I. (continued 3)

Pienen, valoisan, sievästi kalustetun huoneen keskellä oli valkosella liinalla peitetty pöytä; pöydällä kiehua porisi teekeittiö, ja kaikki sen ympärillä oli tuoretta, nuorta. Kupit, viinipullo, leipä- ja makkaralautaset kaikki oli uutta, puhdasta ja miellytti Iljaa ja teki hänet kateelliseksi Paavalille. Tämä istui onnellisena ja alkoi puhua runollisesti:

— Kun saan sinut nähdä, on kuin auringon säde kävisi minuun… kaikki unhotan, ja toivon onnea… Hyvä on elääkseni, kun saan rakastaa, hyvältä tuntuu mielessä, kun saan sinut nähdä…

— Rakas Pashkani! Voi, kuinka täällä on hauskaa!… — huudahti Vjera ihastuksissaan.

— Tulinen olet! Heti sytyit… Kuulepas, Ilja! Lakkaa jo!… Etkö saa jo tarpeeksesi katsomisesta? Hanki itsellesi oma omituinen.

— Ja kaunis! — omituisella äänenpainolla sanoi tyttö, katsoen Iljaa silmiin.

— Teitä kauniimpaa ei ole olemassa! huoaten ja hymyillen sanoi Ilja.

— Mitä joutavia… älkää puhuko sellaista, mitä ette ymmärrä… — hiljaa virkkoi Vjera.

— Kyllä hän ymmärtää… — sanoi Pashka, ja jatkoi sitten Iljaan kääntyen synkästi. Kaikki on nyt niin hyvää ja onnellista… ja kun sitten äkkiä taas muistuu mieleen se toinen… Ihan sydäntä repii silloin!…

— Mitä siitä sitten muistelet! — sanoi Vjera, painaen päätään pöytää vasten. Ilja vilkasi häneen ja huomasi, että hänen korvansa olivat punaset.

— Ajattele näin, — hiljaa, vaan varmasti jatkoi tyttö, — vaikka sitä olisi vain yksi päivä, kuuluu se minulle!… Ei minustakaan ole helppoa… vaan minä en tahdo sekottaa iloa surulla… Minä — kuten laulussa lauletaan — surun yksin juon, ilon vain sulle suon…

Paavali kuunteli hänen puhettaan tullen yhä synkemmän näköiseksi. Ilja tunsi haluavansa sanoa jotakin hyvää, rohkaisevaa heille, ja vähän mietittyään, sanoi:

— Mitä tehdä, kun solmu ei aukea? Jospa minulla olisi rahaa tuhannen tai esimerkiksi kymmenen tuhatta ruplaa, niin antaisin ne teille, — ottakaa, tehkää hyvin, rakkautenne tähden… Sillä näen että tunnen, että tunteenne on sydämen tunne, puhdas, omantunnonmukainen… mitä siis huolitte muusta!

Hänen mielessään syntyi lämmin tunne, joka valtasi hänet kokonaan. Hän vielä hypähti tuolilta ylös, huomatessaan kuinka tyttö, kohotettuaan päänsä, katseli häntä kiitollisilla silmillä, ja Paavali hymyili hänelle ja ikäänkuin odotti häneltä vielä jotakin.

— Ensimmäisen kerran elämässäni näen sellaisen kaunottaren, kuin te… ja ensimmäistä kertaa näen, kuinka ihmiset rakastavat toisiaan. Ja sinut, Paavali, olen vasta tänään oppinut oikein tuntemaan ja oikein sinua arvostelemaan — sydämen mukaan, kuten tuleekin… Istun tässä… ja suoraan puhuen — kadehdin teitä… mieleni on surullinen ja samalla iloinen… Suokoon Jumala, että asianne saisi hyvän päätöksen. Ja mitä tulee taas siihen toiseen seikkaan, niin sanon, ett'en pidä tshuvasseista enkä mordvalaisista, he ovat minusta vastenmielisiä! He ovat räähmäsilmäisiä ja likaisia… Mutta minä uin samassa joessa kuin hekin… ja samaa vettä juon, jota hekin. Pitäisikö minun olla käyttämättä jokea vain siksi, että he ovat pakanoita? Miksi? Uskon, että Jumala sen puhdistaa…

— Oikeassa olet, Ilja! Olet kunnon mies! — tulisesti huudahti Paavali.

— Mutta juotteko te joesta, — kuului Vjeran kuiskaava ääni.

— Mistä sen löydän? — kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle lasillinen teetä, Vjera!

— Voi kuinka olette hyvä! — huudahti tyttö.

— Nöyrimmästi kiitän! — sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.

Paavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin viini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä loistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.

— Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat lasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne, Ilja… Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka…

— Nyt on hän taas suunniltaan! — sanoi tyttö, hellästi hymyillen katsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. — Tuollainen on hän aina milloin kimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja häijy…

— Se ei ole hyvä! — sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme rupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa huolettomaan nauruun.

Ovea kolkutettiin ja joku kysyi:

— Vjera! saanko tulla?

— Tule, tule!… Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni Lipa…

Ilja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi pitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa tyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä hajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen tummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki hänet vielä pitemmän näköiseksi.

— Istuin yksin, niin tuli ikävä… ja kun kuulin, että täällä luonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne… En kai häirinne? Täällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista… koetan huvittaa häntä, — tahdotteko?

Sulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui sille ja kysyi:

— Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He hyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?

— Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, — sanoi Ilja, hämillään hänen lähellä olostaan.

— Sepä paha! — tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja rupesi puhumaan Vjeralle:

— Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin siellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein suloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja mietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.

— Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, — sanoi Vjera.

— Niin kai, luulen minä…

Ilja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta naisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän puhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli jotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi ollut miellyttävä tuoksu…

— Tiedätkö, Vjera, — minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in luo vai ollako menemättä…

— En tiedä, mitä neuvoisin…

— Kenties kuitenkin menen… Hän on vanha ja rikas, — ne ovat kaksi tärkeätä seikkaa… Mutta saita hän on… Minä tahdon hänen panemaan pankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa kuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa…

— Lipotshka! Älä puhu siitä, — pyysi häntä Vjera.

— Hyvä on, lakkaan sitten, — tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas Iljaan. — No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan… Te miellytätte minua… teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät… Mitä siihen sanotte?

— En mitään osaa sanoa, — hämillään hymyillen vastasi Ilja, tuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.

— Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä… Mikä te olette?

— Katukauppias.

— Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa… tai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen…

— Pidän puhtaudesta, — sanoi Ilja. Hänellä oli tukahduttavan kuuma ja hajuveden tuoksu kävi hänen päällänsä.

— Pidätte puhtaudesta? Se on hyvä se… Oletteko huomaavainen?

— Se tahtoo sanoa, missä suhteessa?

— Oletteko jo huomannut, vai ettekö, että häiritsette toverianne? — kysyi häneltä tuo sinisilmäinen tyttö.

— Ai, niin! Minä heti poistun!… hämillään sanoi Ilja.

— Odottakaa! Vjera, saanko viedä tämän nuorukaisen mukaani?

— Vie vaan, jos hän lähtee! — sanoi Vjera nauraen.

— Minne? — kysyi Ilja levottomasti.

— Mene sinä vaan, hölmö, — huusi Paavali.

Ilja seisoi nolona ja hymyili hämillään, vaan Lipa otti häntä kädestä ja veti hänet mukaansa, tyyneesti puhellen:

— Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja oikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin nousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin… Huomaatteko nyt, millainen minä olen?

Ilja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei kuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa oli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva…

* * * * *

Iljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen oikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti hänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen sydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja hyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita suutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa suuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta olisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä, maininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja antoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.

— Oma, rakas oikkuni! — puheli hänelle Olympiada, leikkien hänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman huulipartansa alkua. — Miellytät minua yhä enemmän… Sydämesi on luja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen… Ja se on hyvä… Samanlainen olen minäkin… Jos olisin nuorempi, menisin naimisiin kanssasi… Silloin luistaisi elämä…

Ilja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli tämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen itsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset naiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja vankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen luonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden ja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä niin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun hän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa vuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin, silloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja katsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei hän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.

Olympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän, kietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:

— Mene ulos! Mene Vjeran luokse!… Sano eukolle, että hän toisi minulle jäistä vettä!…

Ilja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja Vjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili hämillään. Kerran kysyi hän häneltä:

— No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?

— Voi, Vjerotshka! — vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin lumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi…

— Voi, teitä poikarukkia! — säälitteli tyttö.

Ilja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin levottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina sovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun hän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin itselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa, toisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä miellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön onnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä sanoi:

— Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!… On mahdotonta!… Minun täytyy jatkaa elämistäni liassa… vaan mitä Paavalilla on täällä tekemistä?

— Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan…

— Hänenkö tahdostaan? — toisti hän hiljaa kuin kaiku.

Heidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn puettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.

— Tule teetä juomaan, oikkuni!… Vähän myöhemmin tule sinäkin, Vjerotshka…

Kasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja hillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän seurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada, jonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja himokasten käsien tahrimana.

Teetä juotaessa sanoi hän Iljalle:

— Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia… Vaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä kauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle paikan… Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen tehdäkin…

— Antaako hän todellakin viisi tuhatta? — kysyi Ilja.

— Luonnollisesti hän antaa, — vastasi vakuuttavasti Olympiada.

— Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan hänet… — vihaisesti sanoi Ilja.

— Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi…

— Tietysti on hän tielläni…

— Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma… — sanoi Olympiada nauraen.

— Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi… eikä olisi niinkään suuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä…

— Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, — nauroi Olympiada.

Kauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja hänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita plyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa tyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä muuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen; näytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun — siinä kaikki.

— Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, — sanoi hän, — ja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta. Silloin annan ukolle palttua ja olen vapaa… Opi minusta, kuinka pitää elää, totinen oikkuni…

Ilja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti päämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että hänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän nöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina heräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä puodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan vastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän näytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri… Niin kului pari kolme kuukautta.

* * * * *

Eräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja kellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että Perfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli viinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa pöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:

— Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki… ja tietää kaikki — niin näkee Hän minutkin… Kaikki ovat hyljänneet minut, veli… ja nyt olen yksin! Isäni ei rakasta minua… hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja konna… eikö niin, Perfishka?

— Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! — sanoi suutari.

— N-niin!… Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?… — kysyi Jaakko kieli sopertaen.

— Isään en saata uskoa… Ilja — kulkee omia teitään… Masha… on lapsi, Masha… Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka! Maailmassa ei ole enää ihmisiä…

Ilja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä ahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää nytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan, keltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että hänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. — Hän astui hänen luoksensa ja kysyi moittien:

— Mitä sinä teet?

Jaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä silmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:

— Oh, Ilja… en juuri mitään! Ajattelin vaan… että… isä…

— Mitä sinä teet? — kysyi Ilja toistamiseen.

— Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, — puuttui puhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. — Hän on oikeassa… Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu…

— Ilja! — huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. — Isä… löi minua!

— Niin hän teki, — sen voin minä todistaa! — selitti Perfishka, lyöden nyrkillään rintaansa. — Näin kaikki… vaikka valalle vietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki…

Jaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä. Hän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:

— Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias… enkä ole mitään pahaa tehnyt.

Ilja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan häntä.

— Minkätähden löi hän sinua?… Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi kävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä, alkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska, joka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan ja kaataen itselleen ryypyn, sanoi:

— Antaa hänen itkeä!… Kaikki ei vielä ole hukassa, kun ihminen voi itkeä… Mashutkakin sai osansa… Itki, minkä jaksoi… Silmät revin häneltä, huusi hän lakkaamatta! He, he! Vein hänet Matitsan luo…

— Mitä hänen ja hänen isänsä välillä sitten tapahtui?

— Sen kyllä voin kertoa… — vastasi Perfiska. — Oli sitä koko meteli!… Setäsi, Terenti, alkoi pelin… Odottamatta sanoo hän Petruhalle: päästä minut pyhiinvaellusretkelle Kijev'iin… Petruhalla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä kauan oli jo kyttyräselkä ollut hänelle silmätikkuna, ja totta puhuen, hän oli hyvillään, että Terenti lähtee… Joka asiassa ei toverikaan ole hyväksi, he, he! Mene sinä vaan, sanoo hän, ja sano sananen minunkin puolestani pyhimyksille… Mutta silloin alkaa Jaakkokin: päästä, sanoo, minutkin…

Perfiska muljisti silmiään, asetti kasvonsa irviin ja jatkoi raa'alla äänellä Petruhaa matkien:

— Mitä-ä?… Minäkin tahtoisin päästä. Minkätähden? Haluaisin, sanoo Jaakko, minäkin rukoilla puolestasi… Petruha kun ärjäsee: kyllä minä annan sinulle rukoilemista? Mutta Jaakko vaan: päästä minut! Lapsen rukous isän synneistä on otollinen Jumalalle. Silloin Petruha lyödä läimäyttää häntä vasten kasvoja kerran… ja toisen… ja…

— En voi elää hänen kanssaan! — huusi Jaakko. — Lähden tieheni! Menen hirteen! Minkätähden löi hän minua? Häh? Minkätähden? Mitä hänelle sanoin, läksi sydämestä…

Iljan tuli paha olla hänen huudoistaan, ja hän poistui kellarikerroksesta neuvottomana kohauttaen hartijoitaan. Tieto siitä, että hänen setänsä lähtee pyhiinvaellusretkelle, tuntui hänestä hyvältä: jos setä lähtee, voi hänkin vihdoin jättää tämän talon, vuokrata itselleen erityisen asunnon — pikkuisen huoneen — ja elää omin päin…

Tultuaan kammariinsa, tuli Terenti sinne heti hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmät loistivat, ja hän riensi Iljan luo, huudahtaen:

— No, nyt minä lähden! Herra Jumala, kuinka iloinen olen… Tuntuu, kuin pääsisin vankeudesta taas Herran valkeutta näkemään… Hän ei kai halveksi minun rukoustani, koska sallii minun päästä täältä…

— Tiedätkö, missä tilassa Jaakko on? kuivasti kysyi Ilja.

— En.

— Hän on juonut itsensä päihinsä…

— Mitä sanot! Huonosti tehty! Ajattelematon poika!… Ja kuitenkin pyysi hän isältään lupaa päästä kanssani…

— Olitko sinä läsnä, kun hänen isänsä löi häntä?

— Olin… Entä sitten?

— Entäkö sitten? Etkö sitten huomaa, että hän juuri sentähden joikin itsensä juovuksiin? — Jurosti kysyi Ilja.

— Niinkö? Jopa nyt jotakin!

Ilja huomasi selvästi, että Jaakon kohtalo hyvin vähän liikutti setää, ja se lisäsi yhä enemmän hänen kiukkuaan kyttyräselkään. Hän ei koskaan ollut nähnyt Terentiä niin iloisena, ja tuo ilo heti Jaakon kyynelien jälkeen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän istuutui ikkunan ääreen ja sanoi sedälle:

— Etkö mene ravintolaan?…

— Siellä on isäntä… Minulla on puhumista sinulle…

— Vai niin! Mitä?

Kyttyräselkä astui hänen viereensä ja sanoi salaperäisesti:

— Lähden kohta matkaan. Sinä jäät tänne yksin… se tahtoo sanoa… sillä…

— Sano, sano sanottavasi, — virkkoi Ilja.

— Kyllä, kyllä… Mielelläni… — sanoi Terenti hillityllä äänellä, räpäyttäen silmiään. — Täällä ei ole helppoa…

— Minustako aiot puhua, vai?

— N-niin… Mutta ensiksi… olen säästänyt vähän… rahoja…

Ilja katsahti häneen ja nauroi ilkeästi.

— Mitä sinä? — säikähtäen kysyi häneltä setä.

