KASKUJA RUOTSLAISISTA KOULUISTA.

MIHIN SILLI KUULUU?

Opettaja: — Kuka voi sanoa, mihin luomakunnan luokkaan silli kuuluu? Eikö kukaan tiedä? — No vihdoinkin. Mihin silli kuuluu?

Oppilas: — Perunaan, opettaja.

LOGIIKKAA.

Matematiikan opettaja: — Ja tätä sinä sanot Pytagoraan väitteen todistamiseksi. Jos Pytagogoras eläisi, niin hän kääntyisi haudassaan.

AIVAN NIIN.

Opettajatar: — Elsa, onko kala imettäväinen?

Elsa: — Ei,

Opettajatar: — Oletko sinä sitten imettäväinen?

Elsa: — Olen.

Opettajatar: — Mistä sen tiedät?

Elsa: — Minulla on lämmin veri ja synnytän eläviä poikasia.

MOOSEKSEN PUHE.

Opettaja: — Ja Mooses puhui Siinain vuorella tähän tapaan: (karjaisten) Ulos, Johansson!

LAULUTUNNILLA.

Opettaja: — Laulaessa on suu pidettävä hyvin auki, niin että näyttää, kuin korvat olisivat viimeisinä hampaina suussa.

UUSI TAIVUTUSTAPA.

Eräässä koulussa, jossa ei saksankielentaito ollut kaikkein parhaimmalla kannalla, käski opettaja taivuttaa persoonapronominin.

Oppilas: — Ich, micher, mich, mich; tu, ticher, tich, tich.

SUM-VERBI.

Oppilas: — Sum, minä olen… taitetaanpa sitten latinan sum-verbi.

Oppilas: — Sum, minä olen… (pitkän miettimisen jälkeen) sus… sinä olet.

Opettaja: — Sinähän sus' olet… istu!

KUN PYRITTIIN »ISOONKOULUUN».

Muuan lyseon opettaja, omalaatuisensa juureva ukko, saattoi kysyä tähän tapaan tutkiessaan lyseoon pyrkiviä poikanaskaleita maantieteessä:

— No, Paavali Karttunen, jos tämä ukko tässä olis Suomi ja tuo olis sen käsi tuo, joka näyttää tuonne Norjahan päin, niin sanos sinä, mikäs se tämä Lappi sitten olis.

HÖKÖTYS.

Joensuun lyseon matematiikan opettajaksi tuli kerran lehtori N. N., joka oli tunnettu hyvästä suomenmielisyydestään ja huonosta suomenkielisyydestään. Edellinen ominaisuus aiheutti sen, että hän — mikäli suinkin mahdollista — käytti opetuksessaan vieraskielisten matemaattisten nimitysten suomenkielisiä vastineita; jälkimmäisestä ominaisuudesta oppilaat saivat kokovuotisen huvin aiheen, kuten m.m. seuraava kasku osoittaa.

Algebrassa oli ehditty polynoomeihin. Kun lehtori ei tiennyt tämän sanan suomenkielistä vastinetta, tiedusti hän sitä yläluokkalaisilta. Joku pelkäämätön veijari ilmoitti silloin, että se oli suomeksi hökötys. Ja niin koko vuosi innokkaasti kerrottiin se ja se hökötys sillä ja sillä hökötyksellä ja tulemaksi saatiin se ja se pitkä hökötys. Alussa luokalla asui omituinen hilpeyden henki, mutta kun lehtori oli ankara mies, totuttiin hökötykseen ennen pitkää, eikä sille enää kukaan nauranut. Mutta mitä sitten tapahtui, kun ylitarkastaja ilahdutti Joensuun lyseota ja sen matematiikan tunteja läsnäolollaan, sitä ei tarina kerro. Se vain on varmaa, että lehtori seuraavasta päivästä lähtien puhui ainoastaan polynoomista.

LENTÄVÄ APINA.

Pari kaskua eräästä tunnetusta taiteilijasta ja urheilijasta, joka kouluaikanaan tuotti opettajilleen vilkkaalla poikamaisella kujeilullaan paljon huolta ja harmia.

