Front matter (continued 3)

— Mihin menet? Istu nyt vielä.

— En, hyvästi. Jaakko nousi myös.

— No lähde sitten!

Lunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen kasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan hänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että se miltei vaivasi häntä.

— Miksi katsot minuun niin omituisesti? — kysyi Jaakko hymyillen.

— Anna anteeksi, veli, minulle… — sanoi Ilja verkkaan, luoden silmänsä maahan.

— Mistä?

— Muuten vaan… anna anteeksi…

— Olenko minä sitten pappi? — sanoi Jaakko hiljaa nauraen. — Ai, odotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta…

— Mitä?

— Hänenkin kohtalonsa kuuluu olevan kova…

— Niin kuuluu…

— Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu… vai kuinka?

Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta… Ilja irrotti kätensä… Jaakon käsi valahti voimatonna alas.

— Jasha, anna anteeksi…

— Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?

Ilja poistui mitään vastaamatta.

Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi. Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.

Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi, sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin hopeavaate, — tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet, vaan maa… millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet, ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä, läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen… Ja hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa… Mutta kiduttajat elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin…

* * * * *

Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän, jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran kysyi hän tältä:

— Huvittaako teitä olla kauppiaana?

— Ei erittäin, — vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, — vaan jollakinhan täytyy elää…

Sonja katsoi häneen totisilla silmillään tutkivasta.

— Täytyy elää… — toisti Ilja huoaten.

— Ettekö ole koskaan koettanut elää jollakin työllä? — kysyi tyttö.

Ilja ei ymmärtänyt hänen kysymystään.

— Kuinka sanoitte?

— Ettekö ole koskaan tehnyt työtä?

— Aina. Koko ikäni. Teen kauppaa… — vastasi Ilja hämillään.

Mutta tyttö naurahti, — ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka loukkasi Iljaa.

— Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? — kysyi hän nopeasti.

— Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä, tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut leikkiä.

— Ei suinkaan, — jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. — Työ on se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa… kun hän valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja… ymmärrättekö?

Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa, ettei ymmärtänyt.

— Mutta kauppa — mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään! — sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.

— Tietysti olette oikeassa, — sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti. — Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut… Mutta tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka sitten pitäisikään kauppaa?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, — kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.

Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.

— Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika, niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa, laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat oppinutta väkeä — muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori, ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä. Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa…

— Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä… — sanoi Ilja synkästi. — Hän on ylpeä…

— Hänkö ylpeä? — huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi… Heillä olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata…

— No, kuinka Mashutka voi? — kysyi Ilja.

— Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja hymyilee… Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan maidolla… Hrjenoff'ille käy huonosti… Asianajaja sanoo, että se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle… Ja mitä minun asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden käsiteltäväksi… Kunnon väkeä he ovat!

— Entä Sonja, mitä tekee hän? — kysyi Lunjeff.

Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista, jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.

— Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin, mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!… hän sähähtää kuin kissa.!.

— Se on minulle tuttua… — sanoi Ilja hymyillen.

Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta hänen luoksensa.

Seisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:

— Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa… Hänhän on köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan… Hänen täytyy siis olla hyvin hyvä… Mutta kuinka kohtelee hän minua… Miksi olen minä Paavalia huonompi?

Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut tiellänsä.

— Rakas ystävä, — sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja moittivasti, — täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat niinikään lopussa… Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa rihmaa… Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies kävi luonani… Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?

— Ei, — vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä yhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut rakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty poliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä harvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin ennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten tekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna siitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:

— Senkin häpeämätön irstailija… Etenkin oli hänestä vastenmielistä se, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa. Hän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen ylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli päätään ja torui Gavrik'ia.

— Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa leipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja kun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti kuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö…

Mutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta vallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin, saadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti hameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän puhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli jälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti hän ivallisesti Iljalle:

— Hyyppä hyppäsi nyt tiehensä…

— Niin ei saa puhua emännästä, — huomautti hänelle Ilja, vaivoin pidättäen nauruaan.

— Mikä emäntä hän on! — vastusti Gavrik. — Minun isäntäni olette te… Hän ei ole muu kuin hyyppä…

— Te ette neuvo poikaa, — sanoi Avtonomova usein Iljalle, — ja yleensäkin… täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina käymään haluttomasti, innostuksetta…

Lunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: "Kunpa edes nyrjäyttäisit jalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja…"

Hän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi olleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa ja Valamossa ja palaa pian kotiin.

"Saan lisähuvia", — mietti Ilja vihaisesti. "Luonnollisesti tahtoo hän päästä asumaan luokseni…"

Ja hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin, että hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut miettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar. Väsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi, osottaen päällänsä kammarin oveen:

— Onko tuolla vettä?

— Tuon heti sitä teille, — sanoi Ilja.

— Itse menen… Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes Lunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet seisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen päätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:

— Roskaa…

Lunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili, kuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.

— Brr! — Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui huoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.

Muutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita, ja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan, repii ja tahrii niitä.

— Ole torumatta, — sanoi Gavrik ynseästi.

— Rupeatko vielä sinäkin haukkumaan minua, kuten jo rouva tekee!

— Onko hän hyvin tottelematon? — kysyi Sonja Iljalta.

— E-ei erittäin — vastasi Ilja hyväntahtoisesti.

— Olen hyvin hiljainen, — suositti itseään Gavrik.

— On hän vähän liian sukkelakielinen, sanoi Lunjeff.

— Kuuletko? — kysyi sisar Gavrik'ilta, rypistäen kulmakarvojaan.

— Kuulen kyllä, — vastasi tämä vihaisesti.

— Se ei ole niin vaarallista, — sanoi hyväntahtoisesti Ilja. — Ihmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen maailmassa… Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.

Sonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi kuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.

— Aioin kysyä teiltä jotakin, — sanoi hän hiukan hämillään.

— Mitä?

Tyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja ei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:

— Jos olen teitä oikein ymmärtänyt, niin ette pidä kauppiaista?

— Enpä juuri…

— Minkätähden?

