Front matter

Kirj.

Maksim Gorkij

Venäjänkielestä suomentanut

Anton Helve

Helsingissä, Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö, 1903.

Muutamia päiviä myöhemmin sai Lunjeff kuulla, että kauppias Poluektoff'in murhaan syyllisenä poliisi etsi muuatta pitkää miestä, joka käytti lammasnahkaturkkia. Tutkinnossa, joka toimitettiin murhatun puodissa, löytyi kaksi hopeista pyhäinkuvakehystä, jotka huomattiin varastetuiksi. Liikkeen juoksupoika ilmotti, että ne, pari päivää ennen murhaa, oli ostettu eräältä pitkältä, Andrei nimiseltä mieheltä, joka käytti puoliturkkia ja joka usein ennenkin oli myönyt Poluektoff'ille kaikenlaisia hopea- ja kultakaluja, ja että Poluektoff oli lamannut hänelle rahaa. Sittemmin tuli selville, että murhan edellisenä päivänä ja samana päivänä, kuin murha tapahtui, samannäköinen mies oli juopotellut kaupungin ravintoloissa.

Joka päivä kuuli Ilja jotakin uutta murhasta. Koko kaupungin mieliä kiinnitti se. Siitä puhuttiin kaikkialla, — ravintoloissa, kadulla. Mutta Ilja välitti hyvin vähän noista puheista. Vaaran pelko oli pudonnut hänen sydämeltään kuin rahka paranevasta haavasta, ja sen sijaan tunsi hän jonkinmoista noloutta. Tarkasti kuunnellessaan, mitä murhasta kerrottiin, ajatteli hän vaan yhtä seikkaa, — kuinka hän tästä puoleen järjestää elämänsä? Minkälainen tulevaisuus odottaa häntä? Ja hänen varmuutensa siitä, ettei murhaajaa tavata, kasvoi päivä päivältä.

Hänestä tuntui samanlaiselta, kuin nuoresta sotamiehestä ennen taisteluun lähtöä tahi miehestä, joka on lähdössä kaukaiselle matkalle. Hän tunsi entistä enemmän halua oleksia yksin ja miettiä kohtaloaan. Mutta hänen ympärillään kiehui elämä, kuin vesi kattilassa, ja miltei joka päivä sattui sellaista, joka käänsi hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään. Hän tuli kalpeaksi, laihaksi…

Viime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä, huolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa ja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä, kuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään. Tavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi puoliääneen:

— Eikö sinulla ole aikaa puhella vähän kanssani?

— En jouda nyt…

— Voi sinua!… Mutta se olisi tärkeätä…

— Mitä se sitten on? — kysyi Ilja.

— Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! — kuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.

— Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin, minkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?

Mutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi Iljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen selälleen ja sanoi:

— Mitä? En tiedä… Se tahtoo sanoa… kuulin kerran… kuinka hän sanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla… Mutta se on tietysti hullutusta…

— Kuinka tiedät, että se on hullutusta? — hymyillen kysyi Ilja.

— Sehän on selvää! Vääriä rahoja! Mitä joutavia!… — Ja viitaten kädellään, vaipui Jaakko mietteisiinsä.

— Eikö sinulla siis ole aikaa puhella kanssani? — kysyi hän hetken päästä, katsoen toveriinsa harhailevin katsein.

— Kirjastako?

— No niin… Erään kohdan ymmärsin siitä… oi, oi, oi, veli hyvä…

Ja hän teki sellaisen irvistyksen, kuin olisi polttanut kätensä kuumassa raudassa. Lunjeff katsoi toveriinsa, ikäänkuin tämä olisi ollut vähän löyhkäpäinen. Välistä näytti Jaakko hänestä sokealta ja aina onnettomalta, kelpaamattomalta elämään. Talossa ja koko naapuristossa puhuttiin, että Petruha Filimonoff aikoo naida rakastajattarensa, joka piti muuatta huonomaineista taloa kaupungissa. Mutta Jaakko oli hyvin välinpitämätön koko huhusta. Kun Ilja kysyi häneltä, milloin häät ovat, kysyi Jaakko:

— Kenen häät?

— Isäsi…

— Ai, niin!… Kuka sen tietää! Voi, tuota häpeämätöntä! Löysipä vaimon! Hyi!

— Mutta tokko tiedät, että hänellä on poika… joka on suuri, käy jo kymnaasia.

— En ole tietänyt… entä sitten?

— Isälläsi on siis perillinen…

— Vai niin! — tyynesti sanoi Jaakko. Mutta äkkiä vilkastui hän.

— Isällä on poika, — sanot sinä?

— Niin…

— Poika… Siitä saattaa olla minulle hyötyä! Isä voisi määrätä hänet tiskin taakse ja minä saisin tehdä mitä tahdon! Sepä olisi jotakin!

Ja hän maiskautti suutaan, aivankuin vapauden esimakua tuntien. Lunjeff katsoi säälien häneen ja sanoi ivallisesti:

— Oikeassa on sananlasku sanoessaan: anna tyhmälle lapselle porkkana, niin se ei itke leipää! Voi sinua! En voi todellakaan käsittää, kuinka sinä voit tulla toimeen maailmassa!

Jaakko hätkähti, ja silmät suurina kuiskasi kiihkeästi:

— Olen miettinyt sitä ja tiedän jo sen. Ennen kaikkea täytyy tulla selville sielunsa tilasta… Täytyy ymmärtää mitä Jumala ihmiseltä vaatii. Nyt näen vaan, että tiet ovat sekottuneet, menneet ristiin, eikä kukaan tiedä, mitä tietä hänen on seuraaminen. Syntyy ihminen, ei kukaan tiedä, mitä varten, ja elää, miksi, ei tiedetä, tulee kuolema ja lopettaa kaikki… Ennen kaikkea täytyy siis minun tietää, mihin olen määrätty… Eikö niin?

— Sinulla ovat aina omat mietteesi! väkinäisesti sanoi Ilja. — Ja mitä järkeä on niissä?

Hänestä tuntui, että Iljan hämärät puheet vaikuttivat häneen enemmän kuin ennen ja herättivät hänessä omituisia ajatuksia. Hänestä oli, kuin jokin salaperäinen olento hänessä, sama, joka aina vastusti hänen kuvittelujaan yksinkertaisesta ja puhtaasta elämästä, nyt erityisellä mielihyvällä kuunteli Jaakon sanoja ja liikahteli hänen mielessään, kuin lapsi äitinsä kohdussa. Se tuntui Iljasta vastenmieliseltä, ja siksi vältti hän keskusteluja Jaakon kanssa.

— Mitäkö järkeä? Ilman niitä ollaan kuin tuletta! Minne menet? Ahaa! Aina täytyy tietää, minne menee ja minkätähden, ja onko oikein…

— Sinä, Jaakko, olet kuin vanha mies… ikävä on olla seurassasi! Minun mielestäni — sikakin etsii tilaisuutta onnistuakseen, saatikka sitten ihminen… No, hyvästi nyt!

Sellaisten keskustelujen jälkeen tuntui hänestä, kuin hän olisi syönyt paljon suolasta ruokaa; hän tunsi kovaa janoa ja halusi jotakin erityistä. Ajatus siitä rangaistuksesta, jonka Jumala määrää hänelle, kohosi yhä selvemmin hänen mieleensä ja poltti hänen sieluaan; hän etsi yksinäisyyttä löytämättä sitä. Silloin meni hän Olympiadan luokse, ja haki hänen sylistään unhoitusta ajatuksilleen ja levottomuudelleen.

Välistä kävi hän tervehtimässä Vjeraakin. Se kevytmielinen elämä, jota hän vietti, oli vähitellen vetänyt hänet syvään, likaiseen kuiluunsa. Hän kertoi ihastuksella Iljalle elämästään rikasten, nuorten kauppiasten, virkamiesten ja upseerien kanssa, rekiretkistä ja ravintoloista. Hän näytti hänelle ihailijoiltaan saamiaan lahjojaan, uusia pukujaan ja koristeitaan, ylpeillen kertoen, kuinka nuo herrat kiistelivät ja tappelivat hänestä. Lunjeff'ia huvitti nähdä hänet terveenä, kauniina, ilosena, vaan useasti sanoi hän varotellen hänelle:

— Varokaa, ettei päänne mene pyörälle siinä elämässä, Vjerotshka…

— Entä sitten? Sehän on minun kohtalonikin… Saanhan edes elää komeasti. Otan elämästä, minkä voin, ja siinä kyllin!

