistäni huolimatta.

Nämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen, hymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla, terävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:

— Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole ilmaissut sinulle mysteerioitaan.

— Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, — tulkitsee selvästi sekä Mooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi ja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin kukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi rikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin kallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten ensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että enkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat keijuja ja salamantereita.

— Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, — etten joutuisi kiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on säilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään, että nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.

— Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, — te perustatte niin omituisen mielipiteen?

— Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa kirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille rannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata kulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla. Vielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille juurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö totta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin kauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja levittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen villien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia kaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa, suitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita, oppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he olivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä, ja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden vastaväitteitä.

Mosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.

— Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan, eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin. Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen, Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.

— Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä permannolla, josta tomupilvi nousi, — oh, mitä mielikuvitteluja! Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.

Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:

— Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies, joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."

Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit Mosaïdelle.

11.

Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan. Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa. Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde, Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia, joista olin heräävä kerran Kuningatar Hanhenjalan paistinvartaan ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.

Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja pussipäähineen väliin.

— Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, — eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.

Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle, käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut, joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.

Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa silkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät hänen vaaleilla hiuksillaan.

Pysähdyin arkana vaunun-astimelle.

— Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa verhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä. Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen. Lähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on ollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.

— Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä lakeijat, tämä silkkipuku…

— Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon. Herra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä minun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen, hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!

— Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. — Te olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja. Sillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.

— Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden. Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin…

— Ottaisitte kenen?

— Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön. Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä. Mutta te ette ole huomannut sitä.

— Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän pilkkasanoillenne. Te häväisitte minua aina sen vuoksi, että minulla ei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan typerä.

— Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?

— Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.

— Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut etusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko kaupunginosan häpeäpilkku.

— Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.

— Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?

— Minä näin sen, Cathérine.

— Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?

— Minä näin, Cathérine.

— Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia, te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?

— En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen, joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin rajattomasti teitä.

Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin surumielisellä äänellä:

— Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.

Hän huudahti:

— Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!

— Te ette siis rakasta kapusiineja?

— Hyi!

Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme, meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni haihtuvan hekkumaan.

Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta, posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.

— Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. — Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.

Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:

— Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo, joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!

Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi vielä kerran:

— Iltaan saakka siis!

12.

En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä. Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.

— Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa: minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi. Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta suloisia.

Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä. Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:

— On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta hallitsevat:

Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin, joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen kuvan siitä.

Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta ravintonsa!

Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta! Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.

Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko, että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme, ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa suurempi kuin itse talo!

Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet, joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen vieriessä ja muuttuvat loaksi. — Eipäs! vastaan minä teille. Sillä ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja. Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi tunkea teidän sydämeenne.

Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet, jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen, jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä. Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.

Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen. Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton aikaansaannos.

Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta. Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden, sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset. Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja. Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.

Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet, nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret, jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita, joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö, jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti, jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla, jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen, kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus, millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota, joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin palajamatta.

Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta, että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita. Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään, jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla, harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat. Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.

— Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää, ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären. En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.

— Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä. Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin, poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen, ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi. Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.

Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja. Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä, jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme, sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka sille on yhteistä hyveen kanssa.

Poikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat. Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot, kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat päinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti sen teille selkeästi todistava.

Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti nenäänsä hyppysellisen siitä.

Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään, joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili alas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla sekoitettu.

Hra d'Astarac jatkoi jälleen:

— Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät. Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston, älyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman, oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen tuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.

Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan, että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois varsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut juuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti mielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.

Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli — minä en tahdo sanoa: luonut maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, — vaan kalustanut pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli avaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden, vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.

Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa, ei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään keramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä saviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden, joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin. Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus, jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän päiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan. Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa. Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta toiseen.

Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut. He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera. Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin, joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia, he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja tulen pojat ja tyttäret."

Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa. Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan, että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän temppeliensä ihanuus.

Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille, joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä, että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella, tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin. Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan ikinuorekkaina.

Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän. Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.

Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin. Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia, kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi." Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla." Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen, jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.

Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille, että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.

— Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä lapsia myös muulla tapaa?

— Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä. Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus, tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut, samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen, s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen, Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.

Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat, yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle, että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä, vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden olentojen kanssa.

— Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. — Riittää vain pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi tällä kertaa.

Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.

13.

Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden, ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli, että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla, jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:

— Apuun, Jeesus! Minut murhataan!… Kiinni kapusiiniin! Lyökää! Pistäkää häntä! — Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija! Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!

Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle, samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.

— Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!

— Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle minua, — teissä ei ole sääliä ollenkaan.

— Hyvä herra, sanoi hän minulle, — näkee kyllä, että tämä kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi poltettava!

Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan, väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla äänellä, joka raateli sydäntäni:

— Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!

Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.

— Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. — Mutta minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.

— Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.

— Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te olisitte tahtonut.

— Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.

— En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.

— Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.

— Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota on mahdoton saada järkiinsä.

Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.

— Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!

— Kuka se on? Hra d'Anquetil?

— Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se voisi olla?

— Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu. Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.

— Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.

— Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne, joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.

— Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne paistintuvalta.

— Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.

— Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!

Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon, nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.

14.

Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius, Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.

— Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä päivänä minulle, — eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi, poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä, joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa. Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja pöllöpäitä varten.

Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme vaivaisia syntisiä.

Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan jumalallista oikeutta.

Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin, voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla sanoilla:

— Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan. Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä, että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan. Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen, joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä, tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea esitystapa. Manilius — toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä — kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.

Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi, kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin, tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

— Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni. Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.

Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä, jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä, pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:

— Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän. Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan. Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty, että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville. Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon. Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin. Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan. Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan pidättyväisyydestänne.

Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:

— Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.

Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti puolet pöytää.

— Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.

Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen. Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme. Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja, jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä. Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.

Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista. En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä. Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"

Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä, pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle? Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen. Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan: "Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin "miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli auki nyt.

Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa! Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä- ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät, vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa, mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista, että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja "miks'ei"?

Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut. Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.

Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.

Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja syöksyin häntä kohden.

— Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.

Minä sanoin hänelle:

— Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini. Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.

Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat löytää paljasta ihoa hänessä.

Hän irroittihe ja sanoi:

— Te olette hullu.

— Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. — Kuka ei olisi minun sijassani?

Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa.

— Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.

— Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.

Hän kysyi minulta:

— Tiedättekö, saapuuko hän pian?

— Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se olette te!

Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni. Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani, miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat minua lähemmä häntä.

Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja järjesteli ääneti hameitaan.

— Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. — Mikä teidän nimenne on?

En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä koskaan oikein uskonutkaan.

— Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.

— Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!

— Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi…

— Mitä hän tekisi?

— Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta kristittyjä.

— Ja te?

— Oh, minä en rakasta juutalaisia.

— Jahel, rakastatteko te vähän minua?

— Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.

— Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.

— Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette! Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän heräämistänne ja lopun te tiedätte.

Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.

— Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta heitä voi kehittää.

Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel minulle:

— Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.

— Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin salamanteria. Minä jumaloin teitä.

— Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette tunne Mosaïdea.

— Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään pyramidin ontelossa?

— Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn, yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.

— Te asutte hänen luonaan?

— Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.

— Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?

— Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?

— Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista ammattia. Hän on liikemies.

— Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra d'Astarac tule pian tänne?

Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani. Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar. Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.

— En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton hämmästys heijastui. — Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja voisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.

Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä olevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän kiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen vielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen, jota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:

— Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin? Tunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota summaa.

Minä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani, ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti, joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa palkkani minulle.

Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.

— Teillä on oleva onni, hän vastasi.

Ja me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.

— Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on neljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin, kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain ullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.

Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.

— Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää varsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta, sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta ja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla voimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes mielessään kuvitella.

— Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi. Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle, ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä vahtituvassa?

— Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.

Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut. Vastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.

— Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun poissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut, poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos Panopolilaista.

Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin kanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin pakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin, ettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten elämäni onnellisinta päivää.

15.

Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani. Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja hamesankarikseen.

Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon, istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.

— Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen, me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme, tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja jonka heti olen kertova sinulle:

Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä, hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista, hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan! Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani, ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana. Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!" Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle, olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!

— Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. — Soiko hän suukon teille?

— Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin, että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien: "Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen. Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.

Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.

— Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen, pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta, sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa. Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle. Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista, vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta, juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea, pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä, kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua, sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa, valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä. Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni, sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.

— Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt rippileipiä?

— Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan. Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja. Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen kautta vilpittömästi uskovansa transsubstantiatio-opin totuuteen. Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.

— Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.

— Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?

Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.

16.

Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:

— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.

Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:

— Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.

Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:

— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.

Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.

— Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. — Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.

— Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. — Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vain Pienen Bakkoksen huvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.

— Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.

— Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. — Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.

Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.

— Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule illalliselle!

Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:

— Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!

Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja päänalaista.

Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla äänellä kiroten voimallisesti:

— Nouse, portto!

Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin ilme.

Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän alta.

— Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.

— Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla, — sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra Jacques on minun ainoa mielitiettyni.

— Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.

— Aivan varmaan, vastasin minä. — Näkyy, että hän ei rakasta muita kuin teitä.

— En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.

— Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.

Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:

— Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.

Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:

— Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän viininne on suurenmoista.

— Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil. — Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.

— Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. — Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle ennakkoluuloja.

— Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti, vastasi hra d'Anquetil. — Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen, mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai vieläpä heidän rakastajattarensa.

— Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, — ja te tunnutte pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.

— Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.

— Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.

— Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.

— Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. — Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.

— Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko Jumalaan.

— Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.

Hra d'Anquetil huusi:

— Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!

— Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. — Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.

— Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.

— Jalo herra, lausui kunnon mestarini, — on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille: Sic locutus est Abraham et semini ejus in saecula (Näin on hän puhunut vuosisatojen vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.

— Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.

— Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. — Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?

— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.

— Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac — joka muuten on hullu — että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla, riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.

— Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi l'hombreen, jota pelataan kolmeen pekkaan.

— Jos niin tahdot, vastasi tyttö. — Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.

Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.

Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle peittäen sen laineillaan.

— Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.

— Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?

— On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden. Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä. Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa, että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta. Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden kehittäneet.

— Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te, pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka juuri riisuutuu.

— Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.

— No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.

— Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää, joka on minun oppilaani.

— Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.

— Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin on parempi.

— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille, jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on saatettu loppuun.

— Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil. — Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.

Ja hän lauloi:

Prinssi, jälkeen äidinmaidon, tuta tahtoi ratsastaidon, sai sen naisen satulalla, heipparulla, heipparalla.

— Mikä tuo Zozimos on miehiään?

— Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.

— Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. — Ja miksi te käännätte häntä?

Tuopa oli naisen tuuma: Taon, kun on rauta kuuma, onpas onni jollakulla, heipparalla, heipparulla.

— Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten…

Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:

Prinssin lemmen lunnahaksi mieheni teen herttuaksi, kirjuri nyt vain on mulla, heipparalla, heipparulla.

— … minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus…

Cathérine jatkoi:

Saattaa siitä juorut juosta, lentää pilkkalaulut tuosta, vaan ei huolta viisahalla, heipparulla, heipparalla.

Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:

— … on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen ominaisuuksista.

Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:

Miekan taikka huotran miesi, sama, kunhan tiensä tiesi, tiensä herttuaksi tulla, heipparalla, heipparulla.

— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin Italiassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi Polybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?

— Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.

— Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. — Mutta miten voi hra Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani, olla teille siinä työssä avullinen?

— Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen hänelle opettanut.

Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:

— Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. — Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?

— Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.

— Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. — Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.

Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:

— Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.

Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.

Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.

Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.

Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:

— Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.

— Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.

Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.

— Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. — Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu kapusiini.

— Nauta! vastasi d'Anquetil. — Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.

— Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.

— Pah! puhalsi d'Anquetil. — Me pehmitämme heidät.

Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:

— Minä otan selvän vihollisesta!

Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkuaan.

— Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.

— Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. — Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.

— Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.

— Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. — Onko se todellakin hra de la Guéritaude?

— Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.

— Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. — Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?

— Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. — Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?

— Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.

— Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. — Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.

Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:

— Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.

Ja hän teki syvän kumarruksen.

Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.

— Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille, minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.

Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:

— Heittäkää ulos nuo humalaiset!

Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.

— Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. — Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.

Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.

— Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude. — Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi liata vaatteitani.

Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.

— Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. — Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin sanat: Aceldama, joka merkitsee: Veren hinta. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä, Aceldama. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!

Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.

Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.