KRISTITYN VAELLUS (continued 2)

Kristitty: No niin, mihinkäs päätökseen tulitte vihdoin vanhan miehen kanssa?

Uskollinen: Olin ensi alussa hiukan taipuvainen lähtemään hänen mukaansa, sillä hän haasteli mielestäni niin kauniisti, mutta kun puhellessamme satuin katsahtamaan hänen otsaansa, niin näin siinä kirjoitettuna: Riisukaat pois teistänne vanha ihminen tekoinensa. [Kol. 3: 9]

Kristitty: Kuinka sitten kävi?

Uskollinen: Sitten iski mieleeni, niinkuin tulella olisi polttanut, että kun hän kerran on minut taloonsa saanut, niin orjaksi hän minut heti myö, puhukoon nyt mitä hyvänsä ja liukastelkoon kuinka paljon tahansa. Minä pyysin häntä vaikenemaan, sillä minä en aio astua hänen majansa ovelienkaan. Silloin hän rupesi pilkkaamaan minua, sanoen, että kyllä hän minun perääni lähettää jonkun toisen, joka tekee tieni katkeraksi hamaan sieluun saakka. Minä käännyin, lähteäkseni pois hänen luotansa, mutta tuskin olin kääntänyt hänelle selkäni, niin jo tunsin hänen tarttuvan lihaani ja nykäisevän minua niin hirmuisesti taaksepäin, että luulin hänen reväisseen irti palasen omaa itseäni. Minä huudahdin: "Minä viheliäinen ihminen!" Sitten läksin edelleen kulkemaan mäen päälle. Puolitiehen päästyäni katsahdin taakseni ja näin jonkun tulevan perässäni tuulen nopeudella. Ja lehtimajan kohdalla hän minut saavutti. [Joh. 8: 34, Gal. 4: 17, Rom. 7: 24]

"Juuri siinä", sanoi Kristitty, "minne minä poikkesin levähtämään. Siellä minut uni petti, ja siellä minä kadotin tämän kirjoituksen povestani."

Uskollinen: Kuunnelkaahan minua loppuun asti, veli hyvä. Heti kuin hän oli minut saavuttanut, alkoi häneltä tuiskuna tulla sekä sanoja että iskuja ja maahan hän minut paiskasi, niin että makasin siinä puolikuolleena. Tultuani hiukan tuntoihini, minä kysyin, miksikä hän minua tällä tavoin kohtelee. Hän sanoi sen tapahtuvan siitä syystä, että minussa oli ollut salaista taipumusta ensimmäiseen Aatamiin ja samassa sain häneltä toistamiseen hirmuisen iskun rintaani, niin että kaaduin takaperin ja makasin jälleen vähissä hengin hänen jaloissansa. Toinnuttuani sitten tuosta, rukoilin minä häneltä armoa, mutta hän ei sanonut tietävänsä armosta, ja silloin hän löi minut jälleen maahan. Epäilemättä hän olisi minusta lopun tehnyt, ellei eräs mies olisi tullut saapuville ja kieltänyt häntä.

USKOLLINEN JA MOSES.

Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?

Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä. Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin mäen huipulle.

Kristitty: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa rikkoo.

Uskollinen: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos kauemmin siinä vielä viivyn.

Kristitty: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä puolen, missä Moses teidät kohtasi?

Uskollinen: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja tulin mäen alle.

Kristitty: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut Nöyryyden Laaksossa?

Uskollinen: Kyllä. Kohtasin siellä Tyytymättömän, joka mielellään olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka, että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että kaikki ystäväni, niinkuin Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen kunnia ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.

ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan tämän laakson poikki.

Kristitty: Mitäs vastasitte hänelle?

Uskollinen: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin, hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä — näin virkoin hänelle — minä kernaammin kuljenkin tämän laakson kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet, kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]

USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

Kristitty: Ettekö siellä laaksossa mitään muuta kohdannut?

Uskollinen: Kohtasin minä Häpeän, mutta kaikista ihmisistä, joita retkelläni olen tavannut, oli tämä ainoa, jonka nimi ei ollut kohdallaan: muista pääsi edes selityksillä ja sen semmoisilla, mutta tämä julkea Häpeä ei huolinut yhtään mistään.

Kristitty: Mitäs hän sanoi?

Uskollinen: Mitäkö sanoi? Hän vastusti itse jumalisuuttakin. Surkeata, halpamaista, kurjaa hänen mielestään oli jumalisuuden harrastaminen. Herkkä omatunto oli hänestä nähden jotain epämiehekästä. Jos mies, sanoi hän, pitää vaaria sanoistansa ja toimistansa ja välttää sitä korskeilevaa vapautta, jota nykyajan etevät henget käyttävät, niin joutuu hän aikalaistensa silmissä naurun-alaiseksi. Hän väitti niinikään, että ylen harvat maan mahtavista, rikkaista tai viisaista ovat olleet yhtä mieltä kuin minä, eikä niistäkään kukaan, ennenkuin, muitten puheita kuunnellen, on järkensä menettänyt ja mielettömyydessänsä ehdoin tahdoin alttiiksi pannut kaiken, tavoitellaksensa sellaista, josta ei kukaan tiedä, mitä se on. Edelleen hän huomautti, kuinka alhaisessa asemassa ja kurjalla kannalla vaeltajat enimmäkseen ovat olleet aikalaistensa silmissä: ei heillä ole ollut luonnontieteistäkään mitään tietoa eikä käsitystä. Tähän suuntaan hän haasteli tästä asiasta ja samoin monesta muusta, vaikk'en niitä kaikkia tässä ennätä puheeksi ottaa. Häpeä on, sanoi hän, itkien ja kallotellen kuunnella saarnaa; häpeä on sitten huokaillen ja voivotellen tulla kotia; häpeä on pyytää naapureilta pieniä rikoksia anteeksi tai palkita hänelle sillä, minkäs häneltä ottanut olet. Ja sen hän myöskin sanoi, että jumalisuus vieroittaa ihmistä siitä, mikä suurta on, moniaan virheen vuoksi vaan (joille hän antoi mitä hienoimpia nimityksiä), ja saattaa hänet tuon samaisen jumalisen veljellisyyden nimessä lähenemään ja kunniassa pitämään halpa-arvoista. Eikös tämäkin ole häpeällistä? sanoi hän. [1 Kor.1: 26, 3: 18, Fil. 3: 7,8, Joh. 7: 48]

USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

Kristitty: Ja mitä te hänelle vastasitte?

Uskollinen: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla, vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on, vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt — ajattelin minä — Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi, että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:

On monet kovat kestettävä sen, Ken altis ain' on Herran käskyillen. Nuo koetukset liha matkaan saa, Ja taas ja taas ja taas ne palajaa; Alati meidät saavuttaa ne sois Ja yllättää ja työntää tieltä pois. Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.

Kristitty: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut, ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee. Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta, ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl. 3: 35]

Uskollinen: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan totuutta maan päällä.

Kristitty: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa muuta kohdannut?

Uskollinen: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.

Kristitty: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi. Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen, ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka kului helpommin ja rauhallisemmin.

LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN.

Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen, nimeltä Liukaskielinen, astuvan jonkun matkan päässä heidän kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:

Uskollinen: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne Taivaalliseen maahan?

Liukaskielinen: Sinne juuri olen kulkemassa.

Uskollinen: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää seuraa.

Liukaskielinen: Mielellänihän minä seuraanne liityn.

Uskollinen: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.

Liukaskielinen: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat. Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.

Uskollinen: Se on todellakin surkuteltava seikka, sillä mihinkäpäs parempaan ihminen voisi maailmassa suutansa ja kieltänsä käyttääkään kuin taivaallisiin?

Liukaskielinen: Minä pidän teistä sanomattoman paljon, teidän sananne kun ovat niin sattuvia. Mikä vainenkaan niin mieluista ja mikä niin hyödyllistä, kuin haastella jumalallisista asioista? Mikä onkaan niin mieluista, jos nimittäin ihminen ilonsa löytää siitä, mikä ihmeellistä on? Jos ihminen esimerkiksi halajaa haastella tapausten kulusta tai asiain salaisesta alkuperästä tai jos hän rakastaa puhella ihmeistä, tunnustähdistä ja merkeistä, niin missäpä niistä olisi niin kauniita kuvauksia ja suloisia kirjoituksia kuin Pyhässä Raamatussa?

USKOLLISTA MIELLYTTÄÄ LIUKASKIELINEN.

Uskollinen: Totta kyllä, mutta meidän silmämääränämme pitää olla, että me, senkaltaisista asioista puhuessamme, myöskin saamme niistä hyötyä.

Liukaskielinen: Sitä minäkin. Tainkaltaisista asioista puheleminen on hyödyllistä, sillä siinä selviää ihmiselle monta seikkaa, niinkuin näitten maallisten katoavaisuus ja taivaallisten hyödytys. Tämä nyt yleensä. Erityiskohtiin taas mennen, oppii siinä tuntemaan uuden syntymisen tarpeellisuuden, meidän omain töittemme riittämättömyyden, Kristuksen vanhurskauden välttämättömyyden y.m. Sitä paitsi oppii sellaisessa puhelussa tietämään, mitkä on katumus, usko, rukous, kärsimys ja niin edespäin. Siinä myös tulee oman mielensä virvoitukseksi tietämään, mitä Evankeliumin lupaukset ja lohdutukset merkitsevät. Edelleen oppii sen kautta vastustamaan harhaluuloja, puolustamaan totuutta ja opettamaan tietämättömiä.

Uskollinen: Aivan oikein, ja ilahduttava on kuulla teiltä tällaisia asioita.

Liukaskielinen: Voi sentään! Tiedon puute näissä asioissa juuri onkin syynä siihen, että niin harva käsittää uskon välttämättömyyttä ja armon töitten tarpeellisuutta sielussansa iankaikkisen elämän saamiseksi. Tiedottomina he elävät lain töissä, joilla ei kukaan millään muotoa voi taivaan valtakuntaan päästä.

Uskollinen: Mutta, sallikaa sanoani, tällaisten taivaallisten asiain tunteminen, sehän on Jumalan lahjaa. Ei kukaan tule siihen omalla ponnistuksellaan eikä pelkällä puhelemisella.

Liukaskielinen: Sen tiedän vallan hyvin, ett'ei ihminen mitään taida ottaa, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Kaikki tulee armosta eikä töitten tähden. Sen voisin todistaa sadoilla kohdilla raamatusta. [Joh. 3: 27]

Uskollinen: No niin, mutta minkäs asian me nyt tällä kertaa panisimme keskustelun pohjaksi?

Liukaskielinen: Minkä vaan tahdotte: minä olen altis puhumaan taivaallisista asioista ja maallisista asioista; lain alalta ja evankeliumin alalta; korkeista asioista jokapäiväisistä; menneistä ja tulevaisista; oleellisista ja satunnaisista, — otaksumalla nimittäin, että tuosta kaikesta on oleva meille hyötyä.

Tämä oli Uskollisen mielestä ihmeellistä. Hän astui Kristityn luo, joka tällä välin oli kulkenut yksinänsä, ja virkkoi hänelle hiljaisella äänellä: "Siitäpä saatiin kelpo toveri matkalle! Hänestä tulee erinomainen vaeltaja."

Kristitty myhähti kuivasti ja sanoi: "Tuo mies, johon te niin olette ihastunut, viepi puheillansa harhaan monet kymmenet, jotka eivät häntä tunne."

Uskollinen: Tunnettekos te sitten hänet?

Kristitty: Minäkö? Tunnen hänet paremmin kuin hän tuntee oman itsensä.

Uskollinen: Mikäs hän sitten oikeastaan on? Sanokaas!

Kristitty: Hänen nimensä on Liukaskielinen. Hän asuu meidän kaupungissa hänkin. Kumma, että hän teille on niin outo, vaikka suurihan se meidän kaupunki tosin on.

USKOLLISEN PETTYMYS.

Uskollinen: Kenenkä lapsia hän on? Ja missä päin hän siellä asuu?

Kristitty: Hän on Kaunokielisen poikia ja asuu Joutavain Juttujen kadun varrella. Kaikkialla, missä hänellä on ollut tekemistä, tunnetaan kyllä Liukaskielinen Joutavain Juttujen kadun varrelta. Kieli hänellä on kyllä ketterä, mutta viheliäinen raukka tuo mies sittenkin on.

Uskollinen: Päältä iskien hän on sievä mies.

Kristitty: Niitten mielestä niin, jotka eivät häntä perinpohjin tunne. Paras hän on matkan päästä; lähellä kotia ruma kylläkin. Kun sanoitte häntä sieväksi mieheksi päältä iskien, niin muistui mieleeni, mitä olen huomannut maalarin teoksista: hänenkin taulunsa ovat kauniita kaukaa katseltuina, mutta eivät miellytä, kun tulee lähelle.

Uskollinen: Etteköhän vaan laskene leikkiä, koskapa teiltä suu hymyyn meni?

Kristitty: Jumala varjelkoon minua leikkiä laskemasta tällaisista asioista (vaikkapa hymyilinkin) tai tekemästä ketään vastaan vääriä syytöksiä! Kerronpa vielä muutakin hänestä. Tämä mies on kaikenlaisessa seurassa ja kaikenlaisessa keskustelussa kuin kotonansa. Yhtä hyvin kuin hän nyt puheli teidän kanssanne, yhtä hyvin hän osaa jutella oluthaarikan ääressä, ja mitä enemmän juoma päähän nousee, sitä enemmän näitä asioita kielelle kiertyy. Jumalisuudella ei ole sijaa hänen sydämessään eikä hänen elämässänsäkään. Kaikki, mitä hänellä on, asuu hänen kielellänsä, ja hänen jumalisuutensa on vaan siinä, että hän sillä kerskailee.

Uskollinen: Niinkö todellakin? Sittenhän minä olen kovasti pettynyt tuossa miehessä.

Kristitty: Pettynytpä vainenkin! Se on varma se. Muistakaa, mitä Sanassa sanotaan: "Sillä he sanovat ja ei tee", ja taas: "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa." Hän puhuu rukoilemisesta, katumuksesta, uskosta, uudesti-syntymisestä, mutta pelkkään puhumiseenpa tuo häneltä jääkin. Minä olen käynyt heillä ja tarkannut häntä sekä kotona että muualla. Mitä hänestä puhunut olen, sen tiedän todeksi. Hänen kodissansa ei ole jumalanpelkoa sen enempää kuin munanvalkuaisessa on hajua. Ei siellä ole rukousta, ei synnin katumisen merkkiäkään. Totisesti: paljoa paremmin luontokappalekin tavallansa Jumalaa palvelee kuin hän. Hän on jumalisuuden pilkka, solvaus la häväistys kaikille niille, jotka hänet tuntevat. Tuskin kuulee hyvää sanaa siinä päässä kaupunkia, missä hän asuu, ja siihen on hän syypää. Siksipä rahvas, joka hänet tuntee, sanookin hänestä: "Pyhimys kylässä, piru kotona." Poloinen perhe sen kyllä saa tuta! Hän on semmoinen saituri, semmoinen kiukkupussi, ja räyhää palvelijainsa kanssa niin, ett'eivät he tiedä, miten olla, miten hänelle puhua. Kenellä hänen kanssaan on jotain tekemistä, se sanoo: "Paremmin sitä turkkilaisen kanssa toimeen tulee kuin hänen, sillä sekin toki rehellisemmin menettelee." Tämä Liukaskielinen osaa, jos mahdollista, vieläkin ovelammin kavaltaa ja pettää ja kettää. Sitä paitsi kasvattaa hän poikiansakin noudattamaan isän askeleita. Ja milloin hän yhdessäkään heistä huomaa turhaa arkuutta (sellaiseksi hän sanoo herkän omantunnon ensimmäistä ilmautumista), niin jo moittii heitä hupsuiksi ja tomppeleiksi eikä millään ehdoin usko heille mitään sanottavia toimia eikä milloinkaan heitä suosittele. Minun luullakseni hän on häijyllä elämällään ollut syynä monen loukkaukseen ja lankeamiseen ja — ellei Jumala estä — on vielä useamman saattava turmioon. [Mat. 23: 3. 1 Kor. 4: 20. Rom. 2: 24, 25.]

KRISTITTY ANTAA LIUKASKIELISESTÄ OIKEAN KUVAN.

Uskollinen: Niin, veli armas, minä uskon kuin uskonkin teitä, en ainoastaan siitä syystä, että sanotte tuntevanne hänet, vaan siitäkin, että te kristittynä ihmisiä arvostelette. En näet saata ajatella teidän puhuneen pahassa tarkoituksessa, vaan siksi, että asia on juuri niin kuin sanotte.

