KESÄ.

Kalaveikot.

Muistatko sä, Kullan Muru, armahan sen aamuhetken, kun me kerran ketterästi teimme oivan onkiretken?

Onkivavat olkapäillä, selässämme säkit syvät juostiin, että vaarat vilkkui; molemmilla mielet hyvät.

Sinirantaan päästiin siitä, lyötiin veikka: "Ensi kala sullako vai mulla?" Aivan siinä hyppi sydänala.

Kullan Murun korja koho ehti ensin nyykähdellä — "Jokos arvaa setä kulta, ensi kala onpi kellä?"

Arvasin. Sä voitit vedon, vedit kiisken kippuraisen. Sedän onki selemmältä särjen seuloi hopeaisen.

Jospa pienemmän sait kalan, mitäs siitä; vedon voitit — koko päivän parastasi onkimiesnä ollen koitit.

Oli kerran onni meillä —

Oli kerran onni meillä erinomainen — kalat taisi tahtoin tulla veneen vierehen.

Siitä, minkä siiman ehti veteen vierittää, alkoi kohta konkkuroida esiin kalan pää.

Säkit saatiin täytehen ja jopa taskutkin… Mielet hyppi hykkyrällä, luisti laskutkin.

"Kymmenen ja viisitoista?" Muru arveli: "Viisikolmatta lie kalaa siinä varmasti."

"Entäpä jos kissa söisi kalaa kahdeksan? Laske, että vastauksen annat oikean!"

Muru nauroi; "Eipä kissa kahdeksata saa, kun jo äiti patukalla pois sen karkottaa!"

"Vaan jos yhden veisi, jäisi neljäkolmatta," Aivan niin, sä keveästi pääsit pulmasta.

Nopsa poika ketterästi solmun katkaisi. Sedän laskut leikillänsä vain hän ratkaisi?

Mitä suuri kala teki pienelle miehelle.

Kerran meille jo sattui suru: veteen polskahti Kullan Muru.

Oltiin veneellä onkimassa mitä parhaassa apajassa:

Nousi ahventa perän perään — Muru muhkuran nosti erään.

Otti onkehen vielä toinen, kyhmyniska lie ollut moinen!

Muru kiskovi väärin vavoin hajasäärenä miehen tavoin.

Kala luiskahti omaan valtaan, siitä Murukin seisoaltaan

heti molskahti veden varaan, päästi parkunan aivan paraan:

"Auta, armahin setä kulta! Kalat syövät jo silmät multa!"

Niin se vedessä poika porui, kotiin tultua äiti torui:

"Kilpakaupalla kalaa nostaa — vesi viisaasti moisen kostaa."

Muru, muistathan tämän jutun, kuvan kumman ja sulle tutun?

Paras istua venehessä aimo ahventa vetäessä!

Souda taidoin elon merta!

Elämämme kulku on kuin veneen veessä viilletystä. Muru, muista: eipä paljon siinä siedä erehdystä.

Mielen maltti, miehen kunto joka hetkin tiellä elon, ettei syytä sydämellä painua ois alle pelon!

Ettei elon pursi kaadu eikä vaivu aallon alle, ei myös sydäntuskaa tuota kaunoiselle kaitsijalle.

Veikeät kun viettelykset milloin kohtaat, muista, Muru: "Pysyn poissa, niin ei äidin sydänjuurta särje suru!"

Satujen mailla.

Kilkatellen, kalkatellen soivat karjan kellot, heiluu heinät helpehiset, tähkii toukopellot.

Vaaran vartta varvastellen käyvät kera karjan savileivän leipojat ja maiskuttajat marjan.

Siinä Sirkat, Lillit, Liinat, Mikot, Maurit, Matit, isän, äidin äkäpussit sekä marakatit.

Äkäpussit? Älä sano, vaanpa "tuulihatut" — Tuuli heille helkyttävi metsän sorjat sadut.

Ilman pitkät pihtipielet, autereiset aamut näkee näiden lasten tiellä satuprinssein haamut.

Siellä sitä kummat kulkee, ihmehet jos mitkä! Niistä saatais satukirja vaikka kuinka pitkä…

Salon sadut joka kesä meidän lasten eessä. Niistä haastaa sinisilmät ilon kyyneleessä.

