KOLMAS (continued 3)

»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä seisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti hitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan! Hänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin vuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin ja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen sulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa musikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin! Siinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden huntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa häntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän tulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi…

»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan liian myöhäistä, jo puoli kymmenen.»

»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen.

»No, mitä sitten?»

»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.»

»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?»

»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit sitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat vielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.»

»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.»

»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia… So, humma, olethan kauroja saanut!»

* * * * *

Mara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa.

Mutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa ääreen.

»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä.

»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä.

»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.»

»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?»

»Niin, minä toivon, minä toivon… nyt en voi siitä enää tänä iltana puhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?»

»Minne vain tahdot, Oda.»

»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten oli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja Fritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne oikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät…? Minun täytyy mennä Lieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!»

»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä, että olemme yksissä.»

»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet luokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz saattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai ovatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille mahdotonta?»

»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina, Odachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa kohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai nainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain pienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi tehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin — et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en sanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman lahjan, mitä hän voi antaa.»

Oda kavahti istumaan.

»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä tähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen aivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!»

»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta oikeastaan on tullut sellainen kuin olet?»

»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen… siinä kaikki.»

Seuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat siellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä kerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen Meierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä silkkipuseroa ommellen.

Oudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia.

Oda astui ystävällisesti hänen luokseen.

»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja tahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.»

Lieschen seisoi sanattomana.

Tällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana.

»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen jättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo sanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä sanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin herra luutnantti.»

Lieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi kutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti Lieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona takertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella Lieschenin kanssa niinkuin oli halunnut.

Kun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi kädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään jotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme niin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan lähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä olen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin kyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?»

Oda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen.

»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna vastaus minulle Bülow-kadulle.»

Lieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat yksissä asuntoonsa.

Molemmat olivat järkytettyjä.

Sitten sanoi Oda rauhallisesti:

»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz kyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas kuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän itse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!»

»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara.

»Kyllä, mutta Fritz… Kuinka on mahdollista, Mara, että mies, kunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on kristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka itsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä kauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi vain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi — Liescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin hänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta säädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti kaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen, jolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja serkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta tämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi — puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen niin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja, vaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän pieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on mielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin vaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä… enkä minä tahdo tehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin… Sen hänelle sanoin.»

»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle Lieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin nälkiintyneeltä, raukka.»

Illalla tuli Fritz Doren.

Mara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan hotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään.

Fritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan oli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi sopertaen:

»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?»

»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.»

Fritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili ilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä.

»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa.

Maran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan vaikeaa», sanoi hän.

Oda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin.

Muutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin kanssa takaisin Müncheniin.

Kun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti:

»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on kuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?»

11.

»Rata on selvä ja onni on kuollut.»

Ne olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa.

Ne kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin kevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä luonnoksia.

Hän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka.

Hän ei ollut sitä myöskään uskonut.

— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään — toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet.

Sitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni?

Hän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta.

Oikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on onnea.

Nuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen kokenut.

Kun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea.

Mutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa ikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli kauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen ymmärsi.

Vain rakastaminen ei ole vielä elämistä.

Eläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen.

Elämällä on tarkoitus, rakkaudella ei.

Eläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä määrätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän löytämiseksi siellä.

Ja tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän kaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan?

Eikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun auta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni, ja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen tiensä hänen kanssaan.

Se pian — oli jäänyt tulematta.

Nyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään.

Kamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä.

Vanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki?

Elääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten?

Hän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla.

Taiteeseensa ei hän enää uskonut.

Ja että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi toisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi asian paremmin.

Hän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella merkitse toiselle mitään.

Niin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina ajattelevat…

Todellista apua, todellista tukea, todellista elämää.

Jokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy hänen kulkea läpi elämän ja kuoleman.

Mara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen edessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda vetäytyi hänestä pois.

Se oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut eräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi.

Hän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda tavallisesti teki sunnuntaisin.

Silloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta Liescheniä suuressa keuhkoparantolassa.

Oda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten ei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä alkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan tapahtumassa.

Oda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua…» ja loi Maraan samalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa?

— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti.

Ennenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti:

»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna, ettei hän osaa sitä sanoin sanoa.»

»Vai niin», sanoi Mara.

»Niin», vastasi Oda.

Ja kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota.

Se oli ensimmäinen.

Seuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja appelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan.

Sitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas:

»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla… samalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.»

»Mitä hän sillä tarkoittaa…?»

»Hän tarkoittaa, että Fritz…»

»Mutta Oda…»

»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin me, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle… Niin hän sanoo.»

»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai rouva von Lindbergin.»

