KOLMAS

Romaani

Kirj.

ADELINE, RANTZAUN KREIVITÄR.

Tekijän luvalla suomentanut

E. V.

Porvoossa, Werner Söderström. Osakeyhtiö, 1923.

1.

»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi nainen ja laski kätensä hänen kädelleen.

He istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli lasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat syöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä kylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo vuosia sitten totuttu.

Molemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein raskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat ja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa.

Tänään oli toisin.

Mies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun iltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun säestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja tämä katsoi häntä hämmästyneenä.

»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille — Mara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?»

»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri ailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle virkistystä suuren työsi lomassa.»

»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa minua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää? Ei, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti, vaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!»

»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että professori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet lukemaan minulle?»

»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?»

»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen jälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?»

»Oletko väsynyt, Mara?»

»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?»

»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi meillä olla — minä sanon — voi olla kymmenentuhatta markkaa.»

»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.»

»Mikä sinun on, Mara?»

»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan sen.»

»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?»

»Viisikymmentä penniä.»

»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä. Mutta nyt et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi kokonaista vuotta yhdessä toivoneet… mennään ulos, siellä on ihana ilma.»

He nousivat.

Kumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti leveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos.

Kadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin, pitkin, joustavin askelin.

Vaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he kulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin.

Se oli aivan autiona.

Äkkiä pysähtyi mies.

Kiersi kätensä naisen hartioille ja sanoi: »Mara, rakas Mara.»

Tämä nojautui miestä vastaan.

»Niin, Peter», vastasi hän syvään huoaten.

Sitten vaikenivat molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.

»Minulla on eräs suunnitelma», sanoi Peter äkkiä, »mutta sen sanon sinulle vasta huomenillalla, jos silloin ymmärrät minua paremmin kuin tänään.»

»Peter», vastasi Mara äkkiä kiivastuen, »kuinka saatat sanoa, etten sinua muka ymmärrä? Kaikki ajatuksenihan ovat jo vuosia sitten sinun romaanissasi kiinni… minähän tuskin voin erottaa enää todellisuutta runoilusta. Tänään vain olen niin omituisen herpaantunut. Sattuuhan sitä taiteessa, varsinkin maalauksessa, että usein on niin tyhjä ja ontto ja kuin kuollut. Ja oppilaat veivät tänään viimeisetkin voimani. Ja sinä, rakas, — rakkaimpani.»

Hän kiersi molemmat käsivartensa Peterin kaulaan ja suuteli häntä.

»Ihmisiä tulee», sanoi tämä.

»Mitä niistä — ihmisistä!» huudahti nainen.

Sitten kävelivät he edelleen.

Peter saattoi Maraa tämän asunnolle saakka.

»Huomiseen!» sanoi hän.

»Huomiseen!» vastasi toinen, ja ensimmäistä kertaa kirkasti heidän kasvojansa hymähdys.

»Se keino se tuntuu auttavan yhä vielä», sanoi nainen seisten aivan miehen edessä, »että meillä, onnen suosikeilla, aina on edessämme 'huominen'. Ei tyhjää yhdentekevää, mitä hyvänsä tiistaita tai keskiviikkoa, vaan huominen, joka kuuluu meille, meille molemmille! 'Autuas eilinen, tää päivä, huominen' — vai miten se oli — niin, hyvää yötä ja — huomiseen!»

»Niin, huomiseen», toisti toinen vakavasti, »kuusi vuotta olen jo kulkenut vain huomista kohti, sitä hetkeä, jolloin voimme sanoa: tänään! Mara, etkö sinäkin ajattele niin? Kerran olen minä tuleva ja kysyvä sinulta, sinä uskollisin: 'milloin?' Ja sinä olet sanova: 'tänään!' Hyvää yötä.» Ovi lusahti Maran mentyä lukkoon, Peter asteli ripeästi pois ja Mara nousi verkalleen ylös portaita viidennessä kerroksessa olevaan pieneen taiteilija-asuntoonsa.

Yksi sana kaikui hänen korvissaan: tänään. Mikä ihmeellinen sana se olikaan. Kuinka kummalta kuuluikaan: tänään! Huomenna —? ah, se oli tuiki toista! Siinähän oli välissä pitkä, pimeä yö, ja kaikki voi yhdessä yössä muuttua. Mutta: tänään! Entä, jos sanottaisiin: tänään minä kuolen! Tai: tänään tapahtuu sitä ja sitä! Tänään astun sen yhden, suuren, peruuttamattoman askelen.

Mara jäi seisomaan portaiden pimeään ja toisti ääneen: »tänään!»

Hänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista etäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja astui sitten asuntoonsa.

Atelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta puoliyön aikana meni hän levolle.

Hänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta tuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti.

Nukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun siivoojatar soitti ovelle.

Mitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän pudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon, Mara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä puoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle parvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa nimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä pikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään, ja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan aherrukseen.

Päivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle, vaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä oli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista nojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä kahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta näytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä tutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä, tuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei milloinkaan.

»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.»

Peterin tapana oli naurahtaa sille.

Vihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä. Peterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä seisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin ja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli syli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli eilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan esittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini, Knud Hansen.» Vieras tuli sisään.

Hän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta näytti kalpealta ja köyhältä.

Sen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai eilen.»

»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen puolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut ja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi otinkin hänet suoraan mukaan tänne.»

Nyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että nukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti.

»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti.

»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä ulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon! Hyvä Mara, onko sinulla viiniä?»

»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.»

»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei ole saanut vielä tervetuloryyppyä.»

Ennenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa,

Knud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen.

Mara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä nurkkakaapista.

Sitten katsoi hän vierasta.

»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin…»

»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys.

»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas.

Vieras katsahti häneen.

»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette niin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä laisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.»

»Oo», äännähti Mara.

Samassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle leivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä vapisevan.

Hän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään syötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain:

»Joko kauankin?»

»Jo monta päivää», vastasi vieras.

»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter tuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä tässä pian toimeen tullaan.»…

Ovi aukeni.

Peter toi viiniä, juustoa ja makkaraa.

»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta sinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun iltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä. No terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne päin maailmaa tipahtanut!»

»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti lukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.»

»Tietääkö hän?» kysyi Mara.

»Kaikki», vastasi Knud.

»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena, »heti ensimmäisenä iltana.»

»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan.

»Herran nimessä, istu, mies.»

»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin juttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ sujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti hän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan nojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä hymyillen.

»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan jälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse teitä», sanoi Knud.

Peter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun käsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin.

Mara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä.

Vieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja katseli eteensä.

Peter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen ja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan kaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin yksisointuista ääntä.

Jo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta romaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi tällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta teoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen markan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon saavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä.

Hän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen kaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan sävyn.

Marasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat, alinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois uusille ulapoille.

Kuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen?

Muudan Peterin nuoruudenystävä.

Nimeltä tunsi Mara hänet kyllä.

Peter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä. Mara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin hekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain ollut?

Tuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki, kunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta sitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter siitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli vihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän. Vaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että ystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän naamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea.

Tuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti sitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen piti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti, seisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.»

»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu työtäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.»

»Entä verta?» kysyi Knud.

»Mitä tarkoitat?»

»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta — ei mitään.»

»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös.

»No mutta sehän on itsestäänselvää… te puhutte niin salaperäisesti ja sanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko te minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?» Peterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen.

»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä syleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.»

He asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät vaieten.

»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä.

»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität, mutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun tulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän olen aivan ällistynyt!»

»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin kaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa sama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia…»

»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan.

»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin jotakin?»

»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja sitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja…»

»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta tullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et oikeastaan ole kertonut vielä mitään.»

»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä kertaa. Sitten nousi hän ylös.

»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman pään. Eiköhän lähdetä?»

»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm, mainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?»

»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää yötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon, voikaa hyvin!»

»Mutta näemmehän toki toisemme vielä…» sanoi Mara.

»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!»

Hän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain.

»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä pelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän jää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?»

»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?»

»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy kuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin on yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa, ei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman puutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan uudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?»

»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot muuttaa?»

»Se ei ollut johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä, Mara, — huomiseen…»

2.

Seuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti tuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi tuskin kysyäkään mitä.

Hän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin ympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi ripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen.

»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin lopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte sillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?»

