KOLMAS (continued 2)

Mutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi. Ehkeipä hän valmistu lainkaan!

Lähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa.

Knud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka kerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän.

Siitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi.

Ja loppu, hänen kertomuksensa loppu!

»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen.

Onko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa?

Tässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja elämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi vielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista… toisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa tuntee lopun, sävelen häipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa loppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi.

Herra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia näihin aikoihin!

Eräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien merimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi soittaa.

Kun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän kääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella.

Mara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä. Hervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja tuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana.

Knud katkaisi hiljaisuuden.

»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt sinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan kuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen sinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä käsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään, mitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä! Ole mies ja pyörrä!»

Peter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja oli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos.

»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka saatoitte niin käydä hänen kimppuunsa… minne hän nyt meni…»

Knud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille.

»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua siitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin typertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen kuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun hän on musiikkimies… mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin valmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos siitä pitäen kun hän on täällä… mutta tuo ihana sinfonia, jonka me juuri kuulimme, sai minut suunniltani… ja koko juttuhan on suorastaan ihan nurinpäinen.»

Mara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa.

»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman tyynellä äänellä ja meni hitaasti pois.

Peter harhaili ilman päämäärää särkillä.

Hän oli kauheasti kuohuksissaan.

Vihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa mieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Hän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä Knud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään edelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin, vai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys? Häntä kutsuva kohtalo?

Hän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa?

»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?»

Hän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen, tumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter läheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon.

Se oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää.

Knud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet, Peterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa, jolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa, kaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän perästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä kymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa. Mahtoiko Mara…

Mutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti hämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin ennen… Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä pyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt istahti hänen, viereensä.

Mara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat molemmat merelle ja olivat vaiti.

— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara.

Hän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka oli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin avuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee! tahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun Peter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin näinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi… Milloin voit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.»

Peterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla heidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi.

Hän sai vaivoin hillityksi itsensä.

»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää. Arvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.»

»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä otteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat… sehän on vain ihanaa.»

»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että Knud myöskin on kirjoittanut?»

»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän jälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän onkin tekeleeseensä tyytymätön… Sitäpaitsi, ettehän te… hänen on korkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta teidän välillänne ei voi olla puhettakaan.»

»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara… oikeastaan hornan keksintöä ihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä ajassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi ollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja sittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo myöhä, missä sinä sitten asut?»

»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda Brentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello on jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän on vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän takaa.»

He olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän poikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä, Hetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara kertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan oikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas.

Kuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat hahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät kaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi kantanut raskasta taakkaa.

7.

Rannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään.

Vähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen santalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine pyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen.

Kävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi kirkkaasti.

»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta ystävättäreltään.

»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara.

»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää myöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän, että tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin luo taivuttamaan häntä… Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa aavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme… Kuule, eikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi Fritz-serkun kanssa?»

Mara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina ollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan unohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi kiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän oli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä aikonut… ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain:

»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen kaiku on niin halpa ja alhainen…»

»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla mustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.»

»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa. Oli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut. Se oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta ja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän ei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä kihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut enää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan kanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä huolimatta?

— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha Häberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton Lieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin ja minun välilläni?

Kuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku Vellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt! Oliko Knud hänen paha henkensä?

Ja mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille?

Mitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla?

Mara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud toisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää. Näköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten Oda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa kantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta tuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen, näkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti.

Herrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia menemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän verannallaan.

»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi.

»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen eilenillalla valmiiksi.»

»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole mahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin lapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.»

»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me olemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara on tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun ollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän mielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt tulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin. Niinpä näkemiin, hyvät herrasväet!»

»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen hetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.»

»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn häneltä.»

»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen teitä varten rakentanut?»

Mara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan, kannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään pitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään. Hän tiesi kyllä kuka se oli.

»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen.

»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki siitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.»

Knud katsoi häneen epätoivoisena.

»Kuka tietää…», alkoi hän.

Mara keskeytti hänet.

»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis lukemaan?»

Knud seisahtui.

»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella särkänrinteen yli pois.

— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut mitään kunnollista, hän on niin omituinen.

Peter istui kirjoittamassa.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime viikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää puhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena huoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi lukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli luvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten.

Illalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin Peter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä.

Fritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud salkku kainalossaan.

Hän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja kiihtynyt.

»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter voi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä paikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset… ah, tulkaa toki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun pimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.»

»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki.

He menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki asettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri tyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia lehtiä esiin.

»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän. »Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen», lisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa ennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen sydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja odottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat toisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja hänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut toivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena syöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä kylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken tämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen:

»No niin, minä luen sitten… se on, kuten sanottu, vain sulaa mielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli Amerikassa tarjoilijana ollessani… no, kuunnelkaa sitten.»