— He elävät toisten työllä — sanoi tyttö varmasti.

Ilja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan hämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti…

— Se ei ole totta, — huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot ja tulivat punasiksi.

— Paljonko maksaa teille tuo nauha? — kysyi hän kuivasti.

— Tuo nauhako?… Seitsemäntoista kopeekkaa… arshina…

— Paljostako myytte sitä?

— Kahdestakymmenestä…

— Siinä sitä ollaan… Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?

— En! — tunnusti Lunjeff avomielisesti.

Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan. Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti itseensä siitä.

— Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista ajatusta, — sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. — Mutta kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki…

Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi, paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, — kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat, vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja, joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.

— Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä… hän ei tee muuta kuin korottaa tavaran hintaa… Kauppa on laillistettua varkautta…

Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja, vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla ihmetteli hänen röyhkeyttään…

— Ei, niin ei asian laita ole! — keskeytti hän hänet vihdoin, tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. — Ei… niin se ei ole!…

Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi punasta läiskää.

— Väittäkää vastaan sitten! — sanoi tyttö tyynesti, istuutuen tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi leikkimään sillä.

Lunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.

— Väitän kyllä! — huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.

— Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin, ennenkuin pääsin tänne asti…

— Sitä pahempi… Mutta se ei ole vastaan väittämistä — sanoi tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja, jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.

— No, mitä arvelette? — kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten hymähti hän ja sanoi varmasti:

— Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden

— Enkö? — kysyi Ilja kaiuttomasti.

— Niin, ette! Mitä voitte väittää vastaan?

Hän hymähti uudestaan halveksivasti.

— Näkemiin asti!

Hän poistui pää pystymmässä kuin koskaan.

— Se ei ole totta! — huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin.

Ilja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi häneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.

— Mitä katsot? — kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli hänestä vastenmielinen.

— En mitään! — vastasi poika.

— Mene sitten kävelemään!

Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän voinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta, vaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän nojasi tiskiin ja mietti:

— Miksi loukkasi hän minua?… Mitä olen tehnyt hänelle?… Ilman muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu… Oikeudenmukaisuutta ei ollut… Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt… Mutta tulepas vielä kerran, niin saat kuulla kuultavasi…

Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.

— Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi…

Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.

— Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? — mietti hän, vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:

— Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen sulhasensa… Hänet tietysti nai jokin tohtori… asianajaja tahi virkamies… Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?

Hän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:

— Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas… ei hän tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä aamusta varhain iltaan myöhään?

Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän mietti:

— Tuo on petosta… Noinko sitten elävät ihmiset?

Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.

— Noinko sitten? — toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän toivottomasti:

— Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää… Puhdasta se on kyllä, vaan ilotonta…

Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.

"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon…"

Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa. Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle…

Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä, kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa. Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, — luultavasti nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja — vähensipä seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan, pysähtyen sitten yhdyttyään.

Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.

Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.

— Ai sinua, — mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.

Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti häneltä:

— Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?

— Terve olen, — virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi, mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.

— Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa, että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin nenäkästä, ärsyttävää.

— Minä olen tottunut loukkauksiin, — sanoi Lunjeff, katsoen hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää kylmyyttä.

— Oh, sinä leikit kanssani, — mietti hän. — Silität ensin vaan lyöt sitten! Mutta ei…

— En tahtonut loukata teitä…

Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä, niin ainakin Iljasta tuntui.

— Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti. — Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!

Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu, maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen verkkaan, lausui hän raakoja sanoja:

— Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne… ei tule kalliiksi… kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia… vaan kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?

— Mitä te puhutte? — huudahti tyttö hiljaa.

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.

— Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!

— Minä en ole herraskainen! — huudahti tyttö kovasti. Hänen veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti, katsoen vihaisesti isäntäänsä:

— Lähtekäämme, Sonjka!

Lunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:

— Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.

Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta, nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli tyytyväinen.

"Katsohan poikaa, millainen oli" — pyöri hänen päässään eristynyt ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen mielialansa.

"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" — mietti hän, hymyillen ajatuksissaan. "Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla…"

Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.

Mutta Tanitshka ei tullut, — koko päivän sai Ilja olla yksin, ja se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui, että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä. Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä, vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä. Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.

Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä. Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:

— Mikä olet olevinasi?

Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien päätään toivottomasti pudistaen:

"Hänkin on minua vastaan…"

— Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? — kysyi Paavali ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista, vaan hän ei siitä välittänyt.

Hitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:

— Tervehtisit ensin… ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on pyhäinkuva seinällä…

Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä, mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni väristen:

— On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit: ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä ajat hänet tiehensä… Voi sinua, kauppias!

Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan. Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:

"Tuli torumaan… Tyttö on kannellut hänelle… Loukkasinko sitten häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin…"

— Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää… ja kuitenkin sinä… uh! — sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. — He ovat jok'ikinen kunnon väkeä… ymmärtäväisiä… osaavat jok'ainoan oikeuden ulkoa… niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla hänen kanssaan… vaan sinä…

— Vaikene, Pashka! — sanoi Lunjeff hitaasti. — Mitä minua opettamaan rupeat!… Teen niinkuin haluan…

— Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita…

— Elän, kuten tahdon… Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja puhutte…

Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi, kuin itseltään kysyen:

— Mutta mitä osaatte te sanoa?

— Hän osaa vaikka mitä! — huudahti Paavali syvällä vakuutuksella, nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. — He tietävät kaikki!

— No, menekin sitten heidän luoksensa! — sanoi Ilja välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin, päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.

— Niin lähdenkin! — sanoi Paavali uhmaillen. — Lähden, sillä ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää… heidän seurassaan saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden… Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt… ihmismäisesti… Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?

— Älä kilju! — sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.

— Olet puukuva, sinä! — huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:

— Minulla ei ole antaa takaisin, — tuotpahan toisella kerralla…

Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa: Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin…

— Mitä arvelet? — kysyi Paavali vaativasti.

— En mitään, — vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.

— Mitä — en mitään?

— Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! — huudahti Ilja kärsimättömästi.

Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista, sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään kääntämättä.

"En taida olla terve", mietti hän.

Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi. Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen. Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:

— Antakaa almu, hyvä herra!

Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä. Rauta rämisee, — kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta, kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, — ilkeä, sähisevä ääni viiltää ilmaa…

— Vladimirilaisia kirsikoita! — huutaa laulaen katukauppias…

Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki pysähtynyt, — ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön, jolloin häntä painajainen vaivasi… ja monta samanlaista päivää ja yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:

"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä… Tällaista on vain alussa… vaan sitten totun… Yksin elän… yksin elän!"

Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen. Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:

"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?"

Ja sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:

"Turhaa on elämä…" Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin, ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä, niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet, — jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle, ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa ahdistuksessa.

Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:

— O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!

Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa…

"Koiria hyväilee… ei siis ole enää muita hyväiltävänä", — mietti Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan… Sitten Pashkaa, Mashaa…

"Kun minua tarvittiin, — niin käytiin… Piru vieköön teidät jokaisen!… Huomenna menen Jaakon luokse…"

— Koira-kultaseni! — kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.

"Kun edes Tanjka tulisi!" — mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.

Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien, että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä…

"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa… suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän…"

Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja — edessään seisoi kyttyräselkä.

— He-hee! — virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään pyörittäen.

— Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä auki!

Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin nyytiltä.

— Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!

Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen. Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi kumartaen:

— Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!

Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi, lujaksi.

— Sietäisipä peseytyä, — sanoi Terenti kovasti, tarkastellen huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. — Terenti oli suoristunut ja piti päänsä pystyssä.

— Kuinka voit? — kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä silmilleen.

Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.

— Entä sinä?

— Minäkö? Hyvin! — Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti hymyillen päätään. — Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää vettä, sanalla sanoen…

Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi kallellapäin kertomaan:

— Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona… kävin Valamonsaarella… ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin — Fafronjan luona Muromissa.

Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset, silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat satuja tai pyhimysten elämäkertoja.

Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen, hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät niiden lyönneistä.

— Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu… — puhui Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu teräslankaverkko.

— Tuolla myrhalla voitelevat he pyhiä päitään…

— Ni-in, — virkkoi Ilja pitkään. — No, entä… kevenikö sydämesi?

Terenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä Iljaan kääntyen:

— Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo vasten tahtoani tekemäni synti… Sanon vasten tahtoani tekemäni, sillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut tielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!… Tai mitä arvelet?

— Niin kai! — myönsi Ilja.

— Niinpä niin… mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni mieleni… Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi luokse… Tiedän olevani syntinen…

— Selvitit siis tilisi? — kysyi Lunjeff hymyillen.

— Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! — sanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.

— Entä omatuntosi, kuinka on sen laita?

— Mitä — kuinka?

— Onko se rauhallinen?

Terenti mietti, ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sitten sanoi hän:

— Se on vaiti… Lunjeff naurahti.

— Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina ihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.

Ilja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä puroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli pieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne, jolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä oleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet, niin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu oli tyhjä ja hiljainen, — vain sade rapisi ja purot lorisivat. Yksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu huokui kosteutta ja raskasta ikävää.

"Syksy tekee tuloaan", — välähti Lunjeff'in ajatuksissa.

— Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella? — sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.

— Liian on yksinkertaista, — huomautti Ilja synkästi, kääntymättä edes setäänsä päin. — Tehdään syntiä, rukoillaan — ollaan puhtaita! Aletaan taas tehdä syntiä…

— Minkätähden? Tulee elää nuhteettomasti…

— Miksi?

— Mitä?

— Sitä…

— Onko omatuntosi puhdas?

— Mitä väliä sillä on?

— N-noo… — veti Terenti moittivasti pitkään. Kuinka niin voit puhua…

— Puhunpa kuinka tahansa, — sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin setäänsä.

— Se on synti!

— No, vaikkapa syntikin.

— Saat rangaistuksen!

— En…

Sitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin. Kyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta vartaloa. —

Huuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi vihdoin pontevasti:

— Kuinka et? Saat kyllä!… Minäkin tein syntiä ja sain siitä rangaistuksen…

— Kuinka? — kysyi Ilja jurosti.

— Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää, yhtäkkiä…

— Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, — sanoi Ilja hymyillen halveksivasti.

— Älä hulluttele, — sanoi Terenti ankaralla äänellä.

— Niin, en pelkää! Mutta sittenkin on elämä minusta raskasta.

— Kas vaan! — huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. — Raskasta, sanot?

— Niin! Kaikki ovat minut hylänneet, kuten spitaalisen…

— Siinäpä onkin rangaistuksesi!

— Mistä? — huusi Ilja miltei raivosti…? Hänen leukansa vapisi ja sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.

— Älä huuda! — sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:

— Turhaan teit matkasi… mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat ryöstää, murhatakin saat — rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi… Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, — hän saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa!

— Ilja! — sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi. — Maltahan, älähän tulistu!… Istu!… Keskustelkaamme tyynesti kaikesta.

Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain valui…

— Mikä se oli? — virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.

Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.

— Laatikkoläjä meni hajalleen, — sanoi Ilja, sulkien oven ja palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.

Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken ääneti, alotti hän:

— Ei se niin ole… ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia sanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan hukutat itsesi… Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani kuulin muutamalta mieheltä… Kuinka paljon viisautta olenkaan kuullut!

Hän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja kuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän elää sedän kanssa.

Heidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista vuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä oli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in elämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, — pani teekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa päivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti on ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille. Suom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka muuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua; kertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli häntä ajatellen omia ajatuksiaan… Nykyisin kävi hän joka ilta kävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä kentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen mielessäänkin.

Viikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in luona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä häntä vaivasi? — hän vastasi kiireesti:

— Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki… puheltiin — n-niin!

— Entä Jaakko? — kysyi Ilja.

— Jaakkoko? Hän haluaa kuolla… Puhui hän sinustakin… Keltanen hän on… rykii…

Terenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja onnettoman näköisenä nurkkaan.

Elämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa kaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen mieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli kuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien; Matitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka katosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä Jaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä, päivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee katua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui puotiinkin lentämään sellainen lehti…

— Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme… — lauloi Terenti väräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.

Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P. Gratsheff".

"Ajatus kolkki kuin korppi musta Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta. Toiveet häipyivät aikoja pitkin, Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",

kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän "virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä tunki hänen sydämeensä.

"Ja sydän syttyi toivehin sykkimään, Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen…"

Lunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.

"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut höyhentävät!…" Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän äkkiä toisella tavalla:

"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin… tässä nyt tulin! Antakaa anteeksi…"

"Minkätähden?" — kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä sanomalla jurosti ja päättävästi:

"Hän ajaa minut pellolle…" Sitten luki hän kateellisesti ja vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.

"Se on ylpeä… Katsoisi sillä omalla tavallaan… eikä siinä auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen…"

Saman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera Kapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun kolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne, ja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:

— Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera vankilassa istuu!…

— Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, — kuiskasi Terenti huoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja huudahti:

— Ilja…

— Mitä?

— Petruha…

Kyttyräselkä hymyili surkeannäköisesti, ja vaikeni.

— Mitä? — kysyi Lunjeff.

— Ryösti minut puti puhtaaksi, — virkkoi Terenti alakuloisesti. Ilja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut sanaakaan, miettihän vain: "Niin pitikin…"

— Putipuhtaaksi ryösti…

— Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? — kysyi Ilja tyynesti. Kyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.

— Kymmenkunnan tuhatta, vai kuinka? — sanoi Ilja.

Terenti kohotti päätään ja virkkoi kummastuneena:

— Kymmenen!

Sitten huiskautti hän kättään, sanoen:

— Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta kuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!…

— Mutta ukolla oli enemmän kuin kymmenen tuhatta, — sanoi Ilja nauraen.

— Valetta!

— Hänhän itse sanoi sen…

— Mutta tokko hän osasi edes laskea?

— Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha… Terenti rupesi miettimään, ja uudestaan vaipui hänen päänsä alas.

— Paljonko Petruha jätti antamatta? kysyi Ilja.

— Noin seitsemänsataa… — sanoi Terenti huoaten. Vai yli kymmenentuhatta!

Lunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä huolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.

— Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä? — kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. — Olimmehan me ottavinamme kaikki… Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut… vai mitä arvelet?

— Ei puhuta siitä! — sanoi Ilja synkästi.

— Eipä siitä enää kannata puhua! — myönsi Terenti raskaasti huoaten.

Mutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä, kuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian ajatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, — kymmeniä, satoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi heidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän… Kostonajatuksistaan kiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, — hätkähti iskusta, katsahti setäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu puoliksi avoinna.

— Olen ajatuksissani, — sanoi hän synkästi Terentille, nousten pöydän takaa.

— Sattuuhan sitä, — myönsi kyttyräselkä epäluuloisesti.

Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat… Vaikkei Ilja nähnyt, niin tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä useammin teki hän itselleen kysymyksen:

"Kauankohan tätä jatkuu?"

Elämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan. Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen, kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.

Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:

— Onko hän teidän setänne?

— On, — vastasi Lunjeff lyhyesti.

— Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?

— Tietysti…

Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla, sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa, harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla, kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.

— Siellä oli pieni joki, — ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli myös… muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua… Opin siellä soutamaan… Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva! Kiertelivät kuin hyttyset, — ulisevat ja mankuvat… anna, anna! Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään… kauhean vastenmielistä…

— Kukapa heitä opettaisi, — virkkoi Ilja kuivasti. — Isät ja äidit tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen… Valhetta puhutte…

Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:

— Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin… Ennen eli herra kylässään ikänsä… nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään…

Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa äänettömyys, — kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta, — Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen…

— Kuule sinä, — kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, — ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa niin hyvä, sanoa sananen… Polvillesi laskeudu…

Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille, vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle… Silloin katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:

— Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?

Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät loistivat… Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä… Hänessä leimahti viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen olkapäästään, kuiskaten:

— Oi… päästä! Tekee kipeää!… Oletko tullut hulluksi? Ei täällä sovi syleillä… Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on kyttyräselkä… häntä ruvetaan pelkäämään… mutta päästä nyt! Meidän on hankittava hänelle asunto muualta — kuuletko?

Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.

— Mitä sinä? Ei täällä sovi… herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe äkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff näki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin katuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:

— Voi, kuinka olet raaka! Mikset voi odottaa!

Lunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko puroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin takana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt koko elämäänsä raskauttavan pahan.

— On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin hillitä itseänsä.

— Mene täältä! — sanoi Ilja.

— Menen kyllä… Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan ylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule luokseni.

Puhuessaan hypisteli hän rintaneulaansa eikä katsonut Iljaan.

— Mene! — toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa häntä.

Tatjana Vlasjevna läksi. Heti tuli puotiin Terenti, kysyen kunnioittavasti:

— Hänkö se oli liikekumppanisi?

Lunjeff nyökäytti päätään, helpotuksesta huoaten.

— Mahtava rouva!… Pieni kyllä, mutta…

— Kirottu! — virkkoi Ilja karkeasti.

— Hm! — äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä uteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:

— Mitä katsot?

— Minäkö? Herranen aika! En mitään…

— Tiedän, mitä puhun… Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka olisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut…

— Vai niin? Vai sellainen hän on… — veti kyttyräselkä pitkään sairaalloisella äänellään.

— Mitä? — huusi Ilja vihaisesti.

— Siis…

— Mitä — siis?

Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista, vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.

— Tuntenet siis paremmin… — sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.

— Tunnen kyllä! — huudahti Ilja. Tunnen heidät, — puhtosia… päältäpäin…

— Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa, istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme… Rauhantuomari tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi… niin! Talonmies sanoi miestä tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi… Äkkiä sitten hurjaantui. Joi itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään — sekä isännän kasvot löi verille, että kauppa-apulaista… Ennen kuului isäntä lyöneen häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan…

Lunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.

— Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä… Piru vieköön koko puhtaan elämän… Mikään elämä ei sovi minulle… Heitän kaikki sikseen ja lähden… Lähden kulkemaan… Täällä tukehtuu…

— Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti… sanoi Terenti.

— Ketä?

— Puhuin talonmiehen veljestä… Seitsemäksi päiväksi tuomitsi rauhantuomari tappelusta…

— Vai niin!…

— Seitsemäksi päiväksi… Sanon: kärsi kärsimistään mies kaikenlaista… tuollaista… no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea savutorveen… mutta sitten leimahti se palamaan…

— Pidä sinä, setä, huolta puodista… minä lähden ulos… — sanoi Lunjeff.

Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä, ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien kylmää puhtautta… Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten. Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä, Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle, alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua, välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä, kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin, vavisten ikävästä ja vilusta.

— Täytyy jättää kaikki… puoti ja muu… Tehköön setä kauppaa… Tanjkan kanssa… mutta minä — lähden…

Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä tiellä ole ainoatakaan sielua… ei edes lintuakaan näy puissa…

— Tukehdun, — mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei hänellä ollut mihin mennä…

Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan 23 numeron, ja… muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon ja — tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, — joukko väkeä tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin…

Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä — pitkätukkainen mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa lakissa, — hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan. Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat, kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli, rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja puhui enemmän kuin muut.

— Jokohan avataan? — huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.

— Ei… hm!… Kello on paljon… Ettekö, herraseni, käynyt kirjastossa?

— En, aikaista on… — vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla äänellä.

— Piru vieköön… kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja sanoi miettivästi:

— Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä kirjastoa?

— Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät — "shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", — miehiksi, jotka elävät enemmän tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä, vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.

— Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?

Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.

— Hui-i! — vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, siniset, silmät lasittavat.

— En voi kärsiä kyyhkysiä! — huudahti tummaverinen mies, katsoen poislentäviin lintuihin. — Ne ovat lihavia, kuin rikkaat kauppiaat… kurahtelevat… niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? — kysyi hän odottamatta Iljalta.

— Ei ole…

— Oletteko syytetty?

— En…

Tummaverinen mies tarkasti Lunjeff'ia päästä jalkoihin, lausuen nenäänsä:

— Sepä omituista…

— Miksi omituista? — kysyi Ilja naurahtaen.

— Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, — sanoi mies nopeasti. — Mutta nyt avataan ovet…

Hän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan loukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään pitkätukkaista.

— Hiljaa, moukka, — sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään vuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.

Mutta tuo tyrkkäys ei suututtanut Iljaa, kummastutti vain.

— Merkillistä! — mietti hän — Niinpä tyrkkii kuin herra olisi ja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin tuollainen… hylkiö…

Oikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä, vihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut taulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset valamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, — kaikki oli raskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa seinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa ikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet avautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset miehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa huoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän liikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja omituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli ilmottanut, että "oikeus tulee", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan ennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi neljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan puodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille, silitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi kaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan rauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset kuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt ylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen vanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä silmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta oli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat. Sitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen, leuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat vähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff katsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee ylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä…

Mutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha Filimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot. Petruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten päätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa livahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla tunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi Gromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.

— Varas!… poikasi pieksit pahanpäiväisesi!… — välähti hänen päässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan…

— Teitä syytetään siitä, — sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä, vaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan kasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli — tuomarina…

— Sanokaa, syytetty, — kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä, hangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: "Maltahan! kyllä sinulle maksan!"

Jossakin kuului ilmanvaihtolaitos vinkuvan:

— I-uu… i-uu… i-uu… Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi tuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, — suuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in ystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista kerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa, tyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli. Ensimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff, suuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja tiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää on ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen…

— Todistaja! Milloin huomasitte Anisimoff'in tuvan palavan…

— I-uu… iu-u-u, — vinkui venttiili, ja Lunjeff'in rinnassa vinkui myös.

— Hölmö! — kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti sivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies, halveksivasti vääntäen suutaan.

— Hölmö! — toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.

— Kuka? — kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.

— Syytetty… Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan todistus… mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä…

Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira, istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:

— Kun kerran jouduit kiinni, — niin tietysti olet syyllinen…

— Ikävää! — kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. — Juttu ei ole lainkaan hauska… Syytetty on — tyhmä, prokuraattori — nahjus, todistajat — hölmöjä, kuten tavallisesti… Jospa minä olisin prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet…

— Onko hän syyllinen? — kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin vilusta.

— Tuskinpa… Mutta tuomita hänet silti voidaan… Hän ei osaa puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua… Mitätöntä väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei tippaakaan!

— Se on totta…

— Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.

— On…

— Antakaa minulle…

Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä, tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:

— Sukkela olet… noin ne ihmiset elävät, — sieppaamalla…

— Kyllä on tyhmä! — kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen silmillään syytettyä.

— Shsh!… äänsi oikeudenpalvelija.

— Herrat valamiehet! — lausui prokuraattori lauhkeasti vaan arvokkaasti. — Katsokaa tämän miehen kasvoja, — ne puhuvat selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat vangitun syyllisyyden… ä-ä… ne vakuuttavat meitä siitä, että edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen, yhteiskunnan vihollinen… edessänne seisoo…

Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan, painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan…

Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta, pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu myrskypilvistä…

Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan, virkkoi:

— Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu vain housut ja rupea pitkällesi… hah, haa! Asia ei ole leikintekoa! Kauppiasta on solvattu… sinäkö solvasit tai joku muu — se on yhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen… sinä jouduit kiinni — sinua siis rangaistaan…

— Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? — kysyi Ilja miettivästi.

— Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset eivät tavallisesti ole syyllisiä… — vastasi mies tyynesti, ahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat ja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä — pienet ja terävät.

