SISÄLLYS: (continued 4)

Juuri tämä Tiro kokosi Ciceron kirjeet ja kirjoitti myös hänen elämäkertomuksensa, joka kuitenkin on hävinnyt. Toinen hänen talonväestään, jota hän yhtä paljon rakasti, oli Sositheus, hänen esilukijansa, jonka kuolemaa hän suri kuin ystävän ikään. Kaikki nämä seikat Ciceron kirjeissä todistavat hänen hellää sydäntään, vaikka melkein kaikki, mitä me tunteellisuudeksi mainitsemme, oli tuntematonta Romalaisille, joiden isänmaanrakkaus tukahutti kaikki yksityiset tunteet.

Ciceron teos Vanhuudesta on esitetty puheenvaihtelun muodossa, johon osanottajaksi edellytetään censori Kato. Hän koettaa puolustaa eriskummallista väitöstä, että on hyvä vanhuutua, ja puolustaa sitä korvausteorian mukaan. Hän esittää kolme syytä, joidenka tähden vanhuutta yleensä pidetään surkeana: se tekee meidät kykenemättömiksi tehokkaasen toimintaan; se heikontaa ruumiin voimat, se kieltää meiltä melkein kaikki nautinnot ja lähentää meitä kuolemaa likemmäksi. Mitä ensinmainittuun tulee, niin on varminta uskoa useitakin tärkeitä valtiotoimia vanhoille, kokeneille miehille: perämies ehkä ei voi kiivetä mastoihin, mutta ei hän ohjaa laivaa sen huonommin, vaikka onkin ikämies. Toista syytä vastaan väittää hän voiman olevan ainoastaan verrattaissa suuremman tai pienemmän; eihän aivan usein ole tarvis kantaa sonnia selässään. Mitä nautintoihin taas tulee, pitää hän sitä etuna, eikä vahinkona, että ihminen on vapaana moisten tyrannien ikeestä, kuin himot ovat. Hän myöntää vanhuksista heidän tietäessään, että heidän seuraansa aivan vähän etsitään, tuntuvan siltä, kuin nuori sukupolvi työntäisi vanhat ihan syrjään; mutta se riippuu paljon myöskin heistä itsestään, heidän taipumuksistaan ja luonteistaan. Kaikki vanha viini, sanoo hän, ei vuosien kuluessa hapannu, ja sitä eivät myöskään kaikki luonteet tee. Meidän pitää torjua vanhuutta ja taistella sitä, kuin kipua vastaan. Samoin kuin nuoressa miehessä pitää aina löytyä jotakin vanhaa, niin pitää myös vanhuksessakin olla jotakin nuorukaisesta jälellä. Se, joka seuraa sitä periaatetta, saattaa tosin tulla vanhaksi ruumiiltaan, mutta ei koskaan sydämeltään. Cicero on aivan ihastunut maa-elämän huvituksiin ja kuvaa vilkkaasti sen riemuja, joita nauttimasta ei mikään vanhuus saata meitä estää. Jos joku kysyy iäkkäältä maanmieheltä, kenen hyväksi hän kylvää ja istuttaa, saattaa tämä vastata: Kuolemattomien jumalten hyväksi, jotka ovat tahtoneet että perisin nämät maat esi-isiltäni ja jotka myös tahtovat että jätän ne jälkeisilleni. Hän muistuttaa lukijoitansa myöskin siitä, etteivät harmaat hiukset ja rypyt yksistään saata vaatia kunnioitusta; ainoastaan kunniallisissa toimissa vietetty elämä saa loppupuolellaan osakseen ansaittua kunnioitusta. Puhuessaan viimeisestä pahasta, jonka vanhuus tuo mukanaan, kuoleman lähestymisestä, sanoo hän nuorille kuulijoilleen puheenvaihtelussaan: "Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, vanhat, rakkaat ystäväni, että teidän molempien isät nyt elävät, ja elävät elämää, joka yksin ansaitsee tulla sillä nimellä mainituksi", ja hän päättää esityksensä kauniilla sanakäänteellä, jossa vertaa maallista elämää satunnaiseen asuntopaikkaan, josta me olemme pois lähtevät yhtyäksemme ruumiista vapautettujen henkien onnelliseen seuraan.

Teos Ystävyydestä on omistettu Attikolle ja esitetään myöskin puheenvaihtelun muodossa, mutta se ei ole niin viehättävä kuin teos vanhuudesta. Itse pääpiirteet ovat lainatut Kreikkalaisilta filosofeilta, ja hän määrää ystävyyden ehdoiksi mielipiteiden täydellisen yhdenkaltaisuuden ja molemminpuolisen hyväntahtoisuuden ja rakkauden. Muuten arveli hän todellisen ystävyyden saattavan syntyä ainoastaan hyvien ihmisten välillä ja sanoi myös saattavan tapahtua, että ne ominaisuudet, joita luulemme jollakin ystävällämme olevan, löytyvät ainoastaan meidän mielikuvituksessamme. Hän myöntää hyvienkin henkilöiden joskus, kun niin sattuu, olevan vastenmielisiä ja sievän puhe- ja käytöstavan suuresti viehättävän. Ystävän tulee toisinaan sanoa meille vastenmielisiäkin totuuksia, mutta ne, jotka aina puhuvat siitä, mitä ovat meidän hyväksemme tehneet, ovat ikäviä seuralaisia. Ciceron oma luonne tulee ilmi tässä teoksessa. Hän käsittää aivan oikein todellisen ystävän velvollisuudet ja ominaisuudet, mutta selvästi osoittuu hänen tarkoittavan valtiollista ystävyyttä. Kun hän kuitenkin sanoo, että "ei löydy maailmassa mitään arvokkaampaa kuin ystävyys", on hän sillä sanonut lauseen, joka kaikkina aikoina on pysyvä totena.

Cicero, joka arveli ihmismielen tuntemisen olevan puhujan tärkeimpiä ominaisuuksia, käytti myöskin kaiken vapaan aikansa tutustuakseen menneiden aikojen suurien miesten luonteisin. Mutta hän myöntää itsellään siinä suhteessa ei olleen juuri muuta ansiota kuin kääntäjän, sillä niin vakuutettu oli hän siitä, että Roman tuli kiittää Kreikkaa koko kirjallisesta sivistyksestään. Hänen kunnianhimonsa pääpyrintönä oli laatia yleistajuinen kirjoitus filosofiasta nimellä Elämän oikeasta tarkoituksesta. Molempien suurien ajattelijakoulujen edustajat esittävät vuoroon oppinsa. Epikurolainen sanoo: kuule luonnon ääntä, joka kehoittaa sinua etsimään huvitusta. Kärsiminen ei ole uhrausta, vaan hetkisen pahan valitsemista vastaisen korvauksen saamiseksi. Himojen raastaman mielen on yhtä mahdoton saavuttaa onnea, kuin taisteleviin puolueisin hajonneen kaupungin. Mutta miksikä, virkahtaa stoialainen, tuodaan nautinto hyveen neuvotteluun? Epikurolainen muuttuu pian himojensa orjaksi, ja syntyy ihmisluokka, joka menettää kaiken omaisuutensa kokeille ja suloisten hajuaineiden tekijöille. Epikurolainen opetti, että ei löytynyt mitään, jota voi pitää arvokkaana, muuta kuin nautinto — ei tunnetta, ei mielenliikutusta, ei ruumiillista terveyttä voitu siihen verrata. Ja kuitenkin on kaikki nautinto niin lyhyttä, niin arvotonta, kun sitä jälestäpäin ajattelemme! Varmaankin synnyimme me jalompaan tarkoitukseen, eikä kenenkään, joka ansaitsee miehen nimeä kantaa, pitäisi hyväksyä oppeja, jotka kumoovat kaiken kunnian ja ritarillisuuden. Sitte esittää stoialainen koulunsa periaatteet. Hän pitää kunniaa korkeimpana ja luonnonmukaista elämää ihmisen tarkoituksena. Vääryys ja pahuus ovat enemmin meidän luontoamme vastaan, kuin köyhyys, kärsimykset tai muu ulkonainen pahe. Ruumiilliset nautinnot himmenevät hyveen loistosta. Jokaisella on paikkansa ja tarkoituksensa elämässä, ja jokaisen tulisi ottaa ohjaajikseen nuo vanhat kultaiset säännöt: "Tottele jumalia; tunne itsesi; kammo liiallisuutta". Kenpä, sanoo Cicero, saattaa olla moisen siveysopin sanomatonta suloutta ihastelematta? Mikä luonne historiassa tai runoudessa saattaa olla suurenmoisempi tai pysyväisempi kuin stoialaisten "viisas"? Koko maailman rikkaus on hänen, sillä hän yksin voi oikein käyttää kaikkea. Hän on vapaa, vaikka olisikin kahleissa; rikas, vaikka eläisi keskellä köyhyyttä; ihana, sillä sielu on ihanampi kuin ruumis; kuningas, sillä hän on oman itsensä herra, jota eivät ole maailman valtiaat; onnellinen, sillä hänen ei tarvitse muistaa Solonin varoitusta, että ensin on nähtävä miten päivät päättyvät, sillä siveä elämä on lakkaamatonta onnea. — Cicero jatkaa sitte esitystään koettaen puolustaa vanhojen — Sokrateen ja hänen koulunsa — viisautta stoialaisten uusia aatteita vastaan. Aivan oikein liittävät he yhteen onnen ja hyveen, hyveen ja viisauden; mutta sen teki jo Aristoteles muutamia vuosisatoja heitä ennen. Siinä he tekevät virheen, että halveksivat elämän käytännöllistä puolta ja kieltävät meiltä rakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden ja kaikki muut ihanat ihmistunteet. Hän vie meidät sitten takaisin Athenan autioihin lehtoihin, joissa Platon kuljeskeli, porttikäytävään, jossa Zeno opetti, laineiden luo, joiden pauhun yli Demosteneen ääni kaikui, ja lukemattomiin muihin muistettaviin paikkoihin. Verrattuina sen ajan kehnoihin ajattelijoihin olivat nämä vanhat filosofian jättiläisiä, joiden kirjoituksista kaikki vapaa oppi, kaikki historia, kaikki kielen hienontuminen oli saanut alkunsa. Ja suurin heistä oli Aristoteles. Mutta, kysyy hän, mikä on käytännöllinen loppupäätös kaikista näistä opeista: mikä on luonto? Selvää on että se on yhdistys sielusta ja ruumiista; mutta kuten sielun tulee vallita ruumista, siten tulee järjen vallita sielua. Hyve taas ei ole mitään muuta kuin järki täydellisyyteen kehittyneenä, ja ajatusvoima on jotakin jumalallista. Lapsessakin löytyy "hyveen kipeniä", puoleksi vaistomaisia käsitteitä rakkaudesta ja kiitollisuudesta, jotka kantavat hedelmää lapsen kypsyessä mieheksi. Vaiston kehoittamina viisautta etsimään, uhraavat miehet päivät ja yöt tieteelle, ja filosofit kuvaavat rauhallisissa tutkimuksissa onnelan saarilla vietetyn elämän riemuja. Mutta toiselta puolen eivät meidän sielumme koskaan pääse lepoon; meissä itsessämme kasvaa toimintahalu, ja elämä on vietettävä jonkinlaisessa toimeliaisuudessa. Vallitsevana pohjaperusteena todellisessa toimi-elämässä on kunnia. Palaten stoialaisten epäväitteesen, että viisas aina on onnellinen, kysyy Cicero: Voiko siis oikeastaan ketään, joka on sairas ja köyhä, sokea tai lapseton, maanpakoon ajettu tai rääkätty, sanoa "onnelliseksi", kääntämättä aivan nurin kielen käytäntöä? Ja siihen loppuu puheenvaihtelu. Cicero ei vastaa itse kysymykseen, vaan jättää sen yhtä ratkaisemattomaksi ja selittämättömäksi, kuin se oli ennenkin.