»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.»

»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan aiotte matkustaa?»

»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä olen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan, puolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän voi joutua raivoihinsa.»

»Pidättekö asuntonne?»

»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi viikoksi?»

»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —»

Pian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki Theresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin »runoilijaloukko».

Hän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa lappu: »pyydetään olemaan soittamatta».

Hän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän.

Samassa seisoi Peter hänen edessään.

Sangen kalpeana ja valvoneen näköisenä.

»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä, että tulit!»

»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt itselleen pahaa?»

»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?»

»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä en oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton, kun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello kolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi, kuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo sen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja sensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään ja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on onneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka laiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana, puolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana häntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut olevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee, että hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja yleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää ollenkaan riippuu elämässä kiinni.»

»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?»

»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä! Miesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun luonani!»

»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä yksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt hänelle teemme?»

»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle tehdään?»

»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?»

»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.»

»Mutta olemmehan me.»

Syntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti eteensä.

Mara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa, niin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta vuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja voisimme — —»

»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti.

»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'. Valitettavasti on olemassa ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa rahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis, sitä me emme saa kokoon, Mara.»

»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, — siellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin, — miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti nälkiintynyt.»

Peter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa Maran ympäri ja veti hänet luokseen.

»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se olet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus —.»

»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa toistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää. Minusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa tuhlata sanaakaan enää.»

»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia: isäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies, sitten sinun naisoppilaasi… mikä juoru siitä nouseekaan!»

»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys ihmiselämästä. Saakoon isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut luokseni kuolemaisillaan olevan —»

»Niin he ajavat sinut ulos.»

»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot, silloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse tapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä on nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo… kaikki onnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.»

»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni heidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies.

Hän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla musta, väljä vaippa.

Peter ja Mara hypähtivät ylös.

»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin naapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen Maralle.

Mara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin.

»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös hitaasti ja kuulin… te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän, jonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?»

»Niin on», sanoi Mara.

»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen jo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra Rasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen käyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan lupasi neiti pitää huolen, eikö niin?»

»Mainiota!» huudahti Peter.

Mara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä.

»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.»

Peter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan kaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon oli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti taskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja sitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen.

Suuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone melkein tyhjä.

»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että ystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse, eikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa uskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla — on nuoruutensa ollut.»

»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan — valitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan vuokrata…»

Häberle kääntyi Maran puoleen.

»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen enkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle ihmiselle vapaa.»

»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa.

»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?»

Hän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen huoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein liiankin täynnä.

Ihmeellisiä, vanhoja esineitä.

Keskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt, piironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten — muista erillään, itsekseen — soittokone.

»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara.

»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki kädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.»

Ja kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti:

»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain oivaltaa.»

Tällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi:

»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.»

Peter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa.

»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »tehän toki ette saata olla onneton.»

»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin hämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään, kun teidän vuoronne tulee.»

»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän luoksenne.»

»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin päivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja vuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.»

Peter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa.

»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on juonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää. Mara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?»

»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä saa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi yön nukkua sohvalla… kaksi yötä nojatuolissa…»

»Mutta, Mara… minustahan ei nyt ole kysymys.»

»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko aamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin määrätä, missä teidän potilaanne on paras maata.»

»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.»

Saman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella sohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä tavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla.

Theresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki liittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku toi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka hiukan leivoksia…

Suuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden nimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter Rasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä viereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö ja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka.

Hän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle. Huoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan ääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla, heleänsiniseksi maalatulla pöydällä.

Tyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi taas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja potilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä. Sairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut välinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen vieressään, käänsi hän päänsä seinään päin.

»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana ja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin…»

Potilas katsoi häntä hajamielisenä.

»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän.

»Kotona», vastasi Mara.

»Onko semmoista maan päällä?»

»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin niinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän ystävänne.»

»Kuinka kummallista», sopersi sairas.

Mara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä.

»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa kauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka nuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.»

»Kuinka niin?»

»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen maailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin kylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja vaeltaa…»

»Ja sitten?» kysyi toinen.

»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin ovat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.»

»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud.

Sitten sulki hän silmänsä.

Mara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui kirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä.

Ikkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä soi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa nojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa.

Seinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia, keskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi »runottarekseen».

Mara laski kätensä hänen olkapäälleen.

»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle. Häberle pitää huolta Knudista.»

»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen Schellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä tuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä häntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.»

»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken' seitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä märkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen syödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme vielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt nälkää, pitkiä aikoja…»

»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet…» Hän hypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on kauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku kurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?»

»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa. Enempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.»

»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole oikeata rauhaa työhön.»

»Kuinka niin, ei rauhaa?»

»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta jotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja…»

»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.»

»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä katuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt, enkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara miten meidän käy?»

Mara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa jälleen Peterin puoleen:

»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä… Meidän täytyy vain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin ihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää rauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä! Ajattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta hänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko maailmassa!»

»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan ja…» Mara sulki kädellään hänen suunsa.

»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme työtä Knud Hansenille.»

»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi pidettävä häntä luonamme näin vain.»

»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.»

»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja tarttui lakkiinsa.

Mara alkoi tuijottaa häneen.

»Mikä sinun on, Mara?»

»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?»

»On. Sangen omituista», toisti Peter.

3.

Knud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa. Hän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet eivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus ällistynyttä hämmästystä.

Hän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin väsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten uneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi kerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan; sitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin rannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän näki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan hänen askelensa.

Ensin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin luo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen.

Maralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa. Käsivarrella oli hänellä koppa.

Tuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka hänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat.

Kasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa.

»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.»

Pari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren sinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa ja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten.

Ja hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten tuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja Peter tuli sisään.

Ja sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät kaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä.

Sillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud Hansenia ei haluttanut puhua.

Kaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja toivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten Maralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta sitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua.

Ja nyt ei häntä enää haluttanut.

Peter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä, niin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä likaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään, mitä hän oli viettänyt.

Peterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien karien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin niin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter! Se oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras ajatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen mies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan sitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt, oli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä, kolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli sankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen oli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän tahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon rahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista, kuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi täydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa virkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle, Knudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet vanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa, sillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt hänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies istunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli poissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen soittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen makasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein tiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi olevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua ja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana ja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat Peter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin olennon, jota hän ei tuntenut.

Ja sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes Peter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten vihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla, jolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi taasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin luonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi Maran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen pienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään jonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he keskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä. Usein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta: Oda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila oli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat molemmat Husumista.

Kerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä:

»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.»

Maran otsalle valahti varjo.

Sen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara puhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud nopeasti:

»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän on teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'! Te ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut kuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä sinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?»

Knud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien ympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara sanoi:

»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia ihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten täytyy auttaa teitä!»

Knud hypähti ylös.

Hänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi.

Hän oli ääneti pitkän kotvan.

Sitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen.

Ja naurahti hiljaa.

»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni, että aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä heistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa itse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys… Peteriäkö?… Tai teitä…?»

Hän vaikeni kesken.

»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä milloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.»

»Vai niin», vastasi Knud kuivasti.

Sitten vaikenivat molemmat.

Mara oli ottanut esille käsityön.

»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös katsahtamatta.

»Sangen hyvältä», vastasi Knud.

»Siinäkö — kaikki?»

»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon. Tiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein arvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille aina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se siellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä puuttuvan, ja sehän on oikeastaan…»

»Pääasia», täydensi Mara.

»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa? Ikävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.»

Mara nousi ylös.

Hänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen.

»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin ylös.

»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan Peterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä merenrantalainen tekin oikeastaan olette.»

»Minäkö? Miksi niin?»

»Teidän silmissänne on meri.»

»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos siitä on kysymys.»

»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki kolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä, mitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän vielä kerran onnistunko.»

Naurahti ja lähti äkkiä.

Mara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi varmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti kuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen, johon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja raskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille pääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän pitkältä ja tarkoituksettomalta.

Kenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei käsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun aikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä tiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein selittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin käännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen?

Peter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti hänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella.

»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen… ihana…»

»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet asuinhuoneeseensa.

Peter tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut rahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle Hölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?»

»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa vasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin Peter.

