IV.
Reading edition
Hyypiö.
Näin minä kerran hyypiölinnun nuorena noroa astuissain, laulupaaella soittaen istuin, kankaalla kaijutin kanneltain.
Heräsin suhinaan harmaan siiven, siinä kun paimenvirsiä hain, päälläni kaarteli hyypiölintu, kannel putosi polviltain.
Suolta ma kuulin lapsen itkun, elämän itkuja aavistin, toisin nyt luonnonääniä kuulen, toisin soipi nyt kannelkin. —
Laululaaksossa.
Sillä elämän vihreellä niitulla, jolla ryytikukkaset loistaa, tuli vastaani kaksi neitosta ja ne syleili toinen toistaan.
Se toinen oli niin iloinen kuin sinisen pilven kaista, ja se toinen oli kuin syksy-yö, kun hopeinen kuuhut paistaa.
Ja kumpikin tarttui käteeni ja laululaaksoon ne veivät, missä elämän viini virtailee ja tuoksuu sen mesileivät.
Ei siell' ole pihat pieniä eikä siell' ole pahan paulaa, vaan aamu siellä on ainainen ja linnut iäti laulaa.
Se vallaton neitonen soitteli ja laulun laineet ne pirskui ja kantelon pohjasta nauru soi, sen kielet kiivaasti tirskui.
Ma opin ne laulut neidolta ja kauvan ne kaijut kesti, se toinen hellästi katsoi vaan ja hymyili suruisesti.
Miks olet niin vaiti ja vakava, et viritä kirkasta kieltä, sitä suurta suruas suosita ja herätä hellää mieltä!
Hän otti sen kantelon polvilleen ja soitteli hennon hiljaa, ja taivas se pilvistä kirkastui ja valaisi laakson liljaa.
Ne kaijut soipi nyt rinnassain, sitä säveltä en voi toistaa, ma nään vaan surevat silmänsä, jotka kyynelkasteessa loistaa.
Hämärän ääniä.
1.
Tule, tule iltainen hämy, sun luonasi hyvä mun on olla, kun soittelet kantelolla! Mene, mene päiväinen räme, sinä maaliman huutava ääni, joka soittelet suruhun pääni!
Tule, tule iltainen mieli kuni takaa pitkien poutain yli suurten vetten soutain! Soi, soi heleä kieli, soi muistojen ihanaa unta ja sulata rintani lunta!
2.
Mun henki levotonna harhailee, ma etsin tietä unten onnelaani, näin päivät sokkosilla soutelee, öin vaivun valhe-unelmaani.
Ma tiedän, pilvilinnoja on nuo, mut ilman niitä en ma elää voisi, mun sielu niistä toivon mettä juo ja ilman niitä varmaan jäänä oisi!
3.
Tuulentupia, tuulentupia, vanhoja, tuttuja ennestään, aikojen ahava se niissä nyt soittaa tullessa talven ja tumman sään.
Tuulentupia, tuulentupia toiveet on satujen lehdossaan, syksyisen illan iloisia puita, hiiltyen sytti ne hetkeks vaan.
Tuulentupia, tuulentupia, olkohot tuulentupia vain, itsehän taivaan tapuliin ne nostin onnessa outojen unelmain!
4.
Musta juova mun silmäni alla, mitä sa tiedät mun elostain? oletko maaliman vitsanjälki, matkani muistomerkki vain?
Musta juova mun silmäni alla, ajatusviivaksi kuvaisin sun, puhutko nuoruushaaveista mulle, että ma vihdoinkin viisastun?
Musta juova mun silmäni alla, oletko Tuonen varjo vain, itsepilkan ja syksyisen synnin tumma kupla mun sielustain?
5.
Tien varressa ma miehen nään, hän seisoo luona märän mättään, on tumma tuike hänen silmissään, kun kerjäten hän tarjoo kättään:
"Voi, päästäkäätte vaunuhun, te riemurikkaat hymyhuulet, on valtatielle pitkä matka mun ja eessä yö ja vastatuulet!"
Kun tutkin kalpeata muotoaan, näin omat piirteet hänen naamassaan.
6.
Kuljin noita illan maita, sovitusta etsin sieltä, etsin sielun kantelooni uutta ilokieltä.
Noita kuulin kulkeissani: soitto riehkui rahkasuolta korven töistä, korven öistä pimeätä huolta.
Syksyn suuret keltakellot korpipuissa heilui silloin. Nyt ne sielun kantelossain soivat usein illoin.
7.
Näin hämärän umpilammen, sitä kanssasi soutaa sain, sinä neitoni tumma tukka, sinä unteni kruunu ja kukka, jota omakseni toivoin ain.
