SYKSY.

Syksyn tulo.

Muru katseli kartanolla taivasta elokuun. Kuului korvahan sirkan laulut, kuisketta kuihtuvan puun.

Raikui rannasta raskas soitto Vellamon kantelon, niemen nenässä säihkyi säteet laskevan auringon.

Jossain korvessa koirat haukkui, mitä lie haukkuneet?… Murun silmihin näitä kuullen kirposi kyyneleet.

Mikä se niin teki pahaksi mielen, oudoksi elämän? Jos olet syksyn tulon sä nähnyt, totta sen tiedäthän.

Pääskysten hyvästijättö.

Valkorinnat, silkkisiivet pääskyt tuovat tullessansa kesän sulon Ne ne myöskin ehtii ensimäisnä meille ilmottamaan syksyn tulon.

Ilmojen nuo silkkisiivet lapset rakentavat räystäisiimme pesän, siinä sitten mielihyvää meille laulaa livertävät läpi kesän…

Vaan kun painuu päivä Pohjolamme, lopuilleen kun ehtii elokuu, herkee hyttyshyrinät ja metsän kupeet kultihinsa kietoutuu.

Silloin pääskyt surussansa suihkaa ohi ovien ja ikkunain, lentävät niin liki ihmisiä — melkein siivillänsä koskettain.

Kuules, kuin ne tuhatkielin lautaa lähtövirttä maalle Pohjolan: "Hyvästi ja muistakaatte meitä; pian tänne taasen tullahan!

Niin on puhtaat täällä pihakoivut, lehdot lempeet, vaarat vihreät, yli muiden ystävämme hyvät Suomen lapset lauluin leikkivät,"

Niin ne pääskyt laulaa syksyn tullen hyvästiksi meille mennessään. — Iloviestit viekööt ilman teitä, silkkisiivet, meiltä etelään!

Muru, mummo ja se kolmas.

"Syksy jo tulee, syksy jo tulee, kukkulat kellastuu! Ihan on punainen pihlaja pihan, kirjava kirsikkapuu!"

"Huusiko Muru mummolle mitä?" Murulta kysyttiin — Muusihan Muru huolensa ilmi, puhkesi kyyneliin.

"Syksy jo tuli, syksy jo tuli, synkkeni ihanat yöt — Lennähti leikin heleät hetket, keikahti kesäiset työt."

Syksy ja kevät oli niin liki: suuteli toisiaan. Vain oli välillä valkea seinä, tuoksut ja kukkaset maan.

Muru oli kevät ja mummo syksy; tiedätkö kolmannen? Kyllä, kun kuljet ikähän mummon keväästä lapsuuden!

Tiedät, etteivät kevät ja syksy rinnan ne istua saa — Leikkivän lapsen ja vaivaisen vanhan miehuus se erottaa!

"Hyvästi ja voikaa hyvin!"

Ovat pikku pääskysiä meidän lapset armaat: syksyn tullen jättävät he kodin kultaparmaat.

Kauas, kauas, hyvin kauas liitelevät pienot vanhemmilleen viserrellen lähtölaulut hienot:

"Hyvästi ja voikaa hyvin, muistakaahan meidät! joka iltarukoukseen suljemme me teidät!"

Jääpi koti kauaksi nyt, alkaa kouluretket, kirjotuksen, laskennon ja lukemisen hetket.

Työssä siinä sujahtavi syksy, tulee joulu Taittuu talvi, koittaa kevät, taas jo loppuu koulu!

Vuorotellen työ ja huvi…

Lailla muiden simasuiden meni Muru kouluun — Laski mennessään jo viikot Mikkelistä jouluun.

Laski monet pyhäpäivät sekä luistinluvat — Näki näin jo edessänsä ihanaiset kuvat.

Vuorotellen työ ja huvi odotteli lasta — Eipä ollut syytä surra syksyn saavunnasta!

Lentokoneen leikki jäällä —

Luistimilla luikutteli kullan Muru muiden lailla, viisti viivana vain niemet, lensi kannot karjamailla…

Kulkua se oli suurta! Syvyys alla, toinen yllä. Lentokoneen leikkiin tämän verrata jo voisi kyllä!