»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli eilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja…»

»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.»

Hän laski Peterin käden irti.

»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!»

Peterin kasvot synkkenivät.

»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän kärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin kotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi Cohnilta tuhannen markkaa.»

Mara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä.

»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja tuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin… mutta, Mara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle setelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona merkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli matkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen, Mara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.»

Hän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti.

»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara.

»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt kesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi ja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada hänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän kuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana tulleet niin läheisiksi.»

»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara.

»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin me ei paljoa tarvitse.»

»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen.

Peter katsoi häntä kysyvästi.

»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta minulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa meille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?»

»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole, ja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?»

»Onko hän se?» kysyi Mara.

»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?»

»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä ajattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista ihmistä kuitenkaan voi.»

»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän toki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?»

»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän saattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso, että hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän vie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole saanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja te olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te rannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.»

Peter oli ääneti.

Hetken kuluttua sanoi hän verkalleen:

»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan…?»

»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui jälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin kolmisin…»

Peter syleili häntä.

»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä, sinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin välillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka vapautta kerran… näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin näinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne, että minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä. Hänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri hänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä, kuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin saan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen… Ja nyt hyvästi! Illalla osteriassa. Tulethan?»

»Tulen tietenkin; hyvästi… oppilaat jo odottavatkin.»

Hän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän totuntapaikallaan Knud Hansenin yksin.

»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti.

Ja kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa:

»Oletteko suuttunut?»

Maran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä niin kumman suruisasti.

»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt, että Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin tapahdu, joka saa siihen henkeä… niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin liikamammonaa tähän elvytykseen… tuossa Peter muuten tuleekin…»

Peter tunki nopeasti joukon läpi.

»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä… Joko sinä olet kertonut Maralle?»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän viikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina täällä.»

Mara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin.

»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki, että toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun elämäni.»

»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter.

Knud laski lasinsa jälleen pöydälle.

»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän.

»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin mukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja eikä sitäpaitsi aikaa.»

»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter.

Mara katsahti sulhaseensa kummastuneena.

Vallitsi rasittava äänettömyys.

Knud joi verkalleen lasinsa pohjaan.

Sitten sanoi hän vanhaan keveään tapaansa: »No, minä ajattelin, että kumppanusten kesken olisi sivuseikka, kenellä matkaraha sattuu olemaan, ja luulin tähän saakka teidänkin olevan tällä inhimillisellä kannalla, neiti, suokaa siis anteeksi röyhkeyteni ja sallikaa minun nyt vain juoda teidän onneksenne ja sinun, Peter… teidän tulevaisuutenne onneksi.»

»Terve, Knud! Mara ei ole suuttunut, ei, mutta näes, se ei vain nyt käy laatuun… niin, tulevaisuus, siinähän täytyy ratkaisun olla.»

»Teille kyllä… minulle taas…»

»Teille myöskin», sanoi Mara, »teidän täytyy vallata onni, mutta ei pelaamalla, se on niin inhoittavaa, en voi sille mitään.»

Knud loi häneen polttavan katseen:

»Millä tavalla sitten muuten voi päävoittoa tavoittaa?»

»Peter sanoi teidän aikovan ryhtyä maalaamaan. Käyttäkää vain hyvin aikaanne merenrannalla siihen, tai kirjoittakaa joku sujuva novelli. Ottakaa tekin osaa suureen kilpailuun, herra Hansen, siinähän on monenlaisia palkintoja tarjona!»

Peter ja Knud katsahtivat Maraan ällistyneinä. Mara innostui äkkiä.

»Niin, silloinhan te voitte työskennellä yhdessä, antaa toisillenne herätteitä ja innostusta… kuinka ihanaa se olisi!»

»Mainiota», sanoi Peter.

Hänen äänensä kuului omituiselta ja kovalta.

Knud tuijotti yhä Maran.

Sitten kaatoi hän viinilasinsa jälleen täyteen.

»Juokaamme vielä lasi tämän ajatuksen onneksi», sanoi hän kevyesti. »Ajatuksethan eivät maksa mitään, minä vain en ole kirjailija, mikäli tiedän, eikö totta, Peter? Niinhän sinäkin sanot, ja minä tulen mukaan vain ollakseni Peterin seurana ja palvoakseni merta ja vahvistaakseni järkkynyttä terveyttäni. Peter, terve… minä juon sinun työsi maljan.»

Peter kulautti myöskin lasinsa pohjaan, ja sitten istuivat he kaikki taas vaiti.

Pikku, ravintola oli tänä iltana tupaten täynnä, ääntensorina kohisi, tupakansavu täytti ilman ja Marasta tuntui kuin näkisi hän molemmat ystävänsäkin vain usman läpi. Hän näki Peterin istuvan pää taaksepäin kenossa, pehmeä tukka otsalta ylöspyyhkäistynä. Hän rakasti erikoisesti tuota leveäluista otsaa, jonka takana »karkoitettu» musiikki asui… Peter tuijotti sikarinsa savuun käsivarret ristissä rinnalla ja kaikki tuntui hänestä äkkiä niin vieraalta ja kaukana, kaukana olevalta.

Sitävastoin tunsi hän elävästi toisen läheisyyden, vaikka Knudin vaaleiden, levottomien silmien katse harhaili väkijoukossa ja hänestä pois. Kaukaa kuului soittoa, ja Mara leikitteli parilla kuihtuvalla kukkasella, jotka olivat pöydällä. Mistä ne oikeastaan tulivat? Kuka ne oli hänen lautasensa viereen pannut?

»Tulee myöhä», sanoi Mara vihdoin, »minä lähtisin kotiin.»

He nousivat kaikin kolme ja lähtivät ulos. Oven edessä sanoi Knud Hansen hyvästi. »Te tulette sinne kuitenkin perästäpäin», lausui hän nauraen Maralle, »sanonko terveisiä merellenne ja sävellänkö teille merisinfonian?»

»Hyvästi, herra Hansen», vastasi Mara, »ja kaikkea hyvää…»

Hän antoi kättä, Knud suuteli sitä. »Kiitos — kaikesta…» kuiskasi hän. Sitten tarttui Mara Peterin käsipuoleen ja he lähtivät kävelemään. He astuivat ihan äänettöminä.

»Siis huomenna», sanoi Mara, kun he vihdoin olivat hänen ovensa edustalla. »Ja mihin aikaan?»

»Aamulla kello 8,30», vastasi Peter

He seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa.

»Älkäämme tehkö eroa raskaaksi», sanoi Mara »meidänhän on jo usein täytynyt eritä, mutta omituista on, että se tällä kertaa tuntuu minusta niin vaikealta Peter. Mitähän sitten merkinnee?»

»Minullakin on aavistuksia», vastasi Peter, »mutta lapsellistahan lienee niihin kiinnittää huomiota…»

»Päinvastoin», sanoi Mara huolestuneena, »aavistukset ovat varoituksia, kuule, älä matkusta, kun sinua varoitetaan.»

Peter katsahti häneen epävarmasti.

»Ei», sanoi hän sitten, »kyllä minun täytyy matkustaa. Minä tahdon saada työni valmiiksi, Mara, älä häiritse minua siinä! Knud olisi sangen mieletön, jos hän ryhtyisi kirjailemaan maalaamisen asemesta… kuinka semmoista pälkähtikään päähäsi?»

»Minä ajattelen yhdessätyöskentelyä niin viehättäväksi, ja hänhän sanoo Amerikassa usein kirjoittaneensa kaikenlaista.»

»Ah, hän on kaiken maailman mies, minä luulen, että on hyvä, että hän tulee mukaani. Mitä sinä arvelet?»

»En ymmärrä sinua.»

»Minä tarkoitan, että hänestä täällä muuten tulee käden käänteessä jälleen kevytmielinen…»

»Jaa, sinä ajattelet Cohnin ja senkaltaisten seuraa, niin, Peter, siinä olet oikeassa. Pidä huolta hänestä, minä pyydän, minun on häntä niin kauheasti sääli, hän on kuitenkin niin äärettömän yksinäinen.»

»Tietysti pidän hänestä huolta. Hyvää yötä, Mara! Tänään vielä kerran: huomiseen! ja sitten…»

»Vaiti, Peter, älä puhu enempää! Minä tulen huomenna asemalle. Hyvää yötä!»

Seuraavana aamuna oli Mara keskusasemana ja näki molempien ystävysten seisovan vaunun ikkunassa.

