Front matter (continued 2)

"Jollen olisi kuristanut kauppiasta… olisi minun nyt hyvin hyvä elää…" — ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:

"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun onnettomuuteni, vaan ei syntini".

Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.

"Yhdentekevää", — mietti hän, — "vaikkei kauppiasta olisi ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille. Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa…"

Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa, huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä heittämättä… Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän tuijotti rotkoon ja ajatteli:

"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt… koko elämä hymyili minulle… ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta… Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää, käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan, että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään… tai kenties paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien mukaan?"

Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja se teki hänet vielä surullisemmaksi… Rotkosta kuului jyrähdys: arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen… Kylmä kosteus hulmahti hänen kasvoillensa… Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui pimeys hänen sieluunsa.

"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse vetäytyä syrjään, elämään rauhassa… Minäkin tahdon nyt vetäytyä kolooni… Missä on tosi, oikea elämä?"

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys…

Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, — siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan… Mutta ulkonakaan ei hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan valkosiin puettuna.

— Sulkekaa ovi pian! — sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei tuntenut. — On kylmä… olen riisuutunut… mieheni ei ole kotona…

— Suokaa anteeksi, — mutisi Ilja.

— Kuinka tulette myöhään! — Missä olette ollut?

Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan… hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:

— Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä sinulle lähempänäkin… kauan jo on ollut… rakas, kaunis, vahva poikani!

Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen ja kantoi keveästi huoneeseensa…

Aamulla heräsi Ilja pelkomielellä.

"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" — mietti hän, heti kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää ajatellessaan poliisitarkastajaa.

"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen minusta… Mutta loukata häntä syyttä… ja loukata lisäksi niin verisesti…" — ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.

"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" — kysyi hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea, kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.

"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen itserakkautensa. — "Hävettää minua kyllä… mutta enhän minäkään ole kivestä… enhän voinut ajaa häntä pois"…

Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut. Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:

"Taas olen joutunut takaveräjälle… Tahdoinko sitä? Kunnioitin häntä… koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä… ja näin sitten lopultakin kävi…"

Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:

"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut…"

Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan, sanoi vaimolleen:

— Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin ruokahaluaherättäviltä… Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle palkkioksi sitten marmelaateja.

— Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi… — sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.

— Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!

Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se inhottavalta ja naurettavalta.

Niin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi Tatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi hilpeästi:

— Suutele minua pian, — minulla on kiire!

Ilja virkkoi jurosti hänelle:

— Mutta vastikäänhän te suutelitte miestänne!

— Mitä nyt? "Te!" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!… — huudahti tyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään uutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:

— Mustasukkainen, — se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat kiihkeästi…

— En sanonut sitä mustasukkaisuudesta.

— Hiljaa! — komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien kädellään hänen suunsa…

Kun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen eikä voinut pidättyä sanomasta:

— Kyllä sinä olet rohkea… oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko ihan miehensä nenän alla!

Tatjana Vlasjevnan vihertävät silmät välähtivät vihasta ja hän huudahti:

— Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä! Luuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä? Vain rumat ja sairaat… Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin rakkausseikkailussa…

Koko aamun "valisti" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja, jolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja punanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä kevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen lihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan huoneeseen.

— Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta saattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän pitäisikin hänestä. Ja lisäksi — eihän mieskään paljon välitä pettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu… Samoin naisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain — mieheni, mieheni, mieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan siten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä. Löytyy monenlaista sahtiakin… tavallista sahtia, baijerilaista-, katajanmarja-, karpalosahtia… Ja tyhmää on aina juoda tavallista sahtia…

Ilja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi ollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin vastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui hänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet liikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä liikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen, joka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle, yksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut yksinkertaisempi… Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan sanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi surulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän miettivästi:

— En odottanut tapaavani teidän puhtaassa elämässänne sellaisia tapoja…

— Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja ihmiset tahtovat vain yhtä — elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää ihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen tarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä. Kellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella on luonnon antama voittolippu — kauneus. Kauneudella voidaan paljon voittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi kauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä, on kurjaa… Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua, Mutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi perustamiseen… Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden paistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy ajan oloon ikäväksi!… Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella sinua…

Hän katsahti veitikkamaisesti Iljaan ja kysyi:

— Eikö se ole sinusta vastenmielistä?… Miksi katsot minuun niin vihaisesti?

Ilja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna astui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi uteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.

— En ole vihainen, — virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa hohottaen:

— Etkö? Oh, kiitos siitä!… kuinka hyvä olet!…

— Ajattelen, näes, — verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, — että taidat puhua totta… vaan kuitenkin pahasti…

— Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!

Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta, hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä selville, mistä se johtui.

Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:

— Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö ja anna ruo'an maistua!

Ilja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:

Kiitos, Kirik Nikodimovitsh, — te olette todellakin hyvä ihminen!

— Mitä joutavia! — huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan! Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta kenties saisit kiitellä minua!… Mutta poliisimestaria ei minusta tule… ja luultavasti heitän koko alan… Rupean kenties jonkin kauppiaan prokuristiksi… siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa…

Tatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin luona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista vastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien vaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä paljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa puodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan tottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan. Rakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen hyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet häntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät ne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena. Aamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun tämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse tuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita "elämästä". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin ne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet mitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana huvituksena olisivat aviorikokset olleet.

— Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei tahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä avuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana Vlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:

— Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin puheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja viekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi hänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa aivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä vallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen miehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin tunnen, — mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä…

Tatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat keskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten rouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit, raskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.

Ilja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa ihmiset elivät kuin madot.

— Hyi! — sanoi hän väsyneesti. — Löytyykö sitten missään lainkaan puhdasta, oikeata?

— Mitä oikeata? Mitä tarkotat sillä? kysyi Tatjana Vlasjevna kummastellen.

— Oikeata ja kunnollista! — huudahti Ilja vihaisesti.

— Mutta tottahan olen puhunut!… En minä sitä omasta päästäni…

— En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä maailmassa, vai eikö?

Tatjana Vlasjevna ei ymmärtänyt häntä, vaan nauroi hänelle.

Välistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät omituisesti kiiltäen, kysyi hän:

— Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on nainen!

Sitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti rakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi moittivasti:

— Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä… Miehetkään eivät kerro toisilleen sellaista…

Eräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät parhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen Matitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään pöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.

— Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, — sanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.

— Hyvää iltaa! — sanoi tuo "rouvashenkilö", vaivalla nousten penkiltä.

— Kah! — huudahti Ilja. — Vieläkö olet hengissä?

— Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö… — vastasi kumealla äänellä Matitsa.

Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:

— Pian tulee loppu minusta… Jalat rampautuvat päivä päivältä yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää hankkimaan itselleni elatusta… Silloin on kuolema edessä.

Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.

— Mitä naamastani katsot? — sanoi hän Iljalle. — Luuletko, että minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä…

— Kuinka elätät itseäsi? — kysyi Ilja.

— Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla… — honotti Matitsa tyynesti, kuin vetopasuuna. — Erään asian tähden tulin luoksesi… Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne…

— Haluatko teetä? — ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta, voimakasta ruumistaan.

— Pesköön pirut häntiään teelläsi… vaan minulle anna viisikopeekkainen!… Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!

Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki inhottava haju.

— Mitä varten? — kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka hän kerran loukkasi häntä.

— Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi rikastuessasi?…

— Muistan kyllä, muistan! — sanoi Ilja nopeasti.

— Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen elämänsä tullut siitä paremmaksi?

— Kuinka hän voi?

Matitsa pudisti päätään ja sanoi lyhyeen:

— Ei hän vielä ole hirteen mennyt…

— Puhu suoraan! — huusi Ilja vihaisena. — Mitä minusta pistelet? Sinä itse möit hänet kolmesta ruplasta…

— En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni… virkkoi Matitsa tyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti kertoa Mashasta.

Hänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei päästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua huoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on ukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa, jota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen kanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle… kumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo kahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla tuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin ruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!

— Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan asemaan! — virkkoi Ilja synkästi.

— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, — sanoi Matitsa puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.

— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin päinvastoin… Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin, jollekin rikkaalle… Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet ja muuta… Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit… ja elää, kuten muutkin…

— Mutta miksi olet tullut tänne? — kysyi Ilja.

— Asuthan sinä poliisimiehen luona… Sano hänelle, etteivät he ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi… Kenties hän onnistuisi pääsemään jonnekin…

— Senkö tähden todellakin tulit?

— Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan…

— Kyllä olette väkeä! — huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?…

Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten jalkojaan, yskien ja voihkien.

Hyvästi!… Luultavasti emme enää näe toisiamme… pian tulee loppu minusta… mutisi hän. — Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja rikas!… Kiitos, kiitos!…

Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja syleillen häntä kysyi nauraen:

— Tuoko oli ensimmäinen rakkautesi, niinkö?

— Kuka? — kysyi Ilja pitkään, syventyneenä ajattelemaan Mashaa.

— Tuo akka?

Ilja irrotti rakastajattarensa kädet kaulastaan ja sanoi synkästi:

— Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän huolta siitä, jota rakastaa…

— Ketä hän sitten rakastaa? — kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen kummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.

— Odotahan, Tatjana, — virkkoi Ilja, odotahan! Se ei ole leikinasia…

Hän kertoi lyhyesti Mashan kohtalon ja kysyi:

— Mitä on tehtävä?

— Ei siihen voida mitään tehdä! — vastasi Tatjana Vlasjevna, kohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä kenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä…

Ja arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee lait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana Vlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä vaatimuksiin.

— Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa. Mies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko omaisuus joutuu hänelle… Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan, nuoren lesken… vai kuinka?

Hän nauroi ja alkoi taas tosissaan neuvoa Iljaa:

— Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen tuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle… saattavatpa sinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja… esimerkiksi se, joka lainasi sinulta rahaa… laiha… ilkeäsilmäinen… Mikä sen nimi olikaan?…

— Gratsheff…

— Niin… Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on: Gratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat sukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff! Tyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff… Kerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja uhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen asunnostaan…

Ilja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään, ja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti Petruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina estäisi häntä elämästä rauhassa…

* * * * *

Vihdoin toteutui Lunjeff'in unelma.

Mieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin takana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin riveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän järjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista, saippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä, kaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana ja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja levitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien ja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja kaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla kopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli äkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen ja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän ei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia…

Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin, harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.

— Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, — oli hänellä tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja hienoja…

Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä, puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää, tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille kaikenlaisia ikävyyksiä.

Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään ostajia.

— Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä ollaksesi, — neuvoi hän apulaistaan. — Kirjan ääressä kuluu aika pian, ja hauska on lukea…

Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti, huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:

— Minua on todellakin onnistanut… Olkaa kärsivällisiä! Toivottavasti onnistaa pian teitäkin…

Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa. Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa, koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.

Silloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.

— Gavrik! Mikä on isäsi?

— Hän on kirjeenkantaja…

— Onko teidän perheenne suuri?

— On kyllä! Meitä on paljon. Toiset ovat suuria, toiset pieniä.

— Kuinka monta on pientä?

— Viisi. Suuria on kolme… Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä — teillä, Vasili — Siperiassa, — Vasili on telegrafistina, ja Sonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa kuukaudessa. Sitten on vielä Mishka… Hän on vanhempi minua, mutta hän käy vielä kymnaasia…

— Mutta teitähän on sitten suuria neljä eikä kolme…

— Kuinka niin? — huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua… Ja suuria ovat vain ne, jotka tekevät työtä.

— Oletteko köyhiä?

— Tietysti! — vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle tulevaisuussuunnitelmistaan.

— Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja minäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen… Heti, ennen muita, ryntään vihollisten kimppuun ja anastan lipun… Samoin teki setänikin, josta sitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa…

Ilja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan hänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa nenäänsä.

Iltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen puotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen vieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.

Gavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin makaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan parikin tuntia.

Kaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden asunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna neliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella puolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli hän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti ikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa kohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti "Ihmisen eri ikäkausia" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli ennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta, kymmenen kopeekan, hinnastaan.

Ihmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille holvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi Herra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen Aatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista. Ensimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu punasilla kirjaimilla: "Ensimmäiset askeleet". Toisella näkyi lapsi, joka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: "5 vuotias — leikki". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana lähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri kädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: "Suorittaa velvollisuuttaan". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta vuotias, — yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko toisessa kädessä… "sulhanen". Sitten on hänelle kasvanut parta, yllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo paksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän kättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo käärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla istuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä lasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat siistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä. Siinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat alenemaan, — hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä hänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: "Talouspuuhia", ja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana talutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden vanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana seisoo, viikate olkapäällä, kuolema…

Istuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä oli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja yksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen kirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu, että taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi ihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua katsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä aina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä esteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle portaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa, nai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön…

Teekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi katsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät. Tähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää…

"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, — mietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan tarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia… Ja jos vanhana nai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi…"

Teekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo yksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, — se muistuttaa hyttysen ininää ja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön torvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa liian hiljaista… Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä, joita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä ihmisiä, — hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, — vaan nyt ympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä olevankaan.

"Miksi täytyy kuolla?" — kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen mieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle… Ja hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee kuolemaa, ja Jaakon sanat: "Olisi hauskaa kuolla…"

Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada ajatuksensa toisaalle.

"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton kysymys hänen mielessään.

Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten kuuluu puodista outoja ääniä… Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona, maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in näköinen, — yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka… Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät…

Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella, että elämässä täytyy löytyä oikeutta, — se tahtoo sanoa, että ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään. Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon… Sitten riisuutui Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa nähdä siinä jotakin… Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle. Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi, muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali, likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia, juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:

— En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani Onnenlintu… ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä kaiket päivät… ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä on ikävää… sen hyvin käsitän… Jospa meillä olisi edes lapsia…

Ja Gratsheff huokasi raskaasti…

Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja, Gratsheff vastasi nauraen:

— Kyllä, sormella taivaslakeen… Hiiteen koko runous! Mistä meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä… teenpä mitätahansa… Siinä on nykyisin runoni… hah, hah, haa! Kun edes olisimme yksimielisiä… mutta nyt on asianlaita se, että minä tahdon näin, hän tahtoo niin… N-niin, raskasta on hänen olonsa…

— Entä sinun? — kysyi Ilja.

— Samoin minun… juuri sentähden… Kunpa voisin hankkia hänelle hauskuutta… hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin kaikki muuttuisi toisenlaiseksi… Hullu minua, kun en ole ryöstänyt jotakin rikasta kauppiasta… Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän. Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua… ymmärrän sen hyvästi… Raskasta on hänen olonsa…

Ja äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.

Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari, kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in talossa ja Jaakosta.

— Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu. Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin. Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa, raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian hänestä lopun tekevät… Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä… Minun mielestäni yrittelee hän turhia… kyttyräselkää ei huolita paratiisiin!… Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa ohjaksista kuin hevosta — on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan, nimittäin vaimoni ja Matitsa… Hän kyllä juopottelee, vaan miksei hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja…

— Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.

Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, — oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta, Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän sanoi hämillään hiljaa:

— En tiedä hänestä mitään… Hrjenoff on suoraan sanonut minulle, etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään… Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita ryyppyyn!…

— Loppuasi kohden kuljet, Perfili, — sanoi Ilja säälien.

— Se on varma se, — myönsi suutari rauhallisesti. — Mutta moni tulee kuoltuani kaipaamaan minua! — vakuuttavasti jatkoi hän, — sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat… mutta minä vaan laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä kidutetaan… Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin ihmisiä!

Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka, mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista. Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja, hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja, jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:

— Muulla en voi sinua auttaa… Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään Vjeran…

— Hylätä häntä en voi, — virkkoi hiljaa Paavali. — Se hylätään, jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle… ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta… Ja kenties en rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle silloin jäisi?… En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä luovun.

Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän puristi nyrkkiään.

— Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? — kysyi Ilja miettivästi.

— En ole huomannut…

— Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?

— On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta… Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää tulevan minunkin osakseni…

— Et ole millään autettavissa! — sanoi Lunjeff, tuntien jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa, samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:

— Minä tiedän, etten ole millään autettavissa… Ja kuka tahtoisi auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene… ja kuole sitten, — piru vieköön!

Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa ennustavalla varmuudella:

— Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi… Mutta minä sanon sinulle — löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut työnnetyksi pois täältä…

— Ei toki, — sanoi Lunjeff hymyillen, — kyllä minä puoleni pidän! Ei ole helppo minunlaistani saada hengiltä…

— Luuletko, että koko ikäsi näin pidät kauppaa?

— Tietysti!

— Kukistetaan sinut! Tai sitten itse heität…

— Odota sinä vaan sitä! — nauraen virkkoi Ilja.

Mutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa kasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:

— Sanon sinulle — heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että voisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan varmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle…

— Mutta minkätähden? — kysyi Lunjeff kummastuneena.

— Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten… Sinä olet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan… On ihmisiä, jotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten yht'äkkiä kumsis!

— Mitä — kumsis?

— Kaatui ja kuoli…

Ilja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja käsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.

— Se on lorua! — sanoi hän.

— Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen mieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan Tatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi hänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta ryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän kuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen yhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.

— Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että huomaamatta pääsisit taskuuni? — oli hän ajatuksissaan sanovinaan Tatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin rahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen. Sen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli ennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina oli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen hyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:

— Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön… Mutta hän oli vaan nauraa hohottanut vastaukseksi.

Tatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin että Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:

— Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei teikäläisten elämä ole minkäänarvoista!

— Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! — sanoi Tatjana Vlasjevna ja kohautti olkapäitään.

— On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä, yöllä — himokasta elämää… Se ei ole niin kuin pitäisi…

— Kuinka yksinkertainen olet! — huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen! — Kuuntele sitten…

Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta, säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten sen sydämettömyyden ja likaisuuden.

— Onko tuo sitten hyvää? — kysyi Ilja.

— Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin olisi, olisi ikävä.

Välistä neuvoi hän myös Iljaa:

— Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja. Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat… Sitä paitsi pitää sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.

Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut, kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:

— "Isä meidän, joka olet taivaissa… kuului seinän läpi hänen äänekäs, nopea kuiskeensa. — Anna meille jokapäiväinen leipämme ja anna meille anteeksi syntimme…" Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi, vetoa käy jalkoihin…

— Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? — kysyi Kirik unisesti.

— Hiljaa, älä häiritse minua!… Ja uudestaan kuului nopeaa, huolestunutta kuisketta:

— Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle, Kirikille, Serafimalle…

Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta, vaan totutusta tavasta.

— Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.

— On sekin kysymys! — huudahti tämä hämmästyneenä. — Tietysti uskon! Minkätähden sitä kysyt?

— Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua hänestä… — sanoi Ilja hymyillen.

— Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton…

Ja haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:

— Hän antaa anteeksi kaikki… Hän on armollinen…

Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä… Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän vastannut, jos häneltä jotakin kysyi…

Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, — mietti hän. — Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. — Mutta hänhän on kuin minun vaimoni… suutelee ja hyväilee minua… Kirottu kissa! Noin voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö…"

Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.

Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti; hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko… Suurien tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:

— Olkaa hyvä ja istuutukaa!

— Kiitos! — sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui. Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt, hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän veljelleen:

— No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies, joka hyökkää vihollista vastaan.

— Kuinka ankara on sisaresi! — sanoi Ilja kerran Gavrikille.

Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:

— Niin, kyllä hän on… Mutta hän tekeytyy…

— Minkätähden tekeytyy hän?

— Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin minkäkin näköiseksi…

Gavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana Vlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.

"Sellaisen vaimon kuin saisi… Hän on varmaan sielukas…"

Kerran toi tyttö tullessaan paksun kirjan, ja sanoi veljelleen:

— He! Lue… Se on hyvin hauska…

— Mikä se on? Saanko luvan katsoa? kysyi Ilja kohteliaasti.

Hän otti kirjan veljensä kädestä ja ojensi sen Lunjeff'ille, sanoen:

— Don Quixote… Kertomus eräästä hyvästä ritarista…

— Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, — sanoi Ilja rakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:

— Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen kirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä suojellakseen onnettomia, sorrettuja… miestä, joka aina oli valmis uhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, — ymmärrättekö? Kirja on kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot, jolloin se on kirjotettu… Se on luettava tarkasti, miettien.