»Niin, sinun on helppo puhua… mutta minä olen vastuussa Fritzistä… minä voin pidättää häntä pahasta!»

»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on kaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi… tieltä poikkeamatta suoraan eteenpäin.»

Silloin puhkesi Oda puhumaan.

»Minä suorastaan vihaan tätä suoraa tietä, josta sinä aina puhut. Kuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta rakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin, että ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he joutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?»

»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita vaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.»

»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä… siinä en minä enää voi olla mukana.»

Syntyi äänettömyys.

»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara.

Oda purskahti itkuun.

»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni niin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan vuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella… omin käsini revin rikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan ainokainen, Mara.»

Mara katsoi ystävätärtään sanattomana.

»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit… että sinun oli mahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja…»

»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain kehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä korkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän onnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä.

Mara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun Oda oli mennyt.

Oliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma? Täällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut ilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi kättään riistääkseen häneltä viimeisenkin?

Maraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen nähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli kuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen.

»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki. Ah minkä, minkä vuoksi?»

Odan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän, saattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi ja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli heidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen ja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan.

Mara ei voinut pidättää Odaa.

Hän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta tämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle vasten naamaa.

Hän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian noutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen hengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen, että kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon aikoihin enää piitannut mitään luutnantista… Hän halusi vain rahaa, ettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle antaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle uskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä siis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat… Semmoiset ihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin vääriä…

Näin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään, kun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.

Ehkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi. Ehkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka oli vain toisten ja oman itsensä tiellä.

Näin kului pari viikkoa.

Oda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää ymmärtäneet toisiansa.

Tuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan suurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin.

Rouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin luo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara jäi yksin Müncheniin.

Oda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara oli jyrkästi kieltäytynyt.

Hän ei tahtonut matkustaa.

Hänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut.

Ne olivat hänen raha-asiansa.

Ne olivat sangen huonot.

Hänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos tahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt kajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten?

Hänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman ylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen. Mutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein ruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi?

Mara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön käsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki yöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin vanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi paljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle.

Mutta hän ei hellittänyt.

Hän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi maalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen.

Hän ei tavannut ketään ihmistä.

Mallia ei hänen kannattanut ottaa.

Eikä häntä haluttanut enää käydä ulkona.

Hän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne itse.

Isä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin oppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli kokonaan siihen antautunut.

Mara oli liikanainen.

Hän oli aivan yksin.

Usein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa suurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua.

Oliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta hän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt?

Oliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä löytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena?

Vai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä?

Ja tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä?

Häntä karmi Pohjanmerta ajatellessa.

Se nieli kaikki, mitä oli.

Ihmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki.

Myöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden.

Onhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä kallionlaella ja koetti maalata kuvaa.

Hän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon.

Niin, niin, nyt tiesi hän senkin.

Hänhän oli aina antanut tunteja.

Tuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa.

Varsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää viikossa.

Kun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy arvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota sikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille, opettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen aloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut itsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä lyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä, hänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa, kunnes lähde lopulta oli ehtynyt.

Jospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja sitten kuolla!

Ei vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt.

Kesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö edellisensä kaltainen.

Näin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään. Hän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin onnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla värivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle.

Mutta ei sentään hennonut.

Ruusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin toivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä kaupattavaksi.

Kentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut.

Hänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana ja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä liikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen makasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä.

»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti.

Hän hämmästyi oman äänensä kaikua.

Niitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti?

Tämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa. Hän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi ryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa.

Hän alkoi järjestellä ja siivota.

Ja jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui.

Hän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia, jotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet Peter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa nälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa, hakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää olla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä, saisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän ryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin olisi lepoa elämässään. Kerrankin!

Sitten hän olisi tosin maalauksen opettaja.

Ehkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen.

Oli suuria kohtaloita ja oli pieniä.

Hänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen.

Sellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä, ilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin maksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista, vaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle, suurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja mitä tuli sitten?

Vapautus, sanoi isä Häberle.

Ja senhän täytyi olla totta.

Sillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa vankilassa.

Ulos ei kukaan päässyt.

Kaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri.

Jotkut kulkivat käsi kädessä.

Mutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa, ja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin kovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren valon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken saapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät kaikki.

Mutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään.

Vain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi.

Täytyi joskus syödäkin.

Muuten nääntyi nälkään.

Niin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta… hän tosin ei ollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä syönyt kunnolleen?

Hän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen oli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa saattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah, nukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle tuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus liittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä kuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja raskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan, niin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi ikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat, kuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät.

Mutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös viidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi soittokelloa.

