I. (continued 2)

— Ottakaa minut mukaan! — sanoi hän, astui pöydän luo.

Hänen sydämensä löi kovasti, kasvoja poltti, ja silmät olivat maahan luodut. Jaakko ja Masha olivat vaiti.

— En hauku enää!… Jumalauta, en hauku! — sanoi Ilja, katsahtaen heiliin.

— No, istu sitten… Voi, sinua! — virkkoi Masha.

Johon Jaakko ankarasti lisäsi:

— Tyhmyri! Et ole enää mikään lapsi… Pitäisi sinun tietää, mitä puhut…

— Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden pienen nyrkkinsä pöytään.

— Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.

— Mutta miksi sinä minua!… — sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.

— Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan… — vastasi Masha arvokkaasti.

— No, niin! En ole vihanen… Olihan se oma syyni… — tunnusti Ilja hymyillen hämillään Jaakolle. — Ethän sinäkään ole vihanen, — ethän?

— En! Ota kortit…

— Hurjapää! — sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.

Hetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin. Hän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi, sillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti hän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja useimmiten hävisi Jaakko.

— Voi sinua, mulkosilmä! — puheli Masha säälitellen, — taasko sinusta tuli Matti!

— Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan mieluummin "Tyttöä Kamtshatkasta!"

Ja esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti rakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.

Kun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän maailmaa kokeneen miehen äänellä:

— Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!

— Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan tosissaan lisäsi:

— Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan… Vai mitä?

— Hupsu!… nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat täyttä kurkkua.

Kun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen, kertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat yhtä hauskoja kuin kirjat.

— Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen, keksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan nopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin lähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai isäni tai jotakin sellaista… Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa mitään erityistä, ei hän ota minua kiinni… Kylissä oli hyvä olla, sillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia, vaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin minä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa… Mistä? Kaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai kulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella… Kaikkialla on ketoja, metsiä… Satakielet laulavat… tuntuu kuin tekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee mieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu kuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan. Mutta olen monasti nälkääkin nähnyt, — brr! Vatsa on nälästä niin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan huimannut… Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi jumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa. Ja kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan… Ensin pelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt poliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään ja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin vastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta kiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja… Paljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. — Minä huutamaan! Mutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä sanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat tietävän kaikki… Hän vei minut poliisikammariin… Siellä oli kaikenlaisia herroja… Mihin olet menossa? — kysyivät. — Vaellan vaan ympäri maailmaa… Nauraa hohottivat… Pistivät putkaan… Sielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat minut hommiinsa… Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa uskomatta!

Herroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat nähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa olivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että ne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.

Elettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas uudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut oppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä kaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja sanoi Jaakolle:

— Me vaan istumme täällä ja happanemme…

* * * * *

Ensi aikoina Pashkan katoamisen jälkeen tuntui Iljasta, kuin häneltä olisi jotakin puuttunut, vaan pian joutui hän taas haavemaailmaan. Uudestaan alkoi kirjojen lukeminen, ja Iljan sielu vaipui suloiseen puoli-uinailuun.

Herääminen tapahtui äkkiä ja odottamatta. Ilja kävi vielä koulua, kun hänen setänsä eräänä päivänä sanoi hänelle:

— Kohta olet oppinut tarpeeksi… täytät neljätoista vuotta… alkaa olla aika ruveta sinulle paikkaa katselemaan.

— Paikka on hankittava! — myönsi Petruhakin. — Ja kun meillä on paljon tuttavia, en luule sen käyvän vaikeaksikaan… Jashkalle ei tarvitse paikkaa etsiä, hänellä se on jo odottamassa! Laiskotelkoon vielä vuoden, vaan sitten on hänen astuttava tiskin taakse. Ja sinulle, Terjoha, avaan minä toisen ravintolan täällä läheisyydessä. Saat olla siellä kuin oma isäntäsi, kunhan vaan teet minulle tilin. Niin, voin kiittää Herraa huolenpidostansa minun suhteeni.

Iljasta kuuluivat nuo sanat tulevan kuin jostakin kaukaa; ne eivät olleet missään yhteydessä niiden ajatusten kanssa, jotka hänen mieltään kiinnittivät eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta. Vaan kerran, varhain eräänä aamuna, herätti hänet setä, sanoen:

— Nouse ylös ja peseydy pian hyvin puhtaaksi!

— Mihin on sitten mentävä? — unisesti kysyi Ilja.

— Paikkaan! Jumalalle kiitos, löytyi sinulle palveluspaikka!… Kalakauppaan sait paikan.

Iljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä pois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut kaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt, näytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui hän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua… Jaakko astui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää kallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:

— Joudu, isä odottaa… Käytkö usein täällä?

— Käyn…

— Hyvä… Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.

— Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, — virkkoi Ilja vihasesti.

— Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi surullisesti Iljaan katsahtaen:

— Hyvästi nyt, Ilja!

Ilja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja kirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.

— Muistahan käydä täällä! — sanoi Jaakko.

— Kyllä muistan! — jurosti vastasi Ilja.

— Kuulepas puotilaisen ääntä! — huomautti Masha.

— Voi sinua, ankka! — sanoi Ilja hiljaa ja moittivasti.

Vähän ajan päästä kulki hän jo katua Petrahan rinnalla, joka oli pukeutunut pyhäpukuunsa, pitkään sortuukiin ja nariseviin saappaisiin.

— Vien sinut nyt hyvin kunnioitetun miehen palvelukseen, miehen, jonka koko kaupunki tuntee, — sanoi hän opettavalla äänellä Iljalle, — nimittäin Kiril Ivanitsh Stroganin… Hän on saanut mitallejakin hyvyydestään ja hyväntekeväisyydestään! Hän on äänivaltainen jäsen kaupungin neuvostossa ja ehkä tulee hän vielä kerran valituksi joksikin kaupungin hallitusmieheksikin. Palvele häntä rehellisesti ja uskollisesti, niin kyllä hän sinusta miehen tekee… Sinä olet vakava poika etkä mikään huimapää… Hänelle on yhtä helppoa tehdä jollekin hyvä työ, kuin sylkäistä…

Ilja kuunteli häntä ja koetti kuvitella mielessään, minkälainen kauppias Strogani on. Kummallista kyllä, tuntui hänestä, että kauppias on Jeremei-ukon näköinen, — yhtä kuivahkon laiha, hyväsydäminen ja lystikäs. Vaan tultuaan kalapuotiin, näki hän kirjotuspulpetin takana pitkän, isovatsaisen miehen. Hänellä ei ollut haituvaakaan päässä, vaan kasvoja peitti silmistä lähtien kaulaan asti sankka, punanen parta. Hänen kulmakarvansa olivat myös sankat ja punaset, ja niiden alapuolella olivat pienet, vihertävät, vihasesti vilkuvat silmät.

— Kumarra! — kuiskasi Petruha Iljalle, osottaen silmillään punapartaista miestä. Ilja painoi päänsä pettyneenä alas.

— Mikä nimi? — jyrisi syvä bassoääni puodissa.

— Ilja, — vastasi Petruha.

— No, Ilja, pidä silmät auki ja ole tarkkaavainen! Sinulla ei saa nyt olla muita olemassa maailmassa, kuin isäntäsi! Ei sukulaisia, ei tuttavia — ymmärrätkö? Olen sinulle isänä ja äitinä — enempää ei minulla ole sinulle sanomista…

Ilja vilkasi kulmainsa alta puotia. Vasuissa, jäiden seassa oli suuria monnia ja sampia, hyllyillä isoja pinoja kuivatuita kuhia, toutaimia, ja kaikkialla kiilsi läkkilaatikoita. Kirpeä suolaveden haju täytti ilman, ja puodissa oli tukehuttavaa, ahdasta, kosteata. Lattialla oli suuria ammeita, joissa uiskenteli eläviä kaloja, sterlettejä [eräs sampilaji. Suom. muist.], mateita, ahvenia, särkiä. Eräässä ammeessa muuan pieni hauki sujakehteli rohkeasti sinne tänne, sysäten tieltään toisia kaloja ja voimakkailla pyrstönsä iskuilla räiskyttäen vettä lattialle. Iljaa rupesi se säälittämään.

Eräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja käyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan pois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti saada kaloja käteensä.

— Tartu päähän, hölmö! — kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui Ilja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti hänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien päätään ammeen seiniin.

— Liiku sukkelammin! — komensi kauppapalvelija.

Vaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa, ruveten sitä imemään.

— Sormi suusta! — jyrisi isännän basso.

Sitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä kellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa ja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves kävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin kuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:

— Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.

Isäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:

— Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit tekosi… Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi… Aivan koneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni ruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan aamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden jalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät ja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi ne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen jälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty jollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla ja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon ne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä kauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:

— Mihail Ignatjitsh!

— No, mitä nyt?

— Mitä syövät ihmiset sitten, kun on pyydystetty kaikki kalat ja teurastettu kaikki naudat?

— Hölmö! — vastasi kauppa-apulainen hänelle.

Toisen kerran otti hän sanomalehden tiskiltä ja rupesi sitä lukemaan puodin ovella. Vaan kauppa-apulainen tempasi lehden hänen kädestänsä, tyrkkäsi häntä sormellaan nenään ja kysyi uhkaavasti:

— Keneltä olet saanut luvan siihen, häh? Aasi…

Tästä kauppa-apulaisesta ei Ilja lainkaan pitänyt. Kun hän puhui isännän kanssa, lisäsi hän milt'ei joka sanan loppuun kohteliaasti säänteen, vaan takanapäin kutsui hän kauppiasta veijariksi ja tekopyhäksi, punaseksi perkeleeksi. Joka lauantai ja juhlien aattona meni kauppias iltakirkkoon ja silloin tuli puotiin kauppa-apulaisen vainio tai sisar, ja niille antoi hän aina mukaan suuren käärön kaloja, kaviaria ja säilykkeitä. Erittäin huvitti häntä tehdä pilaa kerjäläisille, joiden joukossa oli monta vanhusta, jotka muistuttivat Iljalle Jeremei-ukkoa. Kun puodin ovelle tuli joku ukko ja nöyrästi kumartaen pyysi almua, otti kauppa-apulainen tavallisesti pienen kalan päästä kiinni ja pisti sen kerjäläisen käteen pyrstö edelläpäin niin, että kalan selkäruodot tunkeutuivat pyytäjän kämmenlihaan. Ja kun kerjäläinen tuskissaan tempasi kätensä takasin, huusi puotilainen ivallisen-vihasesti hänelle:

— Etkö huoli? Vähäksikö katsot? Suori tiehesi!…

Kerran otti muuan vanha kerjäläisakka salaa kuivatun kuhan ja kätki sen ryysyihinsä. Kauppa-apulainen sattui kuitenkin sen näkemään. Hän tarttui akan tukkaan, otti häneltä pois varastetun kalan, painoi hänen päänsä alas ja löi oikealla kädellään häntä alhaaltapäin kasvoihin. Akka ei päästänyt ääntäkään, vaan poistui ääneti pää kumarassa, mutta Ilja näki, kuinka hänen rikki lyödystä nenästään kahtena virtana vuosi tummanpunanen veri.