— Mutta Paavali?

Rakastajansa nimen kuullessaan vavahtivat hänen kulmakarvansa ja hilpeytensä katosi.

— Kunpa hän jättäisi minut… — sanoi hän. — Vaikeata on hänen elää kanssani… ja turhaan hän kiusaantuu… Kun hän edes tyytyisi siihen, minkä hänelle voin antaa, vaan hän tahtoo omistaa minut kokonaan… Minä taas en voi irtautua… olen kiinni, kuin kärpänen siirapissa…

— Ettekö rakasta häntä? — kysyi Ilja.

— Häntä ei voi olla rakastamatta, — vastasi Vjera tosissaan. — Hän on kelpo poika.

— Jos niin on, niin miks'ette elä hänen kanssaan?

— Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen. Hänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten meille molemmille! Ei, hän säälittää minua…

— Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu… hän on huimapäinen! — varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.

— Hänkö? Hän on niin taipuisa… voin tehdä hänelle, mitä tahdon…

— Varokaa, ettei hän murru!…

— Voi, jumala! — huudahti Vjera suuttuneena. — Kuinka menettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen tahtoo elää hauskasti… Ja jokainen elää itseään varten… kuinka tahtoo… Sekä hän että te, ja minä…

— Ei se niinkään ole! — jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. — Me elämme kaikki… vaan emme itseämme varten…

— Ketä varten sitten?

— Te, esimerkiksi — kevytmielisiä herroja varten…

— Olenhan itsekin kevytmielinen, — sanoi Vjera nauraen huolettomasti.

Lunjeff poistui hänen luotaan hyvin alakuloisena. Paavalin oli hän tavannut niihin aikoihin vaan pikimmittäin pari kertaa. Kohdatessaan kerran toverinsa Vjeran luona, oli Paavali ollut synkkä ja ärtyinen. Hän oli istunut ääneti, hammasta purren, ja hänen laihoilla kasvoillaan oli hehkunut kaksi punasta läiskää. Ilja ymmärsi, että hänen toverinsa oli mustasukkainen hänelle, ja se huvitti häntä. Mutta samalla hän huomasi että Gratsheff oli joutunut verkkoon, josta hän suuritta vaurioitta ei pääse irti. Ja säälien Paavalia ja vielä enemmän Vjeraa, herkesi hän käymästä jälkimmäisen luona. Olympiadan kanssa vietti hän uuden kuherruskuukauden, mutta tännekin oli tunkeutunut kylmyyttä, joka riisti rauhan Iljan rinnasta Sattui, että keskellä vilkasta keskustelua Ilja vaipui synkkiin mietteisiin. Silloin kuiskasi Olympiada hänelle hellästi:

— Armas! Älä ajattele sitä! Maailmassa on niin vähän ihmisiä, joiden kädet ovat puhtaat!

— Kuule, — vastasi Lunjeff hänelle kuivasti ja vakavasti, — pyydän, ettet aiota kanssani keskustelua siitä! En tarkota käsiä, vaan sielua. Vaikka oletkin järkevä, et kuitenkaan käsitä ajatustani… Sano minulle, kuinka on meneteltävä, voidakseen elää kunniallisesti, puhtaasti, rauhallisesti ja vahingoittamatta toisia ihmisiä? Siitä tahtoisin tietoa… Vaan uskosta ole ääneti…

Mutta hän ei voinut olla ääneti uskosta, vaan rukoili usein Iljaa unhottamaan hänet. Lunjeff suuttui ja läksi pois hänen luotaan. Mutta kun hän taas palasi, huusi Olympiada raivosti, että hän pelosta tai armosta rakastaa häntä, ja ettei hän sitä tahdo, vaan hylkää hänet ja lähtee pois koko kaupungista. Ja hän itki, pureutui kiinni hänen olkapäähänsä, suuteli hänen jalkojansa, repi sitten vaatteet päältään, ja seisoen alasti hänen edessään, huusi:

— Enkö ole kaunis? Eikö vartaloni ole sulava?… Jokaiseen pieneen suoneen, viimeiseen veripisaraan asti rakastan sinua… Revi minut palasiksi — nauran sittenkin!…

Hänen siniset silmänsä tulivat tummemmiksi, huulet intohimoisesti värähtelivät ja povi aaltoili. Ilja syleili häntä, suuteli kiihkoisesti, ja sitten kotiin kulkiessaan mietti, kuinka Olympiada, joka oli niin elämänhaluinen, niin tulinen, oli voinut kärsiä tuon ukon inhottavia hyväilyjä? Ja silloin tuntui hänestä tuo nainen niin vastenmieliseltä, säälittävältä, että hän inhoen sylkäsi, muistaessaan hänen suudelmiaan.

Kerran, sellaisen himojen purkauksen jälkeen, sanoi hän, kyllästyneenä Olympiadan hyväilyihin:

— Sen jälkeen, kun kuristin sen vanhan saatanan, olet sinä ruvennut rakastamaan minua tulisemmin…

— N-niin… mitä sitten?

— Ei mitään. Tuntuu naurettavalta ajatella… että on ihmisiä, jotka pitävät enemmän mädänneistä munista, kuin tuoreista, ja sellaisia, jotka syövät omenan vasta sitten, kun se on alkanut mädätä!…

Olympiada katsoi häneen sameilla silmillään ja sanoi väsyneesti:

— Kullakin on oma makunsa; toinen pitää tyttärestä, toinen tyttären äidistä…

— Ja he vaipuivat kumpikin synkkiin ajatuksiin.

Eräänä päivänä, kun Ilja oli palannut kotiin kaupungilta, ja oli juuri muuttamassa vaatteita, astui hiljaa huoneeseen Terenti. Hän veti oven perästään kiinni, seisoi vähän aikaa sen vieressä, kuin jotakin kuunnellen, ja pisti sitten oven haan kiinni. Ilja näki sen ja katsoi ivallisesti hänen kasvoihinsa.

— Iljusha! — puoli-ääneen sanoi Terenti, istuen tuolille.

— Mitä?

— Täällä on levinnyt sinusta paljon huhuja… sinusta puhutaan pahaa…

Ja kyttyräselkä huokasi raskaasti, luoden silmänsä alas.

— Mitä esimerkiksi? — kysyi Ilja, riisuen saappaita jaloistaan.

— Mikä mitäkin… Muutamat sanovat, että olet sekottunut tuohon juttuun… kauppias Poluektoff'in murhaan… Toiset, että muka harjotat väärän rahan tekoa…

— Taitavat kadehtia! — sanoi Ilja.

— Täällä on käynyt kaikenlaisia miehiä… näyttivät salapoliiseilta… Ja kaikki he ovat kyselleet Petruhalta sinusta yhtä ja toista…

— Antaa heidän kysellä! — sanoi Ilja välinpitämättömästi.

— Aivan niin! Mitä me siitä välitämme, kun kerran emme tiedä tehneemme mitään rikosta…

Ilja nauroi ja heittäysi pitkälleen vuoteelle.

— Nyt ne ovat jo lakanneet käymästä… Mutta Petruha itse on alkanut puhua siitä, jatkoi Terenti hämillään, arasti. — Aina hän murisee — Petruha, näet… Vuokraisitpa jostakin, Iljusha, itsellesi pienen huoneen, ja asuisit siinä… "En tahdo pitää talossani ketään epäiltyä henkilöä", sanoo Petruha, "olen äänivaltainen", sanoo hän.