12.

Dremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin kanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta ulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan heistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg polttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä. Hänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje.

»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin.

»Hyvin», vastasi Oda heti.

»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin kaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.»

»Kuinka niin?» kysyi Oskar.

»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta onneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää ihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja harkitseva.»

»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää, harkitsevaa — ihanteiden palvojaa?»

»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän tiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen, mutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen olekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla on verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää olisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara saattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara kihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä tänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin hän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä periaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan mitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua, missä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan tänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan ypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt kotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin vuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain Maran vaikutuksen alaisena… Ah, hulluksi tässä on tulla!»

Rouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta kertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä ja murahti vain:

»Vahinko, vahinko!»

»Mikä on vahinko?»

Oda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä.

»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä en ole vieläkään käsittänyt…»

»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut mikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin oli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von Dorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa tiloissa kartettava…»

Oda hypähti ylös.

»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin niin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi hiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt ennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin… sopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta kaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä kylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei häntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti toista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla epätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!' sanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän ottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta, uuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen on myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.»

»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä väärin että huonosti.»

»Oke, lopeta!»

Oda juoksi itkien tiehensä.

Oskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla.

»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg. »Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään liikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi, aina tuo henkilö silmäin edessä… Teidän sijassanne, herra Brente, saattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He rakastavat toisiansa… tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset saavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja lastensa kanssa… Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään enkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen.

Oskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen pudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos.

Illalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen.

»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän

»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen… syyskuun lopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin Laufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle asunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä aamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen tai mallilleen, mene tiedä… mutta näin hän tekee minulle ihan mahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut, että olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on nyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan pitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan atelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä kuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen täytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio enää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja kätköistään — niin minä ainakin arvelen… Mutta minä en nyt mene Müncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen maalausopiston.»

Oskar istui pyylevänä nojatuolissaan.

»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän lyhyesti.

Oda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni.

Äkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan.

»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä mitään senjälkeen.»

»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes Fritz…»

»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin vaikeaa.»

»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja sanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä sanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta, mitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä meillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois, kun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi herjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua, kaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja intohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän yksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska me senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä, nauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille kaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille, mutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon sinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä siitä, että hänen on niin käynyt… Tuhannen tulimmaista, ajattelin, hänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka vetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa enemmän kuin itseänsä… Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan olekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa ihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat… Herra siunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!»

Oda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut.

Oskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas ja sanoi:

»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä tänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen, niin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi… Kun hän ei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa… Niin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja voisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että vanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä tervehtimään, tuletko mukaan?»

Oda ei yhä vieläkään liikahtanut.

»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä vain… Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.»

»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin, elämä ei ole pikkuseikka… niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin meidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja meidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta sen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono ihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja määräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää… No hyvää yötä, pikku sisko.»

Seuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan rouvan vointia.

Tämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä ikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin aina ennenkin.

Oke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään Amerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja vuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään ulkomaisen sanomalehden ja sanoi:

»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me täällä emme olisi ikinä ajatelleet.»

»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi.

»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin jättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi, säveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.»

Hetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä:

»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki kihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön, mutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut hänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut — aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar, sanovat kaikki.»

Kajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä?

Oskar kakisteli.

»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle terveisiä?»

Rouva von Doren nyökkäsi.

»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?»

»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?»

»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta Fritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne, kun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän arvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan olisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista tämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää kuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta… Hyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.»

Oskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä.

Oliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan?

Oli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter Rasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut suuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja ihailua.

Silloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden Maralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä Odan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt puheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta loukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja oli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi Oda vain:

»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz Liescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.»

Oskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen onnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli todella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia ja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti.

Muutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja neuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille.

Miksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa olleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli tullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään tietää..

Fritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan Häberlen asuntoa.

Hän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta asunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri kääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli häntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin kauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään? Sitten mennään vanhaan osteriaan.»

Fritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain sanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän ääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin levollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet.

»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä viitaten Maran keittolautaseen.

Mara nauroi:

»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän, Fritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.»

Sitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen nyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun hän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut hänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä nukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää voisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun pitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä pelastukseni.»

»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi varmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen sijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen huonolta.»

»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä enkä vaihtaisi kenenkään kanssa.»

»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin…»

Syntyi äänettömyys.

»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen tekisit, mutta siellä on yhtä ja toista…»

»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz.

Maran täytyi nauraa.

»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia, miksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa sanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut nuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa. Mutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja vihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka pyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen ihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman miestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha maalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö kaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?»