Ja sulle ma kerroin kaikki, mitä syksystä sydämmeni ties, syvät syntini kerroin sulle, sinä anteeksi annoit ne mulle ja ma olin kuin uusi mies.
— Oli lammilla lainetta kaksi, oli musta ja valkoinen, yli mustan hän kätensä tarjos ja sylillään syntini varjos kuun kullassa välkkyillen.
8.
Vaiti, vaiti, kaikki nukkuu, äänet hiipii, kaiku hukkuu, on kuin itse tyhjyys sois! On kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais, eikä kuukaan loistaa vois.
Kuuluu kolme huokausta, kolme mullan musahdusta avohautaan siunattuun. Lapiot ja kivet taipuu, arkunkansi soraan vaipuu alle kieron ristinpuun.
Sataa lunta, sataa lunta, Tuonelasta näen unta, tummaa rantaa hapuilen; on kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais vaeltaissa varjojen.
9.
Ne kulkevat hopeassa kuutamovyön mun unteni utuiset perhot yli maiden ja merten pois.
Ne liukuvat liepeillä maaliman yön ja teillä on hämärät verhot ja on kuin siivet sois.
Ja uneen ja unhoon ne tuutii vaan ja muiston kukkiin ne taipuu sekä tulevien aikojen luo.
Ne vievät mun suuressa saatossaan ja maa se vaipuu, se vaipuu ja sieluni valoa juo.
Paistaa se päivä kiville.
Paistaa se päivä kiville ja lahonneille puille, ja vanhat puut ne alastomat ne avaa silmuja sille.
Paistaa se päivä köyhille ja vaivaisille muille ja paistaa se paimen paralle ja halvalle kulkurille.
Hän laulavi köyhiä laulujaan ja ilostuvi poutasäällä, voi, kuinka suloista sentään on näin laulaa laaksossa täällä.
Hän ei tiedä, miksi hän laulaakaan, sen lahjan sydän kai säätää, hän laulaa päivälle hyvyyttään ja nyökkävi sille päätään.
Pensas varjossa.
Ja elämänrannalla vierellä virran on pensas suuri ja tumma, ja sieltä se salainen huokaus kuuluu ja siellä on taika ja kumma.
Ja rannalla julkean, juoksevan vuon käy polkuja ristin ja rastin ja siellä on tutjuvat porraspuut koko maaliman päähän asti.
Ja niitä ne kansat ja karjat kulkee ja kalpeat kulkijalaumat, kun musta pensas on marjassaan ja jyviä tippuu aumat.
Ne kansat ne nauravat pilleinensä ja noutavat lähteestä juomaa, ne kastavat kukkia kauniin maan, mut eihän ne pensasta huomaa.
Mut tulee se suuri suru ja yö, kun lentotähtiä putoo, ne kansat ne ryömivät pensaan luo, jossa hämärä ääniä kutoo.
Ne maistavat marjoja mustan oksan, ne vaipuvat pensaan juureen, ne elämän ääniä kuulostain pois nukkuvat unehen suureen.
Satu.
On mulla satutarha ruusuinen, se iltaruskon mailta puuntaa ja siell' on helorintasatakielet ja sinne keltaperhot suuntaa.
Siell' yöt on suviset ja valkeat ja kekri joutuu juoksujalkaa, käy herkkä hirvi uhrilepikössä ja sinisorsain soidin alkaa.
On mökki mulla pieni, punainen, se ritvakoivun alla lymyy ja Tellervoni kirjokarjaa sukii ja terhennellen lehtiin lymyy.
Hoi, Tellervoni, hienohelmani, jo heitä mättähille marjas ja joudu silkkisiltä silloiltasi ja aja kotiin kaunis karjas!
Sa hämärissä hieno hiipijä, tuo metsän tuoksu tullessasi ja anna levätä mun katseissasi ja huolittele hoivassasi!
Ei taivu Tellervoni tupihin, hän Nyyrikille kutoo sarkaa ja ristinkastettani arastellen pois karjapoluilleen hän karkaa.
Ja etsiessä ehtoo tummenee, vain iltaruskon kulma puuntaa, jos siivet saisinkin ja viesti veisi en löytäis tietä enkä suuntaa.
Näky.
Näin, näin minä oudon kaupungin, joka heleästi helteessä hohti, näin temppeliharjojen välkkyvän, polut kaidat sinne johti.
Ma kuuntelin humua kaupungin, se kuului kankaalle kauvas, hilaporteilla paimenet lauloivat: "tule tänne, mies, ota sauvas!
Sua kauvan täällä jo kaivattiin, et nähnyt sa näkyjä näitä, sun kulkusi kujeita itkettiin ja juotihin karitsan häitä!"