Kristitty: Ellen olisi häntä tuntenut paremmin kuin te, niin olisin kukaties minäkin ajatellut hänestä samoin kuin tekin ensi alussa. Todellakin, jos moinen lausunto hänestä olisi lähtenyt yksistänsä jumalisuuden vihaajilta, niin olisin sitä pitänyt parjauksena. (Ja useinhan paha parjaakin rehellisen ihmisen hyvää nimeä ja toimia). Mutta kaiken tämän, niin, ja monen muunkin pahan, mitä hänessä tunnen, voin minä todeksi osoittaa. Kaikki hyvät ihmiset ne sitä paitsi häpeävät hänen seuraansa eivätkä milloinkaan sano häntä veljekseen tai ystäväkseen. Ken vaan hänet tuntee, se punastuu, kuullessaan jo hänen nimeänsäkin mainittavan.

Uskollinen: Minä huomaan nyt, kuinka puhe ja työ ovat kaksi eri asiaa, ja tahdonpa tästä puolin tarkemmin erottaa näitä molempia toisistansa.

Kristitty: Eri asioita ne tietysti ovat, niin erillaisia kuin sielu ja ruumis, sillä niinkuin ruumis sielua vailla on pelkkä hengetön esine, samoin on pelkkä puhe hengetön esine sekin. Jumalisuuden sielu ilmenee toiminnassa. "Se on Isälle ja Jumalalle puhdas ja saastuton jumalanpalvelus: oppia orpoja ja leskiä heidän murheessansa ja itsensä saastatonna maailmassa pitää." Tästä ei Liukaskielinen väliä pidä. Hän luulee, että kuulemisella ja puhumisella jo hyväkin kristitty ihmisestä tulee, ja näin hän viepi oman sielunsa harhaan. Kuuleminen on vain siemenen kylvämistä, eikä puhuminen ole läheskään todistus siitä, että hedelmä jo sydämessä ja elämässä kasvaa. Ja olkaamme vakuutetut siitä, että ihminen viimeisenä päivänä tuomitaan töittensä hedelmän jälkeen. Ei silloin kysytä: Uskoitteko? vaan: Olitteko tekijöitä vaiko puhujia vaan? Ja sen mukaan heidät tuomitaan. Maailman loppu on verrattu elonleikkuusen tässä maailmassa, ja tiedättehän, ett'ei eloa leikattaessa muuhun katsota kuin hedelmään. Ei niin, että mitään otolliseksi nähtäisiin, mikä ei uskosta ole, mutta minä tahdoin vaan osoittaa teille, kuinka mitätön Liukaskielisen tunnustus sinä päivänä on oleva. [Jak. 1: 27, katso vv. 23-26, Mat. 13: 18-23, 25: 14-46. Mat 13: 30,39]

Uskollinen: Tämä johdattaa mieleeni mitä Moses kirjoittaa puhtaista eläimistä. Puhdas eläin on se, joka halkaistun sorkkansa jakaa ja märehtii; ei se, joka ainoastaan sorkkansa jakaa, eikä se, joka ainoastaan märehtii. Jänis märehtii, mutta on saastainen, sillä se ei sorkkaansa hajota. Ja sama on todella laita Liukaskielisenkin: hän märehtii, hän hakee tietoja, hän märehtii sanaa, mutta hän ei hajota sorkkaansa, hän ei poikkea syntisten tieltä; hänellä on, niinkuin jäniksellä, aina vaan koiran tai karhun käpälä. Siitä syystä hän on saastainen. [3 Mos 11: 3,6, 5 Mos. 14: 7]

Kristitty: Te olette ymmärtääkseni lausunut sen merkityksen, minkä Evankeliumi näille sanoille antaa. Siihen minä vielä lisään jotain. Paavali sanoo muutamia ihmisiä, niinpä noita paljonpuhuviakin, heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. He ovat, niinkuin hän toisessa paikassa sanoo, hengettömiä, jotka äänen antavat, hengettömiä, s.o. senkaltaisia, joilta puuttuu totinen usko ja Evankeliumin armo, ja jotka niin muodoin eivät ikinä pääse taivaan valtakuntaan elämän lasten pariin, vaikkapa heidän puhuessaan heistä hely kävisi kuin enkelin ääni. [1 Kor. 13: 1-3, 1 Kor. 14: 7]

Uskollinen: Ensi alussa olin hänen seuraansa kyllä ihastunut, mutta vielä enemmin olen nyt väsynyt siihen. Millä keinoin pääsisimme irti hänestä?

Kristitty: Ottakaa neuvoni varteen ja tehkää niinkuin sanon, niin saatte nähdä, että hänkin pian kyllästyy teidän seuraanne, elleihän Jumala saa liikuttaneeksi ja kääntäneeksi hänen sydäntänsä.

USKOLLINEN TUTKISTELEE LIUKASKIELISTÄ.

Uskollinen: Mitäs minun pitäisi tehdä?

Kristitty: Menkää hänen tykönsä ja ryhtykää hänen kanssaan vakavaan keskusteluun jumalisuuden voimasta ja sitten (jos hän suostuu, niinkuin kyllä suostuu), kysäiskää häneltä suoraan, onko sitä olemassa hänen sydämessään, kodissaan ja elämässään.

Uskollinen astui silloin taas eteenpäin ja sanoi Liukaskieliselle: "No mitenkäs nyt on laita?"

Liukaskielinen: Kiitos kysymästä, hyvin. Olisi tässä tällä välin ennättänyt jo paljonkin haastella, luullakseni.

Uskollinen: Haastellaan vaan, jos mielitte. Ja koska te jätitte minun toimekseni kysymyksen tekemisen, niin kysynpä nyt: Millä tapaa Jumalan autuaaksitekevä armo ilmenee siinä ihmisessä, jonka sydämeen se on sijansa ottanut?

Liukaskielinen: Me käymme siis, huomaan minä, keskustelemaan asiain voimasta. No niin, kysymys on erittäin hyvä, ja mielelläni siihen vastaankin. Ja vastaukseni kuuluu lyhyesti näin. Ensiksi: Kun Jumalan armo on sydämeen sijansa ottanut, niin synnyttää se haikean valitushuudon syntiä vastaan. Toiseksi…

Uskollinen: Malttakaas! Keskustellaanpa yhdestä asiasta aina kerrallaan. Teidän olisi pitänyt pikemmin sanoa sen ilmenevän siinä, että sielu alkaa inhota syntiä.

USKOLLINEN TUO ESILLE OMAN KANTANSA.

Liukaskielinen: Mikäpäs on ero valitushuudon ja synnin inhoamisen välillä?

Uskollinen: Suuri ero onkin. Ihminen saattaa syntiä valittaa, maallisia tarkoituksia tavoitellen, mutta inhota hän ei sitä voi muutoin kuin jumalallisen synnin-kammon voimasta. Olen monenkin kuullut saarnatuolista vaikeroivan syntiä vastaan, ja itse he kumminkin ovat sietäneet sitä sydämessään, kodissaan ja elämässään. Josefin talon-emäntä huusi hänkin, ikäänkuin olisi ollut pyhä, mutta sittenkin olisi hän kernaasti tahtonut epäpuhtautta harjoittaa hänen kanssansa. Muutamat huutavat syntiä vastaan, niinkuin äiti huutaa lapselle sylissänsä, sanoen sitä kelvottomaksi ja pahankuriseksi tytöksi, mutta ei aikaakaan, niin jo hän hyväilee sitä ja suutelee. [1 Mos.39: 17-18]

Liukaskielinen: Te koetatte solmia minut, huomaan minä.

Uskollinen: En suinkaan. Tahtoisin vaan saattaa asiat oikealle tolalle jälleen. Mutta mikäs olikaan se toinen asia, jolla aioitte todistaa armon työn ilmenemistä sydämessä?

Liukaskielinen: Evankeliumin salaisuuksien tarkka tunteminen.

Uskollinen: Se tunnusmerkki olisi pitänyt mainita ensiksi, mutta tulipa se ensiksi tai viimeiseksi, — väärä se sittenkin on. Ihmisellä saattaa olla tietoja ja syviäkin tietoja Evankeliumin salaisuuksista, mutta sielu on silti armon töitä vailla. Todellakin, ihmisellä saattaa olla kaikkinainen tieto, eikä hän sittenkään mitään ole eikä siis Jumalan lapsikaan. Kun Kristus kysyi: "Tiedättekö kaikki nämät?" ja opetuslapset vastasivat: "tiedämme", silloin Hän lisäsi: "Te olette autuaat, jos niitä teette." Ei Hän siunaustansa anna tietämiselle, vaan tekemiselle. On olemassa tieto, jota ei teko seuraa: "Hän tiesi Herransa tahdon eikä tehnyt Hänen tahtonsa jälkeen." Ihmisellä saattaa olla tietoja kuin enkelillä eikä eikä hän sittenkään kristitty ole. Niin muodoin ei teidän tunnusmerkkinne ole tosi. Tietäminen on otollista paljonpuhuville ja kerskaajille, mutta Jumalalle on otollista tekeminen. Ei niin, että sydän saattaisi olla hyvä ilman tietoa, sillä sitä vailla ei sydän mitään ole. Tietoa on näet kahdenlaista: toinen tyytyy pelkkään asiain tutkistelemiseen, toisella on mukanansa uskon ja rakkauden armo, ja tämä tieto se saattaa ihmisen sydämestänsä tekemään Jumalan tahdon. Edellinen tieto riittää paljonpuhuvalle, mutta ilman jälkimmäistä ei oikea kristitty ole tyytyväinen. "Anna minulle ymmärrys, kätkeäkseni sinun lakias ja pitääkseni sitä koko sydämessäni." [1 Kor. 13: 2, Joh. 13: 12,17, Luk. 12: 47, Ps. 119: 34.]

Liukaskielinen: Te koetatte jälleen saada minut solmituksi. Ei meille siitä virvoitusta lähde.

Uskollinen: Mainitkaapas joku toinen merkki armon työn ilmenemisestä.

Liukaskielinen: Enkä minä, sillä ei meistä näy olevan yhden köyden vetäjiksi.

Uskollinen: Ellette te tahdo sitä mainita, saanko minä sen tehdä?

Liukaskielinen: Niinkuin suvaitsette.

Uskollinen: Armon työ sielussa ilmoitakse itse joko sille, kenessä se on, tahi niille kuin hänen ympärillänsä ovat.

Sille, kenessä se on, llmoitakse se näin: Ihminen tulee vakuutetuksi synnistä, liiatenkin luontonsa turmeluksesta ja epäuskon synnistä, (jonka hän varmaan tietää vievän kadotukseen, ellei hän Jumalalta saa armoa uskon kautta Jesukseen Kristukseen). Tässä mielentilassa hän alkaa surra ja hävetä syntiä. Samalla hän myös tuntee itsessänsä maailman Vapahtajan ilmestyvän ja tuntee välttämättömän tarpeen liittyä Häneen koko elämänsä ajaksi. Ja silloin alkaa hänessä isoominen ja janoominen Hänen peräänsä, se isoominen ja janoominen, johon lupaus liitetty on. Sitä myöten kuin hänen uskonsa Vapahtajaan on vakaa tai heikko, sitä myöten on myös hänen ilonsa ja rauhansa, sitä myöten hänen rakkautensa pyhitykseen, sitä myöten myös hänen halunsa päästä yhä enemmän Häntä tuntemaan ja myös maailmassa Häntä palvelemaan. Mutta vaikka nyt armon työ, niinkuin sanoin, hänessä siten ilmoitakse, niin harvoin hän kumminkaan kykenee päättämään, että se armon työtä on, koska hänen turmeluksensa ja nurjaan suuntaan suistunut järkensä johtaa häntä näistä asioista väärin päin päättelemään. Niin muodoin, kenessä tämä armon työ toimii, hänellä pitää olla varsin terve arvostelukyky, voidaksensa varmasti päättää, että tämä kaikki on armon työtä. [Joh. 16: 8, Rom. 7: 24, Mark 16: 16, Ps. 38: 18, Gal. 2: 16, Ap. 4: 12, Mat. 5: 6, Ilm. 21: 16]

Toisissa se ilmoitakse näin:

1. Kokemuksesta havaitun uskon tunnustamisella Kristukseen. 2. Tämän tunnustuksen mukaisella elämällä, nimittäin pyhityksen elämällä: pyhitys sydämessä, pyhitys perheessä (jos hänellä perhettä on) ja pyhitys maailmassa liikkuessa, jolloin hän tämän pyhityksen kautta oppii sisällisesti kammoamaan syntiä yleensä ja inhoamaan omaa itseänsä erittäin, vastustamaan syntiä perheessänsä ja hurskasta elämätä maailmassa edistämään, ei pelkällä puhumisella, niinkuin teeskentelijät ja suupaltit, vaan toimeliaana antautuen uskossa ja rakkaudessa Sanan voiman alle. Ja kas siinä, hyvä herra, lyhyt selitys armon työstä ja sen ilmaumisesta, ja jos teillä on jotain sitä vastaan sanottavaa, niin sanokaa, ellei, niin sallikaa minun esittää toinen kysymys. [Rom. 10: 10, 1. Fil. 1: 27, Mat. 5: 19, Joh. 14: 15, Ps. 50: 23, Job. 42: 5, 6, Hesek. 20: 43]

LIUKASKIELINEN ASEETONNA.

Liukaskielinen: Ei ole nyt minun tehtävänäni väitellä vastaan; minun on kuunteleminen vain. Sanokaa siis toinen kysymyksenne.

Uskollinen: Se on tämä: Tunnetteko kokemuksestanne sen, mitä selitykseni edellisessä osassa toin esiin? Ja todistaako elämänne ja toimenne sitä? Vai onko teidän uskontonne sanoja vain ja puhetta eikä työtä ja totuutta? Jos mielitte vastata näihin kysymyksiin, niin, minä pyydän, älkää muuta sanoko kuin sellaista, mihin Jumala taivaassa on sanova amen, älkääkä sellaistakaan, mihin ei omatuntonne teitä oikeuta, sillä "joka itseänsä kiittää, ei se ole koeteltu, vaan se, jota Herra kiittää". Ja sitä paitsi, kovin on kehnoa, jos minä sanon olevani sellainen ja sellainen, vaikka elämäni ja kaikki naapurini todistavat minun valhettelevan. [2 Kor. 10: 18]

Liukaskielinen punastui ensin, mutta toipui jälleen ja vastasi: "Nyt te jo puhutte kokemuksesta, omastatunnosta ja Jumalasta ja kutsutte Häntä todistamaan, mistä tässä on haasteltu. Senkaltaista keskustelua en ollut odottanut, enkä mieli moisiin kysymyksiin vastatakaan, kosk'en katso olevani velvollinen siihen, ellettehän ruvenne minun koulumestarikseni, ja vaikkapa rupeaisittekin, niin en minä salli teidän ruveta minun tuomarikseni. Mutta sanokaa, miksi te minulta tuollaista kyselette?"

Uskollinen: Siks'että näin teidän olevan kerkeän kieleltänne enkä tiennyt teillä muuta olevan kuin pelkkiä tietoja. Sitä paitsi, puhuakseni suuni puhtaaksi, minä olen kuullut teidän olevan sellaisen miehen, jonka jumalisuus on sanoissa vaan, ja jonka elämä tekee suun tunnustuksen valhettelijaksi. Sanotaan, että te olette häpeäpilkku kristittyjen joukossa, että teidän jumalaton elämänne tekee haittaa jumalisuudelle, että muutamat ovat jo pahenneet teidän vääriin teihinne ja useammat ovat niitten kautta turmioon joutumaisillaan. Toisaalla teidän jumalisuutenne ja toisaalla juomingit ja ahneus ja epäsiveellisyys ja kiroileminen ja valhetteleminen ja huonojen seurojen etsiminen j.n.e. — ne pyrkivät vetämään yhtä köyttä. Tässä käy toteen se sananparsi, joka portosta sanoo: "Hän on kaikkien vaimojen häpeä." Niinpä tekin olette kaikkien tunnustajain häpeä.

Liukaskielinen: Koska te olette niin herkkä keräilemään huhuja ja niin nopsa tuomioillenne, niin en minä osaa teitä pitää muuna kuin äreänä ja raskasmielisenä miehenä, jonka kanssa ei maksa haastella. Niinpä jääkääkin hyvästi!

KRISTITTY JA USKOLLINEN JÄLLEEN KAHDEN KESKEN.

Silloin tuli Kristitty saapuville ja sanoi veljellensä: "Johan minä sanoin, miten se käy: teidän sananne ja hänen pyyteensä eivät sovi yhteen. Mieluummin hän hylkäsi teidän seuranne kuin otti elämätänsä parantaakseen. Mutta nyt hän on mennyt, niinkuin minä sanoin, ja menköön. Ei siitä ole vahinkoa kellekään muulle kuin hänelle itselleen. Siten hän päästi meidät siitä epähauskasta toimesta, että me olisimme jättäneet hänet yksikseen. Jos hän edelleen olisi pysynyt entisellään (niinkuin kaiketi olisi pysynytkin), niin olisi hän ollut tahrana meidän seurassa. Sitä paitsi, sanoohan apostoli: 'Karta siis senkaltaisia'."

