LIHAMYLLY

I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.

— Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

— Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

— Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

— Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

— Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta sellaisia vieraita, luulisin.

— Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, — minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen luonteenkuvauksen.

— Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, — sinä olet siis kopannut hyvän saaliin tänä päivänä?

— Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. — Enempää ei voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

— Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen hipaistessaan pehmeätä selustaa.

— Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.

— Kuten tahdot, vastasi Manja, — olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

— Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle. Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

— Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas! Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

— Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi ne erääseen vaatekammioon.

— Damn it! ähkäisi hän. — Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

— Vai käymään hermoille, sanot sinä?

— Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse. Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan, niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle, biografin kulmaan.

— No, sanoi Manja, — entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

— "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen levottomasti harhaileviin silmiinsä.

— Sinun tietysti — —, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi kokonainen maailma halveksimista. — Sinun pitää ajatella terveyttäsi ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden, sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen, ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan hermoista.

— Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi Johnnie Claësson ovelasti. — Huomenna minä matkustan Turkuun, se ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

— Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

— No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

— Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina. — Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu tuhkakupiksi.

— Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on niin helvetin suuri ero.

— Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. — En mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

— Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. — Yksi sinne tai tänne, pikku Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän aikaa ollut — miten sanoisin — hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

— Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

— Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. — Tiedätkö miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta, sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten, jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin: Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien. Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule. Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

— Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, — hän ei ollut se, jota minä etsin.

— Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

— Vaiti! huudahti Manja. — Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen suulla mainittavaksi.

— Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie järkähtämättä. — Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

— Sinä —! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli perää.

— Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset, niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt. E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia, niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

— Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. — Täällä minä en tahdo olla, mutta siellä kotona en voi olla… Minä en sovi mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa minulle…

— Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi, ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello soi.

— Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä, ankaralla äänellä terävästi. — Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

— Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. — Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon, mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni, josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein osa koko komerssia.

— Niin niin, sanoi Manja, — mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

— Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää, joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

— Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa hänen suorastaan punastuvan.

— Hyvää iltaa, rouva Claësson — Manja, tarkoitan — taikka, en tiedä oikein —

— Niin, näes, — Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, — herra Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin, ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

— Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. — No, mikäs siinä, älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi umpimähkään toisille kulkuvesille.

— Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut kuularuiskua?

— Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen olkapäälleen. — Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa. Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, — niin, lutikathan kuuluvat punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan. — Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.

Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.

— Vaersgo!

Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa — lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa liesivalkeaan.

Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.

— Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.

Hänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra Adolfssonin taholla.

— Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. — Hinnoista on aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä mukanani, maksan tietysti heti.

— Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. — Tupakoidessa järki toimii paremmin.

Nuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie ei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille. Hänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on elämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.

— Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä vielä.

— Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, — siihen meillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko saanut hankituksi yhtään — lihamyllyä.

— Lihamyllyä —, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti sikariaan. — Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.

— Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan varmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.

Johnnie nyökkäsi.

— You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä pikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei vielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet tarjouksia muilta tahoilta?

— Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies alakuloisesti, — mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain tyhjää lorua.

— Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. — Lihamyllyjä ei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä on niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on vaarallista hommaa, voin teille kertoa.

Nuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.

— Vaarallista, hän sanoi, — niin, herrajumala, hengen kaupallahan tässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä, onko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen. Sen täytyy olla mahdollinen. Meidän täytyy saada kuularuiskuja Kirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti päin mäntyyn koko hoito.

Johnnie Claësson heristi korviaan.

— Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko "mihin hintaan hyvänsä"?

Nuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.

— Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne siellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään. Ei yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.

Johnnie Claësson oli hetkisen vaiti.

— Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta huomattavasti.

— Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.

— Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. — No, herra Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa — mitä siitä arvelette?

Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.

— Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.

— Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?

Nuori mies nyökkäsi.

— Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.

— Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja huokeampia tavaroita?

Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.

— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat olleet oikeastaan kalleimpien joukossa — niin, hyväinen aika, lisäsi hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, — älkää panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.

Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui takakenoon tuolissaan.

— Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. — Rikkaan papan poika?

Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.

