I.

Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja; niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli vanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, — Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:

Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä, maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin ajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja meni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen mökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä luoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus ihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen majansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen kynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen oli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut vapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten kumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä pois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran kumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan vuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut hänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen luonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja kumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan ei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.

Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se tapahtui seuraavalla tavalla:

Ispravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.] poliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovan polvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.

— Hei, sinä siellä! — huusi hänelle ispravnik. — Tule ulos! Särjemme pesäsi!… — Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka tahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin käski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään erakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti, hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia. Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten satuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.

Kalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivat maahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissään majan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puiden lehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä ja kuulematta… Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi sen isäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkin hirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnik astuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsä taivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:

Armon Jumala… Anna heille anteeksi.

Ja, kaatuen seljälleen, kuoli hän.

Kun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko, kaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänyt kahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jo keskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin, kun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja. Kaikilla oli hänestä valittamista: äidillä, kylänvanhimmalla, naapureilla; hänet pistettiin kylmään koppiin, löylytettiin ruoskilla, lyötiin muutenkin, tuomitsematta, vaan ei mikään taltuttanut Jaakon reimaa luonnetta ja yhä vaikeammaksi kävi hänelle elämä kylässä, lahkolaisten joukossa, jotka olivat ahkeria kuin myyrät, ankaran-vakavia joka suhteessa ja itsepäisesti säilyttivät vanhan uskon käskyt. Jaakko poltti tupakkaa, joi viinaa, pukeutui saksalaiseen pukuun, rukoushetkissä eikä hartaudenharjoituksissa käynyt, ja kun vakavat ihmiset varoittivat häntä, muistuttaen hänelle isästä, vastasi hän leikillisesti:

— Odottakaa, kunnian-ukot, — kaikella on määränsä. Kunhan tässä tarpeeksi syntiä teen minäkin, niin kadun. Mutta nyt on vielä aikaista. Isällä älkää minua nuhdelko, — viisikymmentä vuotta teki hän syntiä, vaan katui vain kahdeksan… Syntiä on minulla kuten linnunpojalla untuvia, vaan kunhan synnit kasvavat, kuin variksen sulat, silloin on pojan aika katua…

— Kerettiläinen! — sanottiin Jaakko Lunjeffista kylässä, ja häntä vihattiin ja pelättiin. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen Jaakko nai. Hurjalla elämällään oli hän hävittänyt kokonaan isän kolmikymmenvuotisella ahkeralla työllä kokoaman omaisuuden, niin ett'ei kukaan syntymäkylässä tahtonut antaa hänelle tytärtään vaimoksi. Jostakin etäisestä kylästä otti hän kauniin orpotytön, ja voidakseen pitää häät, möi hän isän mehiläispesät ja parin hevosia. Hänen veljensä Terenti, arka, vaitelias ja pitkäkätinen kyttyräselkä, ei estänyt hänen elämistään; kivulloinen äiti makasi uunilla ja puheli sieltä hänelle pahaa ennustavalla, käheällä äänellä:

— Kirottu!… Sääli armastasi!… Muista!…

— Älkää hätäilkö, äitikulta! — vastasi tavallisesti Jaakko. — Isä puhuu puolestani Jumalalle…

Alussa, lähes kokonaisen vuoden, eleli Jaakko vaimoineen säädyllisesti ja hiljalleen, alkoipa jo töitäkin tehdä, vaan sitten taas hurjaantui, ja oltuaan useita kuukausia kadoksissa, palasi hän vaimonsa luo pahanpäiväiseksi peitottuna, repaleisena, nälkäisenä… Kuoli sitten Jaakon äiti; hautajaispidoissa juopunut Jaakko kuritti niin kovakouraisesti vanhaa vihamiestään, kylänvanhinta, että hänet siitä hyvästä pistettiin rangaistuskomppaniaan. Oltuaan siellä aikansa, ilmestyi hän taas kylään, pää paljaaksi ajeltuna, synkkänä, ilkeänä. Kyläläiset yhä enemmän vihasivat häntä, siirtäen vihansa Jaakon perheeseenkin, etenkin viattomaan kyttyräselkään Terentiin, joka pienestä pitäen oli ollut tyttöjen ja poikien pilkan esineenä. Jaakkoa haukuttiin vangiksi ja ryöväriksi, Terentiä rujokkaaksi ja velhoksi. Terenti vastaukseksi haukkumisiin ja ivaan vaikeni, Jaakko taas julkisesti uhkasi kaikkia:

— Hyvä! Odottakaahan!… Kyllä teille näytän!

— Hän oli tuossa neljänkymmenen seuduissa, kun kylässä sattui tulipalo; häntä syytettiin sytyttäjäksi ja hänet lähetettiin Siperiaan.

Terentin niskoille jäi Jaakon vaimo, joka tulipalon aikana oli tullut hulluksi, ja hänen lapsensa Ilja, kymmenvuotias tanakka mustasilmäinen poika, joka ikäänsä nähden tuntui pikkuvanhalta. Kun Ilja kulki kadulla, juoksivat kylän lapset hänen kintereillään ja viskelivät häntä kivillä. Aikaihmiset taas hänet nähdessään sanoivat:

— Hyi, paholaisen pentu! Pakkotyöläisen sikiö!… Kunpahan loppuisit!…

Ruumiilliseen työhön kykenemätön Terenti oli ennen tulipaloa käynyt kauppaa tervalla, langalla, neuloilla ja kaikella rihkamalla, vaan tulipalo, joka poltti puoli kylää, hävitti Lunjeffien mökinkin ja kaikki Terentin tavarat, niin että sen jälkeen Lunjeffeille jäi jälelle vain hevonen ja neljäkymmentäkolme ruplaa rahaa — eikä mitään muuta. Huomattuaan, ett'ei hän mitenkään voinut enää tulla toimeen kylässä, jätti Terenti veljensä vaimon erään loisvaimon hoidettavaksi puolenruplan kuukautisesta maksusta, osti vanhat vankkurit, istutti veljenpoikansa niihin ja päätti matkustaa lääninkaupunkiin, toivoen siellä eräältä Lunjeffien kaukaiselta sukulaiselta, joka palveli viinurina muutamassa ravintolassa, Petruha Filimonoff'ilta, elämisen apua.

Läksi Terenti kotisijoiltaan yöllä, kaikessa hiljaisuudessa, kuten varas. Ääneti ohjasi hän hevostaan ja tavan takaa katsahti taaksensa suurilla mustilla silmillään. Hevonen kulki käyden, vankkurit heiluivat mainiosti, ja pian nukkui Ilja heiniin kaivautuneena syvää lapsen unta…

Heräsi hän keskellä yötä jostakin peloittavasta, oudosta äänestä, joka muistutti suden ulvontaa. Yö oli valoisa, vankkurit seisoivat metsänrinteessä; niiden lähellä kuljeskeli hevonen ja päristellen hamuili suuhunsa kasteista ruohoa. Suuri, kuivalatvainen mänty kasvoi kaukana kedolla yksinäisenä, ikäänkuin metsästä karkoitettuna. Pojan tarkat silmät etsivät rauhattomasti setää, ja yön hiljaisuudessa kuului selvästi hevosen kavioiden harva, kumea tömähteleminen maahan, raskailta henkäyksiltä tuntui sen pärskyminen ja alakuloiselta kuului käsittämätön vapiseva ääni, peloittaen Iljaa.

— Se-tä! — hiljaa äänsi hän.

— Hä, mitä? — kiireesti vastasi Terenti, ja ulvonta heti taukosi.

— Missä olet?

— Täällä… makaa vaan…

Silloin Ilja huomasi, että setä, mustana ja näköjään kuin maasta kiskottu kanto, istui muutamalla kummulla metsän rinteessä.

— Minua peloittaa, — sanoi poika.

— Mikä sitten? Mikä peloittaa?… Yksin me olemme…

— Mikä ulvonee…

— Unta näit… — hiljaa sanoi kyttyräselkä.

— Totta jumaliste ulvoo.

— No… lienee susi… Se on — kaukana… Nuku sinä vaan…

Vaan ei enää nukuttanut Iljaa. Hiljaisuus tuntui kolkolta, ja korvissa yhä kuului valittava ääni. Hän katsahti ympärilleen, seutua silmäsi, ja huomasi, että setä katsoo sinne, missä vuoren takana, kaukana metsän keskellä, seisoo viisitorninen, valkoinen kirkko ja jonka yläpuolella kirkkaasti kumottaa suuri, pyöreä kuu. Ilja tunsi sen Romodanoff'in kirkoksi ja tiesi nyt, että kaksi virstaa tännempänä, lähempänä häntä ja setää, metsän keskellä, laakson partaalla, on heidän kylänsä — Kitjeshnaja.

— Emmepä ole kauaksi päässeet, — virkkoi hän miettivästi.

— Mitä? — kysyi setä.

— Kauemmaksi pitäisi kulkea, sanon… Voi vielä joku sieltä…

Ilja nyykäytti vihamielisesti päätään kyläänsä päin.

— Lähdemme… odota… — virkkoi setä.

