KRISTITYN VAELLUS (continued 3)

Toivorikas: Niin kyllä, mutta karkuunpa he vaan läksivät, katsokaas, luullessaan Armoitetun olevan tulossa.

Kristitty: Se on tosi. Pakoon he monasti ovat lähteneet, niin he, kuin heidän mestarinsakin, Armoitetun tullessa näkyviinkään. Eikä ihmekään, sillä Armoitettu on Kuninkaan sotasankari. Mutta tehnettehän toki jonkun erotuksen Vähäuskoisen ja Kuninkaan sotasankarin välillä. Eivät kaikki Kuninkaan alamaiset hänen sotasankareitaan ole eivätkä ratkaisevana hetkenä kykene tekemään sellaisia urostekoja kuin hän. Saattaako ajatella, että pieni lapsi kohtelisi Goliatia, niinkuin David, tai että västäräkki olisi yhtä väkevä kuin härkä? Toiset ovat väkeviä, toiset hikkoja; muutamilla on luja usko, toisilla vähäinen. Tämä mies oli heikkoja, ja siksi hän joutui tappiolle.

KUN ROSVOT RYNTÄÄVÄT.

Toivorikas: Olisinpa rosvojen tähden suonut, että siinä olisi ollutkin Armoitettu eikä Vähäuskoinen.

Kristitty: Kylläpä hänellä siinä silloin olisi ollut täysi työ ja tekeminen, sillä se minun täytyy sanoa teille — Armoitettu osaa taitavasti käyttää aseitansa, ja taistelussa hän kyllä puolensa pitää, niin kauan kuin voi vihollisiansa miekallansa torjua, mutta jos Arka ja Varoilija tai muu ken hyökkää häneen kiinni, silloin hänen on vaikea pysyä pystyssä. Ja eihän maassa makaavasta mihin ole, senhän ymmärrätte.

Ken ikänänsä Armoitettua tarkoin kasvoihin katselee, on siinä näkevä arpia ja iskunjälkiä, ja tämä todistaa selväksi sen, mitä minä vast'ikään sanoin. Kerran kuuluu hän taistelussa ollessaan sanoneen: "Me epäilimme jo hengestämme". Kuinkapas saivatkaan nuo julkeat konnat kätyreineen, Davidin valittamaan, vaikeroimaan ja parkumaan! Kuinka Heman ja Hiskia vaikka aikoinansa olivatkin sotasankareita, saivat ponnistella heidän ahdistaminansa ja joutuivat sittenkin perinpohjin allekynsin! Pietari koetti kerran hänkin tehdä voitavansa, vaikka moniaat sanovat häntä apostolien ruhtinaaksi, niin joutui hän noitten rosvojen kynsissä niin ahtaalle, että säikähti viheliäistä palkkapiikaa. [2 Kor. 1: 8,9, Ps. 88.]

Heidän kuninkaansa on sitä paitsi heitä lähellä viheltämän päässä; hän ei milloinkaan poistu heistä kuulemaa kauemmas, ja jos heidän joskus huonosti käy, tulee hän avuksi, mikäli mahdollista. Hänestä on sanottu: "Jos hänen tykönsä mennään miekalla tai keihäillä, aseilla tai haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enempää kuin kortta, eikä vaskea enempää kuin lahopuuta. Ei häntä nuolet karkoita, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat. Vasama on hänen edessänsä niinkuin korsi, hän pilkkaa liehuvia keihäitä." Mitäs sellaisessa tapauksessa voi tehdä? Totta kyllä, että jos ihmisellä joka kohdassa olisi Jobin ratsu, ja jos hän taitaisi ja rohkenisi sillä ratsastaa, niin silloin hän suuria aikaan saisi. "Hänen kaulansa on koristettu hirnumisella; hän ei peljästy, niinkuin heinäsirkka; peljättävä on hänen sieraimiensa päristys. Hän kaivaa maata kavioillansa, on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Hän nauraa pelkoa, ei hämmästy eikä pakene miekkaa. Vaikka vielä viine kolisisi häntä vastaan ja keihäät ja kilvet välkkyisivät, hän korskuu, pudistelee ja kaivaa maata eikä tottele vaskitorven helinätä. Koska vaskitorvi heliästi soi, luihkaa hän: hui, ja haistaa sodan taampaa, niin myös päämiesten huudon ja riemun." [Job. 41: 17, 20, Job. 39: 21-25]

Moiset jalkamiehet kuin sinä ja minä — älkäämme milloinkaan toivoko kohtaavamme vihollista, ja milloin kuulemme jonkun toisen joutuneen tappiolle, älkäämme kerskailko, että me muka olisimme paremmin menetelleet, älkäämmekä imarrelko itseämme omalla miehuudellamme, sillä sellaiset ne ahdingossa tavallisesti pahimpaan pulaan joutuvat. Siitä on kyllä todistuksena Pietari, josta äsken mainitsin. Hän tahtoi ylvästellä, niinpä niinkin. Hän tahtoi — niinkuin hänen turhamainen mielensä saattoi hänet sanomaan — tehdä paremmin ja puolustaa Mestariansa tehokkaammin kuin muut, mutta ketä ovat nuo konnat niin raastelleet ja heitelleet kuin häntä?

LIEHAKOITSIJA YHTYY SEURAAN.

Kun siis kuulemme senkaltaisista rosvouksista Kuninkaan vallantiellä, on meidän kaksi asiata varteen ottaminen:

Ensinnäkin käydä ulos haarniskoittuna, kilpi tietenkin mukana, sillä kilvenpä puutteessa se, joka niin reippaasti kävi Leviatania vastaan, ei voinut häntä kukistaa. Ellei meillä ole kilpeä, niin ei hän meitä ensinkään pelkää. Siksipä hän, joka taitava oli taistelussa, on sanonut: "Mutta kaikissa ottakaat uskon kilpi, jolla te voitte sammuttaa kaikki sen ruman tuliset nuolet." [Ef. 6: 16]

Hyvä myöskin on pyytää Kuninkaalta saattojoukkoa, jopa Häntä itseänsäkin matkalle mukaamme. Tämä se saattoi Davidin riemuitsemaan Kuoleman Varjon laaksossa, ja Moses tahtoi kernaammin kuolla siihen paikkaan kuin käydä askeltakaan ilman Herraa Jumalaa. Oi, veljeni, jos Hän vain tahtoo meidän kanssamme käydä, niin miksikä pelkäisimme, vaikka kymmenet tuhannet meitä vastaan hyökkäisivät? Mutta ilman Häntä korskeat auttajat "lyötyin sekaan lankeavat". [Ps. 23: 4, 2 Mos. 33: 15, Jes. 10: 4]

Minä puolestani olen tätä ennen ollut taistelussa, ja vaikka minä, Herran hyvästä suomasta, vielä olen hengissä, niinkuin näette, en kumminkaan saata kerskailla miehuullisuudestani. Iloinen olen oleva, jos en enää moisiin ahdistuksiin joudu, mutta pahoin minä pelkään, ett'emme vieläkään ole kaikkia vaaroja välttäneet. Koska minä kumminkin tähän saakka olen pelastunut jalopeuran ja karhun kidasta, niin toivon Jumalan pelastavan meidät seuraavankin ympärileikkaamattoman filistealaisen käsistä. [Sam. 17: 37]

Ja silloin Kristitty lauloi:

O, Vähäuskoinen! Sua, raukka, raastettiin Ja ryöstettiin. Mut muista: se, ken uskoo, niin, Ja kasvaa uskossaan, se tuhannetkin torjuu, Vaan muutoin miehen kolmenkin edessä horjuu.

He astuivat edelleen, ja Tietämätön seurasi heitä. Niin he sitten kulkivat, kunnes saapuivat sellaiseen kohtaan, missä näkivät erään toisen tien yhtyvän heidän tiehensä. Tämä toinen tie näytti yhtä suoralta kuin sekin, jota heidän oli määrä kulkea. Siinä he nyt olivat epätietoisia, kumpaako tietä käydä, kumpikin kun näytti yhtä oikoiselta. Miehet miettimään. Siinä heidän neuvotellessansa, katso muuan musta-ihoinen mies, mutta hyvin valoisa puku yllään, astui heidän luoksensa ja kysyi, miksi he siinä seisovat. [Tämä välikohtaus on hämärimpiä paikkoja koko kirjassa. Sitä on koetettu selittää monellakin eri tavalla, mutta tämä selitystapain erillaisuus osoittaa juuri, kuinka vaikea tämä kohta on. Suomentajan muistutus.] He vastasivat olevansa matkalla Taivaalliseen kaupunkiin, mutta nyt joutuneensa ymmälle, kummalleko tielle lähteä.

LIEHAKOITSIJAN VERKOSSA.

"Seuratkaat minua", sanoi mies. "Sinne minäkin olen menossa."

He läksivät seuraamaan häntä pitkin tuota uutta tietä, joka viemistään vei heitä niin kauaksi siitä kaupungista, johon he pyrkivät, että hetken perästä heidän kasvonsa olivat kääntyneet kokonaan toisaanne siitä. He seurasivat häntä kumminkin, mutta vähitellen, ennenkuin huomasivatkaan, joutuivat he verkkoon ja, kietoutuivat kumpikin siihen niin pahasti, ett'eivät tienneet, mitä tehdä. Silloin putosivat valkoiset vaatteet mustan miehen päältä, ja silloin he huomasivat, mihin olivat joutuneet. Siinä he nyt jonkun aikaa huusivat ja vaikeroivat eivätkä osanneet päästä irti.

Kristitty sanoi nyt toverillensa: "Nyt huomaan minä olevani itsekin eksyksissä. Eivätkös paimenet käskeneet meitä karttamaan liehakoitsijoita? Tänäpänä olemme todeksi havainneet, mitä viisas mies on sanonut: 'Joka lähimmäisensä kanssa liehakoitsee, hän hajottaa verkon hänen jalkainsa eteen'." [Sananl. 29: 5]

Toivorikas: Antoivathan he meille matkalle opaskirjankin, jotta tarkemmin osaisimme tiellä pysyä, mutta me olemme unhottaneet lukemasta sitä, emmekä ole varoneet joutumasta murhamiesten polvulle. Siinä kohden oli David viisaampi meitä, hän, joka sanoi: "Minä varjelen itseni sinun huultes sanoissa, ihmisten töistä murhaajan tiellä." [Ps. 17:4]

He vieriskelivät nyt verkossansa, vaikeroiden, kunnes vihdoin huomasivat erään loistavan olennon tulevan heitä kohti, hienosiimainen ruoska kädessä. Heidän luoksensa tultuaan, hän kysyi, mistä heillä matka, ja mitä he sinä tekevät. He kertoivat hänelle olevansa poloisia vaeltajia, matkalla Sioniin. Muuan musta mies valkoisissa vaatteissa, kertoivat he, oli johtanut heidät oikealta tieltä, käskien heitä seuraamaan häntä ja sanoen olevansa matkalla sinne hänkin.