He näyttivät kumpikin olevan iloisia ja matkakuumeessa, ja kun juna oli mennyt, seisoi Mara vielä kotvan paikallaan ja ajatteli:

— Nyt matkustavat he molemmat pois, ainiaaksi!

Sitten kääntyi hän hitaasti kulkemaan kotiaan ja teki ahkerasti työtä koko päivän. Illalla oli olo hänestä niin omituista ja vihdoin meni hän Theresienkadulle. Hänellä oli avain Peterin asuntoon ja hän meni sisään siistimään vielä lähteneen jälkiä. Hän oli poissa. Hurja itku tahtoi tupata kurkkuun, ja aivan selittämätön tuska ahdisti sydäntä, kun hän asetteli syrjään Peterin tavaroita ikäänkuin tämä olisi kuollut. Hän ei saattanut lainkaan tätä tunnelmaansa käsittää, poistui nopeasti huoneesta ja koputti Häberlen ovelle.

Ukko kuljeksi huoneessaan ympäri ja siivosi Knud Hansenin jäämistöä.

»Hyvä, että tulet, lapsi», sanoi hän, »minusta tuntui niin yksinäiseltä poikien mentyä… ne ovat hyviä poikia, kuule, molemmat… minä tunnen heidät tarkoin… mutta toisen täytyy nousta korkeuksiin, toisen vaipua syvyyksiin… sinä tulet vielä ymmärtämään, mitä tarkoitan, ja sinun tulee olla kärsivällinen, lapsi, pysyä paikallasi, kunnes sinun vuorosi tulee! Siinä kaikki, mitä me voimme tehdä.»

Mara istui Knud Hansenin jättämällä sohvalla. Hän ei oikein kuullut, mitä ukko puhui, kaikki oli hänestä niin omituista.

Ukko asteli edestakaisin.

»Älä sure suotta», sanoi hän, »tämmöisistä eroista ei saa antaa mielen masentua, ne eivät ole vielä pahinta.»

Pahinta on, kun joutuu väärälle tolalle ja eroaa — omasta itsestään. Silloin vasta on ihminen yksin elämässä. Mutta me tiedämme niin vähän. Kerran on sinunkin aikasi ohi, ja silloin sinä tiedät, mitä sinun on tehtävä, ja nyt kuuntelet kai hiukan soittoa, eikö niin? Minä tiedän kyllä, ja sitten sanon sinulle jotakin vielä, lapsi, tänä iltana. Anna sinä poikien olla poikessa kauan, kauan… se on parempi, ja matkusta sinä nyt tänä kesänä vanhan isoäitisi luo, josta minulle kerroit, ja katsele kerran taas, kuinka omaistesi laita on siellä pohjolassa. Sinä tarvitset hiukan vanhan ympäristösi ilmaa, jos tahdot pystyä seisomaan paikallasi… ei ole hyvä aina vain elää yhdessä määrätyssä piirissä… siivet surkastuvat… kuulethan, mitä sanon?»

»Kuulen, isä Häberle», sanoi Mara hiljaa.

Ukko asteli edestakaisin ja meni sitten soittokoneensa ääreen, ja lämpöisessä, hiljaisessa kesäyössä alkoi soida Beethovenin kuutamosonaatti, mestarin soittamana.

4.

Slesvig-Holsteinin länsirannikolla oli Dorenien pieni kantatila. Se oli ollut Dorenien hallussa jo satoja vuosia, ja monta eri isäntää oli siinä ollut hyvinä ja huonoina aikoina. Viimeksi oli Maran isä, joka oli hiukan lajista muuttunut, kuten Dorenit väittivät, hoitanut tilan taloutta jokseenkin epäedullisesti; hänen aikaista kuolemaansa oli suvussa senvuoksi pidetty jonkinlaisena kohtalon armona, ja vainajan nuorempi veli nosti tilan jälleen kuntoon. Maraa oli vanhempainsa kuoleman jälkeen kasvatettu vanhan isoäiti Dorenin luona, joka asui pääkartanon lähellä olevassa leskirakennuksessa. Kotiopettajattaria vaihdettiin, mutta kukaan ei saanut oikein tolkkua tästä hiljaisesta, umpimielisestä tytöstä; neljätoistavuotiaana tuli hän erääseen Hampurin kasvatuslaitokseen ja sieltä palattuaan selitti rauhallisesti haluavansa ruveta maalariksi ja opiskella Münchenissä. Vaikka tämä hänen toivomuksensa aluksi jyrkästi torjuttiin, pysyi hän siinä rautaisella päättäväisyydellä ja pääsi vihdoin ankaran taistelun jälkeen taiteilijauralleen.

Dorenit olivat pitäneet perheneuvottelua, suuri, yksivakainen tyttö oli käynyt heille Bucheneckissä aika epämukavaksi; vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia tilan suhteen, liikkui hän siellä kuitenkin kuin isänsä elävä varjo, eikähän ollut haitaksi, jos hän tosiaan johonkin ryhtyisi, kun hän varmaankaan ei milloinkaan menisi naimisiin, ja niin katsottiin lopulta olevan aivan paikallaan, että hän halusi seistä omilla jaloillaan. Hänen hampurilaiset opettajansa sanoivat hänellä olevan maalaustaipumusta, Münchenissä eli Dorenien kaukaisia sukulaisia, ja niin tuli hän sitten yksikolmattavuotiaana, kun oli täysi-ikäinen ja saattoi vaatia pientä omaisuuttaan haltuunsa, Müncheniin erääseen vakavamaineeseen täyshoitolaan ja alkoi opintonsa asianmukaisesti ja säännöllisesti.

Hän oli sangen ahkera ja edistyi hyvin, mutta suvussa vallitsi kuitenkin suuri mieltenkuohu, kun hän ei vielä muutamien vuosien kuluttua ollut myynyt yhtään suurempaa maalausta, vain silloin tällöin joitakin parinkymmenenmarkan tauluja, mutta Ludwig-setä oli sitten kerran keskustellut Hampurissa erään tunnetun maalarin kanssa ja tämä oli puhunut jotakin »oikeutuksesta mitä parhaisiin toiveisiin», ja sehän oli melkein kuin lääkärintodistus, ja suku tarttui näihin hyviin toiveisiin sangen vakavasti.

Ja sitten tuli surullinen, kauhea tapaus Maran elämässä… tahra.

Hän oli lomalla kotona isoäidin luona, kun eräänä päivänä saapui pitkä, tummatukkainen nuorukainen, joka ilmoitti olevansa pianisti Peter Rasmussen, eikä vain sitä, vaan ilman muuta — Maran sulhanen! Asia oli peräti kiusallinen ja saattoi koko Dorenin suvun suureen kuohuntaan. Sentapaistakaan ei suvussa koskaan ollut tapahtunut. Mutta puhuttiinpa Maralle mitä tahansa, hän vastasi vain levollisesti, että hän ja Peter olivat oppineet tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiansa ja olivat juuri menneet kihloihin. Eikä auttanut mitään sekään, että heille sanottiin molemmille: avioliittoahan he eivät kuitenkaan voineet ajatellakaan, mitä he siis oikeastaan tahtoivat? Silloin vastasivat he ihan rauhallisesti, etteivät he sitä toistaiseksi lainkaan ajatelleetkaan, vaan aikoivat ensin ansaita jotakin, tulla täysin itsenäisiksi ja vasta sitten mennä naimisiin. Sanalle »täysin» panivat he erikoista painoa.

Niinpä ei ollut muuta tekemistä, kuin että annettiin Maran joutua epäsuosioon, kiellettiin Peteriltä oleskelu Bucheneckissä ja toivottiin, että asia vähitellen oikenisi itsestään. Tummatukkaisen pianistin täytyi pikimmittäin jälleen lähteä kylän majatalosta, minne hän sangen sopimattomasti oli asettunut asumaan, ja hän palasi Berliiniin, missä hän opiskeli soitantoa, ja epätoivon tai katumuksen kyyneliin puhkeamisen asemesta pakkasi Mara hiljaa matkalaukkunsa ja matkusti takaisin Müncheniin. Pientä äidiltään perimäänsä omaisuutta ei häneltä voitu riistää, ja kun hän selitti tulevansa sillä mainiosti toimeen, varsinkin kun hänellä oli kymmenen oppilasta, täytyi antaa hänen mennä.