— Riittääkö? — huusi kauppa-apulainen hänen jälkeensä.

Ja kääntyen toiseen kauppa-apulaiseen, Karp'iin, sanoi hän:

— En voi kärsiä noita kerjäläisiä!… Laiskureita ne ovat! Kulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät hyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen minä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin mato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta osakseni…

Toinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies. Hän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan toimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin levoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän kaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin ilmestyi mikätahansa "ihmetaituri", kävi Karp välttämättömästi katsomassa sen esityksiä… Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin sukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli hän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien kanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä taitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt hänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan seisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen siihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän näköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli sekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että ystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin ei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan puhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:

— Hoi, Ilja, nukutko?

— En…

— Sitähän minäkin… Mutta miksi sitten aina olet totinen?

— Minäkö… en tiedä…

— Taitaa olla sinulla ikävä, vai?

— On…

— No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin… Yhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä vieraan palveluksessa… Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun toiset viettävät ikäviä päiviä…

Ja hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä:

— Sellainen on nyt kerran maailman kulku!

Parin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään pohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket päivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa keuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo. Se oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä vakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen molemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa ja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös sisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla kuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon asukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran pihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he olisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan tätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki hän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä oli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja likasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä. Mutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä. Ja sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän oleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta, minkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä talossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?

Eräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail valikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi, rupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika kiireesti hänelle:

— Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa… Olettehan rikas… Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas on vain pahaa hajua… yksitoikkoista…

Strogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi häneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.

— No? — kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi sanonut?

— Jo… — vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.

— Tulepas tänne!

Ilja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni, taivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä, kysyi:

— Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?

— Jumalauta, itsestäni!

— Vai niin… Jos niin on, niin olkoon… Vaan kuulepas, mitä sinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle isännällesi — ymmärrätkö? — isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene työhösi!…

Mutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua tälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin huomasi:

— Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!… Se, joka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä, huoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt työhönsä, ei kelpaa mihinkään…

— Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, — myönsi kauppa-apulainen, tarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen jotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä. Yhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät kuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat kiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin ei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä saisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä olikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan kadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut vaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä hiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia vaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella arvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei ollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa mietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne vaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen sekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja päätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta pojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä sulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka Gratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja tarkotuksettomaan hyörinään.

— Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina tuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi hyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti saanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä oli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet punasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian tiukalla.

— Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä työtä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä… Mutta kun kerran minusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua, rähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!… Sanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin… Vaikka pyhäinkuva-kauppaan… Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän pyhäinkuvista…

Jaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut keltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.

— Luetko yhä vielä kirjoja? — kysyi Ilja.

— Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni… Kun lukee, luulee olevansa toisessa kaupungissa… ja kun taas on lopettanut, tuntuu kuin kirkontornista maahan putoaisi… Ilja katsoi häneen ja sanoi:

— Kuinka vanhannäköiseksi olet tullut!… Mutta missä on Mashutka?

— Vaivaistalolle meni almuja saamaan. Nykysin en paljoakaan voi häntä auttaa, sillä isä pitää silmällä… Ja Porfishka on yhtä mittaa sairaana… Sentähden rupesi Masha käymään vaivaistalolla… kaalikeittoa annetaan siellä ja kaikkea muutakin… Matitsa myös antaa apua… Vaikeata on Masha-raukan toimeentulo…

— Ikävää on siis teilläkin, — miettivästi virkkoi Ilja.

— Onko sinullakin sitten ikävä?

— Voi veikkonen!… Onhan teillä edes kirjoja luettavananne… vaan meillä löytyy kaiken kaikkiaan koko talossa vaan yksi kirja "Uusin silmänkääntäjä ja noitatemppujen tekijä", ja sekin on kauppa-apulaisen arkussa, eikä hän sitä lainaa luettavakseni, ei vaikka, mikä olisi.

— Huonosti on laitamme, Jaakko…

— Huonosti on, veli… Puheltuamme vielä vähän aikaa, heittivät he toisilleen hyvästit ja erosivat surullisina, mietteissään.

Samallaista elämää jatkui vielä muutamia viikkoja, vaan äkkiä sitten tapahtui Iljan kohtalossa muutos. Eräänä aamuna, kaupan ollessa vilkkaimmillaan, alkoi isäntä innokkaasti etsiä jotakin pulpetiltaan. Hänen otsansa tuli vihasta punaseksi ja kaulasuonet pullistuivat.

— Ilja! — huusi hän. — Katsopas lattialta, eikö siellä jossakin olisi kymmenen ruplan seteliä…

Ilja katsahti kauppiaaseen, vilkaisten lattiaan ja tyynesti sanoi:

— Ei ole…

— Katso tarkkaan, kuuletko!… — ärjäsi isäntä hänelle.

— Olen jo katsonut…

— Hm… odotahan, tottelematon nulikka! uhkasi kauppias.

Ja kun ostajat olivat poistuneet, kutsui hän Iljan luoksensa, tarttui vahvoilla, paksuilla sormillaan hänen korvaansa ja repi sitä sinne tänne, jyristen:

— Kun sinua käsketään etsimään, niin etsi, kun käsketään etsimään, niin etsi…

Ilja nojasi molemmilla käsillään isäntänsä suureen vatsaan, riuhtasi korvansa irti hänen sormistaan ja koko ruumis vavisten kiukusta, ilkeällä äänellä huusi kovasti:

— Miksi lyötte minua? Mihail Ignatjitsh otti rahat… nii-in! Ne ovat hänen liiviensä vasemmanpuolisessa taskussa…

Kauppa-apulaisen huuhkaimennaama venyi hämmästyksestä pitkäksi, vavahti, ja äkkiä lyödä läimäytti hän oikeella kädellään Iljaa korvalle. Poika hypähti kohoksi iskusta, kaatui tuskasta huudahtaen maahan ja kovasti itkien konttasi puodin nurkkaan. Kuin unessa kuuli hän isännän pedon ärjynnän kaltaisen huudahduksen:

— Seis! Mihin? Tänne rahat…

— Hän valhettelee… — kuului kauppa-apulaisen kimeä ääni sanovan.

— Tule tänne…

— Jumalauta… minä…

— Viskaan punnuksella kalloosi!

— Kiril Ivanitsh… Ne ovat omiani… Iskeköön minuun salama…

— Pidä suusi!…

Syntyi hiljaisuus. Isäntä meni huoneesensa, ja pian kuului sieltä lasku-helmitaulun pallojen kova napsahteleminen. Ilja, pitäen käsin päästään kiinni, katsoi vihasesti kauppa-apulaista, joka seisoi puodin toisessa nurkassa ja katsoi myös pahoilla silmillä poikaan.

— Mitä, lurjus, joko sait tarpeeksi asti? — hiljaa kysyi hän irvistäen.

Ilja kohautti hartioitaan ja oli vaiti.

— Odotahan, merkitsen sinua vielä vähän!

— Kauppa-apulainen astui hitaasti poikaa kohden, katsoen pyöreillä silmillään häntä suoraan kasvoihin. Vaan Ilja nousi seisomaan, otti päättävästi pitkän, terävän veitsen tiskiltä ja sanoi:

— Tule nyt!

Silloin kauppa-apulainen pysähtyi, hämmästynein katsein mitteli tanakkaa, vahvaa poikaa, jonka toisessa kädessä oli veitsi, ja halveksivasti virkkoi:

— Pakkotyöläisen sikiö!…

— No, tule nyt, tule! — toisti poika ja otti askeleen häntä vastaan. Iljan silmissä näytti kaikki pyörivän ympäri, vaan rinnassaan tunsi hän väkevän voiman, joka ajoi häntä rohkeasti eteenpäin.

— Veitsi pois! — kuului isännän ääni. Ilja hätkähti, katsahti kauppiaan punaseen partaan ja kasvoihin, vaan ei liikahtanutkaan paikaltaan.

— Pane pois veitsi! — hiljaa toisti isäntä. Ilja, joka näki kaikki kuin usvan läpi, laski veitsen tiskille, purskahti itkemään ja istuutui taas lattialle. Hänen päätään huimasi ja särki, korva oli turvoksissa, hänen rinnallaan tuntui olevan raskas paino, ja se vaikeutti sydämen tykytystä, vähitellen nousi kurkkuun ja esti hänet puhumasta, Isännän ääni kuului kuin hyvin kaukaa:

— Tässä on lopputilisi, Mishka…

— Mutta sallikaa…

— Ulos! Muuten huudan poliisin…

— Hyvä on! Minä lähden… Mutta pitäkää silmällä tuota poikaa, sen neuvon annan teille… Hän uhkaa veitsellä… he, he! Hänen isänsä on pakkotyössä… he, he!

— Ulos!

Ja taas syntyi hiljaisuus puodissa. Ilja tunsi jotakin vastenmielistä: hän luuli, että pitkin hänen kasvojaan mateli jotakin. Hän kuivasi kädellään kyyneleet kasvoiltaan ja huomasi, että isäntä katsoi pulpettinsa takaa häneen terävästi ja läpitunkevasti. Silloin hän nousi ylös ja astui horjuvin askelin ovelle, tavalliselle paikalleen.

— Seis, odota hiukan! — sanoi isäntä. Olisitko todellakin voinut lyödä häntä veitsellä?

— Olisin kyllä! — hiljaa, vaan varmasti vastasi poika.

— Vai niin… Isäsihän kuuluu olevan pakkotyössä. Mistä hän sinne joutui? Murhastako?

— Murhapoltosta…

— On sitä syytä siinäkin…

— Karp tuli puotiin istuutui hiljaisesti jakkaralle oven viereen ja rupesi katselemaan kadulle.

— Kuulehan Karpushka! — sanoi isäntä, katsoen hymyillen, häneen. — Äsken annoin Mihailille lähtöpassit…

— Tapahtukoon tahtonne, Kiril Ivanovitsh!

— Rupesi varastelemaan, ajattelepas sitä!

— Ai, ai! — huudahti Karp hiljaa pelästyneen näkösenä. — Niinkö todellakin?

Isäntä nauroi pulpettinsa takana niin, että punanen parta tärisi ja vatsa keikkui.

— Hoh, hoh! Voi sinua Karpushka… sinä lauhkeasieluinen silmänkääntäjäni…

Sitten herkesi hän äkkiä nauramasta, huokasi syvään ja sanoi miettivästi, jurosti:

— Voi teitä, ihmiset!… Jokainen teistä tahtoo elää, jokainen tahtoo syödä ja lisäksi mitä parasta, mitä makeinta…

Hän nyökkäsi päätään ja vaikeni.

Ilja, joka seisoi pulpetin vieressä, tunsi itsensä loukatuksi, kun ei isäntä kääntänyt häneen sen suurempaa huomiota.

— No, Ilja, — alkoi vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kauppias, — puhellaanpas vähän… Sanopas minulle ensiksi, huomasitko ennenkin, että Mihailo varasti?

— Kyllä… Usein hän varastelikin… sekä kalaa että muuta…

— Mutta minkätähden et ole minulle sanonut mitään?

— Ilman vaan… — vastasi Ilja, mietittyään vähän.