Olento ruoska kädessä sanoi silloin: "Hän on Liehakoitsija, joka on muuttanut itsensä valkeuden enkeliksi." Senjälkeen hän repi verkon rikki, päästi matkamiehet ulos ja sanoi: "Seuratkaat minua, niin minä saatan teidät tiellenne jälleen." Ja niin hän johti heidät takaisin sille tielle, josta olivat poikenneet Liehakoitsijaa seuraamaan. [Dan 11: 32, 2 Kor. 11: 13 ja seur., 2 Piet. 2: 1 ja seur.]

Silloin hän kysyi heiltä: "Missä te vietitte viime yön?"

He vastasivat: "Paimenten luona, Ihanilla vuorilla."

Hän kysyi sitten, eikö heillä ole paimenten antamaa opaskirjaa.

He vastasivat: "On kyllä."

"Mutta", sanoi hän, "koska kerran pysähdyitte, otitteko kirjan esille ja luitteko sitä?"

He vastasivat: "Emme."

Hän kysyi: "Miks' ette?"

He sanoivat unohtaneensa sen.

Hän tiedusti edelleen, eivätkö paimenet käskeneet heitä karttamaan Liehakoitsijata.

He vastasivat: "Kyllä, mutta emmehän tuota liukaskielistä miestä sellaiseksi luulleet." [Rom. 16: 17-20]

Senjälkeen minä näin unessani hänen käskevän heitä käymään pitkällensä maahan, ja heidän siihen käytyänsä, hän ruoskitsi heitä ankarasti, opettaaksensa heitä oikeata tietä vaeltamaan. Kuritettuansa heitä, hän sanoi: "Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus." [5 Mos. 25: 2, 2 Aik. 6: 27. Ilm. 3: 19]

Sen tehtyänsä hän käski heidän lähtemään edelleen ja mielessä pitämään paimenten muita opastuksia.

He kiittivät häntä kaikesta hänen ystävällisyydestänsä ja läksivät hiljalleen vaeltamaan tietänsä, laulaen:

Käy tänne, matkamies, ja katso, missä Se vaarass' on, ken kulkee eksyksissä: Hän paulaan painuu, verkkoon kietoutuu, Kun hyvät neuvot hältä unhottuu. Hän irti pääsee, mutta kurit kovat Hän kestää ensin. — Opikses nuo ovat.

JUMALANKIELTÅJÄ.

Tuokion perästä vaeltajat huomasivat kaukaa erään miehen hiljalleen ja yksinänsä astuvan heitä vastaan vallantietä. Kristitty virkkoi silloin toverilleen: "Tuolta tulee mies, seljin Sioniin ja lähenee meitä."

Toivorikas: Kyllä minä näen. Ollaanpas nyt varoillamme: kun ei vaan olisi tuokin Liehakoitsija.

Mies läheni lähenemistään ja tuli viimein heidän luokseen. Hän oli nimeltä Jumalankieltäjä ja tiedusti, minne he ovat matkalla.

Kristitty: Olemme matkalla Sionin vuorelle.

Jumalankieltäjä purskahti silloin kovaan nauruun.

Kristitty: Mikäs teitä naurattaa?

Jumalankieltäjä: Naurattaahan minua, nähdessäni tuollaista typerää väkeä: lähteä moiselle vaivalloiselle matkalle, palkkana pelkät matkanvaivat.

Kristitty: Mies hoi! Ettekö luule, että meidät otetaan vastaan?

Jumalankieltäjä: Otetaan vastaan? Eihän sellaista paikkaa, jota te uneksitte, ole koko tässä maailmassa.

Kristitty: Onpa tulevassa.

Jumalankieltäjä: Kotona siellä meidän puolella kuulin haasteltavan tuosta, josta tekin nyt niin suurella varmuudella puhutte, ja läksin tiedustelemaan. Olen tuota kaupunkia haeskellut nämä kaksikymmentä ajast'aikaa, mutta enpä ole löytänyt siitä sen enempää kuin ensimmäisenäkään päivänä. [Saarn. 10: 15, Jer. 17: 15]

Kristitty: Me olemme kuulleet ja me uskommekin, että sellainen paikka on löydettävissä.

Jumalankieltäjä: Ellen minäkin kotonani olisi uskonut, niin en olisi näin kauaksi joutunut, sitä etsiessäni. Mutta kosk'en sitä ole löytänyt (niinkuin kyllä olisi käynyt, jos vaan sellainen paikka olisi löydettävissä ollut, minä kun olen haeskellut sitä kauempaakin kuin te), niin olen nyt paluumatkalla. Lähden hakemaan virvoitusta niissä, mitkä olin hyljännyt, toivoessani senkaltaista, jota, niinkuin nyt näen, ei ole olemassakaan.

Silloin virkkoi Kristitty toverillensa Toivorikkaalle: "Puhuukohan tuo mies totta?"

Toivorikas: Kavahtakaa itseänne, sillä hän on liehakoitsijoita hänkin. Muistakaa, kuinka kalliisti tässä äskenkin saimme maksaa sen, että kuulahdimme moisten miesten puhetta! Mitenkä? Eikö Sionin vuorta ole olemassa? Emmekös me Ihanilta Vuorilta jo nähneet tuon Kaupungin porttia? Eikö meidän nyt pitäisi uskossa vaeltaman? Lähtekäämme, jott'ei mies ruoska kädessä jälleen meitä saavuttaisi. Teidän olisi pitänyt antaa minulle se opetus, minkä minä nyt teidän korvaanne kuiskaan: "Lakkaa, minun poikani, kuuntelemasta sitä neuvoa, joka sinua viettelee pois toimellisesta opista." Lakatkaa vainenkin, veli hyvä, kuuntelemasta häntä, ja uskokaamme sielumme tallella pitämiseen. [2 Kor. 5: 7, Sananl. 19: 27, Hebr. 10: 39]

Kristitty: En minä, veli hyvä, tuota kysymystä eteesi pannut siksi, että epäilisin uskomme totuutta, vaan koetellakseni sinua ja saadakseni sydämesi vilpittömyyden kantamaan hedelmää. Mitä tähän mieheen tulee, niin tiedän, että tämän maailman Jumala on hänet so'aissut. Lähtekäämme kulkemaan, sinä ja minä, tietäessämme, että me uskomme totuutta ja, "ett'ei yksikään valhe ole totuudesta". [1 Joh. 2: 21]

Toivorikas: Nyt minä riemuitsen, toivoessani sitä kunniata, kuin Jumala antava on.

Näin he erosivat tuosta miehestä, mutta hän meni matkoihinsa, naurain heitä.

LUMOTTU SEUTU.

Minä näin unessani heidän kulkevan, kunnes saapuivat seutuun, jossa ilma on senlaatuinen, että se tekee sinne tulleen muukalaisen uniseksi. Siellä alkoi Toivorikasta kovasti painostaa ja nukuttaa, jonka vuoksi hän sanoi Kristitylle: "Minua rupeaa nukuttamaan niin, että tuskin jaksan pitää silmiäni auki. Tähänpä nyt käymme pitkäksemme ja vetäisemme unta hiukan."

Kristitty: Ei millään muotoa, muutoin uuvumme uneen emmekä enää milloinkaan heräjä.

Toivorikas: Kuinka niin, veli hyvä? Suloista on uni työnsä tehneelle. Pieni uinaus virkistää meitä.

Kristitty: Etkö muistakaan, että yksi paimenista käski meitä kavahtamaan Lumottua Seutua? Hän tarkoitti, että varoisimme nukahtamasta. "Älkäämme siis maatko, niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit." [1 Tess. 5: 6]

Toivorikas: Myönnänpä olleeni väärässä. Jos tässä yksin olisin ollut, niin olisi uni minut syössyt surman suuhun. Totta puhui viisas mies, sanoessaan: "Parempi on kaksi kuin yksi." Tähän saakka on minulla seurastasi ollut onnea. Ja sinä olet saapa hyvän palkinnon vaivastasi. [Saarn. 4: 9 ja seur.]

Kristitty: Nyt siis, välttääksemme uneen uupumista, ruvetkaamme haastelemaan hyödyllisistä asioista.

Toivorikas: Kaikesta sydämestäni.

Kristitty: Mistä alottaisimme?

Toivorikas: Siitä, missä Jumala meissä työnsä alkoi. Mutta aloittakaahan te.

Kristitty: Ensinkin laulan minä tämän laulun:

Kun hurskast' uni uhkaa, tänne tulkoon Ja matkamiesten haastelua kuulkoon Ja oppikohon, kuinka valveill' aina Voi pysyä, niin ett'ei uni paina. Hurskasten viisas seura torkut karkoittaa Ja Hornan julmat juonet häpeähän saa.

TOIVORIKAS KERTOO KÄÄNTYMISESTÄÄN.

Kristitty aloitti sitten, sanoen: "Teenpä teille kysymyksen. Mistä ensiksi johtui mieleenne tehdä, niinkuin nyt tehnyt olette?"

Toivorikas: Tarkoitatteko, mitenkä minä ensiksi tulin ajatelleeksi sieluni pelastusta?

Kristitty: Sitä juuri.

Toivorikas: Kauan aikaa minä löysin iloni sellaisissa asioissa, mitä oli nähtävinä ja kaupan meidän markkinoilla. Ja jos niissä edelleen pysynyt olisin, niin — siitä olen nyt varma — kurjuuden ja turmion oma olisin ollut.

Kristitty: Mitäs ne olivat?

Toivorikas: Maailman aarteita ja rikkauksia kaikki tyyni. Minun ilonani oli mässääminen, ylensyömys, ylenjuomus, kiroileminen, valhetteleminen, saastaisuus, sabatin rikkominen ja muu sellainen, mikä sielun saattaa turmioon. Mutta vihdoin minä sain kuulla jumalallisista asioista, juuri teiltä ja rakkaalta Uskolliselta, joka uskonsa ja hurskaan elämänsä tähden kuoletettiin Turhuuden markkinoilla, ja niinpä minä huomasin, että "niiden loppu on kuolema" ja että senkaltaisten tähden "Jumalan viha epäuskoisten päälle tulee." [Rom. 6: 21, Ef. 5: 6]

Kristitty: Ja pääsikö tämä vakuutus teissä heti voimaan?

Toivorikas: Ei. En ollut ensi alussa taipuvainen tuntemaan synnin turmelusta enkä sitä tuomiota, minkä se mukanansa tuopi; oikeinpa, kun sana ensiksi alkoi liikuttaa sieluani, koetin sulkea silmäni sen valolta.