Hän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä levollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että hän kokonaan unohti ympäristönsä.

Hän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli kääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni, ei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he nyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään sammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku sytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki edelleen kuin henkensä edestä.

Ja totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi ja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään miehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa täyttymistä.

Kerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi:

»Riittää jo.»

»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen hiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen.

Yö tuli mahtavana ja suurena.

Sydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului kaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi:

»Minä en saata enempää… huomenillalla loppu.»

Ja ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään.

Hämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti pääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet.

Oskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin perässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan hajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi vielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan mitään sanotuksi.

Vihdoin rohkaisi hän itsensä.

»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki menneet.»

Peter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui hänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta oleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta se kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa.

Hän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä kuin kaukaa sammaltavan:

»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?»

Silloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli voihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä:

»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa Maran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua sanoi hän: »Mara… Mara…!»

Mutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään häneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei kääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja kuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet.

»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen.

Kuka se oli?

Peterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi hyvästiksi kättä.

»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä.

Sitten he erosivat.

Peter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa.

Tuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät varjonsa maahan ja mereen.

Peterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään.

Ukkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu.

Majastaan näki hän pilkoittavan valoa.

Hänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt.

Peter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta huoneessa oli pimeä.

»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se ei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra Rasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa! Muuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän kuitenkin vasta myöhään kotia.»

»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti.

Hän meni portaita ylös Knudin kamariin.

Kirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku ja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja.

Salama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat putosivat maahan.

Peter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja yksi salamanisku ja minä ja koko talo on sekunnissa mennyttä.

Hän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin käsikirjoitukseen.

Papereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa.

Hän tiesi hyvin, mitä se oli.

Näissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä meressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä papereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto kuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa kuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen jättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa tässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on minunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään tai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai saatanan.

Peter laski pitkät, laihat sormensa paperille.

Tässä, tässä oli ystävän voitto.

Loistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta vähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä kohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi.

Olipas se salama!

Taivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin.

Niin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma tappionsa, kuolemansa.

Ei auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain järjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja oli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut novellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen kilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama kuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi hänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka tahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset, jotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä vain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen jyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi hän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus veisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut!

Se ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään olisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi hän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono.

Siitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he molemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet kirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut huonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin olisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän ei ollut saattanut.

— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. — Sitä ei heidän olisi pitänyt!

Heidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran!

He olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja he tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi pitänyt riistää hänen sielunrauhaansa!

Nyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen liittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja paholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään häneltä palkintoa.

Sillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut.

Knud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut nälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä.

Hänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa Knudia.

Tämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä väliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle ja syönyt elämänleipää.

Tämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi, jolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän viinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli kertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai kymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa ja riistänyt häneltä työaseet käsistä.

Ja Mara oli sen nähnyt.

Vielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran… Eikö salama iskenyt juuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää, niinkuin äskenkin?

Knud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan.

Alusta alkaen.

Ja sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta ja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan hänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus se silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi! Se oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä. Jos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät sanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden ajatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli lukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja vain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui?

Mikä mahtoi siihen olla syynä?

Vain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella!

Ja pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin ystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja antoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia.

Tuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä, ja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän kääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle!

Tuo kirottu käsikirjoitus!

Se irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen vuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata ulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne.

Pöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter värisi kiireestä kantapäähän.

Kuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita, jotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman sielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin vaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara?

Alhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja katselivat huolestuneina rajuilmaa.

»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi», sanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen kalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan sanomatta.

»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.»

Kalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen:

»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille…» Ja meni Peterin huoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä rätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja räiskettä ja tulenloimua katosta ulos.

Pienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki paikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi. Ukkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä, kalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa huutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä.

Mitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan mies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se oli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki Peterin.

»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!»

»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?»

»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti ystäväänsä hartioista.

Peter katsoi häneen hölmistyneenä.

»En tiedä», mutisi hän.

»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö sinulla ole myöskin Knudin papereita?»

»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi kuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!»

»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä kirjoituspöydälläni.»

»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan ylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun hän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää ollut.»

»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti, »rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea ja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin, näettehän, että hän on sairas… Hänhän aivan horjuu… Peter, Peter, toinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin kuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan.

Knud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän hiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin kapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma syysi.»

Knud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut enää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden ympärillä.

Kello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat takaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli vain horjuen.

»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja liikarasitus.»

Maran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen.

Mara siirtyi Odan kamariin.

Pian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni saari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä sinertävällä merellä.

Kello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa.

Hetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen talon edessä olevalle valkoiselle penkille.

Knud säikähti hänet nähdessään.

Kymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän.

Itsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä.

»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua.

»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan kuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.»

»Niin, kumma on», toisti Knud.

»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös katsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän huoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän käsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän olisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän enää muista… hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja muistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan… silloin oli salama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen käsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos… kaikkihan paloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä mökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.»

Knud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan, joka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä eloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui ihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena?

»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun käsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä olen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.»

Hän oli hetken hiljaa.

»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana, niinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi… Oikeastaan ihanaa saada kuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja pohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon hukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli koko hyvä?»

Knud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja katsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut mitään sanotuksi.

»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.»

»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän kertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut, järkyttävin… Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja kirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.»

Knud katsoi maahan.

»Se on joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja kiitoksia… tervehtikää Peteriä… Minä lähden tänään Oskarin kanssa Dremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä… Minä toivotan Peterille kaikkea hyvää… Münchenissähän sitten kai taas tavataan kaikki kolme.»

»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin… hyvästi, Knud…»

Mara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä.

Knud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti malttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain:

»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä Peterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.»

»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän muistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei. Tutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties…»

»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa kuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten itse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen omaksi!»

»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan minua…»

»Niin, niin… menenhän minä… hyvästi onko tämä nyt sitten viimeinen…?»

Hän piti vielä Maran kättä omassaan.

»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei, ajatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua pulaan, Knud.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu minua…»

»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti kävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja lähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois.

— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin kutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee nälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto… jota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu… Hm… mutta osat ovat maailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei kuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin… Kuka minua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun pääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta ja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei, eteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi!

Hän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta.

Ulapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah, mistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo…» Sitten kulki hän rauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla kysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan jättämisestä… mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin kysymys…

Knud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut.

8.

Hampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen luokan vaunussa.

Maran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa ja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana olla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli jättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan.

Mutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään.

Mara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä.

Peter oli ollut niin omituisessa mielentilassa.

Sellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt.

Ensimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä, jolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara oli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita ja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa mieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää; mutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen.

Hän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja tyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma teoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt luopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta, mutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti sanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut, että se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut, että sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän oli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki.

Niin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut. Mutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan nyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä kaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua ottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön, tahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin… he olivat hoputtaneet häntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä.

Mara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä sairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että tämäkin lohdutusperusta hävisi.

Sitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään saada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi häneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään saattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä.

— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua!

Käsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen matka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei sanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon mahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella.

Älköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut omaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara, on valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on Peterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti ja mennyt pois.

Sittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu.

Niin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle mökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut kalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa käsikirjoituksen, tomppeli…

»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö. Jotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai oliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja nyt se on pois.»

»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä, kun salama iski.»

»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra Rasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja jotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista oliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen käsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.»

»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä ilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan, kun on sellainen ilma.»

Peter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo.

»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä olisin sen hävittänyt.»

»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen pelastanut hänen paperinsa kuin omasi.»

Peter kävi kalmankalpeaksi.

»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.»

Niin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa kihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla.

Ja eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että hänen täytyi nyt palata Müncheniin.

Silloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut.

Ensin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten ymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja melkein yhtä herttainen kuin ennen.

Knudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään.

Kun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa ja sanonut hänen tullessaan:

»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.»

Hän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan tiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet.

Ja sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä lainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja miksikä? Miksi?

Tosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi?

Ja sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä. Hän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan, solakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli lähtenyt liikkeelle.

Hänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana, ja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa. Pikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään vanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä. Oliko se hän itse?

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja hämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä.

»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada kihlauksellemme suostumusta, poikaparka.»

Kun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa.

»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi. Tarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä matkansa määrää kohti.

Müncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja katsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja… he rakastivat molemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat kerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan muualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda:

»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun tulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet, saanko?»

Mara syleili ja suuteli häntä.

»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät molemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni…»

»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että minä tarvitsisin sinua…»

»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten kihlautuneet?»

»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.»

»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua… meren? Minä en sitä lainkaan saa haihtumaan… Emmekö muuta sinne kerta, vain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja tuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua… ja kaiken, kaiken kaipuun tyynytystä…»

»Mara… minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen. Tiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä. Tule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja huomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles, kuinka hauskaa… Tule nyt vain, kultaseni, tule.»

Mara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen luotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua.

Oda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan kaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta hänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha tyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä.

Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki, mitä Oda huomasi.

Hän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut hyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä maalattuun kuparikattilaan.

Oda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran sananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta hän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon väki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet ovat vain syvältä löydettävissä.

Mutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin unohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen.

Sen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas pois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei Mara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen nyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei toivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan ja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria myöten.