— Pelkäsitkö häntä, vai?

— En, en häntä pelännyt…

— No niin… Mutta miks'et sanonut minulle: isäntä, sinulta varastetaan…

— En tiedä… ei haluttanut…

— Hm… Nyt siis sanoit kiukusta…

— Niin, — lujasti vastasi Ilja,

— Katsos vaan, millainen olet! — huudahti isäntä. Sitten silitti hän kauan partaansa, sanomatta sanaakaan ja katsoen totisesti Iljaan.

— Entä sinä itse, Ilja? Oletko varastanut?

— En…

— Uskon sinua… Entä sitten Karp, tuo sama Karp tuossa, kuinka on hänen laitansa, — varastaako hän?

— Varastaa! — vastasi Ilja varmalla äänellä, Karp katsoi kummastuneena häneen, räpytti silmiään ja tyynesti kääntyi poispäin, aivan kuin asia ei lainkaan olisi koskenut häntä. Isäntä rypisti synkännäköisenä kulmakarvojaan ja rupesi uudestaan silittämään partaansa. Iljasta tuntui, kuin tapahtuisi jotakin outoa, ja jännityksellä odotti hän loppua. Puodin löyhkävässä ilmassa lenteli edestakasin kärpäsiä ja kuului veden hiljainen loisko ammeesta, jossa oli eläviä kaloja.

— Karpushka! — huudahti kauppias puotilaiselle, joka liikahtamatta, tarkasti katsoi kadulle.

— Mitä suvaitsette? — kysyi Karp, astuen nopeasti isäntänsä luo ja katsoen hänen kasvoihinsa kohteliaan mairittelevilla silmillään.

— Kuulitko, mitä sinusta sanottiin? — hymyillen kysyi Strogani.

— Kuulin…

— No, ja mitä siihen sanot?

— En mitään… — vastasi Karp, olkapäitään kohauttaen.

— Mitä tarkotat?

— Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen ihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua poikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä hänellä ole mitään käsitystä… Saatan sentähden ilman muuta antaa hänelle anteeksi…

— Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut totta?

— Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan kohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. — Kukin käsittää totuuden omalla tavallaan… Ja tietysti ottakaa hänen sanansa todeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla niitä todeksi ottamatta…

Karp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen näköisenä kädellään.

— Niin, kaikki on täällä minun vallassani — myönsi isäntä. — Sinun mielestäsi siis poika on tyhmä?

— Perin tyhmä, — vakuuttavasti sanoi Karp.

— No, sen taas valehtelet… — epämääräisesti sanoi Strogani, nauruun purskahtaen.

— Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa… hoh, hoh! Varastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!

Ilja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja tuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan, tunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti riemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä mielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen hänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.

— He, he, ho!…

Mutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:

— Sulje puoti!…

Kotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:

— Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit toimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi, hölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa varastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut… he, he! Että hän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni kiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi koskaan… sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa sellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan… Se osottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan…

Ilja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä ymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen pitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että kauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja siksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan… Vaan vihan asemasta kuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan pelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen merkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.

— Kas vaan! Menepäs sinne! — evästeli häntä Karp pahaa tarkottavalla äänellä.

— Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen ovelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla oli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja tyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään lyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset kasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat he kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.

— Siinä hän nyt on! — sanoi isäntä.

— Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! — huudahti rouva peloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti sormillaan pöytään ja virkkoi painavasti:

— Olen kutsunut sinut, Ilja, tänne, ilmottaakseni, ett'en sinua enää tarvitse; kerää siis kamsusi kokoon ja poistu…

Ilja hätkähti, kummissaan avasi suunsa, vaan saamatta suustaan sanaakaan, kääntyi hän ympäri ja aikoi poistua huoneesta.

— Seis! — huusi kauppias, ojentaen häntä kohden kätensä ja lyöden nyrkkiä pöytään, toisti hiljemmin:

— Seis!

Sitten nosti hän sormensa pystyyn ja rupesi uudestaan puhumaan harvakseen ja arvokkaasti:

— Mutta en yksin siksi kutsunut sinua… En… Minun täytyy neuvoa sinua… Minun tulee selittää sinulle, minkätähden kävit minulle tarpeettomaksi. Mitään vahinkoa et ole minulle tehnyt… olethan sinä luku- ja kirjotustaitoinen poika… etkä ole tyhmä ja laiska. Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka… nii-in!

Kaikki ne ovat valttiasi… vaan sittenkään et ole minulle tarpeellinen… Miksi, — kysyt?

Ilja ymmärsi, että häntä ylistetään ja ajetaan hänet ulos. Se kävi yli hänen ymmärryksensä, ja hänestä tuntui, kuin ei isäntä itsekään tietänyt, mitä teki… Ja Stroganin kasvojen ilme myös vakuutti poikaa siitä, sillä siitä päättäen näytti kauppias ponnistavan ajatuksiaan voidakseen antaa niille oikean sanamuodon. Silloin astui poika askeleen lähemmäksi ja kysyi tyynesti, kunnioittavasti:

— Sentähdenkö ajatte minut pois, että minä silloin veitsellä?…

— Siunaa ja varjele! — pelästyneenä huudahti rouva. — Kylläpä hän on röyhkeä! Hyvänen aika!…

— Niin, niin! — sanoi isäntä tyytyväisenä, hymyillen Iljalle ja pistäen häntä sormellaan. — Sinä olet röyhkeä!… Vaan toisen palveluksessa olevan pojan tulee olla nöyrän… siveän, kuten raamatussa sanotaan… Hänen tulee elää, kuten isäntäväkensäkin… Olkoon hänen käsityksensä ja rehellisyytensä samanlaiset kuin isäntäväellä… Mutta sinulla on omat omituisesi… Ja se taas ei ole paikallaan… Ja siksi sinä olet röyhkeä… Sanot esimerkiksi ihmiselle vasten silmiä: varas! Se ei ole hyvä, se on röyhkeätä… Jos olet rehellinen, niin kerro asia minulle, vaan kaikessa hiljaisuudessa kerro… Minä kyllä selvitän asian olenhan isäntä!… Mutta sinä kaikkien kuullen huudat: varas!… Ei, odotahan… Jos yksi kolmesta on rehellinen, ei se minulle mitään merkitse… Täytyy laskea erityisellä tavalla tässä tapauksessa… Jos kymmenestä on yksi vain kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita… Korkeintaan häviää se yksi. Mutta jos löytyy seitsemän rehellistä kolmea roistoa vastaan, silloin on sinun asiasi oikea… Ymmärrätkö? Enemmistö, näet, on aina oikeassa… Mutta mitä merkitsee yksi rehellinen? Näin on sinun arvosteltava rehellisyyttä… Älä siis koskaan tyrkytä rehellisyyttäsi ihmisille, ennenkuin olet miettinyt, josko he sitä tarvitsevat!

Strogani pyyhki kämmenellä hikeä otsaltaan, huokasi, ja kasvoillaan sääliväisen itsetyytyväinen ilme, jatkoi:

— Taas tartut veitseen…

— Voi, Herra Jumala! — kauhistuneena huudahti rouva, samalla kun tyttöset painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan.

— Sanassa sanotaan: joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu… N-niin… Siitä syystä en tarvitse sinua… Niin se on… Tästä saat puoli ruplaa rahaa ja saat lähteä… Poistu täältä… Sinulla ei ole syytä kantaa vihaa minulle, samoin kuin ei minullakaan sinulle… Annan sinulle vielä puoli ruplaakin — ota se… Ja puhellutkin olen kanssasi vakavasti kuten ainakin, joka ei ole tavallista sinunlaistesi poikanulikoitten kanssa… Kenties säälinkin sinua… vaan sittenkään et ole sopiva minulle!… Joll'ei naula sovi pyöränakseliin, on se viskattava pois, ennen kuin lähdetään ajamaan… No, mene nyt…

— Hyvästi! — sanoi Ilja. Hän oli tarkasti kuunnellut kauppiaan puhetta ja käsittänyt sen yksinkertaisesti. Kauppias ajoi hänet pois sentähden, kun ei voinut antaa lähtöpassia Karp'ille, peläten jäävänsä puotilaisetta. Se teki Iljan mielen kevyemmäksi ja iloisemmaksi, ja isäntäkin näytti hänestä erinomaiselta ihmiseltä — hyvänsuovalta ja hyvältä.

— Varo rahojasi!

— Hyvästi! — toisti Ilja, lujasti käteensä puristaen hopearahat. Kiitän nöyrimmästi!

— Ei kestä! — vastasi Strogani, nyökäyttäen hänelle päätään.

— Ai, ai! Ei kyyneltäkään vuodattanut — kuuli Ilja rouvan perästään moittivasti huudahtavan.

— Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista, tuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta hän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei ihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui vanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle, joka oli joutunut sinne.

Oli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis, punanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen sen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin. Iso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän hiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät hänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa, tomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli melua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli kokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi, hänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan kaikuivat kauppiaan sanat:

— Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja laiska… Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka… Kaikki ne ovat valttiasi.

— Pelataan sitten! — mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas askeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan hymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä kalakauppaan…

* * * * *

Palattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi mielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli miehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat kohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella, ojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.

— Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko palvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi — hah, hah! Ne pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos totuuden sanot… Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:

— Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!

Jaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.

— Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja, nimeltä "Albigensit"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan eräästä Simon Montfort'ista… Se on ihmeellinen mies. — Ja Jaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja katsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli vielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä kauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan kertomusta sanoi hän yksinkertaisesti:

— Niin pitikin…

Iljan mielestä tuntui Jaakon suhde häntä kohdanneeseen tapaukseen vähän liian kylmältä. Itse Petruhakin oli, kuultuaan pojan selonteon tapahtumasta kalakaupassa, hyväksynyt hänen menettelynsä olipa vielä sanonut:

— Selvät sanat sanoit heille, poikaseni, erittäin selvät! Mutta tietysti ei Kiril Ivanovitsh voinut antaa sinun tähtesi lähtöpassia Karp'ille. Karp on perehtynyt liikkeeseen, hänenlaistaan miestä on vaikea löytää. Sinä taas sellaisen tapauksen jälkeen et enää voinut olla yhdessä hänen kanssaan… Sinä olet tahtonut pysyä totuudessa, pelata rehellistä peliä, mutta sinut on köykäiseksi havaittu…

Seuraavana päivänä sanoi kuitenkin Terenti-setä hiljaa veljenpojallensa:

— Älä sinä ole liiaksi avomielinen tuolle Petruhalle… Ole varovainen… Hän ei pidä sinusta… Kyllä hän on totuutta rakastava olevinaan! sanoo hän. — Mutta minkätähden? Sentähden, että hän on niin perin tyhmä! Hm — niin, — niin hän sanoo…

Ilja kuunteli nauraen setänsä puhetta.

— Eilen hän minua ylisti. Hyvin teit, sanoi. Mutta sellaisia näkyvät olevankin kaikki ihmiset: edessä kiittävät, takana moittivat.

Petruhan suhde Iljaan ei lainkaan vähentänyt pojan itsetuntoa. Hän tunsi itsensä sankariksi, hän ymmärsi, että hän oli käyttäytynyt hyvin kauppiaan luona, paremmin kuin moni muu kenties hänen sijassaan.