Kristitty: Mutta mikä oli syynä, että sellainen olit Jumalan Pyhän Hengen ensimmäisille vaikutuksille?

Toivorikas: Siihen oli seuraavat syyt: 1. En tiennyt sitä Jumalan työksi minussa. En osannut koskaan ajatella Jumalan alkavan syntisen kääntämistä siten, että hän paljastaa hänelle hänen syntinsä. — 2. Synti oli vielä liian mieluista minulle, enkä hennonnut siitä luopua. — 3. En tiennyt, miten päästä irti vanhoista kumppaleistani, joitten seura ja toimet olivat minulle niin rakkaita. — 4. Ne hetket, joina synnintunto päälleni tuli, olivat niin rauhattomia ja niin sydäntä kauhistuttavia, ett'en jaksanut niitä kestää, en edes senkään vertaa, että olisin kyennyt niitä mielessäni miettimään.

Kristitty: Näytte kuitenkin joskus päässeen tuosta levottomuudestanne.

Toivorikas: Totta kyllä, mutta välistä se valtasi minut jälleen, ja silloin olin mielestäni yhtä kehno, jopa kehnompikin kuin ennen.

Kristitty: Mikäs se synnit jälleen mieleen johdatti?

Toivorikas: Monetkin seikat, niinkuin:

1. Kun vaan kohtasin ulkona jonkun hurskaan miehen; tahi

2. Kun kuulin jonkun lukevan raamattua; tahi

3. Kun alkoi päätäni pakottaa; tahi

4. Kun kuulin jonkun naapurini sairastavan; tahi

5. Kun kuulin ruumiskelloja soitettavan; tahi

6. Kun ajattelin omaa kuolemaani; tahi

7. Kun kuulin jonkun äkillisesti kuolleen.

8. Varsinkin, kun ajattelin, että minun pitää pian tulla tuomiolle.

Kristitty: Ja oliko sinun välistä helppo torjua pois synnintunto, milloin se syystä tai toisesta heräsi?

Toivorikas: Ei, ei ollut viime aikoina; päin vastoin se entistä lujemmin omaantuntoon otti. Jos minä ajattelinkaan palajamista syntiin (vaikka mieleni oli jo kääntynyt sitä vastaan), niin kasvoi tuskat kaksin verroin.

OMAN PARANNUKSEN MITÄTTÖMYYS.

Kristitty: Mitäs silloin teitte?

Toivorikas: Minä ajattelin: minun täytyy koettaa parantaa elämääni, sillä muutoinhan tässä varmaan joutuu hukkaan.

Kristitty: Koetittekos parantaa?

Toivorikas: Koetin kyllä. Minä pakenin en ainoastaan syntejäni, vaan syntistä seuraakin ja aloin täyttää uskonnollisia velvollisuuksia: rukoilin, luin, itkin syntejäni, puhuin totta lähimmäisilleni ja niin edespäin. Sitä tein ja paljo muutakin, jota kävisi pitkäksi tässä luetella.

Kristitty: Oliko mielestänne silloin hyvä olla?

Toivorikas: Kyllä hetkeksi, mutta vihdoin hyökkäsi levottomuus jälleen minun päälleni, kaikista parannuksen ponnistuksista huolimatta.

Kristitty: Mikäs sen matkaan saattoi, koskapa olitte elämänne jo parantanut?

Toivorikas: Monetkin seikat sen päälleni tuottivat, varsinkin sellaiset lauseet kuin nämä: "Kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate." — "Ei yksikään liha tule lain töiden kautta vanhurskaaksi." — "Koska te olette kaikki tehneet, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat", — ynnä monta muuta sellaista. Mietiskelin tuosta sitten näin: Jos koko minun vanhurskauteni on saastaista vaatetta vaan; jos lain töitten kautta ei yksikään vanhurskaaksi voi tulla, ja jos kelvottomia sittenkin olemme, vaikka olemme kaikki tehneet, niin mieletöntähän on ajatella taivaasen pääsemistä lain kautta. Ajattelin edelleen: Jos joku on velkaantunut kauppamiehelle sata leiviskää, mutta sittemmin kyllä ostaa häneltä kaikki käteisellä rahalla, niin saattaa kauppamies sittenkin, niin kauan kuin tuo velka on kirjasta pois pyyhkimättä, hakea häneltä saatavansa ulos ja heittää hänet vankeuteen, kunnes velka on suoritettu. [Jes. 64: 6, Gal. 2: 16, Luk 17: 10.]

Kristitty: Niinpä niinkin, ja kuinkapa tuon sovititte itseenne?

Toivorikas: Näin minä mielessäni mietin: Syntini ovat saattaneet minut suureen velkaan Jumalan kirjoissa; uusi elämäni parannus ei voi tuota velkaa maksaa. Minun täytyy sittenkin, kaikkine parannuksinenikin, ajatella, millä tavoin minä väistän tuomion, joka minua uhkaa entisten ylitsekäymisteni tähden.

Kristitty: Varsin hyvin sovitettu; mutta jatkakaa, olkaa hyvä.

KRISTUKSEN VANHURSKAUDEN TARPEELLISUUS.

Toivorikas: Toinenkin seikka on tehnyt minua levottomaksi siitä pitäin kuin elämäni paransin, nimittäin tämä: tarkoin tutkistellessani parhaimpiakin tekojani, huomaan sittenkin syntejä, yhä uusia syntejä sekaantuvan siihen, mihin parastani olin pannut. Niinpä täytyy minun tulla siihen päätökseen, että niin turhamaisia luuloja kuin minulla ennen olikaan itsestäni ja toimistani, niin olen yhtä ainoata velvollisuutta täyttäessäni tehnyt kylliksi syntiä, ansaitakseni helvetin, olkoon entinen elämä kuinka nuhteetonta tahansa.

Kristitty: Ja mitäs sitten teitte?

Toivorikas: Tein! Enhän tiennyt, mitä tehdä, kunnes avasin sydämeni Uskolliselle, sillä me olimme hyviä tuttuja. Hän sanoi minulle, että, ellen minä omakseni saa sen miehen vanhurskautta, joka ei milloinkaan syntiä tehnyt, ei minua pelasta oma eikä koko maailmankaan vanhurskaus.

Kristitty: Puhuiko hän mielestänne totta?

Toivorikas: Jos hän olisi minulle tuota sanonut siihen aikaan kuin omat parannukseni minua miellyttivät ja tyydyttivät, olisin häntä siitä hyvästä sanonut mielettömäksi. Mutta nyt, nähdessäni oman voimattomuuteni, ja kuinka synti takertuu parhaimpiinkin tekoihini, nyt minun täytyy olla yhtä mieltä hänen kanssaan.

Kristitty: Mutta luulitteko, kun hän ensi kertaa tuosta puhui, sellaista miestä olevan olemassakaan, josta täydellä syyllä saattaisi sanoa, ett'ei hän milloinkaan ole syntiä tehnyt?

Toivorikas: Täytyy tunnustaan, että nuo sanat ensi alussa soivat minusta oudoilta, mutta jonkun ajan perästä, haasteltuani ja seurusteltuani hänen kanssaan, minä olin täysin vakuutettu siitä.

Kristitty: Kysyittekö häneltä, kuka se mies on, ja mitenkä te voitte hänen kauttansa vanhurskaaksi tulla?

Toivorikas: Kyllä. Hän sanoi sen olevan Herran Jesuksen, joka Korkeimman oikealla kädellä istuu. "Hänen kauttansa" — sanoi Uskollinen — "sinä olet vanhurskaaksi tuleva, pannessasi uskalluksesi siihen, mitä Hän tehnyt on lihansa päivinä ja ristinpuussa kärsinyt." Edelleen minä kysyin häneltä, kuinka sen miehen vanhurskaus saattaa olla niin voimallinen, että se Jumalan edessä toisenkin voi vanhurskaaksi tehdä. Hän sanoi minulle Hänen olevan kaikkivaltiaan Jumalan, joka tehtävänsä teki ja kuolemansa kuoli — ei oman itsensä, vaan minun tähteni. Minkä Hän tehnyt on ja minkä teollansa ansainnut, se luetaan minulle hyväksi, jos uskon Häneen. [Hebr. 10. 12, 21, Joh. 16: 10, Rom. 4: 5, Kol. 1: 14, 20, 1 Piet. 1: 19, 1 Joh. 1: 7]

Kristitty: Mitäs sitten teitte?

Toivorikas: Minulla oli yhtä ja toista tätä uskomista vastaan, sillä minä ajattelin: Tokkopahan Hän tahtoo minua pelastaa?

ISÄ ON ILMOITTAVA POIKANSA.

Kristitty: Mitäs Uskollinen siihen sanoi?

Toivorikas: Hän käski minua menemään Hänen luoksensa ja katsomaan. Se olisi liian rohkeata, arvelin minä. — Ei, vastasi Uskollinen, ja sanoi minun olevan kutsutun. Samalla hän antoi minulle Jesuksen sanelun mukaan kirjoitetun kirjan, vielä enemmän rohkaistakseen minua menemään Hänen tykönsä. Ja tässä kirjassa, sanoi hän, on jok'ainoa piirto ja rahtu pysyvämpi kuin taivas ja maa. Minä kysyin sitten, mitä minun olisi tehtävä, sinne tultuani. Hän neuvoi minua polvillani ja kaikesta sydämestäni ja sielustani rukoilemaan, että Isä ilmoittaisi Hänet minulle. Minä kysyin vielä, kuinka minä anomukseni Hänen eteensä kantaisin. Mene, sanoi hän, ja sinä olet näkevä Hänen istuvan vuoden umpeen armo-istuimellaan jakamassa armoa ja anteeksi-antamusta kaikille, jotka sinne tulevat. Enhän tiedä, virkoin minä, mitä sanoakaan, sinne tullessani. Silloin hän käski minun sanoa näin [Mat. 11: 28, Mat. 24: 35, Ps. 95: 6, Dan. 6: 10, Jer. 29: 12,13, 2 Mos. 25: 22, 4 Mos 7. 89, Hebr. 4: 6]:

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen ja saata minua tuntemaan ja uskomaan Jesusta Kristusta, sillä minä näen, että, ellei Hänen vanhurskauttansa olisi, ja ellei minulla olisi uskoa tähän vanhurskauteen, minä olisin auttamattomasti hukassa. Herra, minä olen kuullut Sinun olevan armollisen Jumalan ja lähettäneesi Poikasi Jesuksen Kristuksen maailman Vapahtajaksi. Olen myöskin kuullut, ettäs tahdot Hänet lahjoittaa sellaiselle viheliäiselle syntiselle kuin minä, ja syntinen minä kyllä olen. Älä hyljää minua, Herra. Anna armosi suuren olla ja pelasta minun sieluni, sinun Poikasi Jesuksen Kristuksen kautta! Amen.

