TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI

Kun kynän ensin otin kätehen' Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en, Ett' tulis siitä kirja tämänlainen: Sen toisin olin suunnitellut vainen. Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla, Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.

Se kävi näin: Kun kerran evankelin Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin, Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin' Jo alkoi verhoutua vertauksiin. Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti, Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti, Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita, Kuin ahjon sydet syytää kipunoita. Ei, aattelin, jos näin te taajenette, Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette Te malta määrääkään, ja kirja, jolla Hyv' alku on, ois pian turmiolla.

Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi: En naapurien huvitukseks', en, Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.

Ei muuta mulla mieless' ollutkaan. Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan. Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut, Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.

Ilomielin kynä paperille siirtyi, Ja aattehet ne siihen pian piirtyi. Kun metodi oi' selvä sekä kuosi, Niin puistellen ne paperille vuosi Mun kynästäin. Ja niinpä nyt On kirja tähän kokoon syntynyt.

Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin, Se kelpaako, vai onko tuomittapa. Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa"; Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään". "Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".

Ma olin ymmällä, mut mietin sitten: Kun noin te eri tavoin harkitsitten, Niin pränttiin vainenkin se saakohon; Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.

Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän, Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän. Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään, Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.

Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi, Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.

Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen, Mä sanon: enhän moiti teitä, en. Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte Te tuomionne, kunnes itse näätte.

Sit' elles lue, jätä ilman muuta; Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta. Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt, Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.

Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä? Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä? Jos valkea pilvi veden kieltää milloin, Niin vettä tuopi musta pilvi silloin. Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan Hopeiset helmet maata kastamaan, Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa: Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa; Et toisesta siin' erota sä toista. Maa janoissansa veden ottaa noista, Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi, Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.

Te tiedätte, mitenkä kalamies, Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties. Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela. Mut väliin kala onkeen ota ei, Mies turhaan verkotkin ja velat vei. Hän kätens' silloin kiven alle töytää, Ja koura kalan niskaan kenties löytää.

Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan: Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon. [Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti. Samoin meilläkin takavuosina oltiin "keppitetrissä". Suomentajan muist.] Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon; Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä, Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä. Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään, Mut turhaan, — saalis yhä vaan on tiessään.

Jos helmi piilee päässä sammakon, [Ennen vanhaan luultiin, että sammakon päässä on kivi, peräti tenhoisa parannus- ja taikakeino. Suomentajan muist.] Jos kuoressa se osterinkin on, Jos sellaist' olennoll' on epatolla, Mi kultaa kalliimp' on, — ken malttais olla (Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin, Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä, Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä, Sisältää jotain sellaistakin, mistä Voi hyvää saada, saada miettimistä.

"Mut kirjanne tää tokko kestää voisi, Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"

Mitenkä? Onko hämärää se, vai? "Siin' asiat verhon alla ilmoittai", Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki, Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki. "Mut niiltä pohjaa puuttuu. Myönnä siekin: Metaforat [Kuvakielin lausutut sanat. Suomentajan muist.] ne heikon harhaan viekin."

Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi, Ken jumalallisista kirjoittaapi. Metaforani muka pohjaa vailla? Mut ennen muinoinhan samalla lailla Näin teki itse Herran evankeli: Kuvin ja merkein sekin saarnaeli. Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden, Elleihän korkein viisaus hänen nähden Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat: Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha Ja linnut, leivät, uhrikaritsat; Mitä Herra niissä haastaa. Autasta, Ken valon niistä saa, o armon lasta!

[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin uhreihin silmukset ja vaarnat: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; — kauriit: 3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; — vuohet: 3 Mos. 1: 10; 22: 19; — hiehot: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; — oinaat: 2 Mos. 29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; — linnut: 3 Mos. 14: 4-39; leivät, uhrikaritsat: 2 Mos. 12: 7, 8.]

Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa: Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa. Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu. Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu. Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaan Ja paljon hyvää riistää sielultaan.

On häämeiss' sanoissani totuus mulla, Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.

Kuvissa saarnat profetainkin olit. Ken näin myös Kristuksen ja apostolit Vain käsittää, hän selvään huomaa kyllä: Se puku totuudell' on nytkin yllä.

Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri, Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri, Himmeihin kuviin, vertauksihin Puheensa pukee, mutta sittenkin Juur' siitä säde säihkyy, valo saapi, Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.

Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niin Hän piirteit' tummempia nähdä vois siin' Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hällä Piirteitä pahoja ois näkösällä.