— En, vastasi nuori mies, — minä en ole varakas. Päinvastoin, jos tietää tahdotte, mutta en ymmärrä —

— Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, — mutta teillä on sellainen tapa puhua rahoista — "Rahat eivät mitään merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa, mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä ei ole.

— En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä —

— lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. — Niin, nähkääs, kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli kuitenkin aivan väärä laskelma — ihminen on välisti naiivi ja herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.

— Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.

— Paljoonko se nousi —, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen jalkansa toisen päälle. — Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se maksaa neljäkymmentä tuhatta.

Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut asentoaan.

Herra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai jäädä.

— Se ei ole mahdollista! hän sanoi.

— Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie Claësson.

Herra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.

— Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin kannalta, pelkän geschäftin kannalta.

Johnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.

— Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja keksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.

— Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, — en voi sitä muulla tavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta —

Johnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin kaikkinäkevällä katseellaan.

— No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, — olettakaamme etten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi —

— Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, — teidän riskinne on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.

— Aivan, sanoi Johnnie, — mutta se on minun onnenpotkuni, minun pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.

— Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, — mitä te oikeastaan olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. — Hän keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi. — Niin, jatkoi hän, — se on totta, rouvanne —

— Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, — siinä on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista, tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.

— Se on — se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.

— Siinä kuulette. Yksityiskohtia — piru kuinka iljettäviä yksityiskohtia — olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.

Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän — ne sanoivat nuorelle miehelle — sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun tähtesi, vain sinun tähtesi…

Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.

— Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, — hinta on mahdoton. En voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan, sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista. Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen, ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.

— Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, — ja oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne. Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja muita pohatoita — näin meidän kesken on turha mainita nimiä, kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla, mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa kasvavat niin ja niin monella prosentilla — silloin minä olen varma, että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson arvelee?

Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.

— Te olette kirottu roisto!

Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.

— Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on vain se, että te yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen mukaan minä elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja, kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista! Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova — sitähän ette kieltäne? Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa jonkun kolikon — näette että olen avomielinen ja rehellinen — mutta miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen. Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen kuohuun.

— Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

— Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. — Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

— Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. — Me jätämme tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

— Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan, se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan erinäisiin kohtauksiin — ettemme sanoisi kahnauksiin —, joissa molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

— Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla enää missään tekemisissä teidän kanssanne —

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

— Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua, kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert Hedman — niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne, sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja, jotka tarvitsee vain panna paperille — pieni nimetön kirje postilaatikkoon — se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa…

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

— Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

— Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. — Täällähän on tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään, joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi päällysvaatteensa.

— Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, — minä odotan ensi torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

— Anteeksi, änkytti hän.

— Oo, sanoi Manja, — ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään, että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

— Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

— Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi menijän jälkeen kovalla äänellä. — Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa olivat näköjään välinpitämättömät.

— Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. — Miksi varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

— Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. — Enhän voinut tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

— Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi hermostuneesti paperossia.

— Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa? kysyi hän irvistellen.

— Niin, vastasi Manja, — hän oletti sitä, ja minusta oli paras antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa paperipalaa.

— Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä? — kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

— Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti syvään.

— Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. — Olisi pahuksen harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui rakastettavalla äänellä:

— Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.

II.

— Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, — mutta kun te ette tullut —

Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme, joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan porraskäytävästä.

— Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, — kävelin lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä, mutta varmuuden vuoksi — — On niin ikävä odottaa turhaan, se on pahinta mitä tiedän.

— Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva Claësson haluaa astua sisään —

— Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman sulki oven.

Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin pohkeenmukaiset.

— Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.

— En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla —

— Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte, että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi kätkeä mitään.

Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.

— Ei, toisti Robert Hedman, — sen alle ei voi mitään kätkeä.

Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.

— Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. — Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?

— Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, — kyllä minä kuulin —

— Mutta ette tahtonut tulla?

— Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta —

— Mutta mitä?

— Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, — minähän en tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan, jos te — — jos miehenne ja te —

— Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken, jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?

Hänen äänensä vapisi.

— Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja rummutti viivoittimella pöytälevyä. — Hänhän on joka tapauksessa miehenne!

— Mieheni — Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.

— Mieheni —, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. — Ei, se hän ei ole.

Robert Hedman pudotti viivoittimen.

— Mitä sanotte?

— Hän ei ole mieheni.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.

— Ettekö siis — olekaan naimisissa?

— Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla, tuskaisella katseellaan.

— Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.

— Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.

— Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina. Ja minä kun luulin — mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin — No niin, lisäsi hän, — että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.

— Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita köynnöskuvioita, — minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota — en tiedä, koko maailma on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha — vain raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen, iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta … itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta astua omin päin. Mieheni — niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona —

Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään toisin —

Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.

— Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.

Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.

— Ei, hän vastasi, — meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.

— Se kai teki paljon se, arveli Robert. — Näkeehän usein, että lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.

Manja nyökkäsi.

— Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä. Sanokaa että ymmärrätte, Robert!

Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt kuitenkaan sitä huomanneen.

— Hm, hän sanoi, — vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin. Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja kiduttanut nähdä —

— Voi, eikö ole kiduttanut!… parahti Manja hiljaa, intohimoisesti. — Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty, mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin, pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen että apu on tullut —

Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin puolityhjiin hyllyihin.

— Eilispäivä, jatkoi Manja, — eilispäivä antoi minulle lopullisen sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin äärettömän iloiseksi.

— Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert puheeseen äkillinen hymy huulillaan. — Minä en totisesti ollut iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui hiuskarvasta että ehdin perille.

— Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, — minä seisoin ja katsoin kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin, ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan, mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana, silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.

— Tiesitte —?

— Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia asioita, jotka muiden pitää nähdä.

— Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës… — Hän puraisi sanan poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.

— Niin, virkkoi Manja surullisesti, — minulla ei ole oikeastaan nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.

— Entä tyttönimenne?

— Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi … se on liian tunnettu, omalla tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne — kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.

Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän hymyili.

— Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla retkillämme?

— Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.

Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.

— Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.

— Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt häpeissään herännyt. — Minä otan heti tulen.

Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista kokoonhaalitut huonekalut.

Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.

— Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. — Antakaa minun katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.

Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä hipaisi toisen nuttua.

Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa, missä aurinko oli laskenut.

Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.

Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan. Niin…, hän ajatteli, niin… Tämä on onni.

Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään. Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta! Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi, niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle! Niin…, hän ajatteli, niin —, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin, kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.

— Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat kuin hengenahdistuksessa: — Nyt on kai aika sytyttää valo.

— Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä.

Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan myhäillen hän antoi sen tapahtua.

— Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän sitten. — Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.

— Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi Robert. — Mutta syy ei ole yksinomaan näköalan.

— Mikä teistä oikein tulee?

— Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.

— Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?

— Tietysti.

— Kukaties kuolemaan?

— Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina kuritushuonerangaistukseksi.

— Sepä hyvä.

— Miksi niin?

— Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa — niin, minä olen nähnyt, että se katoaa.

Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää.

— Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän hilpeästi. — Minua niin huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä kamalia aseita tuomassa — silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.

— Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, — mutta jos teitä huvittaa —

Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin askartelua.

Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.

— Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.

— Niin, vastasi Robert, — siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi sitten.

— Hän oli kai hyvin kiltti — ja piti teistä kovin?

— Niin oli, myönsi Robert. — Hän tuskin soi itselleen edes välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää minulle opintorahoja.

— Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha omatunto jälkeenpäin.

— Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, — mutta kuinka te sen tiedätte — kuinka Manja sen tietää?

— Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.

— Tuo — tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.

— Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.

— Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.

— Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?

Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.

— Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella markalla — Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.

— Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.

— Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan, jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.

Robert heitti savukkeensa pois.

— En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi kiivaasti, — yhtä hyvin se voi olla laatikossa —

Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen käteensä.

— Ei, sanoi Manja, — kuva olkoon siinä missä se on.

Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi, kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.

— Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. — Ne silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin on tyttöjen laita köyhissä kodeissa — ja kuvien, jotka riippuvat köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen, josta ei puhuta pyhäkoulussa.

Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui kumaraan, leuka käsien varassa.

— Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän vihdoin. — "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän kuiskaavan siellä portaissa.

Manja nosti silmänsä.

— Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen lihamyllyn suhteen.

— Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko, että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän täytyy saada, ja minä saan sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä liikkeelle.

— Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?

— Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän vie pian koko käden.

— Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi Manja hymyillen. — Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?

Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.

— Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus, on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.

Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.