Viime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen lemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti Oda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen havaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä ilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen kertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän kuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen elämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa astuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa…» Silloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin ojennettuun käteen… Se oli ollut heidän kihlauksensa.

He eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi kädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he sanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he unohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian kauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin, jota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan tuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin.

Ah, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa… kaikkihan kääntyisi taas hyväksi jälleen?

Oda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän nyt oli tullut?

Kymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja Peterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen mielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan.

Olikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin?

Hän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli oikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu.

Mutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan.

Knud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja Peterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää.

Tulisikohan Peter viikon päästä?

Joka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän ei tiennyt, miksi.

Mara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa, mutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta…

Hän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti.

Odakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi.

Viikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen kuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti.

Maralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään sanomatta.

Eräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja sanoi ääneen: »Loppu!»

Hetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan.

Fritz Doren oli ulkona.

Mara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän sisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset ovat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä…»

»Sano rohkeasti vain, Fritz.»

»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan kauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut parempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä, Mara?» Maran täytyi hymyillä.

»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä ollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan etsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan rupea.»

No niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun huvittaa, mutta mikään esteperustus teidän… rakkaudellennehan se kai ei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?»

»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti. »Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani eivät isän suuttumuksesta suurene.»

»Odallahan on rahaa.»

»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja äidin siunausta.»

»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.»

»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?»

»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä olit siis jo Odan luona?»

»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve. Mara, mitä meidän on tehtävä?»

Mara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat melkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset lapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain itse tahtoivat toisensa.

»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa, Fritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa vastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään syy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin vietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.»

Hänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz:

»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle jotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni… sinähän tiedät, että ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.»

»Todellako!» sanoi Mara.

Fritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta erehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi Lieschen Meierin olemassaolon.

»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin sairaus esti meitä. Kuinka hän voi?»

»Kiitos, varsin hyvin.»

»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä ja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme vastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet sinua, Mara?»

»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne. Tuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.»

Fritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta hyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään.

He olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen eikä vakavista huolista ollut puhettakaan.

Maran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi nähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä sai hän sen tunnun, että Fritz ei ollut kertonut sitä Odalle niinkuin oli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi.

Ja tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz levottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä ainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin lapset.

Kun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen.

Elämä oli niin ihmeellinen ja pitkä… niin kauhean pitkä. Hän ei enää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset olivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän liikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin tietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen sekaantua.

Muutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten taas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa, joka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli ottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli siitä iloissaan ja sanoi:

»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli vuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter oikeastaan saa kuulla päätöksen?»

He kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän.

»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken kuluttua.

Oda pysähtyi.

»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!»

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä Mara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä.

»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua… eikä hän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin ajattelimme… Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän on paljon varmempi tie.»

»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona.

Hän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän salamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää. Mutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä pakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä kustantajan etsinnässä.

Oskar vastasi viipymättä.

Dremmelshof, syyskuussa 08

Rakas pikku Oda,

… Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun Marasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä olen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen uuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja tai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää. Minä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen soittoansa kuuntelemaan… kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee ulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette niin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai, että sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten on Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä, muuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti suostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano hänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon ennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin viisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään voisimme Mara ja minä elää mainiosti.

Hyvä uskollinen Oke.

Oda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin vihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin ja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän oli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi sanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja kirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas iloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin jäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua kerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä.

Hän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun neiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen, tuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän kuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi yksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda. Hänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja vaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen hyvin tyytyväisiä.

Peter ei palannut.

Kerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista.

Peter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka julkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi ja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän suostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei ollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle tärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara saisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen.

Niin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat kokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti hän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja muu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan käärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita ja keskeneräisiä.

Mara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei koskaan saanut Peteriltä sitä kysyä.

Maran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin elollista, joka ei saanut elää… melkein niinkuin hänen oma sydämensä… sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun.

Ja sitten lähti hän pois.

Vanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi suurta halua mennä vanhuksen luo… Mutta ei, ei… vasta kun kaikki oli lopussa.

Mutta eikös tämä juuri ollut loppu?

Hän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi vanhuksen luo.

»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä nyt käy?»

Ukko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi Maraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi hänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?»

»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on ilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle. Se on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota se rohkeasti vastaan.»

»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara.

»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun luokseni kunnes — hän palajaa.»

Mutta hän ei palannut.

Hän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen yksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli tulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien takaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää jakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin, joutuisi turmioon… Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta ja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä elämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa.

Näin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti ja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta eräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina saanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään tiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu oli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia kirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter puolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara taas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen sijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten lopettaa kirjeenvaihtonsa.

Mutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran.

Hän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten luontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi Peterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat rauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta Peterin vastausta, ja vihdoin se tuli.