Ja ma kuljin portista kaupunkiin, joka kummulta alttari nousi, turun keskellä roviot roihuivat, savu kitkerä kattoja sousi.
Ylt'ympäri rovion kirkuen parit varjosta valoon liehui, lihankiihkoja liekeissä kärventäin ne huumassa hyppi ja liehui.
Ne kirosivat suuren rakkauden ja ne polttivat lasten kehdot, ne kivitti lintuja pesistään ja ne kaatoi lemmenlehdot.
Ne runteli omaa ruumistaan ja ne tallasi tulevan taimen — —. Pois, paimen, en huoli sun huudoistas, kovan onnen oot sinä paimen!
Ja aukase porttisi poloinen, en voi minä kilvoitella, mut elämän vilkkaassa virrassa minä tahdon vilvoitella!
Ilokivellä.
Istun ilokivellä, sidon otsalle vehmahan vaulan, näillä laulun suvisilla mailla Huomenen himmeitä huolia vailla ma lähteen laidalla laulan.
Ilovirsi syntyvi kuni virran reunalle laine, eihän se tiedä synnystänsä, Huuhtovi kultaista kynnystänsä ja rannalle raikuvi maine.
Sydämmestäni laulelen, se on täynnänsä säveleitä, on kuin sen pohjasta purot soisi, aatokset taivahan lintuja oisi ja ne piirtäisi pilven teitä.
Tulkaa lapset viluiset, jotka surette yksin illoin, ettekö päivän paistetta huomaa, juokatte elämän lähteen juomaa, niin ettette itkisi silloin!
Kiitän äidin hellyyttä, joka kohdussa minua kantoi, imetti lastaan maidollansa, hoiteli, voiteli pulmuistansa ja lempeitä neuvoja antoi.
Kiitän Luojaa lahjasta, kun ei silmill' oo sokean häivää, nähdessä maat, jotka kukkia kantaa, katsoessa kuuta ja taivaan rantaa ja suurta, suloista päivää.
Kaikki vuoret tahtoisin ilokiviksi, jotka hohtais, kansat ne laaksossa kättä löisi, suvinen rakkaus heilimöisi ja jumalien juhliin johtais.
Unen liepeillä.
Ma valvein lepäsin vuoteellain, yön helmaan henkeni heittyi, sen harso hajosi silmillein ja kaikki pimeään peittyi.
Tuli kuiskeet kummat piiloistaan, tuli vanhat kiihkot ja muistot ja kuvia aatos piirteli, näin elämän solisevat suistot.
Ja varjot vaihteli sielussain, näin hyytävän syksyn unta, punavihreät aallot meressä ui ja ne huuhteli saarten lunta.
Se meri oli epäilyn erämaa, johon upposi valheet ja vaivat, näin airoja, lauttoja laineilla, ajovesillä hylkiölaivat.
Ja vuoteeni viereen loiskaillen ne riippuvin purjein sousi, ja mukana pimeän mainingin mun rintani laski ja nousi.
Se meri se hiljaa jähmettyi, ma vereni jäätyvän luulin, ja oli kuin pimeä liikkunut ois ja ma onton kohinan kuulin.
Ja myrskyn kellot ne seisahtui, näin pilvissä piilevän taivaan, tuli pitkä aalto ja nosti mun yön selkään hylkiölaivaan.
Näin kotini himmeän tähden vaan, joka taivaan rannalla kulki ja sinne se hatara haahteni vei, kun unetar silmäni sulki.
Kuutamossa.
Ja haaveksijakulkuri hän kuutamossa kulki, ne aatoksensa harhaili kuin lentotähdet taivaan, ja tähtitarhan tulista hän katsantonsa sulki. Hän näki taivaan merenä ja kuun kuin suuren lumpeen hän tunsi kaikki ilonsa, mitä tunsi vuodet umpeen. Se haaveksijakulkuri nousi kuutamoiseen laivaan, hän souteli merta avaraa ja kokka pilviin viilsi ja punapurjeen laskoksissa sadat tähdet kiilsi. Hän näki maat ne luvatut ja hämärät ja pimeät, hän kuuli kultakaupungista huilun äänet kimeät, hän sinne laski laulaen, se laulu oli uutta, ei tajunnut hän itsekään sen laulun salaisuutta. — — — — —
Hän kuunteli omaa lauluaan ja uneen unohti itkuisen maan, joka usvana altansa häilyi. "Alas, alas!" tylyt henget ilmasta soi ja hän kompastui ja hän haparoi, löi kiviin päänsä ja vaikeroi; näki allansa vihreän, viekkaan veen ja sen kalvossa tähtien himmenneen ja alinna kuvansa päilyi. —
Kulkurin lankeemus.
1.