— On kummallista ajatella, hän sanoi, — että te olette suunnilleen minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?

Robert kohautti olkapäitään.

— Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.

— Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä varmaa kuin että minä elän.

— Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?

— Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. — Mutta olin ajatellut muutakin, jotain enempää.

Robert kuunteli maltittomana.

— Mitä sitten —

— Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta ottaa se.

— Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.

— Ei kai se ole niin helppoa.

— On kyllä, vastasi Manja, — se on hyvinkin yksinkertainen asia. Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.

Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.

— Entä herra Claësson, sanoi hän, — mitä meidän pitää tehdä hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.

— Herra Claësson, sanoi Manja, — herra Claëssonista teidän ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat tietysti minulla.

Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.

— Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa, voimme tehdä sen vielä tänä iltana.

Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan esineeseen.

— Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, — se voidaan tehdä vielä tänä iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä. Mihin minä silloin joudun?

Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa, mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.

— Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. — Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!

Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset etuhampaat loistivat.

— Sinä — sinä — sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin kuumeessa Robertin tukkaa.

III.

Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.

Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut. Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.

— Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.

— Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli melkein tyhjänä ihmisistä. — Ole niin hyvä.

— Oo, sanoi Manja, — voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla et tapaa mitään tätejä.

— Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.

— Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan nuorenherran kanssa.

— En, sanoi Robert, — kaukana siitä.

Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti. Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee sen kuitenkin.

— Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen, sanoi Manja ääneen. — Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä — kuinka sitä jaksaa ajan pitkään?

Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen sikseen.

— Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa saapuivat Merikadulle.

— Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja nipistäen sitä hiukan, — että me kävelemme Kaivopuiston ympäri. Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.

— Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.

— Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. — Emmehän voisi kuitenkaan näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut — ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.

— Niin, sanoi Robert synkästi, — ymmärrän.

Manja puri huultaan.

— Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. — Meidän pitää muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.

— Äsh! mutisi Robert.

Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.

— Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä kuulusteluäänellä.

— En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.

— Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.

— Tarkoitat —

— Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?

— Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri asia.

— Eri asia…, kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. — Mitä minun pitikään sanoman? Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.

Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein hilpeästi:

— Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me olemme vetäneet häntä nenästä!

— Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.

— Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa. Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".

Manja ei nauranut.

— Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, — meidän pitää nyt ruveta asumaan — eri tahoilla.

— Noo, arveli Robert, — eihän sillä niin kiirettä liene.

— On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän ei anna koskaan anteeksi.

Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.

— Oletko peloissasi?

— En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten, en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.

— Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on jätettävä pesämme?

— Minun täytyy, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.

— Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. — Katso, tuolla ne nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.

Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään aamuilmaan.

— Niin, sanoi Manja, — nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona — sitten emme puhu enää mistään ikävyyksistä koko päivänä.

— Niinkuin tahdot, vastasi Robert. — Mutta en voi auttaa, että tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.

— Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. — Sinä olet antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää muistaa, että omistat minut, Robbie.

Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut — niinkuin tavallista —, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista, Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.

Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja ruohovallien.

— Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä. — Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen keli.

— Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. — Rekiretki, se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia, siitä tulee vain surulliseksi.

— Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja. Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit, me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan — se tuntuu uskottavimmalta! — ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!

— Oo, sanoi Manja pettyneenä, — minä luulin sinun ajattelevan meitä kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.

— Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert nauraen. — Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään muuta kuin noita "ikäviä asioita".

— Entä minä, sanoi Manja hiljaa, — mitä minä sitten olen? Enkö ole sinulle mitään?

— Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa perästä. — Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö hikeen minun parhaat kuvastimeni…

— Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo nyt koettaisi riistää hänet pois.

— Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.

Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni oli häipynyt.

— Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen näyttää leikkisältä ja huolettomalta. — Hän on ajanut partansa pois ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet heti.

— Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.

Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. — Tuokin tuolla, mutisi hän, — kerran kai saamme repiä sen alas.

Sitten he kävelivät ääneti edelleen.

— Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, — ethän sinä ole puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.

— En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.

Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja pukkasi häntä kylkeen.

— Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. — Kyyristyn räystäskouruun niinkuin varpuset.

— Ei, vakavasti —

— No niin, minullahan on ensinnäkin — sisareni. Ja sitten tietysti äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa…

Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta tullut puhuneeksi hänelle äidistään.

— Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.

— On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, — minulla on naimisissa oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä voi tuskin kestää.

— Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka tuntui melkein todelliselta.

— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Melkein minun näköiseni. Niin, hän on todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.

— Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. — Ei saa olla kuin yksi Manja koko maailmassa.

— Oo, sinä — sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. — Mutta, jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, — et saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta, he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.

— Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä, että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut "osastopäällikkö"!

— Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia, mustia savupilviä.

— Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. — Kelpaisi nähdä noiden lentävän ilmaan.

Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.

— Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen uhkavaatimuksen!

— Varmasti, sanoi Robert. — Joku on kuullut sen joltakulta, joka tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa kertoa sitä kenellekään!

Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!

IV.

Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun lyhyttä, jyrkkää mäkeä.

Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään. Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee…

Saga — Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia, pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, — ja tuolla ylhäällä odottava on Saga… Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga… Niin, tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha, siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.

Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös. Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.

Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää, Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän kanssaan… Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.

Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä, puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.

Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava katse entisaikaan.

Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.

Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.

Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.

— Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin.

Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.

— Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin jättämiä sormenjälkiä.

— Niin, tässä minä olen ihan itse.

— Tuletko sinä — jonkun asian vuoksi?

— Tulen pyytämään sinulta apua.

Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun… — Paljonko — paljonko sinä tarvitset?

— Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. — En minä rahoja — tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.

Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa surkeassa huomioasennossa.

— Tuletko jäädäksesi, Manja?…

Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun, tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti, mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän sitten pääsisi rauhaan.

— Jäädäkseni —, hän sanoi. — Ei, en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.

Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".

— Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.

— Jos sinä — jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.

Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.

Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin ennen.

Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.

— Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten sopimattomalta tähän keskusteluun.

— Ehkä, sanoi Manja miettivästi. — Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.

Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.

— Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, — saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse —

— Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. — Se on kiltisti tehty sinulta, minä — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: — Kiitos.

Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. — Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.

Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.

— Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä — etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.

— Niin, sanoi Blomqvist, — mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut, kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.

— Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin sanoakseen.

— Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna — niin, en tiedä oletko kuullutkaan siitä?

— Näin lehdessä ilmoituksen.

— Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.

— Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla häijy?

— Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.

Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta puheenaihetta.

— Mutta kanarialinnut! hän huudahti. — Sinullahan oli niitä neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?

— Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä, kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.

— Niinkö, sanoi Manja, — sehän oli ikävää.

Blomqvist nyökkäsi.

— Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.

Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.

Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.

— Elvi, hän sanoi, — kuinka Elvi menestyy koulussa?

— Hyvin, vastasi Blomqvist, — oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.

— Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. — Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.

— Hm, sanoi Blomqvist, — ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.

— Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, — älä sano niin. Et saa toivoa sitä.

Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.

— Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?

Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat, hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.

— Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.

Blomqvist katsoi häneen.

— Vai niin, hän sanoi. — Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä viisaudet.

Hän katsoi kelloaan.

— Ei, jatkoi hän arkiäänellä, — pitää lähteä liikkeeseen.

Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.

— Tästä saat avaimet, hän sanoi. — Ei siksi, että portti tai meidän ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.

V.

Nyt alkavat surut ja vaikeudet… Manjan täytyi ajatella omia eilisiä sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä sytytetty sähkövaloa.

Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain kun olen iloinen.

Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.

Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.

— Hei vaan! sanoi hän. — Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella. Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei auta.

Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä "vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen, kuinka hirveän vaarallisia me olemme.

Manja ei vastannut juuri mitään.

— Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä. — Kuinka sinulle kävi?

Manja oli istunut leuka käden varassa.

— Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, — huvittaako sinua todellakin kuulla kuinka minulle kävi…

Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.

— Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan kysymyksineni?

— En, ajattelin vain —

— Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.

Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.

— No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai olikin?

— Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen tietämättä oikein miksi, — kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin. Minäkin saan maata sohvalla.

Robert koetti laskea leikkiä.

— Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?

— Ei, vastasi Manja, — se riittää minulle.

— Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on kummallakin katto päämme päällä.

— On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä tapaamme toisemme täällä.

— Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja odottaa parempia aikoja.