Ilja käänsi setäänsä päin kasvonsa, jotka olivat vihasta punaset, ja sanoi kovasti:

— Kuulepas!… Jos hänen henkensä on hänelle kallis, niin pitäköön suunsa kiinni, sano hänelle se! Jos kuulen häneltä ainoankaan minua halventavan sanan, niin lyön hänen päänsä kappaleiksi. Millainen minä olenkaan, niin ei hän, konna, ole kelvollinen tuomitsemaan minua… Ja täältä muutan silloin, kuin mieleni tekee. Vastaiseksi jään tänne; tahdon vielä nauttia kunniallisten ja rehellisten ihmisten seurasta…

Kyttyräselkä pelästyi Iljan vihaa. Hän istui vähän aikaa ääneti tuolilla hangaten kädellään kyttyräänsä ja katsoen veljenpoikaansa silmät suurina, joissa kuvastui odotusta ja pelkoa. Ilja, huulet yhteen puristettuina, tuijotti kattoon. Terenti katsoi tarkkaan hänen kähärätukkaista päätänsä, kauniita, vakavia kasvojansa, joissa ylähuulta peitti, pienet viikset, ja uhmailevaa leukaa, tarkasti hänen leveätä rintaansa ja vankkaa, hyvin muodostunutta vartaloaan ja sanoi sitten hiljaa, huoaten:

— Sinusta on tullut pulska poika!… Maalla juoksisivat tytöt joukolla perästäsi… Pitäisi muuttaa takasin maalle…

Ilja vaikeni.

— N-niin… Siellä vasta voisit viettää elämää! Minä antaisin sinulle rahoja ja avaisin kaupan sinulle… ja sitten naisit rikkaan!… he he! Silloin luistaisi elämäsi, kuin reki alamäessä.

— Mutta minä ehkä tahtoisin mäelle! sanoi Ilja synkästi.

— Tietysti mäelle! — puuttui puhumaan Terenti.

— Tarkotin näet, että elämäsi tulee kevyeksi ja se nousee ylöspäin, mäelle asti…

— Mutta minne sitten mäeltä? — kysyi Ilja.

Kyttyräselkä katsahti häneen ja rupesi tirskuen nauramaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan, vaan Ilja ei enää kuunnellut häntä. Hän muisteli kokemuksiaan viime aikoina ja mietti, kuinka ihmeellisen tarkasti kaikki tässä maailmassa sopi toiseensa, aivankuin rihmat verkossa. Sattumat ympäröivät ihmisen ja vievät hänet minne tahtovat, kuten poliisi rikollisen. Hän oli kauan aikonut muuttaa pois tästä talosta, elääkseen yksin, — ja nyt tuli hänelle sopiva tilaisuus siihen! Hän mietti juuri, kuinka hän järjestäisi elämänsä tulevaisuudessa, kun äkkiä huoneen ovea kolkutettiin ja Terenti säikähtäen hypähti paikaltaan.

— Avaa ovi! — huusi Ilja vihasesti sedälleen.

Kyttyräselkä avasi oven haasta ja kynnykselle ilmaantui Jaakko, suuri, ruskeakansinen kirja kädessä.

— Ilja, kuule… lähde Mashan luokse, — sanoi hän vilkkaasti, astuen vuoteen ääreen.

— Mikä hänellä on? — nopeasti kysyi Ilja.

— Hänelläkö? En tiedä… Hän ei ole kotona…

— Missä hän iltasin kuljeksinee? — kysyi kyttyräselkä epäilevästi.

— Matitsan kera kuljeksii — sanoi Jaakko.

— Siitä ei koidu hänelle hyvää, — sanoi hitaasti Terenti.

— Vielä mitä!… Tule, Ilja!

Jaakko tarttui Iljan nutun hihaan ja veti häntä mukaansa.

— Odota! — huudahti Ilja. Mitä — oletko sinä rikkonut kahleesi?

— Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! — puoliääneen sanoi Jaakko.

— Mikä? — kysyi Ilja, vetäen huopasaappaita jalkaansa,

— Juuri tämä kirja… Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä! — jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. — Tuntuu kauhealta lukea sitä… se vetää puoleensa, kuin kuiluun…

Ilja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja tehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja silmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.

— Oletko päissäsi? — kysyi Ilja, epäilevästi katsoen Jaakkoon.

— Minäkö? En… en ole maistanut tippaakaan tänään!… En näet juo enää… minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona, pari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää… Juon vaan sellaista, mikä ei haise viinalta… Mutta jätetään se, — kuuntele!

Hän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli, kulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin, ja luki ontolla, vapisevalla äänellä:

— "Kolmas luku. Ihmisten alkuperästä" — kuuntele!

Hän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä etusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:

"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus todistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten olemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että se on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa ennen aikoja"…

Jaakko kohotti päätään kirjasta ja sanoi kuiskaten, pudistaen kättään ilmassa:

— Kuuletko? Ilman alkua?…

— Lue eteenpäin! — sanoi Ilja, epäilevästi katsoen vanhaa, nahkakantista kirjaa. Ja taas kuului Jaakon matala, juhlallinen ääni:

"Tätä mielipidettä olivat — Ciceron mukaan — samolainen Pythagoras, tarentolainen Archytas, atenalainen Plato, Xenokrates, stagiralainen Aristoteles ja monet muut peripateetikot, jotka arvelivat, että kaikki olemassa oleva on iankaikkista eikä sillä ole mitään alkua". — Huomaatko! Taas "ei ole mitään alkua".

Ilja ojensi kätensä, löi kirjan kiinni ja sanoi ivallisesti:

— Heitä hiiteen koko roska!… Mitkä lienevätkään saksalaiset panneet kekoon sen! Siitä on mahdoton mitään ymmärtää…

— Odotahan! — huudahti Jaakko pelästyneen näköisenä, katsahtaen ympärilleen, ja kysyi sitten hiljaa:

— Tiedätkö oman alkusi?

— Minkä? — kiukkuisesti huusi Ilja.

— Älä huuda… Ottakaamme käsiteltäväksemme sielu. Onko ihmisellä syntyessään sielu?

— Entä sitten?

— Siis tuleeko hänen tietää, — mistä ja kuinka se on ilmestynyt? Sielu, sanotaan, on kuolematon… se on aina ollut, mitä siitä sanot? Odota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka olet elänyt… Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska tulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista sitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen ikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, — niin missä se menee sinuun? Sanopas se!

Jaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti tyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:

— Siinäpä sitten sielu!

— Hölmö! — sanoi Ilja, katsahtaen ankarasti häneen. — Mitä iloitset?

— En iloitsekaan, ilman vaan…

— Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on kirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän, vaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja hyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi sellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin…

Jaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti. Hänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän ajan päästä sanoi hän Iljalle:

— Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua miellytä… Ajatuksiasi en ymmärrä… mutta sen olen huomannut, että viime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi… Käyttäydyt niin, kuin sinä yksin olisit vanhurskas…

Ilja rupesi nauramaan.

— Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset ankarasti… et rakasta ketään ihmistä…

— — En rakastakaan, — sanoi Ilja varmasti.

— Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle tehneet?… Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä, vaan yhtäkaikki jokainen huutaa: "rakasta minua! Kunnioita minua, minä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin kenties kunnioitan sinua!" Kaikki ajattelevat vaan syömistä…

— On ihmisillä muitakin tarkotusperiä, väitti tyytymättömänä Jaakko.

— Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin hyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo hieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään isäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari kirkkolippua, — siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla pettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä… Ja samoin menettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan, mutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että kauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle kolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö] alentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella ruplalla… Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa silmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten rikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!…

— Sinä olet oikeassa, — miettivästi virkkoi Jaakko, — samoin on totta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä… Emme ole syntyneet oikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita tuomitsemalla… Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi päästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.

— Minne menisit sitten? — kysyi Ilja hiukan nauraen.

— Siinäpä se!

Ja molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä, toisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja nahkaselkineen ja teräshakasineen…

Etehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti käsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä. Ovi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli kompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä, jossa oli hanuri, korkealla ilmassa.

— Ptruu! — huudahti hän, nauraen juopuneen naurua. Hänen perästään kömpi huoneeseen Matitsa. Hän kumartui, tarttui suutaria kainaloihin ja koetti nostaa häntä ylös lattialta, puhellen sammaltaen:

— Katsokaa hyvät ihmiset, kuinka hän on humalassa!… Voi, sinua, juopporatti!…

— Kaasokulta! Älä koske minuun!… Nousen kyllä itse… itse…

Hän horjahteli Sinne tänne, nousi vaivalla seisomaan ja astui toverusten luokse. Ja ojentaen vasemman kätensä toveruksille, huusi hän:

— Terve tuloa kattoni alle!

Matitsa nauraa hohotti tylsää nauruaan.

— Mistä matka? — kysyi Ilja.