Mene henki mullanmusta, joka laulat kaiken kadotusta, joka kuihutellen kuljet takanain, hiot hyssytellen halpaa aatostain.
Miksi puhut synnintyöstä, tahdot uudestaan mun siihen syöstä, tahdot päivän mailta varjon vaaraan pois, eikä hetken rauhaa konnasielus sois!
Imarrellen kyntes peität, mitä pystyyn sain, sen maahan heität, lokalaakereita tarjoovan sun näin, kun ma epäilysten erämaahan jäin.
Astu eteen, älä säästä, tahdon varjostasi päivään päästä, tahdon miehen töihin, suureen elämään, taikka sortua sun kalpas helinään!
2.
Me seistiin kalliolla korkealla maan, taivaan taipaleella rinnakkain, lens ahne tornihaukka pilven alla ja laakson kyyhkyä se vaani vain.
Mun allain kulki tyhjä arkimelske, näin ihmismuurahaisen juoksussaan, soi ylläin ilmakannen hieno helske ja päivä loisti kultakruunussaan.
Ja katso, kiusaaja se puhui hiljaa: "mies mieti, muista, kätke, mitä näät; kas, kuinka laakso lainehtivi viljaa, on siellä talkoot sekä suuret häät!
Ja tuolla auvon avotemppelit loistaa ja vapaan rakkauden kannel soi, se huolet huojentaa ja murheet poistaa, kun ilon immet sulle ailakoi.
Miks toivot sitä, mikä kerran kaatuu kun Tuonen maat on ihmissatua, sun sielus sammuu, ruumis liejuun maatuu, kai myöhäistä on silloin katua?
Miks Luojaan luottaa pieni ihmiskunta, ei Luoja enään jatka luomistaan, hän vanha, kuuro on ja näkee unta ja maalima se menee menojaan.
Ei kestä ruosteen raiskaa pilvilinnat, sa kuljet itsepettymystä päin ja valetoiveit' tykkii ihmisrinnat; lie enkeleinkin laita niin ja näin.
Jos ei sun järkes riitä, luota pappiin, hahhaa, niin nöyryyttävän sukkelaa! Ja kuka järjen loi? Ei, mene Lappiin ja pilkkaa sitte vaikka Saatanaa!
Sa järkimies oot, tiedän, uskos heitä, maan päälle vankat kivilinnat luo ja viinilehväsillä otsas peitä ja lemmi vuorotellen sekä juo!
Ei vanha oppi sua enään vaivaa, kun valtaa saat ja kultaa, kunniaa, ne annan, jos vaan hylkäät tyhjän taivaan ja muistat joskus lahjanantajaa!"
— Me seistiin kalliolla korkealla, hän katsoi silmin kieroin, kiiluvin, Hän puhui maiheasti mairimalla ja vuoroin uskoin, vuoroin epäilin.
3.
Jo luulin voivani hengittää, ma kuljin lappeella vuoriston, mut synti se jäljessä kulki, katinkultaiset kenkänsä helisten soi, hän vaapukan varsissa kiemuroi ja kuihutti kulohon, mun seittinsä silmuihin sulki.
Hän sulki mun ovilta onnelan ja riisti mun rinnasta auringon, joka töilleni arvon antaa, Hän nauroi makeinta nauruaan ja hiveli silmiä niljallaan ja sammutti sainion, jota tahdoin vuorille kantaa.
Mene pois sinä säälitön kiusaaja, ma tahdon loistohon auringon, ma tahdon, ma voin ja ma voitan! Ma uusia soihtuja heilutan ja kuiluun ma kukistan kiusaajan ja kerran ma hymnini soitan!
4.
Kulkurin virsi.
Oi, Herra olen sun palvelias, surun laaksosta mistä sun löydän, näen suuren, sinisen templisi ja viheriän uhripöydän?
Minä olen kuin kaarna laineilla ja silmäni sokeus verhoo, sun luoksesi aatos harhailee kuin sorasiipinen perho.
Ja synnissä olen minä syntynyt ja lokaan tallannut taimen, olen eksynyt harhapoluille, minä olen kuin huono paimen.
Sun templisi tähtisalissa sulle linnut kiitosta soittaa, min' en löydä soitinta sopivaa, jolla voisin sun armosi voittaa.
Oi, Herra ilmaise itsesi, että kulkija rauhan saisi ja löytäisi tiensä kotihin, johon päänsä hän kallistaisi!
Äiti.
Kisoista kisoihin kiiruhdin tämän elämän markkinoilla, huumasin päätäni neidoilla ja sulilla suuteloilla.
Paljon olen minä laulellut ja tuhlannut tunteen tulta, herjat herkeni kuuntelemasta, kun viinini loppui multa.