— Tiedän kyllä… No, olkoon menneeksi, olet säästänyt rahoja.

Ilja antoi erityisen painon sanalle "säästänyt".

— Niin… — sanoi Terenti katsomatta häneen. — Kaksi sataa ruplaa olen päättänyt antaa luostarille…

— Vai niin…

— Sata ruplaa sinulle…

— Sata? — huudahti Ilja. Ja silloin hän huomasi, että hän jo kauan oli mielessään toivonut saavansa sedältään ei sataa, vaan paljon enemmän. Hän oli kiukuissaan sekä itsellensä että toiveellensa, joka oli halpa, sen tiesi hän, — ja sedällensä siksi, kun hän niin vähän aikoi antaa hänelle. Hän nousi tuolilta seisomaan, ojensihe suoraksi ja sanoi lujasti, ilkeästi sedälleen:

— En huoli varastettuja rahojasi… ymmärrätkö?

Kyttyräselkä horjahti takaperin, istuutui vuoteelleen kalpeana, hämmästyneenä. Tukka pystyssä ja suu selällään katsoi hän Iljaa tylsä kauhu silmissä ja vaikeni.

— Mitä katsot? En tarvitse rahojasi…

— Herranen aika! — pääsi käheästi Terentilta. — Mikset, poikani, miks'et?

— Mitä? kysyi Ilja.

— Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään… — sanoi setä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota sinä rahat… Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!… Kun palaan, niin kaikki annan sinulle… Siksi ota nämä… Poikani! Herra ei anna syntiäni anteeksi, jollet ota…

Niin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui pelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö häntä setä vai eikö?

— Olkoon menneeksi! Minä otan… sanoi hän vihdoin ja läksi heti ulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä vastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä tekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit tarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän heti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota hän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä… Mitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen vanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti vastenmieliseltä…

Siitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä Filimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo ahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä, ikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla käsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, — hän ei saanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan luo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä, että tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon…

Sellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän istumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja uhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:

— Hiljaa! Hän nukkuu!…

Sängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.

— On tämäkin elämää! — kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti pyörittäen suuria silmiään. — Mokomat roistot rupeavat pieksämään lapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!…

Ilja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen Mashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja ajatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?…

— Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha juopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa molemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?

— Ehkä voin hankkia hänelle paikan… — miettivästi virkkoi Ilja, muistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.

— Sinä! — kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin mikäkin mahtava herra… Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi… et heitä varjoa etkä terhoja… Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin tehdä hänen hyväksensä… Eikö sinua lapsi säälitä?

— Ole ärhentelemättä ja odota! — sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli hänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.

— Kuinka vanha on Mashutka? — kysyi hän.

— Viidentoista… mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin viisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää… hän on niin heikko ja hento… kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa nyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä…

Ilja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.

Tunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen että tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului sen takaa kimakka, vihainen ääni:

— Kuka siellä?

— Minä… — vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi. Olympiadan palvelija — rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko — puhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.

— Ketä tahdotte? — toisti ääni.

— Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas lampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin, siristäen silmiään ja uskomatta niitä.

Hänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja, vadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan paljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta korvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa parta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä ilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä ylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa kädessänsä.

— Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! — sanoi ukko. — Kuka olet?

Ilja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen inho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan Olympiadan hyväilyt!…

— Olen katukauppias… soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.

Ukko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen silmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti hammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.

— Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? — viekkaasti naureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen kasvojansa.

— Myyn pientä rihkamaa… hajuvesiä… nauhoja ynnä muuta sellaista… — sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että sitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä edessä.

— Niin… niin… niin!… Nauhoja ja hajuvesiä!… Vai niin, vai niin!… Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?

— Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.

— Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?

— Tulin hakemaan… rahaa tavaroista… sai Ilja vaivoin sanotuksi.

Hän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa ukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä oli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja nöyryytti häntä.

— Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä…

Ukko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi keltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa, myrkyllisesti hymyillen:

— Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!

— Mikä lasku? — kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.

— Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla mukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle… No, no! Pian nyt!

Ukko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti. Pelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.

— Ei minulla ole mitään laskua! — huudahti hän epätoivoisesti; hänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.

Vaan juuri silloin ilmestyi ukon takaa Olympiadan kookas, solakka olento. Hän katsahti tyynesti, silmiään räpäyttämättä ukon pään yli Iljaan ja kysyi rauhallisesti:

— Mikä on kysymyksessä, Vasili Gavrilovitsh?

— Tämä tässä on katukauppias! Kuuluu olevan saapa teiltä. Olette muka ostanut häneltä nauhaa ettekä ole maksanut! He, he! Hän tuli nyt rahaa hakemaan…

Ukko pyöri Olympiadan edessä sinne tänne, vilkuen milloin hänen milloin Iljan kasvoihin. Olympiada työnsi hänet syrjään ylpeällä oikean kätensä liikkeellä, pisti saman kätensä aamunuttunsa taskuun ja sanoi Iljalle ankarasti:

— Mitä tämä on? Miks'et voinut tulla toiseen aikaan?

— Niin! — vinkuen huusi ukko. — Mokoma pässinpää! Tulee juuri silloin, kuin häntä vähimmin tarvitaan!

Ilja seisoi kuin kivettyneenä.

— Älkää huutako, Vasili Gavrilovitsh! Ei se sovi, — sanoi Olympiada. Ja, kääntyen Iljaan, jatkoi: — Paljonko sitä olikaan; kolme ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, eikö niin? Tässä rahat!

— Ja suoriudu nyt tiehesi! — uudestaan huudahti ukko. — Anteeksi, suljen itse oven… itse suljen!

Hän kääri yönuttunsa tiukemmin ympärilleen, avasi oven ja huusi Iljalle:

— Ulos!…

Ilja seisoi pakkasessa suletun oven edessä ja katsoi tylsästi siihen. Hän ei ollut vielä täysin selvillä, näkikö hän pahaa unta vai oliko se todellisuutta? Toisessa kädessä oli hänellä lakki, toisessa puristi hän Olympiadalta saamiaan rahoja. Sillä tavoin seisoi hän, kunnes tunsi pakkasen puristavan päätään kuin vanteen, ja kylmän jalkojaan jäykistävän. Silloin vasta pani hän lakin päähänsä ja rahat taskuunsa, pisti kätensä päällysnuttunsa hihoihin, ja läksi verkkaan astumaan katua pää alaspäin painettuna. Hänen sydäntänsä jääsi, ja hänestä tuntui, kuin hänen päässään olisi kierinyt raskaita palloja, jotka kolahtelivat ohimoita vasten… Hänen silmissään pyöri ukon tumma haamu keltasine, lampunvalon valaisemine päälakineen…

Ja ukon kuihtuneilla kasvoilla väreili ilkeä, viekas, riemuitseva hymy…

* * * * *

Seuraavana päivänä kohtauksensa jälkeen ukon kanssa kulki Ilja kaupungin pääkatua verkkaan ja ääneti edestakasin. Hän ei huutanut tavaroitaan, kuten tavallisesti, vaan katsoa tuijotti synkästi laatikkoonsa, ja hänen sydäntänsä painoi raskas, synkkä tunne. Alituisesti pyöri hänen silmissään ukon ilkkuvat kasvot, Olympiadan tyynet siniset silmät ja se käden liike, jolla hän oli antanut hänelle rahat eilen. Kuivassa pakkasilmassa lenteli pieniä, teräviä lumihöyteitä, jotka pistelivät hänen kasvojansa…

Hän kulki juuri erään puodin ohitse, joka oli muutaman kappelin ja kauppias Lukin'in suuren talon välillä olevassa syvennyksessä. Puodin oven yläpuolella riippui vanha, ruostunut kyltti, johon oli kirjotettu:

"V. G. Poluektoff'in vaihtoliike. Ostetaan vanhoja hopea- ja kultakaluja, pyhäinkuvien metallikehyksiä, arvoesineitä ja vanhoja rahoja".