Ciceron teoksesta Akatemiallisia kysymyksiä on ainoastaan katkelmia säilynyt jälkimaailmalle. Penkerellä Varron huvilan ulkopuolella Kumaessa keskustelevat Cicero ja Attikus vanhan ja uuden Akatemian ansioista. — Toinen puheenvaihtelu, joka, tapahtuu Ciceron huvilassa Tuskulumin luona, käsittelee aistimien petollisia ilmaisuja ja vaikeata tehtävää määrätä sitä paikkaa, jossa luulo muuttuu varmuudeksi. Me emme todellakaan ole varmat mistään, emmekä tiedä mitään. Sitte kääntää hän aineen toisapäin, tarkastaa sitä aineelliselta katsantokannalta ja päättää esityksen kysymällä, miten me, jotka emme edes käsitä oman ruumiimme rakennusta, saatamme luulla voivamme tunkea katseemme taivaan ja maan salaisuuksiin?

Teoksessaan Tuskulanumilaisia tutkimuksia, harkitsee hän ystävineen muutamia kuolevaisuuden vaikeimpia kysymyksiä; sillä silloin, niinkuin nytkin, oli kuolema ihmiskunnan suurin ongelma. Vanha usko Elysiumiin (onnen valtakuntaan) ja Tartaroon (rangaistusvaltakuntaan) oli hävinnyt, ja Cicero kokee viittaamalla menneisin aikoihin todistaa kuoleman ei olevan pelkkää tyhjäksi tekemistä. Ihminen ei voi kokonaan hävitä olemasta; vainajien henget palaavat luoksemme öisin näyissä. Meidän sielussamme on katoomaton aavistus tulevasta elämästä: me kylvämme, jotta lapsillamme olisi viljaa korjattavana; me ponnistamme ja puuhaamme, jotta muut sitte ryhtyisivät työhön, halu ikuisesti elää ihmisten muistossa, sepä innostuttaa isänmaan ystävää ja martyyriä. Vaistomainen kuolemattomuuden tunne on voimakas meissä. Älkää uskoko, sanoo hän, todellisen helvetin kauhuja, älkääkä paratiisin lihallisia riemuja. Olkaa ennemmin yhtä mieltä Platonin kanssa, että sielu on ikuinen elin-aika ilman alutta ja loputta. Mikä voima muuten tekisi meille mahdolliseksi muistaa menneitä, aavistaa tulevia ja käsittää nykyisiä? Katsokaa aurinkoa ja tähtiä, vuodenaikain vaihdoksia, päivän ja yön vuorottelua, maata, joka kasvattaa hedelmiä ihmiselle, eläinkuntaa, itse ihmistä — ja epäilkää sitte, onko olemassa olento — meille näkymätön — joka on luonut maailman ja hallitsee sitä! Cicero esittää Sokrateen lausumia samallaisia mietteitä ja sanoo moittien samalla kuoleman pelkäämistä ja itsemurhaa: jos vertaa elämää maan päällä ijankaikkisuuteen, on edellinen lyhyt kuin päiväkorennon elämä, joka kestää kesäpäivän ja joka on vanhuuteensa ehtinyt auringon laskettua. Perustakaamme siis onnemme maallisten nautintojen halveksimiseen ja hyveen ankaraan harjoittamiseen.

Sitten käsitellään kärsimistä. Voiko mikään lohduttaa kärsivää? Viisas ei voi olla tuskista väliä pitämättä, mutta hän voi ne rohkeudella kantaa. Samoin on sielun kärsimisen laita; lääkityksen saa se ylevästä mielen rauhasta. Mutta ei kukaan kanna helpommin onnettomuuksiaan sentähden että pitää ne välttämättöminä tai sentähden että muut ovat niitä ennen häntä kantaneet. Ennemmin antautukoon kärsijä toimeliaasen elämään ja unohtakoon tuskansa muistaen, että vaikerrukset eivät hädästä päästä, eivätkä sovi miehelle.

Viimeisenä kysymyksenä on, voiko hyvettä itsessään pitää riittävänä elämää onnelliseksi tekemään, ja vastaus siihen on myöntävä. Elämässä olemme me aina vallitsevan aatteen johdettavina; mutta ainoastaan ne ovat onnellisia, joiden mielet ovat kuin tyvenen järven pinta; joilla ei ole mitään varottavaa ja peljättävää, joita eivät huolet rasita, eivätkä himot polta, eivätkä veltostuttavat nautinnot heikonna — ja sellaisen rauhan saattaa hyve yksin hankkia.

Ciceron teos Velvollisuuksista on kirjoitettu ohjeeksi hänen pojalleen tämän harjoittaessa opintoja Athenassa. Ydinkohtana on tässä kunnia, jolla, on velvoituksia kaikissa elämän oloissa. Luonteen koko aateluus perustuu näiden velvoituksien täyttämiseen, vaan niiden laiminlyöminen halventaa sitä. Me emme synny yksin itseämme varten, vaan sukulaisiamme ja isänmaata varten. Kunnia perustuu meidän luonteemme omaan oivallisuuteen, ja siitä lähtevät totuudenrakkaus, myötätuntoisuus ja vilpittömyys, kun sitä vastoin oikeudentunnon puute tulee ahneudesta, kunnianpyynnöstä tai itsekkäisyydestä. Cicero pitää julkista väkivaltaa vähemmän vihattavana kuin kavalaa konnamaisuutta. Sotaa on käytävä jalomielisesti, eikä ainoastaan tarkoituksella murhata mitä eteen sattuu. Joskus voidaan myös olla anteliaita toisen kukkarosta ja joutua vararikkoon tuhlaavaisella vieraanvaraisuudella. Jokainen on itseään lähinnä, mutta yleiset velvollisuudet muita kohtaan eivät saa kuitenkaan rajoittua ainoastaan niihin, jotka ovat meitä lähinnä veren, mielipiteiden tai puolue-etujen kautta. Meidän tulee menetellä niinkuin vanha laki käskee: "Ellös estäkö ketään menemästä juoksevan virran luo tai kieltäkö ketään sytyttämästä tulisoihtuaan sinun liedestäsi!" Kunniaan kuuluu myös rohkeus eli mielen ylevyys, jota seuraa kunnianhimon tavallisten pienten tarkoitusperien ylenkatsominen. Liikennöt ja käytöstapa vaikuttavat myös paljon luonteen muodostumiseen. Olla välittämättä muiden arvostelusta on pikemmin häpeämättömyyden kuin ylpeyden merkki. Huono käytöstapa synnyttää seuraelämässä samallaisen epäsoinnun, kuin väärä ääni musiikissa. Ei mikään ole vaikeampaa, kuin elämän-uran valitseminen, joka tavallisesti on tehtävä arvostelukyvyn vielä ollessa heikoimmallaan. Kalliin perintö, minkä isä saattaa jättää pojalleen, on avujen ja mainehikkaiden tekojen kautta saavutettu kunnia; ja surkeinta on nähdä, miten suvustaan huonontunut jälkeläinen vetää jalon perheen lokaan. Ciceron muistutukset ammateista ja elinkeinoista muistuttavat meidän päivistämme. Veronkantajat ja koronkiskurit olivat yhtä vihattuja silloin, kuin nytkin. Pikkukauppiaita ja käsityöläisiä milt'ei pidetty roskaväkenä, varsinkin jos he palvelivat ahneutta ja ylellisyyttä. Sitä vastoin pidettiin opettajana, rakennuttajana, maanviljelijänä ja — tukkukauppiaana olemista kunniana. Kauppamiestä, joka vetäytyi pois kauppapuuhista ja osti maatiluksen, ylistettiin tavattomasti. Osa päättyy kehoituksella, että kaikki käytännöllisesti panisivat toimeen periaatteensa; kukin kansalainen asettukoon paikalleen julkisessa elämässä, kun ajat niin vaativat; vaikka olisikin niin oppinut, että taitaa lukea tähdet ja mitata maan ympärystän.

Toisessa kirjassa huomauttaa Cicero, että tavallisesti erehdytään suuresti edellytettäissä oman edun kärsivän siitä, että ollaan rehellisiä teoissa ja toimissa. Asian laita on aivan päin vastoin: tarkoitusten perille päästään ainoastaan rehellisyyden ja vilpittömyyden kautta, mutta ei suinkaan ilkeyden ja petollisuuden. — Toinen tärkeä kysymys on, miten ihmisten ystävyys ja luottamus ovat saavutettavat; sillä ei mikään voima voi vastustaa yleisen vihan virtaa, ja jos vapaus joskus on ollut kytkettynä, puree se syvemmin jälleen irti päästyään, kuin jos olisi aina ollut vapaana. Lyhyin tie miehen päästä todelliseen vaikutusvaltaan on se, että hän on, minä tahtoisi että muut häntä pitäisivät. — Ken tahtoo pysyä kansan suosiossa, älköön riistäkö siltä isiltä perittyjä oikeuksia, älköön rasittako sitä epätasaisesti jaetuilla veroilla, älköön hävittäkö velkakirjoja ja ottako maata toiselta antaaksen sen toiselle. Samalla kuin miehen siten on huolta pitäminen yhteiskunnan ruumiin parhaasta, ei hänen kuitenkaan sovi unohtaa omaansa; mutta tässä suhteessa kehoittaa Cicero poikaansa seuraamaan Xenofonin talouden hoito-oppia, samoin kuin hän raha-asioissa neuvoo häntä pörssiherrojen luo, jotka saattavat opettaa hänelle näitä asioita paremmin kuin mikään filosofi.

Viimeinen kirja alkaa Kato vanhemman lausunnolla: "En ole koskaan vähemmin toimeton kuin ollessani toimetonna, enkä koskaan vähemmin yksinäni kuin ollessani yksinäni". Cicero on yhtä mieltä hänen kanssaan yksinäisen, syrjäisen elämän eduista, mutta selvästi huomaa hänen sydämensä riippuvan kiinni julkisessa elämässä. Hän tarkastaa tässä kysymystä, kummanko tulee väistää, kunnian vai edun, jos molemmat joutuvat ristiriitaan, ja tulee siihen loppupäätökseen, ettei valan pitäminen ole kellekään turmioksi, sillä ei voi löytyä suurempaa turmiota, kuin väkivallan tekeminen omalle tunnolle.

Kolmesta teoksesta, jotka Cicero on kirjoittanut valtiollisista asioista, on vielä osia tallella, nimittäin yksi puheenvaihtelu Hallituksesta ja kaksi Lakitutkimusta. Kaikki hänen historialliset teoksensa sitä vastoin ovat hävinneet.