»En voi aavistaa.»

»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas pinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän on matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut yhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua ja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut minulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.»

»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz.

»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen eteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia, vanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin, ovat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten arkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua…»

»Entä sinä?» kysyi Fritz.

»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan Mara-muoriksi, Fritz.»

»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä tulisin mielelläni tänä iltana, mutta… Lieschen…»

»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän pohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta vääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä…»

»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä sanot…»

»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona jälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse olemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.»

»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?»

»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut sinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden vuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo aina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun ylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti, mutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin tottahan he ovat yhtäläisiä.'»

»Hän on oikeassa», mutisi Fritz.

Mara katsoi nyt kelloansa.

»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen, s.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä. Ehkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä menen edellä, tuletko perästäpäin?»

»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös.

He menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että hän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat. Fritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös tuntui hänestä vaikealta.

Mutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille tullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon valtaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi heti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen ullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin tullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat verhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin alla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä». Hän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä, flyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka kädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta näitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä pilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki Maran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki hän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän istui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä tuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa istui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi soittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan venakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään; moni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli loisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa jotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin löytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme kaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit hänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen yhteyttä.

Kun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan ei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse puhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin huomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä ihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo. Fritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa:

»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.»

»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö.

»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!»

Ukko Häberle soitti kuutamosonaatia.

Mara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli, tunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja elämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on kaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään, vaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita iltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri, hiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä ahdistuksessa menisivät.

Hän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi?

Kun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle merkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli Maran nimi: M.A. v. Doren.

He tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla oli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi huudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!»

He istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin.

»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?»

»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on sairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää vuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan syönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai semmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat saunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan vapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan tunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu, pukukysymys ja varsinkin ikävä… Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään yhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen side ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä asiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin kohdastaan omalla teollaan, Fritz.»

»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.»

»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita, kylläisiä ihmisiä.»

»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita ihmisiä.»

»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun on julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien taholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan ja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah, mitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on ylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi sääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.»

Molemmat vaikenivat.

»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja täällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä aika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen varmasti.»

Fritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän:

»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa, kertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva von Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä asioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut siihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta tulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona.

»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta siinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian kiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän olisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara? Meidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen ilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn sinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin hyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta rahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin — mistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?»

Maran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä.

»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon. Minä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen sikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon isäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan alakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus elämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa. Eikö elämä ole merkillistä?»

»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?»

»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen yleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä heistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut laimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.»

Fritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti.

»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?»

»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että voin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän alan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään erikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain joskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa, mutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama. Saattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter sanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun niin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi sanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin karvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi, Fritz, hyvästi!»

13.

Kaksi vuotta oli kulunut.

Ja jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei enää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena kamiinipaikallaan.

Hänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar Brenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen écartéta pelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli odotellessaan menneitä aikoja.

Se, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen poikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo voimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa jälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti, että Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa asemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja kuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään: Mitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz ja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli pelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut lyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen tuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan kasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa ja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja pikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen toimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat vanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva molempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja Odalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään. Merkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka heidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan, kieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena sisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy vanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin uudenaikainen ja häikäilemätön.

Ja hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan miellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti: »Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän värähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz, tapasitko äitisi Kielissä?»

Siihen päättyi keskustelu.

Jos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla Bucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti.

»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän ei enää sovi Dorenien joukkoon.»

»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes neljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä minä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos Marie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän herra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen anteeksi.»

Hän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä saapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua.

»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra ratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla vanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti. Tiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.»

»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.»

»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi Oskar rauhallisesti.

Sittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut nimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi alentuvaisesti mukautunut.

»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä uutta kuuluu?»

»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?»

»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni Kielissä?»

»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta serkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee siellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä itse johtamaan.»

Vanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen.

»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte, että minä olen vanha vaimo.»

»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän hän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi, mutta sitä kai minun ei pidä kertoa?»

»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan ja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa Kreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden personasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule kuuluisiksi.»

Oskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja.

»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on menestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.»

»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.»

»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi, sitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota maakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja minutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.»

»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?»

»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun suuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen sinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona ja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus, kirjoittaa serkkuni.»

Hän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja.

Rouva von Doren heitti kortit läjään.

»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on saavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin! No, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.»

Oskarin silmät suurenivat.

»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän pojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille mahtaa?»

»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän vuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo konsertti Hampurissa sitten on?»

»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla mukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra Rasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä, antaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään. Sisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt minua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan, Rasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen, joka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä ja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän pojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa pian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan kyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva, miksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.»

