II.

Koskelle tulo.

Hän pimeällä polulla seisahtui, hän kuuli niin kumman pauhun, hän lähti sen kutsua kuulemaan, näki vuorelta lauhkean laaksomaan läpi utuisen kaskisauhun.

Ja koski se laaksossa lauleli, se sumussa, humussa hylly', sen kyljessä katajat kahisten ui ja sen hopeaniskalle kouristui tän vihreä, vanha mylly.

Hän sillankorvassa palavan näki usean olkilyhteen, oluttynnörit pihalla punoitti, pitovieraat sillalle hoipersi ja ne nauraen lyöttyi yhteen.

Kuu metsikön rantaa souteli, sitä uninen halli haukkui, joen suistosta hiipivä hirvi joi, kuu otsasarvia hopeoi, tuliluikut myllyltä paukkui.

Oven aukosta höyryä tupruili, tuvan telme se ilman täytti, tuli kulkuri koskelle laulellen ja myllärin mies ryhyselkäinen se varjosta hampaita näytti.

Myllärin neito.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat ratisten käy, ne kultajyviä jauhaa, eikä myllärin neitoa näy.

Ja myllärin nuori neito se paasilla hyppeli vaan ja monikin viljon veito kävi neitosta kosimaan.

Ne hiippakääseissä kiikkui, ne tarjoili talojaan ja jalan ne maantiellä liikkui ja kantoivat kihlojaan.

Se myllärin renkiruho vei myllylle säkkinsä ja silmistä tuikahti tuho, hän salasi lempensä.

Mut neito se ulpuna kukki ja soimasi sydäntään ja se ahne myllärin ukki se tyrkytti tytärtään.

Niin himmeni silmä seijas, niin vaaleni neitonen, rikas kulkijapoika sen veijas ja antoi sormuksen.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat kumisten käy, ja mylly se rahaa jauhaa, mut onnea siellä ei näy.

Limokujassa.

Tule limokujaan, miss' on nuori parvi, älä kysy kenen häitä juodaan, lienet lauluniekka, ota olutsarvi, kivikellarista uutta tuodaan! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Kysy lainehelta, miksi itkee ranta, — juo ja sulattele rintas jäätä! — Luhdin solass' oisit nähnyt morsianta, itki, suki surullista päätä! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Sieltä alas astui helykruunussansa niinkuin lumipilvi säteissänsä, kosken poika soitti suurta kanneltansa, nurmi nuokkui silkkiliepeillänsä. Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Mitä mylläristä? Siitä tarut toiset, nälkävuodet sille kultaa kantoi, karjaa kuljetteli talolliset, loiset, jauhotynnörin hän niukan antoi. Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Arkun pohjat kiiltää myllysillan alla, älä sinne katso, juodaan aamuun saakka, lienet lauluniekka, laula laulamalla kuinka helykruunukin on taakka! Maista, juo ja nauti, naura haarikalle, kerran tulee tauti, joka pitopöydän alle suuren salakuopan kaivaa!

Häitä kuokkimassa.

Miksi häihin iloisiin mun tänne piti tulla, kun sen toisen morsian vain mielessä on multa?

Morsian se kuva on mun lapsuusystävästä, äänen hellän, hellän ma kuulen hälinästä.

Sirkut oli silmät sen kuin päivän vanhan vuokon, varsi laikkui valloillaan kuin kailarannan ruoko.

Noin se katsoi keinuessa keskilattialla, piti kättä poskellaan kun istui ikkunalla.

Ystävinä yhdyttiin ja juostiin helkamäissä, ennenkuin sen tiesikään, jo käytiin käsikäissä.

Rakkaus se raukeni kuin niittypuron juoksu, vaan ei mene mielestäni lehdon iltatuoksu.

Sinun katson kauniimmaksi, sinussa on tulta, sinua ma rakastelen, vaikk' oot toisen kulta.

Anna suuta suurukseksi, iltaseksi kättä, tämä on hullun humalaa ja unimyrkyn mettä!

Paina lemmen paljetta ja kohenna sen hiiltä, paina sillä sormellasi, jossa sormus kiittää!

Tulikukat tuoksahtaa ja lyövät säkenöitä, valaisevat häitäsi ja näitä ilon öitä.

Huumeessa.