Se oli hylkäävä.

Hänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa vuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä auttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä olivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs viehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja Peter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän oli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran Dremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä säkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon», se kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä tehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin ja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren naisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa, oli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja jollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren haltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa.

Nuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar oli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa. Hän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja merkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär oli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te vain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden novellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties säveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee Müncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat tulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat puhki, jos Mara niin haluaa.

Kaiken tämän kirjoitti hän Maralle.

Ja kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen.

Oikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten hetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää. Siis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen? Viehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje kädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä kirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu».

Ne kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta, olivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja asia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä myöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta vihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän vanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet.

»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten hetken kuluttua.

Häberle seisoi mykkänä ja katseli ulos.

»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on tipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen, Mara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?»

Mutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois.

9.

Joulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla.

Asia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva von Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet toisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja erinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu, että Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien sydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että saisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin… sanalla sanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä kihlaparina joulukuusen ympärillä.

Oda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen reformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla poikansa makua.

Myöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat sikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena:

»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun vielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?»

Fritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei liikutettuna:

»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa… vaikka kerran, kolme tai neljä vuotta sitten…»

»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti.

Fritzin tuli outo olla.

»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja…»

»Täysin luotettavasti?»

»Täysin luotettavasti… rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta…»

»Onko lasta?»

»Ei, isä, lasta ei ole.»

»Jumalan kiitos… sitten ei ole todistuksia olemassa.»

»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?»

Herra von Doren hypähti ylös.

»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei enää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta sellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi — olletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se on hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään pässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien lomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä lainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen yhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa vielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin lemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka itsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa… Hyvä Jumala, niin, onhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään…»

»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?»

»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka ennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku morsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa tapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja rannerenkaita… Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen yhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan yhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki olemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että ovat edes saaneet sinut pelastetuksi.»

»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi huoahtaen, »minä tahtoisin…»

»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi suuresti, hänessä on siroutta… ja nyt, hyvää yötä, Fritz… Jumala siunatkoon sinua, poikani… onnea ja kaikkea hyvää.»

Fritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa.

— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että olisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku, joka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana.

Hän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän kuuli laulavia lapsenääniä:

»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme sen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen yhteenliittyä suo!»

Fritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin.

— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa lapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin opetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä!

Ensimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret kihlajaispäivälliset.

Seehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta mallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä useiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset suhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin miellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun tahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä.

Vanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän suuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin onnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa huomatakseen vaunujen tulon.

Tuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä. Herra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa:

»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!»

»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä yleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin hänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta.

»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt Fritzkin pyytelevästi.

»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta joskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki hiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.»

»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin morsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan kuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan.

Todella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa eteiseen.

Oda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain kohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja kälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, — ajatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä!

Hänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön, mutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle joka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin harmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei hänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua. Sen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia, ja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin vain Fritzin kanssa.

Ja elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi.

Brentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet», kuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä.

Pidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia syliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta kannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan haihtunut.

»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!»

»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös. Kaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin jo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi levollisesti:

»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von Dorenin malja!»

»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli vain kohtalainen.

Ja sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan ystävällinen ääni:

»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa Peterin onneksi.»

Hän katsahti vain sulhaseensa.

Tämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan mielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta.

Nyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen puheen isoäidille.

Sen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi sepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena.

»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille.

»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän olet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi Dremmelshofista…»

»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään minun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!»

»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä.

»Aivan», vahvistettiin kuorossa.

Oda pani kädet korvilleen.

Vihdoin oli juhla-ateria päättynyt.

»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän hyväntuulisena.

Vastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi hänen kanssaan ulos.

»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti.

Fritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta.

Hän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin kanssa viereiseen biljaardihuoneeseen.

Mutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa innokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat olivat mukana.

Pian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli morsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa.

»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä kohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan. Sehän ei käy laatuun.»

»Mara», vastasi Oda vain.

»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin meikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me teemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen päinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran pehmentämään isoäidin sydäntä!»

»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen ja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten vähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla… sangen hieno.»

Fritz naurahti heikosti.

»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän on juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?»

Oda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä.

»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?»

Fritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi.

Hänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä kanssa.

Hän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä sanoi hän vain hiljaa:

»En, rajaton luottamus ja…» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta isän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään eikä hän tiennyt, mitä sanoa.

Ehkäpä se oli hänen onnensa.

Oda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan, mutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja jälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa.

Seuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä erolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti kello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta.

Fritz ja Oda elivät iloisia päiviä.

Oli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä ja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin vastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta.

Hän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan Dorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle.

»Minne?» kysyi Oda ärsytellen.

»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka Marasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan yksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi.

»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä Maralta.»