Uskollinen: Olen kumminkin iloinen tuosta lyhyestä keskustelusta hänen kanssaan. Toivottavasti hän vielä miettii sitä. Kaikissa tapauksissa olen ollut vilpitön häntä kohtaan — ja niin olen viaton hänen verestänsä, jos hän hukkaan joutuu. [Ap. 20: 26,27]

Kristitty: Hyvin teitte, että niin peittelemättä hänelle puhuitte. Sellainen suoruus, joka on niin harvinaista nykymaailmassa, tekee sen, että jumalisuus niin monen nenään pahalta lemahtaa. On olemassa noita jaarittelevia hulluja, joitten jumalisuus on pelkissä sanoissa vain, mutta jotka itse viettävät irstasta ja turhamaista elämää. Ja kun sellaisia niin paljon päästetään jumalisten seuraan, niin siitäpä maailma harhaan joutuu, kristillisyys kärsii häväistystä ja vilpittömyys loukkausta. Soisinpa, että kaikki menettelisivät teidän tavallanne; silloin he enemmänkin taipuisivat jumalisuuteen tahi kävisi heille liian kuumaksi olla hurskasten seurassa.

Hän harjans' ensin nosti, Liukaskieli, Ja suurin sanoin hällä oli mieli Kaikk' alas painaa. Vaan kun sydämen Sai töistä kuulla, silloin peittyen Kuin kuu hän häipyi, katos kerrassaan. Niin, syömmen työ — se yksin pysyy vaan.

Sitten he vaelsivat, haastellen siitä, mitä matkallansa olivat nähneet, ja näin oli heidän helppo astua tietä, joka muutoin varmaan olisi käynyt vaivalloiseksi, se kun nyt kulki erämaan läpi.

Heidän päästyänsä jo melkein erämaan toiseen päähän, sattui Uskollinen katsahtamaan taaksensa ja huomasi jonkun tulevan heidän perässään. Hän tunsi tulijan.

"Kas", sanoi Uskollinen, "kukapas tuolta tulee?"

Kristitty loi silmänsä sinne päin ja sanoi: "Sehän on minun hyvä ystäväni Evankelista."

"Niin, ja minunkin hyvä ystäväni", sanoi Uskollinen, "sillä hänhän se minut ohjasi kulkemaan portille."

EVANKELISTA LIITTYY SEURAAN.

Nyt oli Evankelista saavuttanut heidät, ja näin hän tervehti heitä:

Evankelista: Rauha olkoon teille, rakkaani, ja rauha teidän auttajillenne. [1 Aik. 12: 18]

Kristitty: Terve tuloasi, terve tuloasi, rakas Evankelista! Sinun kasvojasi katsellessani, muistuu mieleeni sinun entinen ystävällisyytesi ja väsymätön työsi minun iankaikkiseksi onnekseni.

Uskollinen: Terve tuhannesti! Sinun seurasi, suloinen mies, kuinka onkaan se mieluista meille, vaeltaja paroille!

Evankelista: Kuinka teidän on käynyt, ystävät, siitä pitäin kuin viimeksi erosimme? Mitä olette matkallanne kohdanneet ja mitenkä menetelleet?

Kristitty ja Uskollinen kertoivat hänelle kaikki, mitä heille tiellä oli tapahtunut, ja mitenkä ja mitä vastuksia voitettuansa he olivat tähän paikkaan saapuneet.

Evankelista: Ylen olen iloinen, en siitä, että teillä koettelemuksia on ollut, vaan siitä, että voittajina niistä olette päässeet, ja että, monen heikkoudenkin jälkeen, yhä edelleen olette matkaanne jatkaneet hamaan tähän päivään asti.

Ylen iloinen olen, sanon minä, niin itsen? kuin teidänkin tähden. Minä kylvin, te olette niittäneet. Ja se päivä on tuleva, jolloin kylväjä ja niittäjä ynnä iloitsevat, se on, vahvana pysytte loppuun asti: sillä aikananne te saatte niittää, ellette väsy. Kruunu odottaa teitä, katoamaton kruunu; niinpä juoskaat, jotta sen käsittäisitte. Muutamat lähtevät hakemaan kruunuansa, ja sittenkuin ovat jo kauaksi ennättäneet, tulevat toiset ja vievät sen heiltä. Siis pitäkäät, mitä teillä on, ett'ei kenkään teidän kruunuanne ottaisi. Ette ole vielä päässeet ulkopuolelle perkeleen nuolten kantamaa, ette ole vielä hamaan vereen asti kilvoitellen syntiä vastaan olleet. Olkoon Valtakunta yhä edessänne ja uskokaat lujasti niitä kuin näkymättömät ovat. Älkäät päästäkö itsehenne mitään, mikä on tällä puolen tuon toisen maailman. Ja ennen kaikkea ottakaat vaari omasta sydämestänne ja sen himoista, sillä sydän on häijy ja pahan-elkinen kappale ylitse kaikkein. Pankaat sentähden kasvonne niinkuin limpsiö. Kaikki voima taivaassa ja maassa on teidän puolellanne. [Joh. 4: 36, Mat. 10: 22, Gal. 6: 9, 1 Kor. 9: 24-27, Ilm. 3: 11, Hebr. 12: 4, Jer 17: 9, Jes. 50: 7]

Kristitty kiitti häntä silloin hänen kehoituksistansa, mutta sanoi samalla heidän suovan, että hän vielä edelleenkin sanoillansa evästäisi heitä loppumatkalle, sitä enemmän kuin he hyvin tiesivät hänen olevan profetan. Hän osaa sanoa, mitä heille vielä tapahtuu, ja myöskin neuvoa, mitenkä he voivat esteitä vastustaa ja voittaa. Tähän pyyntöön yhdistyi Uskollinenkin.

Evankelista puhui sitten kuin seuraa:

"Rakkaat poikani! Te olette Evankeliumin totuuden sanasta kuulleet, että teidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman sisälle, ja taas, että jokaisessa kaupungissa pitää siteitä ja murheita teidän edessänne oleman. Ette siis saa odottaa pitkällekään pääsevänne, ennenkuin ne päällenne tulevat muodossa tai toisessa. Muutamat näistä lauseista ovat jo käyneet teissä toteen, ja useampien pitää vielä toteutuman. Nyt, niinkuin huomaatte, olette juuri erämaasta pääsemäisillänne ja saavutte sitten kaupunkiin, joka vähitellen silmienne eteen esiintyy. Siellä viholliset ankarasti ahdistavat teitä ja kaikin voiminsa koettavat surmata teidät. Ja olkaat varmat siitä, että toisen teistä taikka kumpaisenkin pitää verellänsä vahvistaa se todistus, josta te kiinni pidätte, mutta olkaat uskolliset kuolemaan asti, niin Kuningas teille elämän kruunun antaa. Se teistä, joka on siellä kuoleva, — vaikk'ei tämä kuolema ole luonnollinen, ja hän kenties saa koviakin tuskia kestää — se saavuttaa paremman osan kuin hänen toverinsa, ei ainoastaan siinä, että hän pikemmin pääsee Taivaalliseen Kaupunkiin, vaan siinäkin, että hän sen kautta välttää monet vaivat, joita toinen on vielä loppumatkallansa kohtaava. Mutta tultuanne edessänne olevaan kaupunkiin ja nähtyänne täytetyksi sen, mitä minä olen sanonut, muistelkaat silloin ystäväänne ja olkaat miehuulliset ja antakaat sielunne Jumalalle, niinkuin uskolliselle Luojalle hyvissä töissä." [Ap. 14: 22, Ap. 20: 23, Ilm. 2: 10, 1 Kor. 16: 13, 1 Piet. 4: 19]

TURHUUDEN MARKKINAT.

Senjälkeen minä näin unessani, kuinka he, erämaasta päästyänsä, kohta huomasivat edessänsä erään kaupungin. Sen nimi oli Turhuus, ja siinä pidetään markkinoita, joita sanotaan Turhuuden markkinoiksi, ja jotka kestävät vuoden umpeensa. Niitä sanotaan tällä nimellä siksi, että kaupunki, missä niitä pidetään, painaa vähemmin kuin ei mitään, ja että kaikki, mitä siellä myödään tai mitä sinne tulee, on turhuutta, niinkuin viisas mies sanoo: Kaikki mitä on, se on turhuus. [Ps. 62: 10, Saarn. 1: 2; 2: 11-17]

Nämä markkinat eivät ole nykyajan hankkeita. Ne ovat olleet olemassa jo ammoisista ajoista saakka. Kerronpa teille niitten alkuperästä.

Lähes viisituhatta vuotta sitten oli matkamiehiä vaeltamassa Taivaalliseen Kaupunkiin, niinkuin nämäkin kaksi kunnon miestä. Kun nyt Beelsebub, Apollyon ja Legion joukkoinensa huomasivat, matkamiesten polvusta päättäen, heidän tiensä käyvän Turhuuden kaupungin kautta, niin keksivät he sen, että toimittivat sinne markkinat. Niissä piti oleman kaupan kaikenlaista turhuutta, ja markkinain oli määrä kestää vuosi umpeen. Ja näillä markkinoilla myötiin kaikenlaista, niinkuin: taloja, tiloja, ammatteja, toimipaikkoja, kunniasijoja, ylennyksiä virassa, arvonimiä, maakuntia, valtakuntia, iloja ja huvituksia; samoin nautinnoita kaikenlaisia: porttoja, parittelijoita, vaimoja, aviomiehiä, lapsia, isäntäväkeä, palvelijoita, henkiä, verta, ruumiita, sieluja, hopeata, kultaa, helmiä ja kalliita kiviä ja ties mitä kaikkea!

Sitä paitsi on siellä alituiseen nähtävänä silmänkääntäjiä, pettureita, leikinlaskijoita, ilveilijöitä, narreja, apinoita, roistoja, maankulkijoita, ja kaikkia niitä jos minkä laatuisia.

Nähtävänä siellä myös on, jopa ilmaiseksikin, varkauksia, murhia, avioliitonrikkomisia, väärän valan tekijöitä, ja kaikki tämä mitä veripunaisinta laatua.

Ja niinkuin muilla, vähemmänkin tärkeillä markkinoilla eri kadut ja kujat kantavat omat nimensä aina sitä myöten, mitä tavaroita niissä on kaupan, niin on täälläkin turkuja ja kujia ja katuja (nimittäin maakuntia ja valtakuntia), joissa itsekukin tavara näillä markkinoilla pikemmin on löydettävissä. Siellä on Britannian katu, Franskan katu, Italian katu, Espanjan katu, Saksan katu, joissa kaikenlaista turhuutta pidetään kaupan. Mutta niinkuin muilla markkinoilla se tai tämä kauppatavara on kaikkia muita tärkeämpi, niin saavat näilläkin Rooman tavarat ja kauppakalut suurimman menekin. Ainoastaan Englannin kansa ja jotkut muut inhoavat niitä.

KRISTITTY JA USKOLLINEN TURHUUDEN MARKKINOILLA.

Niinkuin sanoin, tie Taivaalliseen Kaupunkiin kulki juuri sen kaupungin kautta, jossa noita iloisia markkinoita pidetään. Ja ken Taivaalliseen Kaupunkiin mennä mielii muuta tietä kuin tämän kaupungin kautta, hänen tulee maailmasta paeta pois. Herrain Herra, täällä maan päällä ollessaan, kulki hänkin omaan maahansa tämän kaupungin kautta, vieläpä markkinapäivänä. Silloin Beelsebub, näitten markkinain pää-isäntä, kehoitti Häntä, mikäli minä tiedän, ostamaan tuota turhuutta; lupasipa Beelsebub tehdä Hänet markkinain herraksikin, jos Hän vaan kunnioittaisi häntä, kaupungin läpi kulkiessansa. Ja koska Hän oli niin korkea-arvoinen Herra, niin kuljetti Beelsebub Häntä kadulta kadulle, ja näytti Hänelle vähässä ajassa kaikki maailman valtakunnat, saadaksensa Korkeimman Pyhän ryhtymään kauppoihin ja ostamaan joitakuita näistä turhuuksista. Mutta kauppatavarat eivät Häntä miellyttäneet, ja senvuoksi Hän läksikin kaupungista, panematta ropoakaan noihin turhuuksiin. Nämä markkinat ovat niin muodoin olleet olemassa jo ammoisista ajoista ja ovat hyvin suuret. [l Kor. 5: 10, Mat. 4: 1-11, Luk. 4: 5-8]

Niinkuin sanottu, piti vaeltajain kulkea näitten markkinain kautta. Niin he tekivätkin, mutta tuskin he olivat sinne tulleet, niin, katso, kova liike syntyi koko markkinaväessä, ja koko kaupunki nousi ikäänkuin kapinaan heitä vastaan. Ja siihen oli monta syytä:

Ensiksi: Vaeltajilla oli yllään aivan toisellainen puku kuin kellään muulla siellä, jonka vuoksi markkinaväki suureksi ihmeeksensä heitä katseli. Muutamat sanoivat heitä houkiksi, toiset hulluinhuoneesta karanneiksi, jotkut muukalaisiksi. [Heb. 10: 33, 1 Kor. 2: 7,8, 4: 9,10, Job. 12: 4, 1 Joh 3: l]

Toiseksi: Yhtä outoa kuin matkamiesten ulkoasu, oli heille heidän kielensäkin, jota vaan ani harva heistä ymmärsi. Matkamiehet puhuivat tietysti Kaanaan kieltä, mutta markkinaväki oli tämän maailman lapsia. Siksipä heitä koko markkinoilla joka paikassa pidettiin outoina. [Jes 19: 18, l Kor. 14: 11]

Kolmanneksi: Varsinkin veti kaupustelijain huomiota puoleensa se, että vaeltajat niin vähän välittivät heidän tavaroistaan. He eivät edes huolineet katsahtaakaan niihin, ja kun kaupustelijat kutsuivat heitä ostamaan, niin he tukkivat korvansa, huutaen: "Käännä minun silmäni pois katselemasta turhuutta", ja nostaen silmänsä ylös, merkiksi, että heidän toimensa ja menonsa on taivaassa. [Ps. 119: 37, Fil. 3: 20]

Matkamiesten menettelyä katsellessaan, kysäisi yksi kaupustelijoista irvistellen: "Mitäs herrat ostaa?" Mutta he loivat häneen vakavan katseen ja vastasivat: "Me ostamme totuutta." Tämä pani markkinaväen vielä entistä enemmän halveksimaan heitä. Muutamat heitä ivailivat, muutamat pilkkasivat, muutamat alkoivat parjata, ja muutamat kiihoittivat toisia käymään heihin käsiksi. Ja vihdoin nousi semmoinen melu ja meteli, että markkinoilla joutui kaikki epäjärjestykseen. Nyt vietiin asiasta viesti markkinain päämiehelle. Hän tuli heti ulos ja antoi muutamain uskollisimpain ystäviensä toimeksi ottaa kuulusteltaviksi nämä miehet, jotka olivat niin suuren häiriön markkinoilla matkaansaaneet. [Sananl. 23: 23]

VAELTAJAT VANGITAAN.

Vaeltajat vietiin nyt kuulusteltaviksi, ja tutkijat kysyivät heiltä, mistä he tulevat, ja minne heillä matka, ja miksikä heillä on niin outo puku yllään. Miehet vastasivat olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä ja matkalla omaan maahansa, nimittäin taivaalliseen Jerusalemiin. He eivät ole kaupunkilaisille eivätkä kauppiaille antaneet mitään syytä kohtelemaan heitä pahasti ja estelemään heidän matkaansa, elleihän siihen liene ollut syynä se, että, kun heiltä kysyttiin, mitä he tahtovat ostaa, he vastasivat tahtovansa ostaa totuutta. Mutta ne, jotka tutkijoiksi oli asetettu, eivät osanneet muuta luulla kuin että miehet ovat hulluinhuoneesta päässeitä ja raivomielisiä tai muutoin semmoisia, jotka ovat tulleet tänne häiritsemään markkinoita. Ja niinpä he ottivat heidät kiinni, löivät heitä, tahrasivat heidät loalla ja sulkivat häkkiin, katsella koko markkinaväen. Siinä he olivat kotvan aikaa alttiina joka miehen pilkalle ja ilkeydelle ja kostolle, Markkinain päämies se vain nauroi, katsellessaan, mitä kaikkea heille tehtiin. [Hebr. 11: 13-16, 1 Kor. 4: 9.]