Kristitty: Teittekö, niinkuin käsketty oli?

Toivorikas: Tein ja uudestaan ja taas uudestaan.

Kristitty: Ilmoittiko Isä teille Poikansa?

Toivorikas: Ei ensi kerralla, eikä toisella, eikä kolmannella, eikä neljännellä, eikä viidennellä, ei, ei vielä kuudennellakaan kerralla.

Kristitty: Mitäs silloin teitte?

Toivorikas: Mitäkö? Enhän tiennyt, mitä tehdä.

Kristitty: Eikö jo johtunut mieleenne lakata rukoilemasta?

Toivorikas: Senkin sata kertaa, kaksin kerroinkin sata kertaa.

Kristitty: Miks'ettekäs lakannut?

Toivorikas: Minä uskoin todeksi sen, mitä minulle sanottu oli, nimittäin, ett'ei paitsi Kristuksen vanhurskautta koko maailmakaan voi minua pelastaa. Niinpä tuossa ajattelin itsekseni: Jos rukoilemasta lakkaan, niin kuolen, ja muutahan kuin kuolla en saata armo-istuimenkaan juuressa. Muistuivat silloin mieleeni myös nämä sanat: "Jos se viipyy, niin odota häntä: hän tulee totisesti eikä viivyttele." Minä rukoilin rukoilemistani, kunnes Isä ilmoitti minulle Poikansa. [Hab. 2: 3]

KRISTUKSEN ILMESTYMINEN TOIVORIKKAASSA.

Kristitty: Kuinka Hän ilmoitti Hänet teille?

Toivorikas: En nähnyt Häntä ruumiillisilla silmilläni, vaan ymmärrykseni silmillä, ja näin se tapahtui. Olin kerran hyvin murheellinen, murheellisempi luullakseni kuin koskaan elämäpäivinäni, ja tämä murhe tuli siitä, että olin uudestaan nähnyt, kuinka suuret ja inhottavat minun syntini ovat. En nähnyt edessäni muuta kuin helvetin ja sieluni iankaikkisen kadotuksen, mutta silloin luulin äkkiä huomaavani Herran Jesuksen katselevan taivaasta alas minuun ja kuulin Hänen sanovan: "Usko Herraan Jesukseen Kristukseen, niin sinä tulet autuaaksi." [Ef. 1: 18,19, Ap. 16: 31]

"Mutta, Herra", vastasin minä, "minähän olen suuri, hyvin suuri syntinen". Hän vastasi: "Tyydy minun armooni." "Mutta, Herra", sanoin minä, "mikä on usko?" Silloin minä muistin nämä sanat: "Joka tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo, ja joka uskoo minuun, ei hän koskaan janoo", ja näistä sanoista minä näin, että usko ja tuleminen on yhtä. Joka tulee, se on: joka sydämensä kaipauksella pakenee hakemaan pelastusta Kristuksessa, hän todella uskoo Kristukseen. Kyynelet kiertyivät silloin silmiini, ja minä kysyin edelleen: "Mutta, Herra, voitko vastaan-ottaa ja vapahtaa niinkin suuren syntisen kuin minut?" Ja minä kuulin Hänen sanovan: "Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Silloin sanoin minä: "Mutta, Herra, millaisena minun on Sinua pitäminen, tullessani Sinun tykösi, jotta uskoni Sinuun olisi oikea?" Hän vastasi: "Jesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. — Hän on lain loppu, jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. — Hän on meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty ylös. — Hän rakasti meitä ja on meitä verellänsä meidän synneistämme pessyt. — Hän on välimies Jumalan ja ihmisten välillä. — Hän elää aina ja rukoilee alati meidän edestämme." Tästä kaikesta kävi minulle selväksi, että minun tulee hakea vanhurskautusta Hänen personassansa ja sovitusta synneistäni Hänen veressänsä, ja että kaikki, mitä Hän on tehnyt Isänsä laille kuuliaisena ja syntien rangaistuksen alle antautuen, ei ole tapahtunut Hänen itsensä tähden, vaan sen, joka sen omistaa pelastukseksensa ja on siitä kiitollinen. Ja nyt oli minun sydämeni täynnä riemua, silmäni kyyneleitä täynnä, ja mun sydämeni sykki rakkautta Jesuksen Kristuksen nimeä kohtaan ja Hänen kansaansa ja Hänen tietänsä kohtaan. [2 Kor. 12: 9. Joh. 6: 35. Joh. 6: 37. 1 Tim. 1: 15. Rom. 10: 4. Rom. 4: 25. Ilm. 1: 5. 1 Tim. 2: 5. Hebr 7: 25.]

Kristitty: Se oli todellakin Kristuksen ilmestystä teidän sielussanne. Mutta kertokaas erittäinkin, mitenkä tämän teidän mieleenne vaikutti.

Toivorikas: Se saattoi minut havaitsemaan, kuinka koko maailma, omasta vanhurskaudestansa huolimatta, sittenkin on kadotuksen tilassa. Se saattoi minut näkemään, että Isä Jumala, itse vanhurskas, saattaa kumminkin vanhurskaaksi julistaa Hänen luoksensa tulleen syntisen. Se saattoi minut syvästi inhoamaan entistä elämätäni ja häpeämään omaa tietämättömyyttäni, sillä sydämessäni ei ollut vielä milloinkaan herännyt ajatusta, joka olisi niin selvästi osoittanut minulle Jesuksen Kristuksen ihanuuden. Se saattoi minut rakastamaan pyhää elämää ja herätti minussa ikävöitsemisen saada jotain tehdyksi Herran Jesuksen nimen kunniaksi. Totisesti minusta tuntui, että jos ruumiissani nyt olisi vaikka tuhannen kannua verta, niin vuodattaisin sen kaikki tyyni Herran Jesuksen asian tähden. [1 Joh. 5: 19.]

TIETÄMÄTÖN SAAVUTTAA VAELTAJAT.

Minä näin sitten unessani Toivorikkaan katsahtavan taakseen ja huomaavan, että Tietämätön, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, astuu heidän perässänsä.

"Katsos", virkkoi hän Kristitylle, "kuinka tuo nuori mies astua laahustelee perässä."

Kristitty: Niinpä vainenkin. Ei hän meidän seuraa kaipaa.

Toivorikas: Eipä luullakseni, olisi ollut haitaksi hänelle, jos olisi pysynyt meidän rinnalla tänne saakka.

Kristitty: Totta kyllä, mutta hän itse on toista mieltä, sen takaan.

Toivorikas: Kaiketikin, mutta odotetaanpas häntä kumminkin.

Ja niin he tekivät.

Sitten sanoi Kristitty hänelle: "Tulkaa mukaan, mies! Miksi taampana seisotte?"

Tietämätön: Minua miellyttää kulkea yksin; onpa se koko lailla hauskempaakin kuin seurassa, ellenhän katso seuraa paremmaksi.

Kristitty sanoi nyt Toivorikkaalle, mutta hiljaa: "Johan minä sanoin, ett'ei hän meidän seurasta välitä, mutta käykääs kuitenkin, niin haastelemme tässä yksinäisessä tienoossa ajan ratoksi."

Kääntyen sitten Tietämättömän puoleen, hän virkkoi: "Mitäs kuuluu? Minkälainen on nyt Jumalan ja teidän sielunne väli?"

Tietämätön: Toivoakseni hyvä, sillä mieleni on täynnä hyviä ajatuksia, jotka minua matkallani lohduttavat.

Kristitty: Mitä hyviä ajatuksia? Kertokaas meillekin.

Tietämätön: No niin, minä ajattelen Jumalaa ja taivasta.

Kristitty: Niin perkeleetkin ja kadotetut sielut tekevät.

Tietämätön: Minäpä ajattelen heitä kaipauksella.

Kristitty: Samoin tekee moni, joka ei konsanaan taivaasen pääse. Laiska pyytää eikä saa. [Sananl. 13: 4]

HYVÄ SYDÄN JA HYVÄ ELÄMÄ.

Tietämätön: Mutta minä ajattelen Jumalaa ja taivasta ja hyljään kaikki heidän tähtensä.

Kristitty: Sitä minä epäilen, sillä hyljätä kaikki on varsin vaikea asia, paljoa vaikeampi kuin moni luuleekaan. Mutta miksi ja miten olet tullut siihen vakuutukseen, ettäs olet kaikki hyljännyt Jumalan ja taivaan tähden?

Tietämätön: Sydän sanoo.

Kristitty: Viisas mies sanoo: "Joka omaan sydämeensä uskaltaa, hän on tyhmä." [Sananl. 28: 26]

Tietämätön: Tuo on häijyn sydämen puhetta tuo, mutta minun sydämeni on hyvä.

Kristitty: Milläs sen todistat?

Tietämätön: Se lohduttaa minut taivaan toivolla.

Kristitty: Siinä se saattaa sinut harhaankin viedä, sillä sydän lohduttelee ihmistä välistä sellaisillakin toiveilla, joihin hänellä ei ole mitään perustusta.

Tietämätön: Mutta minun sydämeni ja elämäni pitävät yhtä, ja siksi on minun toivollani perustusta kyllä.

Kristitty: Kuka sen sinulle sanoo, että sydämesi ja elämäsi pitävät yhtä?

Tietämätön: Sydän sanoo.

Kristitty: Kysy sitä, onko pappi kirjamies! Vai sanoo vainen se sydän semmoista! Jumalan sana se tässä asiassa yksin todistuksen antaa; muu todistus on arvoton.

Tietämätön: Mutta eikö se sydän ole hyvä, jolla on hyviä ajatuksia? Ja eikö se elämä ole hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista?

Kristitty: On kyllä se sydän hyvä, jolla on hyviä ajatuksia, ja se elämä hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista. Mutta toista on olla kaiken tämän omistajana ja toista on vain ajatella niin.

HYVÄT AJATUKSET.

Tietämätön: Olkaa hyvä ja sanokaa, millaiset ajatukset teidän mielestänne ovat hyviä ja millinen elämä Jumalan käskyjen mukaista?

Kristitty: Hyviä ajatuksia on monenlaisia: muutamat koskevat meitä itseämme, muutamat Jumalaa, muutamat Kristusta ja muutamat muita asioita.

Tietämätön: Millisiä ne hyvät ajatukset omasta itsestämme ovat?

Kristitty: Jotka pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa.

Tietämätön: Milloinkas meidän ajatuksemme omasta itsestämme pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa?