Ja taas syntyi hiljaisuus. Ilja kytristyi kokoon nojaten vankkurien etuseinään, ja alkoi katsoa sinnepäin minne setä katsoi. Kylää ei näkynyt metsältä, vaan hänestä tuntui kuin hän sen näkisi kokonaisuudessaan mökkineen ja ihmisineen, ja pajuineen, joka kasvoi keskellä katua olevan kaivon vieressä. Pajun juurella makaa hänen isänsä köydellä sidottuna, päällä risainen paita; kädet ovat sidotut selän taakse, paljas rinta on työntynyt ulospäin ja pää on ikäänkuin kasvettunut kiinni pajun runkoon. Makaa hän liikkumatta kuin tapettu, katsoen kauheannäköisillä silmillään talonpoikia, jotka seisovat kylänvanhimman mökin luona. Niitä on paljon, kaikki ne ovat ilkeitä, huutavat ja riitelevät. Sitä muistellessaan tuli pojalle ikävä ja katkera pala nousi kurkkuun, Häntä itketti ikävästä ja öisestä kosteudesta, vaan ei hän tahtonut häiritä setäänsä, ja siksi hän pidättihe, kytristäen yhä enemmän kokoon pientä ruumistaan…

Äkkiä kuului taas hiljaista ulvomista. Ensin joku raskaasti huokasi, itkeä nyyhkytti ja sitten valittavasti ulisi:

— Oo-oo-uu-oo-oo!…

Poika hätkähti kauhusta ja milt'ei jäykistyi. Vaan ääni yhä kuului, ja se kasvoi.

— Setä! Sinäkö ulvot?… — huusi Ilja.

Terenti ei vastannut eikä edes liikahtanutkaan. Silloin poika hyppäsi vankkureista maahan, juoksi sedän luo, lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympäri ja alkoi itkeä. Itkunsa lomasta kuuli hän sedän äänen:

Häätivät… meidät… Herra Ju-mala! Mihin menemme…?

Vaan poika, niellen kyyneleitään, puhui:

— Annahan aikaa… kasvan suureksi… näytän niille!… niin…

Itkettyään kyllikseen, nukkui hän. Silloin otti setä hänet syliinsä, kantoi hänet vankkureihin, vaan itse poistui hän loitommalle ja rupesi taas ulvomaan pitkäveteisesti, valittavasti.

* * * * *

Muisti Ilja tulonsa kaupunkiin. Heräsi hän eräänä aamuna varhain ja näki edessään joen, leveän, sameavesisen, ja sen takana, korkealla vuorella, ryhmän taloja, puna- ja vihreäkattoisia ja korkeita, ja talojen välillä tuuheita puita. Talot ylenivät vuoren rinnettä tiheänä, kauniina ryhmänä, ja vuoren harjalla muodostivat ne tasaisen rivin ja katsoivat sieltä ylpeästi joen poikki. Kirkkojen kultaiset ristit ja kupoolit kohosivat niiden kattojen yläpuolelle korkealle taivaalle. Aurinko oli vasta noussut; sen vinot säteet heijastivat talojen ikkunoihin, ja koko kaupunki säteili kirkkaanvärisenä, kiilsi kullalta.

— Niinpä sitä nyt, ai-ai! — hiljaa huudahti poika, katsellen silmät selkosen seljällään, mainiota kuvaa, ja kauan, vaieten, ihaili sitä. Sitten välähti hänen mieleensä levoton ajatus, missä tulee asumaan hän, pieni, mustatukkainen, pörröpäinen poikanen, jolla on huonot, raitavat piikkoiset housut jalassa, ja hänen kyttyräselkäinen, saamaton setänsä? Päästetäänkö heitä sinne, tuohon puhtaaseen, rikkaaseen, kullalta loistavaan, suuren-suureen kaupunkiin? Hänen johtui mieleensä, että heidän vankkurinsa juuri siksi seisovat tässä, joen rannalla, kun kaupunkiin ei päästetä köyhää väkeä, riekaleisiin puettuja ja rumia. Ja siis setä on mennyt pyytämään, että päästäisi.

Ilja pelkomielellä alkoi hakea katseillaan setää. Sekä heidän vankkuriensa etu- että takapuolella oli paljon kuormia; toisissa oli puisia maitoastioita, toisissa lintuvasuja, kurkkuja, sipulia, niinikoppia täynnä marjoja, perunasäkkiä. Kuormilla ja niiden vieressä istui ja seisoi miehiä ja eukkoja, ja kummallista väkeä ne olivat. Puhelivat he äänekkäästi ja seikkaperäisesti, eivätkä heidän vaatteensa olleet sinistä piikkoa, vaan enimmäkseen kirjavaa karttuunia ja tulipunaista kumatshia [pumpulikangasta. Suom. muist.]. Milt'ei jokaisella oli saappaat jalassa, ja vaikka heidän lähellään käveli edestakaisin sapelilla varustettuja miehiä, — järjestysmies tai poliisi, — niin he eivät ainoastaan näyttäneet olevan pelkäämättä, vaan eivät he edes tervehtineet heitä. Ja se miellytti suuresti Iljaa. Vankkureilla istuen katseli hän auringon kirkkaasti valaisemaa eloisaa kuvaa, ja haaveili sitä aikaa, jolloin hänkin vetää jalkaansa saappaat ja pukeutuu kumatshipaitaan. Kaukana, talonpoikain joukosta, tuli näkyviin setä Terenti. Hän kulki, ottaen reimoja askelia syvässä hiekassa, pääpystyssä; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja jo kaukaa hymyili hän Iljalle, ojentaen kättään häntä kohden ja jotakin näyttäen.

— Jumala on kanssamme, Iljuha! Elä huolehdi! Petruha-sedän heti löysin… Saapas tuosta, pureksi sitä ensi hätään!…

Ja hän antoi Iljalle rinkelin.

Poika milt'ei hartaudella otti sen, pisti povellensa ja rauhattomasti kysyi:

— Eikö päästetä kaupunkiin?

— Heti päästetään… Tuolla tulee lautta — niinpä lähdemme.

— Mekin?

— Kuinkas muuten? Mekin menemme… Emme tässäkään voi elää…

— Oh! Minä kun luulin, ettei meitä päästettäisikään… Mutta missä me rupeamme siellä asumaan?

— Se on vielä tietymätöntä… Herra osoittaa…

— Jospa tuossa suuressa, punaisessa…

— Hullu! Sehän on kasarmi!… Siinä asuu sotamiehiä…

— Mutta tuossa toisessa… entäs jos tuossa!

— Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!…

— Mitä vielä! — vakuuttavasti sanoi Ilja.

— Kohoamme niinkin korkealle!…

— Voi sinua! — huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.

Asumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen, suureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu erinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä harmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä kieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti, — kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon oli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat vanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut ulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti ravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä muistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun keppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa kantaminen, ja hänkin narisi aina.

Terenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista maakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle, jossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi seljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen kepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän taakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla äänellä virkkoi:

— Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?

Ilja silmiään räpyttäen vaikeni.

— Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene tiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!… Häts! Voi, sinä sen, — rottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika? Kyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä on veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on veljenpoika — mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!…

Punakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja kiharoitaan pudistellen myös huusi:

— Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja… täysi orpo… Otettu tänne minun tieteni… vien pois, jos ette halua…

Kun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan täyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti hän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän heittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan ja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten setäkin ja hän sai hänet tyyntymään.

— Mitä joutavia! älä pelkää!… Sillä on aina tapana huutaa niin… Vanhuuttaan höpertää… Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan Petruha… Petruha on asioissa päänä!… Hänelle ole mieliksi!… Kunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen rinnallaan…

Ensi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti häntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon ihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko Kitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset kuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui juoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen, suuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla silmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine, jalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja Jeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä talon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar Stepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli paja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja, kengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas Savel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan. Toisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen, ruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista huivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa. Hän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti häntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin vastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti rakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän…

Jokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan tärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa ruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut. Iltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon portilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel mörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi jotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli mahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.

Johonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon ympärille ja piirissä istuen pyysivät:

— Ukko-kulta! Kerro satu!

Ukko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen syvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla, vapisevalla kimeällä äänellä:

"Syntyipä eräässä valtakunnassa kerettiläinen tuntemattomista vanhemmista, joita Kaikkinäkevä Herra Jumala rankaisi pojalla…"

Jeremei-ukon pitkä, harmaa parta vapisi ja tärisi, kun hän avasi mustan hampaattoman suunsa, vapisi pääkin, ja pitkin ryppyisiä poskia vuosi kyyneleitä.

"Ja julkea oli tämä kerettiläispoika: Jeesukseen Kristukseen ei uskonut, ei rakastanut Jumalan Äitiä, kirkon ohi kulki — ristinmerkkiä tekemättä, ei isää eikä äitiä totellut…"

Lapset kuuntelivat ukon kimakkaa, vapisevaa ääntä ja ääneti katsoivat hänen kasvoihinsa.