Parin kuukauden kuluttua, kun oli turhaan etsitty paikkaa Iljalle, sukeutui kerran pojan ja hänen setänsä välillä seuraavanlainen keskustelu:

— Niin… — alakuloisesti virkkoi kyttyräselkä. — Ei löydy paikkaa sinulle… Joka paikassa sanotaan — liian on iso… Mitä tehdään, lapsikulta, mitä?

Ilja vastasi tyynesti ja vakuuttavasti:

— Olen viisitoista vuotias… luku- ja kirjotustaitoinen poika enkä ole tyhmä…Mutta jos kerran olen röyhkeä, niin ajetaan minut toisestakin paikasta… siis samantekevää! Kuka huolisi röyhkeää oppipoikaa?

— Mutta mitä sitten teemme? häh? kysyi toivottomasti Terenti, istuen vuoteellaan ja nojaten käsiään siihen.

— Hanki sinä minulle laatikko ja osta tavaraa. Saippuaa, hajuvesiä, neuloja, kirjasia… yhtä ja toista rihkamaa… niin rupean minä kulkemaan ympäri ja tekemään kauppaa omin päin…

— Kuinka? Mitä tarkotat sillä, Iljusha? Tuo ravintolamelu panee pääni ihan pyörälle! Ja sitäpaitsi on minun ajatuksissani yhä vain yksi ja sama asia… yhä vain sama…

Kyttyräselän silmissä oli todellakin sellainen ilme, kuin hän olisi aina laskenut jotakin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen.

— Anna minun koettaa! — pyysi Ilja, innostuneena aikeestaan, joka, lupasi hänelle vapautta.

— No, Jumalan nimeen sitten! Voimmehan koettaa…

— Kas niin! Saat nähdä, että se onnistuu, — iloissaan huudahti Ilja.

— Oi, voi! — huokasi Terenti ja jatkoi surullisesti:

— Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä… Vaan nyt olet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua… Sinun tähtesi olen minä tässä pahennuksen pesässä… ja menehdyn! Tekisin muuten matkan pyhiin paikkoihin… Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet? Hyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka raskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!

Ja kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä synnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä rupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt sanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten, kun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle painuneista silmistä, sanoi hän:

— Älä itke enää… Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit lähteä… Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:

— Kyllä ne antavat anteeksi…

— Luuletko todellakin niin? — hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti uudestaan, nyt jo vakuuttavasti:

— Kyllä ne antavat anteeksi!… Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi antaneet… tiedän kyllä!…

Ja niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän katuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia silmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin. Lakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä äänenmurroksessa olevalla äänellään:

— Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja, nuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!

Kirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja hän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi ihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi ravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten vehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva mies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta, hauskalta.

Hänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä. Hän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin isännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun varrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla, joka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi puhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat häntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin, sulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa, valoisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta piti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona kunnollisessa elämässä.

Sillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan loukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun oli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin araksi kunniastaan ja loukkaantui pian.

Mutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä istui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä poliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat epäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja kompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta. Hänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat syvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi niistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän näki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin, kuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää, jollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä tieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat ahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että heillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen, vaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan nauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua…

Sellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen haaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi rinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä tuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin kauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille päivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko rinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi menestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti hänen haaveitaan…

Eräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in eräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää huolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian isoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen mekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella kovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti vasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka oli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula olivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi hän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti askeliaan.

— Terve! — sanoi Ilja. — Onpa sinusta tullut koko keikari…

Pashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti, rupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat likanaamiosta.

— Kuinka voit?

— Eletään voinnin mukaan — kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole, piipotetaan kuin linnunpoikaset… hah, hah! Mutta olipa saamarin hauskaa tavata sinut!

— Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? — kysyi Ilja hymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena huolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja kenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet yhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.

— Mistä minä tiedän, missä sinä asut… — sanoi Gratsheff.

— Yhä vaan Filimonoff'in talossa…

— Niinkö? — Mutta Jashkahan kertoi, että sinä olet jossakin kalakaupassa…

Silloin Ilja ylpeästi kertoi Pashkalle kokemuksistaan Stroganin palvelluksessa ja siitä, kuinka hän nyt eli.

— Ne ne ovat väkeä! — hyväksyvästi huudahti Gratsheff. — Minutkin ajettiin kirjapainosta röyhkeyden takia… Sitten jouduin erään maalarin luo värejä sekottamaan ja muuta sellaista pientä askaretta toimittamaan, kunnes vihdoin eräänä päivänä satuin istumaan vasta maalatulle kyltille… Siitäkös elämä nousi… rupesivat pieksämään minua, ja kunnollisesti pieksivätkin, pirut! Sekä isäntä että emäntä ja mestari… löivät niin kauan, että väsyivät… Sitten annettiin lähtöpassi… Nyt olen erään vesijohtomestarin palvelluksessa… Kuusi ruplaa saan kuukaudelta… Tulen juuri päivällistä syömästä ja olen taas menossa työhön…

— Sinulla ei näytä olevan kovin kiire työhön.

— Piru vieköön koko työn! Koska luulet työn loppuvan, vaikka kuinka ahkerasti tekisi?… Pitänee sitten käydä teitä katsomassa…

— Tule! — ystävällisesti sanoi Ilja.

— Vieläkö luet kirjoja?

— Kuinkas muuten! Entä sinä?

— Joskus, kun sattuu…

— Sepitätkö runoja?…

— Kyllä välistä…

Pashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.

— Tulehan! Tuo runoja tullessasi…

— Tulen, tulen… Viinaakin tuon…

— Juotko sinä?

— Aina väliin… Mutta hyvästi nyt…

— Hyvästi! — sanoi Ilja.

Hän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei tuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja saappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan niitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään, oli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja hän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut? Mitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista, riippumatonta elämää?

Etenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja levottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan oli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä. Hän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa, ihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti, liikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä, aivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan samaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon yhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että hänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana lämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa mielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa synnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista, kuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt. Alussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän vaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän huomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti silmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi jokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa hänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka soti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä hänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan lumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta:

"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei ole ketään!"

Ilja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden haaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua korutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo jokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin…

Vaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan sanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä. Itsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän koskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.

Illat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän tavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:

— Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?

Mutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä. Iljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita, mesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi kestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa. Matitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia, ja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista loistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa päivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta kuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana, pää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja keltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän entistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän työtä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen asuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä vaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi. Suutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä hän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan, joka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.

Teenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja Jaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon, otsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili siitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät päästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä, valitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja eikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui huoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja, mutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö, joka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta vanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina, kun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi teekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten veden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi — ja joka ilta sai hän sen tehdä useita kertoja.

Jos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena kimmeltävänä läiskänä.

Tässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät ja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta, valosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa siellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta ja lapsellisen naivia ajatusta.

Joskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui hän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin viereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas, jolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen tyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja leipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen:

— Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu hyvyydestänne…

Välistä huudahti hän kateellisesti huoaten:

— Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset konsanaankin!

Ja sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:

— Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi! Teidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa — se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin. Kun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan, sitä alkoi kolottaa — se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se ei kauan odotuttanutkaan itseään, — herkkätunteinen oli näet polvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni! Kun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä… keskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo suuri — kuudesneljättä on menossa — vaan muistelemista ei minulla ole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin teidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan, että hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot olivat mustelmilla… vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani ja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua lyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin taikinaa oppia päähän pantaessa… Mutta venäläinen kestää paljon! Survo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää! Ota minut esimerkiksi, — minua sekä puitiin että jauhettiin — ja kuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja olen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta… Kerran sattui hän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. "Sinäkö se oletkin!" — sanoi Hän, ja päästi minut menemään…

Nuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi, vaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen häntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja epäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:

— Etkö siis mitään halua, Perfishka?

— Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa…

— Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin haluat? — itsepäisesti kysyi Ilja.

— Totuuden mukaisesti? No, tuota noin… uuden hanurin haluaisin… Hyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin… Tuollaisen, ruplaa viisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!…

Hän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi, jokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä vakuutuksella Iljalle:

— E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!… Sillä ensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi entä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on? — Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton! Sieluni on siinä! Se ymmärtää minua — tarvitsen vaan laskea käteni näppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan, tuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa… Hanuri on kuin vaimo… Minulla oli myös vaimo — enkeli hän oli eikä ihminen! Kuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani kaltaista en kuitenkaan löytäisi… Uuden vaimon suhteen käyttäisin vanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä ikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on… Ei se, veliseni, ole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!…

Ilja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa. Perfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään ihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja saattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa? Se ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan samalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää, tunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa, vaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään…

Joskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin, jotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti vetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen hämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli vähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin hän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän joko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti kädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin kadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia työkkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti kättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta. Ollessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä, nojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät lujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän, pehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän puhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan vuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä edelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä selkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse puolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä siitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:

— Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua ei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat ihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden sisältöä, joll'ei se miellytä minua… Mutta sanopas minulle eräs toinen asia — missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?

— Mistä minä tiedän? — vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista kysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.

— Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, — selitti Jaakko.

— Tietysti se lentää pois, — vakuuttavasti virkkoi Masha.

— Mistä sen tiedät? — ankarasti kysyi häneltä Ilja.

— Niinpähän arvelen…

— Lentää pois, — virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. — Senkin täytyy levähtää… Siitäpä sitten unet…

Ilja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni, vaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja tällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa. Pimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä pimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua, kaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka ylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:

— Ihmiset häärivät… tekevät työtä… ja niin edespäin. Sitä sanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä — kumsis! Ihminen kuoli… Mitä merkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?

— Se ei merkitse mitään erityistä… Kun tullaan vanhaksi, täytyy kuolla…

— Ei… Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia… Kuolee terveitä.

— Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat…

— Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?

— On sekin kysymys! — ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä kykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. — Elääksensä elävät. Tekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää, hakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia tilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti…

— Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?

Heillä on kaikkea… Mitä etsivät he?

— Hölmö! Rikkaatko? Jollei löytyisi rikkaita, niin kenen eteen sitten tekisivät työtä köyhät?

Vähän mietittyään kysyi Jaakko:

— Sinun mielestäsi siis ihmiset elävät työtä tehdäksensä?

— Tietysti… se on, eivät aivan kaikki… Toiset tekevät työtä, vaan toiset — elävät. He ovat aikansa työskennelleet, koonneet rahaa… ja elävät.

— Mutta minkätähden elävät he?

— Piru vieköön! Haluttaako heitä vai ei? Haluttaako sinua elää? — huusi Ilja sivutuksissaan. Vaan hänen oli vaikea sanoa, minkätähden hän suuttui. Siksikö, että Jaakko kyseli sellaisia asioita, vai sentähdenkö, että hän kysyi niin tyhmästi? Hän tunsi, että Jaakon kysymykset härsyttivät hänessä jotakin, johon hän ei voinut antaa selvää vastausta.

— Minkätähden elät sinä? Sano, minkätähden? — huusi hän toverilleen.