Kristitty: Kun tuomitsemme itsemme samalla tavoin kuin Jumalankin sana. Sanonpa selvemmin: Jumalan sana sanoo luonnollisessa tilassa olevista ihmisistä näin: "Ei ole kenkään vanhurskas, ei yksikään. Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään." Ja taas se sanoo: "Kaikki ihmisen sydämen aivoitus on ainoastansa paha joka aika." Ja taas: "Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta." Niinpä siis, jos näin ajattelemme omasta itsestämme ja sen myöskin tunnemme, silloin ovat ajatuksemme hyviä ajatuksia, ne kun ovat Jumalan sanan kanssa sopusoinnussa. [Rom 3: 10,12. 1 Mos. 6: 5. l Mos. 8: 21.]

Tietämätön: En usko ikinä, että minun sydämeni olisi niin paha.

Kristitty: Siksipä ei sinussa ole yhtään hyvää ajatusta itsestäsi ollutkaan, ei ikinä. Mutta sallihan jatkaani. Samoin kuin sana tuomitsee ihmisen sydäntä, samoin se tuomitsee hänen teitänsäkin. Jos nyt ajattelemme sydämestämme ja teistämme samoin kuin Sana niitä kumpiakin tuomitsee, silloin ne ovat kumpaisetkin hyviä, koskapa pitävät Sanan kanssa yhtä.

Tietämätön: Sanokaa selvemmin, mitä tarkoitatte.

Kristitty: Sanoohan Jumalan sana: "Ihmisen tiet ovat vääriä teitä, vastahakoisia ja häpeällisiä." Se sanoo: "He ovat luonnostansa poikenneet hyvältä tieltä eivätkä ole sitä tunteneet." Jos ihminen näin ajattelee teistänsä, jos hän, sanon minä, tekee sen syvällä sydämen nöyryydellä, silloin on hänellä hyviä ajatuksia teistänsä, ne kun silloin pitävät yhtä Jumalan sanan tuomioitten kanssa. [Ps. 125: 5, Sananl. 2: 14,15, Rom. 3:12]

Tietämätön: Mitkäs ovat hyviä ajatuksia Jumalasta?

Kristitty: Ajatuksemme Jumalasta, niinkuin ajatuksemme omasta itsestämmekin, ovat silloin hyviä kuin ne pitävät yhtä sen kanssa, mitä Sana Hänestä sanoo, s.o. kun ajattelemme Hänen olennostaan ja ominaisuuksistansa, niinkuin Sana neuvoo. Siitä en nyt saata sen laveammalti lähteä puhumaan. Hänen suhteestansa meihin sanon kumminkin: silloin meillä on oikeat ajatukset Jumalasta, kun ajattelemme Hänen tuntevan meidät paremmin kuin itse itsemme ja Hänen näkevän meissä syntiä silloin ja siinä kuin itsessämme emme niitäkään näe; — kun ajattelemme, että hän tuntee meidän sisimmäisetkin ajatuksemme, ja että sydämemme, kaikkine salaisine komeroineen, on alati avoinna Hänen silmäinsä edessä; — ja myös, kun ajattelemme, että kaikki oma vanhurskaus Hänen edessänsä haisee, ja ett'ei Hän siedä nähdä meitä edessänsä parhaimpiinkaan töihimme luottavina.

Tietämätön: Pidättekös minua niin tyhmänä, ett'en luulisi Jumalan näkevän kauemmaksi kuin minä, tai että aikoisin astua Jumalan eteen sen perustuksella, mitä parhainta olen aikoin saanut?

Kristitty: Mitäs mieltä sinä sitten tässä asiassa oletkaan?

Tietämätön: Lyhyesti sanoen, minun ajatukseni on se, että minun pitää uskoa Kristukseen, saavuttaakseni vanhurskautusta.

Kristitty: Kuinka! Pitääkö muka sinun uskoa Kristukseen, vaikk'et huomaa tarvitsevasi Häntä? Et sinä tunne perisyntiäsi etkä tekosyntiäsi, vaan on sinulla omasta itsestäsi ja töistäsi sellainen luulo, että selvään näkee sinussa miehen, joka ei milloinkaan ole katsonut tarvitsevansa Kristuksen personallista vanhurskautta, päästäksensä Jumalan edessä vanhurskaaksi. Kuinkasta saatat sanoakaan: Minä uskon Kristukseen?

Tietämätön: On minun uskoni sittenkin kyllin hyvä.

Kristitty: Mitäs sinä sitten uskot?

Tietämätön: Minä uskon, että Kristus on kuollut syntisten edestä, ja että minä pääsen kirouksen alta ja tulen vanhurskaaksi Jumalan edessä, joka armollisesti ottaa lukuun sen, että olen Hänen lailleen ollut kuuliainen. Tahi näin: Kristus saattaa ansionsa voimalla Isänsä katsomaan täytetyiksi minun uskonnolliset velvollisuuteni, ja niin tavoin tulen minä vanhurskaaksi.

TIETÄMÄTTÖMÄN VÄÄRÄ USKO.

Kristitty: Salli minun nyt vastata tuohon uskosi tunnustukseen:

1. Sinun uskosi on luuloteltua uskoa; senkaltaisesta ei Sana mitään tiedä.

2. Sinun uskosi on väärää uskoa, se kun tekee tyhjäksi vanhurskauttamisen Kristuksen personallisen vanhurskauden kautta ja sijaan panee sinun oman vanhurskautesi.

3. Tällaisen uskon mukaan Kristus ei vanhurskauttaisikaan sinua itseäsi, vaan sinun työsi, ja sinut itsesi töittesi tähden. Ja sellainen usko on väärä.

4. Tällainen usko on petollinen. Se jättää sinut vihan alle Jumalan Kaikkivaltiaan päivänä, sillä vanhurskauttava usko matkaan saattaa sen, että sielu, tuntiessaan lain kautta joutuvansa perikatoon, pakenee Kristuksen vanhurskauden turviin. Tämä Hänen vanhurskautensa ei kumminkaan ole mikään armon toimi, jolla hän kuuliaisuutesi tekisi Jumalan edessä otolliseksi, vaan se on hänen personallinen lainkuuliaisuutensa, jonka kautta Hän on meidän edestämme tehnyt ja kärsinyt kaiken sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja kärsiä. Tämän vanhurskauden, sanon minä, oikea usko omaksensa omistaa ja sen vaatteisin verhottuna sielu astuu tahratonna Jumalan eteen, joka hänet vastaanottaa ja kadotuksesta pelastaa.

Tietämätön: Jopa nyt! Teidän mielestänne meidän siis pitäisi panna luottamuksemme siihen, mitä Kristus omassa personassaan on tehnyt ilman meitä! Tämä harhaluulo päästäisi valloilleen meidän himomme ja sallisi meidän elää oman mielemme mukaan. Mitäpäs sillä sitten onkaan väliä, miten täällä eletään, jos Kristuksen personallinen vanhurskaus meidätkin kaikesta vanhurskauttaa, kunhan vaan uskomme sen!

Kristitty: Tietämätön sinun nimesi on, ja nimesi mukainen sinä itsekin olet. Tuo vastauksesikin todistaa olevani oikeassa. Sinä et tiedä, mitä vanhurskauttava vanhurskaus on, etkä sitäkään, mitenkä sinä, uskon kautta siihen, voisit sielusi pelastaa joutumasta Jumalan ankaran vihan alaiseksi. Et myöskään tiedä, mitä todellisia seurauksia on autuuttavasta uskosta tähän Kristuksen vanhurskauteen, joka sydämen taivuttaa ja voittaa Jumalan puoleen Kristuksessa, niin että se rakastaa Hänen nimeänsä, Hänen sanojansa ja teitänsä ja Hänen kansaansa. Toisin siis kuin sinä tiedottomuudessasi luulottelet.

Toivorikas: Kysy häneltä, tokko Kristus milloinkaan on hänelle taivaasta ilmestynyt.

Tietämätön: Vai niin! Oletteko tekin niitä ilmestysten miehiä? Minun mielestäni kaikki se, mitä te ja muut teidän kaltaisenne tästä asiasta sanovat, on pelkkää sairasmielisten aivojen luomaa.

Toivorikas: Mitä puhutkaan, mies! Kristus on Jumalassa niin salattu kaikelta inhimilliseltä käsittämiseltä, ett'ei ihminen saata päästä Häntä tuntemaan ja sen kautta pelastustansa saamaan, ellei Isä Jumala Häntä hänelle ilmoita.

Tietämätön: Se on teidän uskonne, vaan ei minun. Ja sittenkin — siitä olen varma — minun uskoni on yhtä hyvä kuin teidänkin, vaikk'ei minulla olekaan niin paljon kummallisia päähänpistoja kuin teillä.

Kristitty: Sallikaas minun pistää sananen väliin. Teidän ei sovi puhua noin kevytmielisesti tästä asiasta. Minä väitän rohkeasti (niinkuin minun kelpo kumppalinikin on tehnyt), ett'ei kenkään pääse tuntemaan Jesusta Kristusta, ellei Häntä Isä hänelle ilmoita.

Ja jos uskokin, jolla sielu liittyy Kristukseen, oikeaa uskoa on, niin täytyy sen olla Hänen väkevän voimansa ylenpalttisen suuruuden vaikutusta. Mutta tämä uskon vaikutus näyttää olevan sinulle, mies parka, tuntematon asia. Heräjä siis unesta, huomaa oma viheliäisyytesi ja pakene Herran Jesuksen tykö. Hänen vanhurskautensa, joka Jumalan vanhurskaus on (sillä Hän itse on Jumala), pelastaa sinut kadotuksesta. [Mat 11: 27-,1 Kor. 12: 3. Ef. 1: 18, 19]

TIETÄMÄTÖN JÄÄPI JÄLJELLE.

Tietämätön: Te astutte niin nopeaan; en minä saata perässänne pysyä. Menkää tee siis vain edeltä; minun täytyy jäädä hiukan taammas teistä.

Kristitty ja Toivorikas puhuivat silloin näin:

Oi, Tietämätön! Aikaa sull' on, vielä Tahdotkos omall' yhä käydä tiellä Ja naurain neuvoja, näin rientää vain Sokeena syviss' synneissäsi ain? Heräjä, mies, pysähdy, pelkos heitä, Käy neuvon jälkeen pelastuksen teitä. Mut pilkaten jos jatkat, — muista, mies, Jo ikiturmioon sun päättyy ties!

Kristitty kääntyi nyt matkatoverinsa puoleen, sanoen: "Käy, ystäväni Toivorikas, käy. Kahden kesken me nähtävästi jälleen saamme kulkea."

Minä näin sitten unessani heidän astuvan kiiruusti eteenpäin ja Tietämättömän hiljaa laahustavan perässä. Kristitty virkkoi tuossa toverilleen: "Kovin minun on sääli mies parkaa. Huonosti hänen lopulti sittenkin käy."

Toivorikas: Voi kuitenkin! Hänen kaltaisiansa on meidän kaupungissa viljalti; kokonaisia perheitä, kokonaisia katuja; ei puutu niitä vaeltajainkaan joukossa. Ja jos heitä löytyy niin runsaasti meidän puolella, kuinka paljo löytyneekään hänen synnyinseudullaan!