Toisia tarkkaavaisemmin kuunteli ja katsoi vaaleaverinen Jashka, Petruha-viinurin poika. Hän oli laiha, terävänenäinen poika, suuripäinen ja hoikkakaulainen. Kun hän juoksi, heilahteli hänen päänsä olkapäältä toiselle, aivan kuin se olisi ollut putoamaisillaan. Hänen silmänsä niinikään olivat suuret ja hiukan levottomat. Ne aina arasti livahtivat joka esineen ohi, ikäänkuin peläten pysähtyä mihinkään, vaan kerran pysähdyttyään pullistuivat ne omituisesti ulospäin, katsoa murjottivat ja antoivat Jaakon kasvoille lammasmaisen ilmeen. Hän erosi toisista lapsista hienojen, verettömien kasvojensa ja puhtaan, ehjän pukunsa kautta. Ilja heti tuli hänen hyväksi ystäväkseen, ja jo tuttavuuden ensi päivänä kysyi Jaakko salaperäisellä äänellä uudelta toveriltaan:

— Onko siellä maalla paljon noitia?

— On — vastasi Ilja. — Noita-akkojakin on… Ihan meidän naapurissa asui noita.

— Oliko se punainen? — kuiskaten tiedusteli Jaakko.

— Harmaa… ne ovat kaikki harmaita.

— Kun harmaita lienevät olleen, niin eivät ne ole vaarallisia. Harmaat ovat hyväluontoisia… Mutta punaiset — huh, huh! Ne juovat verta…

He istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan ja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta, talon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne näkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli kolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli toverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja sen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä heidän huomiotaan veti puoleensa.

Pitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin hyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän ällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä. Seisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä ja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat, juovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat. Hikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee niiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset…

— Kuule, kuule! — puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja lakkaamatta helistellen laseja. — Mitä sinä täällä? Mene pihalle! Muuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!…

— Kas vaan, ai, ai! — ajatuksissaan huudahti Ilja lempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena ravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja riiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin iloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä haukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella ja huusi vihaisella äänellä:

— Ptruu, perkele!

— Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa oli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä paistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo kahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun sitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään sanoen:

— Mitä joutavia!… Minkä sille teet? Kärsi!… Ohi menee!

— Kun minä vaan lähden ja annan oikein! — uhkaili kyyneltensä lomasta Ilja.

— Koetappas vaan! — ankarasti virkkoi setä. — Et millään ehdolla saa sitä tehdä!…

— Mutta kun hänkin!…

— Se on toista se!… Hän on, näes… täkäläinen… omaa väkeä… Sinä taas vieras…

Ilja jatkoi uhkailujaan, kunnes setä äkkiä suuttui ja ärjäsi hänelle, jota hän harvoin teki. Silloin Ilja hämärästi ymmärsi, ettei häntä voitu verrata "täkäläisiin" poikiin, ja kätkien vihansa Pashkaan, kiintyi hän yhä lähemmin Jaakkoon.

Jaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa tapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt, vaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät rikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon lapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin tytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen tyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä aamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään aina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan; paksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti ommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti päätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne olivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen mustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat. Hän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin tavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin harvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:

— Masha!

Alussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää, ettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän pian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.

Kerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui hänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.

— Pyydän sinua… — sanoi hän, — älä loukkaa Mashaa!… älä loukkaa!…

Hänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.

— Älä loukkaa… rakkaani!…

Ja katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet. Siitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin tytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä. Hän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä kaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät pieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä rätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä, kun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät asiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia hiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui seisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon… Toisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten kera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.

Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui, vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, — täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee, mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä — puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten, ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa, painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.

Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi veljenpojallensa:

— Syksy on käsissä, Iljuha… — Niin! Pistää se kätemme ruuvipihtiin!… tiukkaan pistääkin!… Voi, hyvä Jumala!…

— Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa kävi hirveä melu.

— Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava kouluun… Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin… Luku- ja kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!… hukkaan joudut! Mutta koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!… Vaan viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!… Voi, hyvä Jumala! Sinä olet toivoni!…

Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:

— Lähdetään täältä!…

— Mi-i-hin! — pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä. — Minne voisimme mennä?…

— No, vaikka metsään!? — sanoi Ilja, äkkiä innostuen.

— Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!… Kettuja ja oravia tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli… sinä käyttäisit pyssyä… minä ansoja… Lintuja Pyydystäisin monenlaisia… Jumalauta! Marjoja siellä on, sieniä… Lähdetäänkö?…

Setä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:

— Entä sudet? Entä karhut?

— Onhan meillä pyssy! — tulisesti huudahti Ilja. — Kun tulen suureksi, petojakaan en pelkää!… Käsin otan niitä hengiltä!… Nytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa! Vaikka pieni olenkin, näen kuitenkin… Pahemmin täällä tapellaankin kuin maalla, niin kyllä… Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun kerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin…!

— Voi, sinua orporaukka! — sanoi Terenti ja heittäen lusikan kädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi…

Saman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo kaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän pöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon kanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja oli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä, istuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.

— Mitä joutavia! — kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan. — Sinä — tiedä turvautua Jumalaan!… Sinä mieti vaan mielessäsi — Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa… siksi on sanassakin sanottu — orja! Tiedä siis — sinä olet Jumalan orja. Kaikki, mitä sinulla on, on Jumalalta!… Sekä hyvä että paha — kaikki on Häneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki näkee!… Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo Hän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen orjani, Terentin, elämä… Ja saapuu silloin onnesi… saa-aa-puu-uu!

— Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan — mitä muuta minun tehdä pitää? — hiljaa puhui Terenti. — Uskon — Hän auttaa!

— Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan päällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä… täyttääksemme Hänen käskynsä… Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka rakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa käski teitä?… Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin lähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun orjaani!…

Ja äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun hän oli suutuksissaan, — sanoi ukko. Terentille:

— Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa… Säästän, hankin… Lainaksi annan… Tulee rikkaaksi, kun antaa…

— Ukkokulta! — hiljaa huudahti Terenti.

— Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, — mitään ei hänellä ole tekemistä tässäkään!… Palvelkoon hän minua koroista… Rättiä kerää, luita kokoo… Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa selkääni…

— Jumala sinulle palkitkoon!… — huudahti kyttyräselkä.

— Jumala — minulle, minä — sinulle, sinä — hänelle ja hän taas Jumalalle, niin se kiertyy… Eikä kukaan, siten jää toiselle velkaa… He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt, katsellut katselemistani — mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt. Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on Häntä varten!…

Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:

— Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!

* * * * *

Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia, raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen ja kaikesta kysellen ukolta… Jeremei oli halukas puhumaan. Pää syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan, koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti kertoen apulaiselleen: — Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!… Hopean hohdossa ja kullan kiillossa elää…

— Ukko-kulta, — kysyi Ilja, — kuinka sitä tullaan rikkaaksi?

— Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään… Sekä päivät että yöt työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on koossa, — rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia astioita ja muuta kaikenlaista… sellaista erilaista. Uutta on kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja, talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan itse he lepäävät — elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui mies kunniallisella työllä… n-niin!… On taas niitäkin, jotka synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut. Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on, tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka… Yhä vilkuvat silmät, yhä peitteleikse… Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä… Sattuu, että mies rikastuu äkkiä… yksinkertaisesti… Onni näet… Onni näet potkasi… Heh, heh, — Jumala yksin elää totuudessa, vaan itse me emme mitään tiedä!… Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat Jumalan siemen… siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra maan päälle — kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen leipä tulee teistä… Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin talo, Mitri Pavlitshin… Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se vasta oikea pahantekijä on — minä tiedän… Meidän kylässämme oli hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!… Kauan oli Jumala siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan. Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan kuoliaaksi… Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa…

Vanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui hän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui hänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka historian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.

Poika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja väliin hän virkkoi:

— Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!…

— Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä: kun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet rikkaaksi… Elä kuitenkin… Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin, katsoin katsomistani… silmäni turmeltuivat… Nyt ne, kyyneleet, näet, vuotavat yhä silmistäni… ja siksipä on minusta tullutkin kuihtunut ja huono… Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on kuivunut…

Suloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä puheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja lujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa tulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli ollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.

Innolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa. Hauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin lystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään jotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan, ja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi hän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa rahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä vaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai säilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista tuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan. Jokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.

Löytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:

— Ukko-kulta, katsopas, katsopas!… Kas niin, ai, ai!

— Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen, neuvoi häntä:

— Älä huuda! Ole huutamatta!… Ah, Jumalani!…

Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.

— Kas niin, löysin uistimen! — kehasi Ilja, hyvästä onnestaan ylpeänä.

— Pidä suusi, kuuletko!… Sukkela olet poika, — ystävällisesti puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä, punasista silmistään.

— Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! — huusi Ilja taas.

Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta, kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa. Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin, ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä Jeremei-ukko.

— Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille, ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa Jumalakin… Ohhoijaa, poikani!… Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!…

Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.

Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi tavallisesti Jeremei:

— Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta… istukaamme levähtämään ja hiukan syömään…

Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista, herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta, läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa… Vaan täällä oli tukahduttavaa mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää, ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä…

— Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? — puheli ukko. — Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät… Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee, ja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle tiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi — Kaikkitietävä Herra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki tarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut omassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen sinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan maksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti rankaisee!… Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne, ja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia rakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän maallinen elämänsä eikä iloa heillä ole…

Selällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden loppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin hämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan joku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen lämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika, ukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne, pohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja valoon… Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.

Palatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana kuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla ei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja tytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä ryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina monenlaisia kauniita esineitä…

Ukko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.

— Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja kaikkialla tehtyään koirankuria!… Iljka! Käypäs pesemässä naamasi ja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!…

Ilja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka varovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä. Ainoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:

— Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit…

— Odota! — virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. — Ensin juon teetä, sitten näytän…

Ravintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.

— Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!… väsyitkö?

Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:

— Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta, tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan syöt ja vaatteita revit!…

Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi häntä poika säälittämään.

— Savel-setä, herkeä! — äkkiä huudahti hän. — Savel-setä!

Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi hän vihasesti:

— Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!… Varo itseäsi!… — Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan. Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään, alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:

— Tekeekö kipeätä?

— Mene tiehesi! — huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:

— Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin…

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni, ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja, tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan, kunnes Pashka vihdoin huusi:

— Päästä-ä!

— Entäs nyt! — sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan. — Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua vielä?…

Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:

— Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet menossa!…

Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:

— Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti, — hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan. Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen iloaan:

Ohoo! — sanoi hän. — Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna perää… Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!…

Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:

— Orpo-raukka!… no, päästäpäs irti!…

Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen toimeensa — jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen, pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.

— Se minulle, minulle, minulle! — kuului kateellisia huudahduksia, ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan harvinaiskaluja.

— Odota! Sormet pois! — komensi Ilja. — Kuinka luulette voivamme leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn palasen karttuunia… Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!… Mashka, osta!

— Hän osti!… vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.

— Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!… Eihän se ole tavallista!

— En muistanut! — puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:

— Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!

Alussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan: pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni. Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom. muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä. Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa toverilleen kummallisia unia. — Minulla on olevinaan paljon rahaa, kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan! Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!… keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä — äärettömän paljon! Tarttuivat minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!

Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja kasvot saivat lammasmaisen ilmeen…

— Entä sitten? — rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen loppua.

— Niin, lensin aivan näkymättömiin!… miettivästi päätti Jaakko.

— Mihin?

— Niin… aivan näkymättömiin!

— Voi sinua! — moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!…

Ravintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään silmiään, huusi:

— Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!…

Ilja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona hänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui hän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian katkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.

* * * * *

Jeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren, raskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne uteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena, kyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon seuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:

— Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!

Toiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan oli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti irvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:

— Huh, kuinka löyhkää!

— Miksi ne härnäävät? — hämillään ja harmissaan kysyi hän sedältään. — Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?

— Mitä vielä! — puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. — Ne vaan ilman aikojaan tekevät kiusaa… Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!… He tottuvat… ja sinäkin totut…

— Saappaillekin nauravat ja paltolle!… Mistä lieneekään likakaivosta löytänyt, — sanovat…

Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:

— Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!… Hänkö? Lapseni! Kuka sitten, joll'ei Hän!

Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään, karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit. Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään, tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat. Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:

— Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet, he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun… Kuinka niin suuri esine sopii silmään?

Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.

— Katsopas aurinkoa!…

— Mitä siitä? — kysyi Ilja.

— Se paistaa!…

— Entä sitten?…

— Ei mitään!… Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja kuu sen vaimo!… Siitäpä sitte tähdet!…

Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon, ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.

Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi Jeremei-ukolle:

— Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin…

— Siinäpä on hyvä mies! — liikutettuna sanoi Jeremei.

— Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!… Isä sitten löi Vanjkaa!… Näetkö, millaisia ovat!

— Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! — neuvoi häntä ukko, rauhattomasti räpyttäen silmiään. — Katso asiaa niin, kuin se ei lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa. Hän tietää kaikelle mitan ja painon!… Minä, näet, olen kauan elänyt ja katsellut ympärilleni, — niin paljon vääryyttä olen nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!… Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut tielleni… Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä…

— No-o! — epäillen virkkoi Ilja. — Mitä tuntemista siinä on? Jos toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!…

Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään, ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa ja silmänsä yhä tummenivat:

— Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.

— Se on tietymätöntä!… Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita… vaan milloin? — Se on tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina…

— Lähdetään vaan!…

— Kas niin!…

— Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi, ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä, pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.] kauniita leikkauksia.

Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin, sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua; sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä, joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina, riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff, väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea. Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa sieltä ihmisten kasvoja.

Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin ennenkin, — synkkänä ja loukkautuneena.

Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä. Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri, tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät muistonkin siitä.

Palatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon portilla.

— Katsopas! — sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on tappelu!… Juostaan!

He läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että pihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:

— Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli kokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti, liikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät heti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata vasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään ympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli rutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä, istui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut, sormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut käsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua. Sepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta; saattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet näyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän ovenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet, vaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että hän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän rintansa koko voimalla.

Väki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset, ankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin, niin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä… Vihdoin tunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä: vapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:

— Hepäs… juo…

— Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, — virkkoi joku puoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan, kauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään kauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:

— Minä häntä varotin… Herkeä, raato! Sanoin — pidä varasi, tapan sinut! Annoin anteeksi hänelle… monesti anteeksi annoin… Ei totellut… Niin se sitten kävi!… Pashka on nyt orpo… Ukko-kulta… Pidä häntä silmällä… Sinua rakastaa Jumala… Pidä silmällä…

— Voi sinua! — surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla kädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:

— Katso roistoa!… Vieläpä Jumalasta puhuu!…

Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin peto:

— Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!

Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan heti pyörähti takasin ja suurena, suorana — meni pajaan. Kaikki näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään; hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.

Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten köytettiin seppä ja vietiin pois.

— Jääkää hyvästi… hyvästi, ukko-kulta! — huudahti Savel, astuessaan ulos portista.

— Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! — kiirehtien ja heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.

Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle…

Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä, synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan, syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli hänen puhettaan.

— Hänkö olisi tappanut? — salaperäisen hiljaa puhui vanhus. — Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata tappaa… Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään… Ei hän tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!

Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä, ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.

— Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!

— Mitä sanot, kauanko? — arvokkaasti tiedusteli poliisi.

— Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta… Hevonen on minun… Koira on minun… vaan vaimo on — Jumalan!… Hän on — ihminen!… Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta paratiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa… Vaan musta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!… Hänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa… Hän itse tekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista…

— Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, — sanoi poliisi ja sylkäsi.

— Mutta kuka sai hänet sen tekemään? — huusi vanhus. — Tutkipas, kuka sai hänet niin tekemään?

— Varropas! — sanoi poliisi. — Mikä on hän sinulle, tuo seppä? Poikako?

— Ei, vielä mitä!…

— Varropas! Sukulainen kenties?

— E-ei. Ei ole sukulaisia minulla…

— Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?

— Minäkö? Mutta Herra Jumala…

— Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: — vanhuuttasi löpiset… Ja — mene nyt tiehesi!

Poliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois ukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua nopeasti, vinkuvalla äänellä.

Kalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui erään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja muita ullakossa asuvia naisia.

— Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! — puheli muuan naisista. — Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei Pashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui rihkamakauppiaan Malafejeff'in luona… hän yhä juopotteli…

— Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.

— Niin, niin!… Hän se alun teki…

— Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä… tyyneesti sanoi Makar. — Se olisi hyvin yksinkertaista… Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas omaani.

— Eivät ehdi valitsemaan! — sanoi iloinen Perfishka suutari. — Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin kuitenkin!…

— Kärsit kai, piru! — jurosti sanoi Matitsa.

Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan, maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi rukoilee Häneltä jotakin.

Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään. Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin haluttomasti, välinpitämättömästi:

— Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin yhtäpäätä oli tukasta repinyt… Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, — olimme pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit ja astui häntä kohden… Astuu hän hiljaa, kuin hiipien… Minä ihan suljin silmäni — kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En huutanut… Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä… Mutta sitten käänsi hän selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta…

Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja hengitti sen ulos pitkään, sanoen:

— Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!

Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.

— Äiti heilutti käsiään ja kaatui… kuin olisi veteen pudonnut…

Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan hän pää syvään painettuna oli ääneti.

— Kuoliaaksiko löi? — kysyi Masha ääni vavisten.

— Hölmö! — päätään nostamatta virkkoi Pashka.

Jaakko syleili tyttöä ja siirsi hänet lähemmäksi itseään, vaan Ilja siirtyi Pashkan viereen ja hiljaa kysyi häneltä:

— Onko sinun sääli äitiäsi?

— Mitä se sinua liikuttaa? — vihasesti vastasi Pashka.

Kaikki vaieten katsahtivat häneen.