— Sitäpä juuri en tiedä! — nöyrästi vastasi Jaakko. — Tahtoisin kuolla… Kauhealta se ehkä tuntuisi, vaan samalla kuitenkin hauskalta…

Ja äkkiä rupesi hän puhumaan ystävällisen moittivasti:

— Suutuit ihan suotta. Ajattele sinä: ihmiset elävät työtä tehdäksensä, ja työ on ihmisiä varten olemassa!… Sehän on samaa kuin pyöriä pyörällä, joka ei kulje eteenpäin, tietämättä, minkätähden. Mutta missä on Jumala? Missä on Hän, joka on kaiken sen akseli? Hän sanoi Aatamille ja Eevalle: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maata, — mutta minkätähden?

Ja kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti, pelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:

— Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu — minkätähden? Vaan joku on ryöstänyt Jumalalta… varastanut ja kätkenyt selityksen… Ja se on ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä — minkätähden hän elää…

— Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se kävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.

Mutta Jaakko puhui yhä nopeammin ja hiljemmin. Hänen silmänsä pullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut mahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.

— Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? — pääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan tuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja. Masha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa. Iljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän ymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan tämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään puhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja vaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin puhujan vihasesti virkkaen:

— Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin, siinä koko juttu… Itsekään et puhettasi ymmärrä…

— Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! — huudahti Jaakko kummastuneena ja suuttuneena.

— Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin mielipuoli… Ja anna minun häntä kuunnella!

— Ei, odotahan vähän! — alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki käsittämätöntä meille… Otetaan esimerkiksi… tuo lamppu. Siinä palaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo! Vetäse tulitikulla laatikon kylkeen… niin se palaa… Siis — tuli on aina olemassa… Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?

Siitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan katsahti hän lamppuun ja sanoi:

— Jos tuli olisi ilmassa, olisi aina lämmin. Mutta tulitikku syttyy pakkasellakin… Siis tuli ei ole ilmassa…

— Mutta missä se sitten on? — kysyi Jaakko, katsoen odottavasti toveriinsa.

— Tulitikussa, — kuului Mashan ääni. Vaan toverusten keskusteluissa olemuksen korkeista kysymyksistä jäivät Mashan huomautukset aina vastausta vaille. Hän oli siihen jo tottunut eikä siitä loukkautunut.

— Missä? — huusi Ilja uudestaan kiukkuisesta — Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää! Tiedän vaan, ett'ei ole hyvä pistää kättään siihen, ja että sen lähellä on hyvä lämmitellä. Siinä kaikki.

— Katso vaan häntä! — kiivaasti ja harmissaan sanoi Jaakko. — En tahdokaan tietää! Niin voin myös minä ja kuka tahansa pölkkypää sanoa… Ei, selitä sinä — mistä tuli tulee? Leivästä en tarvitse kysyä, sillä sen synty on selvä: jyvästä syntyy jyvä, jyvästä — jauhot, jauhoista taikina — ja niin on leipä valmis! Mutta kuinka syntyy ihminen?

Ilja katsoi ihmetellen ja kateellisesti toverinsa isoa päätä. Toisinaan, kun Jaakko hänen mielestänsä liiaksi ahdisti häntä kysymyksillänsä, hypähti hän ylös paikaltansa ja päästi suustaan tylyjä ja ivallisia sanoja. Sellaisissa tapauksissa meni hän tavallisesti uunin viereen, ja nojaten leveitä, tanakoita hartijoitaan siihen, puhui hän kähärätukkaista päätään pudistaen ja pannen painon joka sanalle:

— Sinä saatat pääni sekasin. Olet hiukan löyhkä, kuuletko! Ja se johtuu työttömyydestä. On sekin elämää seisoa tarjoilupöydän takana? Kunpa sinäkin kulkisit ympäri kaupunkia, kuten minä, aamusta iltaan, jok'ikinen päivä, etsimässä tilaisuutta ansaitaksesi, niin et turhanpäiväisiä asioita ajattelisi… vaan miettisit, kuinka päästä ihmiseksi, kuinka löytää onnensa. Sentähden kai lie pääsikin iso, kun siellä niin paljon tyhmyyksiä rehottaa. Järkevät ajatukset ovat vähäiset, — niistä ei ainakaan pääsi laajene.

Jaakko istuu kumarassa ääneti, puristaen kädellään pöydän reunaa. Välistä liikkuivat hänen huulensa äänettömästi, ja hän räpytti taajaan silmiänsä. Mutta kun Ilja, lakattuaan puhumasta, uudestaan oli istuutunut pöydän viereen, alkoi Jaakko taas filosofeerata:

— Kuuluu löytyvän eräs kirja "Oppi loitsutaidosta". Siinä on selitetty kaikki… kuinka ja mistä, ja minkätähden… Kunpa saisi käsiinsä sen kirjan luettavaksensa… Lukisin sen? Kamalia asioita siinä varmaankin olisi!…

Heidän keskustelunsa aikana oli Masha siirtynyt pöydän vierestä sänkyyn istumaan ja katseli sieltä mustilla silmillänsä milloin toista, milloin toista heistä. Sitten rupesi hän haukottelemaan, heilutteli ruumistaan väsyneesti edestakasin, kunnes vihdoin valahti pitkällensä vuoteelle.

— On aika mennä levolle, — sanoi Ilja.

— Kas vaan! Odota… peitän Mashutkan ja sammutan lampun.

Mutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi Jaakko kiirehtien ja valittavasti:

— Mutta odota-a! Pelkään yksin… pimeässä…

— Voi sinua! — halveksien huudahti Lunjeff. — Kuusitoista vuotta on sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään pelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes ohahtaisi! Mutta sinä…

Ja hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti hetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli leimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi huoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti se lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.

* * * * *

Eräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin suuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja hänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus, jonka hän oli saanut kärsiä.

Saman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa ja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen sirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli sijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan piiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi jalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli, niin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin muutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään tavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:

— Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne…

— Mitä sanot?… — kysyi tämä, punasia viiksiään väännellen.

— Teillä ei ole oikeutta lyödä…

— Niinkö? Migunoff! Vie hänet poliisiasemalle! — käski apulainen tyynesti.

Ja sama poliisi, joka oli antanut luvan Iljalle seisoa sirkuksen luona, vei hänet poliisiasemalle, jossa hän sai olla iltaan asti.

Tekemisissä poliisin kanssa oli Lunjeff ollut ennenkin, vaan ensi kerran oli hänet viety poliisiasemalle ja ensi kertaa tunsi hän mielensä niin loukkaantuneeksi ja katkeraksi.

Hän makasi vuoteellaan silmät kiinni kokonaan tuon katkeran tunteen vallassa. Seinän takaa, ravintolasta, kuului melua ja kohinaa, ikäänkuin vuolaita puroja olisi syöksynyt alas vuorilta sumuisena syyspäivänä. Kuului metallisten tarjotinten helinää, astioiden kilinää, kuinka vieraat vaativat, mikä viinaa, mikä teetä, mikä taas olutta… ja kuinka tarjoilijat huutaen vastasivat:

— Heti! Silmänräpäyksessä… Ja melusta kuului korkea kurkku-ääni surullisesti laulavan:

"En luullut kadottavani sua…"

Toinen ääni, täyteläinen basso, huveten meluun, yhdessä edellisen kanssa, jatkoi:

"Nuoruus, olet mennyt."

Sitten molemmat äänet yhtyivät yhdeksi puhtaaksi, surullisen kauniiksi sävelaalloksi, joka vähäksi ajaksi vei valituksellaan voiton melustakin:

"Yksin tietäin köyhänä Oon saanut kulkea!"

Muuan kuului huutavan sellaisella äänellä, kuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuivasta, halkeilleesta puusta.

— Älä puhu tyhmyyksiä! Kirjotettu on: "ole kärsivällinen, niin minä tuen sinua kiusauksen hetkellä…"

— Itse puhut tyhmyyksiä, — puuttui puhumaan toinen kiivaasti ja varmasti. Sillä myös on kirjotettu: "koska sinä et ole lämmin etkä kylmä etkä myöskään kuuma, oksennan minä sinut suustani…" Näetkö nyt! Mitä hyödyit?…

Kuului kaikuvaa naurua, ja heti sen jälkeen vinkuva ääni:

— Mutta minä annoin hänelle vasten naamaa, ympäri korvia ja päin turpaa, niin että läiskyi!

— Katsohan perhanaa! Hah, hah, haa! Entä sitten?

Vinkuva ääni jatkoi tapaillen, kovasti:

— Hän kaatua keiskahtaa maahan! Ja vielä annan pari iskua hänen kauniiseen naamaansa. Olen ensimmäinen, joka olen suudellut häntä, saan siis lyödäkin…

— Kyllä olet se raamatuntuntija! — huudahti ivallisesti joku.

— Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!

— "Minä rakastan, syytän ja rankaisen"… oletko unhottanut sen?… Ja vielä: "älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi"… Ja lisäksi — oletko unhottanut kuningas Davidin sanat?

Kauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei herättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri piiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen, vihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine viiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin hampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän innostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina. Lämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat kiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.

"On tämä poika kulkenut",

lauloi tenori.

"Meren rannat ja vuorten huiput…"

jatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:

"Koko Siperian seudut, Etsein kotiin tietä…"

Ilja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan huumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä pilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet milloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä… kuvaavasti kertoi laulu.

— Laulakaa, satakielet! — huusi ystävällisesti joku…

Ilja mietti, että siinä ne nyt nuo ihmiset laulavat niin sydämeen käyvästi. Vaan sitten juovat he itsensä juovuksiin ja kenties rupeavat tappelemaan… Ei hyvä kauan kestä ihmisessä…

"Voi, koito, kovaa kohtaloain…"

valitti tenori.

Basso jyrisi mahtavasti ja syvästi:

"Rintaani vuoren lailla painat…"

Iljan mieleen tuli Jeremei-ukon kuva. Vanhus puhui päätään pudistaen ja posket kyynelissä:

— Olen katsellut katselemistani, vaan totuutta en ole nähnyt…

Ilja mietti, että Jeremeikin, joka rakasti Jumalaa niin paljon, kaikessa hiljaisuudessa säästi rahoja. Ja pelkäsihän Terenti-setäkin Jumalaa ja kuitenkin varasti rahaa. Ja kaikki ihmiset näyttävät olevan kaksinaisia kukin. On kuin heidän rinnassaan olisi vaaka ja heidän sydämensä olisi vaa'an tasaaja, joka kallistuu milloin toiselle puolelle näyttäessään hyvän ja pahan painoa.

— Ä-äh! — kuului ravintolasta. Ja heti sen jälkeen kaatui jotakin ja lattia tärähti niin, että Iljan vuodekin hytkähti.

— Hiljaa!… Hyvät ihmiset…

— Pidä kiinni häntä… a-ah!

— Poliisi!…

Melu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki ne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen, hälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat yleiseen hälinään.

Ilja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta, että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä sai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe vuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen vallan.

"… Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska hän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta… Ja kaikki antoivat hänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä vanhurskaaksi… Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon. Toisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä…"

"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen kauppias Stroganin merkilliset sanat. — Jos kymmenestä on yksi kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita… Korkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa…"

Ilja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä kohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso, paksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:

— Äiti rakas!… Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!

Juopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi moittivasti:

— Jopa on juonut itsensä siaksi!… Mutta rappusilta katsoi halveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan…

Ilja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi yhä tylymmäksi, kovemmaksi…

Meteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi miehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut hanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni. Seinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä puoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli jonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.

— Tässä sitä eletään… työtä tehdään… eikä elämä sen paremmaksi muutu… Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me… emme tanakasti jaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme…

— Niin se on…

— Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin… Rehellisellä työllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja rakenneta… Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja silloin loppukin on tiedossa…

— Hoh, hoh! Niin se on…

Eikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät olisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat…

— Oi, voi, Herra Jumala…

Ilja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan kaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla tavallaan:

"Kaada kannuun, kaada tuoppiin, älä isännän omaa sääli! Juodaan, tyttöjä rakastellaan, maat, mantereet kuljeksitaan. Köysi vapauttaa maailmasta, mutta ken ei siitä pidä, hirttäytyköön omiin suoliinsa…"

Kuului naurua ja hyvähuutoja… Sitten kuului taas hiljainen ääni seinän vierestä:

Olen raatanut pienestä pitäen… kohta täytän neljäkymmentä. Muttei edes leipääkään ole aina ollut riittämään asti. Työtä joka päivä, vaan ei joka päivä särvintä. Kotona on kova puute. Lapset itkevät, eukko valittaa… kunpa näkisit! Välistä ei jaksa kärsiä ja silloin sattuu joutumaan kapakkaan. Ja kun sitten selviää taas, niin näyttää hätä vielä enemmän hampaitaan.

— Niinpä niin!

— Tulee silloin rukoilleeksi Jumalaa: Armias Isä! Minkätähden minua niin suuresti vaivataan?… Mutta ei Hän näy kuulevan…

— N-niin!… Ei näy kuulevan…

Iljaa alkoi kyllästyttää tuo toivoton valitus, ja toisen vielä toivottomampi edellisen sanojen toistaminen. Hän heittelehti sinne tänne vuoteellaan ja tahallaan jyskytti kyynärpäätään lujasti seinään, vihdoin äänet vaikenivat.

Mutta Ilja ei voinut enää maata, ahdistava levottomuus ajoi hänet vuoteelta. Hän nousi, meni pihalle ja seisahtui rappusille, tahtoen mennä jonnekin, vaan tietämättä minne? Oli jo myöhäinen; Masha nukkui; Jaakko oli hiukan sairas ja makasi kotonaan, jonne Ilja ei halunnut mennä, sillä aina hänen tullessaan rypisti Petruha vihaisesti kulmakarvojaan. Kylmä syystuuli puhalsi. Synkkä, milt'ei musta, pimeys peitti pihan, eikä taivasta näkynyt. Ulkohuonerakennukset näyttivät suurilta, tuulen tiivistämiltä pimeän osilta. Kosteassa ilmassa kiiri omituisia ääniä, kuului kahinaa, helskettä, hiljaista, outoa kuisketta, joka muistutti ihmisten nurinaa elämästä. Tuuli tunkihe Iljan povelle, puhalsi voimakkaasti hänen kasvoihinsa, liehtoi kylmää kosteutta hänen kauluksensa alle… Ilja värisi, vaan hän ei poistunut; hän yhä ajatteli, ett'ei sellainen elämä saa jatkua! Pois pitäisi päästä kaikesta tästä likaisesta hyörinästä elää yksin puhtaasti, hiljaa…

— Kuka siellä seisoo? — kuului äkkiä kolea ääni.

— Minä… Kuka puhuu?

— Minä… Matitsa…

— Missä olet?

— Halkoläjällä istun…

— Minkätähden?

— Ilman aikojani…

Ja kumpikin vaikeni…

— Tänään on äitini kuolinpäivä, — kuului taas Matitsan ääni pimeästä.

Onko hän jo kauan ollut kuollut? kysyi Ilja jotakin sanoaksensa.

— Kauan… noin viisitoista vuotta… ehkä enemmänkin… Entä sinun äitisi, elääkö hän vielä?

— Ei… kuollut on hänkin… Vanhako olet?

Matitsa oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitten:

— Kolmissakymmenissä jo… Vanha olen. Jalkani on kipeä… Se on nyt turpea kuin melooni, ja sitä pakottaa… Olen sitä hieronut jos jollakin, vaan apua ei lähde…

— Menisit sairashuoneeseen…

— Se on liian etäällä… en jaksa kävellä sinne asti…

— Ota issikka…

— Ei ole rahaa…

Joku avasi ravintolan oven; sieltä tunki pihalle äänekästä melua. Tuuli tempasi sen ja hajotti pimeään.

— Mitä sinä siinä seisot? — kysyi Matitsa.

— Ilman aikojani… tuli ikävä… Samoinkuin minä… Asunnossakin on kuin ruumisarkussa…

Ilja kuuli syvän huokauksen. Sitten sanoi Matitsa hänelle:

— Lähdetäänkö minun luokseni?

Ilja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi välinpitämättömästi:

— Lähdetään…

Matitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina ensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman portaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti, ikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta nopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.

Matitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin ruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni, ja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky; vastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli. Kolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä olevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja vinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle tuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan, kysyi hän:

— Ketä tuo pyhäinkuva esittää?

— Pyhää Annaa… — vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.

— Mikä sinun nimesi sitten on?

— Myös Anna… etkö sitä ole tietänyt?

— En…

— Ei kukaan tiedä sitä, — sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti sänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen kanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan, kolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa läsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:

— No, mitä teemme?

— En tiedä… — vastasi Ilja neuvottomasti.

— Sepä nyt olisi kummallista! — huudahti Matitsa, epäilevästi hymyillen.

— No, mitä sitten?

— Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta… Tahi älä, osta ennen minulle vähän syömistä!… Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä…

Hänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:

— Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut mitään… En voi mennä ulos… Kaikki, mitä oli, on mennyt… Eikä se niin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona… Eilen en enää syönyt tuskin mitään… ja tänään en ole palaakaan maistanut… jumalauta, se on totta!

Nyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti terävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat silmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän olisi imenyt jotakin näkymätöntä… Hän tunsi itsensä hiukan noloksi hänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä mielenkiintoa hänessä.

— Heti tuon sinulle… oluttakin tuon…

— Ilja nousi nopeasti tuolilta, juoksi kiiruusti rappusia alas ravintolan etehiseen ja pysähtyi keittiön oven eteen. Äkkiä johtui hänen mieleensä olla lainkaan palaamatta ullakkoon. Mutta se ajatus välähti vaan hänen sielunsa tuskalloisessa pimeydessä, kadoten heti. Hän astui keittiöön, osti kokilta kymmenen kopeekan edestä keitetyn lihan tähteitä, leipäpalasia ja lisäksi vähän muita ruoanjätteitä. Kokki pani ne sihtiin. Ilja otti sen molempiin käsiinsä, kuten tarjottimen, ja tultuaan etehiseen, pysähtyi hän uudestaan tuumimaan, kuinka saada olutta. Itse ei hän voinut sitä ostaa, sillä Terenti kysyisi heti, mihin hän sitä tarvitsee. Silloin kutsui hän keittiöstä astioiden pesijän ja pyysi hänen ostamaan. Tämä juoksi ravintolaan, tuli pian takasin, ojensi hänelle ääneti pullot ja tarttui oven ripaan palataksensa kyökkiin.

— Kuulehan! — sanoi Ilja. — Ei nämä ole minulle… Muuan toveri on luonani… vien hänelle.

— Mitä? — kysyi astioiden pesijä.

— Toveria kestitsen…

— Vai niin… se on oikein!

Ilja huomasi, ett'ei hänen lainkaan olisi tarvinnut valehdella, ja hänestä tuntui pahalta. Ullakkoon nousi hän hitaasti, tarkasti kuunnellen pienintäkin ääntä, ikäänkuin hän olisi pelännyt itseään huudettavan. Mutta, paitsi tuulen huminaa, ei mitään kuulunut eikä kukaan pidättänyt nuorukaista, ja hän palasi, tosin tuntien arkuutta, himokkaana naisen luo ullakkoon.

Matitsa asetti sihdin polvelleen, otti isoilla sormillaan ruoanpalasia ja pisti ne suureksi avattuun suuhunsa maiskuttaen pureskellen niitä. Hänen hampaansa olivat suuret ja terävät. Ennenkuin hän pisti palan suuhunsa, tarkasteli hän sitä joka puolelta aivankuin etsien siitä makeimpia kohtia.

Ilja katsoi hellittämättä naiseen miettien, kuinka hän syleilisi ja suutelisi häntä, vaan samalla hän pelkäsi, ett'ei hän osaisi tehdä sitä, ja että Matitsa nauraisi hänelle. Sitä ajatellessaan tuli hänelle vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. Katolla pyyhki tuuli. Ullakon luukuista tunki se ullakolle ja jyskitti Matitsan huoneen ovea, ja joka kerran, kun ovi tärisi, vavahti Ilja, peläten jonkun tulevan sisään ja tapaavan hänet täällä…

— Panenko oven säppiin? — kysyi hän.

Matitsa nyykäytti ääneti päätään. Sitten laski hän sihdin uunin pankolle, kääntyneenä pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin ja sanoi:

— Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, — nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä ihminen tarvitsee!

Ilja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:

— Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin…

— Kuka vaatii? — kysyi Ilja.

— Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?

Ilja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa herätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman tunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi kätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle, seinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä, puisevalla äänellä:

— Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä… Kauan olen häntä ajatellut… Hän on aina teidän seurassanne — sinun ja Jaakon… siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä… Te turmelette tytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni… Ja se on kirottu, paholaisen tie… ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä kulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen lailla.

Hän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka lepäsivät hänen polvillaan:

— Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta keittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle. Ei ole hänelle paikkaa, sanovat he… Myy hänet… sanovat… Niin on paras… hän saa rahaa, vaatteita… asunnonkin saa hän… Se on hyvin tavallista… Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun vanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää rakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön… ja turmelevat hänet… Kenties tytön on hyväkin olla… vaan eiköhän hänestä ainakin alussa tuntune inhottavalta… ja parempi olisi ilman… Parempi olisi hänen elää nälässä, mutta puhtaana, kuin…

Häntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä, vaikka kasvot osottivat ponnistusta:

— Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää… kuten minä esimerkiksi.

Tuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle sataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko vihellys:

— Hui-i-i…

Se välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton, suuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin eivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille. Matitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään, ja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle…

— Jumalani, Jumalani! — hiljaa huoaten sanoi Matitsa. — Pyhä Äiti…

Ilja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:

— Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi! Luuletko kenties, että Hän välittää siitä?

Matitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.

— En ymmärrä, mitä puhut…

— Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta. — Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette — vaan sitten: oi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä, niin heittäkää irstailu…

— Voi! — levottomana huudahti Matitsa. — Mitä sinä nyt puhut? Kuka sitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?