Kun Ilja kulki puodin ohitse, näytti hänestä, kuin ikkunan takana olisi seisonut ukko ja ilkkuen hymyillen nyykäyttänyt hänelle pientä päätänsä. Lunjeff'ia rupesi tavattomasti haluttamaan mennä puotiin ja katsoa ukkoa lähemmältä. Hän keksikin pian tekosyyn siihen. Kuten kaikki katukauppiaat, otti hänkin vastaan vanhoja rahoja ja möi ne sitten rahanvaihtajille kahdenkymmenen kopeekan voitolla ruplalta. Hänen kukkarossaan oli nytkin muutamia sellaisia rahoja.

Hän palasi takasin, avasi reippaasti puodin oven, astui sisään laatikkoineen ja ottaen lakin päästään, sanoi:

— Hyvää päivää!

Ukko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä pyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli kokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa, jatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:

— Päivää… Mitä on tarvis?

— Tunnetteko minua? kysyi Ilja.

— Ukko vilkasi uudestaan häneen.

— Ehkä tunnen. Mitä tahdot?

— Ostatteko vanhoja rahoja?

— Näytä…

Ilja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa taskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se vapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta ja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin ratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä kauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki vilunväreitä…

— Etkö jo löydä? — kysyi äkkiä ukko vihaisesti.

— Heti paikalla!… — hiljaa vastasi Ilja.

Vihdoin hänen onnistui saada kukkaronsa esiin, ja hän astui aivan tiskin viereen, kaataen siihen rahansa. Ukko katsahti niihin.

— Sen verranko? Hm…

Hän otti hopearahat yhden kerrassaan laihojen kellertävien sormiensa väliin, katsellen niitä tarkkaan ja mutisten itsekseen:

— Katariinan… Annan aikuinen… Katariinan… Paavalin… samoin tämä… ristirupla… vuodelta… kolmekymmentäkaksi… hm… piru tietäköön, mikä se on! Heh — tätä en huoli, se on kokonaan kulunut…

— Näkyyhän koostakin, että se on neljännesruplanen, — jurosti sanoi Ilja.

— Viidestätoista kopeekasta otan sen…

Ukko viskasi rahan tiskille ja, avattuaan nopeasti pulpettinsa laatikon, alkoi kopeloida sitä.

Hurja raivo valtasi Iljan, hän nosti kätensä ja iski vahvalla nyrkillään ukkoa ohimoon. Tämä lensi seinää vasten ja löi päänsä siihen; siitä ponnahti hän rinnoilleen pulpetille ja tartuttuaan siihen käsin kiinni, kurotti kasvonsa Iljaa kohden. Ilja näki, kuinka hänen pienet silmänsä säikähtyneesti katsoivat, huulet liikkuivat, ja hän kuuli ukon läpitunkevasti, käheästi kuiskaavan:

— Sydänkäpyseni… Herran tähden…

— Roisto! — kähisi Ilja, tarttuen molemmilla käsillään ukon kurkkuun. Hän puristi kovasti sitä ja pudisteli häntä, samalla kun ukko koristen nojasi käsillään hänen rintaansa. Hänen silmänsä tulivat punasiksi, suuriksi, niistä vuosi kyyneliä; kieli valahti ulos suusta ja heilui sinne tänne ikäänkuin härnäten murhaajaa. Lämmintä sylkeä valui Iljan käsille, ja ukon kurkusta kuului kähinää ja korinaa. Hänen kylmät koukkuiset sormensa hapuilivat Iljan kaulaa, vaan tämä hammasta purren taivutti päätään taaksepäin ja yhä kovemmin pudisteli ukon kevyttä ruumista, nostaen hänet kohoksi. Ja vaikka Iljaa olisi lyöty takaapäin, niin ei hän sittenkään olisi päästänyt häntä. Tulisella vihalla ja kauhu sydämessä katsoi hän, kuinka Poluektoff'in laimeat silmät kävivät yhä suuremmiksi, mutta yhä lujemmin puristi hän hänen kurkkuansa. Ja sitä myöten, kuin ukon ruumis kävi raskaammaksi, hävisi Iljan sydäntä painostava tunne. Vihdoin päästi hän hänet ja tyrkkäsi luotaan. Kauppiaan hengetön ruumis valahti veltosti tiskiltä lattialle.

Silloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja tyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan oli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi, että ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani paikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran ukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä oli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen päälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin laatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja… Ilosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen, pisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen…

Kadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän puodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi liikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen ympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa sumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi hän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja hämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet maahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet ulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne jäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua ja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään sormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia. Pelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen sulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi hänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan syvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa…

Joku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi erään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa. Ilja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään lumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen katukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi. Hänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon tapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi pelon sieltä.

Tultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin harmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen luokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti…

— On nyt aika lumipyry! — sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

— Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! — tyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset, parrakkaat.

Paljonko nyt on kello? — kysyi Ilja.

— Katsotaan! — Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä povelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi tuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti, väkinäisesti.

— Mitä siinä hohotat? — kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa kantta.

— Mutta kyllä olet lumessa! — huudahti Ilja.

— Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt… viittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen… Sinä sitä menet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella kello kuuteen asti… Onpa tuota lunta laatikossasikin…

Poliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.

— Min, minä menen ravintolaan, — sanoi Ilja, ja hymyillen omituisesti, lisäsi:

— Juuri tuohon ravintolaan…

— Älä irvistele!… sanoi poliisi.

Ravintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta — hän tiesi sen — näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti. Mutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi tarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja laskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla. Hänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän istui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului vitkaan…

Kun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:

— Mitä uutta kaupungilta?

— Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! — kiireesti vastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.

Ilja rupesi taas odottamaan, tuntien olevansa väsynyt ja vaipuvansa jonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä, vaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään. Sitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa ja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä tuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät, vihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti huolellisesti sormia, — kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään olivat ne kunnollisesti pestävät saippualla…

— Poluektoff on murhattu! — kuului joku huutavan.

Ilja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin vieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen lakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen, ripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.

Rahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Poliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan ympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka kanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä pääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja alinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi kuin oikea.

Ilja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien puhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias, jolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen ketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.

— Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän juoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo… "Olkaa hyvä ja tulkaa meille", sanoo hän, "herra on sairastunut". Tämä tietysti heti sinne, vaan perille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa sellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella liikekadulla… kuka saattaisi uskoa.

Mustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä sanoi:

— Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa hänen katumustaan vastaan.

Lunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan kasvot ja kosketti häneen laatikollaan.

— Mitä sinä tänne tunget! — ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet kyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.

Sitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa:

— On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan ilman Herran tahtoa…

— Niin on! — päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten silmää iskien puoliääneen: — Tiettyä on, että Jumala pitää kelvottomat muistissaan… Herra minulle anteeksi antakoon, paha on puhua, mutta vaikeata on vaieta…

— Ja muista minun sanoneeni, — jatkoi tylynnäköinen kauppias, — murhaajaa ei saada kiinni… Saathan nähdä…

Lunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa. Ja jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: "Sinäkö murhasit hänet?" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti olisi vastannut: "minä…"

Sellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan poliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti tyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:

— Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.

Ilja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai vielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:

— Antakaa hänelle aika paukku!

Silloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille mielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen narsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti yksityisiä huudahduksia:

— Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani…

— Kaupungin suurin koronkiskuri hän oli…

— Sataa niin tavattomasti… puoti on syvennyksessä… en näe mitään…

— Ihmisiä nylki ihan armottomasti…

— Mutta olihan hän kuitenkin ihminen, säälittää hän minua…

— Tietysti, tietysti… Voi häntä sääliä…

— Kaikki ovat ahnaita, ei kukaan saa koskaan tarpeekseen…

— Katso, katso — tuossa tulee hänen vaimonsa…

— Kas vaan…

— Voi sitä raukkaa! — huokasi kuuluvasti repaleisiin puettu talonpoika.