— Hänhän vietti sopimatonta elämää, kuului Mashan kaikuva ääni, vaan Jaakko kiiruusti ja levottomasti keskeytti hänen puheensa:

— Kummakos se oli!… Muistatko millainen oli seppä?… Aina oli hän musta, kauhea, äreä! Vaimo taas oli iloinen kuin Perfishka… Hänestä tuli elämä ikäväksi… sepän kanssa…

Pashka katsahti häneen ja rupesi puhumaan jurosti, lujasti, kuten aikainen:

— Minä sanoin hänelle monasti: pidä varasi, äiti! Hän tappaa sinut!… Ei uskonut… Toisinaan vain pyysi, ett'en kertoisi mitään isälle… Makeisia osti minulle siitä. Vääpeli taas tavantakaa lahjoitteli minulle viisikopeekkaisia. Tuon hänelle kirjeen, ja heti pistää hän viisikopeekkaisen kouraani… Hän on hyväluonteinen!… Vahva hän on… Suuret viikset…

— Onko hänellä sapelia? — kysyi Masha.

— Suuri onkin! — vastasi Pashka ja lisäsi ylpeästi: — kerran vedin sen ulos huotrasta, — raskas oli, perkele!

Jaakko mietteissään virkkoi:

— Nyt olet sinäkin orpo… kuten Iljushka…

— Enpä niinkään, — tyytymättömästi vastasi orpo. — Luuletko, että minäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!

— En minä sitä tarkottanut…

— Nyt saan tehdä mitä tahdon!… sanoi Pashka ylpeästi nostaen päätään ja silmät vihasta kiiluen. — En ole orpo… vaan… elän vain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin hänet vankeuteen… Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon paremmin kuin te!

— Mutta mistä saat vaatteet? — kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen. — Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!… Mitä siihen sanot?

— Vaatteetko? Minä myyn pajan!

Kaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa voitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja kohottausi vielä korkeammalle.

— Ostan vielä itselleni hevosen… nopean hevosen! Ratsastan sillä sitten kouluun!…

Se ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka hymyily oli arka, — värähti huulilla ja heti katosi.

— Kukaan ei sinua enää tästä lähin lyö, — äkkiä sanoi Masha Pashkalle, katsoen kateellisesti häneen.

— On niitä halukkaita! — vakuuttavasti väitti Ilja.

Pashka katsahti häneen ja, sylkäisten uljaasti syrjään, kysyi:

— Sinäkö, vai? Koetappas!

Taas sekaantui puheeseen Jaakko.

— Kuinka ihmeellistä, toverit!… oli olemassa ihminen, käveli, puhui ja teki vaikka mitä, kuten muutkin, — oli elävä ihminen, vaan lyötiin häntä sitten pihdeillä päähän häntä ei ole enää olemassa!…

Lapset, kaikki kolme, tarkasti katsoivat Jaakkoon, jonka silmät seisoivat selkosen selällään, hullunkurisesti pullistuneina ulos päästä.

— Nii-in! — sanoi Ilja. — Minäkin olen ajatellut sitä…

— Sanotaan — kuoli, — hiljaa ja salaperäisesti virkkoi Jaakko, — mutta mikä kuoli?

— Henki lensi pois, — jörösti selitti Pashka.

— Taivaaseen, — lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni, katsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, — suuri, kirkas, joka ei tuikkinut — oli lähempänä maata kuin toiset ja katsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä kohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi ja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään räpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret silmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.

— Pashka! — huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,

— Mitä?

— Ajattelen, näes, yhä… — Iljan ääni katkesi.

— Mitä? — niinikään hiljaa kysyi Jaakko.

— Kaikkia…

— No?

— Kuinka he… Eivät ole niinkuin pitäisi… Surmattiin ihminen… jokainen hyörii, pyörii… puhuu jos jotakin… Mutta kukaan ei itke… kukaan ei säälittele…

— Nii-in… Jeremei kuitenkin itki…

— Hän on toista, hän… Entäs Pashka! Kertoi kuin satua…

— Hän teeskentelee… Hän on pahoillaan, vaan häntä hävettää meidän nähden itkeä… Äsken hän juoksi tiehensä ja kenties hän nyt…

He istuivat hetkisen vaiti hyvin lähellä toisiansa.

Masha oli nukahtanut Jaakon polvelle ja hänen kasvonsa olivat jääneet entiseen asentoonsa, taivasta kohden.

— Pelottaako sinua? — kysyi taas kuiskaten Jaakko.

— Pelottaa! — vastasi Ilja.

— Nyt hänen sielunsa kuljeksii tästä lähin täällä…

— Nii-in!… Masha näkyy nukkuvan…

— Pitäisi viedä hänet kotiin… vaan peloittaa liikahtaakin…

— Mennään yhdessä…

Jaakko laski nukkuvan tytön pään olkapäätään vasten, tarttui käsillään hänen hentoon ruumiiseensa ja vaivoin nousi seisomaan, kuiskaten virkkaen:

— Odota, Ilja, menen edellä…

Hän läksi kulkemaan horjuen raskaan taakkansa alla, ja Ilja kulki perästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että jokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen kaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan selkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:

— Kulje nopeammin!…

* * * * *

Edellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä harvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien ikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli kevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi kirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan jotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan. Satuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän alottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin jokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.

— Älä nyt enää ry'i!… — kielsi häntä Masha, joka suuresti piti saduista.

— O… do… ta!… läähättäen sanoi ukko. — Odota, heti… lakkaa…

Mutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas ruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua, ja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.

Ilja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja Terenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä ravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen iloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:

— Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?

Tanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden verkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien, pienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä aina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli siinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina reippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt tuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha rakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi Terenti-setää:

— Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!… Hänellä, mene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä ällistelet?… Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä elonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole ainoatakaan sukulaista!… Ajattelepas sitä!…

Illat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen Terentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta, totuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä tullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut työssään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi, ruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita nousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat. Puhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän takana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä — mikä näytti siltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.

Kun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli häntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni keltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen heikolla ja aralla äänellä kysyessään:

— Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?

— Kiitoksia!… En tarvitse… mitään en tarvitse… — vastasi tavallisesti vanhus.

Kyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui. Mutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.

— Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, — sanoi hän kerran Iljalle, joka istui hänen vieressään. — Kuoleman hetki on käsissä! Vaan…

Jeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:

— Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi saanut! En ole ehtinyt! Rahaa… olen koonnut rahaa, seitsemäntoista vuotta olen koonnut… Kirkon rakentamiseen aioin koota… Aioin kotikylään rakennuttaa Herran temppelin… Ihmisillä pitää olla Herran temppeleitä… Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä… Vähän olen koonnut… ei riitä… Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka olen koonnut… Herra, osota!… Vaan jo lentää korppi, raakkuu, tunnustelee palaa!… Iljusha, tiedä: rahoja minulla on… Älä kerro, vaan tiedä!…

Ilja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää salaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja katkeruudella puhui.

Muutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa nurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta outoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi kuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:

— Ksh… Kshsh… pois!…

Poika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli lukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:

— Ukko-kulta!

Oven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.

— Kshsh!… Herra… armahda… armahda… — Ja äkkiä tuli hiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti painoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni naulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa vallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä, likaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin räiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka akkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen katsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan ja ääneti viittoi käsiään.

— Ukko-kulta! — tuskallisesti huudahti poika.

Vanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:

— Ksh… Petruha… katso, Ju-mala! Se on Hänelle!… se on Hänen temppeliänsä varten… Ksh… Korppi olet sinä… Herra… Sinun… Sinun!… Varjele… Pelasta… armahda… armahda… armahda…

Ilja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka Jeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi jotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.

— Varo!… Se on Jumalan!… älä rohkene!…

Vaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja — äkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi kuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja, voimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.

Ilja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten häntä…

— Ksh… ksh…

Poika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:

— Setä!… ukko kuoli…

Terenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti korjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän takana.

— Setä, tule pian!…

— Mitä ajattelet? — ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa… Lähden minäkin… katson… Ilja, jää sinä tänne… jos tarvitaan, juokse hakemaan minua, — kuuletko? Jaakko mene tiskin taa… Tulen pian takasin… Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti kengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat, kuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle:

— Mene, mene… paksupää…

Ilja oli hyvin peljästyksissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, vaan ei pelkokaan estänyt häntä huomaamasta kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui.

— Näitkö sinä, kuinka hän kuoli? — kysyi Jaakko myymäpöydän takaa.

Ilja katsahti häneen ja vastasi kysymyksellä:

— Mutta miksi ne menivät sinne?…

— Katsomaan!… sinähän heitä kutsuit!…

Ilja oli hetkisen ääneti. Sitte sulki hän silmänsä ja virkkoi:

— Kauheata se oli!… Kuinka hän häntä tyrkkäsi!…

— Ketä? — kysyi Jaakko uteliaana kurottaen kaulaansa.

— Pirua!… vastasi Ilja miettien.

— Näitkö!

— Häh?

— Näitkö pirun? — huudahti hiljaa Jaakko juostuaan hänen luoksensa. Vaan hänen toverinsa sulki taas silmänsä eikä vastannut.

— Pelästyitkö? — kysyi Jaakko, nykien häntä hihasta.

Varropas! — äkkiä, salaperäisesti virkkoi Ilja. — Minä… juoksen vähäksi aikaa ulos… niinhän? Mutta älä puhukaan isällesi mitään lupaatko?