Mutta kun miehet tyyneesti vain kärsivät, solvaajiaan solvaamatta, jopa siunatenkin heitä, hyvillä sanoilla, vastaten pahoihin ja ystävällisyydellä vääryyteen, silloin muutamat markkinamiehet, jotka tarkemmin olivat asiain menoa katselleet eivätkä olleet niin ennakkoluuloisia kuin muut, alkoivat hillitä ja nuhdella toisia heidän halpamaisen ja yhä jatkuvan menettelynsä tähden. Mutta nämä närkästyivät nyt heihinkin, sanoen että he ovat yhtä kelvotonta väkeä kuin nuo tuolla häkissäkin, ja koska he lienevät heidän liittolaisia, niin ansaitsevat he samallaisen kohtalon kuin hekin. Mutta markkinamiehet vastasivat, että heidän mielestänsä muukalaiset ovat rauhallista ja selväpäistä väkeä, jotka eivät kelienkään aio mitään pahaa tehdä, vaan että sitä vastoin näillä markkinoilla on monta sellaista, joka paremminkin ansaitsisi joutua häkkiin, jopa kaakinpuuhunkin kuin nuo miehet, joita tässä niin pahoin on kohdeltu.

Kun siinä sitten puolelta ja toiselta oli sanottu sana sanasta ja kaksi paraasta (jolla välin miehet häkissä käyttäytyivät varsin järkevästi ja säveästi), niin jo kävivät väittelijät keskenänsä käsikähmään, jossa iskujakin sateli kummaltakin puolen.

Nyt tuotiin nuo kaksi mies parkaa jälleen tutkijainsa eteen, ja siellä heitä syytettiin vikapäiksi markkinoilla viimeksi tapahtuneesen epäjärjestykseen. Senjälkeen heitä lyötiin armottomasti, sitten heidät pantiin rautoihin, ja näin heitä kahleissa kuljetettiin turulla edes ja takaisin, pelottavaksi esimerkiksi muille, jott'ei kenkään enää uskaltaisi puhua heidän puolestansa tai liittyä heihin. Mutta Kristityn ja Uskollisen käytös oli entistä taitavampaa, ja he kestivät kaiken pilkan ja häväistyksen niin nöyrästi ja kärsivällisesti, että muutamia markkinamiehiä kävi heidän puolellensa, vaikka niitä olikin kovin vähän muuhun joukkoon nähden. Mutta tästäpä raivostui vastapuolue yhä enemmän, jopa niinkin hurjaksi, että se päätti surmata nämä kaksi miestä. Ja niin he uhkasivat, ett'ei häkki eikä kahleet heitä enää pelasta, vaan heidän täytyy kuolla vahingollisen menettelynsä ja markkinaväen yllytyksen tähden.

Nyt käskettiin panna heidät jälleen häkkiin ja pitää heitä siinä, kunnes heistä lähempi määräys annetaan. Heidät pistettiin häkkiin ja siellä jalkapuuhun. [Ap. 16: 24.]

Siellä he johdattivat mieleensä, mitä heidän uskollinen ystävänsä Evankelista oli heille sanonut. Muistellessaan hänen puheitansa siitä, mitä tapahtuman piti, he tunsivat rohkaistusta pysymän lujina tiellänsä ja vaivoissansa. He lohduttivat toisiansa sillä, että se heistä, jolle kuoleman arpa sattuu, on saapa parhaimman osan, ja tätä etuoikeutta kumpainenkin salaisesti toivoi. He jättivät itsensä kumminkin Hänen kaikkiviisaasen huostaansa, joka kaikki maailmassa ohjaa, ja tyytyivät olemaan nykyisessä tilassansa, kunnes heidän kohtalonsa ratkaistaan.

VAELTAJAT OIKEUDEN EDESSÄ.

Määrätyn hetken lyötyä, he tuotiin Oikeuteen tuomittaviksi. Siellä he asetettiin vihollistensa eteen ja pantiin syytöksen alaisiksi. Tuomarin nimi oli Hyvänviha. Syytös oli pääasiassa sama kuin ennen, vaikka hiukan toisellainen muodolleen. Sen sisällys oli seuraava:

"He ovat paikkakunnan liikkeen vihollisia ja häiritsijöitä. He ovat matkaansaaneet kaupungissa levottomuutta ja eripuraisuutta. Heidän peräti turmiollisille mielipiteilleen on ilmestynyt kannattajia vastoin maan ruhtinaan lakia."

Uskollinen rupesi nyt vastaamaan. Hän sanoi vastustaneensa vain sellaista, mikä on vastoin Häntä, joka on Korkeimmista korkein. "Levottomuutta", sanoi hän, "en minä ole aikaan saanut, itsekin kun olen rauhan mies. Jos meille puolustajia ilmaantui, niin ilmaantui niitä siitä syystä, että he huomasivat meidät vilpittömiksi ja viattomiksi, ja niinpä he ovat vain kääntyneet pahemmasta parempaan. Ja koska se kuningas, josta te puhutte, on Beelsebub, meidän Herramme vihollinen, niin halveksin minä häntä ja kaikkia hänen enkeleitänsä."

VIERAATMIEHET TODISTAVAT.

Silloin julistettiin: "Jos kellä on jotain sanomista herransa ja kuninkaansa puolustamiseksi tätä vankia vastaan väliaidan sisäpuolella, se astukoon heti esiin todistamaan." Kolme todistajaa ilmaantuikin, nimittäin Kateus, Taikausko ja Imartelija. Näiltä kysyttiin, tuntevatko he vankia väliaidan sisäpuolella, ja mitä heillä on sanomista herransa ja kuninkaansa puolustukseksi häntä vastaan.

Kateus astui silloin esiin ja lausui: "Korkea Oikeus! minä olen tuntenut tämän miehen jo kauan aikaa ja todistan tämän arvoisan Oikeuden edessä valallani, että hän on…"

Tuomari: Seis! Hän tehköön valansa!

He ottivat häneltä valan, ja sitten hän puhui: "Korkea Oikeus! Tämä mies, vaikka onkin hänellä nimi niin korea, on kehnoimpia miehiä meidän maassa. Ei hän välitä ruhtinaasta eikä kansasta, ei laista eikä maan tavoista, vaan tekee kaiken voitavansa, saadakseen ihmisiä taipumaan maankavallusta tavoittaviin mielipiteisinsä, joita hän yleensä sanoo uskon ja pyhityksen perusteiksi. Erittäin kuulin hänen kerran minulle vakuuttavan, että kristillisyys ja meidän kaupungin, Turhuuden kaupungin, tavat ovat ristiriidassa keskenään, niin että niitä on mahdoton yhteen sovittaa. Ja tällä tavoin, korkea Oikeus, hän kerrassaan tuomitsee sekä kaikki meidän kiitettävät tekomme että meidätkin, jotka senkaltaisia toimitamme."

Tuomari: Onko sinulla vielä mitä muuta sanomista?

Kateus: Olisi minulla vielä paljokin sanomista, mutta pelkään rasittavani korkeaa Oikeutta. Jos kumminkin, sittenkuin muut herrat ovat todistuksensa esiintuoneet, vielä jotain tarvitaan, niin olen minä täydentävä todistukseni, jott'ei mitään puuttuisi, joka auttaa saamaan asiata lukkoon.

Hänen käskettiin nyt astua syrjään.

Sitten kutsuttiin Taikausko esiin ja käskettiin katselemaan vankia. Sen jälkeen häneltäkin kysyttiin, mitä hänellä on sanomista heidän herransa ja kuninkaansa puolustamiseksi tätä syytettyä vastaan. Hän vastaten puhui näin:

Taikausko: Korkea Oikeus, minä en tätä miestä kovin paljoa tunne enkä tahdo hänestä sen enempää tietääkään. Sen minä kumminkin tiedän, haasteltuani tuonottain hänen kanssaan tässä kaupungissa, että hän on peräti vaarallinen mies. Kuulin näet hänen silloin sanovan, ett'ei meidän uskontomme ole minkään arvoista, ja ett'ei sen kautta saata millään muotoa Jumalalle otollinen olla. Korkea-arvoinen tuomari tietää varsin hyvin, mitä senkaltainen puhe ilmeisesti tarkoittaa, sitä nimittäin, että meidän jumalanpalveluksemme on turha, että me yhä edelleen pysymme synneissämme ja lopulti joudumme kadotukseen. Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Silloin päästettiin Imartelija todistajavalalle ja käskettiin puhumaan, mitä hän tietää heidän herransa ja kuninkaansa eduksi vankia vastaan väliaidan sisäpuolella.

Imartelija: Korkea Oikeus, hyvät herrat! Tämän miehen olen tuntenut jo kauan aikaa ja olen kuullut hänen puhuvan sellaista, mitä ei pitäisi puhua. Hän on solvannut jaloa ruhtinastamme Beelsebubia ja halveksimalla haastellut hänen korkea-arvoisista ystävistänsä, joitten nimet ovat: herra Vanha ihminen, herra Lihan himo, herra Ylellinen, herra Turhan kunnian pyyntö, vanha arvoisa herra Irstas, hänen ylhäisyytensä herra Ahnas; samoin meidän muista ylhäisistä. Sanoi hän niinkin, että jos olisi mahdollista kaikkien ihmisten olla samaa mieltä kuin hän, niin ei näistä jalosukuisista herroista yhtäkään enää tässä kaupungissa olisi. Sitä paitsi ei hän kammonnut panettelemasta teitä, arvoisa herra, joka nyt olette määrätty hänen tuomariksensa, vaan sanoi teitä jumalattomaksi konnaksi, käyttäen vielä monta muuta parjaussanaa meidän etevimmistä säätyläisistämme.

Kun Imartelija oli puheensa päättänyt, kääntyi Tuomari vankiin väliaidan sisäpuolella, sanoen: "Sinä uskonkieltäjä, harhaoppinen ja petturi, kuulitkos, mitä nämä kunnialliset herrat ovat sinua vastaan todistaneet?"

USKOLLISEN VASTAUS.

Uskollinen: Saanko sanoa muutaman sanan puolustuksekseni?

Tuomari: Mies hoi! Sinä et ansaitsisi hetkistäkään enää olla hengissä; kuoleman sinä ansaitsisit tässä paikassa, mutta jotta kaikki näkisivät, kuinka lempeitä me sinua kohtaan olemme, niin anna kuulla, mitä sinulla on sanomista.

Uskollinen: Ensiksikin minä vastaan Kateuden puheesen, ett'en ole milloinkaan muuta sanonut kuin tämän: jokainen sääntö tai laki tai tapa tai kansa, joka ilmeisesti sotii Jumalan sanaa vastaan, on ristiriidassa kristillisyyden kanssa. Jos olen siinä erehtynyt, niin näytettäköön puheeni vääräksi, ja minä peruutan sanani teidän edessänne.

Toiseksi herra Taikauskon syytösten johdosta. Minä olen sanonut ainoastaan, että jumalanpalvelukseen tarvitaan jumalallista uskoa, mutta että sellaista ei voi olla olemassa ilman Jumalan tahdon jumalallista ilmestystä. Siis, mitä ikänänsä jumalanpalvelukseen on saatettu sellaista, mikä ei pidä yhtä jumalallisen ilmestyksen kanssa, se on vain inhimillistä alkujuurta, eikä senkaltaisesta ole hyötyä iankaikkiseen elämään.

Kolmanneksi, mitä Imartelijan todistukseen tulee, en minä rupea uudistamaan sitä, mitä hän jutteli panettelemisesta ja sen semmoisesta; sanon vaan, että tämän kaupungin ruhtinas kaikkine joukkioineen ja seuralaisineen, jotka tämä herra nimiltä mainitsi, on paremmin omiansa olemaan helvetissä kuin tässä kaupungissa ja maassa. Ja niin olkoon minulle Herra Jumala armollinen.

TUOMARI PUHUU JURY'LLE.

Silloin lausui Tuomari jury'lle, [jury'ksi sanotaan valamiehiä, jotka syytetyn julistavat joko vikapääksi tai viattomaksi. Suom. muist.] joka koko ajan oli ollut läsnä kuuntelemassa ja tarkastamassa: "Herrat valamiehet! Te näette tämän miehen, jonka tähden niin kova meteli kaupungissa on syntynyt. Olette niinikään kuulleet, mitä nämä arvoisat herrat ovat häntä vastaan todistaneet. Samoin olette kuulleet hänen vastauksensa ja tunnustuksensa. Teidän vallassanne on nyt joko hirtättää hänet tai pelastaa hänen henkensä. Minä katson kumminkin sopivaksi huomauttaa teille, mitä laki sanoo."

"Siihen aikaan kuin Farao Suuri, meidän ruhtinaamme palvelija, oli hallitsijana, kävi käsky: jott'eivät ne, jotka vierasta uskontoa tunnustavat, pääsisi lisääntymään ja kasvaisi liian voimallisiksi hänen hallita ja hillitä, piti heidän poikalapsensa viskattaman virtaan. Samoin kävi käsky Nebukadnetsar Suuren, myöskin ruhtinaamme palvelijan aikana, että joka ei maahan lankea ja kumarra kultaista kuvaa, se piti tuliseen pätsiin heitettämän. Ja Dareion päivinä kävi käsky myöskin, että jos ken määrätyn ajan kuluessa jotakuta jumalata paitsi häntä avuksensa huutaisi, niin piti hän heitettämän jalopeurain luolaan. Näitten lakien henkeä vastaan on tämä kapinoitsija rikkonut, ei ainoastaan ajatuksilla, mikä on sietämätöntä jo sekin, vaan myöskin sanoilla ja töillä; sitä ei siis millään muotoa saa sallia." [2 Mos. 1: 22, Dan. 3: 4-6, Dan. 6: 7-9]

"Mitä Faraon käskyyn tulee, niin se oli pelkän edellytyksen perustukselle laadittu laki onnettomuuden välttämiseksi; itse rikos ei vielä ollut tapahtunut, mutta tässähän on rikos ilmeinen. Mitä toiseen ja kolmanteen käskyyn tulee, niin kuulittehan tämän miehen vastustavan meidän uskontoamme, ja kavalluksesta, minkä hän on tunnustanut, pitää hänen kuolemalla kuoleman."

USKOLLINEN TUOMITAAN.

Silloin astui jury ulos, ja olivat valamiehinä seuraavat: hra Sokea, hra Ei-hyvä, hra Ilkeys, hra Hekuma, hra Huima-elo, hra Itsepäinen, hra Kopea, hra Vihamielisyys, hra Valhettelija, hra Julmuus, hra Valon-viha ja hra Leppymätön. Kukin heistä antoi ensin heidän keskuudessaan oman yksityisen lausuntonsa häntä vastaan, ja sitten he yksimielisesti päättivät julistaa hänet tuomarin edessä vikapääksi. Heidän keskuudessaan lausui ensin herra Sokea, juryn esimies: "Minä näen selvästi, että tämä mies on harha-oppinen." — Herra Ei-hyvä sanoi: "Pois mokoma mies maan päältä!" — "Hyi!" sanoi Ilkeys, "yksin hänen ulkomuotonsakin jo herättää minussa vihaa". — Hekuma sanoi: "En ole ikinä voinut häntä sietää." — "En minäkään", sanoi Huima-elo, "sillä alituiseen on hän minun teitäni tuominnut". — "Hirteen se mies, hirteen!" sanoi Itsepäinen. — "Viheliäinen vetelys", sanoi Kopeus. — "Sydämeni nousee kapinaan häntä vastaan", sanoi Vihamielisyys. — "Hän on konna", sanoi Valhettelija. — "Hirsipuu on liian hyvä hänelle", sanoi Julmuus. — "Toimitetaan vaan pois tieltä se mies", sanoi Valon-viha. — Vihdoin sanoi Leppymätön: "Vaikka minä kaiken maailman saisin, en sittenkään voisi sopia hänen kanssaan. Julistakaamme hänet pitkittä puheitta vikapääksi kuolemaan."

Niin he tekivätkin. Ja silloin hän tuomittiin vietäväksi siitä paikasta, missä hän oli, siihen paikkaan, mistä hän oli tuotu, ja surmattavaksi niin julmalla kuolemalla kuin suinkin keksiä voi.

He veivät hänet ulos, tehdäksensä hänelle heidän lakinsa jälkeen. Ensin he ruoskitsivat hänet, sitten he rusikoitsivat häntä, sitten he pistelivät hänen lihaansa puukoillaan, senjälkeen he kivittivät häntä, sitten he lävistivät häntä miekoillansa, ja lopuksi he hänet roviolla tuhaksi polttivat.

Sellainen oli Uskollisen loppu.