»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään kotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda…»

Maran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu.

Oda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös, kääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui kävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia kohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena.

Ilma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä kaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja oli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona.

Äkkiä hän pysähtyi.

Teki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon.

Odan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan ruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin kaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan huoneeseen ja huudahti:

»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!»

Rouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten vavahtavalla äänellä:

»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja tule sitten sisälle.»

»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se tekee! Tässä…», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä…! Se on sinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!»

Rouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana kuin kynttilä.

»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.»

Oda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja mutisi sopertaen:

»Anna anteeksi… antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani… Mara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.»

»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen nojatuoliinsa.

»Voi, hyi», sanoi Oda.

Jälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen edelleen.

»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi… mutta minä en voi muuta. Jo vuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia olen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi tarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he voineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he näkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes lopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen tehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän ollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet päämääräänne.»

Hän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä puroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei enää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet raivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan sanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt hänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä, hän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä. Mikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi hänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa.

»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti. »Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta siellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on niin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee työtä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta hänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä hänestä… hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter Rasmussen… ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki, isoäiti!»

Eikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene?

Vanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin sai vaivoin sanotuksi:

»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole tahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.»

»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä kaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa, niin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani eivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata, sillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai katsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä, kun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?»

Tämä oli liikaa.

»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on kuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun, vanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista ja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä säädyllisiin ihmisiin… soo, siinäpä hän tuleekin… Fritz, pyydän, vie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.»

Fritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana hämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos.

Ulkona seisoivat he vastakkain.

»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi, Fritz, eikö se ole kauheaa!»

»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa tekemistä?»

»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on minun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.»

»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko sinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei käy, olisithan toki voinut ensin soittaa.»

Oda katsoi häneen suuttuneena.

»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko sinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt, ymmärrätkö?»

»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla kirjeen…»

»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata minut takaisin Seehofiin.»

»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä on herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.»

He menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he istuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen.

»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän kirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme oli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee täyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen niinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?»

»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan ennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli tämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?»

»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle — Peter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen… hänessä oli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää jotakin…»

Fritz keskeytti äkkiä.

»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole mitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?»

Fritz syleili häntä.

»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole…»

Siunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti hetken.

»Minä sanoinkin sen muuten vain… minä tarkoitin vain, etten ymmärrä, minkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista paljoa enemmän.»

»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud…»

»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta…»

»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan kauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein sitten olette rakastuneita.»

»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään pahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka… naimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan.

»Tuota… häntä pelkää, hän on liian… hyvä.»

»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko ehkä, että minä…»

Oda oli hypähtänyt pystyyn.

»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä laulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän on niin äidillinen… Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi mieleni saada Peter kerran kynsiini.»

»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu on suorastaan typerä ja epätosi.»

»No no!»

»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos sinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun uutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!»

Fritz nauroi onnellisena.

»No, mitä sitten tekisit?»

»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen… ajattele, kuinka inhoittavaa!»

»Oda, sinä olet lapsellinen.»

»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä kannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella ketään muuta kuin minua?»

Vastauksen sijasta suuteli Fritz häntä.

Sitten sanoi hän hitaasti:

»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö, mitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän mahtaa sitä oikein tuntea…?»

Sitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle saattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä Peter Rasmussenista.

Oda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi myöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään vanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli raivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena.

Se oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta loukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen alakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana päivänä oli hänen lomansa lopussa.

Oda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä huolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi matkalle Müncheniin.

»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin, että me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz lohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan matkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki.

Fritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin kiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta Maraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa mielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä… Se ajatus kuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle, samalla säälitellä… tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä hyvin voinut tapahtua myöhemmin… varmasti siinä oli Knud jollain tavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa jokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut mitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä oli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt johtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli lukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt aloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt?

Levottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran Seehofiin.

Oda nukkui vielä.

Oskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella.

»Missäs sinä sitten eilen olit?»

»Hampurissa.»

»Ah, tapasitko Peterin?»

»Sivumennen.»

»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?»

»Mikä hänet tietää… Peter on suorastaan murtunut mies.»

»Peijakas, arveletko, että Knud…?»

Oskar kohautti olkapäitään.

»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti ryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se palanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen… muuta en tiedä.»

»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään… Mutta tämä on liian omituista… Mitä Peter sitten puuhailee?»

»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut hänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.»

»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka… Mutta ei, sen iskun yli ei hän ikinä elä.»

»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar.

»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko Oda vielä?»

»Nukkuu», vastasi Oskar.

»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?»

»Näin.»

»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.»

»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi häiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.»

Fritz nousi vaunuihin.

»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin häntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain kuulustella hänen vointiansa nyt aamulla… Hyvästi… Klaus, anna mennä!»

— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa minulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä merkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut Marasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo kirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä kaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään arvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain eletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin aatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää sellaisia ajatuksia mielettöminä… mutta sen hän on saanut isältäni, kuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut kokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään profeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden taas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea tuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja -valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin olisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos hänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara… Minun täytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan.

Vaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin pikajunaan.

10.

Oli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen pitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin vaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli niin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen pois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä. Ennen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi, veisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa hämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten.

Illan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista yhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän seuduilla lähti Mara kotiansa.

Mitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei tiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun Mara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa…», niin lausui ukko:

»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa keskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen vuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske irti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan yhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä. Ihmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja tärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin pelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät tuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja laiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa vain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten. Se on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka aina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava tyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain levollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on matkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.»

»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut unohtaneet, ja Knud on hävinnyt…»

»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki matkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät sinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.»

Mara pudisti päätään.

Hän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan pitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli sanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat häntä enemmän kuin yksin jäänti.

Ja sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen ovensa edessä.

»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään.

»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon, sytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa.

Oda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai oliko se Mara, joka oli niin vieras?

Mara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda, kuinka kylmä huoneessa oli.

Kaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään, ja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi, oli jälleen vain:

»Voi, Mara!»

»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on kovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä Häberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?»

»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin kauaksi aikaa yksiksesi.»

»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet ollut sairaana, eikö niin?»

Oda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan.

»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se… minun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.»

»Oi…», sanoi Mara säikähtäneenä.

Odan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta heittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan:

»Se on kauhea juttu… ajattele Fritz…»

»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?»

Oda hypähti jälleen ylös.

»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että hänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut? Oletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko yksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja huonoja?»

Mara oli myöskin noussut ylös.

»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän.

»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun vanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!»

Hän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien.

»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun mieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri asia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta sinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että sinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.»

»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään.

Mara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten jälleen hänen vieressään ja kertoi.

»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja sitten sitä rakastuu niin… surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria männikköön… Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole, minulle on yhdentekevää… Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin niin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut ihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en tahtonut sitä lainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter kun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin paljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti rakastuneita kuin Fritz ja minä… minä arvelen, että te olitte niin toisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?»

»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni.

Hän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen kasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta.

»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on, minä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen Hampurissa ja tapasi Peterin ja…»

»Ah, tapasiko hän Peterin…»

»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat vähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar…»

»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista mitään…»

»Et aavista mitään?»

»En, mistä saattaisin…»

»Minä ajattelin, että Knud…»

»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on ollut?»

»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut hiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut Peteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen menetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he olivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar oli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi… Knud oli sitten vihdoin mennyt tiehensä… Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän kaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi… Ensin sanoin minä, että se oli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi sitä sivuuttaa, en voi!»

»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara.

»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten ilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.»

»Entä — Fritz?»

»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he ovat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan jutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin sairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu taas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi… Oi, Mara, mitä sinä tähän sanot?»

»Te poloiset!» sanoi Mara.

»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?»

Vapisiko Mara?

Oda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin levollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan.

»Niin kauan kuin tämä toinen… tämä kolmas on Fritzin ja minun välillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.»

»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä erottaa.»

»Mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää alkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna sinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi teille neuvoa.»

»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?»

Oda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän taas Maran eteen.

»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua hyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on kuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta se on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä tahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä sivuuttaa!»

»Odachen», rauhoitti Mara.

»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen olen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja tätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään yhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi! Ei, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.»

Hänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos.

Mara jäi istumaan liikahtamatta.

— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen? Voiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma: Jumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia ja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara verta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia…

Maraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu.

Hän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja kolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan tähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta Maran povelta.

»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten sinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli voi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja tuntoni mukaan…»

Mara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen:

»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on pohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut, vaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten onnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme niin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on korkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä antaumista. Asianlaita ei ole niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on oikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu jokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi enemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan, että intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on kauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka paljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot vaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä kohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä se johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain siitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella tavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla heille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin »herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin on kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla antaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää itseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä äidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa, ja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet elänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät ole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen tahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin avuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän tuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?»

Mara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä huoneessa syvä hiljaisuus.

Oda nousi nyt ylös.

Hän heilautti päätään taaksepäin.

Hän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä.

»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt oikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna jälleen?»

»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin mitään Knudista?»

»En mitään», vastasi Oda hitaasti.

Sitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi istumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa.

— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän ja Peter olivat toisiaan rakastaneet… niin, niin, hän oli vanha ja väsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset… heidän välillään oli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin käsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä sitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli monen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se sammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä ammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta nyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas irvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus?

Silloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin röyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka kovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni?