Siitä huolimatta kutsui isoäiti Doren hänet joulujuhliksi kotia, mutta Peterin nimeä ei saanut mainita.

Mutta asia kävi yhä vain pahemmaksi, sillä Peter ja Mara eivät luopuneet toisistaan, ja Müncheniin palattuaan kirjoitti Mara eräänä päivänä, että Peterkin oli nyt muuttanut Müncheniin, hän oli luopunut musiikkialalta ja ruvennut kirjailijaksi. Varmaan hän sillä alalla menestyisi, ja Mara pysyisi hänelle kuolemaan asti uskollisena. Tähän vastasi suku uhkaamalla lopullisesti luopua hänestä, ellei hän purkaisi kihlausta tai ainakin muuttaisi Münchenistä pois. Mutta Mara jäi Müncheniin, ja niin luopui perhe hänestä.

Nyt oli hän kolmenkymmenen ikäinen eikä viiteen vuoteen ollut käynyt kotona, eikä vanha isoäiti Doren ollut kahteen vuoteen maininnut pojantyttärensä nimeä, kun eräänä päivänä naapuritilan tytär, nuori maalaajatar Oda Brente tuli vieraisille Bucheneckiin eikä puhunut koko päivänä muusta kuin Marasta ja aina vain Marasta ja kuinka yksinäinen Mara oli nyt Münchenissä ja niin laiha ja kalpea, ja että Brentet aikoivat kutsua hänet luokseen ja että hänen täytyi tulla tai Oda toisi hänet väkisin. Vanha isoäiti ei sanonut siihen mitään, mutta piti ryhtiänsä vielä tavallista jäykempänä ja oli neiti Brenteä kohtaan sangen kylmä. Illalla lähetti hän vanhan palvelijattarensa pääkartanoon ja kutsutti poikansa luokseen. Ludwig Doren, kookas ja tukeva ja sangen hyvinhoidettu, saapui hänen luokseen täsmällisesti puoli yhdeksän, ja kun hetki oli puhuttu kylvöistä ja ilmoista ja politiikasta, sanoi rouva von Doren äkkiä:

»Minusta olisi suorastaan sopimatonta, jos Marie Agnes nyt kaiken jälkeen, mitä on tapahtunut, tulisi Brentein luokse, Ludwig.»

Ludwig ällistyi ensin sanomattomaksi.

»Onko sitten siitä puhetta, äiti?»

»On, Brenten pikku neiti, joka tänään oli teillä ja kävi minunkin luonani, ei puhunut mistään muusta, ja Marie Agnes saattaisi kyllä uhmata meitä tuolla tavalla. Mitä sinä arvelet olevan tehtävä? Olisiko minun… vielä viimeinen kerta koetettava kutsua hänet tänne korkeaan ikääni nähden…?»

»Niin, äiti, se olisi epäilemättä parasta», vastasi Ludwig helpotusta tuntien, »sillä näes, meille se ei tytärtemme vuoksi todellakaan oikein kävisi laatuun, he ovat jo muutenkin kaikennäköisten uudenaikaisten aatteiden tartuttamia, mutta sellaista elämää, jota Mara jo muutamia vuosia on Münchenissä viettänyt, ei heidän minun mielestäni tule oppia läheltä tuntemaan… Minä pelkään vain, että saat Marie Agnesilta tavanmukaiset rukkaset.»

Isoäiti rypisti otsaansa.

»Se mieshän kuuluu nyt olevan poissa Münchenistä.»

»Niinkö? Sehän on mainiota — lopullisestiko?»

»Siitä en oikein tullut selville, mutta Marie Agnesta kuvattiin minulle sangen yksinäiseksi ja onnettomaksi.»

Herra von Doren nousi ylös.

»Sitten on juttu tietysti lopussa! Sehän on ihanaa! Näes, äiti, mitä minä teille aina sanoin: ei muuta, odottaa kärsivällisesti, he kyllästyvät aikanaan. Marie Agneksellehan se tietenkin on suunnaton nöyryytys, mutta joka ei usko sovilla, saa kokea kovilla — vanha juttu! Pikku Brente oli varmaankin hänen lähettinsä, hän ei rohkene vielä suoraan pyytää meiltä anteeksi! Oikeastaanhan sitä pitäisi nyt tyynesti odottaa, mutta se ajatus, että hän tulisi ensin Brentein luo, on minustakin kiusallinen ja sopimaton… Äiti, kirjoita hänelle pari sanaa, se on todellakin parasta.»

Enempäähän ei rouva von Doren tahtonut kuulla, ja niin kirjoitti hän seuraavana päivänä pojantyttärelleen pari riviä ja kutsui häntä tulemaan luokseen vähän virkistymään.

Vastoin hänen tahtoaan tuli kirjeen sävy ystävällisemmäksi kuin hän oli tarkoittanut, ja muutamien päivien kuluttua saapuikin sitten Maran vastaus, että hän tulee.

Vanha rouva oli kiihtyneempi kuin halusi näyttää. Hän meni tuontuostakin vierashuoneeseen katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja tulopäivänä seisoi hän polvet epävakaisina ikkunassa pojantytärtänsä odottaen. Ludwig oli lähettänyt vaununsa asemalle, ja nyt kuuli hän jo pyörienkolinaa kylätien kivitykseltä ja sitten kääntyivät vaunut lehmuskäytävään ja olivat pian hänen asuntonsa edustalla.

Vanha rouva pani pitsisaalin hartioilleen ja meni ovelle. Siellä tuli jo Marakin vastaan silmät suurina, kysyvinä.

Ei kumpikaan naisista sanonut sanaakaan, mutta Mara kumartui suutelemaan isoäidin kättä.

Sitä hän ei ollut tehnyt viisi vuotta sitten lähtiessään, sillä isoäiti oli puhunut loukkaavasti Peteristä, ja Mara oli mennyt ovesta ulos sanaakaan sanomatta. Ja minkävuoksi kutsui vanha, ankara rouva, jolta hän ei ollut koskaan saanut paljoa rakkautta osakseen, hänet nyt takaisin?

Mara ei sitä tiennyt, mutta oli tuntenut selvästi, että hänen tällä kertaa ei pitäisi kieltäytyä, koskahan tämäkin matka tulisi kuulumaan hänen elämänsä käänteeseen, eikä hän tahtonut kohtaloa pidättää.

Kuin unissaan seurasi hän vanhaa rouvaa, joka saattoi hänet hänen entiseen lapsuudenkamariinsa ja sitten sanoi vain kylmästi:

»Illallisille odotan sinua alhaalla kello seitsemän.»

»Hyvä on, isoäiti.»

Hän katsahti isoäitiin ja omituinen hellyys valtasi hänen mielensä, mistä lienee johtunutkaan.

Myöskin rouva von Doren näytti niin kumman liikutetulta, mutta meni lyhyesti rykäisten ulos ovesta ja jätti Maran yksin. Mara istuutui vanhanaikaiseen matalaan nojatuoliin ikkunan ääreen eikä liikahtanut.

Ikkuna oli auki, se oli ruusujen ympäröimä ja jasmiinintuoksua tunki sisään ilta-auringon mukana, joka paistoi hänen kukikkaiselle himmelivuoteelleen ja sen edessä olevalle vanhalle, vankkuvalle jakkaralle… kotoinen ilma ympäröi häntä; hän ei hennonut hievahtaa eikä ajatella mitään, hän istui kuin lumottuna, kunnes kova, räikeä kellonlyönti ulkona muistutti hänelle että illallisen aika ei enää ollut kaukana.

Huoahtaen nousi hän ylös ja alkoi penkoa matkatavaroitaan, selkäreppuaan ja pleedikääröään.

Puoleksi hymyillen otti hän esiin tumman silkkipuseron, jota hän vuosikausiin ei ollut käyttänyt — vanhan rouvan mieliksi hän tahtoi pukeutua mahdollisimman hyvin — ja sitten lähti hän alas mielessään omituinen jännityksen tuntu, mitenkä tämä käynti mahtaisi päättyä ja mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi.

Hän tapasi isoäidin pienessä salissa; puettuna mustaan silkkipukuun istui tämä ompelupöytänsä ääressä suurta, kirjavakukikkaista tyynyä ommellen.