— Noiden valamiesten joukossa, — sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen — istuu miehiä…

— Enimmäkseen kauppiaita, — keskeytti mustaverinen mies hänet tyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:

— Kauppiaita. Muutamia heistä tunnen…

— Vai niin!…

— Ne ne ovat väkeä… s.o. suoraan puhuen…

— Myös varkaita, — keskeytti hänet taas hänen puhetoverinsa.

Hän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa, pani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia röyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä levottomuudesta.

— Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa, — sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. — Kylläiset ihmiset harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista… Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että nälkäiset kylläistä tuomitsisivat… on sattunut, että kylläiset kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan ahneudesta, toisin sanoen — älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä meillekin.

— Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, — virkkoi Ilja.

— Mitä joutavia! — sanoi hänen puhekumppaninsa. — Hyvin ymmärtääkin… siksipä hän onkin ankara…

— Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään! — vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, — kuinka voi hän silloin tuomita toista ihmistä?

— Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, — virkkoi tummaverinen mies tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.

— Tunnen hänet… — virkkoi Lunjeff hiljaa.

— Vai niin! — huudahti mies, vikisten häneen. — Katsotaan sitten tuota teidän tuttavaanne…

Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta — tuomarista. Oli kuin se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle sydämessä olevalle tuli ahdasta…

Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen, nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili — haluttomasti, ponnistaen.

— Terve!

— Terve!

Muutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi tunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:

— Katsomaanko tulit? — kysyi Paavali hymähtäen.

— Onko hän täällä? — kysyi Ilja hämillään.

— Kuka?

— Tuo — sinun Sofja Nik…

— Ei hän ole minun, — vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen puheensa.

He astuivat ääneti saliin.

— Istu tähän rinnalleni, — ehdotti Lunjeff. Paavali vastasi hämillään:

— Katsos… minulla on seuraa…

— No… olkoon sitten…

— Kuulehan — kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa puhuu, — virkkoi Paavali vilkkaasti.

— Kyllä kuuntelen… — vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä hiljemmin:

— No, hyvästi, veli…

— Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!

Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia. Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin; tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne… Ajatuksensa pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa, äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui…

Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa, maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä. Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan, posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena Gromoff'iin.

Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa, lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.

— Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä… — sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.

Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa, hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut kaikkia, — sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina…

— Tunnustan, — sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli särkynyt sointu.

Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä, heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan; hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan, jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan joka herätti hänessä inhoa ja vihaa…

— Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, — ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa Petruhalle:

— Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?…

Hänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.

— Sanokaa minulle… e… e, Kapitanova, — sanoi Gromoff laiskasti silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette ollut… prostitueerattuna?

Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.

— Kauan.

Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään, ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.

— Kuinka kauan?

Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään, totisen ja ankaran näköisenä…

— Vuoden? Kaksi? Viisi? — uteli Gromoff itsepintaisesti.

Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.

— Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, — sanoi Gromoff viiksiään silitellen.

Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen, silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.

— Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään… tuohon ammattiin? — kysyi hän kuuluvasti.

— Ei mikään, — vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.

— Hm… eihän se aivan niin ole… Tiedänhän minä… nähkääs… kerroittehan te minulle…

— Mitään ette tiedä, — sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:

— En ole mitään kertonut teille… olette itse keksineet omasta päästänne…

Vilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi, osottaen päällään puolustajaansa:

— Saanko olla puhumatta hänen kanssaan?

Taas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt kuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.

Ilja vapisi ponnistuksesta ja katsoi Gratsheff'iin.

Hän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi edessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä liikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten alkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti…

— Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki… Muuta syytä ei ollut… ja sellainen olen aina ollut.

Valamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa synkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä. Salissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten töminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.

— Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua… — lausui prokuraattori.

Iljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän nousi, otti askeleen…

— Hiljaa! — huomautti oikeudenpalvelija ääneen.

Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja. Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:

— Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla tavalla… Petruha tuomitsisi… minut vankeuteen, vaan itse jäisi vapaalle jalalle…

Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään kuuntelematta.

— En tahdo siitä puhuttavan! — kuului Vjeran vapiseva, loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin rintaansa, repien huivin päästään.

— En tahdo… en tahdo…

Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista. Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:

— Älkää kiusatko… päästäkää… Herran tähden, päästäkää!

Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.

— Sielun paljastivat, — kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.

Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä, ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.

— Vankeutta! Huuda, huuda, ei se mitään merkitse!

— Tunnusti, hupsu…

— Mutta hänethän tavattiin verekseltään.

— Olisi edes sanonut saaneensa lahjaksi…

Sanat lentelivät käytävässä kuin syyskärpäset, puuttuen Iljan korviin.

— Mitä? — kysyi hän vihaisesti Paavalilta, astuen hänen luoksensa.

Paavali katsahti häneen, avasi suunsa eikä sanonut kuitenkaan sanaakaan.

— Ihmisen syöksit perikatoon! — jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali hätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä, laski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:

— Minäkö?

Ilja pudisti olkapäältään hänen kätensä, aikoen sanoa hänelle:

— Sinä! — Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: — Petrushka Filimonoff on tuomitsemassa… Onko se oikein, häh? — ja hymähti. Sen sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan, tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, — se esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi tuntemaan nälkää.

Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja, muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat, hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut, jotka eivät silti estä nauramasta… Kissa kulki varovaisin askelin, käpäliään pudistellen, kadun poikki.

Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä kuului soittoa.

— Menen kapakkaan, — päätti Ilja ja astui keskelle katua.

— Pois tieltä! — huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan luota.

"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", — mietti hän tyynesti. "Syömään täytyy lähteä… Vjera se joutuu turmioon…"

Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei voinut muuttaa ajatustensa suuntaa…

— Hänkin on ylpeä… Pashkasta ei tahtonut mainita mitään… huomasi ei maksavan vaivaa… Hän on paras kaikista… Olympiada ehkä… Ei, Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka…

Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään… Huudettuaan ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän, silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella, hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla pöydän ympärillä suuressa huoneessa.

— Kas! Jopas tulit… — huudahti Kirik.

— Kuinka hän on kalpea! — sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.

— Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?

— Mistä tulette? — kysyi emäntä.

Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä. Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:

— Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään…

Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen hiljaa kuiskaavan:

— Käyttäydy säädyllisesti…

Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:

— Olen koko päivän istunut oikeudessa…

Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä — katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin, häviten hänen sielunsa usvaan.

— Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, — virkkoi Felitsata Jegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä marmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.

Tatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi nenäänsä ja sanoi:

— Miksi hepäsit lyömättä? No, olit oikeudessa…

— Nolostutan heitä, — mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.

— Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, — kertoi nuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.

— Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! — huudahti rouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:

— Valaoikeus on mainio laitos…

— Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff… Hän, näet, oli virkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään pojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä…

— Huh, kuinka kauheata! — huudahti Tatjana Vlasjevna.

— Hän kuoli paikalla! — lisäsi telegrafisti kuin kehuen.

— Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, — virkkoi Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, — ja samalla kertaa tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli sitä jo siinä!

Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, — se ei vielä valaissut, vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän olisi löytänyt niille yhdistävän langan.

Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.

— Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? — virkkoi Kirik hänelle äkkiä. — Puhuhan jotakin… älä kainostele… täällä on vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit nolaamaankin itsesi…

— Tänään tuomittiin muuan tyttö, — sanoi Ilja heti lujalla äänellä, — jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon tyttö…

Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.

Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa sotasoitto… Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta vieraaseen ja jatkoi:

— Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein hyviäkin tyttöjä…

— Totta kyllä, — keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua noin… avonaisesti…

— Olettehan te sivistynyttä väkeä — sanoi Ilja, — ettekä siis välitä, jos satun nolaamaankin itseni.

Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien pääsöä hänen suuhunsa.

— Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta…

— Yhä parempaa, — huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja päätään pudistaen.

— Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa… tai ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan…

— Tanitshka! — huusi Kirik. — Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin merkillisiä juttuja…

Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:

— Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä… olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja… eikä täällä sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä… Mutta sen me säästämme myöhemmälle… Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä herrasväki!

— Niin, olkaa hyvä! — huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta. Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:

— Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka ehkä useasti olivat käyttäneet häntä… Muutamia heistä tunnen… Kutsua heitä konniksi, on liian lievää…

— Suokaa anteeksi! — puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen sormensa pystyyn. — Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä itse…

— Onpas valamiehiä! — huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla oikeudenmukaisia, jos…

— Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään halventavaa valtionlaitoksesta?

Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti toistellen:

— Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik, pyydä heitä…

Kirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:

— Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!… Hiiteen kaikki reformit ja proformit ja koko filosofia…

— Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! — kahnutti Travkin, — ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti vaarallisiksi!

Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi, ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen äänensä:

— Kutsukaa minua, miksi haluatte, — te olette sivistynyt mies! Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!… Voiko kylläinen nälkäistä ymmärtää?… Olkoon niin, että nälistynyt on varas, — mutta on kylläinenkin varas…

— Kirik Nikodimovitsh? — änkytti Travkin. — Minä… mitä tämä merkitsee?…

Mutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja veti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:

— Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, — sillin, täysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on sipullettu kermavoihin…

— Hm! En voi sallia!… huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä, maiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja tarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:

— Älä kiivastu turhista, Anton…

Ja Tatjana Vlasjevna jatkoi rakkaan vieraansa rauhottamista:

— Ja herkkusampea…

— Ette tehnyt hyvin, nuori mies! — sanoi Travkin äkkiä, samalla moittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. — Täytyy osata pitää arvossa… täytyy ymmärtää…

— Mutta minä en ymmärrä! — huudahti Ilja. — Senpä tähden juuri puhun… Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä valta elämän ja kuoleman yli?…

Vieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen vaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen viereensä ja sanoi raa'asti:

— Piru sinut periköön, pöllö sinä olet, suoraan sanoen!

Ilja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia kohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta hänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi raskaasti…

Oven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli, kuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero väritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana laskeusi hänen silmiensä eteen.

— Mm! — mumisi Travkin tyytyväisesti. — Onpa tämä ihmeellisen maukasta todellakin!…

— Haluatteko pippuria? — kysyi emäntä rakastettavasti.

— Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla. Hän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän ääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän sen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi tahtonut tappaa hänet sanoillaan:

— Terveydeksesi, Tanjka!

Tällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi rymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet ja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli seisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän kasvoissaan olevilta mätähaavoilta.

— Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että hän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä… Minkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet päättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti…

— Roisto! — huusi Tatjana Vlasjevna vihlovalla äänellä.

Ilja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen syrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen särkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän vieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan kasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä jotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä ja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa nyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja kielensä ei tehnyt tehtäväänsä.

— Sinä… sinä valehtelet… valehtelet! — kähisi hän, kaula Iljaan päin ojossa.

— Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? — sanoi Ilja tyynesti. — Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi… Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.

Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti tuolille.

— Poliisia! — huusi telegrafisti.

Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää alaspäin kuin härkä.

Ilja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi:

— Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle. Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton… etkä ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa… Mene tiehesi!

Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen. Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:

— Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on… vaan kehnompaa naista ei ole maailmassa… Mutta kaikkikin te olette konnia… Olen ollut oikeudessa tänään… siellä opin tuomitsemaan…

Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.

— En tahdo myöskään syyttää Tanjaa… se tapahtui… kuin itsestään… elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään… sattumalta… Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta… En tahtonut kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin… Ja tiedätkö, Tanja, että juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.

— Hän on mielipuoli! — huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja levottomasti:

— Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun tulee sääli sinua!

Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja ilkeästi.

Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Olen jo kauan sen huomannut… hänen silmänsä ovat olleet aina niin hurjat…

— Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, — sanoi Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.

— Tietysti on hän mielipuoli! — huusi Kirik.

— Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.

Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.

— En ole mielipuoli; — sanoi hän, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua. En päästä teitä mihinkään… ja jos tulette minua liian lähelle, lyön… lyön kuoliaaksi. Olen väkevä…

Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa; sitten laski hän kätensä alas.

