Front matter (continued 3)

— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.

— Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.

— Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.

— Onko se aivan totta? kysyi apotti.

— Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.

— Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon velkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään. Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.

— Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!

— Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi annettaisiin.

Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.

— Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. — Ja kuinka olen minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.

— Ja Cathérine? kysyin minä. — Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?

— Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.

— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. — Te olette löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.

— Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.

— Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. — Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.

— Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä parempi, berlini-vaunut.

— Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, Punaisen Hevosen ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?

— Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. — Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.

— Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.

Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.

— Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!

Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.

— Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. — Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.

— Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. — Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.

Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pikettiä pelaamasta.

— Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. — Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka Lohdutuksista minun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.

Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti haukkumasanoja sille.

— Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä, mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!

— Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä sisälle kenenkään näkemättä.

Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien, huoaten ja valuen märkyyttään.

17.

Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia, jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä, joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.

— No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat, te nautitte herkullista lepoa.

Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista aikomusta.

— Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi. — Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua työkammiooni.

Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen, hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon, hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan. Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut, ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua astiaa, joka hänellä oli kädessään.

— Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi. Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä paljon puita uuniin.

Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.

— Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.

— Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita uuniin.

Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä senkin toivon.

— Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.

Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:

— On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.

Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.

— On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.

Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.

— Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. — Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan, kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä. Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä. Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas? Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa. Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen, miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää sanaleikkiä.

Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään. Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan, ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla pöyristymättä.

Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:

— Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset! Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:

"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.

"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"

Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja iänikuiselta. Hän sanoi:

— Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!

Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:

— Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!

Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.

Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.

— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, — juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla pahantekijät teilataan.

Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.

Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.

— On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.

Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinainen.

Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.

— Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus, tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.

— Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. — Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.

— Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.

— Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. — Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.

— Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. — Vaarat väijyvät kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.

— Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi hra d'Astarac.

— Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään, vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.

— Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.

— Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.

Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä virui ruohikossa.

Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka vihdoin voi puhua vapaasti.

— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä, joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri saapuneita kirjateoksia!

— Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.

Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän teki sen seuraavilla sanoilla:

— Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset, niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu. Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan, enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona. Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi, jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet, etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan, ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti. Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme, poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani: "Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa, kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle, kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta, joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa. Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme, ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle, Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?

— Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.

— Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. — Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.

Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen mielellään.

— Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen, kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi? Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen. Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli, poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni voiman.

Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä surumielisesti.

Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni, juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.

— Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?

Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.

— Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani, hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä. Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin. Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua varten ovat lausutut Saarnaajan sanat: Quid habet amplius homo de universo labore suo, quo laborat sub sole? [Mitä on ihmisellä enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun, mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.

— Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?

— Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.

— Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava Mosaïdelle.

— Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa viimeiset purkaukset.

— Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan hra d'Anquetilia?

— Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja kunniallisuus, — luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.

— Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja surettaa minua.

— Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä, ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä, ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana, odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian. Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos. Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista, joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta, että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." — "Hän pitää minua huonona naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". — "Hän rakastaa teitä", sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?" — "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra apotti, ja sanokaa…" — "Mitä minun on sanottava hänelle?" — "Että minä olen kunniallinen tyttö." — "Ja mitä muuta?" — "Että hän on sangen julkea!" — "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että voitte pelastaa meidät!" — "Sanokaa hänelle vielä, että minä en suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä tänä iltana nimellään vahvistettava." — "Te saatte sen, pitäkää se päätettynä." — "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä tahdon oppia musiikkia." — Tuolla asteella olivat neuvottelumme, kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan. Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani. Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.

— Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää tyytyväisyyttäni, — lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?

— Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään, että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille, että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen. Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain sitä, mikä ei kuole milloinkaan.

— Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.

— Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä, salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.

Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.

— Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. — Minun vaatteeni ovat monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään, saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina, että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki pikaista apua niille.

18.

Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla. Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta, sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: Et tribuit eis petitionem eorum. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.] Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.

Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita Télémaque meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:

— Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa ja kauneudessa.

— Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. — Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun, yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:

Viisas mies ei kukaan kuin puoleksi silmänsä avaa hän mieluummin muodin mukaan kuin Mississipillä havaa.

Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.

— Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. — Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.

— Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?

— Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.

— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.

— Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.

— Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.

Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:

— Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?

— Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan, tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.

— Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.

Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.

Kunnon mestarini hymyili.

— Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin keiju?

Hra d'Astarac vastasi vakavasti:

— Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen sivistymättömille.

— Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. — Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.

— Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. — Tietäkää siis, että jos te tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana: Agla. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.

— Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. — Sepä omituista!

Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.

— Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.

Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikoksellinen.

Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on samoin tekevä.

Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä äänellä:

— Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.

Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.

— Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!

Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista vanhemmistani.

— Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko Saint-Jacques-kadun Pienestä Bakkoksesta aina Kolmeen neitseeseen saakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan, ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä, siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde. Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä, että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on katoavaista ja hän juo suunnattomasti.

Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.

— Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa, on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella. Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus, että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle. Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden, kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!

Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen itkeä.

Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut, sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.

— Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon, sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan. Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan minua Kolmesta neitseestä, jossa olin kerjuulla munkkikuntani pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.

Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.

Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle, jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla äänellä:

— Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota hänet.

Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli selkoselällään.

Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.

— Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle annettavaksi.

— Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni vuoksi.

Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä, rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.

Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.

— Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva, jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä olen.

Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra d'Anquetilin auttaessa takaapäin.

Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:

— Seis, Jahel! Seis, herra!

Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta, jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun hämmästyneenä.

— Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin vedonlyönti.

Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia, samalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita oli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan, vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.

Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.

— Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua, Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude vaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä käsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.

Vaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.

Minä hautausin patjoihini.

— Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli kolminkertaisten telkien takana.

— Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään määrättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu, he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä, naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat suolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin on tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle: "Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat, että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla suljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla, että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin kuningattarella. Hän kohotti päänsä…"

Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.

— Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun sisässä?

— En tiedä, vastasi kunnon mestarini. — Se on heidän asiansa eikä meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen, sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään, että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä, ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä, mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle, missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä. Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa, että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää, enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä. Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani, me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle. Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää. Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.

Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän tietämättään pisti sormen siten haavaan.

Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.

— Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt minut, te ette enää rakasta minua.

— Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen minuun samettisen, leimuavan katseensa.

— Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.

— Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin linnassa Hietakuoppain luona.

— Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän suosiotanne.

— Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla. Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.

— Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.

Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:

— Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa, Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.

Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan, otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä. Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta yöpyisimme.

Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja aaterikkaisiin esityksiin.

Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme Miekkamies nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän, että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla petetyksi.

— Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. — Kuulen portaista hra d'Anquetilin askeleet.

Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.

Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä Miekkamiehen kellarista ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme matkamme ikävää.

Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka, ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi Kunto ja rehellisyys. Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli näyttänyt meille.

Kultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan katseen silmälasiensa yli.

— Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa, jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen edes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä, jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän vaikutuksen.

Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti joutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen, kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen olisivat voineet olla oikeita.

— Poikani, vastasi hän, Jumala on säilyttääkseen minut viattomana sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta. Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi, että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle sinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka huomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa, ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?

Kannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen mielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä valituksilla.

— Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja mielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet minulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.

Hän vastasi:

— Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.

Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja soimauksiani, hän sanoi:

— Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään riittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä huokauksillanne.

Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä. Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle, että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella. He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan, Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään, ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä nauraen huudahtavan:

— Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini. Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.

Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla, jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.

Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.

— Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa. Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!

Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.

— On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.

— Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.

Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.

Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.

— Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.

— Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.

— Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.

— Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.

— Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. — Minua peloittaa.

— Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.

— Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. — Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla…

— Tavalla?

— Kaikilla tavoilla… Lyhyesti, hän rakastaa minua.

— Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!

— Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!

— Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?

— Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä. Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten käynyt teidän silmissänne salamanterista.

— Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne…

— Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee, että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä, kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta, mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun kuolemattomuudesta.

— Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti itse hänen kovuutensa, — ah, minulta ei puuttunut mitään teidän vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä ollaksenne onnellinen?

Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.

Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo aatelismies aivan kykenemätön.

Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä, jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.

— Sht! hän sanoi. — Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.

— Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.

— Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?

— Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.

— En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.

— Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.

Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat lähellä tuskaa.

Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.

— Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. — Pitäkää varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja rakastaa rajattomasti minua.

Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos uudinten takaa sanoi minulle:

— Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.

Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.

Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.

— Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.

— Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.

Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:

— Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.

Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään rauhaan hänet.

— Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?

Jahel lausui minulle matalalla äänellä:

— Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole koskaan pettäneet.

— Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?

Hän vastasi vakavasti:

— Minulla on se lahja.

— Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. — Sepä harvinaista!

— Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi olla teidän mielestänne?

— Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.

— Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.

Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.

Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.

Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.

— Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä saavuta meitä.

— Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.

— Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.

Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen luostarin muurit seppelöivät.

— Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista, että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä. Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä, mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia, erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella sanalla Agla…

Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta. Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli korjata tukkalaitostaan.