Tällaisena Mara hänet aina muisti ja hänen päässään välähti, kuinkahan monta tyynyä isoäiti nyt jo lieneekään elämässään ommellut, ja että nuo monen monet tyynyt oikeastaan olivat ainoat olennot, joihin vaitelias, ylpeä rouva oli ommellut monet ajatuksensa ja jotka yksin ne tunsivat… kuinka hehkuvasti olikaan Mara nuorena tyttönä ihaillut isoäitiänsä, melkein jumaloinut, mutta hänen tullessaan vanhemmaksi ja ymmärtävämmäksi ja tarkkanäköisemmäksi haihtui palvonta eikä jäljelle jäänyt muuta kuin kova, vanha vaimo, joka ankarilla arvosteluillaan vain haavoitti ja loukkasi ihmisiä eikä tehnyt ketään, ei ketään onnelliseksi. Mara joutui heti entisaikojen vanhan totunnan valtaan, istahti vaistomaisesti isoäitinsä nojatuolia vastapäätä olevalle tuolille ja kysyi koneellisesti:

»Kuinka voit, isoäiti?»

Vanhus ompeli edelleen ylös katsahtamatta.

»Kuinkapas vanha, yksinäinen vaimo voi, käy vähitellen rammaksi, on kaiket päivät yksin, ihmisillähän on kaikilla parempaa tekemistä kuin huoli vanhoista sukulaisistaan… mutta niinkuin Jumala hyväksi näkee… Oletko sinä… ollut sairas, Marie Agnes?»

»En, vain hiukan työstä rasittunut… minä kaipasin tosiaan raitista ilmaa, ja silloin juuri tuli sinun kirjeesi… minä kiitän sinua siitä paljon, isoäiti.»

Kuinka kummallista, jälleen tunsi hän taannoista hellyyttä ja olisi tahtonut nousta ja kietoa kätensä isoäidin kaulan ympäri ja suudella häntä ja kertoa hänelle kaiken salaisen, katkeran hätänsä; mutta ei; kylmältä sydämeltä ei kannata lohdutusta etsiä.

Vanhus oli rypistänyt otsaansa ja ompeli vielä innokkaammin, ja sitten tuli palvelijatar ilmoittamaan illallisen olevan valmiin, ja rouva von Doren astui arvokkaasti pojantyttärensä edellä ruokasaliin. Hiukan väkinäisen keskustelun avulla saatiin tämä puolituntinen jotenkuten kulumaan, sitten lepäili vanha rouva korituolissaan talon edustalla suuren lehmuksen alla, ja Mara käyskenteli vanhojen puiden siimeksessä, tietämättä enää oikein, minkä vuoksi hän oli tullut. Hän oli pian kulkenut läpi rouva von Dorenin pienen alueen, sitten tuli hän orapihlaja-aidan luo, jonka takana oli laajoja niittyjä ja niiden takana meri. Hän oli jäänyt seisomaan ja huokasi syvään. Miksi oli hän tullut tänne? Miksei ollut mennyt merenrannalle, missä Peter oli? Sehän oli kuitenkin hänen maatansa. Ja Peter kirjoitti niin harvoin, niin säännöttömästi; Mara oli tuntenut jo kauan, että jotakin oli epäkunnossa. Kirjeistä päättäen täytyi Peterin olla hermostuneessa mielentilassa; mahtoiko hän taas olla romaanissaan takertunut kiinni johonkin kohtaan? Ah, ei, sitä ei Mara uskonut, sillä Peter oli suunnitellut kaikki niin tarkoin yksityiskohtia myöten, että ei tarvinnut muuta kuin vain kirjoittaa näiden muistiinpanojen mukaan. Mara pani kaikki Knud Hansenin syyksi, tuon vieraan, joka oli tunkeunut heidän välilleen, tuon kolmannen, joka pyrki erottamaan Peteriä ja häntä, jolla oli jotakin sala-aikeita ja joka jollakin salaperäisellä tavalla kuin mikäkin paha henki uhkasi Peterin enkelinhyvää sielua. Mara oli jo aikoja selvään tuntenut hänen vaikutuksensa Peteriin, mutta ei oikein tiennyt, mihin suuntaan tämä vaikutus painoi, mutta Maraa se ainakin painoi raskaana taakkana, joka jo viikkokausia oli ollut hänen sydämellään.

Ukko Häberlekään kummallisine puheineen ei ollut hänelle enää viime aikoina ollut oikeana lohdutuksena, tai sitten ei Mara ymmärtänyt häntä.

Kuinka jasmiinit sentään tuoksuivat! Ja hän seisoi niiden keskessä kuin äkkiä vanhentunut ihminen, tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi.

Kun hän jälleen palasi kartanolle, näki hän useita ihmisiä isoäitinsä ympärillä ja tunsi Ludwig-sedän ja tämän puolison, Minette-tädin.

Kaikki nuo ihmiset paheksuivat hänen rakkauttaan Peter Rasmusseniin niin suuresti ja olivat häntä haavoittaneet ja loukanneet ja tuominneet, mutta hän oli viettänyt niin vakavaa, työteliästä elämää, ettei hänellä ollut aikaa suurin surra sukunsa vihoja, ja hänen elämänsä Peterin, ystäviensä ja oppilastensa parissa Münchenissä oli niin rikasta, niin ylivuotavan täyttä, että hän lopulta enää tuskin kaipasikaan omaistensa rakkautta. Ja hän ajatteli, että hän tuskin tietäisi, mitä tehdä sillä rakkaudella, mitä nämä ehkä saattaisivat hänelle antaa!

Sillä mitä sanoivat nämä ihmiset rakkaudeksi ja ystävyydeksi ja ymmärrykseksi!

Mara astui verkalleen lähemmäksi, hän ei tuntenut mitään katkeruutta omaisiaan kohtaan eikä äskeinen hellyys vielä kokonaan ollut haihtunut hänen sydämestään.

Setä ja täti nousivat tervehtimään häntä hiukan hämillisen kankeasti.

Mara istahti heidän seuraansa ja vastaili matkaansa, maalausharrastuksiaan y.m.s. koskeviin kysymyksiin, ja pian sen jälkeen nousivat sukulaiset ylös ja sanoivat hyvästi. Rouva von Doren kulki poikansa käsipuolessa puiston läpi, Mara meni sisälle.

»No, minkälainen hän on?» kysyi Ludwig Doren uteliaana.

»Kummallinen, sangen kummallinen», vastasi hänen äitinsä seisahtuen, »ei merkkiäkään katumuksesta tai tunteista, uskotko, kylmä ja hillitty kuten aina, mutta ei minun nähdäkseni mitenkään hädässä tai onneton.»

»Ja sangen hyvin puettu», huomautti Minette-täti, »kuka sitten lienee hänelle sen silkkipuseron lahjoittanut?»

»Mutta Minette, olehan toki… tiedätkö, äiti, Minette ja minä olemme ajatelleet, että tästä jutusta nyt on lopullisesti tehtävä loppu, minä olin tänä aamuna Brentein luona, ja pikku Oda puhelee jos jotakin — siellähän on joukossa vielä muudan kolmaskin, tuntui minusta…»

»Kolmasko?» kysyi vanha rouva von Doren henkeä pitäen.

»Niin, ajattele, Husumin vanhan rehtori Hansenin kauan sitten kadonnut ja kokonaan rappiolle joutunut poika on ilmestynyt Müncheniin, ja Marie Agnes näyttää ottaneen hänet luokseen ja…»

»Ludwig, sinä unohdat itsesi…»

»Suo anteeksi, äiti, minä tahdoin vain sanoa, että tämä Hansen on peluri ja ihan turmeltunut mies ja hän on raahannut sen toisen, sen Rasmussenin, mukaansa Hölupiin, ja siellä kai ne molemmat nyt tuhlailevat Marie Agneksen säästöjä, niin minä arvelen asian olevan, ja jos me nyt saatamme todistaa Mane Agnekselle, että hänen rakas Peterinsä on huono mies, jättää hän hänet, siksi on hänessä sentään Dorenia, uskokaa minua.»

»Tuo kaikki on minusta sangen mautonta», sanoi isoäiti, kääriytyen lujemmin shaaliinsa.

Ludwig loi vaimoonsa silmäyksen.

Tänä iltana ei vanhukselle sopinut puhua enempää, sillä sana »mauton» oli hänen syvimmän paheksumisensa ilmaus.

He saattoivat vanhan rouva von Dorenin takaisin ja menivät sitten pyökkimetsän rinnettä alas omaan kartanoonsa.

»Ludwig», kysyi Minette hetken kuluttua, »uskotko sinä tosiaan?»

