KOTIINPALUU

I.

Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä. Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän, rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.

Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa. Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.

Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle, uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen kylvettävä.

Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen, osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.

Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu, mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella, jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä, viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään. Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.

Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita. Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.

Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina Räfsbackaan asti — jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli enemmältikin.

Ulkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku olisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen irti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista työtä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin saattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli syntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun hän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo kaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona kalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka pyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin valveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.

Tänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista. Hän kuuli kellon raksahdukset, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy, sitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa petäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.

Mari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan äänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä, jonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun hänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän suussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä tehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan matkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään uutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille, joiden oli tapana kulkea sitä tietä.

Koira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava, pitkäveteinen ulvonta.

Häpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!

Mutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi pian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain vingahtavan.

Se oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä korviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan olisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi hetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.

Pallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi — mutta taukosi äkkiä. Tuli aivan hiljaista.

Mari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan rauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että varas läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen tai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt varkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin ihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli joku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut, mutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin läheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei varas ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa raapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain muuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei voinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän muistutti, kun se samassa kuului taas.

Varas se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä — ihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.

Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen.

Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.

Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus jälleen.

Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa, hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä; minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.

Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.

— Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.

— Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti virtaamaan Marin sydämeen. — Albin.

— Kuka — kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.

— Albin. Täällä on Albin, äiti.

Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä… Ulkopuolella oli aivan hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti huokaillen.

— Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.

— Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin, pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana. — Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun aamu valkenee.

Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen vallassa.

Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa, ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa. Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli, ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki vain pyöri ympäri.

Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista — Isämeitää kai ja Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:

— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Maasta olet sinä tullut… Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Maasta…

— Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, — älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.

Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle astuimelle.

— Albin! hän parahti heikosti. — Voi herrajumala, elätkö sinä, Albin!

— Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. — Miksi ette aukaise?

Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään. Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

— Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan sellaisia.

Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.

— Päästää sinua sisään — - ei, Albin, sitä en uskalla — — Isän vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan — - Se on vaikeaa monella tapaa — —

— Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta ja epävarmalta. — Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista? Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti mennä tieheni, jos se on tarpeellista.

Mari mietti kauan.

— Niin, hän vihdoin lausui. — En tiedä, en usko… Sinä et tiedä kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin — hän tulee aivan kuin hulluksi — —

— Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti? Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.

— Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik, koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.

Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja avasi ulko-oven.

Lähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat valkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa. Kumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään vasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla; mutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä pimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan esikartanoista.

Mari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden karistetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan edesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä, joita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän tyyntä, järkevää arkiolemustansa.

— Niin, Albin, hän lopuksi lausui, — lienee parasta, ettet lainkaan astu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä sinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada aikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta perästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.

— Minun on nälkä, sanoi Albin, — voinko saada jotain syötävää?

— Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.

Hän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.

Mari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi pukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta kirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.

Ruokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita reikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.

Hän kulki varovasti maidon vuoksi.

— Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan naurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun tuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia kasvojaan.

Mari katsoi.

Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen. Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle kuin ennen — tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa tulitikku käyristyi ja katkesi.

— Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta sävyä, — tällaiselta minä nyt näytän.

Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.

— Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas viimeisen leivänmurun.

Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.

— Albin, hän sanoi hiljaa, — herrajumala, Albin, kuinka me olemme saaneet surra sinun tähtesi.

— Luulitteko että — että minä olin kuollut?

— Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.

— Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.

— Niin, sanoi Mari hitaasti, — minä pyysin häntä niin kauan, että hänen täytyi vihdoin lähteä.

Molemmat vaikenivat.

— Niin, sanoi Albin sitten, — asia kävi niinkuin kävi. Ja päin helvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja kaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme tosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun ja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

— Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan vakuuttavasti.

— Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, — mutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin on.

— Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi mukaan?

— Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt ajattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen, kuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni herraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui — ja siinä sitä oltiin… Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa läksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun hän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei mikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja Heinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.

— Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää häntä ihmetyttänyt.

— Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun valkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin Pietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä. Toiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja monet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin, mihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä kaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi tai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja polttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta kuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin kovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului huhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin ja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas väitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat kiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä päämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut alusta alkaen olitte toisella puolella.

— Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi, lausui Mari melkein tylysti. — Ei yksikään räfsbackalainen lähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia pahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme huonoa väkeä, kun sinä — —

Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:

— Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat. Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon ystäviä.

Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:

— Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme, että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään. Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät minut — —

Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen ajatella selvästi.

— No mutta, hän sanoi, — etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki muutkin saavat?

— Armoa…, sanoi Albin vitkastellen, — minä — minä en usko sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma, että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut sanomalehdissä painettuna.

— Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat, murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?

— Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, — mutta siinähän se pulma onkin.

Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.

— Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, — kuinka sinä saatoit, kuinka saatoit!

— Niin, sanoi Albin, — se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki muukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen herraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen, koska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja sitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on keskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät aivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme puhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän puhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin pihalle ja siellä — siellä hänet ammuttiin… Kuten sanoin, hänet ammuttiin… Me… me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen teimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin, myönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka joka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta… Ja pahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui myöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä viime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut, äiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on parasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin pian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä siinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?

Mari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja katsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.

— Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.

— Hm, arveli Albin, — on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös, jota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen vapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan heti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä minut, äiti.

— Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti kuten kaupasta kieltäydyttäessä.

Albin mietti.

— Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon — autatteko minua sitten ruoalla, äiti?

Mari istui kauan ääneti.

— Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, — kai minun pitää se tehdä.

— Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät tällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin minun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää piilopaikkaa?

— Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen tapaan. — Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan valtamaantielle.

— Niin, kyllä tiedän.

— Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät korjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.

— Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. — Olin itsekin ajatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?

— Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit istua metsänreunassa ja odottaa.

Albin istui vaiti ja päättämättömänä.

— Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. — Kiitos, äiti. On kai parasta että lähden.

— Niinpä kai.

Albin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.

— Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun on tottunut polttamaan.

— En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa isän tupakoista niin ettei hän huomaa.

Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.

— Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu. Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!

— Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. — Eikä kukaan niin teekään, lisäsi hän uhmailevasti. — Yksinäni olen tehnyt mitä olen tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani. Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.

Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.

— Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen luvannut tulla.

Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä. Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.

Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.

Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin tunti sitten.

Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut, mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli kellon raksutusta, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika, reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä… Yks — kaks, yks — kaks… Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä … siellä kulkee joku … yks — kaks, yks — kaks … kulkijalla on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa … yks — kaks, yks — kaks … hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa väsyä, ei eksyä tahdista … yks — kaks, yks — kaks … hän tuntuu lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten … yks — kaks, yks — kaks, yks — kaks … on kuin joku ajaisi kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa … hän ei juokse enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä…

II.

— Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan aamulla tupaan. — Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin unta kaikki tyynni.

— Untako —, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä. — Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä porstuakammiosta hakemaan syötävää.

— Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.

— Te miehet nukutte kuin porsaat — Mari yritti laskea leikkiä —, voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä. Minä tunnen teidät, minä.

Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.

Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla — tuolla ulkona nurmella Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen oli jo aivan totuttu.

Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän itse oli — Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?

Oli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin välttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle. Hänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla, hänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä hänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä uskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa illallisen jälkeen.

Kaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut, jos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen nimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja tukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä moittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet murhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari saattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin katselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla hyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli sanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin viisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä Fredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut houkutella esiin ilman kovinta pakkoa — ja varsinaista pakkoa ei hänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä hyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen illalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde juoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan jo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja ymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.

Mari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen valmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada, päivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu meni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse kumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko toiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut taloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.

Iltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo minkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen ihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista heille totuutta.

Ja se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja poikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt kuin aamulla. Ei vähääkään.

— Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun astiainpesu illalla oli päättynyt. — Muistui tässä mieleeni se kaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet kerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee yli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta munia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai yhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.

— Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. — Sitä kyllä tarvitaan.

Mari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.

— Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita Räfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin ne yksin tein.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Mutta jos välttämättä tahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske heidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian minun luokseni tekemään suuria tilauksia.

Mari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli viimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa, hän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin pelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy lähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa, tulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että saatte kuin saattekin hävetä.

Mutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä. He eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.

Vielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää. Vielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä vien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä keksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti maantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.

Munakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan kaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.

— Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa. Eikö saisi ostaa sitäkin?

— Ei, vastasi Mari, — se ei ole kaupan.

— Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva itsepintaisesti.

— Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, — se annetaan lahjaksi hyvästä sydämestä.

Hän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta lähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki vanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.

Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui kohtaamispaikalle.

Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.

Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.

Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa, joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta, sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan. Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei näkynyt.

Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt… Jos hän ei tule lainkaan… Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt muille maille…

Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä, voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat, joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa, kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin täytyi tulla.

Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli märkänä yläpuolelle polvien.

— Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. — Ajattelin oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla. Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia, mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku poikana Ernfredin kanssa.

Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen päänsä ympärille.

Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt mielessään.

Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki oli nautittu — eikä sitä ollut aivan vähän — hän loi kaipaavan silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.

— Raukka, sanoi Mari, — sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi ennenkuin minä tulin?

— Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. — Varhain aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.

— Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.

— Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. — Mutta jos olisi sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.

Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.

— Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa, sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.

— Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. — Mikä se on miehiään?

— Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut kauppias.

— No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin katsellen suoraan eteensä.

— Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.

Puhelu taukosi hetkeksi.

— On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin uudelleen. — Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan jälkiä — sodasta ja sen semmoisesta.

— Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.

— Ja kaikki elävät entiseen tapaan?

— Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit hinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan tähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin parantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.

— Onko saha käynnissä?

— Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.

— Onko lahdella ulkomaanlaivoja?

— Montakin.

— Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?

— Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta, kerrotaan.

— Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin ennenkin?

Kyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat usein keinulle.

Albin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen, tiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.

— Niin niin, hän sanoi hiljempaa, — sen pituinen se.

— Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, — mihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?

Albin nosti silmänsä tutkivasti.

— Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos nimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä — muutenhan se ei käy päinsä.

Mari tuumi hetkisen.

— Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. — Tarvitsemme vihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta koivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään, keksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.

— Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, — minä teen itselleni tuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää kenenkään huomaamatta.

Mari valmistautui lähtemään.

— Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin, ja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:

— Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee kovin paha sää.

— Saadaan nähdä, vastasi äiti.

Seuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi ruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni kirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai silti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen tapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että se oikein lämmitti mieltä.

Tällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä eihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan teossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun oli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.

— Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei uskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman alakuloisesti. — Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja Sjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä oli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta mennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.

— Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, — älä tee sitä koskaan! Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.

— Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.

— Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.

Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.

— Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta parempi jotain kuin ei mitään.

Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.

— Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.

— Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla ole omia rahoja.

— Ei hätää, sanoi Albin, — minulla on joku satanen tallella. Olisi enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa, kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.

Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi. Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään, että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.

Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen, eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai tungetuksi ne vasun pohjalle.

— Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. — Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit, milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista. Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen semmoiset.

— Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. — Mutta sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.

Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.

Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt väärinkäsittäminen.

Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan, joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.

Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut auringon pikaisesta paluusta.

Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja kuukausia — hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa hän mitä hyvänsä.

Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään — vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä vähentämällä maidonantiaan.

Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.

Kirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia, homeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja niinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin kummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat olleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.

"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen", "Neuwo ja Johdatus Maan Wiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen", A-B-C-kirja, jossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla, "Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista" vuodelta 1785, katkismus, "Thecla" — se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa ja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja — samoin —, "Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" —

Ei, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla kysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa — tai Bibliaa, joka oli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen muuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren syntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille teille…

… Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?… Oliko se ainoa oikea tie?… Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein sisimmässään toivoi?… Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi pysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka sunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.

Myöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon sanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan kretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä, seuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.

Raskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta sade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista huomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.

— Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla päivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.

— Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin uskottavasti kuin suinkin. — Se rouva oli niin kovin ystävällinen, ja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan kokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä kaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut vieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen. Ja iloinen ja kiitollinen joka murusta.

— Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, — eikä sadekaan ole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.

— Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti kuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä merkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja katsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta, niin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.

Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat, jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.

Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa hyvin tervetullut.

Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.

Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika markkinoilla.

Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa, Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, — ja kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut. Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin, kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen…

Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä, taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti, sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä miehestä, jonka nimi oli Augustinus, — rovasti oli kerran käyttänyt sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.

Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.

— Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen hellittämättömästä tuijotuksestaan. — Olenko minä niin pörröpäinen? En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?

— Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.

Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.

— Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, — nyt sinä alat taas näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran —

Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.

— Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä harhaan.

Tuli raskas hiljaisuus.

— Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. — Ja lue sanomalehtiä jos haluttaa.

— Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.

Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.

— Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä havahtuen ajatuksistaan. — Paikka joka on lähempänä kotia.

Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä huolimatta.

— Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.

— Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun hän oli juossut kotoa pois?

Albin nyökkäsi.

— Luullakseni. Niin, jo muistankin.

— Siellä, sanoi Mari, — sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.

— Niin on, sanoi Albin miettivästi. — Se on niin lähellä, että enkö voisi yhtä hyvin tulla perille asti — —

— Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, — se on aivan mahdotonta. Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti, mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.

Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.

— Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto. Siellä ylhäällä meidän vinnillä — teidän vinnillä voisin piileksiä kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.

Marin pää oli painunut rintaa vasten.

— Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.

— Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, — onhan selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.

Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä aikana.

— Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. — Odota muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan, että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä hätiköi.

Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti erään asian ja kääntyi takaisin.

— Albin, sanoi hän hämillään, — sinun pitää antaa minulle rahaa noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.

— Mitä — mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.

— Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. — Ymmärräthän että minun täytyy!

— Niin niin, sanoi Albin, — kyllähän minä ymmärrän.

Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta vertaa raskaammaksi.

III.

Pari viikkoa kului.

— Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa, ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.

Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti, kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin olisi saanut puukon rintaansa.

— Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat tuolla tavoin.

Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.

Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen — tai ehkä pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.

Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan. Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.

Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia — jotta Albin voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa. Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle, hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään. Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee jonakin päivänä tavarat koskemattomina —

Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?

Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen Fredrikille, hän sanoi.

Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin. Vähitellen asia tuli esiin.

Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis: heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman pojan kanssa.

Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.

— Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, — saa kai sitte niinkuin onnitella.

Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä tukalina aikoina voitiin tarjota.

— Niin, sanoi hän, — parastahan sitä on toivottava. Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei sitä voi selittää.

Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista. Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.

Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita, milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli vielä häpyä.

— Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään tunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, — mutta minun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii punakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen aamulla —

Hänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan posliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä kermakulppoa.

— Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Sattuuhan minulle kyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat enimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin sitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet tuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?

— Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei kipposen porstuakammioon.

— Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. — Eilen aamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia lehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä harmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän kellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies ehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan. Iso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta lehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä ei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se, joka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se näytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.

Fredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari silmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he olivat kysyneet häneltä … että hänen tuli vastata. Vastata, niin. Tietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.

Eikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja ylimielistä vastausta kuin nyt:

— Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että kauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja ostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.

— Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, — mutta nyt te ymmärrätte mistä minä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna toimeen pieni ajojahti.

Tässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:

— Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan. Kirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään tiedetä.

— Ei ei, arveli Ollas, — mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan selkoa.

Ja sitten hän siirtyi tilausasioihin.

Prinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja silloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne maksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili outoja, sekavia ajatuksia.

Hyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.

Mari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin huolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.

Fredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näki sen tulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.

— Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, — meillä on ollut kaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?

— Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.

— Särkyikö se…, sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä kalpenevan. — Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?

— Voinko…, kertasi Mari. — Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.

Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran Jumalan iäisiin kasvoihin.

— Minä kysyn sinulta vielä kerran…, sanoi Fredrik matalalla äänellä, — onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.

Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. — Oletko tullut hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden punakaartilaisten kanssa!

— Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden — —

— No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?

Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.

— Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, — se oli vain semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.

Ja hän lähti verkalleen työhönsä.

Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari; nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.

Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.

Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa, perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.

Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei voinut pakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan, vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.

Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin. Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.

Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan suojeluskunta-univormuunsa.

— Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, — onko teillä harjoitus vielä tänä iltana?

— Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu, että hän sai tuskin sanoja suustaan, — ei ole harjoitusta. Tulee etsintä.

— Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä kuin pitkän matkan takaa, — ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan kysyä?

— Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja —

— Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä kovasti kuin hänen kätensä pöytään. — Ne ovat salaisuuksia, joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.

Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:

— Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä ajamaan omaa veljeäni.

No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä, eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.

— Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi Fredrik.

Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.

— Ei, vastasi hän pehmeästi, — mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän meillä ole mitään myytävää.

Fredrik astui askelen lähemmäksi.

— Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein hellyttävästi, — voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?

— Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari pilkallisesti. — Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on hänen kanssaan!

Fredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien varassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli tullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.

Marin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan. Verkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään muutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän näki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen, tuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin henkensä edestä tien takana olevaan metsään.

Nyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot kuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät tavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä — —

Kostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi. Tavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta eteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet häntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut heidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen vielä… Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut vähällä upota — — milloin se tapahtui - — milloin se tapahtuikaan — — monta vuotta sitten — — Albin oli silloin pieni ja eksyi — ja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän kahvin ääressä — —

Minä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt, en lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä, kunhan vain — — mitä nyt — —

Hän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut, maannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan loppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain hoiperrella ja laahautua eteenpäin.

Tuolla, tuolla näkyi jo lato.

— Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki. — Albin, tule ulos!

Ei vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi yhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.

Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.

— Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!

— Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen jälkeen luukku aukesi.

Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.

— Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten että hän oli ymmärtänyt.

— Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.

Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla. Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.

Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.

— Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, — sinun pitää kiiruhtaa. Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en tiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin. Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!

— En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. — Enkä aio juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.

— Albin! kirkaisi Mari. — Aiotko antaa itsesi kiinni?

— Aion, vastasi Albin. — Jokin loppuhan tästä pitää tulla.

Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.

— Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!

Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.

— Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen suustaan, — et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon. Meidän täytyy puolustautua — —

Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat. Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.

Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän oli valmis.

— Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.

Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.

Mutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen Mari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan maahan.