Nyt minä näin kansan paljouden takana vaunut, kaksi hevosta edessä, odottamassa Uskollista. Heti kuin hänen vihollisensa olivat hänestä lopun tehneet, otettiin hän vaunuihin ja vietiin suoraa päätä pilvien halki, pasunain soidessa, lyhintä tietä Taivaan portille. [2 Kun. 2: 11]

Kristityn asia lykättiin toistaiseksi, ja hän vietiin takaisin vankeuteen, jossa sai vielä jonkun aikaa olla. Mutta Hän, joka kaikki asiat hallussansa pitää, ja jonka kädessä on vihollisen raivokin, asetti niin, että Kristitty sillä kertaa pääsi pakenemaan ja jatkamaan jälleen matkaansa. Ja näin hän lauloi kulkeissansa:

Niin, Uskollinen, luja oli tunnustukses; Nyt Herran luona sulla suur' on siunaukses. Kun uskottomilt' täällä ilot, riemut raukee, Ja pian parkuinensa helvetti heill' aukee, Niin veisaa, veisaa voitonvirttä riemumiellä, Sun nimes elonkirjaan kirjoitettiin siellä.

Nyt minä näin unessani, ett'ei Kristitty vaeltanutkaan yksinänsä. Muuan mies nimeltä Toivorikas (sellaiseksi hän näet oli tullut, vaarin-ottaessaan markkinoilla Kristityn ja Uskollisen sanoja ja käytöstä ja kärsimyksiä) yhtyi nyt hänen kanssaan veljesliittoon ja sanoi lähtevänsä hänen seuraansa. Niinpä yksi kuoli, totuutta tunnustaaksensa, ja hänen tuhastansa nousi toinen Kristitylle matkatoveriksi. Tämä Toivorikas tiesi kertoa Kristitylle, että siellä markkinoilla vielä moni muukin aikoo ajasta vaarin-ottaa ja tulla perässä.

SIVUTIE LIITTYY KRISTITYN JA TOIVORIKKAAN SEURAAN.

Edelleen minä näin, kuinka he, heti markkinapaikalta lähdettyänsä, saavuttivat erään miehen, joka oli kulkenut heidän edellään. Hänen nimensä oli Sivutie.

He kysyivät häneltä: "Mistä olette kotoisin, arvoisa herra, ja kuinka pitkälle aiotte tätä tietä käydä?" Hän sanoi tulevansa Korusanan kaupungista ja olevansa matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin. Nimeänsä hän heille ei kumminkaan ilmoittanut.

"Korusananko kaupungista?" kysyi Kristitty. "Asuuko siellä yhtään hyvää ihmistä?" [Sananl. 26: 25]

Sivutie: Asuuhan toki.

Kristitty: Sanokaas, arvoisa herra, mikä teidän nimenne on!

Sivutie: Minä olen teille outo, niinkuin tekin minulle. Jos lähdette tätä tietä, niin kernaasti kuljen teidän seurassanne; ellette, niin minkäs minä sille!

Kristitty: Olen kuullut puhuttavan tuosta Korusanan kaupungista. Varakas kuuluu olevan, muistaakseni.

Sivutie: On niinkin, sen voin vakuuttaa. Minullakin on siellä koko joukko rikkaita sukulaisia.

Kristitty: Sallisitteko kysyäni, ketä ne teidän sukulaisenne ovat?

Sivutie: Melkein koko kaupunki, mutta erittäinkin herra Käänny-takaisin, herra Ajan-orja, herra Korusana (hänen esi-isiltänsä on kaupunki nimensäkin perinyt), herra Silkoinen, herra Kaksisuunta, herra Kaikenlainen ja meidän seurakunnan pastori Kaksikieli, äitini lihallinen veli. Niin, sanoakseni kaikki, minä olen sukua suurta, vaikka vaarini isä olikin vain pursimies, joka puoleen katsoi ja toiseen souti. Ja samalla ammatilla minäkin olen suurimman osan omaisuuttani saanut.

Kristitty: Oletteko nainut mies?

Sivutie: Olen kyllä, ja vaimoni onkin erittäin kunnon ihminen. Hänen äitinsäkin oli kunnon ihminen, rouva Teeskelijän tytär. Vaimoni on siis arvoisata sukua ja päässyt niin korkealle sivistyksen kannalle, että osaa käyttäytyä kaikkien kanssa, niin ruhtinaitten kuin rahvaankin. Uskonnossa olemme tosin vähän toista mieltä kuin muut, nimittäin siinä ylen vaativassa uskonnossa, vaikk'emme siinäkään kuin parissa pikku seikassa: ensinnäkin emme haraa tuulta emmekä säätä vastaan, ja toiseksi me olemme erittäin innokkaita silloin, kuin uskonto tulla sipsuttaa sisään hopeisissa tohveleissa, ja ylen on meidän mieluista kävellä sen kera kadulla, kun aurinko paistaa, ja kansa sille käsiänsä paukuttaa. [Ap. 14: 13]

Kristitty astui nyt hiukan syrjään toverinsa Toivorikkaan puoleen ja sanoi: "Mieleeni johtuu, että tuo mies on muuan Sivutie Korusanan kaupungista, ja jos niin on laita, niin on meillä mukana niin suuri konna, ett'ei koko tienoossa toista."

Toivorikas: Kysykääs häneltä; eihän luulisi hänen toki nimeänsä häpeävän.

SIVUTIEN MIELIPITEITÄ.

Kristitty palasikin hänen luokseen ja sanoi: "Arvoisa herra, te haastelette, niinkuin tietäisitte jotain enemmin kuin koko maailma, ja, ellei kaikki merkit petä, luulenpa puoleksi arvanneeni, kuka te olette. Etteköhän vaan ole Sivutie Korusanan kaupungista?"

Sivutie: Ei se minun nimeni ole, vaikka sellaisen pilkkanimen olen saanut joltakin, joka ei minua siedä. Tyyneesti minä kumminkin tämän häpeän kannan, niinkuin moni muukin kelpo mies ennen minua on kantanut.

Kristitty: Mutta ettekö milloinkaan ole ihmisille antanut aihetta sanomaan teitä moisella nimellä?

Sivutie: En milloinkaan! en milloinkaan! Pahin, millä koskaan olen antanut heille aihetta moisen nimen panemiseen, on se, että minun on aina onnistunut edukseni sovittaa mielipiteeni ajan olojen mukaan. Mitä näin minun päälleni on heitetty, sen minä luen itselleni siunaukseksi, mutta ei tarvitsisi pahanilkisten ihmisten siitä minua moittia.

Kristitty: Ilmankos minä arvasin teidät juuri samaksi mieheksi, josta olin kuullut! Pelkäänpä todellakin, sanoakseni teille suoraan, mitä ajattelen, että tuo nimi sopii teille paremmin kuin soisitte meidän luulevankaan.

Sivutie: No niin, minkäs minä sille mahdan, jos niin tahdotte luulla? Kyllä te vielä huomaatte minut kunnolliseksi kumppaliksi, jos vaan minusta seuraanne huolitte.

Kristitty: Jos meidän kera mielitte käydä, niin pitää teidän kestää kaikki tuulet ja säät, mutta sehän, mikäli minä huomaan, ei käy yhteen teidän mielipiteittenne kanssa. Teidän pitää myös tunnustaa uskontoa, ryysyihin puettua yhtä hyvin kuin hopeisissa tohveleissakin sipsuttavaa, ja teidän pitää seisoa sen rinnalla, vaikka se olisi raudoissa, yhtä hyvin kuin jos kävelisi kaduilla kesken kätten paukutuksia.

Sivutie: Te ette vaan saa tyrkyttää minulle mitään ettekä ruveta minun uskoni herroiksi. Antakaa minun pitää vapauteni ja sallikaa minun kulkea kerallanne.

Kristitty: Ei askeltakaan enää, ellette tahdo tehdä minun ehdotukseni mukaan, niinkuin mekin.

Silloin sanoi Sivutie: "En ole milloinkaan luopuva vanhoista periaatteistani, niistä kun ei ole mitään haittaa, pelkkää etua vain. Ellen saa tulla teidän seurassanne, niin minun täytyy tehdä, kuten tein ennen teidän tuloanne: kuljen yksinäni, kunnes joku jälleen minut saavuttaa, ja on oleva iloinen, saadessaan minut matkatoverikseen."

SIVUTIE HENKIHEIMOLAISINEEN.

Minä näin nyt unessani Kristityn ja Toivorikkaan jättävän hänet ja astuvan kappaleen matkaa hänen edellänsä. Toinen heistä katsahti taaksensa ja näki kolme miestä seuraavan Sivutietä, ja katso, kun he olivat hänen kohdallensa tulleet, kumarsi hän heille syvään ja he tervehtivät häntä myöskin kohteliaasti. Näitten miesten nimet olivat: herra Kiinni-maailmassa, herra Rahanrakas ja herra Saituri. Nämä olivat Sivutien vanhoja tuttuja, nuoruuden-aikuisia koulukumppaleita. Heidän opettajanansa oli ollut muuan Sieppaaja niminen koulumestari Voitonhimon kauppalassa, Ahneuden kreivikuntaa pohjoisessa. Tämä koulumestari opetti pojille hankkimisen taitoa, neuvoen käyttämään siihen joko väkivaltaa, petosta, imartelua, valhetta tai tekopyhyyttä. Ja paljon nämä herrat olivat omistaneetkin mestarinsa taitoa, niin että kukin heistä olisi itsekin pystynyt sellaista koulua pitämään.

He tervehtivät, niinkuin jo sanoin, toisiansa. Senjälkeen sanoi Rahanrakas Sivutielle: "Mitäs miehiä tuolla meidän edellä kulkee?"

Kristitty ja Toivorikas olivat näet vielä näkyvissä.

Sivutie: Siinä on pari miestä meidän puolelta. He ovat vaeltamassa Taivaalliseen Kaupunkiin, tavallansa hekin.

Rahanrakas: Voi sentään! Miksi eivät he pysähtyneet, jotta olisimme päässeet hyvään seuraan, sillä yksihän tässä on matka itsekullakin, niin heillä kuin meilläkin, ja niin kaiketi teilläkin, arvoisa herra.

Sivutie: Niin onkin, mutta nuo miehet tuolla edessäpäin ovat ylen ankaraa väkeä ja pitävät niin paljon kiinni omista mielipiteistään ja niin vähän välittävät siitä, mitä muut ajattelevat, että sulkevat seurastaan jokaisen, joka ei heihin yhdy kaikissa asioissa, olkoon mies muutoin kuinka hyvä tahansa.

Saituri: Se on paha, se; mutta lukeehan sitä muutamista ylen vanhurskaista ihmisistä, että heidän ankaruutensa saattaa heitä arvostelemaan ja tuomitsemaan kaikkia muita, paitsi heitä itseänsä. Sanokaas kumminkin, missä ja kuinka monessa asiassa te olitte eri mieltä?

Sivutie: Itsepäisyydessään he pitivät velvollisuutenansa rientää eteenpäin, oli ilma millainen hyvänsä; minun mielestäni taas pitää odottaa myötätuulta ja sopivaa säätä. Heidän ajatuksensa mukaan pitää Jumalan tähden panna kaikki alttiiksi; minäpä arvelen, että ihmisen pitää käyttää hyödyksensä kaikki asianhaarat, joilla voi henkeänsä ja omaisuuttansa turvata. Heidän katsoen pitää aina vaan pysyä mielipiteessänsä, vaikka kaikki muut ihmiset ajattelisivat toisin; minä taas puolustan uskontoa, mikäli asianhaarat ja oma turvallisuuteni sen sallivat. He ovat uskonnon ystäviä, vaikka se kulkisi ryysyissä ja häväistyksen alaisena; minä taas pidän yhtä sen kanssa silloin, kuin se sipsuttaa kultaisissa tohveleissa, ja kansa sille käsiänsä paukuttaa.

Kiinni-maailmassa: Niin on asia, hyvä herra Sivutie, ja pitäkää te vaan siitä kiinni. Hupsu se minusta nähden on, joka saisi pitää sen, mitä hänellä on, mutta mielettömästi kyllä päästää sen käsistään. Olkaamme viisaita kuin käärmeet. Poudalla on paras heinää tehdä. Katsokaas, kuinka mehiläinen on yhdessä kohdin koko talven ja lähtee liikkeelle vasta sitten kuin voi saada hyötyä ja huvia yht'aikaa. Jumala antaa vuoroin sataa, vuoroin päivän paistaa. Jos nuo ovat sellaisia houkkia, että sateeseen syöksevät, niin malttakaamme me, kunnes pääsemme kauniilla ilmalla kulkemaan. Minun mielestäni on se uskonto paras, joka antaa meille vakuutuksen Jumalan armollisesta siunauksesta, sillä kukapas selväjärkinen ihminen voi luulla Jumalan antaneen meille tämän maailman hyvyyttä muussa tarkoituksessa kuin että me säilyttäisimme sitä Hänen tähtensä! Abraham ja Salomo tulivat jumalisuudessansa rikkaiksi, ja Job sanoo, että hurskas kasaa kultaa kuin multaa. Mutta ei sitä sentään saa olla sellainen kuin nuo miehet tuolla edellämme, jos he sitä laatua ovat kuin te kerroitte. [Vert. Job 22:25]

Saituri: Emmeköhän liene kaikki yhtä mieltä tässä asiassa, niin ett'ei siitä sen enempää kannata jutella?

Rahanrakas: Ei vainkaan siitä sen enempää kannata jutella, sillä ken ei usko Raamattua eikä järkeä (ja näettehän, että ne ovat meidän puolellamme kumpainenkin), ei se omaa vapauttansakaan tunne eikä pelastustansa etsi.

Sivutie: Veljet! Me olemme, niinkuin näette, vaeltamassa Taivaalliseen Kaupunkiin joka mies, ja paremmin välttääksemme sitä kuin paha on, sallikaa minun esittää teille tällainen kysymys:

Otaksukaa, että jollakulla, oli se sitten pappi tai kauppamies tai muu, olisi hyvä tilaisuus saada tämän maailman etuja ja tavaroita, mutta hän ei voi niihin käsiksi päästä, ellei ainakin näyn vuoksi rupea harrastamaan muutamia jumalisuuden puolia, joista hän siihen saakka ei ole vähääkään välittänyt, — eikö hänen sopisi käyttää tätä keinoa, tarkoitustaan saavuttaakseen, ja pysyä sittenkin kaikin puolin kunnon miehenä?

Rahanrakas: Minä huomaan teidän kysymyksenne ytimen ja koetan, näitten herrain luvalla, antaa siihen vastauksen. Puhuaksemme nyt ensin siitä kohdasta kysymystänne, joka koskee pappia: oletetaanpa kunnian-arvoinen pappismies, jolla on niukat tulot. Hänellä on tiedossa parempi paikka, paljoa lihavampi ja rasvaisempi pala, ja olisi tilaisuus saadakin se, jos vaan olisi toimessaan huolellisempi ja saarnaisi entistä useammin ja innokkaammin ja muuttaisi muutamia periaatteitaan kansan mieltä myöten, — en minä puolestani ymmärrä, miks'ei hän (jos hänellä muutoin kutsumusta on) saattaisi tehdä kaikkea tuota ja paljon muuta vielä lisäksi ja pysyä rehellisenä miehenä yhtä kaikki? Sillä:

1. Hänen toivomuksensa päästä paremmille tuloille on laillista — sitä ei saata kukaan kieltää; — sallimushan on sen hänen eteensä asettanut. Saakoon sen siis, jos voi, tekemättä siitä omantunnon asiata.

2. Sitä paitsi tekee tällainen toivomus hänet huolellisemmaksi, saarnoissaan innokkaammaksi j.n.e., tekee niimuodoin hänestä paremman ihmisen, tekee hänet yhä soveliaammaksi kehittymään entistä enemmän, ja tämähän on aivan Jumalan tahdon mukaista.

3. Mitä vihdoin siihen tulee, että hän mukautuu seurakuntansa mieltä myöten ja heidän mieliksensä luopuu muutamista periaatteistansa, niin tämä todistaa hänessä l:ksi itsekieltäymystä, 2:ksi lempeätä ja puoleensa vetävää käytöstä ja 3:ksi, että hän on sitä soveliaampi papilliseen toimeen.

4. Minun ajatukseni niinmuodoin on, että jos pappi vaihtaa pienen palan suureen, ei häntä siitä syystä pidä ahnaaksi tuomita. Päinvastoin, koska hän siten on yhä enemmän kehittynyt taidossa ja uutteruudessa, on häntä pidettävä miehenä, joka noudattaa kutsumustansa ja käyttää hänelle suotua tilaisuutta, tehdäksensä hyvää.

Ja nyt kysymyksen toiseen osaan, joka koskee teidän mainitsemaanne kauppamiestä. Ajateltakoon kauppias, jolla on varsin pienet tulot, mutta joka, jumaliseksi ruvettuansa, voisi laajentaa liikkeensä, saisi kenties rikkaan vaimon tahi runsaammalti ja parempia ostajia puotiinsa, — min' en ymmärrä, miksikä ei tämä olisi laillinen teko? Sillä:

1. Tulla jumaliseksi on hyvä avu, tultakoon siihen sitten miten hyvänsä.

2. Saada rikas vaimo tai enemmän ostajia puotiin, — ei sekään ole laitonta.

3. Mies, joka jumaliseksi tulemalla tämän on saanut, hän on saanut hyvää niiltä kuin hyvät ovat, tullen hyväksi itsekin. Tässä on siis hyvä puoliso ja hyvät ostajat ja hyvät voitot saatu jumaliseksi tulemisella, mikä kyllä hyvä on. Siis: tulla jumaliseksi, kaikkea tuota saadakseen, on hyvä ja hyödyllinen aikomus.