Ja Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi ja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia ääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on? Palanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se siinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa? Mikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa vaaraan istuakseen yön kapakassa… ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista Peterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt teoksensa Peterin huoneesta… Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että salama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa käsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle? Eikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat salkut kainalossa kuin vain yksi?… Kalastaja Klaassen 'muistelee', siinä kaikki… kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut, toisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa tekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut, että hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa — raivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän aarteistamme!' — niin miksikä Knud ei olisi niin sanonut? Hänellä oli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin käsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin no, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka hyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin puolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta keittämisestä.

Mara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on käsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on jumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja kiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko tosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja että käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä, jotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään kummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus ja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata.

Jo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyni.

»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa Berliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän.

»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen kasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!»

»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän kenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.»

»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja joutua hänen kanssaan puheisiin.»

»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule, etkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?»

»Ah, en, mitäs minä siellä…»

»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi parasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa myöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme näiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun vuokseni…!»

»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa lähteä luolastani ja jättää isä Häberle…»

»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua… Tule mukaan!»

Hän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat ystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin kaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen tätä tulemaan.

Mara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten kihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja paikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka varrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta olisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet hän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet vain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista ja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko he vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he olivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä ja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata, aitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein hurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan enää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että nyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi hänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin tähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään oppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri sen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin kaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän ollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän kerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja Peter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä lainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt Peterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen tulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän ensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko siis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä ollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle, mutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi… ja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin on kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain suuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli täytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa. Oliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä katsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana.

Mutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä pitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi sielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin ympärillä suurin suojelevin siivin.

Hän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja tahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta?

Mara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti erääseen näyteikkunaan.

Äkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään:

»Hyvää päivää, neiti von Doren.»

Mara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten hyväntahtoiset siniset silmät.

»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa maailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te voitte?»

»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan liikutettuna. »Missä syötte päivällistä?»

»En vielä missään.»

»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän, ja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin paljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.»

Mara mietti.

»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.»

He kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti valaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian viihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin unissaan.

Äkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi hymyillen Oskarille:

»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra Brente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?»

»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että nuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan, neiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme kaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat käyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta lainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna, kuin mikä olette: noli me tangere — älä kajoa — ja sehän on lopulta kuitenkin parasta.»

»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten ei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'. Minusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme kotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.»

— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen hänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti liikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea lämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä ja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri täällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi hän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja plyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka sulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja kuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä ympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen, joka hänet näki.

Oskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi kuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi:

»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.»

»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä hyvää.»

»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta maistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari, ja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut minut epätoivoon.»

»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?»

»Minä tulin asioille pariksi päivää.»

»Jaa, entäs Oda…»

»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.»

»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?»

Mutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin kiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö ja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt menettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan hunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen Fritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki vakiintumaan.

Mara antoi levollisesti hänen puhua loppuun.

»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat niin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan, että miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että hiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin tytölle.»

Oskarin naama sävähti sinipunaiseksi.

»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan epävarmalla kädellä.

Mara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti.

Oskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt.

»Haluatteko vielä hiukan viiniä?»

»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan maljan.»

»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos kaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda…»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta valkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman parantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet sellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko te, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella valkoiset?»

Maran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä.

Oskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle.

»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä… puhutaan muista asioista.»

»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota nuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta ja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä täyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin. Ja ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta hän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät, ja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin itseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä hän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.»

Ja äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla tavalla.»

Oskar oli nolostuneena.

Ja Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin.

»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet seitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan ollut… paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme enemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.»

Oskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä.

Mara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten:

»Näittekö te Peterin Hampurissa?»

»Näin kyllä.»

»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle eräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon niin, että tämä ohjaa hänet jälleen oikealle uralle.»

»Peter säesti häntä äskettäin koko konsertin läpeensä», vastasi Oskar koneellisesti.

»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?»

»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät huojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää kuin meri… niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli kerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja juroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter oli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä ajattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin herrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen… Mutta, paras neiti Mara, tehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä paikka ei todellakaan ole teille sovelias.»

Hän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin.

»Mihin?» kysyi hän.

»Bülow-kadulle», vastasi Mara.

»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta te ette kai halua?»

»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia sävellyksiään?»

»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista mitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä ääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia, niin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia…»

Tiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi ajaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen palossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden… Hän lähtee kai pian taas Amerikkaan… No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä toisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?»

»Amerikkaanko?»

»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan ja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion prosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.»

»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente, pyydän, sanokaa se ajurille… Jaha. Tässä se onkin… Herra Brente, oikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!»

»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos vaunuista ja saattaessaan ovelle.

»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin… niin… sitä minä vain tahdoin teille sanoa…»