Lunjeff nousi seisomaan ja näki, että leveästä kuomireestä nousi vaivaloisesti vanha, lihava naishenkilö puettuna saloppiin ja musta huivi päähän kiedottuna. Piiripoliisikomisarius ja vielä muuan toinen, punaviiksinen herra tukivat häntä kainaloista.

— Voi, hyvät ystävät… — kuului hänen vapiseva, pelästynyt äänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.

Ilja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa…

— Eikö hänen poikansa ole täällä? — hiljaa kysyi joku.

— Moskovassa kuuluu olevan…

— Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia…

— Kuinkas muuten!

Lunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä tuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla näyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias, tyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista uskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot metsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.

Hän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista, ja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä. Tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan rahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä seteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli myös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri kaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin hän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä tuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä rahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä. Eteisessä kohtasi hän Jaakon.

— Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.

— Jo tulin…

— Olet kalpea… oletko sairas?

— En voi oikein hyvin…

— Mitä sinulla on kädessäsi?

— Mitäkö minulla on kädessäni? — kuului Iljan huulilta. Ja äkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista salaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:

— Nauhaa siinä on… ei muuta…

— Tuletko teelle? — kysyi Jaakko.

— Minäkö? Heti tulen, heti…

Ja hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen päänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia ullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa aikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat multaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon nurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään. Hänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi kuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää pelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, — vaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.

"Minkätähden murhasin hänet?" — kysyi hän itseltään.

Hänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka puuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella:

— Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?

— Lunta sataa, — sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:

— Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti… kun on aika tulla… Näethän, että on jo vallan pimeä…

— Täällä on keskipäivälläkin pimeä… Minkätähden huudat?

— Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, — aikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?… Mitä tuo kaikki teitä liikuttaa?

Masha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:

— Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!…

— Piru teidät vieköön, — kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen. Masha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan teekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän tavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta. Hänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat lisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat puutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.

Ilja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin tässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen, ett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään elämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä ahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi, elää kuten aina oli toivonut, — puhtaasti, rauhallisesti. Sitä ajatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä syylliseksi Mashan suhteen.

— Masha! — huudahti hän äkkiä ystävällisesti.

— Mitä, sinä… ilkiö!… — vastasi tämä.

— Kuule… minä… olen huono ihminen, — sanoi Ilja, ja Hänen äänensä vavahti, samalla kun hän mielessään mietti, sanoako hänelle kaikki tai olla sanomatta?

Masha ojensihe suoraksi ja hymyillen katsahti häneen.

— Kukaan ei ole sinua kurittanut, siinä vika!…

— Ei, odotahan! — huudahti Ilja.

— En minä jouda odottamaan, — sanoi Masha juosten hänen luoksensa ja rukoilevasti jatkaen kiireesti.

— Kuule, Ilja-kulta, — pyydä sinä setääsi ottamaan minut mukaansa, pyydäthän! Olen sinulle niin kiitollinen, jos sen teet!

— Minne? — väsyneesti kysyi Lunjeff ollen ajatuksissaan ja oikein ymmärtämättä häntä.

— Mukaansa, ystävä rakas! Pyydäthän? Hän pani kätensä ristiin ja seisoi hänen edessään kyyneleet silmissä.

— Kuinka hauskaa olisi! — sanoi tyttö huoaten. — Kulkea keväällä… ketoja ja metsijä… yhä kauemmaksi! Päivät päästään, ajatteles sitä, untakin näen yöllä, että kuljen… Hyvä ystävä, sano sedällesi, että hän ottaisi minut mukaansa! Hän kyllä noudattaa pyyntöäsi! En syö hänen leipäänsä… kerjään armopaloja! Kyllä minulle annetaan, sillä olen niin pieni… Iljusha! Tahdotko tehdä sen? Suutelen kättäsi siitä!…

Ja äkkiä tarttui hän Iljan käteen ja kumartui sitä suudellakseen. Ilja tyrkkäsi hänet pois ja hypähti ylös tuolilta.

— Hullu! — huusi hän. — Mitä teet? Minä olen kuristanut ihmisen…

Hän pelästyi omia sanojaan ja heti lisäsi:

— Ehkä… ehkä olen paljon pahaa tehnyt näillä käsillä ja sinä tahdot suudella niitä?

— Entä sitten! — sanoi Masha, tullen hyvin lähelle häntä: — Entä sitten, jos suutelisinkin! Petruha on paljon huonompi sinua, ja kuitenkin suutelen hänen kättään joka palasta, minkä hän antaa… Minusta on se kyllä vastenmielistä, mutta hän tahtoo ja minä suutelen. Kaupantekijäisiksi näpistelee hän vielä… hävytön!

Sentähdenkö, kun hän oli lausunut nuo kauheat sanat tai siksikö, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea, tunsi Ilja mielensä äkkiä kevyeksi ja iloiseksi. Hän hymyili ja sanoi hiljaa ja ystävällisesti tytölle:

— Olkoon menneeksi, koetan taivuttaa setää! Olen varma, että hän suostuu! Lähdet hänen kanssaan toivioretkelle… Rahaakin annan sinulle… ja sedänkin käsken antamaan…

— Kuinka hyvä sinä olet! — huudahti Masha, heittäytyen hänen kaulaansa.

— Herkeä! Et saa niin tehdä! — totisena sanoi Ilja. Kun minä kerran olen sanonut, että menet, niin asia on päätetty. Rukoiletko minun puolestani, Masha?…

— Sinunko puolestasi? Jumalani!

Ovessa näkyi Jaakko ja kysyi ihmetellen Mashalta:

— Mitä sinä huudat? Pihalle asti kuuluu…

— Jasha! — iloissaan huudahti tyttö. Minäkin lähden toivioretkelle! Hyvästi! Ilja on luvannut taivuttaa kyttyräselän ottamaan minut mukaansa… ja kyllä hän sen tekee!

Ja hän nauroi iloisesti.

— Luuletko, että hän huolii Mashaa? miettivästi kysyi Jaakko ystävältään.

— Miks'ei hän huolisi? Masha ei ole hänen tiellään… Ja tytölle se on hyväksi. Katso, miltä hän näyttää — paremmin haamulta kuin ihmiseltä…

— Niinpä niin! — sanoi Jaakko ja vaikeni. Sitten hän hiljaa vihelsi.

— Mitä sinä nyt? — kysyi Ilja.

— Jo tuli loppu minusta! Jään tänne aivan yksin, kuin kuu taivaalle…

— Hanki itsellesi lapsenhoitaja! — nauraen neuvoi Ilja.

— Rupean juomaan, — virkkoi päätään pudistaen Jaakko.

Masha katsahti häneen ja pää rintaa vasten painettuna meni ovelle. Sieltä sanoi hän surullisen moittivasti:

— Voi, kuinka olet heikko, Jaakko!

— Entä te vahvat kun heitätte ystävänne oman onnensa nojaan!… Luuletteko minun voivan elää ilman teitä?

Hän istuutui juron näköisenä toiselle puolelle pöytää, Iljaa vastapäätä, ja sanoi:

— Mutta jos minäkin kaikessa hiljaisuudessa läksisin Terentin mukaan? Mitä siitä sanot?

— Lähde, lähde… Minä sinun sijassasi läksisin…

— Kyllähän sinä! Mutta isä lähettäisi poliisin hakemaan minua…

He olivat jokainen ääneti. Sitten alkoi Jaakko teeskennellyllä iloisuudella:

— Mutta juovuksissa on kuitenkin suloista olla! Ihminen ei silloin mitään ymmärrä eikä mitään ajattele… ja on tyytyväinen…

Masha asetti teekeittiön pöydälle ja sanoi päätään pudistaen:

— Häpeä toki!

— Sinä et voi puhua tästä asiasta mitään! — huudahti Jaakko vihaisesti. — Sinun isäsi ei välitä sinusta mitään, saat tehdä, mitä tahdot… elää, kuinka haluttaa…

— Onpa elämäkin! — vastasi Masha. Mieluummin pakenisin tieheni, enkä vilkaisikaan taakseni…

— Kaikkien meidän elämä on vaikeata! hiljaa virkkoi Ilja, vaipuen uudestaan mietteisiinsä.