Sulle annoin niin vähäsen sitä iltaista iloisuutta, sulta ma sain sen hellän mielen ja mikä on viattomuutta.
Usein öin olet itkenyt sun poloisen poikasi mieltä, kaivannut kotoisen lieden ääreen elämän markkinatieltä.
Äidin sielus on vuotanut ylen runsaasti lempeä mulle, salannut paljon olen minä sulta ja tuskia tuottanut sulle.
Salasin rintaani rakkauden, jota kaikista pyhinnä kannoin, salasin paljon lempesi tähden ja enemmän otin kuin annoin.
Salaa olen sua katsellut, näin harmaiksi käyneen hasten, poikasi janoo lempeä, tule syyllistä sydäntä vasten!
Unen unhola.
Ma tiedän linnan laajan, korkean, sen kirjoseinät kohoo kalliolta, sen torninastat pistää pilvihin ja siellä hohtaa holvit hopeiset ja salit siintävät.
Saa siellä hellän hoidon suruilleen ja pehmeät on sinisilkkipatjat, siell' yössä helmet heljät helahtaa ja oudot unikukat tuoksahtaa, kun siellä vaeltaa.
Ja keijut keveät ne kisailee ja soittelevat simapillejänsä, ne silittävät päätä väsyvää, ne hellävaroin otsaa suutelee ja silmiin hengittää.
Ja jokaiselle linna aukenee, ken unohdusta kaipaa elämässään ja jonka kyyneleit' ei kukaan nää. Sen portinpuuss' on kultakirjoitus: "käy tänne sairas mies!"
Tuutulaulu.
Kansan tapaan.
Äite tuutii vauvaa, taata veistää jo sauvaa, tuuti rulla, tui ja tuu, nyt nuku oikein kauvan!
Äite kutoo sarkaa, kissa kiukaalle karkaa, pikkupiltin piloiksi se sieppaa hiirivarkaan.
Taata kääntää auraa, kylvää ohraa ja kauraa, taatan illan ilo on, kun kiikun käärö nauraa.
Älä itke suotta, taata varsaasi juottaa, sillä piltti omiin häihin oman kukan tuottaa!
Silloin ilomäärin äite häissäsi häärii, pojan vaimon valkiaisen kihlaryijyyn käärii.
Äite kerran kuolee, taata arkkua vuolee, jäiskö äidin silmänterä ikävään ja huoleen!
Astui tietä vanha vaari.
Astui tietä vanha vaari, langanpäätä punoili, takaperin loitsut luki, takaperin tallusti.
Mitä naurat vanha vaari? — "Kulkuani naurelen!" Miksi kierrät langanpäätä? — "Elonlankaa kiertelen!
Sain ma langan laatusankin, onnen oksaan sidoin sen, siinä vitmi virsin viippui laulaessa lapsuuden.
Läksin langan kierräntähän, nuoret luvut lomaan luin, ahot muuttui kussa kuljin, onnenpuusta vieraannuin.
Lanka luistaa, taival taittuu, taakseni en näe vaan, virka nuori virsiniekka, joko kuoppaa kaivetaan!
Lanka laukee, loitsut loppuu, kun ma romuun romahdan. Luojan käsiin langan lasken, nurmen alle nukahdan. —"
Astui tietä vanha vaari, Jumalastaan jupisi, luki kaikki lankaloitsut, viekkahasti virnuili.
Kun maa pyörii.
1.
Pyörremyrsky mylvi, repi, riehui, taivas tuprutteli tuliaan, valtamerten kattilat ne kiehui, maa se horjui korsipatsaallaan.
Kansat kauhussansa maassa kieri, vuoret kaatui yhteen rymyyn pois, tuli yö ja tyhjyys vettä vieri, laastiin maa kuin ei sit' ollut ois.
Maan sen sijaan uusi tähti nousi, syntyi uusi kansa uuden maan, tähti loisti, kun se aavaa sousi… Tää on sentään pahaa unta vaan!
2.
Mua itkettää ja naurattaa, niin vinosti se pyörii maa ja siellä tikuista riidellään ja raja-aitoja pystytetään, kuin myllyssä ihmiset pyörii ja häärää ja toinen on orja ja toinen määrää, ne tutkivat elämän öötä ja aata ja tulella ne toisensa kauniisti kaataa, voi, voi sitä ikuisen ihanaa maata, se vanhassa vauhdissa pyöriköön vaan, kun minäkin mitätön pyöriä saan!
Onnen lupa.
"Majani minä rakennan sille korkeelle kalliolle…"
Kansanlaulu.
Onnen tupaani rakensin ja veistelin nurkkahirttä, hakkuu salossa kaikuili ja ma laulelin ilovirttä.