Mitä Ciceron uskonnollisiin käsitteisin tulee, on meidän muistaminen, että vanha monijumaloiminen oli sukupuuttoon kuolemaisillaan ja että ei ollut mitään muuta sen sijaan pantavaa, kuin filosofillisia mietteitä. Kirjoitelmassa Jumalten olemuksesta tarkastaa hän kaikkia vallitsevia uskonkäsitteitä, mutta ei mainitse mitään omasta kannastaan. Väittelijöinä on tässä, samoin kuin muissakin puheenvaihteluissa, eri koulujen edustajia. Eräs puhuja julistaa kaikkien entisten filosofien mietinnöissään ilmeisesti erehtyneen, ja väittää kansan jumaluusoppia pelkäksi satukokoelmaksi. Ainoastaan epikurolaiset ovat oikeassa, lausuessaan, että ihmiskunnan yleinen usko osoittaa jumalia löytyvän, vaikka me emme mitään tiedä niiden ominaisuuksista. Muudan toinen väittää maailmakokonaisuutta jumaluudeksi, tai jumaluudeksi maailmakaikkisuuden sieluna olevaa henkeä. Kolmannen mielestä on varsin kummallista, että löytyy pahuutta maailmassa, jota sanotaan hyväätekeväisen voiman luomaksi ja johtamaksi. Keskustelu loppuu ilman että tullaan mihinkään ratkaisuun; mutta omana mielipiteenään esittää Cicero, että stoialaisten syyt ovat todenmukaisimmat. Mutta, sanoo hän, kaikkien totuuksien yhteydessä on muutamia vääriä käsitteitä, jotka ovat niin lähellä totuutta, että meidän arvostuksemme on vaikea löytää mitään varmaa tuntomerkkiä, josta ne voitaisiin eroittaa. Cicero ehkä ilmaisee oman epäilyksensä seuraavassa tarinassa, jonka hän panee erään epikurolaisen huulille.

— Jos te kysytte minulta, mitä jumaluus on eli sen olemus ja ominaisuus, niin seuraan Simonideen esimerkkiä, joka, yksinvaltias Hieron tehtyä hänelle saman kysymyksen, pyysi päivän ajatusaikaa. Kun kuningas seuraavana päivänä vaati vastausta, pyysi Simonides vielä kaksi päivää. Ja kun hän siten lakkaamatta vaati kahdistettua ajatusaikaa antamatta mitään vastausta, ja Hiero oudoksuen kysyi syytä siihen, vastasi Simonides: "Sentähden että, mitä kauemmin ajattelen asiaa, sitä hämärämmältä se minusta näyttää."

Toisessa teoksessa Ennustamisesta esittää hän syitä, joista toiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin, ennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että "järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta."

Irtonaisessa kappaleessa — Scipion uni — sanoo hän: "Kaikilla, jotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan, on varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat elämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet lihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi — jotka nautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet jumalten ja ihmisten lakeja vastaan, — ovat ruumiista erottuaan alituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin (rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen."

Sallustius.

Kuoli v. 35 e.Kr.

Krispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella ja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten antautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi. Samaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän mainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte tribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden pois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä antoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti hänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja hyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius Caesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi hän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron eroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka kirjallisia toimia.

Hänen pääteoksestaan Roman historia (vuodelta 78 vuoteen 67) on meidän aikoihin säilynyt ainoastaan katkelmia. Sitä vastoin ovat aivan täydellisinä meillä tallella kuvaus Katilinan kapinaliitosta ja sota Jugurthaa vastaan.

Kuvauksensa Sota Jugurthaa vastaan aloittaa hän vertaamalla persoonallisten etevyyksien ja rikkauksien katoovaisuutta henkisellä alalla tehtyjen urotöiden pysyväisyyteen; kunnianhimoa, joka oli kiihoittanut muinaisuuden mainioita miehiä seuraamaan esi-isiään mainetta ja kunniaa saavuttakseen, aikansa tapain turmelukseen, kun ihmiset kilvan koettivat kunnostaa itseään ylellisyydellä ja laiskuudella enemmän kuin hyveellä ja työllä. Hän johtaa sitte lukijansa muistamaan, miten Hannibal toisessa Punilaisessa sodassa enemmän kuin mikään muu vihollinen oli heikontanut Roman voimaa, ja että oli tehty liitto Numidialaisten kanssa, joiden kuningas Micipsa oli kasvattanut veljenpoikansa, nimeltä Jugurtha, yhtä huolellisesti kuin omatkin poikansa. Kun Jugurtha oli kasvanut mieheksi, saavutti hän rohkeudellaan ja viisaudellaan sekä omien maanmiestensä että Romalaisten kenraalien suosion, ja hänen setänsä oli kuollessaan palkaksi urhoudesta, jota Jugurtha oli osoittanut Numantian piirityksessä, perinnöksi määrännyt hänelle toisen puolen valtakuntaansa.

Jaettuaan aarteet ja maat serkkujensa kanssa murhautti Jugurtha nuoremman heistä, Hiempsalin, ja pakoitti vallanhimoisilla pyyteillään vanhemman, Adherbalin, pakenemaan Romaan valittamaan senaatille. Peläten rangaistusta, laitti Jugurtha lähettiläitä Romaan, jotka runsailla lahjomisilla saivat aikaan, että senaatti, tekemättä mitään Hiempsalin murhan kostamiseksi, päätti jakaa Numidian molempien valtaan pyrkijöiden välillä; ja Jugurtha toimitti niin, että hedelmällisimmät ja väkirikkaimmat maat tulivat hänen osalleen.

Sallustius kertoo nyt Afrikan asemasta ja sen asukkaista, mainiten useimpien kirjailijoiden pitävän sitä kolmantena maanosana. Pohjoisrannikolla asui alkuaan ainoastaan Getuleja ja Libyalaisia, ja myöhemmin Medialaisia ja Persialaisia, jotka olivat sotilaina palvelleet Herkulesta Hispaniassa. Nimen Medialaiset olivat Libyalaiset vähitellen vääntäneet nimeksi Maurilaiset; ja Getulien sekä Persialaisten jälkeläiset olivat perustaneet Numidian valtakunnan. Sitä myöhempänä aikakautena perustivat Foinikialaiset ja muut siirtolaiset useita kaupunkeja, ja Kyrenen asukkaista kasvoi mahtava kansa. Toisella puolen heitä asuivat Etiopialaiset, ja kauempana etelässä päin alkoi pitkä jono auringon paahtamia maita. Siihen aikaan, jolloin sota Jugurthaa vastaan alkoi, hallitsivat useampia punilaisia kaupunkeja Romalaiset preetorit; Maurilaisten hallitsijana oli kuningas Bocchus.

Vakuutettuna siitä että Romassa kaikkea saattoi ostaa rahoilla teki Jugurtha uudelleen hyökkäyksen Adherbalin alueelle ja piiritti Cirta-kaupunkia, nykyistä Konstantinea Algierissa. Roman senaatti lähetti ruhtinaille käskyn, että heidän pitäisi lykätä riitansa erityisen tuomiokunnan ratkaistavaksi, mutta Jugurtha vakuutti ainoastaan ryhtyneensä varokeinoihin estääkseen Adherbalin vehkeitä, ja sillä vastauksella läksi lähettiläs kotiin. Adherbal lähetti nyt vuorostaan valituskirjeen senaatille, jonka jälkeen laitettiin uusi lähetyskunta varoittamaan Jugurthaa. Mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, ja kun Cirta oli pakoitettu heittäytymään viholliselle, surmattiin Adherbal ja hänen kanssaan kaikki kaupungin asukkaat. Nyt lähetettiin sotajoukko konsuli Kalpurnion johdolla Numidiaan. Jugurtha kuitenkin lahjoi päällikön, ja vale-antautumisen jälkeen, joka maksoi Jugurthalle muutamia norsuja ja nautaeläimiä, mitkä hän sittemmin sai takaisin, palasi konsuli Romaan. Mutta kansantribuni Memmius, joka vihasi ylimyksiä, yllytti kansaa vaatimaan että Jugurtha noudatettaisiin Romaan ja pantaisiin kanteesen. Se tapahtuikin, ja Jugurthaa käskettiin ilmaisemaan rikoskumppaninsa, uhalla että muuten surmattaisiin. Mutta toisen tribunin, Boebion, avulla, jonka Jugurtha oli lahjonut, teki hän tyhjäksi kansankokouksen päätöksen. Jugurtha, joka sitä paitsi runsaalla lahjomisella oli saanut erään uuden kilpailijansa salaa surmatuksi, sai nyt käskyn heti lähteä Romasta, ja hän tekikin sen sanoen: "Kurja kaupunki, sinut saisi kokonaan ostaa ja hävittää, jos vain löytyisi ostaja!" Kun sotaa häntä vastaan nyt jatkoi konsuli Albinus, saarsi hän öiseen aikaan romalaisten leiriin ja pani vastustajansa niin ahtaalle, että tämän täytyi myöntyä mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta senaatti julisti, ettei mitään rauhaa voitaisi tehdä ilman sen ja kansan suostumusta, ja tutkijakunta asetettiin vetämään kanteen alaisiksi ja rankaisemaan niitä, jotka olivat ottaneet lahjoja viholliselta.

Sallustius huomauttaa tässä ohimennen Punilaisten sotien loputtua syntyneen mahtavia puolueita sekä kansassa että senaatissa; patriciot — ylimykset — olivat kohottaneet valtavaatimuksensa, ja plebejit — alhainen kansa — vapausvaatimuksensa niin korkealle, että ne uhkasivat valtiolle perikatoa.

Metellus, toinen uusista konsuleista, voimakas ja rehellinen mies, tuli nyt Numidiassa Roman sotajoukon päälliköksi ja sai Jugurthasta ja tämän kenraalista Bomilkarista tärkeän voiton, joka herätti suurta riemua ja tyytyväisyyttä Romassa; mutta vihollisuuksia jatkettiin kuitenkin vaihtelevalla onnella. Kertomuksen päähenkilöksi tulee nyt Marius, Metellon alipäällikkö, jonka onnistui itselleen saada lupa palata Romaan, jossa hän valittiin konsuliksi. Sillä aikaa lisäsi Jugurtha sotavoimaansa pestaamalla Getuleja ja yllytti Mauretanian kuningasta Bocchoa julistamaan Romalaisille sotaa. Sallustius kertoo nyt muutamia hauskoja tapauksia, ja hänen kuvauksensa taisteluista, maan luonnosta, kansan tavoista ja sotajuonista, joita taistelijat käyttivät voittaakseen toisensa, ovat hyvin hauskoja. Metellus nolostui niin vastarinnasta, jota hänelle tehtiin, että hän, siihen sijaan kuin hänen olisi pitänyt voimakkaasti jatkaa sotaa, koetti välttää yhteeniskemistä. Sillä välin oli Marius osannut saattaa Metellon epäluulon alaiseksi ja samalla herättänyt kansassa suuria toiveita itsestään, jos pääsisi ylipäälliköksi. Se onnistuikin; Metellus kutsuttiin pois ja Marius valittiin hänen seuraajakseen.