Kuka sotatorvin soitti?

Erään kerran paimentiellä Kullan Muru kummat kuuli; pelosta jo poika polo jääksi jähmettyvään luuli.

Soivathan nyt sotatorvet aivan tuossa korvan alla. "Kuka kumma siellä silleen kaijuttelee kankahalla?"

Vaiti! Kuules, nyt se tulee kummun viertä, kangasmaata! Muisti Muru: vaaraa vastaan pienet eivät mennä saata.

Nousi nopsaan mäntyrähjään, jätti lehmät surman suuhun. Vähät muusta, kunpa itse pääsi pakosalle puuhun!

Keksi sieltä kumman kulun: virkaveljet suolla soitti tuohitorvin, toisiansa joukkoon joudutella koitti.

Nenän pitkän palkaksensa sankareilta sai jo Muru: "Kehno, kellä hädän hetkin yksin itsestään on suru!

Oisit äidin omenaiset pahan periä sä suonut, palkaksesi, piilohousu, olisit vain vettä juonut!"

Satuväen häissä.

Kotikarjoa kaitsiessa Muru taas kerran kummat näki, kuinka ilmosen ilomiellä häissä hääräsi metsänväki.

Oli siinä jo syömät, juomat: mesileivät ja rieskamaidot, voit ja vehnäset kera kerman, kulta-astiat ihka aidot.

Entäs vierahat! Ne ne vasta oli oikeat herkkuniekat, yllä puhtahat silkkipuvut, kupehillansa kultamiekat.

Oli prinsessat sekä prinssit, hovikansoa kaikenlaista, tämän ylhäisön ympärillä sinipiikoa pikkaraista.

Kaiken keskellä, yli muiden vanha valtias kruunupäinen, tämän rinnalla prinssin äiti, hyvänhaltia hymyväinen.

"Kelpo kekkerit kerran nähdä!" mielihyvällä mietti Muru. Siloherkkuja siinä syötiin — Eikös Murulle siitä suru?

Mietti: "Miekkonen, kenpä saisi armon tuon olla asunnoissa, saisi silkissä sipsutella sekä kylpeä vaikka voissa!"

Mutta kuulepas! Eikös vainen ihmelapsonen siellä laula, kuka koulitsi pienokaisen, kun niin kirkasna soi sen kaula?

Uusi ihme! Jo juoksi joku käsi suorana Murun luoksi: "Etkö, pilttini pieno, saapuis iloon vaikkapa seuran vuoksi?"

Muru hierasi silmiänsä: "Kuhun kaikkosi kaunis väki, josta äsken hän mesi-mielin unen ihmehen ilmi näki?"

Oravainen, se sipsuttaja, viisti viivana Murun tieltä — Muru kuunteli uudellensa ihmelaulajaa — satakieltä.

Muru, Mirri ja valhe.

Äidin kaunoinen kukkamalja kerran keikahti ikkunalta. Murun olka näet siihen otti; siruiks syöksi sen sattumalta.

Ketään muita ei ollut läsnä paitsi keltainen Mirri parka… Elon valhetta ensimäistä syti Murulla sydän arka.

Ja hän väitteli äidin kanssa: "Mirri, Mirri sen maljan särki!" Niin se onneton lapsi teki, kun sen sumeni sydän, järki!

Mirri hyrräsi huoletonna, katsoi Murua suurin silmin, niinkuin kuiskaten: "Eikö kerran varma valehes tulle ilmi?"

Lapsen rinnassa sulku särkyi, itkein riensi hän äidin luoksi. "Äiti, anteheks anna valhe; tein sen tietäen, — pelon vuoksi!"

Siitä Murulle kevyt mieli, äidin rintahan onnen kukka: "Elä konsanaan elämässä haudo valhetta, lapsi rukka!"

Hyvä lapsi aina sanoo rikoksensa, anteeks' anoo.

Valhe vaarallinen aivan, tuopi rintaan tuskan, vaivan,

tuhoo lailla tulipalon povestamme hyvän, jalon.

Kultahelmet.