— Sitä taas en tiedä, — virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta halua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. — Sen vaan tiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä vaan verhonanne… sen kyllä näen. En ole lapsi… näen minä. Kaikki nurisevat, kaikki valittavat… mutta minkätähden he sitten ovat niin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden ryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään syntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!… Ymmärrän minä teidät… te sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa…

Matitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja hänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle, tempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven mennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa, vaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja selvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa välistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran kovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet hehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja samalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten luota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan myös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille ihmisille.

"Niin se on! — mietti hän pihalle astuessaan. — Ei ole syytä kursailla teidän kanssanne… te roistoväki!"…

Pihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja se täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat kylmää, raakaa naurua…

Vähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten tykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:

— Lähdetäänkö meille?

Ilja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan. Kulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain ympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi nainen varottavalla äänellä:

— Muistakin, että se maksaa ruplan.

— Hyvä on! — sanoi Ilja, Astutaan nopeammin…

Ja aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä kaikki…

Iljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä useammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää ajan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta päästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten katukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä, vaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja huolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja tahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä. Hän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa puvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä tehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti, arvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset. Puhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä puhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa olisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut herättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden, luki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten kauan, — tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät tavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:

— Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat yrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä… pirut!

Kerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:

— Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten ihmisten…

Jaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja sanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti puhui korkeista asioista:

— Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen kanssa… joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies väitti, että raamatussa sanotaan: "rauha asuu ryövärien huoneessa ja turvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten silmissä käsissään Häntä kantavat"…

— Etköhän taas puhu perättömiä? — kysyi Ilja, kuunneltuaan tarkkaavasti toveriaan.

— Eivät ne ole minun sanojani… vastasi Jaakko, levittäen käsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. — Minäkään en usko, että raamatussa olisi niin sanottu… luultavasti on hän itse sen keksinyt… — Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti hän sanat aivan samalla tavalla… Ja totta kenties puhuvatkin sanat… Täytyy katsoa raamatusta…

Ja, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:

— Otetaan esimerkiksi isäni… Hän on rauhallinen, mutta minkälaista elämäähän viettää!

— Niinpä niin! — huudahti Ilja.

— Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon…

— Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:

— Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä pyöreitä kuin munien, vaan täällä… huh! Ihan vastenmielistä… En ymmärrä mitään… Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta ravintolaan en tunne… Mutta isä yhä muistuttaa… On jo aika jättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä tositoimiin… Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole saapuvilla… ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin kuitenkin… Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään… siihen en kykene…

— Sinun täytyy opetella! — varmasti sanoi Ilja.

— Elämä on niin vaikeata… — hiljaa virkkoi Jaakko.

— Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! — huudahti Ilja, hypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan ääressä. — Minun elämäni on vaikeata, — vaan ei sinun! Isäsi kun tulee vanhaksi, pääset isännäksi… Sitten kuolee, hän… Mutta toista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja, liivijä… kelloja ja kaikkea muuta hyvää… Ajattelen: tuollaisia housuja en saa hankituksi… tuollaista kelloa en voi ostaa… ymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni… Ja ennen kaikkea tahdon, että minua kunnioitettaisiin… Miksi olisin muita huonompi! Olen — parempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle… niitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot… ravintolat… Minkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin haluan… hyvää… kunnollista…

Jaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi:

— Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!

— Mitä? Miksi? — huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja vihaisesti katsoen Jaakkoon.

— Liian olet ahnas… koskaan et saisi kyllin — selitti tämä.

Ilja nauroi kuivasti ja ilkeästi.

— Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi minulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa varastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas! Entäs isäsi?…

Mutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle. Ilja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin taipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.

— Odota! — hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, — Mihin menet?

— Päästä minut, veli, — miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan pysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut, aivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut…

— No… älä ole pahoillasi — sanoi Ilja syyllisellä äänellä, varovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan tuolille. — Älä suutu minuun… Onhan se totta…

— Tiedän sen — sanoi Ilja.

— Tiedätkö?

— Kyllä…

— Kuka sinulle sen on sanonut?

— Jokainenhan siitä puhuu…

— N-niin… Mutta no, jotka puhuvat, itsekin ovat roistoja!

Jaakko katsahti hänen surullisesti ja huokasi.

— En ole uskonut sitä… olen luullut, että sitä puhutaan kateudesta. Sitten olen alkanut uskoa… Ja kun kerran sinäkin äsken sanoit, niin…

Hän viittasi kädellään, kääntyi poispäin toveristaan ja istui liikkumatta, lujasti painaen käsiään tuolin istuinlautaan ja hänen päänsä painui vasten rintaa. Ilja poistui hänen vierestään, istuutui sänkyyn samaan asentoon, kuin Jaakko, ja vaikeni, kun oi tietänyt, mitä sanoa, lohduttaaksensa toveriaan.

Seinän takana huudettiin ja kiljuttiin, astiat helisivät, ja juopuneen naisen ääni veti:

"Poissa on rauha rinnastain, Ja kaikonnut on uni…"

— Ja täällä on elettävä, — puoliääneen virkkoi Jaakko.

— Niin, niin, — myönsi Ilja. — Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole hyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka kyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi… Ihmiset ovat kaikki samanlaisia.

— Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? — arasti kysyi Jaakko katsomatta toveriinsa.

— Minäkö? Näin sen omilla silmilläni… Muistatko, että minä juoksin sinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni… ja ukko korisi vielä…

Jaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan ääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen tuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:

— Hyvästi…

— Hyvästi, veli… Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan… minkä sille tekee?

— Enhän minä surekaan… vastasi Jaakko, ja avasi oven.

Ilja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti pitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi uudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä vastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko, voinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen, hyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen muistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet ilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut monen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan heihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi kävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli epämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa yksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin vieri hänen ympärillään…

Kun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa, jonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua, nousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli hän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia ajatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen perästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka huomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä, näytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja vihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin — hyviä ihmisiä ja tapauksia, ja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy vain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet aina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena kulki hän eteensä tuijottaen kentän poikki kaupungin ulkopuolella olevan luostarin kivimuurille asti. Tummasta etäisyydestä liikkuivat häntä kohti raskaasti ja verkkaan pilvet. Paikoittain hänen päänsä päällä vallitsevassa pimeydessä pilvien lomasta vilahti näkyviin sininen taivas, jossa tuikki pieniä tähtiä. Läpi öisen hiljaisuuden kaikui välistä luostarikirkon vahtikellon metallikirkas, pitkäveteinen ääni — ainoa liike kuolonhiljaisuudessa, joka peitti maan. Ei edes Iljan takaa häämöttävistä kaupungin rakennuksista kuulunut kentälle elämän humua, vaikk'ei vielä ollutkaan myöhä. Oli pakkasyö; Iljan jalka tavantakaa tölmäsi jäätyneeseen lokaan. Yksinäisyyden synnyttämä outo tunne ja ajatusten aiheuttama pelko saivat hänet pysähtymään. Hän nojasi selkäänsä luostarin kylmää kivimuuria vasten, miettien yhä uudestaan, kuka johtaa hänen elämäänsä, kuka työntää aina hänen tielleen kaikkea pahuutta, kaikkea kurjuutta.

Kylmä pelonväristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ikäänkuin aavistaen jotakin kauheata, riuhtasihe hän muurin seinästä ja kiiruhti nopein askelin kaupunkiin yhä useammin kompastellen jäätyneeseen lokaan, uskaltamatta kertaakaan vilkaista taaksensa ja puristaen kätensä lujasti ruumiiseensa kiinni.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen tapasi Ilja Pashka Gratsheffin. Oli ilta; ilmassa liiteli verkkaan pieniä lumihiutaleita, kimellellen lyhtyjen valossa. Kylmästä huolimatta oli Pashkan yllä vain pumpulipaita, sekin vyöttä. Hän kulki verkkaan pää rintaa vasten painettuna, kädet taskussa, selkä kumarassa, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin tieltä. Kun Ilja oli tullut hänen kohdallensa ja huusi häntä, kohotti Pashka päätään ja katsahtaen välinpitämättömästi hänen kasvoihinsa, virkkoi:

— Kas! Sinäkö se oletkin!

— Kuinka voit? — kysyi Ilja astuessaan, hänen rinnallaan.

— Saattaisin voida huonomminkin, jos sellainen olisi mahdollista… Entä sinä itse?

— Tuossahan tuo menee…

— Ei taida olla kehuttavaa…

He kulkivat ääneti toistensa rinnalla niin lähellä toisiansa, että kyynärpäät kävivät yhteen.

— Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut… — sanoi Ilja.

— Ei ole juuri aikaa… Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin tiedät…

— Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit… sanoi Ilja moittien.

— Älä suutu… Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan ole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit ajatellutkaan käydä tervehtimässä…

— Se on totta se! — huudahti Ilja hymyillen. — Missä sitten asut?

— Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin kuin ennen:

— Yksin asun, — en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin sairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt minua koko aikana katsomassa…

— Mitä tautia sairastit?

— Humalapäissäni vilustuin kerran… sain lavantaudin… Kun aloin parantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt… tuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea… kuin olisi kuoppaan viskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille… hän edes antoi minulle kirjoja… muuten olisin kuollutkin ikävään…

— Olivatko ne hauskoja kirjoja? — kysyi Lunjeff.

— Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja — Ljermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin… Toisinaan tuntui lukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja, että kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa runo sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis…

— Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, — huoaten sanoi Ilja.

— Miksi?

— Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla, kuin ne itse asiassa näkyvät olevan…

— Kyllä se niin on… Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja jutellaan… Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä aikaista… Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä…

— Mennään vaan! — sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin käteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:

Me emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan sittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut…

— Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta… Näyttää siltä, kuin ei… Mutta minusta sitä vastoin…

— Voi, veli hyvä! — keskeytti hänet Paavali. — Tapasit minut sellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli tekisi muistamaankaan! — Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki hitaammin edelleen.

He poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui, istuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun valossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja posket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen huulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt lujasti yhteen puristetut.

— Missä olet työssä? — kysyi Ilja Gratsheff'ilta.

— Uudestaan kirjapainossa, — surullisesti sanoi Paavali.

— Onko siellä vaikeata?

— Ei-ei… Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista mielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena ja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa määrässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella tämän lasia, kysyi:

— Kuinka on runonsepityksesi laita'

— Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä tohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin… Kolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä…

— Ohoo! — huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne olivat, ne runot? Lausupa joku?

Iljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat vilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen keltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.

— Minkälaisiako? — kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. — Olen unhottanut — jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan. Minulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä… ja ne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan, joudun ihan haltioihini… Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet nousevat silmiin…

— Niinkö? Mistä se johtuu? — kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.

— Niin se vaan on… Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen kauniisti, vaan sanoja puuttuu… Niinpä puuttuu… — Hän huokasi ja, pudistaen päätään, lisäsi:

— Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on saanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä…

— Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän katseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin, surullinen tunne.

— Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, — sanoi Gratsheff, hymyillen hämillään.

— No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! — ahdisti häntä Ilja.

Silloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja alkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:

"On yö… Läpi himmien ikkunain Kuu säteitä heittävi valostaan, Kuin mielisi minua huvittaa; Kiviseinät kylmänkosteat Ja papeririekkeet tahraisat Sinivaalein juovin se kuvittaa. Mä istun, katson, ja vait olen, vait… Vuoks aatosten unta pait…"

Paavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:

"Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain… Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan, Se ryösti kaikki — lemmen johti hukkaan. Se yhden jätti — viinapullon vain… On edessäni pullo helmeilevää viinaa. Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis, Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis: Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa; Saa päähän sumu — elo on kuin humu. Pois mietteet, tahdon nukkumaan… Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan… Ma — juon!… Se nukkukoon, ken haluaa, En minä mietteiltäni unta saa…"

Kun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä vielä alemmaksi, sanoi hiljaa:

— Tällaisia ne ovat useimmat… hullunkurisia.

Hän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli tuolilla.

Ilja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat yhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta uskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka silmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja jalassa raskaat saappaat.

— No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! — verkkaan ja hiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. — Ne ovat hyviä… Kävivät ihan sydämelleni!… Lausupa vielä kerran…

Paavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina kuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:

— Niinkö todellakin — miellyttävätkö ne sinua?

— Totta totisesti! Kummallinen mies!… Luuletko, että rupeaisin valhettelemaan?

— Uskon… sinä olet suora… Kunnon poika olet, veliseni!

— Lausu vielä kerran!

Paavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi syvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan epäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut yhä suuremmaksi.

— Entä muita? — sanoi hän.

— Kuule, — tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon tullessani… Useimmat runoni ovat pitkiä… ja minun on aika lähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti… Alku ja loppu kyllä muistuvat mieleen… Eräs loppuu tällä tavalla — olen kulkevinani metsässä yöllä ja eksynyt ja väsynyt… mieli tuntuu ikävältä… kaikkialla on hiljaista, olen yksin… ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen valittavinani:

"Jo jalat uupui Ja sydän raukes — En tietä löydä! Oi synnyinmaani! Sanopa mulle sie — Tie mistä vie? Mä maahan painuin — Sen lempeätä, Märkää rintaa vasten vaivuin — Ja oi kuin kuiskeen Sielt' öisin kuullut: — Käy tänne!"

— Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa etäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!… Kuule, Ilja, lähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt…

Gratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti hänen silmiinsä.

— Lähden mukaasi! — sanoi Ilja. — Minuakin haluttaa olla hetkinen sinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet sepittänyt nuo runot.

— Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan näet, niin uskotkin… — sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta kadulle.

— Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! — vilpittömästi huudahti Ilja. — Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon ihmiset elävät.

— Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan — odota vaan!

— Tee niin! Anna heidän ymmärtää…

— Välistä mietin: voi teitä!… Te olette kylläisiä, teillä on kengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä — mutta minä?

— Niin sitä pitää!

— Mutta enkö minäkin ole ihminen?

— Kaikki olemme samanlaisia!

— Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen rintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla tyhjänä. Mutta niin ei saa olla!

— Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!

— Olisipa minulla päätä, Ilja!…

He kulkivat nopeasti katua, innostuneesti ja joutuin puhellen, kiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa. Molemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin kuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa. Lumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui vaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka äänettömästi kiehui heidän ympärillään.

— Minä käsitän kaikki! — vakuuttavasti huudahti Paavali.

— Näin ei saata elää! — sanoi Ilja.

— Jos on käynyt kimnaasia, niin on mies herra, vaikka hänen isänsä olisikin vedenvetäjä!

— Niin! Ja onko minun syyni, ett'en ole voinut käydä kimnaasia?

— Heille on kaikki tarjona, vaan meille ei edes tuon vertaa? — sanoi Gratsheff, näyttäen etusormeaan Iljalle. — Mutta annahan aikaa!

— Hyi, perkele! — kirosi Ilja, joka oli astunut lumisohjua täynnä olevaan kuoppaan.

— Astu enemmän vasempaan käteen…

— Minne hiiteen me sitte menemme?…

— Sidorihan luokse…

— Minne?

— Sidorihan luokse… etkö sinä häntä tunne?

— E-en… vastasi Ilja vähän vaiettuaan, ja astuttuaan pari askelta, jatkoi hän nauraen: — lyhyitä ovat tiemme, veli…

— Mutta minun on mentävä sinne… On vähän asiaa…

— En panekaan vastaan… Luonnollisesti tulen mukaasi!

— Kerron sinulle… Ilja! Katkerata on puhua siitä…

Hän sylkäsi ja vaikeni.

— Mitä se on? — kysyi Ilja uteliaasti.

— Näes, — haluttomasti alkoi Paavali kertoa, — siellä on eräs tyttö… Saat nähdä, minkälainen hän on… Sydämen saa palamaan… Hän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla oli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa… sitten, kun olin parantunut… Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa tohtoria kyökissä… Ja hän oli koko ajan siinä… Liikkui ketterästi kuin orava, nauroi… Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin höylälastu tulen vieressä… Minä rupesin lähentelemään… ja pian hän antautuikin, pitemmittä puheitta… Välillämme syntyi — sellainen… Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle… Lennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen… Suutelimme toisiamme, niin että huulet turvottuivat ja luut raskivat — ah! Hän on niin puhtonen, pienonen, kuin nukke… syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei olisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä ja… visertää…

Hän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.

— Entä sitten? — kysyi Ilja jännityksellä.

— Tohtorin rouva yllätti meidät… piru hänet vieköön! Hänkin oli hyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua… ystävällisesti, niinkuin ainakin… Kaunis hän oli!

— Entä sitten? — toisti Ilja.

— Sitten nousi aika meteli… Vjera ajettiin pois… ja minut myös… Vjera jäi minun luokseni… Mutta minulla ei niihin aikoihin ollut paikkaa… Nälkää näimme… Söimme kaikki… Mutta hänellä on luonteenlujuutta… Hän pakeni luotani… Oli häveissä pari viikkoa, ja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa… rahaa taskussa…

Pashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:

— Löin häntä… kovasti…

— Läksikö hän pois? — kysyi Ilja.

— E-ei… Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen…

— Jäikö hän?

— Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon… Minä, sanoi, olen taakkana sinulle… Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi hän…

— Entä sinä?

— Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että… itkin… Mitä muuta voin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?…

— Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?

— Piru häntä ymmärtää! Sanoo — näin on hyvä! Jos saamme lapsia, niin mihin sitten joudumme? Vaan näin ollen muka on kaikki hyvin, kaikki on sinun, eikä lapsia tule…

— Ilja Lunjeff mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Järkevä tyttö!…

Pashka astui vaiti lumipyryssä, ja päästyään pari askelta toverinsa edelle, kääntyi hän ympäri, pysähtyi ja sanoi käheästi:

— Kun ajattelen, että toiset suutelevat häntä… tuntuu, kuin kuumaa lyijyä kaadettaisi sydämeni läpi…

— Jättäisit hänet!

— Hänetkö! — hämmästyneenä huudahti Paavali.

Ilja ymmärsi hänen hämmästyksensä, kun sai nähdä tytön.

He tulivat erään yksikerroksisen talon luokse kaupungin laidassa. Sen kuusi ikkunaa oli peitetty luukuilla, mikä sai talon näyttämään pitkältä, vanhalta säilytyshuoneelta. Nuoskea lumi peitti paksulta talon katon ja seinät, aivan kuin se olisi aikonut kätkeä tahi haudata sen.

Pashka kolkutti porttiin ja sanoi:

— Tässä on — erityinen laitos. Sidoriha antaa tytöille asunnon, ruo'an, ja ottaa siitä viisikymmentä ruplaa kuukaudessa kultakin…

Tyttöjä on vaan neljä… Luonnollisesti pitää Sidoriha viiniä, olutta ja muuta hyvää saatavana… konvehtia… ja jos jotakin… Tytöt saavat elää omine valtoinensa — mielensä mukaan saavat mennä kävelylle tai kotona olla, kunhan vaan maksavat puolisatasensa kukin kuukaudessa… Tytöt ovat yleensä kallishintaisia… ansaitsevat rahansa helposti. Muuan heistä, Olympiada, ei koskaan rupea alle neljää ruplaa.

— Entä paljonko ottaa… sinun? — kysyi Ilja, pudistaen lunta vaatteistaan.

— E-en tiedä… kallis on hänkin… hämillään vastasi Gratsheff.

Oven takaa kuului kolinaa, ja kirkas valonsäde tuikahti oven raosta…

— Kuka siellä?

— Minä, Vassa Sidorovna… Gratsheff…

— Vai niin!

Ovi avautui ja pieni kuivahko eukko, jolla oli kuihtuneet kasvot ja suuri nenä, valaisi Pashkaa kynttilällä ja sanoi ystävällisesti:

— Terveheksi, Pasha… Vjerunjka onkin jo kauan odottanut sinua ja on ihan harmissaan. Kuka on kanssasi?

— Toveri…

— Kuka tuli? — kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni kysyvän.

— Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka… sanoi eukko.

— Vjerka, rakastettusi on tullut! — huusi sama sointuva ääni.

Käytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa oviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea kullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.

— Kauanpa olet viipynytkin! — sanoi hän moittivasti matalalla rinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin olalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla silmillään.

— Tämä on toverini… Lunjeff… Ilja. Tapasin hänet… ja tulen sentähden vähän myöhään — sanoi Paavali.

— Terve tuloa!

Tyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä leveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen kuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin ystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä metsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä tuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet ovesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen hänelle:

— Ensin te!

— Mikä kavaljeeri! — nauroi hän. Hänen naurunsa oli miellyttävää, kirkasta, iloista. Paavali myös nauroi ja sanoi:

— Pään panit jo pojalta pyörälle, Vjerka. Katsopas, kuinka hän seisoo… aivan kuin karhu mesikennon ääressä…

— Niinkö todellakin? — kysyi tyttö iloisesti Iljalta.

— Aivan niin! — myönsi tämä hymyillen. — Olen ihan hämmästynyt kauneudestanne…

— Koetapas vaan rakastua häneen, niin surmaan sinut… — uhkasi Paavali iloisesti hymyillen. Hän oli hyvillään, huomatessaan, minkä vaikutuksen hänen armaansa kauneus oli tehnyt Iljaan, ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä katsellessaan tyttöä. Ja tämäkin naiivisesti keimaili sulollaan, ollen vakuutettu sen vastustamattomuudesta. Hänen yllään oli väljä aamuröijy ja lumivalkonen alushame. Hänen röijynsä oli auki paljastaen vankan, valkosen rinnan. Hänen pienen suunsa rusohuulilla väreili lapsellisen — itsetyytyväinen hymy; näytti siltä, että hän oli huvitettu omasta itsestään, kuten lapsi leikkikalusta, joka ei ollut vielä ehtinyt ruveta kyllästyttämään häntä. Ilja katsoi silmiään hänestä irroittamatta, kuinka hän nenäänsä nyrpistäen pyörähteli sinne tänne huoneessa, hellästi katsoen Paavaliin, nauraen ja puhellen, ja hän tuli surulliseksi ajatellessaan, ett'ei hänellä ollut sellaista ystävätärtä. Hän istui ääneti katsellen ympärillensä.