Kun Marius oli saapunut Afrikaan ja niin vähitellen totuttanut mukanaan tuodut apujoukot pelotta kohtaamaan vihollista, valloitti ja poltti hän monta tärkeätä kaupunkia ilman mainittavaa mieshukkaa Romalaisten puolelta, josta oli seurauksena, että Numidialaiset alkoivat pelätä häntä ylenluonnollisena olentona. Keskellä näitä voittoja tuli Marion sotajoukkoon lisäksi suuri ratsujoukko; sen oli Romassa koonnut Marion kvestori Sulla; häntä Sallustius esittää jalosukuiseksi mieheksi, joka suosi kirjallisuutta ja nautintoa, mutta rakasti vielä enemmän kunniaa ja oli varustettu ominaisuuksilla, mitkä pian tekivät hänet sekä Marion että halvimpien sotamiestenkin suosikiksi. Bocchus oli nyt liittynyt Jugurthaan, ja yhdistynein voimin viskautuivat he niin tulisesti Romalaisten päälle, että näiden mieshukka oli suurempi kuin kaikissa edellisissä taisteluissa yhteensä. Uudessa tappelussa paria päivää myöhemmin lyötiin barbarit uudelleen, ja Bocchus, jonka Marion luo lähetyt lähettiläät joutuivat rosvojen kynsiin ja Sullan ruokittaviksi, saatiin laittamaan lähettiläitä Romaan rauhaa rukoilemaan. Senaatin luvattua hänelle ystävyyttä ja liittoa, jos hän sitä ansaitsisi, pyysi hän päästä keskustelemaan Sullan kanssa. Se hänelle myönnettiinkin, mutta Sulla tuli paikalle vahvan vartiojoukon turvissa, jossa oli myös muutamia Balearialaisia linkojia, ja kuninkaan poika Volux tuli hänelle vastaan. Sulla, jota oli kehoitettu olemaan varuillaan, koska Jugurthan luultiin olevan lähiseuduilla, aavisti petosta, mutta kehoitti sotamiehiään pysymään rohkealla mielellä. Ei koskaan aseellisen miehen, sanoi hän, tarvitse kääntää selkäänsä viholliselleen. Ja niin saapuivat he vahingoittumattomina Maurilaisten leiriin. Yksityisessä neuvottelussa sitoutui Bocchus hiukan epäröittyään pettämään Jugurthaa. Tämä houkuteltiin useimpine seuralaisineen aseitta tulemaan muka rauhanpäätöksestä keskustelemaan. Väijyksistä hyökättiin heidän päälleen, ja Jugurtha jätettiin sidottuna Sullalle, joka vei hänet Mariolle. Itse ei Sallustius enempää kerro Jugurthasta, mutta muilta saamme me tietää, että hän ja kaksi hänen poikaansa kuletettiin vankeina triumfiretkessä Romassa. Kansan pilkkaamana ja sotamiesten rääkkäämänä heitettiin Jugurtha vankihuoneesen, jossa hän muutamien vuorokausien kuluttua menehtyi nälkäkuolemaan.

Sallustion kertomus Katilinan salaliitosta alkaa huomautuksella, että jokaisella ihmisellä, joka pyrkii kohoomaan muita luotuja olentoja ylemmäksi, on velvollisuutena koettaa elää toisella tavoin kuin elukat, ja pitää ajatusmahdin kunniaa ruumiillista voimaa parempana. Lyhyesti kuvattuaan Katilinan rohkeata, kunnianhimoista luonnetta, puhuu hän Roman perustajain avuista, ja huomauttaa sitäkin, että Athenalaisten urotekoja ylistettiin koko maailmassa mitä mainehikkaimpina sankartöinä, ja siitä tuli kiittää Kreikan suuria kirjailijoita, kun Romalaisilla sitä vastoin lahjakkaat miehet mieluummin toimivat kuin puhuivat ansioistaan. Hän osoittaa Roman kansan nyt suvustaan huonontuneen ja esittää, kuinka helposti Katilina, saituuden ja siveellisen turmion hävitettyä kaikki perusaatteet, saattoi niiden joukosta, jotka olivat tuhlanneet perityn omaisuutensa pelissä ja kalleissa nautinnoissa, koota ympärilleen kunniasta huolimattoman liittolaisjoukon, johon kuului muutamia senaattorejakin ja monta nuorta jalosukuista miestä. Sellaisten toverien avulla päätti hän kumota hallituksen, jo ennen otettuaan osaa tuumaan murhata useimmat senaattorit. Kun hänen ensimmäinen yrityksensä päästä konsuliksi oli rauennut tyhjiin, keksi hän uusia tuumia sekä Roman että koko Italiankin suhteen; niihin kuului myös yritys murhata Cicero, joka hänen sijaansa oli valittu konsuliksi. Vihdoin viimeinkin päätti hän panna toimeen julkisen kapinan. Eräs hänen liittoveljiään, Manlius, koetti Etruriassa yllyttää rahvasta ja ympärilleen koota rosvoja kaikenlaisia.

Nyt puhuttiin jo yleisesti salaliitosta, ja senaatti päätti, että "konsulien tulisi varoa, ettei valtio kärsisi mitään vahinkoa". Sanoma tuotiin Manlion ruvenneen taisteluun, ja puhuttiin ennusmerkeistä ja enteistä, vieläpä orjien kapinahankkeistakin. Vaaran suuruuden mukainen väennosto tehtiin, levottomuus painoi kaikkien mieliä, kamala kauhistus valtasi kaikki kansanluokat ja naiset kohottelivat rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Huolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin, kun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti vastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että hän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa ympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja matkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen tehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen sytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan. Senaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen, seuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen rauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas selitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet tuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli hän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse oli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän kuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea hallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti nostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen konsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.

Sallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta sen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys vallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta levinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä eivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat vaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään menetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden muassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen, lisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle, jos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.

Lentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua Allobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut lähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset, joita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli saanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät enemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin laajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin salaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että etevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen; sinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten syytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien rankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja ehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi ainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin vankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa. Mutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta saada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden ja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että syytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä. Hänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin sen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että muutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin mainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja, esittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron käskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa Jugurtha oli päivänsä päättänyt.

Sillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan hankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka tähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli saanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa. Kun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät monet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa kiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä pakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle tulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa sotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen antoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa, jota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten, temppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu, jossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina täytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä, ja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan tappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius lisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta ruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat tahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas Florensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes kaksituhatta vuotta sitten tapahtui.

Sallustion Roman historia käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan kuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita, jotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja muiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä yleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.

Sallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan, ja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi löytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä mietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa, ja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista kulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi, koska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli "Jugurthassa" paljastaa ylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja "Katilinassa" osoittaa seuraukset ylimysten paheista.

Virgilius.

Kuoli vuonna 19 e.Kr.

Virgilius — eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin Vergilius) Maro — on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian olla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa nousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa lukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin, vielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä maailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein unhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja se oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat ilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin painamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten kohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi, josta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.

Virgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden kultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä ja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika, huolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli viisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa menetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen jakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin korvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan ja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja rauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius suloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä, milloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui Virgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli Brundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.

Virgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, Bucolica, joita myös kutsuttiin "Eklogeiksi", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia paimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon "hienonnettuja", melkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs, kirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu "Polliolle", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen sittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen — Messiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan syntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen onnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin, joista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa. Näin lausuu hän:

"Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri. Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar], uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen. Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi, maaliman piirin täyttävä kultainen suku… Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko. Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.

Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle… Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää. Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks, käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot, höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan."

Runoilijan lähin teos Georgica, opetusruno maanviljelyksestä, muistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta "Työ ja päivät", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja vapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän alkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että hän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista ensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas karjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää neuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot neljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen karkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia ja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan ilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. — Toinen kirja opettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin viinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa tavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta ilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. — Kolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää olla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva kaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä ja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat; huonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. — Neljäs ja viimeinen kirja, joka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä, joiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä se sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa hyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan harhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia itselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas taivaasta.

Virgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma Aeneis eli "Aeneidi", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä harhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä — vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan kaupungin, josta johtui Roman alkuperä.

Tämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös kreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan Romassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän siinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa paljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo sankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka jälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen tappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen kuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi kansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään onnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.

Runoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta harhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan, ja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle luvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen laivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan rakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan Aeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen hyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan rakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo Aeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan ja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui. Näin sanoo hän muun muassa:

"Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen? Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen, nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille, jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa, vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan; niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti".

Kun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen varusteihin puettuna, virkahtaa hän:

"Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain, saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot. Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa. Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa, tai myös kuollaan yhtenä kaikki!"

Nyt syöksyy Priamon poika Polites sisälle Neoptolemon takaa ajamana, joka vanhempien silmäin edessä surmaa nuorukaisen keihäällään. Epätoivoinen vanhus puhkee vaikerruksiin nähdessään tämän kamalan teon ja viskaa heikolla kädellään murhaajaa kohti peitsensä, joka julmuria haavoittamatta jää kilven kupuraan riippumaan. Raivostuneena huudahtaa Neoptolemus:

"Siis sana vie sekä uutiset joutuhun saata nyt isällein Akilleylle ja kerto'os mun tuhotöistäin, myös kuink' unhotin jo mä kaikk' hänen antamans' ohjeet! Nyt heti kuole! Sen lausuen laahaa hän pojan hurmeess' alttarin juurehen oitis vanhuksen vapisevan, käärivi niin vasempaan kätehens' tukan, oikea nostaa miekan, kahvoa myöten sen upottaa ukon kylkeen. Päättyi niin Priamon elo, niin Osatar hänen päiväns' loppuun surkeahan vei, kun palavan olj nähnyt Troijan, valtans' sortuvan hän, jok' oli valtias muinoin Aasian maiden, kansojen niin useoiden".

Kun kaikki toivo on menetetty, päättää Aeneas yhdessä likeisimpien sukulaistensa ja muiden kokoontuneiden seuralaisten kanssa paeta yli meren uutta kotia etsimään. Hän tekee monta yritystä uutta kaupunkia perustamaan, mutta ilman menestystä, ja ohjaa vihdoin kulkunsa Italiaa kohden, jossa hän ennustusten mukaan vihdoin on saava toivonsa täytetyksi, ja on jo perille saapumaisillaan, kun myrsky viskaa hänet Afrikan rannikolle.

Lemmettären käsivarsilla kahlehdittuna on Aeneas nyt valmis ainaiseksi jäämään Didon luo, mutta silloin saa hän Jupiterilta käskyn lähteä Karthagosta ja purjehtia Italiaan. Taisteltuaan ankaran taistelun itsensä kanssa, tempautuu hän irti ja pakenee. Mielettömän surun sortamana surmasihe silloin Dido.

Myrsky ajaa Aeneaan Siciliaan, jossa hän laatii kuolinuhrin isälleen. Väsyneinä tähän kiertolaiselämään koettavat Troijalaiset naiset polttaa laivat, mutta rankkasade tekee tyhjäksi tämän tuuman. Täten varoitettuna päättää Aeneas Siciliaan jättää vaimot ja ukot; itse lähtee hän täysivoimaisten miesten kanssa edemmäksi ja saapuu vihdoin Italian rannikolle Kumaesen. Sieltä lähtee hän kohta etsimään Sibyllan luolaa. Noita-akka ilmoittaa hänelle, mitä sotia ja vaaroja hänellä vielä on odotettavana, ja opettaa hänelle, kuinka hän on löytävä tien tuonen valtakuntaan. Sibyllan saattamana ohjaa hän kulkunsa alas varjojen maahan, ja näkee siellä Didon, joka vaiti ollen ja suutuksissaan kääntyy hänestä pois. Autuuden valtakunnassa tapaa hän isänsä Ankiseen; tämä näyttää hänelle hänen jälkeistensä sielut sekä Alba Longan ja Roman tulevat hallitsijat, joista runoilija tietysti ylinnä muita mainitsee Auguston. Kun Aeneas jälleen on palannut ylämaailmaan ja tavannut matkakumppaninsa, purjehtii hän Kumaesta Kajetaan.