Tuvanseinät mä kuvasin ja koristin ovipieltä, raidat ja risut ma perkailin ja niitin nokkoset tieltä.
Luulin tupani seisovan ja torjuvan tuulen töitä, ilonpäiviä oottelin ja keveitä kesä-öitä.
— Tuli ne syyskuun myrsky-yöt ja takavuodet ne kosti, repi ne kirjatun kattoni ja tupani ilmaan nosti.
Raunion kukkia poimin nyt ja sammal peittävi uksen; miksi ma kuvasin koruja vaan ja unohdin perustuksen?
Kullan kahleissa.
Näin minä kerran kultaista unta: taivaan räppänä tuprutti lunta, hiuteet ja rakeet ne rotkoihin vyörivät, hopeamarkkoina laaksoon ne pyörivät, siellä ne ihmiset hyöri ja hääri, rahoja ne suuriin tukkuihin kääri, helisevin taskuin ne toisiaan löivät, kultasilla kasoilla ne joivat ja söivät, rahoja laskivat harmajahapset, veli sysäs veljeä ja isäänsä lapset, kuka kahlas kullassa kainaloita myöden, kuka lepäs selällänsä rakeita syöden, unikekolukkari iloisena heräsi, Maaliman-Matti se konttiinsa keräsi.
Maalima ryysyistä kullaksi muuttui, sydämmet paatui ja rakkaus raukeni, kultaisen vasikan templit ne aukeni, juutalaiset itki ja kiskurit suuttui, pomot ne huonoja aikoja moitti. Hopeiset kirkonkellot ne soitti, pyhä oli päivä, jona lunta oli tullut ja köyhiä vain oli hullut. — — — — —
Unessa ma poimin, poimin ja kourin, heräsin hämärissä tyhjin kourin. Maaliman-Matin näin vieressäin ja sen penniä pyytävän näin.
Manan majoilla.
Taatan kuolo mun mieltäni painaa, unissa näin minä taatavainaan.
Miss' olet viipynyt vieraissa taata? "— Kiertänyt oon minä kaukaista maata."
Millaiset maat oli kulkeissa tuolla? — "Varjot ne vaeltavat, siellä ei kuolla."
Näitkö sa varjossa valoista kohtaa? — "Kaukainen saari se mereltä hohtaa."
Sinnekö levoton henkesi halaa? — "Sinne ma kerran soutelin salaa."
Näitkö sa lapsesi, sano hyvä taata! — "Sitä en, poikani, sanoa saata."
Maineen siivillä.
Matkan varrelta kummia kuulin maaliman veräjänsuista, porsailla vakoja kynnettiin ja hiirillä puitiin ruista.
Pappi se patusti kaalimaassa ja pikkupoikiaan syötti, pukki se saarnavirassa täyttyi ja säkkinsä suuta vyötti.
Kirkkoräystään tasalle nousi jokaisen ometan harja, kylvöheinässä laiskana laikkui jalosukuinen karja.
Vakanpohjalta näytti kuu, kun heilui tuhannet hännät, talosta taloon kolske kulki, kun mäiskyi kirnujen männät.
Linnut ne pilkasta pelästyi, ja ne kirkui keskellä soita, pihoilla tynnörit pyhiä piti ja ne tippui hunajavoita.
Siinäpä maassa ne kirnujat lauloi: "vie, metsä, sun uhrisi kypsä; tääll' olet, laulaja, tiellämme vaan, ota kiulu ja lypsä, lypsä!
Voi, teitä, itkevät laulajat, voi, ei ääntänne kuulla jaksa, toistenne virsiä matkitte vaan, ei pillinne penniä maksa!
Valtio itsekin kirnuu, näes, ja meitä se hädässä auttaa, meidän maasta jo viestit käyvät suurien salmien kautta.
Istuhan tynnörin harjalle vaan ja meidän lapsille soita, kuinka ne laivat kuljettaa sitä meidän hyvää voita!"
Oravan jäljillä.
Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja keinutti syntymäpuuta!
Se oli niin kelveä kerkillään, se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!
Yksi kulkija näki sen polullaan: — "mikä kirjava kiire on sulla?" — "Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan ja kirjava kiire on mulla!"
Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut muuta!
Vieraalla maalla.
Voi jos viikot vierisi ja koti kangastaisi, ikihyväks suostuisin ja hyvän mielen saisin!
Länteen päivä pyörivi tuon sinisillan rataa, sinne kurppa lepsattaa ja pienin mato mataa.
Lämmin se on lännen tuuli kalvehessa hongan, itä harmaan huolen tuo ja mustan pilvenlongan.
Idästä se susi käy ja siellä sanat syödään, kunnia on kulkemassa, rautoihin se lyödään.