Jaakko katsoi hymyillen kumpaakin juopunutta ja vaikeni.

— Mistäkö? Etäältä… hah, hah, haa!… Omat, rakkaat poikani!

Perfiska polki jalkojaan lattiaan ja lauloi:

"Pienet luut, vielä hienot luut! Kun ne aika vahventaa, Kaupankalu niistä saa."

— Kaasoseni, laula sinäkin! — huusi hän, kääntyen Matitsaan. — Tai lauletaan se, jonka sinä minulle opetit… No-o…

Hän nojasi selkäänsä uuniin, jota vasten Matitsakin seisoi, ja tyrkki häntä kyynärpäällään kylkeen, nappaillen sormillaan hanurinsa kieliä.

— Missä on Mashutka? — jurosti kysyi Ilja.

— Niin, sanokaapa, missä on Marja? huudahti Jaakkokin, hypäten ylös tuolilta.

Mutta juopuneet eivät välittäneet kysymyksistä. Matitsa pani päänsä kallelleen ja lauloi:

"Oi kummisein, hyvä lääke on juoma",

johon Perfishka korkealla tenorillaan yhtyi hanuriansa heilutellen:

"Juodaan: lohtu on viinan suoma!"

Ilja nousi tuoliltaan, tarttui suutaria hartioihin ja pudistaen niin, että hänen päänsä kolahteli uuniin, kysyi käskevästi:

— Missä on tyttäresi?

— Hänen tyttärensä oli kadoksissa puoliyöhön asti, — horisi Perfishka kädellään päähänsä tarttuen.

Jaakko koetti saada selvää Matitsalta, mutta hän sanoi nauraa hykertäen:

— Enpäs sano! En sano, en!…

— Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! — sanoi Ilja synkästi nauraen toverilleen.

Jaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä suutarilta:

— Perfili, kuule! Missä on Mashutka?

— Mashutkako? — ivallisesti veti Matitsa. Ahaa! Jopas ilmaisi itsensä!…

— Ilja! Mitä teemme? — huolestuneena kysyi Jaakko.

— Täytyy ilmottaa poliisille, — virkkoi Ilja, katsoen synkästi juopuneisiin.

— Kaasoseni! — huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He aikovat ilmottaa poliisille… hah, hah, haa!

— Poliisille! — huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä kohden, huusi hän täyttä kurkkua:

— Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun huoneestani… me aiomme myös mennä naimisiin… me kaksi…

— Hah, hah, haa! — nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.

— Lähdetään, Jaakko, — sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!… Tule!

— Odota! — huudahti Jaakko tuskallisesti. — Olisivatko he todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano totuus… oletteko hänet todellakin… sano… missä on Masha?

— Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure… hah, haa! Missäkö Masha on?!

Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut. Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan kimppuun, ärjyen:

— Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?

Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti hänet ja virkkoi:

— Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja! Ovatko he todellakin naittaneet hänet?

— Ole voivottelematta! — sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, — siitä ei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! — Etsit kyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän puuhistaan!

Jaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat pihan poikki, alkoi hän taas:

— Ei siihen ole minun syytäni… Tiesin vaan, että hän kävi jossakin huoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa…

— Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! — sanoi Ilja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. — Pois täytyy päästä koko talosta… Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!

— Oi, Jumalani… Jumalani! — huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana. Ilja käännähtihe häneen päin — hän seisoi kädet hervottomina riippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.

— Itke nyt vielä! — ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen ystävän yksin keskelle pimeää pihaa.

Seuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka todellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille, viisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli kuollut vaimo.

Pudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi sekavasti:

— Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta… Hänellä on kaksi poikaa — toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy pitää lapsenhoitaja niille… Mutta lapsenhoitaja on vieras ihminen… saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden tyttärellesi, eikö hän… Minä puhuin ja Matitsa puhui… Masha, kuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki… Mihin toimeen hän voisi ryhtyä… huonompaakin saattaisi sattua, ja parempaa — ei koskaan!… Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun… Kolmessa päivässä oli kaikki valmista… Me Matitsan kanssa saimme kolme ruplaa kumpikin… ne joimme heti eilen!… Kyllä se tuo Matitsa juo paljon… ei hevonenkaan enempää!…

Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.

Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi säälien Perfishkaan.

— Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan annan… vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin paratiisi!… Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee hyvin!…

— Saat! — sanoi Ilja. — Mihin nyt aiot ryhtyä?

Suutari sylkäsi lattialle ja vastasi:

— Nyt aion ratketa oikein juomaan!… Niinkauan kun Masha ei vielä ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan… joskus tein työtäkin… omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan… Mutta nyt tiedän, että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet… ja että hän on kuin arkkuun sulettu!… Voin siis vapaasti antautua juopottelemaan…

— Mutta etkö voisi hylätä viinaa?

— En mitenkään! — vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä päätään. — Ja minkätähden hylkäisin?

— Etkö siis toivo mitään elämältä?

— Anna viisikopeekkainen… muuta en toivo.

— Sitä en käsitä! — sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. — En voi käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!

— Toista on ihmisen — toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä Perfishka. — Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton, ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen… se oli vielä vaimovainajani eläessä… Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon aarteesta… Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku toinen!… Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua… En sitä sure… Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää…

— Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:

— No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa… Sydäntä ellostelee kauheasti…

— Hepäs tuosta! — sanoi Ilja.

Ja katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:

— Tiedätkö mitä?

— No, mitä?

— Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo… eikö niin?…

— Niin! — vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen kourassa.

— Mutta välistä tuntuu minusta, — jatkoi Ilja miettivästi, — etten tiedä sinua parempaa ihmistä, — totta tosiaan!

Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan ystävällisiin kasvoihin.

— Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?

— Usko tahi ole uskomatta… En sano sitä sinua kehuakseni… vaan muuten vaan… itsekseni… vertaillessani ihmisiä toisiinsa…

— Sepä on konstikasta!… Ei minun päälläni tuollaisia asioita ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties viisastun…

— Odota, odota! — kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen paidanhihaansa. — Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä. Pelkäätkö Jumalaa?

Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei loukkaantuneena sanoi:

— Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa… En loukkaa ihmisiä… enkä koskaan ole loukannut…

— Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.

— Tietysti rukoilen… mutta harvoin… Ilja näki, ettei suutarin tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.

— Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!

— Se on jotakin se! — huudahti tämä loistavin silmin.

— Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.

— Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa… "Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa sitten unhottanut… "Herra Jeesus"… ja niin edespäin osaan loppuun asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti rukoilen omalla tavallani… "Herra, armahda!" sanon.

Perfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:

— Kyllä Hän… ymmärtää… Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli ryyppyä!

— Mene, mene! — sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. — Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet elänyt ihminen?!

— Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin päissäni… en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle anteeksi…

Suutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.

Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen, likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.

Ikkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa, jota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta, ikävää ja synkkää — aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis ulos…

Ilja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen uuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.

— Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen päässään.

Mutta hän karkotti heti vihaisesti sen ajatuksen…

* * * * *

Saman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha Filimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.

Kun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka näytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja sieltä kuiskasi hänelle:

— Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä… Täällä tapahtui aika meteli tänään!

Kyttyräselkä sulki kauhuissaan silmänsä ja löi käsiään lanteisiinsa:

— Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan varkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi… sekä huutanut kuin mielipuoli!… Siitäkös Petruha sydämistyi, löi häntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille! Nyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!… Ja sitten kävi Petruha minun kimppuuni! Aja tiehensä Iljka! — Hän näet arvelee, että sinä olet yllyttänyt Jashkan häntä vastaan… Ja hän huusi kuin vimmattu!… Pidä siis varasi…

Ilja irrotti hihnan olkapäältään, ojensi laatikon sedälleen ja sanoi:

— Pidäpäs tätä!…

— Odota! Minne aiot mennä? Hän antaa vielä sinulle…

Iljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä kohtaan.

— Pidä laatikkoa, sanon minä… — toisti hän hampaittensa lomasta ja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki kipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan läpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista, vankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä välittänyt.

Ravintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen muutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo lankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää olisi hymyillyt tyytyväisesti.

— Kas kauppiasta! — huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan, ja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. — Tuletpa kuin kutsuttuna…

Hän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien. Ilja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:

— Väisty tieltä!…

— Mitä-ä? — kysyi Petruha pitkään.