Lentokoneen leikki jäällä: vaara alla sekä eellä, vauhdin varmennusta vaatii vihollinen kintereellä.

Ohjaa oiva lentokone liukkahalla syksyjäällä! Muista, Muru: vaarallista kilpailu on kiistapäällä!

Jos mielit kilvata kiistoin.

Muru, jos mielit kilvata kiistoin, koulussa saat sitä koittaa — koulussa saat sinä kirjojen kera tiedoissa toisia voittaa!

Koeta koulussa toimesi tehdä parahan taitosi mukaan, ettei sinua sanoa saata hutilukseksi kukaan!

Kultainen kuvasarja kesästä.

(Murun ainevihosta.)

Asuu armahana muistossain mennyt kesä kultakuvineen, minkä mummon luona viettää sain maalla toimineen ja huvineen.

"Kultasirkku" minut maalle vei asemalta keltakärryillään. Mummon nähden huusin: "heipä hei!" Mummo iloissansa itkemään.

Juotiin sitten kuumat kupposet kera kerman sekä sokerin, syötiin tulopullat pehmoiset; ah, kuin hyviä ne olikin!

Sitten käytiin maata kaivamaan, luotiin ojat, penkit pehmeät. Väliin mummo huusi iloissaan: "Etkö väsy, kun noin myyrästät?"

"Väsykö? Hoh, eipä ensinkään! Tätä jaksaa miten paljon vain. Rehkin vaikka iltahämärään, autan armasta mun mummoain".

Sitten siemennettiin kasvimaa: juuret, mukulat ja maustehet. Mietin salaa: Luoja kasvattaa, nälkää näe, mummo kulta, et!

Karjateillä kilvan kipaistiin, eväspussit tahtia vain löi — Juoksi lehmät lehdon siimeksiin, siellä hyvää ruohoa ne söi.

Iltalypsy kaikkein ihanin: savu sakoi, mummo hyräili, minä kärpäsiä karkotin, maito kilvan kiuluun lorisi.

Kalastaissa olin vasta mies! Vedin aimo hauen vonkaleen; kilon, pari painoi, kukaties meni ehkä puoleen kolmanteen.

Siellä oli oivat apajat, järvi kalaisa, ett' ihme on, polski hauet, hyppi salakat, karttui kalaa iltakeittohon.

Tuli heinäajat helteiset, heilui viitakkeet ja haravat. Tunsit: työssä tässä tarkenet, iltahämyyn kun näin uurastat!

Mitäs tuosta! Työ toi iloa: Karja saapi talvirehuaan. Monta tuhatt' oli kiloa, kyllä "helunat" käy herumaan!

Marjamatkat vasta mainiot! Ahot paistoi puolaa, mansikkaa, soilla vatut, lakat, karpalot; muistotkin jo veden suuhun saa.

Kesä kului, ehti elokuu, ajatukset alkoi kangertaa: Pian tuolla lehdot kellastuu, käsiin kouluunlähdön hetki saa.

Mutta vielä! Viljat leikattiin, puitiin uutisriihet tuoksuvat… Kera mummon kerran veikattiin, ken sais omenoista useimmat.

Minä mies, — no puuhun kiipesin, sieltä poimin, minkä ehdin vain. Mummo huusi nauruin makehin: "Ootpa orava mun rinnallain!"

Viime työnä vielä perunat kaivettiin ja pantiin kuoppahan. Siitä sitten kohta alkoivat eron hetket hellän mummolan…

Sirkan laulut loppumatta soi, kultavöissä lehdot kulisi… Itkin salaa: kunpa, kunpa, oi, ensi kesä pian tulisi!

Pääsisin taas tänne mummolaan tositouhuun, leikin laskuhun — Mummon muisto sydänsopukkaan jätti jäljen: kalliin kaipuhun.

Erosimme mitä hellimmin, lupasimme usein kirjoittaa. Mummo itki, itkin minäkin antaissani lähtösuudelmaa.