Sitten taas alkoi Jaakko puhua katsoa tuijottaen ikkunaan.

— Kunpa pääsisikin pois täältä, johonkin kauaksi… ja saisi istua joen rannalla, metsäisellä törmällä ja ajatella jos jotakin…

— Olisipa se tyhmä keino loitota elämästä! — äreästi virkkoi Ilja.

Jaakko katsahti tutkivasti hänen kasvoihinsa ja sanoi arasti:

— Tiedätkö, että olen löytänyt erään kirjan…

— Minkälaisen?

— Vanhanaikuisen… nahkakansisen… Näöltään on se kuin psalttari, ja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta tataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta…

— Mikä sen nimi on? — kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei lainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys näyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään kysymyksiä Jaakolle.

— Nimilehteä ei siinä ole jälellä, — kertoi Jaakko ääntään alentaen, — vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea lukea… Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten syntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy vedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja sitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut olemassa mitään Jumalaa — hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä oli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa, vaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä huolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta…

Ilja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa latelut:

— Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!

— Minkätähden! — kummastuneena huudahti Jaakko.

— Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on kirjottanut toinen hullu!

Lunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa puoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla Jaakon suureen päähän takoen.

— Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi Häntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, — tokko voimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä rangaistus… varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä odottako ihmisiltä — vaan Häneltä!… Ymmärrätkö? Saat nähdä, että niin käy!

— Seis! — huusi Jaakko. — Olenko minä? sitten sitä sanonut?

— Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? — huusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, — Ei hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja jos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan! Pässinpää!

— Oletko järjiltäsi, vai? — painautuneena seinää vasten huudahti Jaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?

Lunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui, kuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti Jaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut levottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.

— Esimerkkinä puhun, — ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.

— Sinä et voi hyvin, — sanoi arasti Masha.

— Silmäsikin ovat laimeannäköiset, — lisäsi Jaakko, tarkastaen hänen kasvojansa.

Ilja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:

— Ei se ole mitään… kyllä se ohi menee.

Hetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä seurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.

Tuskin oli hän ennättänyt laskeutua vuoteellensa, kun tuli Terenti-setä huoneeseen. Siitä lähtien, kun kyttyräselkä oli päättänyt lähteä pyhiin paikkoihin syntejään anteeksi anomaan, oli hänen kasvoilleen ilmestynyt loiste, ikäänkuin hän olisi jo tuntenut esimakua siitä ilosta, jonka synneistä vapautuminen tuottaa. Hymyillen, hiljaa astui hän veljenpoikansa vuoteen ääreen ja sormiellen harvaa partaansa, sanoi ystävällisesti:

— Vähän aikaa sitten näin sinun tulevan kotiin… ja mietin: annapa lähden hiukan juttelemaan hänen kanssansa!… Emmehän enää kauan saa olla yksissä!…

— Lähdetkö siis todellakin matkaan? kysyi Ilja jurosti.

— Kun vaan ilmat lämpenevät, niin heti lähden… Pääsiäisen edusviikolla tahtoisin jo olla Kijev'issä…

— Niin vainen! Ota Mashutka mukaasi…

— Mitä ihmeitä! — huudahti kyttyräselkä, tehden kädellään kieltävän liikkeen.

— Kuule sinä! — lujasti sanoi Ilja. Hänellä ei ole täällä mitään tekemistä… ja lisäksi on hän siinä ijässä… Jaakko, Petruha… ja niin edespäin… ymmärrätkö? Tämä talo on kuin turmiola kaikille… kirottu talo! Antaa hänen lähteä… ehkä ei hän koskaan palaa takaisin.

— Mutta kuinka voin ottaa hänet mukaani? — sanoi Terenti vaikeroiden.

— Voit kyllä! — itsepäisesti väitti Ilja. Sen satasen, jonka lupasit minulle, saat käyttää hänen hyväksensä… Minä en tarvitse sinun rahojasi… ja hän voi rukoilla edestäsi… Hänen rukouksensa on suuriarvoinen. Kyttyräselkä rupesi miettimään ja sanoi hetken päästä:

— Suuriarvoinen on… n-niin! Olet aivan oikeassa! Rahoja en voi ottaa sinulta… Ne sinä saat, kuten on sovittu… Mitä Mashaan tulee, niin ajattelen vielä asiaa…

Terentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan puoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:

— Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen — Pjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun hyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra lähettänyt häntä luokseni… vapauttaaksensa sieluni kaikesta epäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan…

Ilja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin. Puoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään ulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.

— Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, — innostuneesti kuiskasi Terenti. — Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee hiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin syntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi kaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen…

Ilja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:

— Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?

— Kuinka saatat puhua niin! — huudahti Terenti, hypähtäen loitommalle hänestä. — Hän on jumalaapelkääväinen mies… paljon kuuluisampi kuin isoisäsi Antipa… Voi, sinua!

Ja hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.

— Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja vihaisesti.

Ja äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä väistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi:

— Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi… Se oli kuin minulle aiottu… Aivan kun minun suustani!

Hän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään päin.

— Vielä sanoi hän, — alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti tunnustellen eteensä, — että synti antaa sielulle siivet, jotka kantavat sen Korkeimman istuimen eteen…

— Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! — äkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.

Kyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta Ilja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen ja virkkoi jurosti:

— Väistypäs!

Terenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta, tylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten käsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten painuneena.

— Mutta joll'en minä tahdo katua? — uhmailevasti kysyi Ilja. — Jos minä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä… kaikki tapahtui kuin itsestään… Jumalan tahdosta… miksi olisin levoton? Hän tietää kaikki, ohjaa kaikki… Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi, olisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt… olin siis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka heistä katuu?… Mitä siihen sanot?

— En ymmärrä sanojasi, — Herra sinua armahtakoon! — alakuloisesti sanoi Terenti ja huokasi.

Ilja hymähti.

— Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan…

Hän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:

— Tuntuu, kuin en olisi terve…

— Sitä minäkin…

— Tahdon nukkua… mene sinä pois…

Kun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi vihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina oli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi, joka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut sellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään murhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.

Hän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi ukon kimakka ääni:

— Etkö jo löydä?

Ja vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa:

— Sydänkäpyseni… Herran tähden… Mustapartaisen kauppiaan karkea ääni, Mashan liikuttava pyyntö, vanhan kerettiläiskirjan sanat ja hurskaan raamatuntuntijan puhe vuorottelivat toisiansa. Hänestä tuntui kuin kaikki horjuisi hänen allaan, olisi epätasaisessa liikkeessä, joka veti häntä syvyyteen. Pelkoa ei hän tuntenut, vain rauhan tarvetta, häntä halutti nukkua pian, unhottaa kaikki. Ja hän nukkui…

Kun hän heräsi aamulla, näki hän ikkunan vastapäisestä kirkkaasti valaistusta seinästä, että ulkona oli auringonpaisteinen pakkas-ilma. Hänen päänsä oli raskas, vaan sydämessä vallitsi rauha. Hän muisteli kaikkia edellisen päivän tapahtumia ja ikään kuin tunnusteli itseänsä ja tunsi nyt tietävänsä, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki auringonpaisteisella kadulla, laatikko rinnallaan, siristäen silmiään kiiltävältä lumelta ja katsoen rauhallisesti vastaantuleviin. Kulkiessaan kirkon ohi, otti hän tapansa mukaan lakin päästään ja teki ristinmerkin. Hän risti silmänsä myös Poluektoff'in suljetun puodin vieressä olevan kappelin kohdalla ja kulki edelleen tuntematta pelkoa tai sääliä. Päivällä luki hän ravintolassa istuessaan eräästä lehdestä uutisen rahanvaihtajan julkeasta murhasta. Tultuaan sanoihin "poliisi on ryhtynyt tarmokkaihin toimenpiteisiin murhaajan kiinni saamiseksi", hän hymyillen pudisti kieltävästi päätään; hän näet oli varmasti vakuutettu, ett'ei syyllistä tavata koskaan, joll'ei hän itse tahdo ilmottautua…

* * * * *

Saman päivän iltana toi Olympiadan palvelija Iljalle kirjeen, joka sisälsi:

"Ole kello yhdeksän Kusnetskaja-kadun kulmassa, saunan luona".