— Päästä minut sisään… Jaakkoa katsomaan!…

— Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!… Silloin lyödä läimäytti Ilja yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:

— Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!

— Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi huoneeseen ja pisti oven säppiin.

Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:

— Ken se?

— Minä… — hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.

— Anna minulle juomista!

Ilja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:

— Koetetaan päästä takaovesta…

— Juoskaa hakemaan poliisia! — sanoi toinen.

Petruhan vaikertava ääni kuului melun läpi:

— Kaikki näkivät, etten minä koskenut häneen… voi, voi!…

Ilja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan teki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella piirittäjien kanssa:

— Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!… Vaikka hän on saanutkin korvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta rangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan… Älkää painako ovea, minä avaan heti…

Hän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit puristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään hänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen kasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:

— Sinua roistoa! Kyllä minä sinulle näytän!…

— Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä näyttää! — huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita astumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa kanssa!

Muutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa. Eräs heistä hämmästyneenä huudahti:

— Mutta tämähän on kauheata!

— Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.

— Tuokaa vettä! — sanoi Ilja. — Ja poliisi on haettava tänne…

Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän kovasti ja painolla:

— Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän on suurin konna koko kaupunginosassa… Mutta voiko kukaan sanoa hänen pojastaan mitään pahaa? No, — ja nyt makaa tämä poika tässä verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain yhden korvapuustin — ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen… Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin on asianlaita kaikessa… toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää…

Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla äänellään:

— Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani… Hän minun poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää… En pelkää poliisia… eikä oikeudenkäyntiä tarvita… Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin… Ulos täältä!

Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen, syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:

— Hän on lyönyt hampaita poikki suustani… On vaikea hengittää… Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä… vie!

— Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.

— Hänet on vietävä sairashuoneeseen… sanoi jurosti Ilja, kääntyen Petruhaan.

Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan lyönnistä turvoksissa.

— Kuuletko sinä! — ärjäsi Ilja.

— Älä huuda! — vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi. — Sairashuoneeseen ei sovi viedä… se herättäisi liiaksi huomiota… On tätä ollut jo tässäkin!…

Olen äänivaltainen… siitä olisi maineelleni vahinkoa…

Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. — Anna viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman häväistysjutun kuin äskeinen oli…

— Mitä sinä nyt!… Rauhotu toki!… Hän ehkä teeskentelee…

Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja huusi eräälle tarjoilijalle:

— Ivan! Juokse hakemaan ajuri — sairashuoneelle… viisitoista kopeekkaa… Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää… Eihän sinua lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!… Paljon kovempia kolahduksia sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia…

Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon häntä nuoruudessaan kuritettiin.

— Kiitos! — tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.

Tiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:

— Kolmella vai viidellä kopeekalla?… Olkaa hyvä… tässä on viiden kopeekan edestä… Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut… Olkaa hyvä ja ottakaa suolakalaa päälle…

Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä selvillä, — ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas uusin voimin esiin hänessä.

Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon — pienen keittiön viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa, vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka, jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä syrjään.

— Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! — sanoi nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat, eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori nainen mahtoi olla…

— Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet… ikkuna on puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin teekeittiön kuntoon… vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne…

— Oletteko palvelija? — kysyi Ilja uteliaasti.

Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe suoraksi ja sanoi arvokkaasti:

— En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on…

— Oletteko sitten naimisissa? — huudahti Ilja hämmästyneenä, katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.

Tällä kerralla ei nainen suuttunut, vaan puhkesi iloiseen, raikuvaan nauruun.

— Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten ette usko minun olevan naimisissa…

— Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! — sanoi Ilja myös nauraen.

— Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa ja mieheni on piiripoliisitarkastaja…

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä, miksi.

— Olettepa te kummallinen! — huudahti nuori nainen, kohauttaen olkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. — No, mitä, — vuokraatteko huoneen?

— Se on päätetty asia! Tahdotteko käsirahaa?

— Tietysti! Antakaa rupla, vaikka…

— Parin tunnin päästä muutan tänne…

— Olkaa hyvä… Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen… Te taidatte olla iloinen…

— En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja kevein ajatuksin kadulle.

Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa, iroonista ja samalla vaarallista hänelle.

Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan, mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi…

Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä. Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea kaiku… Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut… Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista… Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä, sanoi:

— Terveheksi!

Lunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.

— Paavali!… Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?

— Kuka muu sitten täällä on? — kysyi Paavali nopeasti.

Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat levottomasti ja hämillään.

— Jaakko… Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi… Ja sinäkin olet täällä? Oletko jo kauan ollut? — Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa: kylläpä olet muuttunut!

Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi hän päänsä alas ja toisti käheästi:?

— Muuttunut… Niinpä kyllä!

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.

— Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi… Paavali vilkasi Iljan kasvoihin ja painoi sitten päänsä taas alas.

— Oletko saanut tarttuman? — kysyi Lunjeff kuiskaten.

— Olen…

— Mutta et kai Vjerasta?

— Kenestä sitten muusta?… — vastasi Paavali jurosti.

Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten katkerasti:

— Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!

Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

— Luulin, että inhot minua… Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan sinut… Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi…

— Järkeväkö olit olevinasi?! — sanoi Ilja moittivasti.

— Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini on kirottu tauti… Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut täällä… Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut kärsiä!… Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet… Etenkin ovat yöt vaikeita — on, kuin tulisilla hiilillä olisi… Aika kuluu kuin vankilassa… Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä ketään, jota huutaisi apuun…

Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:

— Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua lakkaamatta:

— Mutta missä on Vjera? — kysyi Ilja miettivästi.

— Piru tietäköön, missä! — sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.

— Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?

— Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois… En voi nähdä häntä, tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.

Ilja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:

— Älä puhu hulluja!… Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi olla oikeudenmukainen… Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele tarkoin sitä!

— Ketä sitten syyttäisin? — hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. — Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan… Hän korvasi minulle kaikki — äidin, sisaren, vaimon, ystävän… Rakkauttani häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!…

Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja jatkoi hiljemmin:

— Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen…

— Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, — sanoi Lunjeff, joka selvästi tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä… Ne ovat vaan tyhjiä sanoja… Olet juonut mettä ja kehunut sitä väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on päihdyttävää… Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut tautinsa tartunnan kautta?

— Tietysti! — sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla äänellä:

— Luuletko, etten minä häntä sääli?

— Sitähän minäkin…

— Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois… Mutta kun hän poistui itkien… niin katkerasti… hiljaa… kutistui sydämeni… Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä sydämessäni… Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä… Voi, Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!

— Niin, — sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. — Omituista on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas…

Hän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:

— Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!

— Kuinka niin? — kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.

— Usko minua, minulla on onnea… Se houkuttelee minua yhä etemmäksi…

— En pidä siitä, mitä sanot, — virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti häneen. — Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?

— Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! — sanoi Ilja, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Se on jokin toinen, joka ivaa meitä kaikkia… Voisin kertoa sinulle kaikenlaista… Kun tutkin elämää, niin en löydä siinä oikeutta…

— Sen olen huomannut minäkin! — sanoi Paavali syvällä vakuutuksella. — Mennään tuonne nurkkaan…

He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.

— Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki… — kuiskasi hän Iljan korvaan. — Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole sinua varten…

— Nii-in!

— Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin… eikä hän minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen… Kuinka on asianlaita sellainen?… Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!…

— Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!… Miksi? — sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.

— Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!… Minkätähden? — jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois… mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen…

— Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan…

He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi, kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista valitusta… Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä, joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.

— Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? — kuiskasi Paavali, Iljan edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt. Olkoon, että olen nälkäinen… tyhmä… mutta onhan minulla sielu? Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata elämää… se on sulettu minulta… toiveeni ovat katkaistut ja kivisiä ovat kaikki tieni… Miksi?

— Sitä ei voi kukaan sanoa, — huudahti Ilja synkästi. — Eikä ole ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me olemme kaikille vieraita…

— Niin on!… Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.

Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen rinnasta; ja suuret olivat tuskat…

— Yhäkö elät Olympiadan kanssa? — kysyi Paavali Lunjeff'ilta.