»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten jälkeen olen siitä vakuutettu… muuhan ei sitäpaitsi olisi mahdollistakaan… ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet toisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään erosta… niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.»

»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme voi oikeastaan lainkaan sallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan… minkä vaikutuksen hän sinuun teki?»

»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen… Jospa sentään Oskar Brente, joka parahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.»

»Aateliton maanmies, Ludwig…»

»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi sangen kyvykäs mies… Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle Amrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat miehet meidän rannikollamme viettävät… hyvä toki, että vanhat kunnon Hansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa paluuta… Mutta tule, on jo myöhä…»

Vanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä varassa edestakaisin.

Hänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä pojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan.

Ottaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle vielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi?

Juuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään.

»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt matkasta…»

Isoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin kasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui olevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi lyhyesti:

»Hyvää yötä.»

Mara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja istui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille. Tämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti; muudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana, ajatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa… Oi, jospa hän jälleen soittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa, mutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen.

Nyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti, vaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin sepittämät:

Ei ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa avaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä tiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto toi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken kansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies käy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon… hän maist' ei kaipaa maata, kun sydän taivaiss' on.

»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen… ja sen sijasta istui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota Mara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin Peter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut… ah, hän tiesi sen tarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan tavoitti maata, rahaa, menestystä… Nuo kamalat kilpailujulistukset olivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen elämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka hän aikoi voittaa!

Voittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia, liian syviä pohjaan asti ajateltavaksi… istuiko hän nytkin tänä kesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut mehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti tarrautunut?

Mara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön.

Hänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri?

Äkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään.

Hän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja soitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet kuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen olkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä ollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran: »kun sydän taivaiss' on.»

5.

Mara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat hiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä jäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui olemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o. hän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että vääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli kuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka oli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden tätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla.

Tällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat muutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä seitsentoistavuotiailta.

Maraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä kysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin vaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun hän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä pitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa.

Hän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia, joita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut; vanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta tunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen ja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen taiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä paholaisen keksimää.

»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa jälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää.

Mara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa, vanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta sitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin Berlinissä.

Hänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo ihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären luona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän oli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha äitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut — Peter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa niin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä innostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen lyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko Mara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara yksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli hän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä, tällä penkillä olivat he istuneet… lujasti syleillen, kaiken muun unhottaen… nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he näin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan, ja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat kyselyt ja tiedustelut… Peterillä oli hihassaan vielä suruharso äitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen sanovan:

»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää… onhan se edes jotakin.»

Katkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja lähti kävelemään edelleen.

Paluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente veljensä Oskarin kanssa.

Vaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut ilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua.

»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt oma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä täytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka Rasmussen ja amerikkalainen voivat?»

Näin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran vaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin.

Buchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan

»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!»

Ludwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän mielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo keskustella, oliko heidän pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin asia.

»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi Ludwig mitä vakavimmin.

»Tietenkin… Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?»

»Mikä sitten?»

»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.»

»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz ryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa! Vanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on musikerisuhde… Herra siunatkoon… jos hänessä edes olisi jotakin viehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo emansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi puhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla… tytöt, jotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia, ja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä pelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän kuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet pois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.»

»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.»

»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen… Mutta mitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?»

»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta mitään erikoista he eivät ole sanoneet.»

»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle, että hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan Rasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä… minä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on… hän kieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä… no, minä odotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan vielä kerran suorat sanat.»

Fritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin lähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan nyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa kotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten.

Hänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä herttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia hänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan… kaikkialla oli ollut ystäviä, kaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa kihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu Bucheneckissa vuosikausia ja joka hetki.

»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz stoalaisesti.

»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä et saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita.

»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää edes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä kerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja silloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.»

»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni.

Onneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz tällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain jalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti ei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän hyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty.

Fritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta paheksumista.

Päivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt yksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei juonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä:

»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on tullut ihan viehättävä.»

»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti ja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin kaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että isoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.»

»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz kiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti.

»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?» kysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena.

»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.»

Molemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he kuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille:

»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko vanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan soittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä salakähmäisyys on minusta inhoittavaa.»

»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori ja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja siksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on oikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi vuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.»

»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti aina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi toiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti olisi pulska ja kunnon mies.»

Mara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki serkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta.

He seisoivat jo hänen vierellään.

»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?»

»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.»

»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea tuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?»

»En tiedä… vielä.»

»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?»

»Eikö mitä… taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan… jos tahtoisitte odottaa niin kauan…»

»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?»

»On kyllä… siis näkemiin.»

»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan myös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt ihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele esimerkiksi Fritz…»

»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun toisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia tapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.»

Pian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa oven edessä.

»Saanko auttaa sinua kantamaan?»

»Kiitos, jos viitsit…»

»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.»

Leni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa Peter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.

»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin.

»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän merkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan Bucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun saattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle lisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa Münchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut aikaa.

»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan», jatkoi Leni.

»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli nyrjähtäneeksi?»

Hän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta ja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta Lenia tulemaan pian, oli jo myöhä.

Yksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa koskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta kun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma Bucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan, henkeäriistävään rientomarssiin.

Luutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä, seurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin tällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein aina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi ja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin jo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään aavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin »liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä, seurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä sukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla oli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa aineeksi.

Mutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin hänelle sangen pahaksi.

Se oli Fritz Doren.

Dorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä miellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän käytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden tavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se tärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta.

Esimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von Lindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen ystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes on suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä rakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja luonnottomiin ajatuksiin… Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas isoäidin luo, kuten hän sanoo.»

»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena.

Hetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle.

»Mara, oletko siellä?»

»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua häiritse?»

»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun luonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.»

»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti tupakoida… tiedän kyllä, että se usein helpottaa.»

»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin ystävän kanssa.»

»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.»

Maran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut ylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi salli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen nojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.

»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me puhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi aviosta…»

»Ja hänen», lisäsi Mara.

»Niin tietysti, Peterin myöskin… se vaikutti minuun kyllä kokolailla, mutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma tekee meille sen käsityksen noudattamisen.»

»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.»

»Niin kyllä, mutta teillä on kai… toisia vaaroja sinun maailmassasi, meillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin… jokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat niin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin on heille kaikki yhdentekevää… minä tarkoitan niin sanottua entisyyttä… ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee ylös… ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee kuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän saakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä: hattu pois Peterin edessä ja… minä, minä häntä melkein kadehdin.»

»Sinäkö, Fritz?»

»Niin, tiedätkö, Mara… minä olen nimittäin kilkissä… ja pahasti olenkin.»

Seurasi äänettömyys.

Mara siveli kankaansa konemaisesti täyteen… — antaa kuvan mennä pilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä.

»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti. Fritziin katsomatta.

»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi tämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta ja jos jostakin, se on inhoittavaa…»

»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen tietäisi, mistä syystä sinä sen teet… mehän olemme näinä päivinä jo keskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen tuhlaa sanoja.»

»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua irti, ja minä… minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.»

»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä.

Tämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta.

»Kerro», sanoi Mara vain.

»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista, kukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää, kun vain saisin sen yhden tekemättömäksi… Mara, sinä ja Odahan olette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi meistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda ajattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi… kenties sinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!»

Mara oli vaiti pitkän kotvan.

Sitten sanoi hän väräjävällä äänellä:

»Kuinka kauhean surullista tämä on… ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi turmelette te itseltänne aina kaikki?»

»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta sitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen… ja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua ja melkein pakottivat minut siihen… jälkeenpäin sitten kaikki oli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille intohimoiselle olennolle… Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut Odaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa… mutta sinä voisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara… se toinen juttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja… se on enää vain raha-asia eikä muuta.»

»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia… niin, suorastaan katala, kuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?»

»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti.

»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa… miksi et ole vanhemmillesi…»

»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi: 'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa päälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä miehenä ja lopulta… ja sehän se on katkerinta, Mara… lopulta neuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin naimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa neuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni, että sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet elämän… mitä minun on tehtävä, Mara?»

Mara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin.

»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.»

»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella mennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?»

»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle sinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et sinä minun ymmärtääkseni saa.»

»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!»

»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa asiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.»

»Mara!»

»Niin, Fritz… Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka aina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on minulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että omatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos tahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä avoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.»