Kun eessä oikean mielen miesten oisi Tuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin: Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsis Kuin hänen valheens' hopealippahiss'. [Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiin Efesossa. (Ap. 19: 24).] Niin totuus, kapaloissai harkintaa Ain' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa, Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaa Se nöyräksi ja muistohonkin laittaa Se täytteet, mielikuvat tyynnytellen, Levottomuutta samoin lauhdutellen.

On Timoteuksen määrä: selvä sana, Pois jutut. Kova Paavali kumminkana Ei missään häntä kiellä haastamasta Myös vertauksin. Niissä säilyy vasta Se kulta, helmet, kalliit kivet aivan, Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.

Viel' yksi sana vaan, o Herran mies! Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties, Ett' oisi kirja asuun toiseen tullut Tai ett' ois puhe selvempää siin' ollut? Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sitten Jo väistynkin pois eestä väittäjitten.

1. Ei metodillein kieltoa lie säätty. Ei sanat, asiat ole siinä väätty. En lukijaa vie harhaan. Vertauskuvat Ne ilman kulmikkuutta luonteutuvat. Siin' aherran ma puolin sekä toisin, Vain totuutta kuink' edistää ma voisin. Vai kielto? Ei; on mulla lupa myös (Esimerkit malta miesten, jotka työss' Ja sanoissaan teki Herran tahdon mukaan Paremmin kuin juur' nykyisistä kukaan) On lupa haastaa näin, näin selitellä Sinulle, mikä korkeint' ihmisellä.

2. Mies moni jalo usein kirjoittaa Dialogin tapaan. Siit' ei keltään saa Hän moitetta. Mut totuutta jos milloin Hän loukkaa — taitoineen mies olkoon silloin Kirottu. Anna totuuden vain tulla Ja sydän särkeä sulia sekä mulla Kuin tahtoo Herra. Kenties miten vielä — Paremmin kuin ens'-kynnön neuvon tiellä [Vrt. Jes. 28: 24-26. Suomentajan muist.] — Sun heikko kynäs piirroksia piirtää, Mi maasta mielen taivaallisiin siirtää.

3. Näin usein käyttää pyhä kirjakin Juur' samaa tapaa: kuvat siinäkin Ne vuoroin todistaa ja vuoroin kysyy, Mut totuus kullankirkasna vain pysyy Ain' ennellään. Näin loistoaan se luokoon Ja valosäteens' säihkyellä suokoon! Nyt kynän kytken pois, mut ennen tätä Mä näytän kirjan hyödyn. Sitten jätän Sen sekä sun Sen huomaan, joka saa Maast' ylös heikon, lujan lannistaa.

Tää kirja sulle miehen osoittaapi, Mi palkintoa ikuist' tavoittaapi, Se kertoo, mist' on mies ja minne käkee, Mi tekemättä jää ja mitä tekee, Mitenkä mies vain juoksemistaan juoksee, Ja vihdoin Kunnian Portin pääsee luokse.

Se näyttää myös: mon' ikäns' kaiken koittaa, Kuin tahtois kruunun pysyväisen voittaa, Se näyttää myös: miks' pahenee hän työhön Ja mieletönnä nukkuu kuolon yöhön.

Tää kirja vaeltamaan sunkin saa, Sen neuvoja jos tahdot noudattaa. Se pyhää maata kohti johtaa sua, Sen johdoista jos tahdot opastua. Se laiskan herättää, tarmolla täyttää Ja kuvat armaat sokealle näyttää.

Pidätkö mistään suurest', arvoisesta? Ja satuun suljetusta totuudesta? Oot unhoisa; pyrjitkö muisteluun Alusta vuoden — loppuun joulukuun? Nää kuvat takkiaisna sinuun tarttuu Ja lohdutukseks' avuttoman varttuu.

Näin kirja tää on pantu kuvakieleen: Jott' asiat kiintyis huolettoman mieleen. Se outoa lie, mut piirtein evankelin Ja selvin sanoin kuvat kuvaelin.

Tahdotko välttää alakulouden? Tahdotko päästä alta jurouden? Kelpaako arvoitukset, selitykset Vai mietintä? Kelpaako möyhennykset Ne vain? Vai miestä silmäs katseleisi Jok' istuin pilviss', sulle haasteleisi? Unt' oisko nähdä, vaikk'ei nukuksissa? Yht'aikaa itkun, naurun purkauksissa? Tahdotko, ett' ois haaveiluja sulla Ja, taika taukoo kun, taas itsees tulla? Tahdotko lukea tätä, vaikkes tiedä, Se voisko sua siunaukseen viedä? Jos näin on, niin o käyös tänne siitä Ja kirja tää, pääs, syämes yhteen liitä.

John Bunyan