Tämä Rahanrakkaan vastaus Sivutien kysymykseen sai osaksensa mitä vilkkaimman hyväksymisen kaikkien muitten puolelta, ja niin he yhtyivät siihen päätökseen, että puheena-oleva menettely on järkevä ja edullinen. Ja kosk'ei heidän mielestänsä kukaan kykene tätä kieltämään, ja koska Kristitty ja Toivorikas vielä olivat kuuleman päässä, niin suistuivat he yksimielisesti käymään heidän kimppuunsa tällä kysymyksellä heti kohta kuin saavuttavat heidät, sitä suuremmasta syystä kuin nuo edellä kulkijat äsken olivat vastustaneet Sivutietä. He huusivatkin heitä, ja Kristitty ja Toivorikas pysähtyivät heitä odottamaan. Perästä tulijat päättivät, ett'ei kysymystä esitä herra Sivutie, vaan vanha herra Kiinni-maailmassa, sillä silloin, arvelivat he, ei Kristityn ja Toivorikkaan vastauksessa ole enää oleva sellaista kiivautta, joka äskettäin oli leimahtanut tuleen Sivutien ja heidän välillänsä.

KRISTITYN VASTAUS.

Pian he saivat yhteen, ja lyhyen tervehdyksen jälkeen herra Kiinni-maailmassa esitti kysymyksensä Kristitylle ja hänen toverilleen, ja pyysi heitä vastaamaan, jos voivat.

Kristitty: Joka uskonnon ensimmäiset alkeetkaan tuntee, pystyy vastaamaan tuhanteen tuollaiseen kysymykseen. Jos kerran on väärin seurata Kristusta leivän tähden, ja väärinhän se on, kuten lukee Joh. 6 luvussa, kuinka paljoa enemmän inhottavampi on käyttää Häntä ja jumalisuutta keinona, jolla tavoitellaan maailmata nautintoineen? Ei sillä tapaa ajattele muut kuin pakanat, tekopyhät, perkeleet ja velhot. [Joh. 6: 26]

1. Pakanat. Kun Hemor ja Sichem, himoitessaan Jaakobin tyttäriä ja hänen karjaansa, huomasivat, ett'eivät he millään muotoa niitä omaksensa saa, elleivät anna itseänsä ympärileikata, silloin he sanoivat kaupunkinsa miehille: "Jos kaikki miehenpuoli meistä ympärileikataan, niinkuin he ympärileikatut ovat, niin eikö heidän karjansa ja heidän omaisuutensa ja kaikki heidän eläimensä ole oleva meidän omaamme?" Israelin tyttäret ja karja olivat heidän himonsa esine, ja uskonto oli heillä keinona päästä tarkoitustensa perille. [Lue koko kertomus, 1 Mos. 34: 20, 21, 22, 23].

2. Tekopyhillä farisealaisilla oli samallainen uskonto heilläkin: pitkät rukoukset olivat heillä tekosyynä, mutta leskein talot heidän pyyteenänsä; sitä kovempaan kadotukseen oli Jumala heidät tuomitseva. [Luk. 20: 46,47]

3. Judas, perkele, oli myöskin samaa uskontoa: hän oli jumalinen kukkaron tähden, saadakseen omaksensa sen, mitä kukkaron sisässä oli, mutta hän hyljättiin ja joutui hukkaan, tuo kadotuksen lapsi. [Joh. 6; 70, 71.]

4. Simon velhon uskonto oli samaa laatua sekin, hänen, joka tahtoi saada Pyhän Hengen, siten rahaa voittaaksensa, ja senvuoksi kävi tuomio hänen ylitsensä Pietarin suusta, niinkuin lukee. [Ap. 8: 19-22]

5. Sitä mieltä minä olen, ja siinä minä pysyn, että ken maailman tähden jumaliseksi rupeaa, se myöskin maailman tähden jumalisuudestaan luopuu, sillä niin totta kuin se on, että Judaalla oli maailma tarkoitusperänänsä, jumaliseksi ruvetessaan, yhtä totta sekin on, että hän samaisen maailman tähden möi jumalisuutensa ja Mestarinsa. Vastata tuohon kysymykseen myöntävästi, niinkuin huomaan teidän tehneen, ja pitää sellaista vastausta paikkansa pitävänä — se on pakanallista, farisealaista, perkeleellistä, ja teidän palkkanne on oleva teidän työnne jälkeen.

Siinä he nyt seisoivat, toisiinsa tuijotellen, eivätkä he osanneet mitään vastata Kristitylle. Toivorikas myönsi oikeaksi Kristityn vastauksen, ja niinpä nyt pitkällinen äänettömyys vallitsi heidän keskensä. Sivutie ja hänen toverinsa olivat ymmällä ja jäivät jälkeen, päästääkseen Kristityn ja Toivorikkaan kulkemaan edellänsä.

Silloin sanoi Kristitty matkatoverillensa: "Elleivät nämä miehet kestä ihmisten tuomiota, kuinkapa he voisivat Jumalan tuomiota kestää? Ja jos he ovat mykät, ollessaan tekemisissä saviastiain kanssa, mitenkäs silloin, kuin heitä on nuhteleva kuluttavainen tuli liekeillänsä?" [Hebr. 12: 29]

HETKINEN LEVOSSA.

Kristitty ja Toivorikas läksivät nyt astumaan heistä edelle ja kulkivat, kunnes saapuivat ihanalle tasangolle, nimeltä Lepo. missä heidän oli hyvin mieluista vaeltaa. Mutta niin vähäinen alallensa oli tämä tasanko, että he piankin olivat kulkeneet sen poikki. Sen toisessa päässä oli pieni Voitto niminen mäki ja mäessä Hopeakaivos. Muutamain, jotka ennen olivat tätä tietä vaeltaneet, oli tehnyt mieli mennä katsomaan tätä harvinaista kaivosta, mutta heidän astuttuansa lähelle kaivoksen suuta, oli maa pettänyt ja murtunut heidän altaan ja vienyt heidät surman suuhun. Muutamat olivat loukkautuneet siinä niin pahasti, että pysyivät raajarikkoisina hamaan kuolinpäiväänsä asti.

Minä näin unessani nyt, että vähän matkan päässä tiestä, hopeakaivoksen kohdalla, seisoi Demas niminen ylhäisen herran näköinen mies, kutsuen matkamiehiä sinne katsomaan.

Hän sanoi Kristitylle ja hänen toverilleen: "Hoi! Poiketkaapas tänne, niin minä näytän teille jotain."

Kristitty: Mitäs siellä on, jota varten kannattaisi tieltä poiketa?

Demas: Täällä on Hopeakaivos, ja täällä on ihmisiä, aarteita kaivamassa. Jos tulette tänne, niin täällä te voitte vähällä vaivalla tulla rikkaiksi tekin.

Toivorikas: Käydäänpä katsomaan.

Kristitty: En lähde minä. Olen kuullut tuosta paikasta ennenkin puhuttavan, kuinka siellä monikin on joutunut surman suuhun. Ja sitä paitsi ei tuo aarre muuta ole kuin paula, vireissä sille, joka sitä hakemaan lähtee, sillä se estää häntä hänen vaelluksessansa. [l Tim. 6: 9]

Sen sanottuaan hän huusi Demaalle, sanoen: "Eikö se ole vaarallinen, tuo paikka? Eikö siitä ole ollut haittaa monenkin vaellukselle?" [Hos. 6: 9, Mat. 13: 22]

Demas: Ei tämä kovin vaarallinen ole muille kuin varomattomille.

Mutta Demas punastui sittenkin, tätä puhuessaan.

Silloin sanoi Kristitty Toivorikkaalle: "Ei nyt askeltakaan sinnepäin, vaan jatketaan matkaa vaan."

SIVUTIE KUUNTELEE DEMAAN HOUKUTUKSIA.

Toivorikas: Takaanpa, että Sivutie, tänne ennätettyään ja samallaiset kutsut kuultuaan, kylläkin poikkeaa tuonne katsomaan.

Kristitty: Siitä ei epäilemistä, sillä sinnehän hänen periaatteensa vievät, ja minä panen sata yhtä vastaan, että sinne hän hukkuu.

Demas huusi jälleen, sanoen: "Ettekö vainenkaan tule tänne katsomaan?"

Kristitty vastasi häntä suoraan ja peittelemättä: "Demas, sinä olet Herran oikeain teitten vihollinen. Sinä olet itse tieltäsi poikennut ja siitä syystä tuomiosi saanut Kuninkaan Tuomarilta. Miksikäs koetat saada meitäkin saman tuomion alaisiksi? Ja sitä paitsi, jos me sittenkin tieltä poikkeaisimme, niin tulisi se varmaan Herramme ja Kuninkaamme kuuluviin, ja silloin Hän saattaisi meidät häpeämään siellä, missä meidän pitäisi rohkeilla mielin seisoa Hänen edessänsä." [2 Tim. 4:10]

Demas huusi uudestaan ja sanoi olevansa heidän veljiänsä sekä lupasi tulla mukaan, jos he hiukan verran häntä odottaisivat.

Kristitty: Mikä sinun nimesi on? Eikö juuri se, jolla sinua puhuttelin?

Demas: Niin kyllä; nimeni on Demas. Minä olen Abrahamin poika.

Kristitty: Teidät tunnen kyllä. Gehazi oli teidän esi-isänne ja Judas teidän isänne, ja te olette heidän askeleitansa astuneet. Pirullisia ovat kuin ovatkin sinun vehkeesi. Sinun isäsi joutui pettäjänä hirsipuuhun, etkä ansaitse sinäkään parempaa palkkaa. Ole varma siitä, että me, Kuninkaan tykö tultuamme, kerromme, miten sinä olet menetellyt. [2 Kun. 5: 20, Mat. 26: 14,15, 27: 3-6]

He läksivät jatkamaan matkaansa.

Samassa tuli Sivutie seuralaisinensa jälleen näkyviin, ja ensi viittaukselta he poikkesivat Demaan luokse. Lienevätkö he sitten pudonneet kaivokseen, katsellessaan sen aukosta sisään, vai menivätkö alas kaivamaan, vai lienevätkö kaivoksen pohjalla tukehtunee: höyryihin, joita sieltä alinomaa nousee, sitä en osaa sanoa. Sen vaan tiedän, ett'ei heitä sen koommin enää milloinkaan tiellä näkynyt.

Kristitty lauloi silloin:

Yht' ovat mieltä Sivutie ja Demas tuo: Kun toinen kutsuu, toinen heti rientää luo. Näet voitost' osan ottais hänkin. Näin nuo kaks Jää mailman teille, pääsemättä kauemmaks.

SUOLAPATSAS.

Nyt minä näin vaeltajain juuri tämän tasangon toisessa päässä tulevan erään vanhan muistopatsaan luokse, joka seisoi ihan vallantien varrella. Tämän nähtyänsä, he kumpainenkin hämmästyivät sen kummallista muotoa: näytti, niinkuin se olisi aikoinaan ollut vaimo-ihminen, joka on muodostunut patsaaksi. He katsoivat sitä katsomistaan, tietämättä hetkeen aikaan, mitä tehdä. Vihdoin huomasi Toivorikas kuvan päässä omituisen kirjoituksen. Hän kun itse ei ollut tiedemies, niin kutsui hän Kristittyä (joka kyllä oli opin käynyt) katsomaan, saisiko hän selvän tuosta kirjoituksesta. Tämä tuli, sovitteli kirjaimia yhteen ja sai kokoon seuraavat sanat: "Muistakaat Lotin emäntää." Hän luki sen kumppalilleen, ja silloin he päättivät, että tämä on se suolapatsas, joksi Lotin emäntä oli muuttunut, katsottuaan himo sydämessä taaksensa matkallaan Sodomasta, turmiota pakoon. Tämä äkkinäinen ja hämmästyttävä näky antoi heille aihetta seuraavaan keskusteluun. [Luk. 17: 32, 1 Mos. 19:26]

Kristitty: Ah, veljeni! Tämä näky sattui otolliseen aikaan, se kun tuli heti senjälkeen kuin Demas oli kutsunut meitä katselemaan Voiton mäkeä. Jos olisimme sinne menneet, niinkuin hän toivoi, ja niinkuin sinäkin, veli hyvä, olit taipuvainen tekemään, niin olisimme me, kuten tämä vaimokin, mikäli minä ymmärrän, tehneet itsemme näyksi, niitten katsella, jotka perässämme tulevat.

Toivorikas: Olen pahoillani siitä, että olin niin mieletön, ja onpa ihme, ett'ei minun käynyt kuin Lotin emännän, sillä mitäpäs erotusta on hänen syntinsä ja minun syntini välillä? Hän vain katsahti taaksensa, ja minä olin mennä katsomaan. Ylistetty olkoon Herran armo, ja olkoon häpeäksi minulle, että moinen halu milloinkaan on saattanut sydämessäni syntyä!

Kristitty: Ottakaamme opiksi se, minkä tässä näimme, ja käyttäkäämme sitä hyödyksemme vast'edes. Hän vältti yhden tuomion, pelastumalla Sodoman hävityksestä, mutta toinen tuomio hänet saavutti. Hän muuttui, niinkuin näemme, suolapatsaaksi.

Toivorikas: Todellakin, olkoon tämä meille sekä varoituksena että esimerkkinä. Varoituksena välttämään hänen syntiänsä ja esimerkkinä siitä, minkäkaltainen tuomio sen ylitse on käypä, joka ei siitä varoituksesta huoli. Niinpä Korah, Datan ja Abiram ynnä ne kaksisataa viisikymmentä miestä, jotka synneissänsä hukutettiin, on pantu tunnustähtenä ja esimerkkinä vaarin-otettaviksi. Yhtä minä kumminkin ennen kaikkea kummastelen, sitä nimittäin, mitenkä Demas ja hänen joukkonsa yhä edelleen siellä huoleti aarrettansa katselevat, jota vastoin tämä vaimo muuttui suolapatsaaksi pelkästään siitä syystä, että kääntyi tuota samaa aarretta katsomaan, (sillä eihän missään lue, että hän olisi askeltakaan astunut tiestä syrjään). Sitä kummempaa se on, koska tuomio, joka tätä vaimoa kohtasi, on pannut hänet varoittavaksi esimerkiksi heidän näkyviinsä, sillä näkemättä sitä he eivät saata olla, kun vaan silmänsä nostavat. [4 Mos. 16: 27-35, 26: 9,10]

Kristitty: Kummasteltava se todella on ja todistaa heidän sydämensä epätoivoista tilaa tässä kohden, enkä minä osaa heitä mihinkään niin sattuvasti verrata kuin niihin, jotka tuomarin läsnä-ollessakin ihmisten taskuja tyhjentelevät ja hirsipuun juurellakin kukkaroita sieppaavat. Sodoman miehistä lukee, että he olivat erittäin pahoja, koskapa kovasti rikkoivat Herran edessä, s.o. Hänen silmäinsä edessä, huolimatta siitä laupeudesta, mitä Hän oli heille osoittanut, sillä Sodoman maa oli niinkuin Herran yrttitarha. Siksipä se yhä enemmän herätti Herran kiivautta ja teki heidän vaivansa niin kuumaksi kuin Herran tuli taivaasta sen suinkin saattoi tehdä. Ja järkevintä on ajatella niin, että sellaiset ihmiset, ja juuri sellaiset kuin nämä, jotka tekevät syntiä Herran silmäin edessä, välittämättä niistä esimerkeistä, mitkä alinomaa ovat heidän nähtävissään, varoittamassa heitä, että sellaiset ne ankarimman tuomion alaisiksi joutuvat. [1 Mos. 13: 10-13]

Toivorikas: Epäilemättä sinä olet sanonut totuuden, mutta mikä armo, ettes sinä enkä varsinkaan minä ole tehnyt itseämme tuollaiseksi esimerkiksi! Tämä kehoittaa meitä kiittämään Jumalaa, Häntä pelkäämään ja Lotin emäntää aina mielessämme pitämään.

ELÄMÄN VEDEN VIRRALLA.