— Lupaan! Mutta juokse sitten tänne… Epäluulonsa ajamana poistui Ilja juosten ravintolasta, ja jo hetken päästä oli hän maakerroksessa. Varovasti, hiljaa, kuten hiiri, hiipi hän laipiossa olevalle raolle ja uudestaan painautui siihen. Vanhus eli vielä, — hän korisi… Vaan Ilja ei nähnyt häntä; kuolevan ukon ruumis venyi lattialla kahden elävän, tumman olennon jaloissa. Hämärässä näyttivät ne yhdeltä ainoalta, muodottomalta olennolta. Sitten näki Ilja, että hänen setänsä polvillaan ukon vuoteen vieressä piti käsissään tyynyä ja kiiruusti ompeli sitä kiinni. Kuului selvästi rihman nitinä, kun sitä vedettiin vaatteen läpi. Petruha seisoi Terentin takana kumartuneena hänen ylitsensä. Nyt hän pudisti hiuksiaan ja moittivasti kuiskasi:

— Joutuin… rujokas… Sanoinhan sinulle, että pidä varalta rihmaa neulan silmässä… Mutta ei… piti vielä se nyt tehdä… Voi sinua, vokkelo! Osasitkohan hyvin tarkastaa… No, anna sen jo olla! Kyllä jo riittää!… Kuuletko? Mutta toinnu jo, hölmö.

Petruhan tyyni kuiske, kuolevan katkonaiset huokaukset, rihman nitinä ja tippuvan veden valittava ääni, joka syntyi sen juostessa ikkunan alla olevaan kuoppaan, kaikki nuo äänet yhdessä saivat aikaan huminan, joka huumasi pojan päätä. Hän hiljaa loittoni seinän vierestä ja poistui maakerroksesta. Iso, musta laikka pyöri, kuten pyörä, hänen silmissään ja hurisi, josta Iljan päätä rupesi pyörryttämään ja mieltä ellostelemaan. Rappuja noustessaan ravintolaan, piti hän lujasti kiinni kaidepuusta ja töintuskin jaksoi nostella jalkojaan, ja saavuttuaan ovelle, pysähtyi hän siihen ja rupesi hiljaa itkemään. Jaakko hyöri hänen ympärillään puhuen hänelle jotakin. Sitten tyrkättiin häntä selkään ja Perfishkan ääni kuului:

— Kuka — ketä? millä — minkätähden? Mitä? Kuoliko? Ah… pir-ru!… — Ja tyrkättyään taas Iljaa, riensi suutari sellaisella vauhdilla rappusia alas, että portaat ruskivat hänen jalkojensa alla. Alhaalla kuului hän vielä kovasti ja valittaen huudahtavan:

— Jo nyt jotakin!

Ilja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi tahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää kyyneliään.

— Jaakko! — huusi Petruha, — juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!… Sano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen… sukkelasti!

— Kas vaan!… — huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä? hm!…

Terenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha laski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:

— Itketkö? Itke vaan, — se on hyvä… Näytät olevan kiitollinen poika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun suuri hyväntekijäsi!…

Hän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:

— Muista, ett'et vasta seiso oven takana…

Ilja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha seisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen edessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili. Mutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän vasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.

— No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti Petruha.

Minäkö?… Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.

— Minkä tapauksen johdosta? — vitkaan kysyi viinuri.

— Jo nyt jotakin! — huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan. — Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä tuleekin! Sananen — toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!

— Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? — kysyi Petruha, nyt jo ystävällisesti hymyillen.

— Ilman vaan… sydämeni yksinkertaisuudessa!

— Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!

— Hah, hah, haa! — kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.

Ilja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi ulos.

Sinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan huonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti pesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi sitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten pulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan ravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade rapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi… Terenti liikkui huoneessa kuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun läheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti siltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi sedälle.

— Ksh… kshsh…

Pojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus, — oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä. Häntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen viereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta setää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn vartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen kimeän äänen:

— Poikani, poikani! Herra tietää määrän…

— Panisit maata! — sanoi vihdoin malttamattomasti Ilja kärsimättömällä äänellä.

Kyttyräselkä hätkähti ja tuli liikkumattomaksi. Sitten kysyi hän hiljaa ja arasti:

— Mitä? Kuka se on?

— Minä, panisit maata, sanon…

— Heti! Heti, heti!… — kiireesti virkkoi kyttyräselkä ja rupesi hyörimään pöytien ympärillä nopeasti kuin hyrrä. Ilja ymmärsi, että setääkin peloitti ja hyvillä mielin ajatteli hän itsekseen:

"Niin sinulle pitääkin!…"

Ulkona sataa tihuutti yhä, jostakin kuului kumakoita iskuja. Tuli lampussa vavahteli, vaan teekannut ja pullot näyttivät vaieten hymyilevän. Ilja kätki päänsä sedän puoliturkkiin ja makasi henkeään pidätellen. Äkkiä rupesi hänen läheltään kuulumaan outoa ääntä. Hän jähmettyi pelosta, pisti päänsä näkyviin ja huomasi, että Terenti-setä oli polvillaan pää niin syvään painettuna, että leuka nojasi rintaan, ja kuiskaili:

— Herra Jumala, Isämme… Herra! Hänen kuiskimisensa muistutti Jeremei-ukon kähinää. Huoneessa vallitseva hämärä näytti olevan kuin liikkeessä ja lattia keikkuvan sen kanssa, vaan savutorvissa vinkui tuuli.

— U-u-u-u!…

— Älä rukoile, — ääneen huusi Ilja.

— Oh, mitä sinä nyt? — puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. — Nuku, Jumalan nimessä!

— Älä rukoile! — itsepäisesti toisti poika.

— No, no… en, en…

Pimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea hengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne setää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.

— Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?… pelästyneenä kuiskasi setä tarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja itkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:

— Herra Jumala! Kun voisi piiloutua… jonnekin… kaikesta… Herra Jumala!

— Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä ilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan…

* * * * *

Suuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli hän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut olla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa perää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja luottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti häntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden liian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat aina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja tutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi muisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja hänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen vanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka hänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut Petruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen huomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen katkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä enemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka kerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi siitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi vähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon asukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi, konnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti tervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki haukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä jokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja kokki kaatoi likavettä hänen niskaansa… Kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin haukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta vaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta ravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona, teki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista, rakasti lasten leikkimistä…

Ilja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa — Perfishka — suutari — oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin tuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui ravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia naurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti samainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän asetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia irvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan. Eikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien opettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta, jonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön syvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.

Kun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen pojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan oli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut vettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät suutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän seuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:

— Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin hunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee työtä… tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!…

— Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!… — käheällä äänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. — Luuletko, ett'en huomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi kuormallesi. Kun edes kuolisin!… Kun voisinkin vapauttaa sinut!…

— Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä sinä minua!… Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan siksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle, ja tulee kaikki toisin… ikkunat, ovet… kaikki! Ikkunat tulevat kadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme ikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä! Asiat alkavat mennä huristaa hyvin!… Hei, vaan! Keitä munaa, paista rieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!

Ilja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että hän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina jokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti hanuria.

Petruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta iltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman jälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana, vaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa kaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.

Paljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää, kaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa vaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät hänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä ei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli Iljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan kireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti kuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään itsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.

Hän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä kaipauksella.

— Ikävä on!… Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille satuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!…

— Kaikkea hän osasi, — synkästi virkkoi Ilja.

Kerran Jaakko salaperäisesti sanoi toverilleen:

— Tahdotko, niin näytän sinulle erään asian?

— Tahdon!…

— Mutta vanno ensin, ett'et kerro kenellekään!…

— Jumalauta, en kerro!

— Olen kirottu, jos kerron, sano!…

Ilja toisti valan, ja sitten vei Jaakko hänet pihan nurkkaan lehmuksen luo. Siellä irrotti hän puun rungosta siihen taitavasti sovitetun kaarnapalasen, ja sen alta tuli näkyviin suuri aukko puussa. Se oli kolo, jota oli laajennettu veitsellä ja kauniisti koristettu sisästä erivärisillä vaatetilkuilla ja papereilla, teepaketeista otetulla lyijypaperilla ja metallipalasilla. Reiän pohjalla oli pieni vaskinen pyhäinkuva, ja sen eteen oli pystytetty vahakynttilänpätkä.

— Näitkö? — kysyi Jaakko, asettaen taas paikoilleen kaarnapalasen.

— Näin… Miksi sinä sellaista?…

— Se on rukoushuone!… — selitti Jaakko. — Rupean, näet, öisin käymään täällä; sytytän kynttilän ja rukoilen. Mainiota?

Toverin hanke miellytti Iljaa, vaan hän heti rupesi pelkäämään sen vaarallisuutta.

— Entä, jos huomaavat tulen? Silloin antaa isäsi sinulle selkään!…

— Yöllä — kuka sitä huomaisi? Yöllä kaikki nukkuvat; maan päällä on aivan hiljaista… Olen pieni: päivällä ei Jumala kuule rukoustani… Vaan yöllä hän kuulee!… Kuuleekohan?