Sen jälkeen seuraa jälellä olevissa kuudessa runossa pitkä vaan ei juuri huvittava historia niistä monista taisteluista, joita Aeneaan vielä tuli kestää, ennen kuin hän vihdoin, viimeiseksi pantuaan hengiltä sitkeähenkisen Rutuli-prinssin Turnon, pääsi rauhaan uudessa kotimaassaan.

Horatius.

Kuoli vuonna 8 e.Kr.

Se mieltymys, jota lähes kaksi tuhatta vuotta kaikki romalaisen kaunokirjallisuuden ystävät ovat osoittaneet Kvintus Horatius Flakkolle, perustuu hänen syvään ihmisluonnon tuntemiseensa, hänen iloiseen, suruttomaan elonfilosofiaansa ja hänen hienoon, huolelliseen kieleensä, joka on voimakasta ja samalla viehättävää.

Hänen isänsä oli ollut orja, mutta vapautettiin ja osti sen jälkeen pienen maatalon Venosan läheisyydessä Apuliassa, jossa poika kasvoi mieheksi mitä ihanimmassa luonnossa. Runoilija itse kertoo, kuinka huolellisesti isä valvoi hänen opintojaan ja osoittamalla esikuvia teroitti häneen hyvettä ja siveyttä. Sittemmin vietti hän jonkun ajan Athenassa ja tapasi siellä Bruton, joka oli matkalla Syriaan, ja tämä sai hänet rupeemaan yhden legioninsa päälliköksi. Useissa hänen runoelmissaan on sivuviittauksia sotaretkeen Aasiassa, jonka kestäessä hän eräässä käräjätilaisuudessa ensi kerran yritti laatimaan ivallista kirjoitusta. Runoilijan sota-ura loppui Bruton jouduttua tappiolle Filippin luona. Tästä kovan onnen päivästä laulaa hän Pompejolle:

"Paon Filippin seurassais olen kestänyt, ja maineetonna kentälle kilpi jäi, kun miehuus murtui ja sankar uljas kosketti tannerta kurjaa leuoin."

Kun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen omaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin palauksestaan:

"Leikatuin siivin maahan sain — isien jumaloita vaill', isän kartanoai — niin mun sai rohkea kurjuus ryhtymähän runotyöhön".

Hänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia moitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin hän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä tunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka omisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli haaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän rakkauttaan rauhalliseen maaelämään:

"Se onnekas, ken puuhist' erillään, kuin entisaikain kuolevat, käy isäin pellot omin härin kyntämään ja kiskureilta rauhass' olla saa".

Mielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni synkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä hän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien avulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät valmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan myöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat loihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä

"Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada".

Siinä saapuu ilmoille käärmeitä ja "helvetinkoiria" joukoittain, ja näky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse, päästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen Priapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että mikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä ja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin mainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa erään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden takia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle hyvitystä.

Vähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla tuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja pysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion kautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui miellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä ja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius sitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana siihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti ja johon "kaikessa vaatimattomuudessaan" osaa ottamaan hän tuon tuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa rohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista elämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa kohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta maailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota haluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut ahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt, karanneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin, joka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja kaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin, jossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot loosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman hyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen päivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi hänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius, suosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä, kuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari, joka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar esittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa ja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät tiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta kirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea kirjoittamansa teoksen.

Kaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman hienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet sen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen kateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa kasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä vaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista elantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo hän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta hyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja peilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää niitä ylellisen "loistoisia" aterioita, joissa muinaisina aikoina rikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja jotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän ylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia. Hän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä, sanoo hän varoittaen:

"Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein, niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan. Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin."

Ei ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen varoja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:

"Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää? Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle, kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri? Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina. Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!"

Horation rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti on antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti viehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän koskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on sentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei ole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat lemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita Horatius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan niistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti. Horation olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden tuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana uhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia, taisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia. Avioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea kotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän itsekin, parhaiten maalla:

"Jos vaimo kunniakas siten hoitelee taloa, pienokaisiaan; jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea Apulialaisen reippahan pyhän lieden latoo puita täyteen hän, kun väsyneenä kotiin palaa mies, jos tarhaan sulkee karjan leikkisän ja täydet nisät tyhjentää ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä ja itse ruoan valmistaa: minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat."

Horation runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut ystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen vakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan aikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse puolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos hän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:

"Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut, ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen, ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi, myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea… Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori, hauskemp' paljon on mun kuni sun".

Ja mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus? Meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki samallaisiksi.

"Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon, jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen; sä lähdet; aarteet vaivoin kootut perijä jälkehes saapi kaikki.

Oot rikas, Inakosta sä polveut — ei auta se! — oot köyhä ja alhainen ja elät paljaan taivaan alla — uhr' olet Orkon armottoman.

Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin käy esiin arpa, saattain lautoin maanpakohon ikipäiviks' meidät."

Tähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja "ikuisesta maanpaosta", joka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat kehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon, ettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä tapahtuva on.

"Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti kohtalot kaikki kätkevi vastaiset, ja hymyilee, kun ylenmäärin vaikeroi ihminen. Nykyaikaa Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu rientävi poispäin."

Itsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä yhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti ylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle Augustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos hänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle omistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin ei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään majesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin avuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä ainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.

Ollen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut olla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä esineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja, jotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron johdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:

"Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks. Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen, selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen, mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota kuin ohennuttaa uuttera ollen."

Ja erityisessä runomuotoisessa kirjeessä — kirje Pisoille, joka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat kommenteeranneet — antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja sellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja puhtaan kielen.

Häveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen muistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:

"Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin, ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen. sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen, ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään. Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa paljon jätteä pois; uutena kasvan vain uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas saattain vaikenevaa käy Kapitolioon. Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen, myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut Daunus kansoja lie — kuinka mä noussut oon, kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin rytmiin Italian. Nostaos päätäsi ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!"

Livius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Titus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt Pataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä Romaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin aikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka mieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.

Noin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, Aikakirjat, jotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes kristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta, jonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin ainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä puuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista. Mutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että ensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt mitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä tiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja sepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten, temppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen satujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta sukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko sankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua Aeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden yhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa tavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että päättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin hallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja Remosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka alla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin rakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä heimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin, vetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen kirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi. Sen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli tuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen yhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös ajan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä, Alba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien rakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille, Jupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja Tarkviniolaisten karkoittamisesta.

Tasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden jälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia hallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi. Yksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan sentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun kuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla koetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin romantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies, sillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda sitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi menestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön Porsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka vähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.

Kun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi, oli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden valittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin voittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin kansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin vaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu patricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja velallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto tarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän tahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy voimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja sen oikeuksia puolustamaan — se oli ensimmäinen askel alempien kansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää sen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat maa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa nurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia vastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului kuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta puolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä, ja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi pakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden vapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus yksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän kertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja vastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu vielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin. Hyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla, joka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin joukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin auraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen kiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta. Kolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan, jonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen lakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen oikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan tekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa korkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet olivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän tuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi — josta oli seurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi oman lapsensa, lausuen: "tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen, teen sinut vapaaksi, tyttäreni!" — nousi koko kansa, ja tyrannit vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Muutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit kateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla viljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa kansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli syntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin diktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän kieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.

Siitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he saarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin ja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan päätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon johdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli kunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli kätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia, että keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat käyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan kiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen luona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat maahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet tuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki epäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla kirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä hyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus, joka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja luopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.

Historioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista voitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja väkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista naapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen Romalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat kansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla apua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota, siitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin hän alas Tarpejan kalliolta.

Kateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa, toinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten, kuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja kansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että hyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja velkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata, niin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja avasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja Latinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus diktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen. Tähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius täysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että se vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut mitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat nämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli seurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta Etruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti yli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta heidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet niskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta laajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota Latinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän kautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa, niin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan. Sota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat Roman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän täytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana vuonna houkuttelivat he vastustajansa "Kaudiumin vuorensolaan" ja pakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat saattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi kuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja monivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan niin, että Romalaiset voittivat.

Tämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään saanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto laadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan — "Appiolainen tie" — rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien avulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja vastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys, josta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat aseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli seurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut herättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki näytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius, uhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä oli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen konsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset peräytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin, saivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla. Samniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi niin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.

Niin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä satana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä kertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa ovat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja sen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on syntynyt.

Tämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi ajattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se voimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon pyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan ja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia voittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta. Sen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten riitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat Foinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita kaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle, pohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin pitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo kaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton jälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s. Punilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi Romalaiset kutsuivat Foinikialaisia.

Livion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka hänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei koskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja niin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.

Hannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut, että aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen erinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee samalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus, petollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien halveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle Hispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi Romalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä karkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin sitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal Apenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän vilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset uudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään päin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui sotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden sarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin itse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi suuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty ennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin maahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin Kannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan, jossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi Kapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He saivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa. Vallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron kuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin kimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta johti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä Diana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen pitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin kaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen Romalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen Kapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät porvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet niin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti Uuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti kohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne panttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden joukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai palata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana sen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin vallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat; mutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa valtiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.

Sillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla Alppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli saanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui rientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja Kartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal itse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen tärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla hyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta vastaanotettiin Romassa. — Päätettyään Hispanian valloittamisen riensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei kumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut, vaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka sitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin suureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti Scipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken surmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista. Karthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat rauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin tulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat tappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset voittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja Karthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen Punilaissota.

Nyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen oli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman liitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista Epeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu, Filippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja Aasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot vahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä Korinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa triumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja Romalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty orjiksi. — Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka myöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin Hannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten jättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi hänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa, mutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä juomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan, kuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen rahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa. Myöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut lahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon. Livius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi mukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin nyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen halpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän varoittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka ovat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei mikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden pelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen kasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin mielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä harjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan Aasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan sortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon vaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa murhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja isänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa rakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana hyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään synnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden kesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius huomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen pestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne, jotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta "olivat palanneet kotiin rikkaina." Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan, sentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja sitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.

Sota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki Romalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona murrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli täydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea konsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi provinciaksi. — Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa muut kirjat ovat hävinneet.

Useita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet epäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta. Kuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman asteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen kirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa on hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny siitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen kertomustensa totuudesta.

Tibullus.

Kuoli vuonna 19 j.Kr.

Albius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti suurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä. Nuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa Akvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta häntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius ylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää. Näin lausuu hän:

"Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät, poutana luuvassain viljoa kun tapetaan; niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä ehtoisen iloten leikkimähän emännän".

Maaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia vaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:

"Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy".

Synkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan Deliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa. Meille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta saattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja elämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen ja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset Romalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin puhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä vastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta voimasta lausuu hän:

"Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan, aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot; loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu, luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion. Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla, maidoitettuaan ne häätävi taas takasin. Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa; jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan".

Toisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon aikana seuraavalla vertauksella:

"Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä, Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan".

Hyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.

Helppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä perityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen "ikävyyden" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän Cereelle ja Baccholle:

"Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt; aura jo riippumahan, loppukohon rasitus. Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan. Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt naiset värttinähän älköhöt koskekokaan".

Ja, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan toimettomuudella ja paastolla:

"Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua, horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan".

Propertius.

Kuoli noin vuonna 18 e.Kr.

Propertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän lähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren osan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla itseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja Horatius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen konsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari Auguston suosioon.

Propertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen runoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia ja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta aina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen teoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan on rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen mutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen naiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan katkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa lausuu hän näin:

"Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot; riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan. Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan: ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös".

Hän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla saavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään huolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee lauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään Kynthian turhamielisyyteen:

"Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset, miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen? Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa, loistollai lumota maiden vierahien? Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää, loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?"

Vähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:

"Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit, loistein vierahin pääs varjoilet pilallas".

Toisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi kahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa salaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin antoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että hän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen, sillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä, jotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin tuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen, kuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä heitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan koskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen silmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän, rakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi. Ja samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo paranemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.

Propertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja. Niin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman historian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta naisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle Sabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin varustettu, mutta

"Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!' Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten. Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen".

Toinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä ovat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja kaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian — keisari Auguston tytärpuolen — pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet hehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän puolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja, seuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen muistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja toivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä ehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan ja pitänyt aviovuoteen puhtaana. — Yhtä ylevä kaikessa mieltä liikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan temmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa miestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt, isä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet: kaikki ovat he nyt riippuvat sinun kaulassasi. Jos suutelet heitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos poskesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi sitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän suudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia, jotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos niin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni, niin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon ylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos taas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa vainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden päiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta yksikseen jätetystä. — Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään runoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.

Ovidius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Publius Ovidius Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja polveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja kasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta runoilemiseen. Hän sanoo itse:

"Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin. Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse; jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain."

Isä vastusti suuresti tätä hänen haluaan "hyödyttömään ammattiin", mutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa suurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan. Tehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin alhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka siihen aikaan toimiskeli Romassa.

Ollen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään — hän oli kolmannen kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli hajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa etevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa onnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku kirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti hänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin Mustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun ei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen "rakastamisen taito" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen karkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at muukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi Ovidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta mullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta sen jälkeen.

Hänen ensimmäiset runoelmansa olivat "Lemmen elegiat", "Sankarirunoelmat", "Rakastamisen taito" ja "Lemmen lääkitys". Sankarirunoelmat sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita oletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville puolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa harhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa Demopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu moitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta liitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta. Luonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on kauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla vaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta ja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi olkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:

"Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun. Kirjett' äl' lähetä — itse sä vastaus oo. Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan; kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen. Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin! Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen; yksin istuva ei päiviä pitkästyis."

Korinnaa, jota runoilija ylistää Lemmen elegioissaan, arvellaan, nähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi Juliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa ja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän on kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. — Myöskin runoelmassa Rakastamisen taito on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia ovat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä Naxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat paeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan hauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim. monenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.

Lemmen lääkitys ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta se sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä ylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.

Ennen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi arvostellut teoksensa "Metamorfosit" (Muutokset) ja Fasti (Juhlakalenteri). Metamorfoseissa kertoo hän runollisella vapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta eläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen kaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen historian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius Caesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita kuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia kohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä takaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:

"Tuuloset paljasti ruumiin, vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet, niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli. Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä, kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse, lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.

Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän, saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan, koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee; vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni, hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi."

Enimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä kaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän myös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä silmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi. Viimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa eläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten, kielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden. Metamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden kansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme asti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius olisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva vasta kun maailma kuolee.

Hänen toisen teoksensa, nimeltä Fasti, tuli luultavasti synnystään kiittää Auguston yrityksiä uudelleen henkiin herättää sisällisten sotien aikana unhotuksiin vaipunutta muinaisromalaista jumalanpalvelusta. Teos on jonkinlainen valaiseva lisäys romalaiseen almanakkaan ja ilmoittaa, missä ja minkä tähden vuoden eri aikoina uskonnollisia juhlia oli vietettävä. Itsestään kuiva aine muuttuu runoilijan vilkkaan käsittelyn kautta hyvinkin miellyttäväksi.

Runoelma alkaa puheenvaihtelulla tekijän ja Janon, Januariota vallitsevan jumalan, välillä. Januarius (Tammikuu) oli Julius Caesarin muuttaman aikaluvun mukaan tullut vuoden ensimmäiseksi kuukaudeksi. Jumala selittää muutamien vertauskuvien ja merkkien tarkoituksen ja osoittaa, minkä tähden hänen temppelinsä on pidettävä suljettuna rauhan aikana ja avoinna sodan aikana. Mainittuaan lyhyesti muutamia tämän kuun juhlia, poikkee hän aineesta ja puhuu uhreista, jotka, mitä eläinuhreihin tulee, olivat syntyneet siten, että jumalia on koetettu lepyttää kun eläimet ovat syöneet jumalten suojeluksen alla olevat laihot tai pyhät yrtit. Helmikuun juhla tarkoitti sarvikarjan ja pienen karjan puhdistamista. Maaliskuulla (Mars) oli nimensä Romulon ja Remon isän mukaan. Nimi Aprilis (Huhtikuu) merkitsee, sanoo hän, kevään eli alun aikaa. Majus-kuun (Toukokuun) alkuperää hän ei saata selittää, vaan mainitsee ainoastaan, että siinä kuussa piti nuoria opetettaman vanhoja kunnioittamaan. Junius (Kesäkuu) oli omistettu Junonille, avioliiton ja perhesiteiden suojelijattarelle. Siihen loppuu esitys; muu kaikki on hävinnyt. Me tulemme nyt aikaan, jolloin Ovidius karkoitettiin Romasta kolkkoon Tomiin. Valitusrunoissa kertoo hän matkastaan sinne ja tuosta kamalasta seudusta, jossa ilmanala oli niin kylmä, että lumikaan ei sulanut kahteen vuoteen ja jossa asukkaiden täytyi nauttia viiniään jäätyneenä, paloittain. Sekä Tonavan virta että meri jäätyivät ja läheiset raakalaiskansat kuljeskelivat läpi maan surmaten kaikki asukkaat myrkytetyillä nuolillaan. Varsin oudoksuttavana seikkana mainitsee hän, että kalat pysyivät hengissä, vaikka olivat jääpeiton alla.

Niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän vietti Tomissa, ennen kuin siellä päivänsä päätti, kirjoitti hän runoelmansa "Valitusvirret", "Kirjeitä Pontosta" ja "Ibis". Valitusvirret (Tristia), joissa on lähes kuusi tuhatta säettä, ovat kirjoitetut enimmäkseen Romassa oleville ystäville, runoilijan rukoillessa heidän apuaan saadakseen lievitetyksi sen ankaran tuomion, joka oli hänen maanpakoon karkoittanut. Ne ovat itsessään ikäviä, mutta niissä on joitakuita voimakkaita piirteitä, joilla hän kertoo kansoista ja valtakunnista. Toisessa kirjassa kääntyy hän suorastaan keisarin puoleen ja rukoilee monella syyllä häneltä armoa. Eräässä kirjassa vertaa hän nykyistä yksinäistä elämäänsä niiden hauskaan elämään, jotka saavat nauttia kevään monia huveja poutaisessa kotimaassa.

Puolisolleen kirjoittamassaan elegiassa kertoo runoilija tarkalleen huonosta terveyden tilastaan ja tuskailee ajatellessaan, että hänen runoelmiaan ei enää lueta ja että hänen maineensa on unhoon joutunut. Hän valittaa myös kirjallisten apulähteitten puutetta sekä kansan raakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka luona hänen täytyi oleskella.

Ovidion runoelmat Kirjeitä Pontosta ovat täynnä valituksia maanpaon kurjuudesta; kuitenkin myöntää hän niiden kohtelevan häntä ystävällisesti, joiden parissa hän on pakoitettu elämään ja joiden kielellä, jota oli oppinut, hän kirjoitti kirjankin, vaikka se valitettavasti on hävinnyt. Auguston kuoleman jälkeen kääntyi Ovidius seuraajansa Tiberion puoleen kovin nöyrällä mairittelulla päästäkseen pois maanpaosta. Mutta turhaan; Tiberius oli taipumaton. Myöskin Kotylle, Romalle veroa maksavalle Trakialaiselle kuninkaalle, joka oli olevinaan oppinut ja runoilija, lähetti hän hyvin mielistelevän kirjeen, jossa useissa kohdin mainitaan tuo tunnettu lause, että hyvä kasvatus sieventää tavat ja estää ihmisiä raakuuteen vaipumasta.

Runoelma Ibis on pitkä, ikävä solvausrunoelma muudanta Ovidion vihamiestä vastaan, joka ennen oli ollut hänen uskottu ystävänsä. Esitys on kreikkalaisten mallien mukainen jäljennös, ja se, mitä runoilija toivottaa vihamiehelleen, ei ole mitään varsin tavallista: hän pudota rojahtakoon alas portailta; mehiläinen surmatkoon hänet pistämällä häntä silmään; hevoset nielkööt hänet elävänä ja hypätköön hän mereen.

Ovidion muista kaunokirjallisista teoksista löytyy ainoastaan katkelmia jäljellä runoelmasta "kaunistustaito" ja toisesta runoelmasta "kalastus". Murhenäytelmä "Medea" on kokonaan hävinnyt.

Martialis.

Kuoli noin 101 j.Kr.

Martialis oli syntynyt Bilbiliissä Hispaniassa. Opiskeltuaan oikeustiedettä kotimaassaan tuli hän 22 vuotiaana Romaan, jossa oleskeli puolen neljättä vuosikymmentä ja eli, kuten itse sanoo, "päiväkseen", siitä, mitä mairittelevilla tilapäisillä runoelmilla saattoi houkutella ylhäisiltä suosijoiltaan, joiden joukkoon luki itse keisaritkin. Kun ei siitä tullut sen parempaa, täytyi hänen vuonna 78 palata kotiin omalle maallensa, jossa hän, kovasti ikävöittyään pääkaupungin loistavaa elämää, pian kuoli.

Martialiin kirjallisia tuotteita on 14 kirjaa lyhyitä ivarunoelmia, joissa hän kurittaa aikansa tapoja ja epätapoja, mutta valitettavasti ei niitä parantaakseen, vaan lukijoita huvittaakseen. Hän on usein sukkela ja naurattava, mutta samalla hyvin "sikamainen". Siveellinen vakavuus puuttuu häneltä tykkönään. Ainoastaan muutamissa harvoissa kohdissa on esitys kankeata ja ajatus epäselvä; yleensä kirjoittaa hän kevyesti, selvästi ja terävästi. Muodon viehkeydessä vetää hän vertoja Roman lahjakkaimmille runoilijoille.

Itse ei Martialis näytä pitäneen tapakuvauksiaan hylättävinä, ja omasta puolestaan luulee hän olevansa siveydeltään moitteeton. Runoelmassaan Domitianolle lausuu hän nimittäin:

"Leikkiä voi, viatonta jos onpi se, kritiikki sietää. Vallaton lauluni on, puhdas tok' on elämäin".

Kuitenkin käy selville hänen Juliolle antamastaan neuvosta, joka koskee "todellista elämänviisautta", ettei hän ollut mikään elämän nautintojen halveksija:

"Ei sovi viisahan virkahtaa joka päiv': 'elän vielä'; Myöh' elo huominen lie, vaan tänäinen paras on".