— Sanokaa minulle — mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte? Nylkyreitä te olette… roskaväkeä…

— Kuulepas sinä! — huudahti Kirik. — Tuki suusi!…

— Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan… Katson teitä, — te syötte, juotte, petätte toisianne… ketään ette rakasta… mitä sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta… sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut… Kunnon mies ei voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te kuoliaaksi… Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien rottien keskellä… Te olette kaikkialla… sekä tuomitsemassa että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa… Olette konnia sittenkin… Minua olette syöneet…

— Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.

— Mutta mitä sitten seuraa? — kysyi hän äkkiä.

Hän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.

Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi huoneesta ihan Iljan ohitse.

— Kas, päästin yhden menemään! — virkkoi Ilja, kohottaen päätään.

— Poliisin kutsun! — huusi telegrafisti.

— Kutsu, kutsu! Samantekevää — sanoi Ilja.

Hänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta häneen.

— Taisi koskea! — jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään ja hymähtäen. — Mutta hän ansaitsee sen…

— Tuki suusi! — huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä polvillaan erästä arkkua.

— Älä huuda, pöllö! — vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja pannen kätensä ristiin rinnalle. — Mitä huudat? Olen elellyt hänen kanssaan, joten tunnen hänet… Ja miehen olen tappanut… kauppias Poluektoff'in… Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet… Ja hänen rahoillaan olen kaupankin perustanut…

Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu syystaivaalla, oli kylmä kysymys:

— Mitä sitten seuraa?

Hän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:

— Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!

— Nauran teille, mokomille.

Nurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti kädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:

— Nyt et poistu! Vai niin!… Vai olet sinä tehnyt murhan!

Naiset voihkivat. Travkin, joka istui sohvalla, heilutti jalkojaan ja kahnutti:

— Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!… Tämähän on Teidän perheasianne.

Mutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä, tähtäsi häntä revolverilla ja huusi:

— Linnaan joudut!… Kyllä sinulle näytän!…

— Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? — virkkoi Ilja, katsoen välinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. — Mitä raivoat? En minä pakene… Minne menisin… Vankeudellako uhkaat? En sitä pelkää…

— Anton, Anton! — kuului Travkinin vaimo kovasti kuiskaavan, — mene…

— En voi, ystävä hyvä…

Hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi. Viereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.

Mutta Iljan rinnassa yhä kasvoi tyhjyys, pimeä ja kylmä.

— Nyt on koko elämäni mennyttä! — sanoi hän hiljaa, miettivästi. — Mutta ei kannata mitään sääliä… Vaan kuka mursi minut?…

Avtonomoff seisoi hänen edessään ja huusi riemuiten:

— Joko hellyt!

— En… hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain viisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi… Samoin minä… ennen säälin koiraa, kuin teitä… Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan ihmisten kanssa… Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän. Mene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua…

Hänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä Avtonomoff'ia.

Vieraat hiipivät hiljaa huoneesta, pelokkain silmin vilkuen Iljaan.

Hän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä hänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi kasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in ärhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:

— Ruvetaan, Kirik, tappelemaan!

— Luodin ammun otsaasi! — ärjyi Kirik.

— Mutta eihän revolverissasi ole luotia! — sanoi Ilja ivallisesti ja lisäsi sitten varmasti:

— Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai ajattelematta…

Vihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.

Heidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.

Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen, osottaen Iljaa kädellään:

— Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in… muistatte kai, kauan sitten?

— Voitteko todistaa sen? — kysyi komisarius nopeasti.

— Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen näköisenä. Hyvästi, Tanjka… älä ole levoton… älä pelkää… muuten — vieköön piru teidät jokaisen!

Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen pimeään, — äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi komisariukselle:

— Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, — hän on hullu.

Komisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:

— Ei käy enää päinsä… tällainen ilmianto… ja lisäksi poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta…

— Äh… huokasi Avtonomoff.

— Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! — sanoi Ilja, päätään pudistaen. — On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään, nuolevat lyöjää… Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, — minua hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua…

Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika jyrinällä istahtavan tuolille.

— Kas niin — sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, — voitteko allekirjottaa tämän paperin?

— Kyllä…

Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja katsoivat he ääneti toisiaan, — toinen uteliaasti ja ikäänkuin tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.

— Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.

— Omaatuntoa ei ole olemassakaan, vastasi Ilja lujasti.

He vaikenivat molemmat. Sitten kuului Kirik'in ääni viereisestä huoneesta:

— Hän on järjiltään…

— Lähtekäämme! — sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. — Käsiänne en sido… vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä, tuolla mäen alla.

— Minnepä minä pakenisin? — kysyi Ilja lyhyesti.

— No, sitä en nyt tiedä… Vannokaa, ettette pakene!

Lunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin kasvoihin ja sanoi synkästi:

— En usko Jumalaan…

Komisarius viittasi kädellään:

— Lähdetään, pojat!

Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään, pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.

— Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.

Hän läksi astumaan… Talot seisoivat kadun kummallakin puolella kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi… Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:

"Mutta mitä sitten seuraa?"

Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.

Hän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:

— Tunnustatteko itsenne syylliseksi… Ja prokuraattori sanoi pitkäveteisesti:

— Sanokaa, syytetty…

Petruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat…

Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi käyntiään.

— Astu, astu! — kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.

Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin veitsi, tunki hänen sydämeensä.

Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas, niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:

— Ottakaa kiinni!

Kaikki Iljan ympärillä — talot, katukivistö, taivas — vavahteli ja hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle… Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni…

— Äh, lennä sielu, iäisyyteen! — huusi hän kaikin voimin, syösten eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa… Kylmä, harmaa kiviseinä kohosi hänen eteensä.

Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen nopeasti pimeään yöhön.

Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös… Mäkeä alas juoksi vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova vihellys…

— Taisi musertua kuoliaaksi? — kysyi toinen poliisi läähättäen?

Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.

— Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi pimeästä…

— Voi sinua, raukka — sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt seisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi väsyneesti, läähättäen:

— Suo, Herra… rauha hänen sielullensa… kuitenkin…

Jälkimmäisen osan loppu.