Koulussa oli eräs opettaja, joka ei saanut pidettyä kuria luokalla ja jonka tunnilla kaikenmoiset pelit olivat käynnissä. Eräänä päivänä oli nuori sankari hankkinut ihmeellisen uutuuskapineen lelukaupasta; laatikon, jonka kyljessä oli nappi, ja kun sitä nappia painoi, niin ponnahti laatikosta esiin pieni pörröinen, kammottavan näköinen apina. Tämä lelu tuli heti käytäntöön huonokurisen opettajan tunnilla ja herätti yleistä ihastusta poikien keskuudessa. Mutta pahaksi onneksi sattui opettaja äkkiä käännähtäessään näkemään apinan »lennossa, ja silloin tuli eri peli.

— Tuo tänne vehkeesi heti, sinä junkkari. Jahah, vai niin, vai tämmöisiä koulussa. Ota tämä ja marssi suoraa päätä rehtorinkansliaan näyttämään hänelle sitä ja ilmoittamaan rikoksesi.

Rehtori oli pelätty ja ankara mies, — mutta samalla suoruutensa ja ymmärtämyksensä takia poikien pitämä. Poika teki työtä käskettyä, pisti apinan laatikkoon ja marssi rehtorinkansliaan. Hän koputti ovelle ja avasi sen sitten varovasti. Rehtori istui tuimana pöytänsä takana, mutta hänen nähdessään sisään tulevan pojan hyväntahtoisesti hymyilevän naaman ovessa ja hänen pujottautuvan sisään laatikko kädessä välähti pienen pieni hymynväre hänen suupielessään, häviten kuitenkin heti.

— No, mitä sinä nyt taas olet tehnyt ja mitä sinulla siinä on? kysyi hän ankarasti.

Nuori mies astui lähemmäksi, ojensi laatikkoaan ja osoitti sormellaan laatikon kyljessä olevaa nappia.

— Tuo-tuo-tuota, jos rehtori on hyvä ja pai-painaa tuosta…

Rehtori teki niin. Sattuipa silloin siten, että rehtorin pöydän takana oli telineellä ukko Runebergin rintakuva, ja kun rehtori painoi nappia, kimmahti kansi auki ja apina ponnahti korkealle ilmaan pudoten laajassa kaaressa istumaan kelpo Runebergin päälaelle. Tilanne oli mahdoton, lehtori purskahti nauramaan, käänsi päänsä toisaalle, viittasi pojalle. — Mene, mene —, ja arvaa sen, ettei nuori velikulta ollut hidas käyttämään voittoaan livahtaakseen ulos, ovesta.

HISTORIAN IHMEITÄ.

Historian opettaja: —… Ja näillä piti olla pitkät jonot esi-isiä näytettävänä, ennenkuin he pääsivät hoviin.

MATILAINEN KISSASTA.

Aineena oli kissa. Matilainen kirjoittaa siitä m.m.: »Kissa on kotieläin, jolla on karvoja turvan päässä ja kiipee melkein vaakasuoraa puuta ylöspäin.»

POLIISIN LOGIIKKAA.

Poliisi koulupojalle: — Mitäs varten seisot siinä?

Koulupoika: — Ei mitään varten.

Poliisi: — No, lähde liikkeelle sitten. Jos jokainen seisoisi paikallaan, niin miten muut pääsisivät kulkemaan.

UHKAROHKEUTTA.

Oli puhuttu siitä, miten Napoleon valtansa kukkuloilla ärsytti Eurooppaa silmittömillä toimenpiteillään. Maisteri kysyy pojalta:

— Voitko mainita jonkin Napoleonin tämänaikuisen teon, mikä osoittaa hänen suurta uhkarohkeuttaan?

— Hän meni uusiin naimisiin.

KASVIENTUNTIJA.

Kasvitieteen tunnilla piirtää opettajatar eräässä pikkulastenkoulussa sireeninlehden taululle ja kysyy, tietävätkö oppilaat, mitä piirustus esittää.

Vain pikku Kalle viittaa.

— No, Kalle, sanoo opettajatar kehoittavasti, — mikäs se nyt onkaan?

Pataässä! huudahtaa Kalle voitonriemuisena.

HYVÄ ESIMERKKI.

Käännetään juuri Ciceron kirjeitä, jotka hän kirjoitti puolisolleen Terentialle. Luetaan: »Armahin Terentia. Sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan. Olet päivieni valo ja öitteni unelma.»

Opettaja: — Tästä näemme, hm, tämä on vallan mainio esimerkki siitä, hm — kuinka subjekti suhtautuu predikaattiin, hm — latinassa, hm.