— En tiedä!… Ehkä kuulee!… miettivästi sanoi Ilja, katsoen toverinsa suurisilmäisiä, kalpeita kasvoja.

— Rukoiletko sinä minun kanssani? kysyi Jaakko.

— Mitä sinä tahdot rukoilla? — kysyi vuorostaan Ilja, ja he hymyilivät toinen toisellensa.

— Minä rukoilen sitä, — sanoi Ilja, että tulisin viisaaksi… ja vielä, että minulla olisi kaikkea, mitä haluan!… entä sinä?

— Minäkin…

Vaan hiukan ajateltuaan selitti Jaakko:

— Aioin vaan ilman aikojani… rukoilla… tarkoituksetta!… Antakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!… Mutta jos sinä tahdot rukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!

— Olkoon menneeksi, — sanoi Ilja.

He päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä pani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä ja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät uni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan haihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.

Saman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen, — oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja tiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti kuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei ollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä Perfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät toverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän näytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, joista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen rinnallaan.

— Älkää ylpeilkö, opin tässä kerran minäkin!…

— Perfishkapa ei päästä!…

— Mutta minä karkaan, — päättävästi vastasi Pashka.

Ja todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin pihaa ja kertoi naureskellen:

— Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!… Nahkatiede ei häntä huvittanut…

— Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata, synkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään. Hän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena seinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi yhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan. Vanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se lika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut, ei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää sitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden huutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina, ei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon, surullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään, ikkunoilla.

— Hoh, hoh! — sanoi suutari. — Pian hajoo niinikoppa ja sienet lentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä minnekin… Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!… Löytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee kaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat meitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut kyllästyttämään tämä sikahovi… vaikka olenkin siihen tottunut! Vieköön piru koko laitoksen!

Turhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan herroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan päättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin kaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille rakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se kirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin nauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä mädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä vielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana, leveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se olisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle, katon rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla siniselle pohjalle oli kirjotettu:

"— P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka."

— Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.

Ilja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä petokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin toisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin, niinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä… Elämä talossa kävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen kolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus. Kadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana istua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen hirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä oli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi Savelin vaimo pää rikkilyötynä.

Petruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon — pienen huoneen ravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn, lautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan haju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan ei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa vastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja tähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun vaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen…

Terenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli nuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän tarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui jokaista "te", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti, katkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten uskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti hän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun poika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen mieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä kanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka omituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät hänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä. Yhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui hänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua. Olihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat mieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset Antipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä toinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin karannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä. Myrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan samalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki hopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske jalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen sykintä.

Mutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään ei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät, ajurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät ikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat, kiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan levottomalta, — välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin järjiltään, — toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha, toiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka, Terenti-setä, Matitsa… Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen tapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.

Kerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka ravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän ääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja tavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa. Terenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen kopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi. Perfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen suuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman hyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti hän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan hänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä ei olisi mitään nähnyt.

— Mikä teidän silmäänne vaivaa? — kysyi Terenti.

Perfishka hieroi silmää kädellään, katsoi sitten kättään ja selitti sitten äkkiä kovalla ja selvällä äänellä:

— Puolisomme Avdotja Petrovna on kuollut…

— Mitä ihmeitä? — huudahti Terenti-setä, ja, vilkaisten pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin.

— Rauha olkoon hänen sielullensa!

— Mitä? — kysyi? Perfishka, yhä katsoa tuijottaen Terentin kasvoihin.

— Sanon: rauha olkoon hänen sielullensa.

— Niin… Hän kuoli!… — sanoi suutari. Sitten pyörähti hän ympäri ja poistui ravintolasta.

— Kummallinen mies! — mutisi Terenti, päätään pudistaen. Iljankin mielestä oli suutarin käytös omituista… Kouluun mennessään poikkesi hän kellarikerrokseen katsomaan vainajata. Siellä oli pimeätä ja ahdasta. Naiset, jotka asuivat ullakossa, olivat tulleet suutarin huoneeseen ja seisoivat puoliääneen puhellen yhdessä joukossa nurkassa, jossa sänky oli. Matitsa koetteli Mashalle erästä pukua ja kysyi:

— Puristaako kainaloista?

Masha, joka seisoi kädet ojossa, vastasi oikullisella äänellä:

— Puristaa!…

Suutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen silmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin, pöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt ikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.

Hänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän Perfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:

"Oh, sä oma kultasein Kun sä ryöstit sydämein! Mihin heitit saaliisi, Kyllästyitkö vaaliisi?"

— Hoh, hoh!… Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori tiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!… En minä suutu… olen kärsivällinen… Hauku minua, lyö, jos tahdot!… salli minun vaan hieman pitää lystiä!… sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet, jokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on samanlainen, oli hän kuka tahansa!…

"Ken siellä voivottelee, Ja ketä odottelee? Vait! hiljaa! ällös sure, Kovaa leipäkyrsää pure!"

Epätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi häneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että Jumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen vaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka päissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä siristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan hänelle korvapuustinkin…

— Kas vaan, ai, ai!… — sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän iltana. — Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!

— Juokse hiiteen Perfishkoinesi! — vastasi Jaakko välinpitämättömästi.

Ennenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon muuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan istui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja, että Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa, ja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan vielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja alituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan ei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt huomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria vaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran:

— Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan ystäväni?

— Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! — hämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:

— Kuulehan, — mene kotiin… Menehän, tulen heti perästä… Näytän sinulle jotakin!

Hän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli pian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan erään punakantisen kirjan.

— Tule tänne! — sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen Terenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä. Sitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan rivejä, alkoi lukea:

"Ja äkkiä… huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren… joka ulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen miehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki… Hän kohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan… kannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin jyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen… rautaportti lensi palasiksi… ja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä ääni… josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun jalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet… järjetön huimapää!… Minä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!…' Ritari, savun sokaisemana…"

— Mikä se on? — kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.

— Häh? — sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.

— Mikä se on — se ritari?

— Se on sellainen mies… hevosen selässä… keihäs kädessä… Raoul Peloton on hänen nimensä… Lohikäärme on ryöstänyt hänen morsiamensa, ihanan Luisen… Vaan kuule edelleen, — keskeytti kärsimättömästi Jaakko.

— Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?

— Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet… Sillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta — ymmärrätkö?

— Onpas sitä! — sanoi Ilja silmät suurena. — Kyllä se puolensa pitää!…

— No, kuuntelehan edelleen!… Rinnakkain toinen toisessaan kiinni istuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä, astuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt joutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa kaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään muistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut ryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta oli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia, rautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla rikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa ja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:

"Ei kuoltuani vainen Vie mua paholainen. Päämääräks' elämän paan tuon: Ma paholaisen moiseks' juon!"

— Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!

Hanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut saavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen kanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:

"Äl' itke, että nuoruudesta Oot kärsinyt sä pakkasesta; Kun kuolet — joudut helvettiin, Ja siellä tulee kuuma!"

Joka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita hyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen kumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, — ja nämä yhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa metsässä.

Mutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä ulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen heistä kuiskaamalla luki:

"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi, kuten ukkonen, tuskasta ja raivosta…"

* * * * *

Kirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä ihmeelliselle kirjalle: "Guak eli voittamaton uskollisuus", sitten seurasi "Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja nuoresta Renzivena-kuningattaresta", ja todellisuuden vaikutukset väistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä. Toverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia rahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat "Jashka Smertjenski'n" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat haltioihinsa "Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä" ja yhä enemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta sellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat kahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä ajalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.

Kerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne levottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka Gratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat vielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli tavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon entisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja kertoi siellä, silmiään räpyttäen:

— Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän on juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista… Kummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne itseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla jaloillaan, kun jo täytyy — maailmalle lähteä onnen ongintaan!

Pashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen taskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän katsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi Perfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari vastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:

— Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää onnensa.

— Ehkä hänellä on nälkä! — huomautti Terenti, ja ojensi pojalle leipäpalasen, sanoen:

— Pashka, hepäs!

Poika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.

— Hu-ii! — vihelsi suutari hänen jälkeensä. — Taas hän läksi! Näkemään asti, nuori ystäväni!

Ilja, joka oli katsellut kohtausta huoneensa ovelta, huusi Pashkaa luoksensa. Tämä mietti hetkisen, ennenkuin noudatti kutsua, ja tultuaan sitten Iljan kammariin, katsahti hän epäilevästi ympärilleen ja lyhyesti, tylysti kysyi:

— Mitä tahdot?

— Terveheksi!…

— No terveheksi!…

— Istu!…

— Miksi?

— Muuten vaan!… jutellaan vähän!…

Iljaa hämmästytti Grastheff'in katkonaiset, äkäset vastaukset ja käheä korkea ääni. Hänen teki mielensä kysellä Pashkalta, missä hän oli ollut koko kesän ja mitä hän oli nähnyt. Vaan Pashka, joka oli istunut tuolille, leipää pureksien alkoikin puolestansa itse kysellä häneltä:

— Joko lopetit koulunkäyntisi?