»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun päiväni ovat luetut.»

»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä kaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä tilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa, mikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren Bucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista kuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?»

Rouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan.

Hetken kuluttua sanoi hän vain:

»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää. Liisa tuo heti teetä… Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra ratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.»

Kun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen.

»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.»

* * * * *

Viikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa.

Oli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä yleisöä.

Häikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja salaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'. Seisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä tosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia, ettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti hiukan päätään ja silloin — näki hän hänet.

Mara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä pilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä.

»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään. »Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän laulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.»

»Missä Rasmussen on?»

»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja punainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno mies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän on saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin rautaista, eikö ole… hiljaa, pst, pst…»

Peter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet korokkeelle.

Huikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia.

Frida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta nyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter Rasmussenin kanssa.

He kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi muutamia akordeja.

Heti syntyi haudanhiljaisuus.

Frida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja.

Hän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi oikean mielialan koko illaksi.

Konserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin suuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä, joiden takana meri kohisee ja hyrskyää.

Seurasi riemuisa kättentaputus.

»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä, kuka se Mara on?»

»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se alkaa taas.»

Laulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen Frida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri korokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista viittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä, ja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle laulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään.

Sitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut salista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida Thomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja vihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle.

Kaikki oli jo ääneti.

Mara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin vavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen valettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta? Mutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti molemmat käsivartensa, ja soitto alkoi.

Oliko se musiikkia?

Eikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että luuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana, tummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin rajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja pilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo kaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta rauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt näyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos, meri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti jättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky ja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin kammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun syöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli syvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi verkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja sitten tuli tuuli.

Kuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne se oli mennyt?

Mutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet.

Bum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa murista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa raskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys yhä synkkeni.

Mitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä ja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi, niinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä aukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli kaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli äärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata, syvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista korkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä, kultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina vesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle, miten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui syvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen purjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja nyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen, hui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui… eikö tämä vieläkään ollut kylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä huudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää jo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan kaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan kaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut hiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan ja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja suuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon.

Kuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta kuuntele, kuuntele syvyyden kelloja!

Ja mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja ensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen.

Se tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja varovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä.

Se levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi väräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin suuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka vaimentaa kaikki huolet… ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja kello vaikeni.

Ja miten sitten kävi?

Yhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana, kaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat, ja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi aukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela antoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri, uponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni.

Ja silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus.

Alkoi uusi iäisyys.

Se oli meren sinfonia.

Musiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja syvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja vasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri, ja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa.

Myöskin Mara näki ne.

Muuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain kellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä vapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli ne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen lumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä ja kaikki huusivat ja pauhasivat:

»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!»

Ja hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana, ja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa livahti Mara ulos ja oli pian kadulla.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen.

Mara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella, jälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä.

Hän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan kävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!»

Se oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen. Kuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen huulilleen?

Koska hän jälleen oli löytänyt hänet.

Vihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen.

Tämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän ollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt tiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa! Hän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa kohti!

Hän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta kello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika.

Vihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen illallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin välinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä. Hän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua kaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin kylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta ja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin ihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi täynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään. Vihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois.

Sade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää. Hän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia kukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon kukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita ja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki silmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi yön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla kohisi meri ja humisi hyrsky.

14.

»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?»

»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein hyvin.»

»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen laahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti.

»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti.

Toisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä monen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä ja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen herttaista, kiitos, kiitos…» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja ajoi äänettömästi hotelliinsa.

Tarjoilijat riensivät esiin.

Haluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä salissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö valmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa…

»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä leikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.»

»Hyvä on, herra professori.»

Vihdoin oli hän yksinään huoneessaan.

Hän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen leposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana.

Hetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että viereisessä huoneessa oli pöytä katettu.

»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan.

Ah, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt lopullisen voiton jälkeen!

Hän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka hermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa, ohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt.

Mutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä ja tuijotti kattoon.

Missä hän oikeastaan oli?

Hän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt.

Hänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä, niin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui Mara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui.

Hän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa lausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä, katsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa.

Hiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli:

— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin.

Hitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän ääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini oli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja se kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle!

Hän nosti lasinsa.

»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen.

Kotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui kuin varjo hänen vierellään joka askelella.

Peter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki tämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen vuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin.

Ah, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän pärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut olemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen.

Mitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä niinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin matkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä kaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä, kaikkea kamppailua, kaikkea valhetta…

Veri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi taas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin.

Verkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas liikkumattomana.