Ovensuussa hän seisoi kummissaan, näyn luuli hän unelmaksi, sadun hirven näki hän kruunussaan, joka muuttui prinsessaksi. Ja hän oli kuin huumeissansa ja maltaista, maireesta kiihtyen tuvan perälle notkui hän hyräillen ja sysäsi syrjään kansan.

Hän tuijotti silmihin sinisiin, jotka salaista paloa kaihtoi ja sukulaismaljoja maisteltiin, hän tulijaissanoja vaihtoi; taas ihmisten parissa hän viihtyi, ja oli kuin hongat soineet ois, he kahden kulkivat lehtoon pois, missä hehkeät liitot kiihtyi.

Ja oli kuin olisi lauennut käsiranteita kihnaava köysi, hän laulajaneittä oli kuulostanut ja nyt hän sen vihdoin löysi. Taas purona pulppui virsi, taas hymyili elämä autio ja hän nousi kuin lumesta kontio, kun sulavi keväinen kirsi.

Suorannan ruususta lauloi hän vaan, jolle kulkija tarjosi kättään, jota koskaan ei voinut unhoittaa, mut köyhänä täytyi jättää. Niin heräsi katkera henki, hän näki nyt villityn morsiamen ja takaa kuuli hän kirouksen, siellä seisoi myllärinrenki.

Myllärinrengin laulu.

Voi, iloinen, nuori nainen on elämän leivän särvin, se on päivän paahtaman takamaan noron notkossa piilevä järvi.

Hän oli kuin päivänpaiste ja ilosta silmäni kastui, tienvarrelle heitti hän katsomaan, kun iloiten vihille astui.

Miks hilpeä helosilmä sa silmiisi katsoa annoit, olit kaunis kuin alttarinenkeli, mut toiselle kätesi vannoit?

Nyt sajasneitoset pilkkaa kas, kosijapoikaa reimaa, joka kutsuvi närhin äänellään ja kyttyrällänsä keimaa! —

Kun hämärtää pitkä päivä, sen ilkkuvan naurun kuulen ja aittani pimeellä seinällä ma puukkoni välkkyvän luulen.

Ja musta metsä se nauraa, kun katselen tähtitarhaa, ma juhannuskukkaani muistelen ja luhtinsa ovelle harhaan.

Sillä iloinen, nuori nainen on myllärinrengin särvin ja rakkaus se on pettävä kuin kevätjäinen järvi.

Hääpolska.

(Sävel: hyppään, tanssaan kultani kanssa että on lakki kallellaan.)

Taas on koossa nuori kansa, sillä on mieli rennollaan, morsian harsohunnussansa sulhastansa katsoo vaan. :,: Lystimpää kuin näissä häissä olisiko ollut milloinkaan! :,:

Voi, tämän kansan kauneutta, kuinka se liukuu ja luikertaa, voi, sitä silmän kirkkautta, nurkasta viulu kun vingahtaa! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukahtaa! :,:

Katsohan meidän puhemiestä, uudessa paidassa höyryilee, pallona pyörii märkänä hiestä, sukkansa säärillä lyllyilee, :,: polvia heittää laipiolle, hiirennahkoja näyttelee! :,:

[hiirennahkoja = puhemisrahoja]

Sulho se on kuin rannan viita juhannuksen aikana; poijes pojat se vanha riita, sulhasta täytyy nostella, :,: kultansa kotiin kuljettaa se silkkisessä kuomussa! :,:

Morsian on kuin tuomenterttu viheriäisellä varvulla, poika se lensi kuin kiivas kerttu, otti sen illalla ilolla, :,: otti sen oksalta ylimmältä, sirkutti sille polulta! :,:

Morsian on kuin saksanviini, yljän yrtti se vihannoi, ken sen nyt saa sokkona kiini, morsiustanssihin päästä voi, :,: silloinpa näitten häitten telme kirkonaitaan asti soi! :,:

Minä sitä lennän kultani kanssa vaikk' olen halpa kuokkuri, koskahan ystävä kruunussansa omaksensa ottavi! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukkuvi! :,:

Unelmissa.

Kun käännyt kisoissa eessäni, sun nostan sykkivään syliin, sua suutelen kihlareessäni, näin mennään metsiin ja kyliin ja pakkaisviimojen vinkuessa ja sutten luhdalla ulvoessa, häämatka alkavi vallaton, soi nauru kopseessa kavion.