Kerran Muru kurillansa kurkisteli kaivon veteen. Silloin kultahelmet sieltä selkenivät silmäin eteen.

Tupaan juoksi tuskitellen: "Kuka helmet heitti kaivoon?" Mutta itsellensä hälle aatos ahne syttyi aivoon:

"Ne kun saisi, ne kun saisi! rikas, onnellinen oisi, uljaan satuprinssin lailla aina astuskella voisi!"

Siitä uudellensa juoksi helmiänsä hellimähän — Isä hätä sydämessä jopa joutui vaaraan tähän.

"Mitä, mitä teet sä, Muru? Näinkö isän tahdon täytät? Varsin vaarassa oot itse, muille tavat huonot näytät."

Mikä ihme! Kultahelmet, jotka lumoin välkkyi vasta, hiljallensa himmenivät, lakkasivat loistamasta.

Nytpä vasta muisti Muru isän vakaan varotuksen: "Silmät usein ihmisellä näyttää sielun olemuksen.

Kun sa tahran tuntohosi lasket, lapsi, silmäs somat siitä sumenevat, kunnes lopult' ovat loistottomat!"

Silmäin kirkkaat kultahelmet aarre arvokas on aivan, satuprinssin kukkakulku — varjella ne maksaa vaivan!

Kuka löytää satuja?

Uteli Muru mummolta kerran, mistä lie mummo löytänyt satuja? Vastasi vanha: "Sieltä ja täältä, kun minä kuljin elämän latuja!"

"Eivätpä kaikki satuja löydä, joskin ne kulkevat johonkin asti!" — "Eivät ne löydä, — eivät ne löydä!" vastasi mummo niin varovasti.

"Satuja täytyvi etsiä taidoin, sydämen tunnolla puhtahalla, vaalien valvoa, varansa pitää, muuten, ne hennot, sortavi halla."

"Satuja kerran sinäkin etsit; kukapa tietää, löydätkö noita? Saat sadun yhden: elämänsadun — Helmiksi kulta sen helliä koita!"

Muru lääkärinä.

Siinä valtakunnassa, jossa elää Muru, onpi joskus vallalla haikeakin suru. —

Kerran siellä sairastui melkein koko suku — ja sen suvun, arvaathan, loputon on luku.

Kuka tietää, mistä lie tullut tauti moinen? Yksi yhtä arvelee, toista sanoo toinen.

Kaikki kanat kaakatti ihan itkusuulla, kukkokulta vapisi ometan yöpuulla.

Loppui laulut lintujen, kuihtui nurmen kukat, lojui nuket nurkassaan, armaat lapsi rukat!

Muru itse lääkärin toimihin jo tarttui — Kyllä poika paralle potilaita karttui!

Ketä vitsoin virvottiin, kelle lääkkeet tuotiin, kenen ulkoilmassa oleskella suotiin.

Kenen rieskamaidolla hyvitettiin mieltä, keltä taasen tarvittiin herkkupalat kieltää.

Niin on laita lääkärin; taidoin toista tue, taudin synnyt tarkasta, lääkekirjat lue!

Ylin oma itsesi pidä puhtahana, vasta sitten selviät, toisten auttajana!

Muru kirjottaa runoja.

Usein Murun pöydän päässä näin mä lomahetkillänsä eessä pala paperia, lyijykynä kädessänsä.

"Mitähän se siinä teki?" tuota joskus tuumaelin — Malttanut en, salaa Murun olan yli kurkistelin.

Muru virkkoi: "Kurkistella toisen työhön ei saa salaa! Luvan jälkeen tulkoon luokse, jos sen teon tietää halaa!"

Viikot vieri, tuli sitten perhejuhlain pyhäpäivä, niin sain salaisuuden ilmi, haihtui epäilyni häivä.

Nuru oli muodostellut isälleen ja äidillensä suurin tuskin, tuumin, touhuin nämä runokirjehensä:

Isälle: Kun kasvan suureksi, niin autan sinua palkaksi siitä, kun opetit minua!

Äidille: Sai isä runosen saakoon äiti myös. Niin suuri ollut on tähteni huoles, työs!

Oi kiitos, äiti, sun monista vaivoistas! Aina olla tahtoisin sun lapses kelvokas!