Luettuaan kirjeen, tuntui hänestä, että kaikki hänen sisässään vapisee ja puristuu kokoon kuin kylmästä. Hän oli taas näkevinään rakastettunsa kasvoilla halveksivan ilmeen ja kuulevinaan hänen terävät, loukkaavat sanansa:

— Miks'et voinut tulla sopivampaan aikaan?

Hän tarkasteli kirjettä, voimatta käsittää, minkätähden Olympiada kutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän kohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä olevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä levottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä oli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä. Ilja seisahtui ääneti hänen eteensä.

— Lähdetään! — sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi pystyyn…

He kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa poispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä riisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset, pakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä. Olympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

— Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin eteen…

— Minkätähden? — kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa viiksistään.

— Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!… Aivan kuin ei mitään tietäisi!… — huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:

— Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?

Ilja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:

— Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun salapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet kutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:

Olympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:

— Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!… Mutta sitä en nyt jouda ajattelemaan… Kuule, — jos tutkintatuomari kutsuu sinut kuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko ollut usein luonani, — puhu kaikki totuuden mukaisesti… yksityiskohtaisesti, — kuuletko?

— Kuulen… — sanoi Ilja ja hymähti.

— Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole häntä nähnyt. Et koskaan!

Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku elättää… ymmärrätkö?

Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui, että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa, sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat, kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:

— Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!

— Sanopas minulle, — kysyi Ilja ilkkuen nauraen, — minkätähden pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!

Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun valtaamana, verkkaan:

— Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut häntä silloin…

— Sinä valhettelet! — huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään. Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä…

— Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.

— Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin, niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit… Et ole koskaan rakastanut minua todellisesti!… Sinä itse, omasta tahdostasi, olet jakanut minut hänen kanssaan… kunnoton!

— Vaikene! — huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen voimansa.

— En tahdo vaieta! — sanoi Olympiada lujasti. — Minä rakastin sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika… Mutta mitä olet sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada, hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut koiras, kuin kaikki muutkin…

Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.

— Kuinka uskallat…?

— Aiotko lyödä minua? Lyö! — huusi Olympiada, silmät uhkaavasti hehkuen. — No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!

Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi. Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat puristaneet hänen kurkkuansa.

Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:

— Naura, naura, perkele!

— Niin aionkin…

— Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea… hän auttaa minua…

— Lipa! — hiljaa sanoi Ilja.

Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.

— Lipa! — toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa johonkin kuiluun, lisäsi:

— Minä kuristin ukon… jumalauta, minä sen tein!

Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin. Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti hengittäen, sanoi hän:

— Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!…

Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:

— Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin…

— Sen tein minä, — sanoi Ilja.

— Vaikene! — huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen, että hänet surmattiin… Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan… sinä olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni… sinä, rakastettuni!

Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi, että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän kuin koskaan tarvitsi häntä.

— Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori tammi… ja vihastuneena katsot minuun… silloin tunnen koko kurjan elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin koskaan, ylpeytesi tähden rakastan…

Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.

Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:

— Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa… mutta sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua… Et voi antaa minulle elämääni anteeksi… etkä uskoa…

— Älä puhu hänestä, — sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.

— Tulkoon mitä tahansa! — hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. — Jos Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta. Kiitos sanoistasi, Lipa… Oikeassa olet sanoessasi, että olen syyllinen sinun edessäsi… Luulin, että olit… sellainen… vaan sinä olitkin… Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi…

Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:

— Kaikki on minun syytäni… Miksi piti näin käydä? Voi, saatana…

Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:

— Ymmärrätkö nyt — minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?

— Hiljaa! — pelästyneenä huudahti Olympiada. — Mitä ihmeitä puhut?

Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.

— Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää, ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä. Mutta sitten tuli äkkiä… Perkele veti minut siihen eikä Jumala häntä estänyt… Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa… siinä tein tyhmästi… vo-oi…'

Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä sanoja. Sitten sanoi hän:

— Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli ryöstömurha… muutoin olisi luultu, että murha on tehty mustasukkaisuudesta… ja se olisi ollut vaarallista meille…

— Katumusta en tunne, — sanoi Ilja miettivästi, — enkä tahdo katua. Rangaiskoon Jumala… Ihmiset eivät ole mitään tuomareita! Synnittömiä ihmisiä en tiedä… ainoatakaan en ole nähnyt!… Odotan…

— Jumalani! — huoaten sanoi Olympiada. — Olen kokonaan suunniltani, rakkaani… en osaa puhua, en ajatella… On aika lähteäksemme täältä…

Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä, virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:

— Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?

Ilja pudisti kieltävästi päätään.

— Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut… se on, ei kaikkea, vaan…

— Niin aion tehdäkin… Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää? Luuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan tähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin toimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?

Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä hehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:

— Kaksi tuhattako vaan otit?

— Kaksi… vähän yli… piru sen vieköön.

— Voi sinua raukkaa… siinäkään et onnistunut! — surullisesti sanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.

Ilja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:

— Voi… Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua oikein… Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina ensin ulos…

— Tule pian luokseni… Emme tarvitse piilotella… Tule hyvin pian! — huusi huolestuneesti Olympiada.

He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen, että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis syöksemään hänet turmioon, — sen oli hän selvästi huomannut hänen kasvoistaan… Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen huulillaan.

Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja sanoi pelästyneen näköisenä:

— Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni kaikellaista sinusta… Minkätähden, sano?

— Mitä hän kyseli? — rauhallisesti tiedusti Ilja.

— Kaikenlaista… Kuinka elät… juotko viinaa… seurusteletko naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa… "Ettekö tunne häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?

— Piru tietäköön! — sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:

"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen sinua armas".

Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää heitä kaikkia sanomalla:

— Minä juuri olen sen tehnyt!

Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa. Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua, herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia, tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu, että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden, että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen, saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut paremmaksi.

Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten, istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:

— Se on tarpeetonta. Olkoot siellä… Jos tulee tarkastus ja ne löydetään, niin tunnustan…

Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin. Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla, vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään lasivaatteet.

Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla, katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti kumarsi hänelle.

— Hyvää päivää! Istukaa… tänne…

Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja. Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita, ja takalistolta nousi mustaa savua, — siellä paloi jotakin. Ilja katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.

— No, — sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, — te olette kai Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?

— Niin…

— Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?

— En, — vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.

"Näin ihmiset elävät… Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja murhamiesten kiinniottaminen… Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?"

— En? — toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. — Eikö sitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?

— Ei… en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin…

Tutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas huulensa pitkälle.

— Kuinka pitkiin aikoihin?

— E-en muista… Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties…

— Vai niin! Niin vai… Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan usein vanhan Poluektoff'in?

— Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten tuomarin silmiin.

— Aivan niin! Hänet…

— En ole häntä koskaan tavannut siellä?

— Ettekö koskaan?! Hm…

— En koskaan…

Tutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen huolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään, viivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi sormiaan pöytään.

— Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? — odottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi silmiin.

Lunjeff punastui katseesta, — se loukkasi häntä.

— Polyektoff elätti häntä, — toisti tuomari ärtyisesti. — Mielestäni se ei ollut hyvin tehty, — lisäsi hän, nähdessään että, Ilja viivytteli vastausta.

— Mitä hyvin se olisi tehty! — hiljaa sanoi Ilja.

— Niin todellakin vai kuinka?…

Taaskaan ei Ilja vastannut.

— Entä te… kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?

— Toista vuotta…

— Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi Poluektoff'in kanssa?

"Kylläpä olet aika kettu!" — mietti Ilja ja vastasi tyynesti:

— Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli vainajan kanssa!

Tutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan muuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi, että siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen iloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen ääni:

"Aa-aa, allinpoika, Pikkulinnun poika!…"

— Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! — kuului tuomarin ääni.

— Minne Kristus siinä kulkenee? — hiljaa kysyi Ilja.

Tutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja sanoi hetken päästä:

Näettehän itsekin. — Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka ihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä, ympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja, tulipaloja ja ryöstöä…

— Eikö Hän näe sitä taivaasta? — kysyi Ilja.

— Hm… Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin selvyyden vuoksi… tuota noin… sentähden, että paremmin tulisi näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka Kristus on meille antanut siitä… Se tahtoo sanoa… Jääköön nyt se, minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.

Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää häntä.

— Voitteko sanoa, — välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto tuomari, — missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?

— Ravintolassa olin teetä juomassa, — sanoi Ilja.

— Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?

— Plevnassa…

— Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte ravintolassa?

Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan sanoi:

— Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä poliisilta.

— Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti lyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.

— Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista… se oli kaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista… — sanoi Ilja verkkaan.

— Tunteeko hän teidät?

— Tuntee…

— Eikö teillä itsellänne ole kelloa?

— Ei…

— Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?

— Välistä…

— Raatihuone on lähellä… ja sen seinässä on kello…

— Unohdin katsoa…

— Istuitteko kauan Plevnassa?

— Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.

— Ja mihin sitten menitte?

— Katsomaan murhattua. — Näkikö teidät joku… puodin luona?

— Sama poliisi näki… hän ajoi minut pois… vieläpä tyrkkäsikin minua…

— Hyvä! — sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä huolimattomasti, ihan kuin sivumennen:

— Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta kelloa?

Ilja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla, kiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita, hänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa ja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:

— Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja hieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.

— Erinomaista! — tyytymättömällä äänellä sanoi hän… Mainiota!… Niin…

Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.

— Hyvä… Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä…

— Mikä on poliisin nimi?

— Jeremin, Matvei Ivanovitsh…

Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä, sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva. Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä. Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.

— Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta lammasnahkalakki?

— En — jurosti vastasi Lunjeff.

— No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten allekirjoittakaa se… - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:

— Hyvästi!

Tuomari vastasi ylpeällä, huolimattomalla pään nyökkäyksellä, kumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja jäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka niin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului:

"Nuku, nuku nurmilintu…"

— Mitä vielä tahdotte, — kysyi tutkintotuomari, katsahtaen äkkiä ylös papereistaan.

— En mitään… — jurosti vastasi Lunjeff.

— Sanoinhan teille, että saatte mennä.

— Menenkin minä…

— Niinpä sitten…

He katsoivat terävästi toistensa silmiin, ja Lunjeff'ista tuntui, että hänen rinnassaan rupesi kasvamaan jotakin raskasta, pelottavaa. Nopeasti käännähtihe hän ovelle, astui etehiseen ja siitä kadulle. Kylmä tuuli hulmahti häntä vastaan ja vasta nyt huomasi hän olevansa märkä hiestä. Puolen tunnin päästä oli hän Olympiadan luona. Tämä avasi itse hänelle oven, huomattuaan ikkunasta hänen tulevan ajaen, ja tervehti häntä äidin hellyydellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät näyttivät levottomilta ja tavallista suuremmilta.

— Oma, viisas poikani! — huudahti hän, kun Ilja oli sanonut tulevansa suoraan tutkintotuomarin kuulustelusta. — Kerro, veikkonen, kerro!

— Roisto hän on! — kiukkuisesti sanoi Ilja.

— Koukkujaan asetteli…

— Hänen täytyy niin tehdä, — huomautti Olympiada. Et saa häntä syyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa…

— Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja teitä epäillään…

— Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? — kysyi hymyillen Olympiada.

— Minäkö? — kummastuneena kysyi Ilja. N-niin… todellakin! piru vieköön! — Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän vaiettuaan sanoi:

— Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!

— No, Jumalalle kiitos! — iloissaan huudahti Olympiada. — Kaikki kävi hyvin…

Ilja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.

— En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!…

Hän nauroi omituisesti.

— Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi Olympiada, — ja luultavasti sinuakin…

— Tietysti! — huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat ylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta siitä ei tule mitään… se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole susi, vaan onneton ihminen… En ole tahtonut kuristaa ketään, minua itseäni kohtalo kuristaa… kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan… Ja Pashkaa se kuristaa… ja Jaakkoa… ja meitä kaikkia…

— Älä puhu siitä enää, — sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään, — kaikki tulee vielä hyväksi…

Lunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen kadulle, epätoivoisella äänellä:

— Koko ikäni olen rypenyt loassa… aina on minut työnnetty siihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan tavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin… Eikö sitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut tuon… sinun… ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja saattanut sieluni kadotukseen… Rahaa otin… enkä olisi tarvinnut ottaa.

— Älä valita! — lohdutti häntä Olympiada. — Hän ei ansaitse sääliväisyyttäsi…

— En säälikään häntä… Tahdon vaan… puhdistautua. Jokainen tahtoo puhdistautua, sillä täytyyhän elää!… Tuossa tutkintatuomari, esimerkiksi, elää kuin kreivi… Hänen ei tarvitse ketään murhata. Hän voi elää puhtaasti… hienossa ympäristössään…

— Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista…

— Ei, en lähde minnekään! — lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen Olympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:

— En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee…

Olympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona, teekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä aamunutussaan.

— Vielä tahdon vähän taistella, — huudahti Ilja, pudistaen merkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.

— Vai niin! — huudahti Olympiada loukkaantuneena, — siksikö et tahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän sinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt, rakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.

Hän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin kivusta.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Lunjeff ihmeissään.

— En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne mielesi tekee… Ole hyvä…

— Odotahan! — sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen kätensä omaansa. En käsitä sanojasi?

— Älä teeskentele! — huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen kätensä pois. — Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa minulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen… Sinun mielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.

— Puhut turhia! — sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä! Tiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia. Sellaiset naiset ovat kallisarvoisia… ne ovat vain rikkaita varten, vaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin…

— Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! — huusi Olympiada, hypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!

Mutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan tulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.

— Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun… sillä siellä on paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita myöten… ja ruveta säädyllisesti elämään… Ja siinä olet sinä minua auttanut, tiedän… Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä murhaisit… Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi… nuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja synkkiä silmiäsi… vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin puukonpistot rintaan… Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen hautaan asti ja suutelen jalkojasi…

Hän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa, huutaen:

— Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni pelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä koko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää… Silloin olen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on tahrittu lialla… kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään…

Ensin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan hän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja hieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen. Silloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä, nosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään vasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja vastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien puhuessaan:

— Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää koko elämänsä alennuksen tilassa?… Kun olin nuori tyttö ja isäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä rautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja häväistiin minut… Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen kuin omena! Itkin itseäni… olin niin pahoillani itseäni ja kauneuttani… En tahtonut, en tahtonut… Mutta sitten arvelin: saman tekevä, palata en voi… Olkoon menneeksi, myön häpeäni kalliista… Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join… Ennen sinua en ollut ketään suudellut rakkaudesta… olin vaan elellyt himossa…

Hänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä riuhtasihe hän irti Iljan sylistä.

— Anna minun olla! — huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.

Mutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja rupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.

— Päästä minut — se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!

— Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi… tulisesti sanoi Ilja. — Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska kerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä… Anna minun suudella sinua… millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni… rakastan sinua… en voi sitä sanoin kuvata…

Olympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa tulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli yhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi. Sylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään loukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea päättäväisyys…

— Emme ole onnettaren helmalapsia, — virkkoi Olympiada toivottomasti pudistaen päätään.

— Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman mennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä aikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme… Nyt on minusta yhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi… Mieli tuntuu niin kevyeltä… En tahdo mitään katua?

Tulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he toisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja vaatteet kävivät ahtaiksi…

Ikkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan, verhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa pienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan edestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut…

I:sen osan loppu.