— Keväällä lopetan!

— Mutta minäpä olen jo lopettanut!…

— Älähän! — epäillen huudahti Ilja.

— Pian minä, vai kuinka?

— Missä kävit koulua?

— Vankilassa, vankien luona!…

Ilja astui lähemmäksi häntä ja, katsoen kunnioituksella hänen laihtuneisiin kasvoihinsa, kysyi:

— Kuinka kauan istuit? Oliko siellä kauheata?

— Ei lainkaan kauheata!… Istuin… nelisen kuukautta… Olin näet monessa vankilassa… eri kaupungeissa… Minä, veikkonen, jouduin herrojen pariin… Rouviakin oli siellä… oikeata herrasväkeä! Monenlaisia kieliä puhuvat ja osaavat paljon… Siivosin heidän koppinsa heille! Iloista väkeä ne olivat, pirut, vaikka olivatkin vankilassa!…

— Rosvojako ne olivat olleet?

— Ensimmäistä lajia, — vastasi ylpeästi Pashka.

Ilja räpäytti silmiään, tuntien yhä suurempaa kunnioitusta Pashkaa kohtaan.

— Olivatko ne venäläisiä? — kysyi hän.

— Oli muutamia juutalaisiakin… Kelpo väkeä!… Ne ne ymmärsivät asiansa, veliseni! Kuka vaan eteen oli sattunut, se oli ryöstetty paljaaksi!… No, vihdoin joutuivat he kiinni, ja nyt on Siperia edessä!

— Kuinka sinä sitten voit oppia siellä?

— Sanoin vaan hyvin yksinkertaisesti heille: opettakaa minua, — niinpä opettivat…

— Lukemaanko ja kirjottamaan?

— Kirjottaminen on vielä huononlaista!… Mutta lukea osaan niin paljon kuin tahdot! Olen jo lukenut koko joukon kirjoja!…

Kun puhe siirtyi kirjoihin, vilkastui Ilja.

— Mekin luemme Jaakon kanssa. Ja niin tavattoman hauskoja kirjoja!

He rupesivat kilvan toinen toisellensa luettelemaan lukemiansa kirjoja. Pian sanoi Paavali huoaten:

— Kyllä te, pirut, olette enemmän lukeneet! Ja teidän kirjanne ovat hauskempia. Minä taas olen enemmäkseen lukenut runoja… Siellä oli niillä monenlaisia kirjoja, vaan parhaita olivat ne, joissa oli runoja!…

Pian tuli huoneeseen Jaakkokin, silmät suurina ja nauraa hihittäen.

— Mitä hihität, senkin pässinpää? — kysyi Pashka.

— Ilman aikojani!… Missä olet ollut?

— Siellä, minne sinä et koskaan voi mennä!…

— Ajattelepas, — sanoi Ilja toverilleen, — että hänkin on lukenut kirjoja!…

— Älähän! — huudahti Jaakko ja rupesi heti ystävällisesti puhuttelemaan Pashkaa.

— Toverukset istuutuivat rinnakkain ja heidän välillään sukeusi vilkas, jos kohta hajanainen, keskustelu.

— Minä sitä olen nähnyt jos jotakin, jota kaikkea ei kertoakaan osaa! — ylpeästi ja innostuneesti virkkoi Pashka. — Kerran olin kaksi vuorokautta vallan syömättä! Yöni vietin metsässä… ypösen yksinäni.

— Pelottiko? — kysyi Jaakko. — Mene koettamaan, niin saat tietää! Kerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi… Kävin Kasanin kaupungissakin… Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle miehelle, joka oli sepittänyt runoja… Se oli tavattoman suuri mies!… Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun pääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän opetellut!…

Hän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti, lausui totisena, nopeasti:

"Pitkin katua väkeä käy, Ei löytänyt puute sen luokse; Mutt' pyydäpä leipää — pois! Ne ylpeät huutaa — juokse Hiiteen!…"

Hän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua alas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja varovasti:

— Onko tuo runoa!

— Etkö sitte kuule? — vihasesti huudahti Pashka. — Kun on — luokse — juokse, — niin mitä se on muuta kuin runoa…

— Tietysti se on runoa! — kiireesti huudahti Jaakko. — Sinulla on aina joka asiaan sanomista, Ilja!

— Olen minä sepittänyt muitakin runoja, — kääntyi Pashka vilkkaasti Jaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:

"Taivas harmaa, maa — yks lokalaikka, Syys kolkko sateinensa saa. Mutt' mull' ei missään asuntoa. Ja nuttu — paikan päällä paikka!…"

— Ohoo! — veti pitkään Jaakko, silmät suurina.

— Se oli oikeata runoa! — vakuutti Iljakin.

Pashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään, ikäänkuin niihin olisi mennyt savua.

— Sepitän vielä pitkiäkin runoja! — kehäsi hän. — Se ei kai ole niinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee — kukkia — metsiä, niittyjä — peltoja!… Itsestään syntyvät säkeet!…

— Ja mitä rupeat nyt tekemään? — kysyi häneltä Ilja.

Pashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan, virkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:

— Mitä tahansa!…

Mutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:

— Ja sitte taas pakenen!…

Vastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat lapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa kuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli juonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän työtä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut — hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin, kainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni hänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen, niin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi — molemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia. Kaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten ja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja iroonisten kompien puhujana, — ja hän oli tervetullut vieras joka suutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi keventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja sujuvilla, hauskoilla jutuillaan.

Kun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän puolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa lapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut pitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat silmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme; vartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä pikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen luota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet ylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan itselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä puhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan jotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista laulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä olevaa talitiaista.

Usein kävi hänen luonansa Matitsa, tuoden tullessaan vehnästä, teetä, sokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha otti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä konsanaankin — hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle, tarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan, juttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa soimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla äänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse puhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.

— Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. — Mutta hän raukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän tulisi iloiseksi… Äidin eläessä ei hän paljoa juonut…

— Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti kulmakarvojaan rypistäen. — Onko tuo juopporatti unohtanut, että hänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!

— Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä kaikki…? virkkoi Masha.

— Jumalani, Jumalani! — raskaasti huokasi Matitsa. — Semmoista se on tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen tyttö kuin sinä!… Se jäi sinne, kotiin… Horolin kaupunkiin. Ja etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin sinne… Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa ja unohtaa, missä hän syntynyt on…

Masha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret kasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle, niin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä, puristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta hänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana käydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He pelasivat korttia, — "knorria", "myllymattia", "omaa valttia", vaan useimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös suurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut olla hiljaa huudahtamatta.

Jaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi hän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä olutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta jälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se tapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin luonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.

— Jasha! — sanoi hän, — hiilet ovat loppuneet!

— Hyvä on!

Ja hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle kaksikopeekkaisen, sanoen:

— Käy ostamassa! En voinut varastaa!

Hän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan kirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä osasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.

Ilja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa juuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa pyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen, suutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti häntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin. Etenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi kaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan nauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän yrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.

— Mustalaispentu! — huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään, vastaten samalla mitalla:

— Laiha rottelo!…

Sanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha tulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet perinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.

Kerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi kiukuissaan hänelle:

— Jashkan rakastajatar!

Ja vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo ymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan, että hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja silmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten hyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään, ja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt puolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli hypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten härkä, Jaakon kimppuun, huutaen:

— Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!…

Mutta kun hän huomasi, että Jaakko, nojaten kyynärpäitään pöytään, itki katkerasti, ja hänen vieressään seisoi Masha ja puhui kyyneleet silmissä:

— Älä välitä hänestä. Hän on häpeämätön lurjus! He ovat kaikki ilkeitä… hänen isänsä on vankeudessa… ja setänsä on kyttyräselkä!… Hänenkin selkäänsä kasvaa vielä kyttyrä! Hävytön sinä olet! huusi hän, astuen rohkeasti Iljan eteen.

— Sinä, sen rupinaama!… mokoma lumpunkokooja! Tulepas vaan! Tulepas koetteeksi, niin revin nahkan naamastasi! Tulepas!…

Ilja ei liikahtanutkaan. Hänen tuli paha olla nähdessään Jaakon itkevän, jonka mieltä hän ei ollut tahtonut pahottaa, ja häntä hävetti tapella tytön kanssa. Vaan ett'ei Mashalla ollut mitään tappelua vastaan, sen huomasi hän hyvästi. Sanaakaan sanomatta poistui hän maakerroksesta ja kuljeksi kauan pihalla, mieli raskaana ja täynnä katkeria ajatuksia. Sitten astui hän Perfishkan huoneen ikkunan luo ja katsahti varovasti sisään Jaakko pelasi taas korttia pienen ystävänsä, kanssa. Masha piti korttejaan viuhkan tavoin kasvojensa alaosan edessä, ja näytti nauravan, samalla kun Jaakko tuijotti kortteihinsa ja epävarmasti kosketti milloin mitäkin niistä. Ilja tuli surulliseksi. Hän käveli vielä hetkisen pihalla ja astui sitten päättävästi maakerrokseen.