— Niin aiomme sen lukeakin, — sanoi Ilja.

Oli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi siitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi kuivasti:

— En luule sen teitä huvittavan…

Ja sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani erityisen painon sanalle "teitä", ja se harmitti häntä. Sentähden sanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:

— Nyt ei ole aikaa lukea…

— Mutta eihän ole ostajia? — väitti vastaan Gavrik, sulkematta kirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat tuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän harmissaan:

"Kylläpä olet olevinasi!"

* * * * *

Aika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja teki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat äärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja lähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi liikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut poistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi oli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa päästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa kävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen suhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi, tarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui Iljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta hyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena, vallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä liikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän kutsui mielessään "kirotuksi siveettömyydeksi".

Toisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä olevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka kävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen pukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella prokuristintoimellaan.

— Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja, — se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä… hoh, hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, — oletko kuullut? Se on hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet… hänen laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan vieraita vastaan, lyömään korttia… Siitä tulee, kissa vieköön, hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin… meitähän pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä tulee kulut vieraista maksetuksi… hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!

Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:

— Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä on tyttöjä sanon sinulle, reippaita… tuoreita… oikeita luonnonlapsia… Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!

Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille. Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.

— Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa, maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.

— Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? — kysyi Ilja.

— Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, — vastasi Kirik, viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää, hoh, hoh!

— Me miehet olemme luodut kukoiksi… Mutta kuinka on sinun laitasi, poikaseni… eikö sinulla ole sydänkäpystä?

— Tunnustan itseni syylliseksi! — sanoi Ilja nauraen.

— Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen…

— Ei, ei hän ole ompelijatar…

— Jokin kyökkipiika sitten? Sekin kelpaa…

Ilja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi kyökkipiian olemassaolosta.

— Vaihtele niitä, vaihtele niitä, — neuvoi hän Iljaa, kuten asian ymmärtävä konsanaankin…

— Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar? Enkö ansaitse parempia? — kysyi Lunjeff naurunsa välistä.

— Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen asemaasi, paremmin kuin muut… Myöntänet kai, ettet sinä voi olla rakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!…

— Mutta miksen?

— Onhan se selvää… En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan kuitenkin yksinkertainen mies… talonpoika, niin sanoakseni.

— Mutta jos se kuitenkin on hieno nainen… nauroi Ilja.

— Velikulta! — huudahti Kirik myös nauraen.

Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan, tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä, parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi… Ja Jaakko oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea, ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin hän.

Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville, mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä, jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.

Kerran sanoi Ilja hänelle:

— Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta…

— No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? — kysyi hän, katsomatta häneen.

— Se miellyttää suuresti minua!… Se on hyvin naurettava… Mies oli kummallinen ihminen…

Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat, ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.

— Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi tyttö painavasti.

Ilja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.

— Olen oppimaton ihminen, — sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.

Tyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.

Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi kadonneen, — taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa, sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa, lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa… Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi, ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:

— Suokoon Jumala, ettet onnistuisi… sinä olet liian ahnas…

Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut ahnas, — hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka askeleella:

— Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua…

Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut kuristaa kauppiasta, — se oli tapahtunut itsestään — sanoi hän sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi". Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö, — mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:

— Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!

Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä… Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä siitä, että hän kidutti Mashaa…

Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta, ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta…

Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:

— Vjera on paennut…

Hän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen katseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet, vaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.

— Yksinkö vai jonkin kanssa? — kysyi

Ilja.

— En tiedä… Kolmatta päivää on hän jo ollut kateissa…

Ilja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja ääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt häneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin järkähtämätön päätös.

— Mitä olet aikonut tehdä? — kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei Paavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja, kääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:

— Työntää veitsen häneen…

— Taas tuo entinen juttu, — huudahti Ilja vihaisesti, tehden kädellään kieltävän liikkeen.

— Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. — Tässä on veitsi.

Hän otti poveltaan esille pienen leipäveitsen ja heilutti sitä ilmassa.

Mutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi sen tiskille, huudahtaen vihaisesti:

— Kuinka saattaa härkä varustautua aseilla kärpästä vastaan…

Paavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen silmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen koko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja sanoi halveksivasti:

— Tyhmä olet sinä!

— Oletko sinä sitten viisas?

— Voima ei ole veitsessä, vaan käsivarressa…

— Niinkö luulet!…

— Ja jos käteni väsyisivät… repisin hänet hampaillani kappaleiksi…

— Sepä olisi kauheata!

— Älä puhu minulle Ilja! — sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa. — Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua… Kohtalo on jo tarpeeksi minua härsyttänyt…

— Mutta ajattele ensin, hullu… — alkoi Ilja lempeästi kehottaen.

— Olen ajatellut yli kaksi vuotta… Kaikki on perinpohjin mietittyä… Muuten lähden tieheni… Ei maksa vaivaa puhua kanssasi… sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi minulle…

— Lopeta jo vihdoinkin nuo tyhmyytesi! — huusi Ilja miettien.

— Minun taas sekä sieluni että ruumiini on nälkäinen…

— Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä asioista! — sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. — Nainen on niille kuin elukka… hevonen! Tahdotko vetää minua? Hyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa ruoskaa!… Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on oma luonteensa…

Paavali katsahti häneen ja nauroi käheästi.

— Entä mikä minä olen? Enkö minäkin ole ihminen?…

— Mutta sinun kai täytyy olla oikeudenmukainen?

— Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! — huusi Gratsheff raivosti, hypähtäen ylös tuolilta. — Ole sinä oikeudenmukainen… onhan se helppoa sille, joka on kylläinen… Hyvästi!

Hän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja juoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen lakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.

— Paavali! — huusi Lunjeff. — Odota!

Hän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman taakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa hehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin edessä.

— Kuinka hän oli ilkeä! — kuului Gavrik sanovan.

Ilja hymähti.

— Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin luo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa olivat punaset.

— Vaimonsa, — vastasi Ilja ja katsoi poikaan.

Gavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja sanoi hiljaa, miettivästi:

— Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä… Mies oli räätäli… ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina…

— Sattuu sellaista… — sanoi Lunjeff, hitaasti ajatellen yhä Paavalia.

— Entä tuo äskeinen, — tappaako hän varmaan vaimonsa?

— Ole vaiti, Gavrik!

Poika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:

— Menevätkin mokomat naimisiin!… Iltahämärä oli jo tullut, puodin vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.

— On aika sulkea puoti… — sanoi Gavrik hiljaa.

Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat, yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa, pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika, joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään, kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:

"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä…"

— Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.

— Sule sitten…

Poika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko rämähtävän.

"Aivankuin vankilassa", — mietti Ilja.

Ystävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen sydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli hän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata Vjeran.

"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa… Olkoot vaikka hiidessä, mokomat… Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten elämää…" — ajatteli hän katkerasti.

Gavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan pöydän alla.

— Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? — kysyi hän äkkiä Iljalta.

Ilja katsoi synkästi häneen ja sanoi:

— Juo sinä… ja mene sitten makaamaan…

Teekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle pöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen huuto:

— Nifont! Ni-ifo-ont!

Äkkiä seisahtui tumma olento ikkunan eteen, ja arka, vapiseva ääni kysyi:

— Eikö Ilja Jakovlevitsh asu täällä?

— Kyllä, — huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi pihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään hänelle sanoa.

— Luultavasti se on hän! — kuiskasi Gavrik tarttuen oven hakaan.

— Kuka? — kysyi Ilja myös hiljaa.

— Hän, jonka se mies aikoi pistää kuoliaaksi.

Gavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento karttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän ovipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän seisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.

— Astukaa sisään, — sanoi Ilja lyhyesti, sillä hän ei tuntenut tulijaa.

Nainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin hänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät…

— Masha! — huudahti Ilja, hypähtäen ylös tuolilta.

Hän naurahti hiljaa, ja pantuaan oven hakaan, astui Iljan luokse.

— Etkö tuntenut… ettekö tuntenut… — virkkoi hän, jääden seisomaan keskelle huonetta.

— Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut äärettömästi!…

Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.

— Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet! — mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä tuijottaen hänen kasvoihinsa.

— Hän kun minua… — virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi…

Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.

— Oletko ollut sairas? — kysyi Ilja.

— E-en, — vastasi Masha pitkään. — Olen aivan terve… hän on tehnyt minut tällaiseksi…

— Miehesikö?

— M-mieheni…

Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä…

Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.

— Mene nukkumaan! — sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.

Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen häneen, osaamatta mitään sanoa.

— Niin… hän rääkkää hirveästi minua… — sanoi Masha. Hänen huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.

— Älä itke… — sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. — Koeta sen sijaan juoda teetä, kas näin… ja kerro minulle kaikki… Se helpottaa varmaan…

— Minua pelottaa, että hän tulee… sanoi Masha, pudistaen päätään.

— Kyllä hänet ulos ajamme! — sanoi Ilja.

— Hän on vahva, — varotti Masha.

— Oletko paennut hänen luotaan?

— Olen… Tämä on jo neljäs kerta… Kun en jaksa kärsiä enää, niin pakenen… Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai kiinni… ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi…

Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan, alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:

— Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa…

— Äh! — huudahti Ilja. — Mutta onhan sinulla kieli suussasi! Ilmota poliisille… sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen…

— Mutta hän on itse tuomari, — sanoi Masha toivottomasti.

— Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on… mitä höpiset sinä?

— Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi viikkoa yhtä mittaa… Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä ja häijynä… Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä… Katsohan…

Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä, kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.

— Pane röijysi kiinni, — käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:

— Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso… Ja samoin koko ruumiini on mustelmilla…

— Mutta minkätähden on hän näin menetellyt?

— Paljaasta häijyydestä… "Et rakasta minua", sanoo hän, ja sitten näpistelee…

— Mutta jollet sinä naimisiin mennessäsi enää ollut viaton?

— Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin aina… eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun… Ja nykyisin olen… sopimaton siihen… se tuntuu vastenmieliseltä…

— Ole vaiti, Masha, — pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui liikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.

Ilja vilkasi teekeittiön yli häneen ja toisti:

— Pane röijysi kiinni…

— En sinua kainostele, — vastasi hän soinnuttomasti, ruveten vapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.

Tuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi tuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:

— Ole hiljaa, Gavrjushka, ja makaa!

— Poikako se oli? — kysyi Masha.

— Poika…

— Itkeekö hän?

— Itkee…

— Pelkääkö hän?

— E-ei… häntä luultavasti säälittää…

— Kuka…

— Sinä…

— Katsohan vaan, — sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että piirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän juomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi hampaita vasten.

Ilja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö Masha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli vihaisesti hänen miestään.

— Mitä aiot tehdä? — kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

— En tiedä, — vastasi Masha ja huokasi. — Mitä voin tehdä?… Kun vähän saan huoahtaa… saa hän minut kiinni…

— Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. — Minkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä ihmistä!

— Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen… — sanoi Masha. — Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja pidellyt pahoin, kuten minuakin…

Lunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen huomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki mustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli levottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:

— Älä huuda… älä huuda! Voidaan vielä kuulla…

Iljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi, että tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista rääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.

— Hyvä, — sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, — otan itse asian huolekseni…

— Minä kyllä keksin keinon!… Tämän yön vietät minun luonani… kuuletko?

— Kyllä… — vastasi hän hiljaa, katsellen ympäri huonetta.

— Sinä rupeat minun sänkyyni… Minä menen puotiin makaamaan… Ja huomenna minä…

— Tahtoisin heti päästä vuoteeseen… olen niin väsynyt…

Ilja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja koetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti hymyillen:

— Olen niin naurettava… olen kuin juovuksissa…

Ilja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi lähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:

— Älä mene… istu luonani! Pelkään yksinäni — olen näkevinäni jos jotakin…

Ilja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen kalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän poispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon pyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä alas.

— Jashaakin kuuluu isänsä lyövän… Matitsa kertoi… Se näyttää olevan meidän kohtalomme… — mutisi Masha.

— On ne isiä! — pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. — Moiset isät pitäisi pistää pakkotyöhön… sekä sinun isäsi että Petrushka Filimonoff…

— Voi, minun isäni on niin heikko… hän ei kykene mihinkään…

— Jollei kykene lapsistaan pitämään huolta, ei pidä hankkiakaan niitä…

Kadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä laulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan huoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:

"Ken lumen alta pääs, on tunteeton…"

— Nukun varmaan, — mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä luonasi… niin rauhallisen rauhallista… ja kuinka kauniisti he laulavat…

— Niin, he laulavat… — sanoi Ilja katkerasti nauraen. — Toisia rääkätään, toiset laulaa hoilottavat…

"En antau, kun lumous on poissa"…

kuului tenorin korkeat, kirkkaat sävelet öisen hiljaisuuden läpi.

Lunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, — laulu ei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan rämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti pelästyneenä päätänsä ja kysyi:

— Kuka se on?

— Minä… Suljin ikkunan…

— Herran tähden… ethän vaan mene pois.

— En, en… älä pelkää!

Masha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta pieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, — kaikki teki hänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:

— Heti… oh!… heti…

Tahi hän ojensi kätensä Iljaa kohden ja kysyi:

— Kolkutetaanko?

Ilja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli uudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti pitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties Kirik'istä voisi olla hyötyä…

"Lisää, lisää!" — kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista innostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja Gromoff'ista kuului taas laulu:

"Aamunkoite valjasparin ruskein…"

Lunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään… Tuo laulu, iloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan, katseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja ajatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi yhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua tuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän kuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa, huutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat tahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi kummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka langennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella tarkasti ja mietti:

"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta? Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen… Ja täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty ihminen…"

— Hyvä! Hyvä! — kaikui pitkin katua.

Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle. Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla laulua langenneen naisen hautajaisista.

— Vasili… Vasilitsh… — mutisi Masha… — En tee enää toiste… Herra Jumala…

Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon, katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, — milloin yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa, naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista, ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät olisikaan laulaneet… Huvitellaanko surullakin?!

Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään, katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy. Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi nähdä Mashan!… Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:

— Ilja, Ilja!…

Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan…

* * * * *

— Ilja! Herää, ole hyvä… Hän avasi silmänsä ja näki Paavali Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan. Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.

— Kuule, Ilja!…

Paavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat keltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti jalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:

— Mikä hätänä?

— Hän on joutunut kiikkiin! — sanoi Paavali, pudistaen päätään.

— Mitä? Missä on hän? — kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja tarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:

— Vankilassa… Eilen, aamulla, kuuluu hänet viedyn sinne…

— Minkätähden? — kysyi Ilja äänekkäästi kuiskaten.

Masha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä. Puodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.

— Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa ruplaa… koko lompakon…

Ilja tyrkkäsi Paavalia olkapäähän ja poistui ääneti hänen luotaan.

— Tarkastuksessa löydettiin se häneltä… — sanoi kumeasti Gratsheff.

— No, sitten on asia selvillä, — sanoi Ilja katkerasti nauraen. — Ja kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse…

Kun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili hän ja sanoi hiljaa:

— Kunpa panisivat minutkin vankilaan… Paavali katsahti ensin häneen, sitten Iljaan.

— Etkö tunne häntä? — kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan tytärtä?

— Vai niin, — virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi poispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.

— Ilja! — sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen minun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin…

— Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi vaiko itsensä tähden… se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on veisattu…

Lunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut. Unisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn Mashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin, tuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.

— Minä tiesin, — sanoi hän verkkaan, ettei tuo… juttu saa hyvää loppua.

— Hän ei totellut minua, — virkkoi Paavali alakuloisesti.

— Niinpä niin! — huudahti Lunjeff ivallisesti. — Siinä se pulma onkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?

— Minä rakastin häntä…

— Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas tuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi…

— Oikeassa olet, — virkkoi Paavali huoaten.

Lunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut — Paavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle kiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.

— Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää… samoin hänkin… Mutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja kärsi puutetta… Luuletko, että se on oikein?

— Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? — kysyi Paavali hiljaa.

Se kysymys jäähdytti vähän Iljaa. Hän ei vastannut mitään.

— Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni, — virkkoi Paavali.

Puodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.

— Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?

— Hiiteen koko puoti! — huudahti Ilja kiivaasti. — Ei nyt osata tehdä hyviä kauppoja!

— Olenko minä tielläsi? — sanoi Paavali.

Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.

— Sinäkö? — huudahti Ilja. — Sinä et ole minun tielläni… eikä Mashakaan… vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä… sinun, Mashan, minun… Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!

Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan, katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä, katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:

— Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää, käsittämätöntä… Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin, tyyneen nurkan… niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei mikään ole sellaista, kuin tulisi olla… kaikki on vaivalloista, kiusallista… nöyryyttävää…

— Mistä sinä oikeastaan puhut? — kysyi Paavali, katsomatta häneen.

— Kaikesta! — huusi Ilja. — Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä… olkoon niin… Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää ihmisten lailla… viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää! En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta… syntiä, enkä muuta saastaisuutta… en tahdo! Mutta minä itse…

Hän vaikeni ja kalpeni.

— Entä sitten? — kysyi Paavali.

— Ei mitään… ei ole nyt siitä kysymys!… — mutisi Ilja.

— Sinä puhut aina itsestäsi… — huomautti Paavali.

— Kenestä sitten puhut sinä? — kysyi Ilja ivallisesti. — Sinä puhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu yksistään itsestäni, puhun kaikista… sillä ajattelen kaikkien asemaa…

— Lähden tieheni, — sanoi Gratsheff, nousten tuolilta.

— Kuule! — huusi Ilja. — Ymmärrä minua oikein äläkä suutu… Minäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan, suoriutuaksensa sortajasta…

— Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni… en ymmärrä mitään! Säälin Vjeraa… kaikki muu on minusta yhdentekevää… Mitä pitää minun tehdä? Sitä en tiedä…

— Et voi tehdä mitään! — sanoi Ilja varmasti. — Kun hän kerran on joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät todistukset…

Gratsheff istui taas tuolille.

— Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? — sanoi Paavali.

— Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin vankeuteen… Siinä kaikki… Mutta meidän täytyy hiukan siistiä itseämme. Sinun pitäisi peseytyä… ja samoin sinun, Masha… me menemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa meille teetä… Ole kuin kotonasi…

Masha hätkähti, kohotti päätään pielukselta ja kysyi Iljalta:

— Mitä sanoit… täytyykö minun lähteä kotiin?

— Ei!… Ihmisen koti on siellä, missä häntä ei kiusata… Tule, Paavali!

Kun he tulivat puotiin, kysyi Paavali vihaisesti:

— Miksi on hän luonasi? Kuinka kurjalta hän näyttää!

Lunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen kummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.

— Tuota vanhaa saatanaa? — kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä hymyilikin.

Ilja seisoi hänen vieressään ja tarkasteli puotiaan, puhellen:

— Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous… kaikenlainen säädyttömyys… siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista, vaan — saman tekevää! — arvellaan — Samassa joessa uidaan yhdessä kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee… Elä kuten kaikki muutkin! Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?… Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä…

— Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:

— Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea katuja, minne tahtoi… Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan, niin istui ja ihaili ympäristöä… Mutta nyt saa seisoa torjottaa täällä päivät päästään ja siinä kaikki…

— Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, — sanoi Paavali.

Ilja katsoi häneen mitään virkkamatta.

— Tulkaa! — huusi Masha heille.

Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:

— Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!

Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi auringonsäteitä…

— Istumme kuin hautajaisissa, — sanoi Ilja.

— Vjerkan hautajaisissa, — lisäsi Gratsheff.

Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti ja kauniisti…

— Toinnu nyt jo, — virkkoi hänelle Ilja hiljaa. — Ei kannata näyttää niin happamelta!

— Omatunto vaivaa minua… — sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. — Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?

— Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.

Gratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.

— Mitä katsot?

— Sinä olet häijy…

— Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? — huusi Ilja. Kuka on koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?… Yksi ainoa ihminen on kenties rakastanut minua… ja hänkin oli yhteiskunnan hylkiöitä… langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!

Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.

— Minä lähden kotiin… antakaa minun mennä, — sanoi hän itkien, ja painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.

Lunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti häneen.

— Miksi itket? — kysyi hän kiukkuisesta — En sinulle huutanut!… Sinä et saa lähteä minnekään… vaan minä lähden… Paavali jää tänne luoksesi… Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan… kuka siellä taas on?