— Yhä, — vastasi Ilja. Ajattele, — jatkoi hän hiljaa, hymyillen omituisesti, — että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että hän epäilee Jumalan olemassa oloa…

Paavali katsahti häneen ja sanoi epämääräisesti:

— Niinkö todellakin!

— Niin… Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan… Mutta mitä sinä siitä ajattelet?

— Näes… en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa… en käy koskaan kirkossa…

— Mutta minä olen sitä ajatellut… paljon olenkin ajatellut… Enkä voi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä…

Ja uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät siihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan vahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:

— Mitä täällä piilottelet?

— Enkä piilottele! — sanoi Ilja.

— Etkö näe, että kaikki kävijät ovat poistuneet?

— En ole nähnyt… Hyvästi, Paavali! Käyhän Jaakon luona…

— No, no — ulos nyt! — huusi vahtimestari.

— Tule Herran tähden pian takaisin! pyysi Gratsheff.

— Johan olen sanonut, että teidän täytyy erota!

Ja vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: — Mokomia roikaleita!… Käyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin…

Lunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen rinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:

— Ole kiljumatta tai muuten sanon: hutsh, koira!

Vahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta, tuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä…

Kadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli lapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt kovaa työtä… Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut kärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen… Tuskinpa Mashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko… Kuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?…

Lunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat parhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään tyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen…

* * * * *

Uudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti häntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen iloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan muuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko elämänjärjestyksessä.

Aamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan kyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti, iloisesti hymyillen:

— Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja herrasväkeä… Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin, vaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja tulemmekin… Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat suurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten olen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu kotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!…

Hän asettui ovelle ja pudistellen kiharoitaan, rupesi hän laskemaan:

— Keittäjättärelle — palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa seitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa… Hän varastaa kuukaudessa kolmen ruplan edestä — kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan teille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!… Sitten ostan kaikki tavarat paljottain, — voita puolipuutaa, jauhoja säkin, sokeria keon ja niin edespäin… Kaikella sillä voitan noin kaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa tahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären ylläpidoksi… Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen ylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa opiksenne…

Tatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla silmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti häntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän aamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä, apunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein, värittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin. Iltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven — hymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen miehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä kitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan huoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin reippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen muiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta — makuuhuone ja eräs toinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät sekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät illat… Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä keltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti kuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala laulu.

Tatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin kuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä ja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä täynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi leikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen kömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen liikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi hän häneltä ilman mitään aihetta:

— Pidätkö laululinnuista?

— Pidän…

— Pyydystätkö niitä?

— En… — vastasi Ilja, katsoen kummastuneena poliisitarkastajaan.

Tämä nyrpisti nenäänsä, mietti hetken ja kysyi sitten:

— Mutta oletko niitä ennen pyydystänyt?

— En ole pyydystänyt…

— Etkö koskaan?

— En koskaan…

Silloin hymähti Kirik Avtonomoff suopeasti ja selitti:

— Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt niitä… Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä; ajettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin… Nykyisinkin pyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni kanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan niiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle miehelle… Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan varmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu… Siksi kutsutaankin sitä Jumalan linnuksi…

Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan, niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti, kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:

— Pistäydy joskus meille iltateelle… Me olemme yksinkertaista väkeä, niin että voit tulla kursailematta… pelaamaan korttia… Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan, vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.

Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa. Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä keskustelua ja mietti:

— Tuollaista pitäisi elämän olla!

Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa, jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone — jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista, säännöllistä ja rauhallista elämää… Seinän takana kertoi Tatjana Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:

— Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!… Tule antamaan suukkonen…

Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia, kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut poliisimestari tai joku muu esimiehistä… He puhelivat palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.

Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta, ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.

Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä ympäröivät mustat kehät, — ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja hyväilyjä.

— Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, — sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. — Itse suoriudun kyllä synneistäni…

Olympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.

— Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä…

— Se on minunkin mielipiteeni…

— Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä…

— Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon… Useat ihmiset menevät paljaasta ilkeydestä luostariin…

Olympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.

— Sinä, onneton, ylpeä mies! — huusi nainen säkenöivin silmin. — Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi, kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!… Ja mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista kaikki… Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa: säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda…

Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät, joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan "tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja kysyi eräänä päivänä häneltä:

— Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta, kun me riitelemme?

Tämä vastasi empimättä:

— Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit vaan kätenä, etkä voimana… Sinulla ei ollut mitään syytä häntä murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi rangaistuksensa…

— Ilja nauroi epäillen.

— Miksi naurat? — kysyi Olympiada.

— Ilman vaan… Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää, on ehdottomasti konna… hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua kaikesta… jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä rikoksen mistä syystä tahansa…

— En käsitä sinua, — sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.

— Mikset käsitä? — kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. — Sehän on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista, mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan, olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi… Löytäisitkö? Et löytäisi sellaista… Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin horjuttamatonta… Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa… Ihmisen sielukin on kirjava… niin!

— En käsitä sinua, — toisti Olympiada päätään pudistaen.

— Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin… juuri se meitä painaa…

Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä… Olympiada kirjotti:

'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, — et löydä kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, — älä ajattele äläkä odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle, kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa. Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin, — onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin. Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin — ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi… Jospa tietäisit, kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni! Älä ylpeile ihmisten suhteen, — kaikki olemme onnettomia! Tyyni olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.

Olympiada Shlikoff.

Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.

Ol. Sh.'

Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän luki, sitä enemmän miellytti se häntä, — hänestä tuntui samalla sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia, suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi korkealla sopraanollaan:

"Ken tahtoo, etsiköön, Rikkailla aarteet on…"

Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: — Hän sanoi olevansa niin itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi… Mutta kuitenkin jätti hän minut… Ei näy sillä onnella suurta arvoa olleen…

Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli painoivat hänen rintaansa.

"Tuo sormukseni mulle Merien pohjasta".

kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki. Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä hämärässä…

— Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? — kuului emännän ääni.

— En…

Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi… Ilja teki ristinmerkin, muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa…

— Lähden iltakirkkoon, — sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan ja virkkoi kuin puolustuksekseen:

— En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa…

— Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.

Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän tunsi hänet, — hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.

"Niin ne muutamat elävät" — mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin nuoria haukkoja, — tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat kyyhkysen kynsiinsä saaneet…"

Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena, ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen sytytystikapuut olivat.

"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi, ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:

— Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa, näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle sijaa, mietti:

"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat"…

Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa, ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään, unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi…

— Herra, armahda!… kuiskasi hän, ristien silmänsä.

Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät, kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla. Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita. Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi, joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa…

Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.

"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"

Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.

"Jos hän löytää ne… entä sitten? He eivät ilmianna minua… he hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"

Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei, hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa, levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla, jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa, puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja nyrkit puristettuina oven avautumista.

Oven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.

— Hyi, kuinka kovasti soitatte!… Mikä teitä vaivaa? — pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.

Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi ruskeassa päälaudassa.

— Oletteko sairas? — kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.

— Niin… en ole oikein terve… antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin teitä…

— Mitä joutavia!… Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?

— En tiedä… Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo…

Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa… Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta, yksinkertaiselta varjeluskeinolta…

— Perkeleen viettelyksiä —… mietti hän, nauraen mielessään.

Ovelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.

— Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, — sanoi hän — Mikä teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?

— Niin… seisoin kirkossa… kun äkkiä…

— Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen. — Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta… Minä istun vähän aikaa seurananne… Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten menee hän klupiin…

Ilja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.

— Säikäytinkö teitä? — kysyi Ilja, hämillään hymyillen.

— Ette, — vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä hymyili hän omituisesti.

— Miksi hymyilette? — kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.

— Sanoisinko? — kysyi hän veitikkamaisesti.

— Sanokaa…

— Te ette osaa teeskennellä — tiedättekö sitä!

Ilja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.

— Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen… kyllä minä näin.

— Niin, minä sain kirjeen… virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.

Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.

— Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua? Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.

— Olkaa hyvä ja puhukaa, — pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.

— Kuulkaa, — sanoi emäntä painavasti, — repikää se kirje ja viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt, joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa. Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa, ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton, yksinäinen mies.

Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.

— Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna kokeneen ihmisen tavoin. — Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti, joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta — ja se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin oli aika päästä naimisiin, — menin rakkaudetta…

Ilja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.

— Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni… Saattaa, näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä…

— Kuinka se on käsitettävä? — kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana Vlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.

— Laskin vain leikkiä… Mutta suoraan sanoen, — saatetaan mennä naimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia rakastamaan häntä…

Ja sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli tarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella hänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: "kuinka hän on pieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä"…

"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle", — jatkuivat hänen mietteensä. — Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen, naimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden… hienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan ollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä "teiksi". Hän tunsi kiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois, hypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:

— Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani… Oli erittäin hauskaa…

— Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen poskilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi Iljan silmiin.

— No, hyvää yötä sitten… toistaiseksi! — sanoi erityisellä painolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.

* * * * *

Päivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän kadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt poliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan Kirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, — hyväntahtoiselta ja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli vähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana Vlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään häntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä. Ilja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet palvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä rokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa vaan lauantaisin.

Välistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, — piiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen mies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä voinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.

— Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan kuin ajurit, — päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa! Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta", ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä. Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru tietäköön, mikä hän on!

Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen koskaan muuta puhuvan.

Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff, vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina valitti.

— Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö…

Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka. Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä — mikä tapahtui usein — kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, — häntä vaivasi jokin kurkkutauti, — vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain, mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, — hänellä oli ollut paikka tullissa, — ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti hyväntekeväisyysasioista.

— Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu…

— Niin, niin, — sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.

— Jätettiin pyyntö avusta…

— Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset…

— Nainen kirjottaa: "mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen leivätön…"

— Kuten tavallisesti, niinkuin kuulette!

— Myönnämme hänelle kolme ruplaa…

— Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! — huutaa Aleksandra Viktorovna riemuitsevasti.

— Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten asian laita oikein on.

— Ja mitäs tuli selville? Mies on kuollut jo viisi vuotta sitten…

— Että leskellä on vaan kaksi lasta!

— Kaikkea sitä kuuleekin!

— Ja että hän itse on terve ihminen!

— Mutta kylläpä minä hänelle… "Pääset oikeuteen petoksesta", sanon hänelle. Hän lankeaa polvilleen.

— Hah, hah, haa! — nauroi Kirik Avtonomoff.

Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä…

Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä. Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.

Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle. Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi, jättää virka ja — ostaa talo.

— Silloin hankkisin kanoja — sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti silmänsä. — Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia, helmikanoja, kalkkunia… ja riikinkukon! Niin!… Mukavaa olisi istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja ääntelisi: brlu, brlu, brlu!

Tatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin tulevaisuutta:

— Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat rubiineiksi. — Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:

— Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille…

Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat, näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita, pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen surulliseksi, joka viihdytti mieltä.

Mutta välistä, — etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut vastoinkäymisiä, — tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:

— Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää…?

— Kauppias Poluektoff'inko? — sanoi piiritarkastaja, tarkastaen korttejaan. — Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia… en ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei Poluektoff'ia, vaan häntä, joka… En ole häntä etsinytkään… enkä löytänyt… en tarvitse häntä… tarvitsen vaan tietää, kenellä on patarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme lehteä, — ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?

— Ruutu seitsemikön… Joudu pian!

— Hän on siis tietymättömissä? — kysyi Ilja, nauraen ivallisesti.

Mutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun oli peliin.

— Tietymättömissä on, — toisti hän. Niin tekivät lopun Poluektoff'ista…

— Kirja, koeta nyt joutua, — sanoi hänen vaimonsa.

— Odota, odota, odota!

— Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! — jatkoi itsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen osotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.

— Taitavako? — kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. — Ei, taitava olen minä! Hepäs tuosta!

Ja hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei voinut kaataa, ja hän jäi "turakaksi". Puolisot nauroivat, mikä vielä enemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:

— Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata ihminen — siihen tarvitaan rohkeutta…

— Onnellista sattumaa eikä rohkeutta, oikasi Tatjana Vlasjevna.

Ilja katsoi ensin häneen, sitten hänen mieheensä, hymähti ja kysyi:

— Onko murha onnellinen sattuma?

— Ei, vaan murhata, joutumatta kiinni.

— Taas sain valttiässän! — virkkoi piiritarkastaja.

— Minulle olisi se hyvin tarpeen! — sanoi Ilja totisesti.

— Tappakaa kauppias, niin saatte! — lupasi Tatjana Vlasjevna, miettivästi tarkastaen korttejaan.

— Ota nämä siksi aikaa! — huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi Iljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.

Lunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja häneltä katosi halu puhua murhasta.

Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti… Mitä Hän odotti?

Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan" ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita rikkonaisia kirjoja.

Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää, mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän, ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän Paavalille ivallisesti hymyillen:

— On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?" Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin, muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi…

Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt, eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.

— Hänhän on puolihullu! — vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.

Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä, lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu kuin kirkkovahti itsekin.

Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä, kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta. Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä levottomasti samaa:

— Etkö ole tavannut Mashutkaa?

Ilja ei ollut häntä tavannut.

— Herra Jumala! — suruisesti sanoi Jaakko. — Kuinka tämä on samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän kadonnut — aivan kuin noitavoimasta…

— Onko isäsi käynyt täällä? — kysyi Ilja.

— On… Kyllä hän kävi taas…

Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti sinne tänne.

— Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria… "Jo olet tarpeeksi vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!" Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä… Täällä on hyvä ollakseni… täällä on hiljaista… rauhallista… Nikita Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän myös selittää… Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla klirosilla…

Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.

— Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! — huudahti Jaakko ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. — Oi niitä sanoja, joita siinä on lausuttuna!

Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.

— Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin siinä — olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!

Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa juhlallisesti:

— "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra heitä kärsimyksillä vihassaan?" — Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala säästää onnettomuuden lapsilleen…"

— Seisooko siellä todellakin niin? — kysyi epäillen Ilja.

— Sanasta sanaan…

— Se on väärin… syntistä… minun mielestäni! — sanoi Ilja.

Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät. Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan selvällä äänellä:

— Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala… Ja kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa…"

Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:

— Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta…

Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea hiljaa, ääni vavisten:

— "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan tulla."

Ilja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.

— Etkö usko? — huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!

— Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, — tyynesti virkkoi kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin…

Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi, aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:

— Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"… Täytyy tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja…

— Entä… ymmärrättekö te? — kysyi Lunjeff hiljaa.

— Hänkö! — huudahti Jaakko. — Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!

Mutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä:

— Minun on myöhäistä… Minun täytyy jo oppia ymmärtämään kuolemaa… Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo leikkauksen yläpuolelta… ja toinenkin jalka on turpeissa… ja rinta… ja minä kohta kuolen siitä…

Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti, tyynesti:

— Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut — olin isäni komennettavana, kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies… Kolmasti puhkasi hän pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut; hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan otti vaimoni minut… hän ei rakastanut minua… ja kolme päivää vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät, etten ollut häneen koskenut… neitsyenä hän kuoli… Ja sen jälkeen olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan, että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen… Siinä loppu kaikelle. — Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten, kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:

— Minkätähden olen elänyt? Arvaa!

Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat molemmat.

— Minkätähden olen elänyt, kysyn?… Jumalaan olen työlästynyt… En pyydä Häntä pidentämään ikääni… En löydä sanoja. Makaan vaan täällä ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?…

Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.

— "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa, sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja parta liikkui.

Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.

Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen kuva painui syvälle hänen mieleensä.

Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea elämässä.

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, — jokin söi sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.

Lopuksi ajatteli hän suuttuneena:

"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä ovat hedelmät?…"

Hän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä pikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän unelmaansa.

"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä minulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun…"

Hän kuleksi kauan katuja ja tuli kotiin väsyneenä…

Avtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti häntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi arvokkaasti:

— Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin vaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen laajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä poliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi…

Tatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen kauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta voittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen kunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka osasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.

Eräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen ikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa, tuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan. Hän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua ajatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän teepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän kasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös ääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt, rapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja hajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan tarjottimen laitaan ja lauloi:

— Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu! tru-tu-tuu!

— Ilja Jakovlevitsh! — rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. — Olemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa… ja tahdomme puhua vakavasti kanssanne…

— Hoh, hoh, hoo! — nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi kovasti hieromaan punasia käsiään.

Ilja hätkähti ja katsahti hämmästyneenä häneen.