Vielä ahtoi taskut täytehen mummo monenlaista makeaa. Kun nyt hyvyyttänsä muistelen, kaihon kyynel silmään kirpoaa.

Antais Herra hyvän mummon vain elää kauan, olla voimissa, niin mä aina kesälomallain häntä autteleisin toimissa.

Murun kirje toverilleen.

Kesällä, veikkonen, mies olin minä! Mitenpä olit, ystävä, sinä?

Maalla ma asuin ja maatöissä toimin sen minkä jaksoin ma vähäisin voimiin.

Äestin peltoa, möyhensin multaa, kantelin kiviä, kaivelin kultaa.

Kulta nääs nousevi kivien alta. Mullassa Suomen on suoja ja valta!

Sitten ma kalastin aamuin ja illoin, kastelin kasvit, jos pouta oli milloin.

Enimmät aikani metsissä asuin, marjaa ja sientä sain kukkuravasuin.

Väliinpä polskahdin aaltojen varaan tai otin auringonpaahtehen paraan.

Lomassa loikkasin kuperikeikkaa, urheilun monta jo muistanhan seikkaa.

Kysyt: No kuinka sä jaksoit ja jousit? Mitenkä varahin aamulla nousit?

Voi, hyvä ystävä! Jo minä jousin: kukko kun kiekasi, silloinpa nousin!

Jaksoin? Se jaksaa, ken nukkuvi hyvin, metisin mielin ja toivehin syvin,

piirakat syöpi ja kokkelit tuoreet paistetut rieskat ja keitetyt kuoreet.

Voi, jospa ainiaan maalapsi oisin, miehenä peltoja penkoa voisin!

Saisipa Suomeni suojansa multa, heltyisi hopeat, kertyisi kulta!

Mikä on ihaninta syksyllä?

Sanoppas, mikä on ihaninta syksyllä: kuutamoyötkö nuo kullan kirkkaat, vaiko korkeat taivahan kaaret, jossa tuikkivat tuhannet tähdet?

Riemuja vielä on likempänä sua: kullassa kulisevat koivumetsät, aamun armahat punerrukset, koittaren kimmellys ikkunassa.

Tai onpa tuolla koivikon takana pienoinen, peilikirkas kotilampi, jonka rannoilla helisevät heinät, kiertäen seppeleitä niemien neniin!

Kiitelevät siellä laulellen lapset, liukuvat luistimilla kylän kassapäiset, raikuu naurut ja kalisee kartut, vaarain rintehet äänihin vastaa.

Sanopas, mikä on ihaninta syksyllä, kuutamon välke vai tähtien palo, taikkapa kirjavat kotoiset koivut, tai niiden keskelle jäätynyt lampi?

Isän kotona syksyilloin.

Niin kullankaunista kaikki on isän kotona syksyilloin! Saa sadut kauniitkin lentohon ja lysti lasten on silloin…

Kas, liesi roihuvi rattoinen, äiti äärellä velliä keittää ja lamppu katossa riemuiten joka soppeen valoa heittää.

On verkko isällä edessään, väliin lastensa lukua johtaa… Lyö luku pyörälle pienen pään, kun mont' on vaikeaa kohtaa.

Soi suihke kartan ja sukkulan; näet naisilla hommansa ovat. On väki saatava sarkahan kun tulee pakkaset kovat!

Mut peräpenkillä kyyrysin kuka istuvi ilona muille? Hän jakaa hopeat, kullatkin sinisilmille, supukkasuille.

Sä tunnet satujen kertojan hyvän mummosen, hopeahapsen — Jo hälle ilolla annathan sydänlaulut ja kiitokset lapsen?

Syksyn satumailla.

Syksy, sysimusta-silmä salvamien takaa urkkii, ikkunoista sisään kurkkii, kopeloipi pihtipieltä, vetää veräjiä tieltä — kellastuttaa kedon kukat, kutoo sadun silkkisukat..

Syksy, sysimusta-silmä kerkee kepposenkin töihin: viskoo hallat harmaat öihin, kummitukset kaikenlaiset, joita pelkää pienokaiset — Niin, ei syksyn satumailla vaihetusta olla vailla!