— Robert! huudahti Manja tuskaisesti. — Saanhan kuitenkin tavata sinut joka päivä?

— On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. — Voimmehan tavata hyvin usein ja kävellä yhdessä.

— Joka päivä! sanoi Manja.

— Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui, että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki välttämättömiin?

Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.

— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.

— En mitään. En kerrassaan mitään.

— Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.

— Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.

— Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.

— Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.

— Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, — minä tiedän ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.

— Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?

— Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. — Ihan siitä asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta maailmassa kuin minua.

— Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!

— En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen syyttäen häntä väärästä todistuksesta.

VI.

Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.

— Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.

— Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.

— Hm, tuumi Robert, — joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.

Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.

Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.

* * * * *

Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.

* * * * *

Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.

* * * * *

Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.

Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.

Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.

* * * * *

Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan — ja ennen kaikkea — vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.

— Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.

— Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä sinua.

Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.

* * * * *

— — — Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.

— Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, — ymmärrän.

Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin, vain yksi keino —

VII.

Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan, raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska tummien taloryhmien väliseen kuiluun.

Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.

— Robert, hän kuiskasi,— Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin menetän sinut…

— Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, — tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että se on mahdotonta.

— Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on tyhjänä ja odottaa meitä.

— Huoneeni —, sanoi Robert ihmeissään. — Tarkoitatko todellakin että menisimme sinne, asuntooni?

— Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.

Robert mietti hetkisen.

— Ei, hän sanoi, — minä en tahdo mennä sinne.

— Miksi? Miksi et tahdo?

— No, herrajumala, sehän — kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja toisekseen on aivan liian myöhä.

— Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa. Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?

Robert mietti uudelleen.

— Ei, sanoi hän jyrkästi, — se ei käy päinsä.

— Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. — Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? — Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. — Rintani, hän kuiskasi, — jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole…

— Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.

— Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!…

— En…

— Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!

— En!

Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.

— Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. — Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!

Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.

— Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.

— Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla…

Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.

— Hyvä, sanoi hän, — minä tulen.

Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.

VIII.

Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.

Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.

Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria… Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.

Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.

Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka peitti koko otsan silmiin asti — — silmiin asti — — Nuo silmät —

Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie Claëssonin silmät.

Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:

— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.

Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota vilunväreet vapisuttivat.

— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. — Tässä ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja. Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa romaanikirjallisuudessa.

Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille kasvoilleen.

— Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa, että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt, ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja — hast du mir jesehn! — enkö saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään; sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit. Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes saavuimme näille — mitenkä sanoisin — puolueettomammille alueille, missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin — katso itse, ei yhtä sielua missään — ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!

Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän hengitti vaivalloisesti.

— Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie Claësson. — Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!

Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.

— Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson hallitessaan häntä taas otteellaan. — Minä juoksen paremmin kuin sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan vielä.

Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä, odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.

— Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.

Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos. Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni lukkoon heidän takanaan.

Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.

— No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet — paitsi eri uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.

Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.

— Niin niin, hän alkoi taas, — tämä asia on kiinnittänyt suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat vanhoille mielipaikoilleen —

— Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä Johnnie Claësson sai hänestä irti.

— Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.

Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.

— Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?

— Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.

— Ei, vastasi Manja vakaasti, — minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.

— He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin —

— Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?

— Niin tekevät, mutta — kiitos sinun — tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!

Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu, hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino, keino… No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä, ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee. Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä — - niin juuri, koko elämä —

Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie Claësson oli ollut niin ylpeä — se lensi nyt suhisten kaaressa ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie Claësson vaipui kasaan kuin säkki.

Nyt avain —

Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan, ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.

Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.

Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.

Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta.

— Älkää menkö sinne!

Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, — miksi minä niin sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.

— Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!

Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".

Täällähän täytyi — Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja viittoi häntä luokseen.

Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut häntä.

— Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö hiljaa ja nopeasti, — minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja vieneet hänet pois.

— Vieneet hänet pois, kertasi Manja.

— Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet vahteja, jotka tutkivat huonetta.

— Niinkö, sanoi Manja. — Ja mihin ne hänet veivät?

Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.

— Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta tuonnepäin auto ajoi.

Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.

— Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen kerrallaan.

Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.

Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.

Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.

Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen poskeansa vasten ja meni eteenpäin.

Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon. Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.

Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä. Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi ennenkuin meni tiedottomaksi.