Minä näin heidän sitten saapuvan erään ihanan virran rannalle. Kuningas David sanoi sitä Jumalan virraksi, mutta Johannes Elämän Veden virraksi. Heidän tiensä kävi juuri tämän virran rantaa myöten. Siellä nyt oli Kristityn ja hänen toverinsa ylen mieiuista vaeltaa. He joivat tämän virran vettä, ja se maistui makealle sekä virvoitti väsyneitä mieliä. Virran kummallakin rannalla kasvoi viheriäitä puita, jotka kantoivat kaikenkaltaisia hedelmiä, ja joitten lehdet olivat hyvää lääkettä. Mielihyvällä he nauttivat näitten puitten hedelmiä ja söivät myös lehtiä, estääksensä kuvotusta ja muita tauteja, jotka tapaavat vaeltajaa, kun hänen verensä on matkasta kiihtynyt. Molemmilla rannoilla oli niinikään kaiken vuotta viheriöitsevä niitty, täynnään ihanoita liljoja. He laskivat niitylle lepäämään ja nukkuivat ja saivat siinä suruttomasti levätä. Herättyänsä he kokosivat taas puitten hedelmiä, joivat virran vettä ja panivat jälleen maata. Ja niin he tekivät monta päivää ja yötä. Siellä he lauloivat [Ps. 65: 10, Ilm. 22: 1, Ps. 23: 2, Jes. 14: 30]:

Kas kuinka välkkyin vuotaa virta tuo! Se virvoitusta väsyneelle suo. Ja niityn nuokkuu kukat tuoksuen Niin sulosti. Jos kuvata vois ken Herttaiset heelmät, lehdet lempeet, hän Möis kaikki pois ja kedon ostais tän.

Kun he sitten olivat jälleen valmiit vaeltamaan (sillä heidän matkansa pää ei vielä saavutettu), aterioitsivat he ja joivat virran vettä ja läksivät liikkeelle.

HARHATIEN NIITYLLÄ.

Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli Harhatien niitty. Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]

"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."

Toivorikas: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?

Kristitty: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa rinnan?

Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat, kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli Turha Itseensäluottamus. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."

"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee, että oikealla tiellä ollaan".

Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan, minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan musertui palasiksi.

Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain voivotuksia.

"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.

Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi nopeaan.

Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin pysynyt tiellä!"

Kristitty: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?

Toivorikas: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi minua.

Kristitty: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.

Toivorikas: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.

Kristitty: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa palata takaisin.

Toivorikas: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.

Kristitty: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä, sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.

Toivorikas: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton, niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.

Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]

Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.

Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja, väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.

EPÄILYKSEN LINNAAN.

Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna, nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntänä oli Epätoivo niminen jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.

Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."

Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen. Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.

JÄTTILÄINEN EPÄTOIVO.

Jättiläisellä Epätoivolla oli vaimo, nimeltä Epäluulo. Maata mennessään mies kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ottanut nimittäin kaksi miestä kiinni ja pannut ne vankikoppiin luvattomasta kuljeksimisesta hänen maillaan. Hän kysyi sitten vaimoltaan, miten olisi paras heidän kanssaan menetellä. Vaimo tiedusti nyt, mitä he ovat miehiänsä, mistä he tulevat ja minne heillä matka. Mies vastasi hänen kysymyksiinsä. Senjälkeen neuvoi vaimo miestänsä pieksämään heitä säälimättä heti aamulla, noustuansa.

Mies nousi huomenissa, otti ison muhkuraisen sauvan ja meni alas vankihuoneesen. Siellä hän ensi työkseen alkoi sättiä heitä kuin mitä koiria, vaikk'eivät toiset sanaakaan virkkaneet häntä vastaan. Sitten hän hyökkäsi heidän päällensä ja löi heitä niin kauheasti, ett'eivät he kyenneet puolustautumaan eikä kääntymään lattialla. Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen heidät vaivojansa valittamaan ja kovaa kohtaloansa surkuttelemaan. Ja niin se päivä kuluikin heiltä pelkkiin huokauksiin ja voivotuksiin.

Illalla sitten vaimo jälleen haasteli heistä miehensä kera ja, kuultuaan heidän vielä olevan hengissä, antoi sen neuvon, että mies kehoittaisi heitä surmaamaan itsensä omin käsin. Aamun tultua meni jättiläinen yrmeänä kuin ennenkin heidän luoksensa ja, huomattuansa heidän olevan kovissa tuskissa eilisistä lyömisistä, sanoi heille, että kosk'ei heidän ollut ajattelemistakaan milloinkaan enää päästä täältä pois, niin olisi parasta, että he piammiten itse päivänsä päättäisivät joko puukolla tahi nuoralla tai myrkyllä. "Sillä", sanoi hän, "miksipä te enää elämää toivoisittekaan, koska se on niin täynnään tuskaa ja vaivaa?" He sitä vastoin pyysivät häntä päästämään heitä pois. Silloin hän loi heihin kiivaan silmäyksen ja syöksi heidän päällensä ja olisi epäilemättä heistä lopun tehnyt, ellei hän äkkiä olisi saanut suonenvetoja. (Välistä hän kirkkaalla säällä sai suonenvetoja). Silloin häneltä käsi hetkeksi hervahti. Hän läksikin pois, jätettyään heidät mietiskelemään, mitä tehdä.

Vangit neuvottelemaan nyt keskenänsä, olisiko noudattaa hänen neuvoansa vai eikö. Ja näin he siitä haastelivat.

Kristitty: Mitäs tehdä nyt, veli? Onhan tämä meidän elämä kovin viheliäistä. Min'en puolestani tiedä, mikä tässä parasta olisi, elääkö tällä tavoin edelleen vai kuollako kohta. "Minun sieluni soisi hänensä hirtetyksi ja minun luuni kuolleeksi." Haudassa on helpompi olla kuin tässä vankihuoneessa. Niinkö teemme kuin jättiläinen neuvoi? [Job. 7: 15.]

TOIVORIKKAAN SANAT ROHKAISEVAT KRISTITTYÄ.

Toivorikas: Nykyinen tilamme on tosin kauhea, ja mieluummin tahtoisin minäkin kuolla kuin aina tässä tilassa pysyä. Mutta muistakaammepa, että sen maan Herra, jonne olemme matkalla, on sanonut: "Älä tapa". Toiselta emme saa henkeä ottaa, ja vielä ankarammin on meitä kielletty itseämme surmaamasta, kuten jättiläinen neuvoo. Ken toisen tappaa, se ainoastaan ruumiin murhaa, mutta joka itsensä tappaa, se on sekä ruumiinsa että sielunsa murhaaja. Ja sitä paitsi, veli! Sinä sanoit, että haudassa on helppo olla, mutta unhotitkos helvetin, jonne murhaajat varmaan joutuvat? Ei yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä. Muistakaamme myös, ett'ei kaikki valta ole jättiläisen Epätoivon käsissä. Luullakseni on muitakin joutunut hänen käsiinsä, ja ovat päässeet kumminkin irti. Kukas tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, vielä asettaisi niin, että jättiläinen Epätoivo kuolee tahi unohtaa jonkun kerran panemasta meitä lukon taakse tahi ehkä piankin taas meidän nähtemme saapi noita suonenvetojansa eikä enää kykene jäseniänsä käyttämään. Ja jos se kerrankin vielä sattuu, niin silloin minä rohkaisen mieleni ja teen kaiken voitavani, päästäkseni hänen käsistänsä. Mieletön minä, kun en sitä jo ennen yrittänyt! Mutta oli miten oli, olkaamme kärsivällisiä, veljeni, ja kestäkäämme vielä kotvanen: kenties lyöpi onnellinen pelastuksen hetki. Älkäämme vaan ruvetko oman itsemme murhaajiksi. [l Joh. 3: 15]

Näillä sanoilla sai Toivorikas rauhoittaneeksi veljensä mielen, ja niin he sitten yhdessä odottivat sen päivää, pimeässä vankihuoneessa, raskaassa ja tukalassa tilassa.

Illan suussa tuli Jättiläinen jälleen vankihuoneesen katsomaan, olivatko vangit noudattaneet hänen neuvoansa. Mutta sisään tultuansa, hän näki heidän olevan hengissä, todellakin paraiksi juuri hengissä, sillä leivän ja veden puutteesta ja haavain tähden, jotka hän oli heihin lyönyt, he tuskin enää jaksoivat hengittää. Hengissä hän heidän kumminkin näki olevan, niinkuin jo sanoin. Mutta silloin hän joutui hirveään raivoon ja sanoi heille, että koska he ovat olleet hänen neuvoillensa tottelemattomat, niin käy heidän paljoa pahemmin kuin jos eivät olisi milloinkaan syntyneetkään.

Tuosta he kauheasti vapisemaan, ja Kristitty meni luullakseni tainnoksiin. Hiukan toinnuttuansa hän alkoi jälleen puhua Jättiläisen neuvosta, olisiko noudattaa sitä vai olla noudattamatta. Näytti siltä kuin Kristitty taaskin olisi ollut taipuvainen tekemään hänen tahtonsa jälkeen, mutta toistamiseen haasteli hänelle Toivorikas seuraavaan tapaan:

Toivorikas: Etkö muista, veli, kuinka miehuullinen olet tähän saakka ollut? Apollyon ei saanut sinua masennetuksi eikä mikään muukaan, mitä kuulit tai näit tunsit Kuoleman Varjon laaksossa. Mitä vastuksia ja säikäyksiä ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt, ja nytkö sä olet pelkkää pelkoa täynnä? Näethän, että minäkin olen sinun kanssasi vankeudessa, minä, mies paljoa heikompi luonnoltani kuin sinä. Onhan Jättiläinen haavoittanut minua, niinkuin sinuakin; hän on minunkin suustani raastanut leivän ja veden, ja yhdessähän minä sinun kanssasi vaikeroitsen tässä pimeässä. Vielä meidän pitää hiukan enemmän harjoittaa itseämme kärsivällisyydessä. Muistahan, kuinka sinä miehen lailla menettelit Turhuuden markkinoilla: et peljännyt kahleita etkä häkkiä etkä veristä kuolematakaan, ja vihdoin — välttääksemme häpeätä, joka ei Kristitylle sovelias ole — koettakaamme kärsivällisyydellä kestää, minkä suinkin jaksamme.

Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia, jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."

Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt. "Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan. Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo: "Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs otan ja tarkastan heidät huomenna."

Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.

POIS EPÄILYKSEN LINNASTA.

Silloinpa, vähää ennen päivän nousua, huudahti Kristitty parka hämmästyneenä: "Minua houkkaa! Istua tässä löyhkäävässä vankihuoneessa, vaikka yhtä hyvin voisin vapaanakin kulkea! Minulla on povessani avain, nimeltä Lupaus, ja se luullakseni aukaisee jok'ikisen lukon Epäilyksen linnassa."

"Sehän oli hyvä uutinen, veli", sanoi Toivorikas. "Ota avain povestasi ja koettele."

Kristitty veti avaimen poveltansa ja alkoi sitä koetella vankihuoneen oveen. Hän käänsi avainta, ja samassa laukesi lukonsalpa, ja ovi aukeni helposti. Siiloin astuivat Kristitty ja Toivorikas kumpikin ulos. Nyt he menivät ulko-ovelle, joka viepi linnanpihaan, ja avasi avaimellaan senkin. Tulivat tuosta sitten rautaiselle portille, joka piti myöskin saada auki. Siinä pani lukko kovasti vastaan, mutta aukeni se viimeinkin! Sitten he työnsivät portin auki, mennäksensä kiireimmiten pakoon, mutta auetessaan narahti portti niin pahasti, että Jättiläinen Epätoivo heräsi. Hän kavahti pystyyn, lähteäksensä ajamaan vankejansa takaa, mutta tunsi samassa jäsentensä puutuneen, sillä hän oli saanut jälleen suonenvetoja, niin ett'ei millään keinoin kyennyt lähtemään heidän jälkeensä. Vangit jouduttivat askeleitansa ja tulivat jälleen Kuninkaan vallantielle. Nyt he olivat päässeet Jättiläisen alueilta pois ja olivat siis pelastetut.

Astuttuansa porraslaudan yli, he alkoivat miettiä, mitä he porraslaudalle tekisivät, estääksensä perässä tulijoita joutumasta jättiläisen Epätoivon valtaan. He päättivät silloin pystyttää pylvään ja piirtää sen kylkeen tällaisen kirjoituksen: "Tätä porraslautaa myöten kulkee tie Epäilyksen linnaan. Sen isäntä, Jättiläinen Epätoivo, ylenkatsoo Taivaallisen maan Kuningasta ja pyytää hukuttaa Hänen pyhiä vaeltajiansa." Ja niinpä sitten moni heidän jälkeensä tulleista luki tuon kirjoituksen ja vältti vaaran.

127

Patsaan pystytettyänsä, he lauloivat:

Pois tieltä tuonnoin eksyimme me oikealta Ja seutuun saimme kolkkoon, miss' on vieras valta. Ah jospa toki ne, joit' tänne saapuu vielä, Vois vaarat välttää tällä turmaisella tiellä, Ett' Epäilyksen linna vangikseen ei veisi Eik' Epätoivo siellä raukkaa raateleisi.

IHANILLA VUORILLA.

Matkamiehet vaelsivat nyt, kunnes ehtivät Ihanain Vuorten seutuun. Niitten omistajana on sen samaisen mäen Herra, josta ennen on ollut puhe. He astuivat ylös vuorille ja näkivät yrttitarhoja, hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja vesilähteitä. Siellä he sammuttivat janonsa ja pesivät itsensä ja söivät vapaasti viinamäkien hedelmiä. Näitten vuorten kukkuloilla, vallantien varrella, oli paimenia laumojansa kaitsemassa. Matkamiehet astuivat heidän luoksensa ja kysyivät, sauvoihinsa nojaten — niinkuin väsynyt vaeltaja tekee, pysähtyessään haastelemaan jonkun kera matkan varrella, — kenenkä nämä Ihanat Vuoret ovat, ja kenenkä ovat lampaat laitumella täällä.

Paimenet: Nämä vuoret ovat Immanuelin Maata ja näkyvät Hänen kaupunkiinsa. Lampaat ovat myöskin Hänen, ja Hän on antanut henkensä niitten edestä. [Joh. 10: 11]

Kristitty: Viekö tämä tie Taivaalliseen kaupunkiin?

Paimenet: Oikealla olette tiellä.

Kristitty: Pitkältäkö on sinne vielä?

Paimenet: Hyvinkin pitkältä, paitsi niille, jotka sinne pääsevät.

Kristitty: Turvallinenko on tie vai vaarallinenko?

Paimenet: Turvallinen niille, jotka se turvaan viepi, mutta ylitsekäymärit siinä lankeavat. [Hos. 14: 10]

Kristitty: Onko siellä mitään suojaa väsyneelle ja uupuneelle matkamiehelle?

Paimenet: Vuorten Herra on antanut meille määräyksen, ett'emme muukalaisen huoneeseen-ottamista unhottaisi, ja siksipä kaikki hyvä, mitä täällä löytyy, on teille alttiina. [Hebr. 13: 2]

Minä näin nyt unessani, kuinka paimenet, huomattuansa heidät vaeltajiksi, alkoivat tehdä heille kysymyksiä, joihin nämä vastasivat entiseen tapaansa. Niinpä kyseltiin: "Mistä te tulette? Miten teidän on matkalla käynyt? Miten olette matkan vaivat kestäneen sillä harvat tänne lähteneistä näille vuorille saapuvat?" Kuultuaan heidän vastauksena, paimenet tulivat hyvin iloisiksi, katsoivat heihin hyvin rakkaasti ja sanoivat: "Terve tuloanne tänne Ihanille Vuorille?"

Paimenet, nimeltään Tieto, Kokemus, Valpas ja Vilpitön, ottivat heitä kädestä, veivät heidät telttoihinsa ja asettivat heidän eteensä, mitä valmista sattui olemaan. Samalla he myös sanoivat: "Me soisimme teidän viipyvän täällä jonkun aikaa, jotta tutuiksi tultaisiin ja, liiatenkin, jotta saisitte virvoitusta näitten Ihanain Vuorten antimista." Toiset vastasivat mielihyvällä jäävänsäkin, ja niin he laskeutuivat levolle, koskapa jo hyvin myöhä oli.

Sitten minä näin unessani paimenten kutsuvan aamulla Kristittyä ja Toivorikasta lähtemään heidän kanssansa vuorille. Hetken aikaa he yhdessä kävelivät, ihana näky edessänsä joka haaralla. Senjälkeen puhuivat paimenet keskenänsä: "Näytettäiskö näille vaeltajille moniaita ihmeteltäviä seikkoja?" Päätettyänsä tehdä niin, he veivät heidät ensinkin erään Erhetys nimisen mäen kukkulalle, sille puolen, mistä mäenrinne jyrkkänä laskee laaksoon. Paimenet käskivät heidän katsahtamaan alas mäen juurelle. Siellä Kristitty ja Toivorikas näkivät muutamia ihmisiä, jotka olivat palasiksi ruhjoutuneet, mäen kukkulalta pudotessaan.

"Mitä tämä tietää?" kysyi Kristitty.

