AAPO

I.

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla, niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana, kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen. Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin maanviljelysneuvos — ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin. Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla, aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan, ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen, sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta. Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No, Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna, lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän! Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla. Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa, jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta; nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli, oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja — siinä tapauksessa — oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan, paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

— No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

— Jaa, mitäpäs minä juuri —

— Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

— Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi, niin ettei sitä tiedä onko se totta.

— Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, — ja Aapo uskoo vain minkä itse on nähnyt.

— Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat todistajina ja tuomarina.

— No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

— Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, — että oikea hevonen —

— Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä torpparinleskenä Velkkalassa.

— Onko sillä nimeä, tuolla — aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon jälkeen.

— On kyllä. Jolly Boy.

— Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi, että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi, että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään — totta kai hänen kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä — oikeat ryssänsilmät! — tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä vartaloa.

— Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten silmien pistävistä katseista, — ja sitten on eräs laji, jota sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi oikeilla hevosilla?

— Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina, väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

— Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. — Niin minä olen oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

— Kuules Aapoa, hän sanoi. — Pienillä linnuilla näyttää väliin olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan silmäyksen Aapoon.

— Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän lopuksi avaamaan suunsa:

— Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

— Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. — Minun lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla —

— Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha kyökkäri.

— No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman loukkaantuneena oikaisusta. — Ja koska kerran Jeesus saattoi ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä, vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle herralle kuin Aapolle.

— Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

— Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme? ehdotti Volanen vilkkaasti. — Kierros puutarhan ympäri, mitä?

— Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen suosion kannustamana. — Mutta se taitaa riippua aasista enemmän kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.

II.

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia, joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja ilman turhaa viivytystä — se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa, lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin maito ajettiin meijeriin.

— Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos eräänä kauniina päivänä. — Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla, että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään. Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti, että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja, puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen Aapolle.

— Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, — mutta siitä ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

— Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla tuulella. — Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

— Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän — mutta minkäs ihminen mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään, se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen. Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

— Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. — Jollet usko minua, niin kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

— Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. — Täältä ei anneta enää hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan, sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

— Kuulehan, Aapo, vastasi hän, — kyllä asia on niinkuin puutarhuri sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana, tai sitten — — tai sitten — — Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa, ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen kaikkivaltias porho.

— Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, — se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

— Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun ensin tuli puhe hevosesta tai aasista — — Kenties hän sittenkin — — Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen vikkelissä sormissaan.

— No, Aapo, sanoi hän kurillaan, — joko pian saadaan nähdä sinun ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

— Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

— Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

— Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo painokkaasti.

— Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

— Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

— On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

— Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana, saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia —

— Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti. Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

— Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin sopimattomalta.

— Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan silmälasiensa sankoja.

— Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

— Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

— Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika ihan hullu?

— Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.

— Antaa tulla, huusi hän. — Minä en pelkää. Passaa vain astua esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi tulee!

— Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan, valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti määrään minä. Mars!

— Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. — Peruuttakaa tuo, taikka tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle. Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle, Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi; eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa, sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas. — Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä, ei yhtään ihmistä näkyvissä.

— Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa? kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

— Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. — Tässä vast'ikään sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin kummasti voi tässä maailmassa käydä.

— Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, — onko nimismies kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

— Ei, vastasi Aapo, — vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

— Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. — Ja nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

— Siltä tuntuu, vastasi Aapo. — En ole ehtinyt vielä ajatella tätä asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat minulle syöttää.

— Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, — ihmisellä on toki ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin. Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen. Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse, pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi taas käydä ja kuohua.

— Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua…

— Niin, sanoi Räsänen, — aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

— Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa… Meinaatko että minun pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

— Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti. — Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

— Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, — neuvothan minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan, vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

— Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. — Minä lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta Velkkalan tiluksia.

— Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

— Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: — Saat molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.

III.

Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi. Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.

Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.

Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.

Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.

Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä, muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein. Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä; hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.

Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä. Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo, tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!… Järkähtämättömänä kuin suljettu, vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.

Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.

Lempi seisahtui hölmistyneenä.

— Tarkoitatko sinä? — — Tarkoitatko että menisin kanssasi avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?

Aapo nyökkäsi.

— Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.

Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.

— Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, — eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin peloittaa.

Aapo astui pari askelta lähemmäksi.

— Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.

Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää kallellaan.

— Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan taakse.

Aapo seisoi tyynenä paikallaan.

Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.

Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.

— Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.

Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.

— Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. — Viisaammat miehet kuin sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai tänne mitään merkitse.

Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta. Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki, koettakaapa nyt kutsua apua!

Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he olivat sisällä —

Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti — jos joku vieras —

Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.

Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan. Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.

IV.

Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.

— Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.

— Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.

— Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on tarkoituksena?

— Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi vetänyt vihollisensa lokaan.

Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen, pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.

Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään puolihämärään.

Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.

Maanviljelysneuvos siirrähtihe.

— Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.

— Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.

— Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette voitoksi —

Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui miettivän.

— Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen tarttui Aapon käsivarteen.

— Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:

— Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä astuit reestä.

— Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, — sen saatoin melkein arvata.

Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.

— Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja tyynesti.

— Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.

Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.

— Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja kohotti kiväärinsä. — Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta lyijyä sinun pitää saaman.

Herrajumala sitä rämähdystä!

Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö, kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt, ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan maapallon.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.

Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein, innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!

— No, Aapo, huusi eräs heistä, — mitä sinä vaadit osallesi?

Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.

— Minä? sanoi hän nousten seisomaan. — En mitään.

Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina hänen jalkainsa juureen.

Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman vieressä olevaan kansakouluun.

— Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.

Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi tehdä enemmän hyötyä. — Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen, — minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan hengettöminä. — Ohoo, epäili joku, — miten se tapahtuu? — Se on minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.

Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.

Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.