III.

Silkkisiteissä.

Hän kulki kuin vaeltava teini käy, nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet ja oppia otsassa, jumala ties, hän hymyilee niinkuin maaliman mies, ei kulkijaluontoa herrassa näy, sillä hällä on uudet aatteet.

Hän hylkäsi maantietapansa pois ja siintävään silkkikuoreen ne peitti, hän on oppinut ontosti nauramaan ja sutten parissa ulvomaan, mut on kuin katseensa laimea ois, kun ojaan hän haaveensa heitti.

Hän herraslauluja laulelee ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä, niin hienossa humussa kuluvi yö, on päivän hupina joskus työ; hän mieronmiehiä karttelee ja väistyvi rahvaan tieltä.

Naamiosalissa.

Hän astui naamiosalihin, jossa kimmelsi katto ja seinä ja kaaresti hieno seura. Hän narrinutussaan teikaroi, sotaherrana lammas prameili, kävi piispana jalopeura ja naiset ne liehuivat enkeleinä, tekopiru se pillihin puhalsi ja hiilihangolla tahtia toisti ja ylinnä kukkien kuningatar, sinisiipinen enkeli loisti. Hän astui sen sinisen enkelin luo ja heilui kuin tuuliviiri, sanat käheät kimposi kurkustaan: sinä tääll' olet myöskin, Siiri!

Silmästä silmään.

Sua rakastan kuin ennenkin, kuin ihanaa virvatulta, ma unta nään, ma unta nään, älä vie sitä unelmaa multa. Voi, rakastanko ma silmiäs vaan ja niissäkö sielusi palaa, jos tietäisin, jos tietäisin, mitä kiehtova katse salaa? Ma rakastan silmiäs noita kuin öisiä salamoita, jotka kulkurimatkoja ohjaa, ma katselen silmiäs noita ja selvitän ongelmoita, enkä näe minä koskaan pohjaa.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen, sinä olet niin liukas ja lieto, mut kuinka sen nuoren sydämmes lie, vain tuulella siit' on tieto.

Minä kultaista perhoa pyytelin ja kulutin aikani hukkaan, yli suuren metsän perhoni lens ja kiiteli kukasta kukkaan.

Sua hain minä pitkiltä pihoilta, sinä olit mun toivoni kirkkain, helolamppujen hohteessa nään sinun taas iloparvessa heinäsirkkain.

Voi, muistatko?

Voi, muistatko lehdon ja lammin veen, myös koivun ja mättään sen alla, siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen käen kukkuuta kuuntelemalla?

Minä pensaan takaa ryntäilin ja sun itkusi minua moitti ja hämmillä mielin ma vaikenin ja silloinkos nauru sun voitti.

Se naurusi lempeän tuoksun sai, sinä olit niin veikeän uhkee, sua lammin ulpuhun vertasin kai, joka aaltojen kuohusta puhkee.

Ja sille sa rennosti naurelit taas ja katselit viekkahasti, se ilta se toivoni tomuun kaas, — minä saatoin sun portille asti. —

Ma muistan sen koivun ja lammin veen, viel' entiset naurusi soivat, minä mokoma toivioretkiä teen, sua teikarit liehakoivat.

Itke ihana!

Itke ihana, itke taas kuin itkit sa ennen illoin, surusi syy olis lempesi syy ja kaunein olisit silloin!

Itkusi suolat silitän pois ja hellään unehen tuudin, iltatuuli se viuhkasi on ja pilvi se on sun uudin.

Unten maita kun matkaisit, ois hymyä ihana muisto, polvilla pulmuni herätä sais ja lauluista kaikuis puisto.

Ma tahdon heittää sen naamarin.

Ma tahdon heittää sen naamarin ja olla suora ja hellä, ma tahdon ilolla tunnustaa, mitä mulla on sydämmellä.

Hän istuu siinä kuin odottais mun tunteeni huumausta ja siksi ma huultani puristan ja siksi on naamari musta.

Hän raotti naamarin reunaa vaan, ma katselin katselemalla, ma tuijotin tummaa katsettaan, oli naamari naamarin alla.

Aiheen hakija.

Tuli luokseni hieno ja hintelä mies, joka viiksenalkuja nyppi, hän hihitti, hykersi käsiään ja naisten hameissa hyppi.

Hän pisti otsansa ryppyihin kuin Shakespeare vainaalta näyttäis, hän pudisti pientä rintaansa kuin kolme kyynärää täyttäis.

"Hm" sanoi hän lasia kilistäin, "surunäytelmän aihe on mulla, viis virstaa mulla jo sanoja on, vaan henki ei tahdo tulla.

Ja siinä on prinssit ja prinsessat, mut anteeksi… täytyy jo mennä, tuolla nurkassa paksun aiheen näin, voi, ettei se pois vaan lennä!"

Hän sukelsi hännystakkeihin, joka nurkkaan hän juosta viisti, hän helisti kärpäisläppäänsä ja aiheilta niskat niisti.

Kuin nuoren ruovon sun notkistan.

Kuin nuoren ruovon sun notkistan ja polvilleni sinut painan, sun täytyy minua rakastaa, sillä sua minä rakastin aina!

Sun kätteni pihtiin kietaisen ja imen sun huultesi mettä, sun silmies säihkyä ahnehdin, vaikka vuotais ne vihaista vettä!

Ma tahtoisin rajuksi rakkauden kuin oisi se tulitusta; — mut kylmästi sinulle kujertelen, eikä oo mulla uskallusta.

Keskellä karkeloa.

Ja piru se on niin leikkisä mies, se on muuttanut muotoansa, punatöyhtö sen vallast' on jälellä vaan, sit' ei enään pelkää kansa, se hunningoille on joutunut kai ja ravistunut on sen huilu; minä Siirini kanssa leijun vaan ja allamme kiiltää kuilu. Ma kuiskasin keskellä karkelon: näin tahtoisin liehua aina! Hän hengitti raskaasti sivullain: voi, älä sinä kättäni paina!

Suo suojaisin.

Sua Siirini, Siirini suojaisin kuin maanmies suojaa pienen pääskyn pesää, se pääsky touvon taiat taloon tuo ja laulaa sitten pitkin kesää!

Voi, tule, tule luoksen lintusein, ma kauvan ootin toukopääskyäni, se huolet huojentaisi lauluillaan ja soitteleisi lemmestäni!

Jos syyskuun myrskyt veiskin sun pois ja muita maita kiertäis laulus taika, en yksin jäis, ois muisto mullakin, ois kerran ollut kesä-aika.

Narrin kannel.

Ma soittelin narrin kanneltain, sitä elämän humupuolta, ma kuulin sun kuivasti huokaavan, sinä sanoit mun soittoni vaativan sitä elämän syvää huolta.

Ja huolet ne tulivat itsestään, en sinua niistä ma kiitä; kun soittelin haikeita laulujain, sinä nauroit vain, sinä nauroit vain ja hauskoiksi kehuit niitä. —

Narrin lauluja.

1.

Ma suurten pöydiltä liemen latkin, ma maantieojassa synnyin kai ja mahtimiestä ma tässä matkin, ja tuossa porvari nauraa sai.

Ja suru vieri ja kyynel kirkas, näin kansan nuoren ja suruisen, "hei, heitä, keisari, tuhma virkas!" hän nauroi patjoilla hyllyen.

On sukkeluuteni totta puoli, lie lehtolapsi se tuhmuuden, mut suuri yleisö siit' ei huoli, se nauraa — omille vioillen.

2.

Narrissa on narrin leima, siksi se hupsuna kulkea saa, moni viisas on narrin kaima, vaikka hän tiukunsa piiloittaa. Narri on viisas kujeillaan, kaikki kai ollaan narreja vaan.

Viuhkain liehuessa.

Sun luonasi kaikki liehakoi, se maaliman maire ja ilve soi ja silkit kahisee ja kengät viiltää ja liekit lehahtaa ja ruunut kiiltää, ma seison nurkassa täynnä tulta ja yhtä katsetta kerjään sulta, sun viuhkas viileän muille suo, mut jäisen viiman se mulle tuo.

Voi, olisiko surua silmissäs.

Voi, olisiko surua silmissäs, vai harminko harmaa häimä, vai olisiko itkua äänessäs tai linnun vilkasta vitinää, kun nousevi uusi päivä!

Ja hiipikö kompaisten sanojeni kyy sun sydämmesi ihmetarhaan ja oliko se mustan lempeni syy, että kaikessa kauniissa valhetta nään ja oikkujen orjana harhaan!

Kuvastimen edessä.

Sivukammion suojaan ma pakenen ja seison kuvastimen eessä, mies vieras lasista virnuilee kuin sillä ois silmät veessä.

Se mies on tuttu jo vanhastaan, mut missä sen näin sekä milloin? Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin, sitä miestä ma kavahdin silloin.

Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen: en tee minä mitään pahaa, ma kullalle arkun ostaisin ja siihen ma pyytäisin rahaa.

Minä olen kuin sulho ja morsian, — se hassulta kuuluu varmaan, pilapuheita vain ne on surevan, joka menetti nuoren armaan. —

"Sinä kumma mies, sinä houraat vaan tai joit sinä liiaksi viinaa!" Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan, mut tuska se tulena piinaa.

"Kai elämä sun polttosi parantaa ja loppuu se vaiva ja huoli!" Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen, mikä minussa eilen kuoli.

Sen vanhan lemmen ma hautaisin ja peijaisia minä joisin, ma alkaisin elämäni uudestaan ja ehkä se ehjetä voisi. —

— Katulyhdyn valossa kasvonsa näin, näin silmänsä harmaan kalvon, ne silmät ma usein unissa nään ja yöllä, kun valotta valvon.

Sinä aijot mun hyljätä.

Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen, sit' ei naamaris enään peitä, ma epäilen entistä hyvyyttäs ja ma epäilen enkeleitä.

Sinä olit mun sydämmeni morsian, sun jätän kuin iloisen lesken. — Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs: joko lähdet iloista kesken?

Miksi viivyn?

Miksi viivyn ja miksi houraan, reppu selkään ja sauva kouraan, tääll' en viihtyä enään vois? Miksi katselen akkunoita, missä liukuvi vartaloita, ilmaa tahdon ja tahdon pois!

Tahdon etsiä honkapuita, metsäkansaa ja seikkailuita, miss' ei tapojen orjaa näy, lokit kirkuu ja vailla paulaa meri yltiöpäänä laulaa, siellä aalloissa aatos käy.

Tulkaa kumppanit, mieron veikot, tulkaa keijut ja vuorten peikot maantienuotion valohon, leilit kiertää ja surut niellään, kulkuneidot ne notkuu tiellään, metsä nauraa ja lämmin on!