PASSIIVI.

Opettaja; — No, Erkki, jos sanon: »Isä siunasi seitsemää poikaansa», niin onko se aktiivi- vai passiivimuoto?

Erkki: — Aktiivi.

Opettaja: — Oikein. Ja kuinka kuuluisi lause passiivissa.

Erkki: — Isä siunattiin seitsemällä pojalla.

VAROITUS.

Opettajatar: — Miksi tulet liian myöhään kouluun?

Anna: — Minä olen saanut pikku veljen.

Opettajatar ankarasti: — Se ei saa tapahtua toista kertaa.

NÄKÖISYYS.

Opettaja seisoen miettiväisenä luokalla kaksoisten edessä: — Niin, kyllä te olette, ihmeesti toistenne näköisiä, te, Kalle ja Kustaa, mutta etenkin sinä, Kustaa.

SUKUVIKA.

Vanhempi veli tiedustelee isän puolesta: — Mitenkäs maisterin mielestä nuorempi veljeni osaa läksynsä?

Maisteri: — No niin — välttävästi — en tahdo juuri moittia poikaa, mutta totta puhuen, niin kyllä hänellä on hirveän heikko käsityskyky.

Vanhempi veli: — Oh, ei se merkitse mitään; isälläni oli itselläänkin hyvin heikko käsityskyky nuoruudessaan, mutta vanhemmiten se hävisi kokonaan.

SAIRAUS.

Opettaja: — Minkä vuoksi sinä olet niin usein poissa koulusta, Kalle?

Kalle: — Minua vaivaa nuoruudenheikkous.

IKUINEN LUMI.

Opettaja selittää maantiedetunnilla: —… ja näitä korkeita vuoria kattaa ikuinen lumi suurimman osan vuotta.

NAISOPISTOSSA.

Opettaja: — Mitä tarkoitetaan esteetikolla?

Aune ei vastaa.

Opettaja: — Tai mitä on estetiikka?

Aune: — Oppi kauniista.

Opettaja: — Entä mikä silloin on esteetikko?

Aune punastuen: — Kaunis opettaja.

TODENNÄKÖISTÄ.

Opettaja: — Missä taistelussaan Kustaa Aadolf kaatui?

Oppilas kauan mietittyään: — Vii—mei—sessä.

TOTTUMATTOMIA.

Ainekirjoituksessa esiintyi seuraava lause: »Varus kohteli julmasti germaaneja. M.m. hän hakkautti monelta pään poikki, eivätkä he olleet tottuneet siihen.»

RISTIRIITAISTA.

Eräästä entisestä maaseuturehtorista kerrotaan monta juttua, joista tässä yksi:

Rehtori oli viime virkavuosinaan raihnaanlainen, eikä hän jaksanut kuulustella läksyjä, minkä vuoksi luokka usein sai lukea sisältä jotakin kirjaa. Kerran, kun pojat hänen mielestään eivät, olleet kyllin tarkkaavaisia, nousi hän pystyyn, kakisti kurkkuaan ja sanoi: — Hm, huomasiko kukaan mitään ristiriitaista esityksessä?

Kukaan ei vastannut.

— Mutta eikö tosiaankaan kukaan huomannut mitään ristiriitaista? Te ette seuranneet mukana.

Ei taaskaan mitään vastausta.

Rehtori katsahtaa kirjaan. — Hm, jatkakaa, ristiriita tulee vasta seuraavalla sivulla.

JUMALAAPELKÄÄVÄ.

Opettajatar: — Mitenkäs sinun isäsi laita on, Kalle Petteri, pelkääkö hän todella Jumalaa?

Kalle Petteri: — Kyllä minä luulen, sillä hän ei mene koskaan pyhäisin ulos ottamatta pyssyä mukaansa.

VAIKEA KYSYMYS.

Opettajatar: — Maamyyrä syö päivittäin niin paljon kuin se painaa. —

Pikku Elsa: — Opettaja, saanko kysyä?

Opettajatar: — Kyllä, mitä sinä tahtoisit tietää?

Pikku Elsa: — Miten maamyyrä voi tietää, kuinka paljon se painaa?

TYTTÖKOULUSSA.

Opettajatar: — Mainitkaa minulle joku suuri valloittaja.

Anna-Liisa: — Don Juan.