Kristitty: Niinhän sanotaankin sanassa: "Hän on soaissut heidän silmänsä, niin ett'ei heidän pidä näkemän" j.n.e. Mutta kun nyt olemme kahden kesken, niin sanokaas, mitä te arvelette moisista ihmisistä? Luuletteko, ett'ei heissä ole milloinkaan synnintuntoa, ja ett'eivät he siis koskaan pelkää olevansa vaarallisessa tilassa?

Toivorikas: Vastatkaas, hyvä veli, itse tähän kysymykseen; tehän olette vanhempi mies.

SYNNINTUNNON TUKAUTTAMINEN.

Kristitty: No niin, luulenpa, että sellainen tunto heissä kyllä joskus asuu, mutta he kun ovat luonnostaan tietämättömiä, niin eivät he käsitäkään sellaista tuntoa hyödylliseksi heille itselleen. Siitäpä syystä he niin mielettömästi koettavat saada sen tukautetuksi ja uhkarohkeina imartelevat itseänsä oman sydämensä teillä.

Toivorikas: Sitä minäkin, että pelko tekee heidän varsin hyvää ja saattaa heitä hankkiutumaan vaellusretkelle.

Kristitty: Epäilemättä se sen tekee, jos se vaan oikea on, sillä niinhän lukee Sanassa: "Herran pelko on viisauden alku." [Joh. 28: 28, Ps. 111: 10, Sananl. 1:7, 9:10]

Toivorikas: Mikä teidän mielestänne on oikea pelko?

Kristitty: Totisen ja oikean pelvon huomaa kolmesta seikasta:

1. Se syntyy terveellisestä synnintunnosta.

2. Se ajaa sielun tarttumaan Kristukseen, pelastajaansa.

3. Se synnyttää ja voimassa pitää sydämessä syvää kunnioitusta Jumalaa, Hänen Sanaansa ja Hänen teitänsä kohtaan, ja saattaa sydämen arkana pelkäämään, ett'ei vaan kääntyisi niistä oikealle eikä vasemmalle mihinkään sellaiseen, joka saattaisi solvaista Jumalata, rikkoa sydämen rauhan, tehdä Pyhän Hengen murheelliseksi tai antaa pilkkaajain puheelle aihetta.

Toivorikas: Hyvin sanottu, ja minä uskon teidän totta puhuneen. Jokohan nyt olemme päässeet Lumotusta seudusta?

Kristitty: Oletteko siis jo väsynyt tähän keskusteluun?

Toivorikas: En suinkaan. Tahtoisin vaan tietää, missä ollaan.

Kristitty: Ei meillä enää ole kuin pari virstaa jäljellä. Mutta palatkaamme takaisin siihen, mistä tässä äsken haastelimme. Niin, Tietämätön ei tiedä, että tuollainen synnintunto, joka heissä synnyttää pelkoa, on heille hyödyksi ja siunaukseksi; hän koettaa sitä tukauttaa.

Toivorikas: Millä tavoin he koettavat saada sen tukautetuksi?

Kristitty: 1. He luulevat sellaista pelkoa perkeleen panemaksi (vaikka se onkin Jumalan lähettämä). He luulevat sen vievän heidät suorastaan perikatoon ja vastustavat sitä niin muodoin. 2. He luulevat niinikään tällaisen pelvon hävittävän heidän uskonsa (vaikk'ei heillä, ihmisparoilla, uskoa edes olekaan!) Ja siinä luulossaan he paaduttavat sydämensä sitä vastaan. 3. He luulottelevat julkeina, ett'ei muka heidän ole tarvis peljätä, ja siitä huolimatta he julkeudessansa vain kasvamistaan kasvavat. 4. He huomaavat tällaisen pelvon kukistavan heidän entisen viheliäisen itsepyhyytensä, ja siksi he sitä kaikin voimin vastustavat.

Toivorikas: Jo minä jotain tiedän tuosta minäkin. Ennenkuin tulin tuntemaan oman itseni, oli minun laitani samallainen.

Kristitty: No niin, jätetäänpäs nyt naapuri Tietämätön yksikseen ja käydään pohtimaan jotain muuta hyödyllistä asiata.

Toivorikas: Kernaasti, kaikesta sydämestäni. Mutta teidän pitää nytkin aloittaa.

MIKSI MONI VAELLUKSENSA KESKEYTTÄÄ.

Kristitty: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten teidän puolella erästä Sillointällöin nimistä miestä? Hänen jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.

Toivorikas: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui Armonpuutteen kaupungissa, parin peninkulman päässä Kunniallisuudesta. Hänen lähin naapurinsa oli muuan Käännytakaisin.

Kristitty: Aivan oikein. He asuivat yhden katon alla. No niin. Tuo mies sai kerran ankaran herätyksen. Silloin hänellä luullakseni oli jonkun verran synnintuntoa ja samalla tietoa synnin palkasta.

Toivorikas: Sitä minäkin. Monasti hän tuli meille — meidän kotiemme väliä ei ollut kuin kolmen virstan verran, — tulipa usein katkerasti itkienkin. Minun oli todellakin miestä sääli, ja oli minulla välisti vähän toivoakin hänestä, mutta: eihän sentään jokainen, kuin huutaa Herra, Herra.

Kristitty: Hän sanoi minulle kerran päättäneensä lähteä vaellukselle, niinkuin mekin, mutta äkkiä hän tuli tuttavaksi erään Oma-apu nimisen miehen kanssa, ja siitä pitäin hän rupesi minua vieromaan.

Toivorikas: Kun nyt puhe kerran häneen kääntyi, tutkistellaanpa hiukan, mikä on syynä — että hän ja moni muu samallainen niin äkkiä ovat luopuneet.

Kristitty: Se saattaa olla hyvin opettavaista, mutta pankaa te alkuun.

Toivorikas: Olkoon menneeksi. Tuohon luopumiseen on mielestäni neljä syytä:

1. Vaikka sellaisten omatunto on herännyt, pysyy heidän mielensä kumminkin muuttumatonna. Kun heissä syyllisyyden tunto hälvenee, niin ei enää ole olemassa mitään, mikä pakottaisi heitä jumalisuuteenkaan, ja niinpä he luonnollisesti palajavatkin entiseen menohonsa. Niinhän koirakin tekee, kun on syömästänsä käynyt kipeäksi: sitä oksettaa ja se antaa ylen, niin kauan kuin kipeyttä kestää. Ei se sitä ehdoin tahdoin tee (jos koirasta ensinkään semmoista sopii sanoa), vaan siitä syystä, että vatsaa kivistää. Mutta kun vaiva on mennyt ohi ja vatsa kunnossa jälleen, silloin se ei enää oksennustansa vieroa, vaan kääntyy takaisin ja hurmii kaikki suuhunsa. Ja niinpä on totta, mitä kirjoitettu on: "koira syö oksennuksensa jälleen". Heissä leimahtaa, sanon minä, tulinen pyrkimys taivaasen, kun muistelevat ja pelkäävät vain helvetin vaivoja, mutta sitä mukaa kuin ajatus helvetistä ja kadotuksen pelko jäähtyy ja jähmettyy, sitä mukaa jähmettyy myös pyrkimys taivaasen ja pelastuksen saamiseen. Silloin käy niin, että kun syyllisyyden ja pelvon tunto on tiessään, silloin taivaan ja autuuden halajaminen kuolee, ja he palajavat entiseen elämäänsä. [2 Piet 2: 22]

2. Toinen syy on se, että orjallinen pelko saa heissä vallan. Minä tarkoitan nyt sitä pelkoa, joka heissä asuu ihmisiä kohtaan. "Joka pelkää ihmistä, hän tulee lankeemukseen." Vaikka heidän mielensä niin muodoin näkyy palavan taivaasen, niin kauan kuin helvetin liekit heidän silmäinsä edessä leimahtelevat, niin hetipä he — kun pelko vähänkään helpottaa — jälleen muuttavat mieltään, arvellen, että parasta on menetellä viisaasti, sillä muutoinhan muka saattaisi kadottaa kaikki (eivätkä itsekään tiedä, mitä), tai lopulta joutuvat lakkaamattomaan ja pääsemättömään pulaan. Ja niin lyödään jälleen liitot maailman kanssa. [Sananl. 29: 25]

3. Jumalisuuden tuottama häpeä on loukkauskivenä heidän tiellään. He ovat ylpeitä ja korskeita, ja jumalisuus on heidän mielestänsä halpaa ja ylenkatsottavaa. Siksipä he, helvetin ja tulevaisen vihan pelvosta päästyänsä, palajavat entisiin menoihinsa.

4. Syyllisyys ja pelkoa miettiminen ovat heille kauhistus. He eivät siedä nähdä viheliäisyyttänsä, ennenkuin ovat siihen joutuneet. Ja sittenkin tuo ensimmäinen näkeminen, jos he vain nähdä tahtoisivat, saisi heidät kenties pakenemaan sinne, minne vanhurskas pakenee ja pelastuu. Mutta he menettelevät sillä tapaa kuin edellä viittasin, kartellen syyllisyyden ja kauhistumisen ajatuksia, ja siksipä he, kerran päästyänsä mietiskelemästä kauhistuksia ja Jumalan vihaa, iloisella mielellä paaduttavat sydämensä ja valitsevat sellaisia teitä, joissa he vain paatumistansa paatuvat.

MIELENMUUTOKSEN TARPEELLISUUS.

Kristitty: Olettepa hyvin lähelle osannut oikeaan, sillä ytimenä tässä on juuri se, ett'ei heidän mielensä eikä tahtonsa ole muuttunut. Ja senvuoksi he ovat kuin pahantekijä tuomarin edessä: hänkin pelkää ja vapisee ja näyttää peräti katuvaiselta, mutta pohjimmaisena siinä sittenkin on hirttonuoran pelko eikä ensinkään rikoksen inhoaminen. Ja niinhän se on: päästä tuo mies irti, niin hän varastaa ja rosvoaa heti jälleen. Toisin olisi, jos hänen mielensä olisi muuttunut.

Toivorikas: Minä olen osoittanut syyt heidän luopumiseensa; näyttäkääpäs te nyt, millä tavoin se tapahtuu.

Kristitty: Mielelläni.

1. Kaikin voimin he koettavat olla ajattelematta Jumalaa, kuolemaa ja tulevaista tuomiota.

2. He laiminlyövät vähitellen yksityiset velvollisuutensa, niinkuin kammiossa rukoilemisen, himojensa hillitsemisen, valvomisen, murheen synnin tähden ja muut senkaltaiset.