Ovea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.

— Avaa! — käski Ilja.

Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi veljelleen:

— Gavrik, tule hetkeksi ulos…

Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen kasvoihinsa, että silmiä poltti.

— Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, — sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.

Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös vihaisesti isäntäänsä.

— Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, — jatkoi Ilja, vapisten itsensähillitsemisestä, — teitä kohdellaan kunnioittavasti… ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on teidän vastattava samalla tavalla…

— Älä suutu, Sonjka, — sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä, astuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.

Tuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina toisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali räpytti tylsännäköisenä silmiään.

— No, sano nyt jotakin, Sonjka, — huudahti Gavrik kärsimättömästi. — Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen lisäsi hän:

— He ovat niin omituisia!

Hänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja terävästi:

— Mitä tahdotte minulta?

— En mitään… vaan…

Mutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui askeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:

— Sallikaa minun selittää teille… se on, näettekö, meitä on tässä kolme ystävystä… oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä… ja te olette sivistynyt nainen…

Hän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista, vaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai hänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti hermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten hämillään ja vihoissaan:

— En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä… vaan jos teillä on aikaa… niin käykää sisään ja istukaa…

Ja hän väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä.

— Odota tässä, Gavrik, — sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen veljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali meni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja seisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka alkaa.

— Mitä teillä on sanottavaa? — kysyi tyttö.

— Asia on sellainen, — alkoi Ilja, huoaten raskaasti. — Nähkääs, — tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän on naimisissa… erään ukon kanssa… joka kohtelee petomaisesti häntä… Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen luotaan… minun turviini… Ajattelette ehkä pahaa meistä… vaan niin ei ole asianlaita.

Hän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa sekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin tahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö katsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi, vaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.

— Ymmärrän, — keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka menetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen tarkastaa… Tunnen erään lääkärin… tahdotteko, että vien hänet hänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä, on juuri hänen vastaanottoaikansa… Gavrik, kutsu ajuri tänne… Ja te esittäkää minut hänelle…

Mutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut, että tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen kasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan oli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat paisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä, yksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut huomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.

Tämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan luokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.

— Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö… Lääkäri on ystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen… siinä kaikki! Minä tuon teidät sitten tänne… No, rakas ystävä, älkää itkekö…

Hän laski kätensä Mashan olkapäälle ja tahtoi vetää hänet puoleensa.

— Voi… tekee kipeätä… — voihki Masha.

— Mikä teillä on? Lunjeff kuunteli hymyillen.

— Mitä ihmeitä se sitten onkaan! — huudahti tyttö liikutettuna, poistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmissään paloi vihan tuli.

— Kuinka kauhealla tavalla häntä on kohdeltu!

— Sillä tavalla meillä eletään! — huudahti Lunjeff kiivastuen. — Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun esittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in…

Paavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä tytölle häneen katsomatta.

— Medvjedeff, Sofja Nikonovna, — sanoi tyttö, katsoen tutkivasti Paavalin alakuloisiin kasvoihin. — Ja teidän nimenne on kai Ilja Jakovlevitsh? — kysyi hän Iljaan kääntyen.

— Aivan niin, — vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen kättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:

— Jos kerran olette sellainen… se on, jos olette ottanut huolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on myös pulassa.

Tyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa, joissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä hänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle Vjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä tuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.

— Hän on sepittänyt runoja… mainioita runoja! Vaan tässä asiassa on hän kuin näännyksissä… Samoin myös Vjera… Luulette ehkä, että kun hän kerran on sellainen… siinä sitten on kaikki? Ei, älkää sitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan tapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!

— Mitä tarkotatte? — kysyi Sonja.

— Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös jotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin… Kaikki me olemme sisällisesti kirjavia… ihan kaikki!

— Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä. — Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää käteni, — puristatte liian kovasti!

Ilja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä, vaan kääntyi moittien Paavaliin:

— Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia… aina täytyy toimia, — joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä! Vjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä hankin teille… kuuletteko!… Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa, sillä hänet vapautetaan… siihen annan kunniasanani!

Hänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka joutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo. Masha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla uteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja Paavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli hänen huoneessaan.

— Jos te todellakin voitte auttaa, — sanoi Paavali vapisevalla äänellä, — niin auttakaa! En ikinä sitä unhota… Vaikken uskokaan onnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!…

— Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik kyllä neuvoo asuntoni…

— Minä tulen… En osaa kyllin teitä kiittää…

— Miksi kiittää? Meidän ihmisten pitää auttaa toinen toisiamme.

— Kyllähän ne auttavat!… — huudahti Ilja iroonisesti.

— Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien itsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko joukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:

— No, etkö jo lähde, lörpöttelijä!

— Heti! Masha, pukeutukaa!

— Minulla ei ole muita vaatteita, — virkkoi Masha arasti.

— Ei se tee mitään! Lähdetään… Tulettehan sitten illalla, Gratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!

Ystävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän poistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi Iljaan ja sanoi pää pystyssä:

— Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!

Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.

— Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit… se oli tyhmästi, vaan…

Hän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.

— Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt… niin luulin, että silloin puhui isäntä… mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.

Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:

— Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon tunnetta!… Olen hyvin iloinen… kaikki on käynyt niin erittäin hyvin! Niin äärettömän hyvin!

Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:

— Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.

— Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? — kysyi Ilja, pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. — Niin käyttäytyy oikea sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!

— Jalo ihminen, — vakuutti Gratsheff hymyillen. — Kauanko viipyi hän täällä? Lähes tunnin… eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.

— Hän välähti kuin tähti, hah, haa!

— Ja hän selvitti paikalla kaikki…

Lunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea tyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon ihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti häntä kohtaan.

— Voi kuitenkin, kun unhotin… — huudahti hän äkkiä surkutellen. — Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.

— Mitä unhotit? — kysyi Paavali.

— Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään… Sitä pidetään sivistyneiden kesken yleensä tapana… erityisen kunnioituksen merkkinä…

Gavrik venyttelihe heidän vieressään ja hänellä näytti olevan ikävä.

— Kuules, Gavrilka! — sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. — Sinulla on oikein kunnon sisar.

— Kyllä hän on hyvä tyttö! — vakuutti poika alentuvasti. — Teemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?… siinä tapauksessa läksisin kävelemään!

— Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!

— Minä lähden poliisikonttoriin, — sanoi Gratsheff, tullen taas synkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä…

— Mutta minä lähden kävelemään!

Reippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja vertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli parempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä. Hänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän kuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen, hänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä jonnekin…

Ja kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! — ajatteli hän hymyillen ja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli häntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes puhellutkaan hänen kanssaan…

Iljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen, rattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen edellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen katukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla korvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen: maukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!… Ja hänen perästään kulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira… Jyrinä, tärinä, huudot, jalkojen töminä… kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi. Ilma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla, sinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan kaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt erityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei hypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin ystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:

— Oletpa sinä komea poika!