Näytteenä vielä hänen kärjekkäästä runoilustaan olkoon seuraava:

Lääkäri Diaulosta.

"Muinen tohtor, nyt haudankaivaja oot sä, Diaulus. Haudankaivajan työt ennen tohtori tek'."

Vararikon tekijälle Linolle.

"On paremp' Linoll' antaa puolet, kuin lainata kaikki; Sillä jos eellisen teet, puoli on tappios vain."

Veloxille.

Velox, voivotat ain, että pitkiks teen epigrammit. Itse sä teet lyhemmät — et tee ainoakaan.

Aivan toista runoilutapaa käyttää muuten aina ivallinen runoilija kuvauksessaan kotiseudusta:

"Sä, jota kunnioittaa Keltiberein tulee, sä jok' oot Hispaniain kunnia, nähdä, Licinianus, Bilbiliin saat sä, aseistaan kuulun, vedestään; lumihuippu-ukon Kaunon ja Vadaveron, tuon pyhän, monihuippuisen, myös kaunoisen Botrodon ihmelehdikon, Pomonan mielipaikan tuon; saat vienoss' uida Kongedus-virrasaa ja lammess' luonnottarien. Niin virkistynnä ruumistasi voimistat salossa, mi raudan koventaa. Ja riistaa ampuelet metsän Vobiskan sä miltei suuruspöydältäs. Ja varjoisessa kullakkaassa Tagossa sä kesän helteen jäähdytät. Dircennan vesi janos sammuttaa ja lunta kylmemp' Nemea."

Juvenalis.

Kuoli noin vuoden 127 vaiheilla j.Kr.

Juvenalis, kotoisin Akviniumista, eli jonkun aikaa Romassa jokseenkin huomaamattomana ja opiskeli puhetaitoa. Vähitellen rupesi hän satiireja kirjoittelemaan. Muudan tällainen — se ivasi näyttelyä Parista, joka jonkun aikaa oli ollut keisari Domitianon suosikkina, vaikka tämä hänet sittemmin, kun hän oli häväissyt keisarin puolison, surmasi keskellä katua — ärsytti niin Domitianoa, että hän lähetti Juvenaliin pois tribuniksi — muutamat sanovat Egyptiin, toiset Skotlantiin (Britanniaan). Vasta keisarin kuoltua, vuonna 96, sai hän palata, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä mitään.

Juvenaliin teoksia on 16 satiiria, joissa hän miehuullisella rohkeudella ja järkähtämättömällä totuudenrakkaudella paljastaa sen syvän siveettömyyden, johon Roma oli vajonnut. Kuten Horatiuskin antaa hän ivallisten hyökkäysten, pilkallisten huomautusten ja jännittävien kuvausten pääkaupungin rauhattomasta elämästä vaihdella, mutta ei puhu koskaan itsestään mitään.

Aikansa "toimeliaisuutta", joka, kuten näyttää, ei paljon ollut huonompi sitä, mistä me kerskaamme, ruoskii Juvenalis armahtamatta seuraavassa runoelmassa:

"Pois kotikaupungist'! Artorius, Kalulus jääkööt sinne ja muut, mit mustan muuttaa taitavat valkeeks, paisuvat vuot, satamat, talot huutelevat urakalle, perkaavat lokaviemärit, ruumiit hautahan vievät, huutokaupoin hennovat orjaks sieluja myydä. Ennen ne herrat torvea soitti ja kaukana täältä pienten kaupunkein oli seurojen näyttelijöitä, maalais-ammattureita ja uutteroivat viran töissä. Nyt nuo leikkejä laittavi, peukalon kääntehen mukaan surmaavat kenen, vaikkapa mieliks kansan ja sitten vuokrall' ottavat Roman hyyskät — miksikä ei niin, kosk' ovat nuo kadunmittelijöitä, joit' Onnetar viskaa kunnian huipuillen, kun sill' on leikkisä mieli".

[Kun katsojat gladiaattorileikeissä käänsivät peukalonsa alaspäin, antoivat he sillä merkin, että voitettu oli tapettava.]

Ja mitä keinoja käytettiinkään, silloin kuten nytkin, niukan elatuksen saamiseksi! Näin lausuu siitä runoilija:

"Romaankos minä kelpaan? En valehdella mä saata; kehnoa kirjaa en mä voi kiittää, enkä voi ostaa. Astroloogi mä en ole, enk' isiä hengiltä panna tahdo mä, enkäpä saata. En vatsaan sammakon viel' oo katsonut. Rouvall' lempijän lahjoja vieköhöt toiset. Sen sanon, mun avullain ei varkaisin mene kenkään".

Ja miten hän pilkkaakaan Roman asukkaita "kreikkalaisine tapoineen", jotka olivat niin halukkaita itämaalaiseen loistoon, itämaalaiseen velttouteen ja itämaalaisiin esiluuloihin!

"Nyt hovivaatteet verhoo sun talonpoikas, Kvirinus; kaulallaan sulotuoksuisella he taikauskaunehet kantaa".

Romassa oikein vilisi Kehitteleviä Kreikkalaisia onnenonkijoita, jotka kaikkea koettivat.

"Miks, sano, luulet miestä sä tuossa? — Hän kaikkea on, ajatella mit' taidat: maalari, puhuja, oppinut, puoskari, matemaatikko, auguri, taikojen taitaja, nuorantanssija, lääkär' — kaikkia taitavi Kreikan mies, joka nääntyvi nälkään".

Koko valtio on komedian näyttelijä! Ainoastaan rikkaalla on jotakin arvoa; ei kukaan kysy luonnetta, onko se hyvä vai huono:

"Kaikkea säilyss' onpi kultana pohjalla kirstun, luottamus vaan jos sen ohess' löytyy".

Ja jolla ei rahoja ole, se turvaa velan tekoon:

"Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan; toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään. Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa".

Muuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti hajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle tonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja tungosta on kaduilla:

"Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi, missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä, yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen. Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat sotkevat — voi! — soturkengän naula jo varpahan tärvää".

Ja vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon kanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:

"Kurjuuden on kukkura kaiken ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää".

Tuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä likimmiten 2,000 vuotta sitten!

Plinius nuorempi.

Kuoli vuonna 100 j.Kr.

Plinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen Vesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius vanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa) Pohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet maaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19 vuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli hilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän pääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman mainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.

Jälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina on kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista hänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä vuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin Vesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän, vuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan vaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja kuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata laivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte iltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa melkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista maanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä suojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren rannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen lähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena. Plinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin seuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja rannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi, ja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien läpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin kirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat maailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä savusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää siltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän kauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum hautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot ovat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät myöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta luonnontapahtumasta.

Vuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien maanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa mielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne ukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat niin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan kertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana ensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten, kun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä avoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä kuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen sen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden marttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi miehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan lopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa rankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä, jotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja tuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän oikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä rangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille, ja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita, vaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin kohtuutonta kuin kohtuus.

Kuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo muutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet käyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista, vieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen kuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo myös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan jutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin kuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: "Olemmeko me esi-isiämme viisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi itse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää aikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena toimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä, mikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää". Regulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen lahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista. Toisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään miehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen edukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät kehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan kuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa kuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen mielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän pojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon kuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten julaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin tämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen toimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.

Enemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen maailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt yleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja vanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta arvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden kanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka kirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään päästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton, jonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja Martialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden aisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään kehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa saada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja osoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä puheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että kirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää lukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän lopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni — ei löydy ainoatakaan iloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi vähentää — se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä kärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon huvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.

Horatius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita ja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla myös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen kuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat kirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin luentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia. Hän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja kuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle suosiota ja hyväksymistä.

Usein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt ja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven rannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli ostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja hän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman, luovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista raaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle tarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun perustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään parempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen kasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan entistä enemmän.

Hänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa naimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille kiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi, aivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja kolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan rakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa kirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja pyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana ja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli Verginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa Germaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja juhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään ovat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen läheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa hän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään hänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja nuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa olla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä kaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka suuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan; kuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän kärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan vielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli kihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi verta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin kalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien, voiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.

Plinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman väsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan Laurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin. Hän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla ilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.

Plinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän puhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti ja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin suorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren rannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja. Tilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta metsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten liepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja laaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on niin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista vesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse asuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota kaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut — oudonmuotoisiksi leikatut puut — sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta, sellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa temppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta, jonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään on tavallista.

Pliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä Aasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa hän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin, suuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia syntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten asukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista kerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita, rakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä jättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi, ja tämä — Trajanus — kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä saattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika löylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa, joka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu Trajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin perustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä. Kaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka kuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan, tienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja Titus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja häviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman maakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka heitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän salaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat valalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä viattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt sekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta puolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen tunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten ilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on vaarallista ja sopimatonta.

Kaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan, ja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet julkaistiin, olleen elossa.

Kirjoituksista päättäen, jotka Plinius on jättänyt jälkeensä, näyttää hän olleen siivo, kaunopuhelias ja hyvin sivistynyt mies, joka, kuten sivistyneet yleensä, suurella mieltymyksellä seurasi yleisiä asioita, vaikka hänen heikko terveytensä ja mieltymyksensä hiljaiseen kirjalliseen toimintaan vaikuttivat sen, että hän parhaiten viihtyi maalla ja ystäväinsä parissa. Hän mainitsee itsellään olleen tapana nousta makuultaan aikaisin ja pimeässä huoneessa lukea ulkomuistista, mitä oli kirjoittanut. Aina hän toimiskeli, milloin luki, milloin harjoitteli ruumistaan terveyden ylläpitämiseksi, milloin kävi vieraissa naapurien luona. Halveksien puhuu hän siitä tavasta, joka oli juurtunut rikkaisin, että kestitsivät alhaisia vieraita huonommalla ruoalla ja viinillä, kuin muita. Suostuessaan johonkin kutsumukseen pani hän ehdoiksi, ettei ateria saisi kestää liian kauan tai olla liian kallis, ja ettei hyvää puheenvaihtelua puuttuisi. Itse kerskaa hän siitä, että, vaikka monet tarjosivat muhkeampia ja kalliimpia juhla-aterioita, ei kukaan kuitenkaan osannut koota niin hauskaa pöytäseuraa, jossa kaikki mielestään olivat niin kotiutuneita, kuin hänen luonansa.

Plinion kirjoituksista on vaikeaa tulla mihinkään varmaan päätökseen hänen filosofillisista ja uskonnollisista vakuutuksistaan; hän näyttää kuitenkin uskoneen ylenluonnollisia ilmestyksiä ja kertoo muutamia eriskummallisia tapahtumia, jotka itse oli saanut kuulla. Se ihastus, jota hän osoittaa keisarinvallalle, tuli kaiketi hänen vakuutuksestaan että tasavalta oli ijäksi päiviksi hävinnyt. Mitä äänestykseen tulee, huomauttaa Plinius etteivät ihmiset välitä niin paljoa kunniastaan siinä, mikä on salaista, kuin siinä mikä on tunnettuna; monet pelkäävät yleistä tuomiota, mutta harvat omantuntonsa ääntä.

Tacitus.

Kuoli vuoden 120 vaiheilla j.Kr.