3. Sitten he karttavat innokasten ja harrasmielisten kristittyjen seuroja.

4. Heissä laimenee yleistenkin velvollisuuksien täyttäminen, niinkuin Sanan kuuleminen, lukeminen ja harras tutkisteleminen ynnä muut sellaiset.

5. Sitten he aikovat, niinkuin sananparsi sanoo, heittää lokaa muutamain hurskasten ihmisten vaatteille, siinä pirullisessa tarkoituksessa, että heillä olisi joku tekosyy, jonka nojalla hyljäävät jumalisuuden kokonaan, (muutamain puutteellisuuksien vuoksi muka, joita ovat siinä näkevinään).

6. Senjälkeen he alkavat lyödä liittoja ja seurustella lihallismielisten, turhamaisten ja irstaitten ihmisten kanssa.

7. Sitten he pitävät salaisuudessa lihallisia ja irstaita puheluita. He iloitsevat, huomatessaan samallaista jossakin kunnollisenakin pidetyssä ihmisessä, jotta heidän esimerkkiänsä muka noudattaen voisivat yhä julkeammiksi yltyä.

8. Sen perästä he alkavat julkisesti leikitellä pienten syntien kanssa.

9. Ja niin he paatuneina vihdoin esiintyvät oikeassa valossansa. Siten he syöksevät kurjuuden virran viedä, ja, ellei Armon ihme väliin tule, joutuvat itsepetoksessaan ikuiseen kadotukseen.

KIHLAUKSEN MAASSA.

Nyt minä näin unessani heidän päässeen ulos Lumotusta seudusta ja astuvan Kihlauksen maahan. Ilma oli siinä erittäin suloinen ja miellyttävä. Tie kun kävi aivan sen halki, viipyivät he siinä hetkisen, virvoitellen itseänsä. Täällä heidän korviinsa kuului lintusten lakkaamattomat viserrykset, ja täällä he näkivät "kukkasten puhkeavan kedolla ja kuulivat maassa toukomettisen äänen". Tässä seudussa paistaa aurinko yöt päivät. He olivat niin muodoin ulkopuolella Kuoleman Varjon laaksoa ja olivat myös astuneet pois siitä piiristä, jossa Jättiläinen Epätoivo hallitsee. Ei tänne Epäilyksen linna edes näkynytkään. Tänne häämöitti jo se Kaupunki, jonne heidän matkansa piti, ja täällä he jo kohtasivat joitakuita sen asukkaistakin. Tämä tienoo on Taivaan rajamailla, ja siksipä siellä usein liikkuu Kirkkaita olentoja. Tässä maassa uudistettiin jälleen morsiamen ja yljän kihlaus. Niin, tuolla Jumala iloitsi heistä, niinkuin ylkä morsiamestansa iloitsee. Täällä ei puuttunut heiltä jyviä eikä viinaa, sillä täällä he löysivät yltäkyllin sitä, mitä pitkin koko matkaansa olivat etsineet. Tänne kuului ääniä Kaupungista, korkeita ääniä, jotka sanoivat: "Sanokaat Sionin tyttärelle, katso sinun autuutes tulee! Katso hänen palkkansa on hänen myötänsä." Täällä kaikki seudun asukkaat sanoivat heitä Pyhäksi kansaksi. Herran lunastetuksi, etsityksi j.n.e. [Jes. 62: 4-12, Kork. V. 2: 12, Jes. 62: 5, Jes. 62: 11, Jes. 62: 12]

Näissä tienoin kulkiessaan, he nauttivat suurempaa iloa kuin missäkään osissa sitä valtakuntaa, josta he tulleet olivat. Mitä likemmäksi he Kaupunkia lähenivät, sitä selvempänä se heidän eteensä kuvastui: se oli rakennettu helmistä ja kalliista kivistä, ja kadut siinä olivat kullalla lasketut. Katsellessaan Kaupungin luontaista ihanuutta ja auringonsäteiden kimaltelua siinä, kävi Kristitty sairaaksi pelkästä ikävöimisestä. Raukeaksi löi Toivorikkaankin pari kertaa. Niinpä he laskeusivatkin hetkeksi aikaa maahan ja kivuissansa huusivat: "Jos te löydätte minun ystäväni, niin ilmoittakaat, että minä olen sairas rakkaudesta." [Korkea V. 5:8]

Kotvasen kuluttua he tunsivat hiukan taas voimistuneensa ja jaksavansa nyt kestää sairauttansa. He läksivät jälleen vaeltamaan ja lähenivät lähenemistään Kaupunkia. Siellä oli hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja yrttitarhoja, joitten portit antoivat vallantielle. Tänne tultuansa, he huomasivat puutarhurin seisovan tiellä, ja he kysyivät häneltä: "Kenenkä ovat omia nämä ihanat viinamäet ja yrttitarhat?" Hän vastasi: "Ne ovat Kuninkaan omia. Hän on istuttanut ne itsellensä iloksi ja vaeltajille virvoitukseksi." Ja hän vei heidät viinamäkiin ja käski heidän ravita itseänsä niitten herkuilla. Hän näytti heille myös mielikujat, joita Kuningas kulkee, ja lehtimajat, missä Hän iloksensa istuu. Siellä he viivähtivät ja vaipuivat uneen. [5 Mos. 23: 24]

Nyt minä näin unessani heidän haastelevan maatessansa enemmän kuin tähän saakka koko matkallansa. Tuota minä miettimään, mutta puutarhuri puhui silloin minullekin, sanoen: "Miksis mietiskelet tätä? Näitten viinamäkien rypäleet ovat luonnostansa sellaisia, että ne huokeasti alas menevät ja niitä on mieluinen niellä ja saattavat uneliasten huulet puhumaan." [Korkea V. 7:9]

VIIMEISET VASTUKSET.

Senjälkeen minä näin heidän heräjävän ja hankkiutuvan Kaupunkiin. Mutta, niinkuin jo sanoin, auringon kimaltelu Kaupungissa (tämä kun oli pelkästä kullasta rakettu) oli niin häikäisevää, ett'eivät he sietäneet sitä paljain silmin katsella, vaan ainoastaan lasin kautta, joka sitä tarkoitusta varten oli valmistettu. [Ilm. 21: 18, Kor 3: 10,18]

Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.

Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.

"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."

Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne perille päästä."

Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.

Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat: "Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."

Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn. He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne Kuningasta kohtaan on."

He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]

Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty: "Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin, ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.

VIIMEISEN VIRRAN YLI.

Toivorikkaalla oli täysi työ ja tekeminen, kannatellessaan Kristityn päätä vedenpinnan yläpuolella, sillä välistä oli hän kokonaan vaipumaisillansa, ja vasta tuokion perästä hän kohosi vähissä hengin pystyyn.

Toivorikas yritti lohduttaa häntä, sanoen: "valmiina vastaan-ottamaan meitä."

Mutta Kristitty vastasi: "Teitä, teitä vain ne siellä odottelevat. Te olette pysynyt toivorikkaana koko sen ajan kuin olen teitä tuntenut."

"Niinhän tekin", virkkoi toinen.

"Voi, veli armas!" lausui Kristitty, "Jos laitani olisi oikea, niin olisi Hän noussut minua auttamaan, mutta nyt on Hän syntieni tähden saattanut minut paulaan ja on hyljännyt minut."

Toivorikas sanoi siihen: "Veli, oletpa unhottanut, mitä Sanassa sanotaan jumalattomista: 'Ei he ole missään kuoleman hädässä, vaan heidän voimansa pysyy vahvana; ei he ole vastoinkäymisessä niinkuin muut ihmiset, eikä heitä vaivata niinkuin muita ihmisiä.' Tuska ja hätä, jota teidän täytyy näissä vesissä kestää, ei osoita sitä, että Jumala olisi teidät unhottanut, vaan niitten kautta teitä koetellaan, tokko muistatte, mitä hyvää Herralta tähän saakka olette saanut, ja panetteko hädässänne luottamuksenne Häneen." [Ps. 73: 4,5]

Senjälkeen minä näin Kristityn vaipuvan hetkeksi mietteisinsä. Toivorikas kääntyi nyt hänen puoleensa näillä sanoilla: "Ole hyvässä turvassa; Jesus Kristus on sinut terveeksi tekevä." Silloin puhkesi Kristitty kovalla äänellä puhumaan: "Oi, minä näen Hänet jälleen, ja näin Hän minulle sanoo: 'Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen sinun tykönäs, ett'ei virrat sinua upota'." [Jes. 43: 2]

Silloin he rohkaisivat mielensä kumpainenkin, ja vihollinen oli sen perästä ääneti kuin kivi siihen asti kuin he ehtivät virran yli. Kristitty löysikin lujan pohjan jalkainsa alla, ja siitä ruveten virta olikin matala. Ja niin he kulkivat sen poikki. [2 Mos. 15: 16]

LOISTAVAT OLENNOT SAATTAJINA.

Virran toisella rannalla he näkivät jälleen nuo kaksi miestä kirkkaissa vaatteissa heitä odottelemassa. Vaeltajain astuessa rannalle, he tervehtivät tulijoita, sanoen: "Me olemme palvelevaisia henkiä, palvelukseen lähetetyt niille, joitten pitää autuus perimän." Ja he läksivät käymään porttia kohden. [Hebr. 11: 4]

Nyt on huomattava, että Kaupunki sijaitsi valtavan korkealla vuorella, mutta sittenkin astuivat vaeltajat ylös mäkeä helposti, heitä kun nuo kaksi miestä käsivarsista kannattelivat. Kuolevaiset vaatteensakin he olivat jättäneet jälkeensä virtaan, sillä vaikka he olivat puku yllään virtaan astuneet, niin vaatteitta he olivat siitä nousseet. Niinpä he nyt kevein ja kiirein askelin astuivat, vaikka perustus, jolle Kaupunki rakettu oli, asui pilviäkin korkeammalle. He kulkivat yläilmaisten seutujen kautta, suloisissa puheluissa ja iloiten siitä, että olivat niin onnellisesti virran yli päässeet, ja että heitä niin herttaiset seuralaiset palvelevat.