Hän oli nyt menestyksen saavuttanut mies.

Tänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään.

Kaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt oli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli hän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän.

Hyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen!

Ketä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan?

Frida Thomseniako?

Oliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa.

Hän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja kysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja menestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi hänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli suuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta maailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä kirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti ja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän hän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään pöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta se ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli.

Ja minkä vuoksi oikeastaan?

»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen. »He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun sydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan, rakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä työtäni, riemuitsivat voitostaan… minun täytyi riuhtaista itseni irti ja paeta, he tahtoivat minut tuhota.»

»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana ympärilleen.

Huoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä tyyneyttä ja hyvyyttä.

Hän hypähti ylös ja asteli edestakaisin.

»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä.

»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä muille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.»

»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän uudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät suo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan toisiaan.»

»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.»

»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän välillämme, se paholainen…»

»Mutta Peter!» sanoi ääni vain.

Peter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa.

Tätä ei enää saattanut sietää.

Kuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara? Koko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta Amerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen kyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja vain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen lähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen?

Herra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain kerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen kauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada purttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin oli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt ja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten ajaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä sai hän kiittää vain omaa itseänsä.

»Peter-parka!» sanoi ääni.

Hän hypähti jälleen ylös.

Rauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön.

Eikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi?

Mitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt ja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta? Oliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni auttanut mitään?

Soiko kello aina syvyyksissä?

Soi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin.

»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?»

Hän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine ajatuksinensa huoneessa edestakaisin.

Mutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran.

»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?»

Hän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan.

»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos.

* * * * *

Isä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli loukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin surkeana.

Mutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen vuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa.

Knud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika.

»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri siis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet seistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen todella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.»

»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä uskon sen varmaan.»

»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa vaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää menkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko juttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä Häberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain kertomistakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen.

»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te suostutte ne kuvittamaan.»

»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta tietystihän annan ne kernaasti.»

»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä saan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan tulipaloromaanin jälkeen.»

»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai teeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.»

»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin avoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum…»

»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!»

»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen palaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en saattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas. Ja sitten luulin loppuni tulleen… minä tahdoin joutua hunningolle, tahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut. Te tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä… teidän ei ole tarvis mennä pois… minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja kun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on koko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne silloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet olla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa pulaan. Niinhän kai tarkoititte?»

»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus, sisäisin luonto on — Jumala.»

»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta en sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin teidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa minulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen kehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi… minä olen, kuten Häberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.»

»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii todellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä, tehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä Häberlelle olette kuin oma poika!»

»Entä teille?»

»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara.

Knud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme.

Mara nousi ja antoi hänelle kättä.

»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä hyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.»

Mara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän oppilaasta, jota hän myöskin opetti.

Ennen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus sanoi:

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle ainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin, kun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia, jonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta päivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on voittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin… kokea rikkautta ja suurta hätää…»

»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?»

»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki merkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän voitolle.»

»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?»

»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä, mutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule, Mara!»

»Mikäs on?»

»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.»

»Minunko oveni, sanot?»

Hän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti.

Kantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei ollut ketään.

Isä Häberle oli erehtynyt.

Kuinka saattoikaan vanhus ajatella… ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä Mara hänelle sanoisi?

Hän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen korvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa.

Kello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin askeleita hallissa.

Hän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen.

Sitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen luokseen huoneeseen.

Jäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan kalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen.

Silloin nousi Mara ylös ja meni vastaan.

»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui siihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter myös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi heidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen, juhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä.

»Olitko tulossa minun luokseni?»

»Olin, jos saan», vastasi Peter.

»Tule.»

Eikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa »tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla Müncheniin?

Mara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja viittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen kätensä olivat, kun hän pani ne yhteen.

Peter jäi seisomaan, missä oli.

Tuijotti Maraa kuin ilmestystä.

Mara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain polvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa.

Mara kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

Vihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä sitten minusta tahdot?»

»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!»

»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä.

Äkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös.

»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara», huudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja sietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään, minä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini, minä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi sinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä…» Hän kopeloi palttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen vapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia.

»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori, ei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on herättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla onnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?»

Hän katsoi Maraa rukoilevasti.

Mara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä näki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin suurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut mitään?

Peter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä.

»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah, ota edes tämä taakka minun sydämeltäni.»

»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa minulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?»

Peter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin lausein.

»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.»

»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara.

»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan…»

»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.»

»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin lähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin asemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko saisin…»

Vastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus.

»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?»

»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa.

Peter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys.

»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea, sinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en sinua rakastanut?»

»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara.