Kotipuolen perukoilla syvemmät on rimmet, taivas siell' on korkeampi, luontevammat immet.
Sinne joet jouduttaa ja viittaa oksan haarat, täällä pillat piilevät ja monet matkan vaarat.
Siellä armas astuvi ja ikävissä itkee, myrttipuuta kastelee ja keltalehdet kitkee.
Voi jos sinne joutuisin, niin järvet kirkastuisi, puutkin juoksis mukana ja virret vilkastuisi.
Tähtien lentäessä.
Tähdet ne taivahan tarhoista tuikkaa railosta heleän uurteen, sinisessä valossa metsät uinuu hopeassa iltaisen huurteen, mitä ne tähdet merkinnee, tähdet ne syttyy ja sammuilee!
Kuulas on ilma ja kaunis on ilta, polulle varjot lankee, alenevat laaksot ja norot ne vaipuu sinisen sileään hankeen, hileet ne hämyssä kimmeltää, kulkuset kaukaa helistää.
Matkamiehiä resloissa rientää, hirnuvat hevoset laukkaa, ohitseni jalaksen säkenet sinkuu, kumeat kaviot paukkaa, harmaa kallio vastaan soi, metsä se nauravan kaijun toi.
Otavan tulet ne kaaressa hehkuu, utuhun singahti tähti, mitä minä aattelin, sitä min'en muista rinnasta huokaus lähti, aatos lensi niin kauvas pois, on kuin rinnassa joulu ois.
On kuin kirkkahat kasvot vilkuis taivahan akkunoista, huminassa urkujen kynttilät palaa, jäiset akkunat loistaa. Äitini sylistä mä nostan pään kyliä, kirkkoja kaukana nään.
Kotimatkalla.
Silloin kun rakkaasta kodista läksin, oli vihreä nurmi jo maassa, varsankello se kalkahti ja lintuset lauloi haassa.
Silloin kun rakkaasta kodista läksin, ei mieltäni pistänyt kauna, naapurin leilistä olutta join ja savusi iloinen sauna.
Silloin kun rakkaasta kodista läksin, en pelännyt polulla kyytä, raitilla vakavat vaarit kulki ja kyseli kulkuni syytä.
Nyt olen kulkenut kuusianne ja kunnian houreessa maannut, mitä ma maineessa lauloinkaan, olen veijariveljille jaannut.
Ei ole saunahan kutsuttu eikä pitkän pöydän päähän, taipaleelle on viitattu ja talven purevaan säähän.
Kahlasin kinosten koloihin, kun korskat ajeli reessä, tulin minä tuuman eteenpäin, kun lankesin silmät veessä.
En ole sentään säälinsäyseä, enkä ma taloon näänny, vapaa ma olen kuin taivaan lintu, kun kotiini taasen käännyn.
Kotini kulmilta vastatuuli nyt polttaen poveeni puskee, lehdosta laulu on kaikonnut ja lehti on kellanruskee.
Eikö jo näy sitä harjua, josta näkyy kotini kirkko, kutsuuko kirkkaat huomenkellot ja kiiltääkö ristin nirkko?
Siellä mä pääsisin pöydän päähän ja ystävät saunaan veisi, matkasta kaskuja kerrottais ja sydämmet lämpeneisi.
Tulo kotikylään.
Hyvää iltaa paimenelle, et tutuksi minua tunne! "Hyvää iltaa tulijalle, ei silmäni sinua tunne!"
Tuossapa lehto on kuurassa, johon varsan vietiin liekaan, riihiraunion seinän takaa sumuinen lampi vilkkuu, kylässä kuolonhiljaa on, vain aidalta kukko kiekaa, kodalla tyhjät pääskysen pesät suvisia suloja ilkkuu. Metsä on juuria, kantoja täynnä ja harju on köyhän kalju, päivä se on kuin häpeissään ja kuukin on niin valju.
Miss' on kaunis kuusikkoni, joka kasvoi ylinnä muita? — "Taisi ne kaataa rahalliset miehet suuria tukklpuita!"
Talosta kuuluu virren pätkä ja heiluu jo ruokakellot, lapset lelunsa heittävät ja seisovat sormi suussa, luhdit on poissa, saunat on uudet ja laajemmat on pellot, portaalla harmaa Tellu herää ja kasi se istuu puussa. Pirtissä väki jo illastaa ja pöydällä höyryää huttu, miniä vieras on, neidot uudet ja moni on vanha ja tuttu.
Hyvää iltaa isännälle, kas pankoll' on vielä vaari, anna kättä kävijälle, kuin oisi nyt mittumaari!