Tacitus, joka syntyi vuonna 54 j.Kr., sai kasvatuksensa Romassa, jossa etevät opettajat tekivät hänestä puhujan ja asianajajan. Meille on hän enemmän tunnettu historioitsijana, joka on kertonut Roman vaiheet Auguston kuolemasta Nervan valtaistuimelle astumiseen; mutta hänen oma aikansa kunnioitti häntä etupäässä puhujana, vaikkei yhtäkään hänen puheistaan ole säilynyt jälkimaailmalle. Julkisessa elämässä nousi hän useihin virkoihin peräkkäin ja valittiin vuonna 97 konsuliksi.

Kirjassa, jolla on nimenä Agrikola, on hän koettanut säilyttää appensa, konsuli Agrikolan, muistoa. Hänestä kertoo Tacitus, että hän oli saanut kasvatuksensa Marseillessa ja tehnyt ensimmäisen sotapalveluksensa Britanniassa aikana, jolloin koko saari oli noussut ilmikapinaan. Palattuaan Romaan valittiin Agrikola kvestoriksi ja lähetettiin Aasiaan. Sitte annettiin hänelle toimeksi useiden temppelien laskujen tarkastaminen ja tilien tekeminen. Kun Vespasianus tuli keisarikandidaatiksi, lähetti hän Agrikolan Britanniaan taivuttamaan siellä olevia legioneja puolelleen; sitten sai hän päällikön viran Akvitaniassa ja koroitettiin patrioiksi. Vuonna 97 tuli hän konsuliksi ja Britannian korkeimmaksi hallitusmieheksi. Hänellä oli siellä paljon tointa ja maassa syntyneiden joukkojen avulla valloitti hän Mona-saaren, joka yhdistettiin Romalaiseen alueesen. Agrikola marssi sitten vielä kauemmaksi pohjoiseen päin ja löysi myös Irlannin, joka kuitenkin jätettiin rauhaan. Sen sijaan varusti hän laivaston lopettaakseen sodan Kaledonialaisia vastaan, joita siihen aikaan Skotlannissa asui. Tacitus antaa heidän johtajansa Galgakon pitää kopean puheen; mutta kuitenkin joutuivat Kaledonialaiset alle kynsin taistelussa ja monet heimot nöyrtyivät. Agrikola sai sitte aikaan, että temppeleitä ja asuntohuoneita ruvettiin rakentamaan Britanniaan, hankki päälliköiden pojille tilaisuutta saada kasvatusta ja herätti Brittiläisissä mieltymystä romalaiseen pukuun ja romalaisiin elämäntapoihin. Sotajoukkoaan ja palvelijoitaan piti hän kovassa, kurissa; orjat ja vapautetut eivät saaneet ottaa osaa yleisten asiain käyttelemiseen, ja virkaylennystä annettiin ainoastaan sitä ansaitsevaisille. Hän huojensi maassa syntyneiltä vilja- ja rahaverot jakamalla tasaisemmin niiden kuormaa. Kahdeksan vuotta maakuntaa hallittuaan kutsuttiin hän takaisin, ja siihen päättyi uransa julkisuudessa, kun hän viisaasti kieltäytyi toisesta hänelle tarjotusta luottamustoimesta. Agrikola arvasi, näet, hyvin, kuinka suuresti Domitianus kadeksui sitä suosiota, jonka hän Britannian hallitsijana oli saavuttanut, ja sentähden varoi hän antamasta uutta kiihdykettä keisarin vihaiselle mielelle. Tämän johdosta lausuu Tacitus huonojen hallitsijain aikana voitavan saavuttaa kunniaa kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Agrikola kuoli 56 vuoden vanhana; testamentissaan oli hän, aina viimeisiin asti mairitellakseen keisaria, tehnyt tämän puolisonsa ja tyttärensä kanssa perintöosakkaaksi. Agrikolan ansioiden joukossa mainitsee Tacitus myöskin sen, että hän oli ensimmäinen, joka purjehti Britannian ympäri. Muuten saamme tietää, että Agrikolan seuraajan aikana saaren tuotteet vietiin Galliaan ja että Brittiläiset nuorukaiset pistettiin legioneihin ja levitettiin ympäri koko valtakuntaa. Britannian ilmanalasta huomauttaa Tacitus, että kovasta pakkasesta siellä ei tiedetä mitään, vaan että taivasta synkistävät pilvet ja alinomaa sataa.

Tätä lähin järjestyksessä Taciton teoksista on Germania, jossa hän välillisesti kurittaa maanmiestensä heikkouksia, usein arvostellen vieraita kansoja muiden tiedonantojen mukaan. Todellakin näyttävät Romalaiset hyvin vähän tietäneen Pohjois-Euroopan asukkaista, ei ainakaan enempää, kuin mitä olivat kuulleet karkureilta, vakoojilta tai kierteleviltä kauppiailta. Germaneista sanoo Tacitus: "Minä pidän heitä alkuasukkaina, joihin ei ole muuta verta sekaantunut maahan muuttamisen tai keskuusliikkeen kautta". Hän kertoo heidän olevan sinisilmäisiä, punatukkaisia, kookkaita, nälkää ja vilua vastaan karaistuja, mutta kykenemättömiä kuumuutta ja janoa kärsimään. Hän kertoo, että Germanialaisten tyttöjen kastanjanruskeasta tukasta maksettiin tavattoman paljon Romassa; sikäläiset naiset, joilla ei ollut varoja ostaa teutonilaista (se on saksalaista) tekotukkaa, värjäsivät oman tukkansa keltaiseksi. Germanialaisten aviolakia kuvaa hän hyvin ankaraksi: eroitettu vaimo ja leski ei saanut mennä uusiin naimisiin, jos oli kuinkakin kaunis ja rikas. Naiset, joiden usein täytyi kestää sodan vaivoja, hoitivat yksin taloutta, viljelivät maata, elivät piimästä, hedelmistä ja riistasta ja panivat ohraviiniä. Perheet olivat suuret ja lapset tulivat kestäviksi, kun kasvoivat alastomina ja likaisina. Naiset eivät saaneet ottaa osaa äänestykseen, mutta heidän mielipidettään ja neuvoaan kysyttiin usein yleisiä asioita punnittaissa. Germanialaisilla ei ollut mitään kaupunkeja; heidän asuntonsa olivat hajallaan ja niitä ympäröi avoin kenttä. Puita käytettiin ainoastaan rakennuksiin; vilja koottiin maanalaisiin kuoppiin, joissa he itsekin etsivät turvaa talvipakkaselta. Heidän ylin jumalansa oli Merkurius, mutta he uhrasivat myös Herkuleelle ja Marsille; muutamat palvelivat myös Ibistä (haikaraa). Caesar väittää heillä ei olleen mitään varsinaista pappissäätyä, ja Tacitus kertoo kaikkien kansanluokkien luottaneen parhaiten ennustukseen, joka tehtiin valkoisten hevosten hirnunnan ja korskunnan mukaan. "Germanit", sanoo hän vielä, "uskovat, ettei jumalia saateta sulkea seinien sisään, ei myöskään voida heitä, heidän olentonsa äärettömyyden takia, kuvata ihmismuotoisina". Kuitenkin oli Germaneilla pyhiä alttareja syvissä metsissä, missä he lähestyivät näkymättömiä voimia, joita palvelivat. Muutamilla heimoilla oli kuninkaita, jotka johtivat heitä taistelussa, ja heillä oli kaksi neuvottelevaa kokousta: päälliköiden, jotka päättivät vähäpätöisistä asioista, ja kansan, joka harkitsi tärkeämpiä kysymyksiä. Osanottajat istuivat täysissä aseissa turveläjillä. Germanien elinkeinona oli karjanhoito ja myöskin maanviljelys, ja heidän hevosensa olivat pieniä, mutta kestäviä. Heidän suurimmat virheensä olivat hekumallisuus, juoppous ja pelivimma. Kaikkiin heidän tärkeihin neuvotteluihinsa oli yhdistetty juhlia, ja heidän peliraivonsa oli niin suuri, että he, kun olivat kaiken muun menettäneet, panivat itsensä voitoksi, ja jos tappasivat, vapaaehtoisesti heittäytyivät voittajan orjaksi. Romassa olivat Germanit keisarin henkikaartina ja palvelivat myös ratsumiehinä ja legionisotureina. Yleensä ei Tacitus näytä hankkineen heistä kaikkia tietoja, mitä olisi voinut saada, ja hänen teoksensa Germaniasta ei ole juuri muuta kuin jokseenkin löyhä koekyhäys.

Taciton teoksesta Roman Aikakirjat on ainoastaan 11 kirjaa pelastunut jälkimaailmalle. Kuusi ensimmäistä kirjaa puhuu keisari Tiberiosta, jota, tekijän sanojen mukaan, Romassa karsain katsottiin, mutta maakunnissa pidettiin viisaana ja hyvää tekeväisenä hallitsijana. Tacitus sanoo hänen hallinneen täydellä itsevaltiudella, kuten hänen edeltäjänsäkin oli tehnyt; mutta Augustus osasi peittää kahleet ruusuilla, jota vastoin Tiberius ei niitä koskaan peitellyt. Kuitenkin alensi hän niiden tilusten vuokramaksua, joista itse sai tulot. Lampaani, sanoi hän, ovat kerittävät, mutta ei nyljettävät. Tacitus syyttää häntä teeskentelemisestä, kun hän ruvetessaan keisariksi, sen sijaan kuin hänen olisi pitänyt vaatia senaatilta sen äänet, koetti saavuttaa ne mairittelulla. Vielä sanoo hän Tiberion aivan syyttä epäilleen kasvattipoikaansa Germanikoa osallisuudesta Germanien legionein tekemään kapinaan. Hän viittaa myöskin siihen, että Tiberius, muuttaessaan Germanikon itäisiin maakuntiin, salaa oli antanut suostumuksensa hänen surmaamiseensa, jonka hän luki hallituksensa onnellisimpien tapahtumien joukkoon. Seuraavat luvut osoittavat yksityiskohdissa, kuinka suuresti keisariin oli ruvennut vaikuttamaan keisarillisten kaartien päällikkö Sejanus. Nämät kaartit sijoitettiin pääkaupunkiin, missä heistä vähitellen kasvoi sotilasvalta, joka tärkeinä hetkinä teki mielivaltaisia päätöksiä keisarikunnan asioista. Niin vähitellen taipui sen miehen tahto, joka ei saattanut korkeammalle kohota, sen miehen tahdon alle, joka yhä vain kapusi kunnianhimon portaita ylöspäin. Julkisten "ilmiantajain" syytöksistä joutuivat monet patricit Tiberion julman epäluuloisuuden uhriksi. Germanikus surmattiin, eikä yksikään, jolla oli arvoa, rikkautta ja mainetta, ollut turvattu vankeuteen joutumasta tai kuolemasta, koska syytökset tehtiin mitä löyhimmillä perusteilla. Vihdoin keisari pakeni, hyvin tietäen mikä mieliala Romassa häntä kohtaan vallitsi ja peläten salaliittoja, Kaprisaareen, josta hän lähetti mitä itsevaltaisimpia ja julmimpia käskyjä. Näille arveluilleen ei Tacitus kuitenkaan ole antanut vahvikkeeksi mitään varmoja todisteita, ja hän myöntää ammentaneensa tietonsa lähteistä, joiden luotettavaisuutta hyvin suurella syyllä saatetaan epäillä.