"Ettekö te ole kuulleet", vastasivat paimenet, "niistä, jotka erhetykseen joutuivat, kuunnellessaan Hymenaion ja Phileton harhaoppista puhetta ruumiitten ylösnousemisesta?" [2 Tim. 2: 17, 18]

"Kyllä", vastasivat he.

"Niin", sanoivat paimenet, "ne ne ovat, jotka te tuolla alhaalla murskautuneina näette. He ovat, niinkuin huomaatte, vielä tähän päivään asti hautaamatta, esimerkkinä muille, ett'ei kukaan ylen korkealle kiipeisi tai liian lähelle vuoren rinnettä astuisi."

Senjälkeen minä näin, kuinka paimenet veivät heidät toisen vuoren kukkulalle sen vuoren nimi oli Varoitus — ja käskivät heidän katsoa kauas. He katsoivatkin ja olivat näkevinään muutamia miehiä kulkemassa edes takaisin hautakumpujen välissä. Ja he huomasivat näitten miesten olevan sokeita, sillä tuontuostakin he kompastuivat kumpuihin eivätkä osanneet niitten välitse pois päästä. Kristitty kysyi silloin: "Mitäs tämä tietää?"

Paimenet vastasivat: "Ettekö te tuolla tasangolla nähneet porraslautaa, joka vei niitylle, tieltä vasempaan?"

He vastasivat: "Kyllä."

Paimenet jatkoivat: "Tuota porraslautaa myöten tullaan polvulle, ja tämä taas vie Epäilyksen linnaan, jonka isäntänä on Jättiläinen Epätoivo. Nuo miehet tuolla (ja paimenet viittasivat hautain välissä astuviin) olivat kerran vaeltamassa, niinkuin tekin, kunnes saapuivat samaiselle porraslaudalle. Koska nyt oikea tie sillä kohtaa oli kolea, niin he katsoivat parhaaksi astua niittyä myöten. Mutta sielläpä Jättiläinen Epätoivo otti heidät kiinni ja vei heidät Epäilyksen linnaan. Pidettyään heitä siellä jonkun aikaa vankihuoneessa, hän puhkaisutti heiltä silmät ja vei heidät tuonne hautain väliin, ja sinne hän on jättänyt heidät harhailemaan hamaan tähän päivään asti, jotta täytettäisiin viisaan miehen sanat: 'Ihminen, joka poikkeaa viisauden tieltä, pitää oleman kuolleitten joukossa'." [Sananl. 21: 16]

Silloin Kristitty ja Toivorikas katsahtivat toisiinsa, ja kyyneleitä tulvi heidän silmistänsä, mutta paimenille he eivät mitään virkkaneet.

Senjälkeen minä näin unessani paimenten vievän heidät laakson pohjalle erääsen paikkaan, missä oli ovi mäen kupeessa. Paimenet avasivat oven ja käskivät heidän katsoa sisälle. He katsoivat sinne ja näkivät, että siellä oli pimeä ja paljo savua. He olivat kuulevinaan myös rätinää ja räiskettä, niinkuin tulen palaessa, ja piinattujen huutoa sekä olivat samalla tuntevinaan tulikiven hajua.

"Mitäs tietää tämä?" kysyi Kristitty.

Paimenet kertoivat heille: "Tästä menee sivutie helvettiin, tie tekopyhäin käydä, nimittäin sellaisten, jotka esikois-oikeutensa myövät, niinkuin Esau, jotka Mestarinsa myövät, niinkuin Judas, jotka evankeliumia pilkkaavat, niinkuin Aleksander, ja jotka vaikertelevat ja teeskentelevät, niinkuin Ananias ja Safira, hänen vaimonsa."

Toivorikas virkkoi silloin paimenille: "Ulkoasusta päättäen olivat nuo tuossa vaeltajia jok'ainoa, niinkuin mekin, eikö niin?"

Paimenet: Olivatpa kauan aikaakin.

Toivorikas: Kuinkahan kauaksi lienevät aikoinaan ehtineetkään, kunnes sittenkin niin surkealla tavalla tieltä siirtyivät?

Paimenet: Muutamat kauemmaksi, muutamat vain näille vuorille asti.

Silloin sanoivat vaeltajat toisillensa: "Meidän tulee pyytää Väkevältä voimaa."

Paimenet: Niin kyllä, ja saatuanne sen, tulee teidän käyttää sitä.

VAELTAMAAN EDELLEEN.

Tällöin teki vaeltajain mieli lähteä edelleen, ja paimenetkin tahtoivat päästää heidät menemään. Niin he sitten yhdessä kulkivat vuoriston päähän. Silloin puhuivat paimenet toisillensa: "Näyttäkäämme heille Taivaallisen Kaupungin portit, jos he sitä kyennevät meidän kaukoputkellamme näkemään." Vaeltajat suostuivat mielihyvällä. Ja paimenet veivät heidät korkean, Kirkas nimisen, mäen kukkulalle ja antoivat heille kaukoputken, katsella sillä.

He yrittivät katsella, mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä paimenet heille viimeksi olivat näyttäneet, tunsivat he kätensä vapisevan, eivätkä niinmuodoin voineet vakavasti kaukoputkeen katsoa. Jotain portin tapaista he kumminkin luulivat näkevänsä ja samalla myös jotain sen seudun ihanuudesta.

He läksivät nyt vaeltamaan jälleen ja lauloivat tämän laulun:

Mi muille vielä kätkettynä on, Sen paimenet nää saattaa valohon. Siis tänne käy, perille pääset vain Sa salaisten ja syväin asiain.

Kun nyt matkamiehet olivat valmiina lähtemään edelleen, antoi yksi paimenista heille opaskirjan matkalle, toinen käski karttamaan liehakoitsijoita, kolmas varoitti panemasta maata lumotulle maalle, ja neljäs toivoi onnea matkalle.

Sillein minä heräsin unestani.

TIETÄMÄTÖN LIITTYISI SEURAAN.

Minä panin maata, nukuin ja unessani näin noitten kahden vaeltajan laskeutuvan vuorilta vallantietä Kaupunkia kohden. Vuorten juurella, vasemmalla kädellä, on Luulottelun maa, josta vaeltajien tiehen yhtyy kaita ja monimutkainen kuja. Täällä he kohtasivat erään vilkkaan pojan, joka oli tulossa tuosta Luulottelun maasta. Hänen nimensä oli Tietämätön. Kristitty kysyi häneltä, mistä puolen hän on kotoisin, ja minne hän menee.

Tietämätön: Herra, minä olen syntyisin tuosta maasta tuolla vasemmalla ja olen matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin.

Kristitty: Mutta kuinkas luulette pääsevänne portista sisään; siellä lienee sentään monta vastusta.

Tietämätön: Niinkuin muutkin kunnon ihmiset.

Kristitty: Mutta mitäs teillä on portilla näytettävänä, jotta se aukenisi teille?

Tietämätön: Minä tiedän Herrani tahdon ja olen kunnon mies. Minä annan kullekin omansa, minä rukoilen, paastoan, maksan veroni ja annan almuja. Olen lähtenyt maastani, tullakseni siihen maahan, mihin nyt matkani pitää.

Kristitty: Sinä et käynytkään ahtaan portin kautta tämän tien päästä, vaan tulit tuota mutkaista kujaa myöten, ja siksipä minä pelkään — luulepa itsestäsi, mitä luuletkaan että tilinteon päivänä sinua pidetään varkaana ja murhamiehenä, eikä sinun sallitakaan päästä kaupunkiin.

Tietämätön: Hyvät herrat, aivan outoja te olette minulle; enhän teitä tunnekaan. Pitäkää te vaan oman puolenne uskonto, minä pidän sen, mitä minun kotimaassani tunnustetaan. Kaikki käy toivoakseni hyvin. Mitä taas teidän mainitsemaanne porttiin tulee, niin tietäähän koko maailma, että meidän maasta on sinne pitkä matka. Min'en usko, että meidän puolella kukaan tietää, missä se tie edes käykään, mutta tiesivätpä tuon tai olivat tietämättä, onhan meillä tässä, niinkuin näette, soma ja sievä, vehreä kuja, jota myöten meidän maasta on lyhin matka sille tielle.

Kristitty, huomattuansa hänen olevan omassa luulossansa viisaan, kuiskasi Toivo rikkaalle: "Enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä." Ja edelleen hän sanoi: "Kun hullu tietänsä kulkee, silloin hänen viisautensa pettää hänet, ja hän pitää kaikki muut tyhmänä. Vieläkö me hänen kanssansa haastelemme vai joko lähdemme pois, jättäen hänet miettimään sitä, mitä hän jo on kuullut? Saatammehan myöhemmin pysähtyä hänen tähtensä ja katsoa sitten, voisimmeko jotain hyvää hänelle aikaan saada." [Sananl. 26: 12, Saarn. 10: 3]

Siihen sanoi Toivorikas:

Viel' hetken Tietämätön aatelkoon, Min kuullut on, ja niinpä ottakoon Myös varteen neuvot hyvät, jotta juuri Vois käsittää, mik' ompi voitto suurin. Ken, sanoo Herra, käsityst' on vailla, Ei sijaa sillä ole taivaan mailla.

"Ei ole mielestäni hyvä" lisäsi Toivorikas, "sanoa hänelle kaikkea yhtä haavaa. Jos tahdotte, niin käymme nyt hänen ohitsensa ja sitten toisen kerran sanomme hänelle sen verran kuin hän sietää."

Niin he läksivät kulkemaan kahden kesken, ja Tietämätön astui perässä. Päästyänsä hänestä kappaleen matkaa edelle, saapuivat he hyvin pimeään kujaan. Siinä he näkivät miehen, jonka seitsemän perkelettä oli sitonut seitsemällä vahvalla köydellä, ja jota ne nyt laahasivat sitä ovea kohti, minkä matkamiehet olivat nähneet mäen kyljessä. Kristitty parka rupesi nyt vapisemaan ja samoin hänen toverinsa Toivorikaskin. Perkeleitten raastaessa tuota miestä, koetti Kristitty tunnustella häntä, ja luuli vihdoin tuntevansakin hänessä Kieltäjän, Luopumuksen kaupungista. Hän ei voinut kumminkaan tarkoin erottaa miehen kasvoja, tämä kun oli painanut päänsä alas, kuten kiinnisaatu varas. Mutta hänen mentyään ohitse, katsahti Toivorikas hänen jälkeensä ja huomasi hänen niskassaan lapun, jossa oli tällainen kirjoitus: "Kevytmielinen Tunnustaja ja tuomioon vikapää Uskonluopio."

VÄHÄUSKOISEN TARINA.

Silloin Kristitty virkkoi kumppalilleen: "Nyt muistuu mieleeni, mitä minulle kerran kerrottiin eräästä hyväntahtoisesta miehestä, Vähäuskoinen nimeltään, Vilpittömyyden kaupungista. Tällainen oli tarina: Tämän tien päähän yhtyy Lavean tien portilta muuan kuja, jota sanotaan Kuolleen miehen kujaksi siitä syystä, että siellä on monta murhaa tehty. Tämä Vähäuskoinen oli lähtenyt vaeltamaan, niinkuin mekin, sattunut istahtamaan maahan ja nukkunut siihen. Silloin osuu Lavean tien portilta päin tulemaan tälle tielle kolme rotevaa roistoa, nimittäin Arka, Varoilija ja Vikapää (kolme veljestä). Huomattuansa Vähäuskoisen, he kiiruhtivat juoksujalassa hänen luokseen. Mies parka oli juuri unestaan herännyt ja aikoi lähteä edelleen. He saavuttivat hänet ja uhkaillen käskivät hänen pysähtyä. Vähäuskoinen kävi kalpeaksi kuin aivinainen, eikä ollut hänessä miestä puolustamaan itseänsä eikä pakoonkaan lähtemään. Arka sanoi silloin: 'Kukkaro tänne!' Mutta kun Vähäuskoinen ei pitänyt kiirettä, sillä hän ei olisi mielellään luopunut rahoistaan, niin karkasi Varoilija hänen päälleen, työnsi kätensä hänen poveensa ja veti sieltä ulos kukkaron, täynnä hopeata. Vähäuskoinen huutamaan: 'Varkaita! Varkaita!' Silloin Vikapää löi häntä kyhmyisellä sauvallaan päähän, niin että toinen kaatui maahan. Siinä nyt makasi Vähäuskoinen verissänsä ja oli vähällä vuotaa kuiviin. Varkaat olivat kaiken aikaa hänen äärellänsä, mutta kuultuaan vihdoin jonkun kulkevan tietä pitkin ja peljäten, että tulossa oli muuan Armoitettu, Luottamuksen kaupungista, saivat he jalat allensa ja jättivät mies paran siihen yksiksensä. Hetken perästä Vähäuskoinen toipui, nousi ylös ja koetti kontaten kulkea tietänsä. Sen pituineen se."

KESKUSTELU VÄHÄUSKOISEN VAIHEISTA.

Toivorikas: Ottivatko he häneltä kaikki, mitä hänellä oli?

Kristitty: Eivät. Sitä paikkaa he eivät tulleet tutkineeksi, missä hänen kalliit kivensä olivat; ne hän sai pitää. Mutta, kuten minulle on kerrottu, mies parka oli kovin pahoillaan siitä, mitä oli menettänyt, sillä varkaat olivat vieneet suurimman osan hänen eväsrahojansa. Kalliita kiviä he eivät saaneet, niinkuin jo sanoin. Hänellä oli vielä hiukan rahaa jäljellä, mutta niitä ei riittänyt koko matkaksi. Täytyipä hänen — ellen väärin kuullut — kerjätä tiellä, hengissä pysyäkseen, sillä kalliita kiviänsä hän ei tahtonut myödä. Mutta kerjäsipä hän tahi teki mitä hyvänsä, suurimman osan matkaansa hän kuuluu kulkeneen nälkäisellä vatsalla. [l Piet. 4: 18]

Toivorikas: Mutta eikös ollut kumma, ett'eivät he käsiinsä saaneet lupakirjaa, joka oli päästävä hänet sisälle Taivaan portista?

Kristitty: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]

Toivorikas: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit kivensä.

Kristitty: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli lohdutus lopussa.

Toivorikas: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua vain.

Kristitty: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi, missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.

VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET.

Toivorikas: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain helpotusta matkallansa!

Kristitty: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa, mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.

Toivorikas: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]

Kristitty: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita. Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen. Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen. Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas. "Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?" Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin, joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat, maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua, sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se, jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32, Jer. 2: 24]

Toivorikas: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on saanut minut melkein närkästymään.

Kristitty: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen. Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme jälleen hyvä.

MIKS'EI VÄHÄUSKOINEN OLLUT MIEHUULLISEMPI?

Toivorikas: Tiedäs, Kristitty, minä olen sydämeni pohjaa myöten vakuutettu siitä, että nuo kolme miestä ovat vain joukko pelkureita. Luuletkos, että he muutoin olisivat juosseet pakoon, kuultuaan jonkun astuvan tiellä? Miks'ei Vähäuskoinen ollut hiukan miehuullisempi? Hän olisi, minun mielestäni, saattanut ryhtyä otteluun heidän kanssansa, ja olisi antautunut vasta sitten kuin ei enää muu neuvo olisi auttanut.

Kristitty: Moni on heitä pelkureiksi sanonut, mutta harva on sen huomannut koettelemuksen aikana. Mitä miehuuteen tulee, niin sitä ei Vähäuskoisella ollut. Sinä taas, veli hyvä, huomaan minä, arvelet, että jos sinun päällesi olisi hyökätty, sinä ensin olisit otellut ja sitten vasta antautunut. Asia on kumminkin se, että sinä luulet näin hyvää itsestäsi nyt, kun rosvot ovat kaukana meistä, mutta annas, että ne lähestyisivät sinua, niinkuin lähestyivät häntä, niin jopa ne saisivat mielesi muuttumaan.

Ajattelehan vielä, että nuo ovat vain maantienrosvoja, jotka palvelevat pohjattoman kuilun kuningasta, joka tarpeen vaatiessa itse tulee heille avuksi, ja jonka ääni on kuin "jalopeuran kiljunta". Minunkin päälleni hyökättiin kerran, niinkuin Vähäuskoisenkin, ja se oli kauheata. Nuo kolme konnaa karkasivat minun kimppuuni. Minä vastustamaan heitä, kuten Kristityn sopii, mutta he kun vaan kerran huudahtivat, niin jo oli mestari paikalla siinä. Henkeni olisi silloin — niinkuin sanotaan — mennyt menojansa, ellen minä, Jumalan suomasta, olisi ollut puetettu koeteltuun sotisopaan. Mutta niin haarniskoittu kuin olinkin, huomasin ylen vaikeaksi miehenä kestää. Mitä kaikkea meille ottelussa saattaa tapahtua, sitä ei osaa sanoa kenkään muu kuin se, joka siinä itse on osallisena ollut. [1 Piet. 5: 8]