Fritz oli niinikään noussut ylös.

Alhaalla soi kello.

»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua muuten kuin niinkuin juuri sanoin…»

»Mutta luuletko, että Oda…»

»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en voisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!»

»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi

»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.»

»Aviorikosta… mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun vaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti yhteenkirjoitetut tai ette… hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan säädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä sitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä kuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!»

»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin yksinäinen!»

»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain naisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen antanut ihmisille ilman poikkeuksia… Mutta minun täytyy rientää.»

»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?»

»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa…»

»Ah, sitten tulen minäkin perässä… Mara, sinä olet minun ainoa ystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä minua?»

»En ikinä! Huomenna enemmän… voi hyvin…!»

»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.»

Kun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli kovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti karttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta viime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja tänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet päättämään vihdoinkin puhua asiat halki.

»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?»

»Fritz oli luonani.»

»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes… istu, ole hyvä… minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson pyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin minua ei enää ole sanoa sinulle, että… huomauttaa sinulle, että… Marie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua ja meitä kaikkia?»

Mara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä.

Sisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja jäykisti hänet.

Uusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti päätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas, sillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät.

»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun suuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!»

»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä? Vihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen, että hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän jo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.»

Mara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen sanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo niin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä haavoittamatta.

Millä saattoikaan häntä haavoittaa?

»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä naimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti.

»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun sisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on sinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet vapaassa aviossa.»…

»Sanotaanko niin?» kysyi Mara.

»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko vihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?»

Ja kun Mara oli vaiti, jatkoi hän:

»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt viettänyt… tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät vanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun täytyy nyt ratkaista… vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.»

»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette häntä edes kunnolla tunne.»

Isoäiti oli hetken hiljaa.

»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan epäsiveellinen, Marie Agnes.»

»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara.

Jälleen syntyi äänettömyys.

Mara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä, mutta minkäs hän sille mahtoi.

»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen… Syöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun sulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa rannikolla ja…»

Mara seisoi pystyssä kuin kynttilä.

»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän.

Vanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen kaatuvan tuoliltaan.

Hän astui liki ja sanoi pelästyneenä:

»Isoäiti…»

Vapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois.

»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle kaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit minun luonani viimeistä kertaa… Mene vain, mene.»

Mara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan.

»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta ulos.

6.

Peter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä kaukaista kohinaa ja jyrinää.

Se tuli tuolta särkkien takaa.

Siellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen ja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin synkkään hautaansa.

Peter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna.

Lähenikö se vai loittoni?

Tämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin tuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti häntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen sävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan ja kauneuteen… hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä odottaen viimeistä riemuisaa finalea… nyt… nyt se tuli! Kuolon- ja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle, kohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin säveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta, mahtavampaa rynnäkköä.

Olipa se ilta!

Peter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli niin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi pimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä otteella temmata pienen saareen syvyyteen… ehkä jo seuraavalla…

Häntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin.

Jäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen kuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen päästessä rinnastaan.

Yhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas ja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen kynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan.

Hän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle paperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti viivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria viivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa, pauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan suurta kultaharppuansa soittamassa.

Hän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi niistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän kirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan.

Hänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua viimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä pitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut!

Tuskin mitään!

Hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi työtään… hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut yhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien jälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten taas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin.

Hänellä ei ollut mitään rauhaa työssään.

Se se oli.

Sen rauhan olivat he häneltä vieneet.

Mara ja Knud.

Hänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud tuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa. Luuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen työtänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut.

Ja kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan osaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu.

Se oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan käynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa… luonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut häntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa huoneessaan ja kirjoitti myöskin.

Tai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai ei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki purjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan kapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä tai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina herttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko hänen rauhansa.

Useammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä hänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut. Mutta, Peter tunsi sen.

Entä Mara…?

Peter kiristi hampaitaan.

Että Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo kauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan, kunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli.

Siitä pitäen oli kaikki muuttunut.

Hän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan, mutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää mitään.

Vain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat, tanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi vaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat ja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän, pohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen teoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi, ne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken elollisen piiristä!

Peter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne lauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti ne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä ympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui vuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä.

Mutta ne eivät häntä masenna!

Hän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus päämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin.

Ne eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka silloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö vuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä?

Kuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi ylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai ensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut useita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla, jotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän hän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille kodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi suurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan voisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat hänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot… Jos hän nyt voitti tässä kilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja kustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon palkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut.

Joutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja se, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea alansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli vain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin istuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli Knud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja alkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta!

Niin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet tuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen heille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet.

Ottihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli romaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen sanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä riippui siitä?

Kas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas, taaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt auki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja.

Olikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen? Kuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin! Tehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle salaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten… eikä hän milloinkaan mennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua.

Kas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja sulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut.

Peter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman kirjoituspöytänsä ääressä.

Missähän Knud mahtoi olla?

Ehkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo?

Miksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan?

Ja miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona?

Oliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara hylkäisi hänet.

Olisiko — olisiko se mahdollista?

Marahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä… olisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä kulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja jälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain hän, hän oli ollut sokaistu!

Hän voihkasi ääneen.

Hänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka hän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi jättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla.

Hulluksi tästä kaikesta oli tulla.

Mitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä muuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa.

Hän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön rautaisella tarmolla.

Aamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää käsivarrelle vaipuneena.

Emännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille.

»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti ylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei ole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän teidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.»

Peter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven edustalle aamuaurinkoon.

Myrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin hurjan taistelun jälkeen.

Kahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän toipunut ankarasta taudista.

Mutta oliko hän sitten tänään terve?

Vaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa.

Niin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen luvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun lähipäivinä.

Kuinka ihana olikaan tämä aamuilma!

Hän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan hoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja sitten siitä merelle.

Kun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin.

Hän oli suuresti muuttunut viime viikkoina.

Hänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin ruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain askelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja.

Hän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä.

Knud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun käsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera.

Maassa oli rypistetty paperi.

Knud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti auki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi, kahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada sävellyksestä selkoa.

Se oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

Kun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on kultaharppuineen.

Ja jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa veet merten järkähtäy.

Jo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn soi laulu laineiden.

Ja laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton… vie sydämees sen vuo…

Sanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan »kuolohon».

Knud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja sitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat, hän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa, seisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä.

Emäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia kohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud osasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi.

Tänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin perässä merelle.

Hän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa.

Hän katseli ystäväänsä huolestuneena.

Silmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä voimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen jalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen huomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä kertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen hymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon voimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut aarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin, tietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva?

Knud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas seisoisi hänen ja nukkuvan välillä… jota Mara rakasti, Mara!

Hän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi.

Merkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi harmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka tuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän tointui pian.

»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin viereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.»

»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä puolipökerryksissä.

»Meressä, merellä ja meren alla… minä tunnen tämän suuren sfinksin nyt hyvin… sitten maalla… kuule, minä olen nähnyt Maran.»

»Maran», toisti Peter.

Eikö hän sitä ollut tiennyt?

»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja laskimme maihin Oskar Brenten rantaan.»

Knud vaikeni.

Mutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän:

»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät sisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja… Fritz Dorenin…»

Jälleen pysähdys.

»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta ylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen, että hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin ystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin kättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.»

»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin.

»No, tottahan tietänet kaikki?»

»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla kirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.»

»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.»

»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin menee noiden ihmisten luo?»

Knud kakisteli.

»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä enää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi, mutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai joutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan kanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin lupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.»

Peter hypähti ylös.

»Sinä!» sanoi hän vain.

Knud katsoi hänen ohitseen.

»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua, hän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata sinua.»

»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä, »muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen puhuneen vain… ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut mitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.»

»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme niinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta tuijottaen.

»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti Peter äkkiä.

»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan… Muuten näytti Oda Brentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin kotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen surkealta… Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?»

»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin… Sinä kai jäät kuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?»

»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin myöhemmin.»

Peter kiiruhti kotiin pitkin askelin.

Mara tuli.

Se oli hänen ainoa ajatuksensa.

Mara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta siihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut hänen ja Maran väliin.

Mara tuli.

He olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud, sillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut olemassaolostaan.

Mutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos he häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se oli vapauttava ajatus. Ihan sama minne.