Lunjeff hymyili hänelle.

Muuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen erästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:

— Se on liian vähän, rouvaseni, lisätkää viisi kopeekkaa…

Mutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo velikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika juoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä käytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja kannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa, melua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat viileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin ympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon tavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu kukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan siihen… Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon kultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä pyhimyssäteistön tavoin…

Astuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan kulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien lehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön varjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita, kömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä täällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä, joiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt. Kuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa, peittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot välkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja kainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen paremmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä, loisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen perhosparvi leikki ilmassa… hyttyset parveilivat äänettömästi… Ja joka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita, jotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä vastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään itseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja väreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää. Elämän on voitto kaikkialla ja aina!…

Lunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja hengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli kaikki hiljaista, rauhallista, — hän aivan kuin lepäsi henkisesti, mitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän pitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.

Hän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin kulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku oli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli rivi komeita, siroja rauta-aituuksia.

"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu", — luki hän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin tomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi. Tämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin, kahdeksankolmatta vuoden vanha…

"Niin nuori", — mietti Ilja.

Eräästä yksinkertaisesta, Valkosesta marmoripatsaasta luki hän:

"Maa yhtä kukkaa köyhemmäksi joutui, Yks tähti lisää loistaa taivahalla".

Lunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään jotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin, sulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi hautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä. Loistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin syöpyivät hänen sydämeensä:

"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh Poluektoff'in maalliset jäännökset…"

Hetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä, alkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon… Näkyvissä ei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua. Hiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:

— Ru-koil-kaam-me…

Ja syvä, aivan kuin tyytymätön, ääni vastasi

— Armahda!

Ja saattoi vielä erottaa tuskin kuuluvasti suitsutusastian helskähtelemisen.

Nojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä, katsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi päätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle otsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli, niin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun taskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.

Poluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli hakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta. Samassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa sarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika Eupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.

"Hänen ensimäinen vaimonsa" — mietti Lunjeff sillä pienellä aivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa tapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen kohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi hänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea sitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, — hän katseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti vakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:

— Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi, vanha saatana! Kuinka saatan elää?… ja se on kaikki sinun tähtesi! Ainaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi…

Tuo "sinun tähtesi" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki mielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen kuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän puri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa tuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään polttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet, inhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine kulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in, harmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, — ja pitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui, kaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle häntä. Hän hypähti pois puun nojasta, — hänen lakkinsa putosi päästä maahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään rahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen hengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään pakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä, astui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten vihasta, sylkäsi haudalle… Poistuessaan haudan luota, polki hän niin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille kipua!…

Kotiin ei häntä haluttanut mennä, — hänen mielensä oli raskas, ja kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta, mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan. Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:

— Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani…

Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:

— Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla paistettua sianlihaa!

— Onpas jo oppinut! — mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla, nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat ilmassa.

— Kas vaan! — huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä kuivasti yskien.

— Kuinka voit? — kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.

— Kuten näet… teen kauppaa…

— Panivat ikeen niskoillesi?

— Mitä saatoin tehdä?

Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä lyhyemmältä.

— Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, — sanoi hän, katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. — Haluaisin vähän puhella kanssasi… isäkään ei ole onneksi kotona… Menehän tuonne… niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa sijassani…

Hän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:

— Äitikulta!… Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne…

Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut, — vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.

— No, nyt olen hetkeksi vapaa! — selitti Jaakko iloissaan, astuen huoneeseen ja pistäen oven hakaan. — Haluatko teetä? Hyvä… Ivan, — teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos jotakin rinnastaan.

— Kylläpä sinä köhit! — virkkoi Lunjeff.

— Olen hiukan raihnas… Mutta kuinka olen iloinen jälleen nähdessäni sinut… Näytätpä aika hienolta ja komealta… Kuinka sinä jaksat?

— Minäkö? — vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee… Entä sinä itse?

Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja sisällyksetöntä.

— Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan… — virkkoi Jaakko puoli-ääneen.

— Isäsi imee veren sinusta…

— Nyt hän itse on joutunut kiikkiin

— Sepä oikein!

— Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!

"En anna ruplaa!… Ilman ole ystäväin!…"

lauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.

— Mikä laatikko tuo on? — kysyi Ilja.

— Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä ruplasta… Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa vieraille… Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo hän… Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta hauskaa saada soittaa…

— Hän on aika roisto! — huudahti Ilja!

— Hän on oikeassa… minusta ei ole hänelle mitään hyötyä…

— Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua edes viisi kopekkaa hengeltä… Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!

Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään milloin kaulaansa, milloin rintaansa.

Mutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:

"Pidin paastot tositöin, Harvoin kylläkseni söin. Tyhjät suolet nurkui myötään, Niill' ei ollut muuta työtä"…

— Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, — kysyi Ilja, kun Jaakon yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä kasvojaan ja vastasi:

— Hän ei asu täällä meillä… hänen esimiehensä ei muka sitä salli… kun tämä on kapakka… Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän kyllä on olevinaan… herrana pitää itseään… Hän käy täällä… enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään… hän tarvitsee paljon rahaa!

Jaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:

— Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta… sanoi harvinaiseksi, siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän ei siitä välittänyt…

Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.

— Nykyisin luen erästä historiaa, — sanoi Jaakko, — jonka nimi on "Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"… Se on hyvin hauska!… Entä sinä, luetko vielä?

Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla maan päällä… vastasi Lunjeff jurosti.

Jaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:

— Onko jotakin hullusti?

Lunjeff ei vastannut. Hän mietti — kertoako Jaakolle Mashan kohtalo vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä tavallaan:

— Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin… Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään… Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli olemassakaan…

Lunjeff joi ääneti teetään.

— Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja… Tuli sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla! Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan on hän ruvennut juomaan… Ja jokaisella on pahoista teoistaan tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna…

Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, — hän liikutti kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:

— Mitä sinä nyt odotat?

— Se tahtoo sanoa, mistä? — sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät suurina.

— Tulevaisuudelta mitä odotat? — toisti Ilja terävästi ja tylysti.

Jaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

— Mitä? — virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.

— Mitäpä minulla lienee odotettavissa? — hiljaa, häneen katsomatta, vastasi Jaakko. — Ei mitään! Kuolen… ja siinä kaikki. Ja että minä pian kuolen… siitä olen varma…

Hän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla kasvoillaan.

— Uneksin aina sinisestä… Ymmärrätkö, — kaikki on olevinaan sinistä… Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho — kaikki! On niin hiljaista… täydellinen hiljaisuus vallitsee! On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki liikkumatonta… ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti, väsymättä… kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen… Enkä voi käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni… Siniset unet ennustavat kuolemaa.

— Hyvästi! — sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.