Mistäkö tullaan? Maaliman mailta, missä on läyli olla, taival on tallattu, Kyöpelit käyty ja nähty sen seitsemät kummat, vilu on mainehen portailla ja kuninkaan kartanolla, virrassa vesi on suolainen ja sorsat ne siellä on tummat. Ylinnä maaliman tahko se pyörii ja maata ja vettä se viiltää, mahtajat vääntää, kansat kiljuu ja helisevät harput kiiltää.
Mistä olet neito nuori, ma lähteelles tahtoisin tulla, katsoisin sinua muistaakseni ja jano on kovin mulla.
Turolla tuolla ma hilastelin ja päremyllyjä laitoin, notkuvan koivun latvasta katselin selkien sinistä pintaa, tuosta ma kullalle ensikerran lemmenlehden taitoin, silloin en kysynyt sydämmen syitä, en ontuvan onnen hintaa. Missä on vanha laulajaveikkoni, lauloi se ennen aina? — "Lähtölaulunsa vappuna soitti, jo nukahti helluntaina!"
Hyvää iltaa mummo kulta, miss' äitini vanha lienee? — "Äitisi sairaana rukoilee ja siskoista tuuli tiennee!"
Onnen ovella.
Äiti.
Kuka se ulkona kolkuttaa, kun ilta on sysimusta?
Kulkuripoika.
Eksynyt vieras kulkija vaan, joka etsivi vaimennusta!
Äiti.
Käänny taloihin rikkaampiin, ei elämän leipää oo mulla!
Kulkuripoika.
Anna mun kättäni lämmittää ja vilusta valohon tulla!
Äiti.
Ken sinä lienetkin, sisähän käy, mut poikaani vuode vuottaa.
Kulkuripoika.
Pyhä sun vuoteesi pojalle lie, mut tokko hän tähtihin luottaa!
Äiti.
Lupasi poikani lähteissään viel' loistossa palaavansa.
Kulkuripoika.
Ei sun poikasi loistossa käy, tais eksyä kulkeissansa, poikas on köyhempi varpuakin ja kummina kerjurilasten.
Äiti.
Kun viluvarpuni palais vaan, niin lämpenis rintaa vasten.
Kulkuripoika.
Äitini, äitini, poikasi oon, älä heitä helmasi lasta!
Äiti.
Poikani, poikani, missä sa oot, sinä tulet kuin taivahasta!
Rakkauden ha'ussa.
Ma lähdin kuin iloihin ikuisiin ja kiertelin monta vuotta, ma etsin rakasta ystävää ja aina ma etsin suotta.
Ja moni oli kukka kuultava noilla elämän mairemailla, vahakukiksi aina ne huomasin, ne olivat tuoksua vailla.
Oli neidoilla tuntehen tulukset, mut tulesta huono huoli, oli povet kuin marjamättähät, mut sydäntä vaan oli puoli.
Ma palasin taatani tupahan, tulet tuikkivat akkunasta, siell' äitini vanha kehräili ja kauvan kaipasi lasta.
Hän kehräsi muiston lankojaan ja salasi kyyneltänsä ja poikansa polkuja valaisten hän kurotti kynttilänsä.
Näin valossa varren vanhenneen, hän hoippui tuessa sauvan, näin harmaissa silmissä rakkauden, jota etsinyt olin niin kauvan.
Kotona.
Ma muistelen kulkuni vaiheita kuin eilistä unta ne oisi, ja on kuin hopeassa huurtehen ne muistojen kelloina soisi.
Näen vuoret, laaksot ja kaupungit, näen saleja, sokkeloita, näen tummien silmien hehkuja ja vetreitä vartaloita.
Ma katselen sieluni syvyyksiin kuin syvään ja synkkään kaivoon; taas aavalla merellä ajelen, jossa hillitön himo raivoo.
Näen pimeät aaltojen onkalot, kun pilvet päälläni riehtoi, ma kuuntelen hurjia huutoja, jotka elämän vaahtoon mun kiehtoi.
Ne himmeten haituvat huminaan ja on kuin ma rannalle uisin ja nousisin päivän kummuille ja eloni tasaantuisi.
Käyn kirves olalla metsähän ja kaukana meri pauhaa, salo on kuin morsiusharsossaan ja talvi on leppeän lauha.
Ma veistelen uudismökkiä, johon vanhan äitini saatan, ma vyörytän pilviä, kantoja ja ma kynnän ja käännän maata.
Ma rakennan uuden maaliman tämän maalimanrannan laitaan ja työssä ma tahdon unhoittaa ja kulkea polkua kaitaa.
Ma veistän, veistän ja laulelen ja huurteinen huone kaikaa, mut kuinka ne lastut lentääkin, niin kaipaan kulkuriaikaa.