Keskustelu koski tämän tienoon ihanuutta, ja loistavat olennot kertoivat, ett'ei tätä kauneutta ja ihanuutta voi sanoin selittää. "Siellä", sanoivat he, "on Sionin vuori, siellä taivaallinen Jerusalem, siellä monen tuhannen enkelin ja täydellisten vanhurskasten joukko. Te olette nyt", haastelivat he, "menemässä Jumalan paratiisiin. Siellä te saatte nähdä elämän Puun syödä sen lakastumattomia hedelmiä. Ja sinne tultuanne, teille annetaan valkoiset vaatteet, ja te saatte joka päivä olla ja elää Kuninkaan kanssa, niin aina iankaikkiseen. Siellä ette enää senkaltaista näe kuin tuolla alempana, maan päällä ollessanne, ette surua ettekä sairautta, ette tuskaa ettekä kuolemata, sillä ne entiset pois menivät. Te tulette nyt Abrahamin, Isakin ja Jaakobin tykö ja profettain tykö, miesten tykö, jotka Jumala on korjannut pois tulevaisesta pahasta, ja jotka nyt sijoillansa lepäjävät, vaeltaen Hänen vanhurskaudessansa." [Hebr. 12: 22-24, Ilm. 2: 7, 3: 4,5, 22: 4,5, Ilm. 21: 3,4]

Vaeltajat kysyivät senjälkeen: "Mitä meidän pitää tekemän siinä pyhässä paikassa?" Ja heille vastattiin: "Teille on tuleva lohdutus kaikista tuskistanne ja riemu kaikista murheistanne; teidän pitää niittämän, mitä kylväneet olette, hedelmiä kaikista rukouksistanne ja kyyneleistänne ja huokauksistanne, joita teillä Kuninkaan tähden matkallanne ollut on."

"Siellä teidän pitää kantaman kultaista kruunua ja riemuiten lakkaamatta näkemän ja katseleman Pyhää, jonka saatte nähdä 'niinkuin Hän on'. Siellä saatte taukoamatta palvella ylistyksellä ja riemuhuudoilla ja kiitoksella Häntä, jota maailmassakin tahdoitte palvella, vaikka se vaikeatakin oli lihanne heikkouden tähden. Siellä ihastuvat teidän silmänne, nähdessänne, ja korvanne, kuullessanne Kaikkivaltiaan ääntä. Siellä iloksenne taas kohtaatte ystävänne, jotka ennen teitä ovat sinne menneet, ja siellä tekin riemuiten vastaanotatte jokaisen, joka siihen pyhään paikkaan teidän jälkeenne tulee. Siellä te myös puetaan kunnialla ja majesteetilla ja sijoitetaan vaunuihin, jotka ovat soveliaat Kunnian Kuninkaan seuralaisten ajella. Koska Hän pasunan soidessa tulee pilvissä, niinkuin tuulen siivillä, silloin te ynnä Hänen kanssansa ilmaannutte. Ja koska Hän tuomio-istuimelle istuu, silloin te istutte Hänen kanssansa. Ja koska Hän tuomionsa julistaa kaikille kuin pahaa tehneet ovat — olkoot enkeleitä tai ihmisiä —, niin on teilläkin äänenvalta siinä tuomitsemisessa oleva, sillä he olivat sekä Hänen että teidän vihollisianne. Ja koska Hän Kaupunkiin palajaa, silloin tekin sinne menette pasunan soidessa ja olette lakkaamatta Hänen kanssansa." [Gal. 6: 7,8, l Joh. 3: 2, Jud. 15, 1 Kor. 6: 2,3, 1 Tess. 4: 13-17]

PORTILLE.

Tuossapa heidän kulkiessansa porttia kohti, katso Taivaallisen sotaväen joukko tuli heitä vastaan, ja toinen noista kahdesta loistavasta olennosta sanoi tälle joukolle: "Nämä ovat ne miehet, jotka rakastivat meidän Herraamme, maailmassa ollessaan, ja hyljäsivät kaikki Hänen pyhän Nimensä tähden. Hän lähetti meidät heitä noutamaan, ja me olemme heidät tuoneet niin lähelle heidän ikävöimäänsä matkan määrää, että he pääsevät sisälle käymään, ilolla nähdäkseen Vapahtajansa kasvoista niin kasvoihin." Silloin riemuitsi Taivaallinen sotajoukko, sanoen: "Autuaat ovat ne, jotka ovat Karitsan häihin ehtoolliselle kutsutut." Samalla tuli heitä vastaan myös muutamia Kuninkaan pasunansoittajia, valkoisiin ja kiiltäviin vaatteisin puettuina, ja nämä saivat pasunainsa kirkkaisin ja heleisin sulosointuihin itse taivaatkin kajahtamaan. Riemuiten ja pasunainsa pauhatessa he lausuivat tuhannet tervetuliaiset Kristitylle ja hänen toverillensa. [Ilm. 19: 9]

Sen jälkeen he asettuivat vaeltajain ympärille joka puolelta: muutamat eteen, toiset taakse, jotkut oikealle puolelle, toiset vasemmalle, ikäänkuin suojellakseen heitä ylempiin seutuihin mentäessä. Ja niin heidän kulkeissansa riemu lakkaamatta raikui ja suloinen soitto kaikui korkeammassa kuorossa, niin että ken sen nähdä olisi voinut, olisi luullut itse Taivaan tulleen alas heitä vastaan-ottamaan. Yhdessä he yhä kulkivat, ja pasunansoittajat ne sekä suloisilla sävelillä että katseilla ja liikkeillä myötäänsä osoittivat Kristitylle ja hänen veljelleen, kuinka tervetulleita he olivat heidän seuraansa, ja kuinka iloista heidän oli tulla heitä vastaan. Ja silloin tuntui noista kahdesta vaeltajasta kuin oltaisiin jo taivaassa, ennenkuin olivat sinne saapuneetkaan; niin yleni heidän mielensä, kun enkeleitä katselivat ja heidän ihanata soittoansa kuuntelivat. Täällä oli itse Kaupunkikin heidän näkyvissänsä, ja he olivat kuulevinaan, kuinka siellä kaikki kirkonkellot soittivat tervetuloa heille, mutta ennen kaikkea täytti heidät se ihana ja suloinen ajatus, että he saavat asua siellä senkaltaisessa seurassa iankaikkisesta niin iankaikkiseen. Oi missä on se kieli tai kussa se kynä, joka kyllin kykeneisi kuvailemaan heidän riemuansa!

Ja näin he saapuivat portille.

Portille tultuansa, he näkivät sen kamanaan kultaisilla kirjaimilla kirjoitettuna: "Autuaat ovat ne, jotka hänen käskynsä pitävät, että heidän voimansa elämän puussa olisi, ja he porteista kaupungin sisälle menisivät." [Ilm. 22: 14]

SISÄÄN.

Silloin minä näin unessani, kuinka nuo loistavat olennot käskivät vaeltajia ääntämään portilla. Sen he tekivät, ja silloin ilmaantui muutamia miehiä portin päälle katsomaan, nimittäin Enok, Moses, Elias ynnä muita, joille ilmoitettiin: "Nämä vaeltajat ovat tulleet Turmion kaupungista rakkauden tähden tämän paikan Kuningasta kohtaan." Senjälkeen antoivat vaeltajat esiin kumpikin pääsykirjansa, jotka he olivat jo matkansa alussa saaneet. Kirjat vietiin sitten Kuninkaalle, joka, luettuansa ne, kysyi: "Missä ovat nämä miehet?" Hänelle vastattiin: "He seisovat portin ulkopuolella." Silloin käski Kuningas: "Avatkaat portit, vanhurskaan kansan, joka uskossa pysyy, käydä sisälle." [Jes. 26: 2]

Nyt minä näin unessani näitten kahden miehen käyvän portista sisälle, ja heti kuin he olivat sisälle menneet, niin katso he muutettiin ja puetettiin vaatteilla, jotka kiilsivät kuin kulta. Ja heitä vastaan tuli miehiä, kantaen kanteleita ja kruunuja, ja antoivat ne heille, kanteleet ylistystä varten ja kruunut kunnian merkiksi. Ja minä kuulin unessani, kuinka kaikki kirkonkellot Kaupungissa jälleen rupesivat riemuisasti soimaan, ja kuinka heille sanottiin: "Käykäät teidän Herranne iloon." Ja minä kuulin heidän itsensä kovalla äänellä veisaavan, sanoen: "Siunaus ja kunnia ja ylistys ja voima Hänelle, joka istuimella istuu ja Karitsalle iankaikkiseen." [Mat. 25: 23, Ilm. 5: 13,14]

Juuri kuin portit avattiin miesten mennä sisälle, katsahdin minä heidän jälkeensä, ja katso Kaupunki paistoi kirkkaana kuin aurinko; kadutkin olivat kullalla lasketut, ja siellä kulki paljo ihmisiä, kruunut päässä, palmut ja kultaiset kantelet käsissä, ylistystä veisaten.

Siellä oli niitäkin, joilla oli siivet, ja jotka lakkaamatta toisillensa huusivat, sanoen: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra." [Jes. 6: 2,3]

Ja senjälkeen he sulkivat portit. Kaiken tuon nähtyäni, olisin minä itsekin halainnut olla heidän joukossansa.

Kaikkia näitä näkemiäni muistellessani, minä käänsin päätäni ja katsahdin taakseni ja näin silloin Tietämättömän kävelevän pitkin virran rantaa. Pian hän virran yli pääsi, eikä se ollut hänelle puoleksikaan niin vaikeata kuin noille toiselle kahdelle. Sattui näet siinä sillä kohtaa olemaan lautturi, nimeltä Turha toivo, joka venheellänsä auttoi hänet virran yli. Ja niinpä minä näin hänen, niinkuin noiden muittenkin, astuvan mäkeä ylös ja tulevan portille. Mutta yksinänsä hän sinne saapui, eikä kenkään tullut antamaan hänelle vähintäkään apua. Portille päästyänsä, hän katsahti kirjoitukseen sen kamanassa ja rupesi kolkuttamaan, luullen pian pääsevänsä sisälle. Mutta miehiä ilmaantui portin päälle, ja he kysyivät häneltä: "Mistäs te tulette? Ja mitä täältä tahdotte?" Hän vastasi: "Minä olen syönyt ja juonut Kuninkaan seurassa, ja Hän on opettanut meidän kaduillamme." Senjälkeen he kysyivät häneltä pääsykirjaa, viedäksensä sen Kuninkaan nähdä. Silloin hän rupesi haparoimaan sellaista poveltansa, mutta ei hän sieltä mitäkään löytänyt. Miehet kysäisivät: "Eikö teillä ole?" Mutta ei hän sanaakaan vastannut.

TIETÄMÄTTÖMÄN LOPPU.

Miehet ilmoittivat asian Kuninkaalle, mutta Hän ei tahtonut tulla alas häntä katsomaan. Hän antoi vaan käskyn niille kahdelle loistavalle olennolle, jotka olivat Kristityn ja Toivorikkaan saattaneet Kaupunkiin, ja sanoi: "Menkäät, ottakaat Tietämätön ja sitokaat hänet käsistä ja jaloista ja viekäät hänet ulos." Ja he ottivat hänet ja veivät ilman kautta ovelle, jonka minä huomasin mäen kyljessä, ja heittivät hänet siitä sisään. Silloin minä näin, että tie kävi helvettiin Taivaan portiltakin, niinkuin Turmionkin kaupungista.

Sitten minä heräsin, ja katso se oli ollut unta.

"Ja katso se oli ollut unta."