Ma tartun onneni ohjihin ja helmiruoskani läiskyy, ma katson silmies pohjihin, kun revontulet ne räiskyy; ja katsos kuinka ne orhit laukkaa ja lumi sinkoo ja hanki paukkaa, kas taivaan tähdetkin ilakoi, ja talven valkoiset kellot soi!

Hoi, varsat juoskatte nopeaan kuin varjot aavalle leijaa, pois salon huurteiseen hopeaan sun laulaen vien, heleijaa; on piilopirttini siellä mulla, ei ihmispolkuja sinne tulla, häävuoteen untuihin peitän sun ja silloin, silloin sa olet mun!

Pöytälaulu.

En ma sanatulvaa säästä, laulan pitkän pöydän päästä näistä pidoista hyvistä, rymyryypyistä syvistä, koska nyt lauluja suositaan saloilla Suomenmaan.

Tääll' on kaunis juomakansa niinkuin kukka kuoressansa, humuhuilujen remuissa, juhlapaistien lemuissa haarikat kädestä käteen käy, eikä ne loppuvan näy.

Tääll' on syöty sekä juotu, pötyä on pöytään tuotu tässä seurassa jalossa, tässä kuulussa talossa, joska nyt sarkkani pohjaan juon, illalle ilon suon.

Tuskin pienet sanat riittää, emäntää kun alan kiittää, joka varahin heräsi, kansan juhlihin keräsi, hänelle parissa ystäväin viritin virren näin.

Hän riisti piiristä morsiamen.

Hän riisti piiristä morsiamen kuin oisi hän omissa häissään, hän huusi ja orhia selkään löi kuin oisi hän ollut päissään. Mut nuoteet tuvasta juoksivat ja ne orhin suitsihin tarttui, hän huitoi, löi sekä riuhtasi, mut joukkoa kimppuunsa karttui. Se mylläri juoksi kuin järjiltä ois ja tulet ne tuvasta sammui, humuveikot hokivat aseitaan ja läävästä karja ammui; ja kärryt ja valjaat kaadettiin, missä kiristyi ottelun piiri ja ullakkoportaat kumahti, oluttynnörit koskeen kiiri. Hän kirmaisi niinkuin otus voi, jota polttavat pihdit pistää, hän temmelsi myllypihalla, eikä enään huolinut mistään. Mut myllärin renki kuin saukkona nous ja puukko sen hampaissa kiilsi, tasajalkaa hyppi hän piilostaan ja syviä piiruja viilsi. Yli sillan kulkija heitettiin ja ne honkaporttinsa sulki, hän juoksi, kaatui ja juoksi taas ja rintaa painoi kuin suuri paas, kuun varjoon hän vuorille kulki. Hän kuuli kuin kaukaista huminaa, niin kelmeenä paistoi poski ja metsät suhisi surujaan ja pauhasi kumea koski.

Häistäpalaaja.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa ma pakenen suurille saloille pois, en saa minä laakossa rauhaa, voi, etten sen ääntä ma kuullut ois!

Sen kihoissa kiljuvi vaahtopäitä, ne kiljuu mun suuresta surustain, kun katselin ystävän häitä ja turhaan sen lenseetä katsetta hain.

Ma muistan ne nuoruuden pääsiäishetket, ma muistan ne kinkeriretket, kun keinut ja kiekot ne vauhtiin sai, kun arkikin oli kuin sunnuntai.

En enään sun silmiisi katsoa saata, en enään sun ääntäsi etsiä saa, nyt kiertelen vierasta maata, että voisin sun iäti unhoittaa.

Ma kuulen vielä sen häätalon telmeen, hän silkissä loisti mun silmissäin ja poskensa oli niin kelmee kuin kerran sen kuutamoiltana näin.

Ma aijoin sun elämän juhlihin johtaa ja saattaa sun kirkonalttarin luo, missä punainen sametti hohtaa ja siunaus kätemme liittyä suo.

Ma oisin sun uudispirttihin vienyt ja tupani tuoksuksi aattelin sun, voi, oisin ma silloin tiennyt, että, ihana ystävä, hyljäsit mun.

Jos maalimaan minne nyt kullatta kuljen tai uuden ystävän vierehen jään, jos yöllä ma silmäni suljen, niin sieluni silmällä aina sun nään.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa, ja on kuin sen holoissa horna sois, en saa minä laaksossa rauhaa, voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!