»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?»

»Tiesin, Peter.»

»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka kauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle tolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt enää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä totta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina hiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut käsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä et välittänyt naimisiinmenosta ja sitten… tuli Knud meidän väliimme kolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina hänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?»

»Tiedän, Peter.»

»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua turmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta kun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin kanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin jälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa ja rikkaiden pankkiirien luona… Ja sitten kerran tunsin tähteni verkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä, Mara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään. Sinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin, ja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa sinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin oli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä uskonut sinun antavan anteeksi.»

»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä.

Taas syntyi äänettömyys.

Sitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea, ja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta on tullut rikoksentekijä.»

Viimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti.

»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara.

Peter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni.

»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä…»

Peter hypähti ylös.

Mara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja kalmankalpeana.

»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän, pahin tuntui jo olevan ohi, mutta…» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni, kun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin, Mara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?»

Hänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin ja istui sitten tuolille hänen viereensä.

»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna, sillä ajatus ja teko ovat samaa?»

»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä tiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.»

Peter painoi päänsä alas.

»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä korvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia tunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä, äkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi valmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.»

»Ei ikinä sattuma, Peter.»

»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi ollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt vasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa katkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän on Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta olisi ollut meidän välillämme…»

»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.»

Ja kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän ei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi…»

Peter vavahti eikä sanonut mitään.

Silloin tarttui Mara taas hänen käteensä.

»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa sinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota minun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti päästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?»

»Sano vain», vastasi Peter.

»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän välillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä Häberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että paholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja niin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas meidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja pienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me itsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla, jotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit siten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä tahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan nurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä ei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi pitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten tehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit vain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati rukoilla sinun puolestasi.»

»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua hyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun luoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin kiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja minä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene, mene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja sitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.»

Hetken kuluttua sanoi Mara: »Nyt menemme Knudin luo, eikö niin?»

Peter katsahti häneen silmät suurina.

»Mennään», sanoi hän sitten.

He nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä eteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud istualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä.

»Peter», huudahti hän.

Peter puristi hänen kättään.

He katselivat toisiaan äänettöminä.

»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti…»

»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla…»

»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on tarpeellista, eikö olekin, Mara?»

Mara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi Peterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan.

»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun kerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä huonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta siinä ei ole kaikki, minä…»

Hän vaikeni kuin väsymyksestä.

Mara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi.

»Ja minä iloitsin, kun se paloi… anna anteeksi — se.»

»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta kuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös.

»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha nuhakuume. Minä tulen pian takaisin.»

Molemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat äkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä kerran kättä.

Knud tarttui siihen.

»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole välittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun menikin!»

»Se oli paholainen», sanoi Peter.

»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää, poikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?»

»Se on Maralla, isä.»

»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin olet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan. Sinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.»

»Niin, minä olen paljon velkaa.»

»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud.

»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada kaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin kaivamistani…»

»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla… Hän on jo kauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä, Peter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.»

Peter ja Knud katsahtivat toisiinsa.

»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa mukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti, niin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina, että joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn sen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä! Toiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi. Niinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee. Sinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara, ja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja senvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen työtä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina orjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin läheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja silloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua Jumalan ja paholaisen välillä — meistä.»

»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter.

Tällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja kun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään.

Keskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä.

»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista, sillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi tyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä kaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.»

Ja kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti.

»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?»

»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden kerran.»

Hänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.

»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä ahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he, että ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä varjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä saattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi jättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä, kenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja sameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on jokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen maailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se havaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?»

»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa.

Hän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys.

Sitten sanoi Mara:

»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille kättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.»

»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella äänellä.

Mara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran sairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko, sydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän meni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain.

»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä, minä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä huuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin ja katsoi häntä hartaan rukoilevasti.

Mara ei vastannut mitään

»Mara, ymmärrätkö minua, jos nyt sanon — huomiseen?»

Mara seisoi suorana ja kookkaana.

»Mitä sillä tahdot sanoa?» kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

»Että asia on niinkuin ennenkin, että minä yhä rakastan sinua yhtä paljon, oi Mara!»

Mara hengitti raskaasti. —

»Sinäkö — minua?» sanoi hän.

Ja pudisti hiljalleen päätänsä.

»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä olen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät vuodet…»

Äkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti huoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Peter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa.

Mara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne vievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä kirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten viimeiset neljä vuotta… ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en enää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne yksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku Pekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme… laiminlyöneet.»

»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter.

»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.»

»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on kuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin rakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?»