— Odotahan Kirik! Siinä ei ole mitään nauramista…

— Me olemme ajatelleet! — leveästi hymyillen huudahti piiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:

— Nerokas pää!

— Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, — sanoi emäntä.

— Me olemme säästäneet! Hoh, hoh, hoo! Eukko rakas!…

— Kirja! Herkeä! — sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen kasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.

— Olemme säästäneet… tuhatkunnan ruplaa — jatkoi hän puoliääneen, kumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja istui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.

— Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia…

— Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! — huudahti Kirik, lyöden kädellään pöytään. — Me tahdomme…

Hänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.

— Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta… me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun… Olettehan kunnon mies…

Hän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:

— Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi. Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, — maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, — sillä ehdolla, että avaatte niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin… muodon vuoksi… Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi kieltävä vastaus!

Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan, missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan ja ajatteli:

"Siinä se nyt on minun kohtaloni…"

Mutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:

— Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen? Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne, panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?

— Minä voin asettaa liikkeeseen… noin viisisataa ruplaa, — vastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut… hän antaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin…

— Hurraa! — huusi Kirik Avtonomoff.

— Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? — kysyi Tatjana Vlasjevna.

— Kyllä… suostun! — vastasi Ilja.

— Sitähän minäkin! — huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa, jatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:

— Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja, juokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan sitä pullollinen… Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä yhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee minulle, Avtonomoff'ille, — niin antavat kuudestakymmenestä viidestä… Käy pian!

Ilja katsahti hymyillen puolisoiden loistaviin kasvoihin ja läksi.

Hän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut hänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja sekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää häneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä… Nyt oli hänen edessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi elää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän oli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen auttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan. Jumala ei tuomitsisi häntä ankarasti — tiesihän Hän kaikki. Olympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan välikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä puhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen pyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään iloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta elämänhalua.

Hän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän ruplaa pullosta.

— Ohoo! — huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni! Mainio päähänpisto!

Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja, tarkastettuaan pulloa, sanoi:

— Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh, kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!

Lunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.

— Niin, se on oikeata! — sanoi hän ilosta loistavin silmin. — Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta… paljasta lokaa, raakuutta… katkeruutta, loukkauksia ja sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan pitkään elää niin?

Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän kuitenkin lujasti ja selvästi:

— Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa… ympärilläni olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä rakkaudenelämää…

Hän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.

— Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta mielelleni… Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa… Kuinka paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä tarpeettomasti joutuu hukkaan… Näkemiäni ja kokemiani puhun…

Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas, niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat…

— Ystäväni… sillä minulla on kaksi ystävää… tyttö…

Pullon korkki lensi paukahtaen kattoon ja putosi pöydälle.

Kirik kaasi huuliaan maiskuttaen sampanjaa laseihin ja komensi:

— Tarttukaa laseihinne!

Kun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa korkealle päänsä yli ja huusi:

— Toiminimi "Tatjana Avtonomoff ja Lunjeff'in" malja…

* * * * *

Seuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun yrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja puhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä pitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä ihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä pikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana Vlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.

Vihdoin oli kaikki selvillä, — näkyi muun muassa, että Tatjana Vlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen, jollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli puotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, — ennen siinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan kaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff riemuitsi.

Iloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan tapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä päällä.

— Huomenna pääsen täältä! — huudahti hän vilkkaasti Iljalle, ennenkuin tervehtikään häntä. — Vjerkalta sain kirjeen… Hän toruu minua… sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen pentu!…

Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli käsiään.

— Ole nyt järkevä! — sanoi hänelle Ilja. — Pidä varasi…

— Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen rintaansa!

Väristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.

— No, no! — sanoi Ilja nauraen. — Hetikö sinä veitseen tartut, hurjapää!

— Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää… eikä hänkään tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen loasta, jossa hän elää… ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna päätetään asia tavalla tai toisella…

Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä tahansa…" Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.

— Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!

Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten: — Sinua onnistaa…

— Oletko kateellinen?

— Kaikkea muuta… saakeli soikoon!

— Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, — sanoi Ilja.

— Hyvä on niinkin! — jurosti hymähti Paavali.

— En sano sitä kehuakseni, — virkkoi Ilja, hiljaa — vaan, totta puhuen, oikein hävettää, jumalauta!

Paavali katsahti ääneti häneen ja painoi taas päänsä alas.

— Tahdon sanoa sinulle erään seikan… yhdessä olemme kestäneet surut, yhdessä jakakaamme ilotkin.

— Hm! — murahti Paavali. — Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa iloja kuin naista…

— Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan perustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta… ja paljonko maksaa… Rahat saat minulta…

— Mitä sinä puhut? — huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

— Totta se on, usko sinä vaan! Minulta saat rahat!

Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta. Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:

— Ei, siitä ei tule mitään… Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi kumealla, vapisevalla äänellä:

— Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta… Mutta mitään pajaa en tahdo… olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän… Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin itselleni työtä jossakin pajassa…

— Tyhmyyksiä! — virkkoi Ilja. — Parempi kai olisi olla itse isäntänä…

— Mikä isäntä minusta olisi? — huudahti Paavali hilpeästi. — En osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut sellaiset hommat eivät sovi minulle… Minä, veliseni, tiedän, mitä isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti siaksi muuteta…

Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:

— Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia… olet yhtä suonikas ja laiha… Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria… Tule sitten huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan… Minä pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa…

— Hyvä on! Kiitos, veli!

— Millainen on suhteesi Jaakkoon? — Samanlainen kuin ennenkin… emme oikein sovi… — vastasi Paavali hymähtäen.

— Hän on onneton… — sanoi Ilja miettivästi.

— Onnettomia olemme jokainen… vastasi Paavali, olkapäitään kohauttaen. — Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan täysijärkinen…

— Nyt menen…

— Mene…

Ja kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä vielä kerran:

— Kiitos, veli!

Ilja nyökäytti hymyillen päätään hänelle.

Jaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään vuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut, kun Ilja tuli hänen ääreensä:

— Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, — sanoi hän alakuloisesti Iljalle.

— Sepä hyvä! — vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen… ja puhuikin hän niin outoja asioita…

Jaakko katsahti moittivasti häneen ja oli vaiti.

— Voitko paremmin kuin ennen? — kysyi Ilja.

— Voin… — vastasi Jaakko huoaten. — En saa edes sairastaa niin paljoa, kuin mieli tekisi… Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken tuon saan minä vielä kerran niskoilleni…

Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti häntä siitä.

Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia, täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.

— Kunpa saisi kuolla! — sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. — Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa kaikki olla toisenlaista… erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt… Ei ole melua eikä hälinää… Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta, valoisaa… — Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:

— Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat selittää kaikki… — Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka heijastui jostakin esineestä.

— Tiedätkö, että… — alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:

— Etkö ole tavannut Mashutkaa?

— E-en…

— Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!

— Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta ajattelemista…

— Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä…

Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka pää oli siteissä:

— Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu…

Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään pieluksella.

— Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin — vaan en saa kuolla… Kun tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa; silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle…

Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti toveriinsa ja jatkoi:

— Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja sydän raudasta… ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään ajattelematta, omastatunnosta välittämättä…

Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän rypisti silmiään.

— Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, — kun vaan liikahdankin, säryn palasiksi.

— Sinä valitat mielelläsi! — sanoi Ilja epämääräisesti.

— Entä sinä? — kysyi Jaakko.

Ilja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi, huomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:

— Kaikkien meidän on vaikea elää. Otetaan esimerkiksi Paavali…

— En pidä hänestä, — sanoi Jaakko, rypistäen silmiään.

— Miks'et?

— Muuten vaan… en pidä…

— Mutta minä pidän…

— Älkäämme puhuko enää siitä…

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä…

— Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla äänellä:

— Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!…

— Ole huoleti! — sanoi Ilja.

Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia, häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän, kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi myös palkkio hänen hyväilyistään…

Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi, ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin ulkopuolelle, — hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:

— Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt? Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut. Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille…

Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:

— Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet kuoleva nälkään kuin koira!…

Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, — ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen. Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, — kuului siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän keskellä pimeässä, laulamaan…

Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua. Ilja lakkasi laulamasta, — tuo haju herätti hänessä rakkaita muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille, notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut. Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi, hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien alle…