»Kuollutko? Ei… kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta seitsemän vuotta niin syvää kärsimistä… sekään ei mene jäljettömästi ohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja ihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin kauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut. elämästä, etten minä nyt enää voi.»

Silloin mykistyi Peter.

Jättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä.

Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään.

Hän suorastaan kivettyi kauhusta.

Mara oli taas jälleen ihan rauhallinen.

Hän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle.

»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se oli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.»

»Näinkö sinä lähetät minut pois?»

Ja kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin kauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä uudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä ehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi sinua!»

Hän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me olemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta ei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana suurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan en nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko? Kutsutko minua? Vai saanko minä koettaa… en tahdo sinua kiusata, mutta ehkä piankin…?»

»Saat», sanoi hän hiljaa.

»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain, kun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois.

Peter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat niin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi olevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä, joka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä ja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi, että hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida pyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa päässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä palata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki ne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja oikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta pahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan silmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei auttanut.

Hän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni, niin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa jälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu, sillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin anteeksi?

Riittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään sitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut?

Ja millä ja miten hän sen sovittaisi?

Ah, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa sävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien kohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän sitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut lainkaan sen arvoinen.

Vitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä.

* * * * *

Fritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa Bucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli Mara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli heti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri vastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän suoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit, pyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään keskusasemalle.

Kun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja Peterin pyytelevä ääni sanoi:

»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on tänään palattava Hampuriin, ja jos sallit…»

Peter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin sanoa:

»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme vaunussa. Siellä panen sen pois.»

»Hyvä, minä hankin piletit.»

»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.»

»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä ihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä saa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani menemään.»

»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit viskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän aikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan vain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin omalla kustannuksellaan.»

Ei ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi pilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet ensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan hämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin suuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi hän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut iso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan parran kanssa… ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja ja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista matkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa… oliko tuo hänen Peterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin laihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä, tuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli ostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo.

»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.»

Mara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä varten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi:

»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko sinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan… sitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa… tässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä ravintolavaunuun.»

Hän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata hänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana.

»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro minulle elämästäsi.»

Peter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja pantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen liikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos, Peter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä äkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan.

Hän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä kauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt päivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi kuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä kaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen sydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni kapeaan käytävään.

Siinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja tunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin katkerimman kuoleman.

Hän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät.

Sanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata, ennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä oli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne seitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne hänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä paratiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli mennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa oikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se kaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla? Että hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden johtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli hän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet huonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki ystävänsä luotaan.

Ja auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö ollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä kulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä uskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen sanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin sen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä pienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle tarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta hän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut valmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä kuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä toisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka suuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan Maran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän, Peter, siinä määrin häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara järjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi silmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen ja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa tähän elämään?

Hän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä matkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa huomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan hän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri runoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua ainoastakaan ihmisestä.

Senvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty.

»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan.

Peter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas vastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin itkenyt.

»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua. Sanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?»

»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean ukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta en ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan! En ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin luona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se olisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka kauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa. Minä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään mahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä tulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja yöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt mitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan puoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen huuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä oli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette antaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.»

»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.»

»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit pyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.»

»Niin, minä muistan.»

»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken, helvetillisen, Mara… Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi tulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen… minähän olin puolihulluna tästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt. Ja sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan salkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!»

Hän vaikeni.

Mara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka lohduton hänen katseensa.

»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?»

Peter katsahti häneen.

»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan huoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä seisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään ja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä… pani jotakin pöydälle ja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin räjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena ja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki, kaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun vierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi äkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään pelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin kauemmaksi… Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin oli kaikki ohi!»

Jälleen vaikeni hän.

»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa.

Hetken kuluttua jatkoi tämä taas.

»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua kainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa. Voitko semmoista käsittää?»

»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti.

»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa, että ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä tiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman omantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia. Kalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni ylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan ajatella, kuinka tämä minua kuohutti?»

»Kyllä!»

»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat Knudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta ajattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni toisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän olisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti. Mutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah, mitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen kuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä olin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?»

»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi. Silloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin merkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa, kaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään kahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja totinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys näillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan tosi?»

»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti.

»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et ollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin hetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun tuskasi.»

»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?»

»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt itseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla sinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei väärää.»

»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt, konsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin…»

»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä en sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on omakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt, ennen ei lainkaan Jumalaa tunne.»

»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se minun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua tunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.»

Hän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi häntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta.

Juna kiiti huimaa vauhtiansa.

He istuivat kauan ääneti.

Ei kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli hänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin maailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat toisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä.