SISÄLLYS: (continued 2)

On äidin käsi poikas surmannut. Ov' avaa, niin sä näet: ne venyy verissään.

Portit avautuvat äkkiä, ja nyt nähdään Medeian lohikäärme-vaunuissa liitelevän ilmassa, vieden mukanaan lapsiensa ruumiit. Kiivaan sanakiistan jälkeen Iasonin ja Medeian välillä, jossa kumpikin koettaa kurjuudesta syyttää toistaan, liitää Medeia vaunuilla Korintoon, minne hän jo ennen on ilmoittanut menevänsä.

Ifigeneia.

Agamemnon odottelee teltassaan Auliissa puolisonsa Klytemnestran ja tyttärensä Ifigeneian tuloa. On yö. Kaikki leirissä makaavat syvässä unessa paitsi Agamemnon, joka suree sitä että Artemis (Diana), suuttuneena siitä että kuningas oli ampunut yhden pyhistä kauriista, vastatuulilla estää laivastoa lähtemästä vesille. Ainoastaan sillä ehdolla, että Agamemnon uhraa oman tyttärensä, lupaa jumalatar leppyä — niin oli ennustaja Kalkas sanonut. Tämän johdosta on hän lähettänyt noutamaan luokseen Ifigeneiaa sekä tämän äitiä, sanoen syyksi tahtovansa naittaa Ifigeneian Akilleylle; mutta kohta sen jälkeen on hän kirjeessä, joka kuitenkin joutui Menelaon käsiin, kehoittanut heitä jäämään kotiin. Menelaolta saa hän sitten tietää puolisonsa sekä Ifigeneian ja pienen Oresteen saapuneen. Aamulla ajaa kuningatar lapsineen vaunuissa esiin, ja nais-kuori tervehtii heitä. Agamemnon ottaa heidät vastaan teeskennellyllä ilolla ja salaisella rauhattomuudella, mutta hänen tunteisinsa ovat jyrkkänä vastakohtana naisten riemu ja uteliaisuus lähestyvästä avioliitosta. Agamemnon koettaa turhaan taivuttaa puolisoansa palaamaan Argon kaupunkiin. Kun ei mistään muusta ole apua, lähtee hän neuvottelemaan Kalkaan kanssa. Hänen poissa ollessaan tulee Akilleys ja kummastelee suuresti, kun Klytemnestra häntä tervehtii vävykseen. Orjalta saa hän tietää asian oikean laidan, suuttuu sellaisista vehkeistä ja lupaa ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen viattoman uhrin. Nyt palaa Agamemnon ja huomaa salaisuuden tulleen ilmi. Hänen puolisonsa ja tyttärensä rukoilevat häntä luopumaan kauheasta aikeestaan, mutta hän vakuuttaa sen olevan tuiki mahdotonta. Akilleys syöksyy sisälle kertoen sotamiesten myöskin vaativan uhrityön toimittamista. Nyt suostuu Ifigeneia uljaasti kuolemaan. Kaikki ovat yhtä mieltä uhrin tarpeellisuudesta; juhlallinen hautakulkue muodostetaan, ja kuori laulaa kuolonhymnin kulkeissaan jumalattaren alttarille. Lopuksi kertoo sanansaattaja, kuinka, kun kaikki oli valmiina ja impi odotti uhripapin kuolettavaa iskua, tapahtui aavistamaton ihme: Ifigeneia oli kadonnut, ja hänen asemestaan makasi komea hirvi verissään alttarin juurella. Immen — niin Kalkas selitti — olivat kuolemattomat pelastaneet ja ottaneet luoksensa.

Ifigeneia Tauriissa.

Artemis oli vienyt Tauriisen Ifigeneian, joka ikään kuin ihmeen kautta oli pelastunut uhriksi joutumasta, ja siellä on hän nyt kaksikymmentä vuotta palvellut naispappina jumalattaren temppelissä. Silloin saapuu kreikkalaisella laivalla kaksi muukalaista, jotka vakoilevat temppeliä ja ovat hankkeissa ryöstää jumalattaren kuvan ja viedä sen Attikaan. Muukalaiset ovat Orestes ja Pylades. Ifigeneia sanoo edellisenä yönä uneksineensa veljestään Oresteesta. Paimen tulee kertoen, että rannalla on otettu vangiksi kaksi miestä, jotka aiotaan uhrata Artemiin alttarilla, ja kehoittaa naispappia valmistautumaan uhrin toimittamista varten. Vangeilta saa Ifigeneia tietää kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin hän lähti Argosta, ja päättää säästää toisen heistä, jotta tämä veisi kirjeen hänen isälleen. Vilkas kilvoittelu syntyy nuorukaisten kesken: kumpikin tahtoo uhrautua toista pelastaaksensa. Vihdoin tuntevat veli ja sisar toisensa, ja nyt tekevät he kaikki yhteisen päätöksen pettää kuningas Toaan ja paeta ryöstettyään mukaansa jumalattaren kuvan. Soturi ilmoittaa Toaalle Ifigeneian ja muukalaisten ryöstäneen kuvan, mutta meren ajaneen heidän laivansa takaisin rannalle. Kuningas kutsuu väkensä kokoon kostaaksensa tämän solvauksen, ja pakolaiset ovat juuri joutumaisillaan vangiksi, kun Pallas ilmestyy ja selittää Toaalle, että hänen tahdostaan sekä Ifigeneia että kuva viedään Kreikkaan, jotta Artemista siellä palveltaisiin. Sillä tavoin pelastuvat Agamemnonin lapset, ja uskollinen Pylades seuraa mukana naidakseen heidän sisarensa Elektran.

Bachon palvelijattaret.

Kadmos, Theben kuningas, oli Bachon äidinisä. Nuorekas viinin jumala esiintyy itse Theben palatsin ulkopuolella paluumatkalla pitkältä retkeltä, käytyään aina "onnellisessa Arabiassa" saakka. Häntä saattaa seurueensa, Bachon palvelijattaret, jotka ovat kuorilaulajina, ja vieraissa käynnin tarkoituksena on pyynnöllä tai pakolla saada Theben asukkaita, jotka tähän asti ovat osoittautuneet niin kylmiksi ja vihamielisiksi Bachoa kohtaan, ensiksi tunnustamaan hänen jumaluuttaan ja sitten palvelemaan häntä. Kuningas Kadmos ja hänen ennustajansa Teiresias ovat valmiit yhtymään yleiseen ihastukseen, mutta heitä estää siitä Penteys, hänkin Kadmon tyttärenpoika, jonka haltuun Kadmos oli jättänyt hallituksen. Penteys selittää, että hän on tekevä lopun tästä uudesta palveluksesta, ja uhkaa panna vaimot vankeuteen ja katkaista kaulan muukalais-kujeilijalta. Kadmos neuvoo häntä suvun maineen kohottamiseksi tunnustamaan uutta jumaluutta, mutta Penteys ei millään ehdolla halua ottaa osaa tähän mielettömään peijaukseen. Kuori uhkaa hänelle ikäviä seurauksia hänen jumalattomuudestaan. Nyt tuodaan Bachos esiin, kädet sidottuna. Penteys tunnustaa, että hän ei ole ruma, vaan päin vastoin viettelevän kaunis, mutta kuitenkin kehoittaa ja käskee hän, että Bachos viedään talliin ja siellä ikään kuin hevonen sidotaan riimusta kiinni seimeen. Vastarintaa tekemättä lähtee viinin jumala sinne, mutta päästää pian siteensä ja tulee taas ulos. Penteys tulee myöskin paikalle ja kummastelee, kuinka vanki on päässyt irralleen. Sanansaattaja kertoo Kitairon vuorella nähneensä joukoittain Bachoa palvelevia naisia. Penteys tahtoo lähteä näitä ahdistamaan miekalla ja kilvellä, mutta Bachos lupaa aseetonna tuoda heidät takaisin kaupunkiin. Haluten omin silmin nähdä nuo mielettömät suostuu Penteys seuraamaan Bachoa ja pukeutuu naisvaatteisin. Sellaisessa asussa seuraa Penteys, Theben asukkaiden nauraessa ja Bachon huumauttamana, mukana Kitaironille, jossa hänen kimppuunsa raivoisina syöksyvät naiset, muiden muassa hänen oma äitinsäkin.

Penteyshän minä olen, äiti, oma poikasi, huudahtaa hän rukoillen. Mutta tämä ei tunne häntä, vaan riistää raivottaren voimalla häneltä irti vasemman käden, jonka sitten muut repivät kokonaan kappaleiksi. Kantaen hänen jäseniään voiton merkkeinä palaavat naiset Thebeen. Äiti kantaa hänen päätänsä, luullen sitä jalopeuran pääksi. Nyt astuu esille Bachos ja lausuu, että Kadmos on muuttuva lohikäärmeeksi ja hänen puolisonsa vyökyyksi, jotta heidät sitten maailman lopussa sodan jumala Ares veisi "autuaitten maahan."

Ion.

Saadaksensa Athenasta siirtäneille Ionilaisille jumalallisen alkuperän kertoo Eyrypides vanhan tarun mukaan Kreusan, Erekteyn tyttären, synnyttäneen Apollolle pojan, jonka, hän nimitti Ioniksi ja kätki luolaan Akropoliin juurelle, kunnes hänet Hermes sieltä vei Delfoon. Täällä kasvattivat hänet mieheksi temppelineitsyet. Kreusa meni sitten puolisoksi Xutolle, mutta ei saanut lapsia. Kysyäksensä oraakelilta neuvoa tähän asiaan matkustavat molemmat Delfoon — Kreusa sivuaikomuksella saada tietoja pojastaan. Hän tapaa Ionin ja kertoo tälle elämänvaiheensa — he eivät tunne toinen toistaan. Oraakelilta saa Xutos käskyn tervehtiä pojakseen ensimmäistä muukalaista mieshenkilöä, minkä tapaa. Ion tulee hänelle vastaan, mutta tämä ei välitä tällaisesta tervehdyksestä, vaan uhkaa lähettää nuolen Xuton keuhkojen läpi. Heidän jonkun aikaa keskusteltuaan leppyy kuitenkin Ion ja suostuu rupeemaan hänen pojakseen. Xutos tahtoo että asia aluksi pidetään salassa Kreusalta, joka ehkä ei heti ole valmis ottamaan vastaan niin äkkiä ilmestynyttä poikaa ja perillistä. Hän pyytää kuoria, jossa laulajina on Athenalaisia naisia, olemaan asiasta puhumatta, mutta niin pian kuin Kreusa tulee, saa hän kuulla kaikki; ainoastaan Ionin äidin nimeä hän ei saa tietää. Sukkamielissään ja suutuksissaan päättää hän, vanhan palvelijan kehoituksesta, myrkyttää nuorukaisen heti kun tämä tulee heidän kattonsa alle. Palvelija ottaa murhatyön toimittaakseen, jotta Kreusan itsensä ei tarvitsisi siihen ryhtyä. Kuori laulaa laulun, ja samassa syöksyy orja sisälle kysyen Kreusaa: tuuma on rauennut tyhjiin; palvelija on vangittu ja on tunnustanut; Delfon hallitusmiehet etsivät Kreusaa. Tämä tuomitaan kuolemaan, ja Ion määrätään kuolemantuomion toimeenpanijaksi. Ratkaisevana hetkenä astuu sisälle vanha naispappi, Pytia, joka on kasvattanut Ionia lapsena, ja näyttää vasun ja vaatteet, joissa Ion löydettiin. Kreusa tuntee ne, syleilee poikaansa ja tunnustaa Apollon tämän isäksi. Jumalatar käskee Kreusaa asettamaan poikansa Erekteyn valtaistuimelle ja ennustaa lomalaiselle heimolle mainehikasta tulevaisuutta.

Kyklopi.

Kreikassa oli tavallista, että mieltä jännittävän murhenäytelmän jälkeen kevennettiin yleisön mieltä hupaisella ja ivallisella kappaleella, niin sanotulla satyri-näytelmällä. Sellaisia on esimerkiksi "Kyklopi."

Homeron kertomus Odysseyn seikkailusta kyklopi Polyfemon luona oli yleisesti tunnettu, ja muinaisia Kreikkalaisia se suuresti miellytti. Eyrypideen kappaleessa esiintyy Polyfemos jättiläisenä, jolla oli ainoastaan yksi kauhean suuri silmä ja mahtava ääni. Hänen renkinsä Silenos ja tämän toverit, satyrit, jotka olivat kuorilaulajina, olivat luultavasti irvikuvia Sokrateesta ja muista Athenalaisista filosoofeista. Kyklopi on ollut metsästämässä Etna vuorella ja tulee aterialle. Hän huomaa, että hänen poissa ollessaan on jotakin tavatonta tapahtunut: lampaat ovat poissa luolasta, juustovasut kadonneet ja Silenon kasvot turvoksissa. Ken on tämän tehnyt? kysyy Polyfemos. "Nuot tuossa", vastaa Silenos, sentähden etten minä sallinut heidän ryöstää pois sinun juustoasi ja lampaitasi. Hän osoittaa Odysseytä ja tämän tovereja. Polyfemos uhkaa heti valmistaa veitikoista oiva aterian. Turhaan selittää Odysseys, että hän ei ole Silenoon koskenut: lampaat on hän vaihtokaupassa saanut viinistä. Silenos vannoo kaikkien meren jumalten kautta, että se on valetta. Ei auta, vaikka kuori todistaa Odysseyn puolesta — Polyfemos uskoo enemmän ukko Silenoa. Nyt Polyfemos tahtoo tietää, keitä ja mistä muukalaiset ovat. Odysseys ei mainitse nimeään, mutta kertoo heidän tulleen hävitetystä Troijasta, jossa hän oli ollut eräs Kreikkalaisten johtajia, ja koettaa lepyttää kyklopia ilmoittamalla tälle, että hän ja hänen toverinsa palvelevat meren jumalaa, jolle he ovat rakentaneet monta temppeliä Kreikassa. — "Rikkaus, ukkoseni, on viisaan jumala; muu kaikki on tyhjää lorua. Minä teen aina niinkuin minua haluttaa, ja sentähden — niellä hotkaisen minä nyt sinut!" vastaa Polyfemos. Odysseys huomaa joutuneensa ahtaammalle kuin koskaan ennen. Hän pistäytyy kyklopin luolassa ja palattuaan kertoo Polyfemon kyökissään latoneen kolme vaunullista tammipuita tulisijalle, täyttäneen mahdottoman suuren maljan maidolla, asettaneen tulelle ison kattilan ja kuumentaneen useita paistinvartaita. Sitten oli kyklopi temmannut kaksi Kreikkalaista ja "teurastanut heidät taitavasti kuin uhripappi," ja sen tehtyään oli hän poistanut osan lihaa ja keittänyt loput. Itse täytyy Odysseyn "kyynelsilmin" olla avullisena tämän kauhean aterian valmistamisessa. Silloin pälkähtää hänelle päähän sukkela tuuma tarjota hirviölle viiniä. Kyklopi tyhjentää maljan toisensa perään ja, tästä huumautuneena, nukkuu raskaasen uneen. Nyt käyttävät Kreikkalaiset harhailijat tilaisuutta ja töytäävät tulessa kuumennetulla, terävällä öljypuun rungolla kyklopin ainoan silmän puhki ja pääsevät siten helposti karkuun sokaistun ihmissyöjän kynsistä.

Aristofanes.

Kuoli v. 308 e.Kr.

Kreikkalainen komedia, sellaisena kuin se esitetään Aristofaneen huvinäytelmässä, korvaa tavallaan sen ajan politillisten sanomalehtien ja pilalehtien puutteen. Siinä ei ainoastaan ole sukkeluuksia ja hauskaa pilaa, vaan se koettaa vielä kiihoittaa yleisön yhteiskunnallisia pyyteitä ja etuluuloja. Näistä huvinäytelmistä saa siis mitä elävimmän käsityksen Athenan kansan luonteenmukaisista ominaisuuksista sillä aikakaudella.

Ritarit.

Tämä huvinäytelmä pilkkaa sitä kansan ominaisuutta, että se antaa niiden, jotka nimeksi ovat sen palvelijoita, mutta oikeastaan sitä hallitsevat, peijata itseään. Henkilöt, jotka esiintyvät, ovat "Kansa" eli Demos rikkaana talon haltijana; isännöitsijä Kleon, joka hoitaa Demon taloutta ja on hänen orjiensa tarkastaja; kaksi orjaa, joissa kirjailija ivallisesti esittää kaksi sen ajan mainiointa miestä, sotapäällikkö Nikiaan ja puhuja Demosteneen, sekä muuan makkarakauppias. Tapauspaikka on Athenassa "Kansan" talon edustalla.

Nuot kaksi orjaa astuvat esiin voivotellen ja raappien hartioitaan saatuansa aika löylytyksen "Paflagonialais"-heittiöltä, s.o. Kleonilta. Demostenes huomauttaa, ettei tässä enää valitukset auta. Hän arvelee parhaaksi, että he pötkisivät tiehensä, ja kysyy kuuntelijoilta heidän mielipidettään. Nikiaan mielestä olisi parasta kuolla kutkahtaa heti paikalla, kuitenkin "uljaan uroon tavoin". He päättävät varastaa oraakelilauseet, joilla Kleon vallitsee heidän herraansa ja joissa ennustetaan, että Kleonin on sysäävä syrjään makkarakauppias, joka juuri nyt lähestyy ja jota he tervehtivät Athenan vastaiseksi herjaksi ja mestariksi. Kleon tulee ulos vihan vimmassa; Demostenes kutsuu ritarit, jotka kuorina astuvat esiin ja ympäröivät Kleonin, sättien häntä solvauksilla. Myöskin makkarakauppias soimaa häntä törkeillä sanoilla, ja nyt Kleon poistuu. Kuori laulaa oodin Pallaalle ja Poseidonille ja ylistää Athenan menneitä hyviä aikoja sekä sen ihmeen komeita hevosia, pistäen aina väliin lauluunsa valtiollisia viittauksia ja leikillistä pilaa. Makkarakauppias palaa ja kertoo, miten oli Kleonia vastustanut neuvottelukokouksessa ja miten sai koko neuvoston puolelleen, kun alkoi puhua sardellien tavattoman halvasta hinnasta ja jakeli muutamia hyppysellisiä koriandeja ja purjulaukkaa. Kleon tulee nyt ja hyökkää vastustajaansa vastaan uhaten haastaa hänet Kansan eteen. Hän kolkuttaa Kansan ovelle, ja mahtava talon haltija tulee ulos. Kuunneltuaan kotvasen kastelijoita neuvoo hän heitä molempia jättämään asian Pnyxin eli yleisen kansankokouksen ratkaistavaksi. Täällä uudistetaan taistelu koomillisella sananvaihdolla. Kansa tulee vihdoin vakuutetuksi siitä, että makkarakauppias on sen paras ystävä, ja kehoittaa Kleonia luopumaan virkasinetistään. Virkaheitoksi joutunut isännöitsijä rukoilee ja pyytää herraansa ensin kuulemaan uutta oraakelilausetta, joka hänellä on ilmoitettavana ja jossa ennustetaan hänen — herran — pian pääsevän Kreikan yksinvaltaiseksi hallitsijaksi. Mutta makkarakauppiaallakin on oraakelinsa, joka lupaa Kreikan valtiuteen vielä Trakiankin lisäksi. Kuori laulaa laulun, ja kilpailijat palaavat kantaen käsissään ennustuskirjelmiä: niissä on hurjan hupaisia parodioja tavanmukaisista ennustuksista. Kansa lupaa odottaa siksi kuin on saanut maistaa, kumpiko tarjoo parempaa kestitystä. Kuori moittii kansaa siitä, että se on niin herkkä kallistamaan korvansa imarruksille, mutta Kansa vastaa, että se tahallaan on olevinansa ymmärtämätön, eikä annakaan niin helposti peijata itseään. Molemmat kilpailijat palaavat kantaen raskaita herkkutaakkoja. Kansa syö, vaan ei voi tarkoin päättää, kumpiko on sitä kestinnyt parhaimmalla ja runsaimmalla aterialla. Jotta asia saataisiin ratkaistuksi ehdottaa makkarakauppias, että molempain vasut tarkastettaisi. Nyt huomataan hänen oman vasunsa olevan tyhjän, mutta Kleonin vasussa olevan monta hyvää ruokaa jälellä. Tämä petos ratkaisee asian; Kleon tekee vielä viimeisen yrityksen, mutta hänen omat oraakelinsa puhuvat häntä vastaan, ja hän poistuu tukkaansa repien. Loppunäytöksessä nähdään Kansa istuvana valtaistuimella linnassa, kuten Miltiadeen ja Aristideen aikoinakin, uudelleen nuoristuneena ja voimistuneena. Kansan julistaessa hallituksen vastedes luopuvan kaikesta suosittelusta ja lahjanalaisuudesta, tuodaan esiin rauhattaret, joita on pidetty Kleonin talossa, ja Kleon saatetaan ulos, vuorostaan rupeamaan makkarakauppiaaksi ja juovuspäissään katuluonnottarien kanssa kiistelemään.

Akarnailaiset.

Tämä ja seuraavat kappaleet ovat yhteydessä Athenan päivän polttavimman kysymyksen kanssa: kuinka kauan Peloponnesolainen sota kestäisi. Akarnai oli maaseutu Attikassa, joka oli kärsinyt paljon vauriota sodasta, ja kappaleen sankari, Dikaiopolis, on sieltä kotoisin oleva maalainen; kuorina on vanhoja talonpoikia. Ensimmäisessä näytöksessä esiintyy Dikaiopolis Pnyxillä, ennenkuin kansa on kokoontunut, ja ilmaisee vihaansa sodasta ja kansalaisten hitaasta kokoontumisesta neuvotteluihin. Vihdoin alkavat keskustelut, ja Amfiteos, joka väittää polveutuvansa jumalista, ilmoittaa näiltä saaneensa toimeksi hieroa rauhaa Spartan kanssa; mutta kun hän pyytää matkarahoja, karkoittaa kansa hänet tiehensä. Dikaiopolis seuraa Amfiteoa ja pyytää tätä tuomaan mukanaan rauhaa hänelle ja hänen perheellensä. Sillä aikaa kuuntelee kokous sanansaattajia, jotka ovat palanneet Persiasta, pyydettyään Athenalaisille apua, ja joiden seurassa on "kuninkaan silmä", muuan veijari, joka puhuu käsittämätöntä mongerrusta — "jartaman exarx' anapissonä satra", jonka luullaan merkitsevän, että apu annetaan. Toiset sanansaattajat, jotka ovat palanneet Trakiasta, tuovat näytteen apujoukoista, joita sieltä saadaan pestata, ja "näyte" varastaa Dikaiopoliin päivällisruoan.

Amfiteos palaa nyt Spartasta ja ilmoittaa, että rauha on tehty. Hän lupaa näyttää suostumuskirjan ja laahaa esiin — kolme viinisäkkiä. Dikaiopolis ihastuu ikihyväksi ja kiiruhtaa pois vieden mukanaan kolmannen säkin, viettääkseen juhlaa Dionyson kunniaksi. Näyttämöpaikaksi tulee nyt Akarnai, ja kuori kulkee näyttämön ohi etsien rauhasopimuksen tekijää, jota epäillään kavalluksesta. Dikaiopolis astuu esiin ja valmistaa juhlansa, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä ottavat osaa. Juhlassa irvikuvin pilkataan jumalanpalvelus-temppuja. Kuori keskeyttää juhlan viettämisen kivenheitolla. Dikaiopolis puolustaa mielipidettään, esittää irvikuvan eräästä Eyrypideen murhenäytelmästä ja käyttää törkeitä puheenparsia, jotka suuresti miellyttävät joitakuita kuorin jäseniä, vaan ärsyttävät muita. Taistelua syntyy, ja sotapäällikkö Lamakos kutsutaan paikalle. Hänet nähdessään Dikaiopolis on pelästyvinään, samoin kuin Hektorin poika pelästyi isänsä jouhitöyhtöistä kypärää. Lamakos paljastaa miekkansa, mutta joutuu alle kynsin ja vetäytyy takaisin, solvaisevin sanoin parjaten kurjaa vastustajaansa. Dikaiopolis taas avaa rauhan nimessä kaikille Kreikkalaisille vapaan pääsyn maatilalleen. Ensin tulee muuan mies Megarasta, joka on sodan aikana köyhtynyt ja päättänyt myydä tyttärensä sioiksi puettuina. Dikaiopolis ostaa ne ja panee vankeuteen syyttäjän, joka väittää sikoja salakuljetus-tavaraksi. Sen jälkeen tulee Thebeläinen, joka muun muassa tuo mukanaan Kopais järvestä saatuja ankeriaita; näistä Dikaiopolis tarjoo vaihtokaupassa hänelle syyttäjän, joka on asetettava näyteltäväksi ja pantava suureen ruukkuun. Kuultuaan markkinoista puhuttavan, lähettää Lamakos sinne orjan ostamaan ankeriasta, mutta Dikaiopolis ei sano myyvänsä sellaista soturille. Talonpoika, joka tahtoo ostaa kappaleen rauhaa, saa myöskin palata tyhjin käsin. Vasta nainut mies lähettää pyytämään rauhan balsamia, jotta saattaisi pysyä kotonaan, ja naurettava sananvaihto syntyy Dikaiopoliin ja asiaa ajavan morsiuspiian välillä, joka saakin, mitä haluaa. Koomillinen kohtaus tapahtuu sitten kemuja valmistelevan Dikaiopoliin ja rajataisteluun kutsutun Lamakon välillä. Viimeisessä kohtauksessa nähdään näyttämön toisella puolella Lamakos, joka tuodaan kotiin haavoitettuna, ja toisella puolella Dikaiopolis kahden iloisen, muiskuhaluisen immen seurassa. Lamakos vaikertelee kauheita tuskiaan; Dikaiopolis ikävöi ollen aika juhlatuulella — vuoteella ja poistuu yhtä ilomielisen kuorin saattamana.

Rauha.

Viinitarhuri Trygaios on Zeylle suutuksissaan pitkällisestä sodasta ja sen kurjuudesta. Tehtyään tikapuilla useita kiipeämisyrityksiä päästäkseen Zeyn asuntoon, Olympoon, mutta sieltä nurin niskoin pudota roiskahdettuaan maahan, on hän kesyttänyt koppakuoriaisen, jotta se veisi hänet sinne — tämä on parodia Bellerofonin retkestä siipihevosellaan Pegasolla, josta Eyrypides kertoo eräässä murhenäytelmässään. Istuen koppakuoriaisen selässä nousee Trygaios, tytärtensä kauhuksi, radalta ja saapuu — tietysti uudessa kohtauksessa — Zeyn palatsiin, jossa kolkuttaa ovelle. Hermes tulee esille, ja hauska keskustelu syntyy. Sen keskeyttää sodan demoni, joka kapinan demonin avulla viskaa huhmareen eri aineita, joista kukin edustaa jotakin sotaa käyvistä valtioista, kuten sipuli Megaroa ja hunaja Attikaa. Kapinan demoni lähetetään hakemaan huhmartölkkiä, mutta Athena on menettänyt tölkkinsä Kleonin kaaduttua, ja Spartan tölkki on lainassa Trakialla. Trygaios, joka on piiloutunut, rauhoittuu kun sodan demoni lähtee tekemään uutta huhmartölkkiä, ja huutaa Kreikkalaisia, varsinkin työkansaa, avuksi vapauttamaan Rauhaa, joka istuu vankeudessa. Kuori astuu sisälle kantaen aseina lapioita, köysiä sekä rautakankia ja alkaa tanssia ja laulaa, vaikka tietää että yrityksen menestymiseen on välttämättömänä ehtona joutuisuus ja äänettömyys. Vihdoin lahjovat he Hermeen apulaisekseen, ja Trygaios kehoittaa heitä käymään ravakasti työhön käsiksi ja vetämään Rauha esiin vankeuskomerosta. Mutta Boiotialaiset, Argivilaiset ja Megaralaiset kieltäytyvät vetämästä, ja Lamakos, sotapuolueen johtaja, asettuu tielle siksi kuin maanviljelijät yhteisin voimin tarttuvat työhön ja riemuhuudoin vetävät esiin Rauhan sekä tämän seuralaiset Runsauden ja Juhlariemun. Mutta Rauha seisoo äänetönnä ja suutuksissaan siitä, että Athenalaisten neuvottelu on kolme kertaa karkoittanut hänet pois. Vihdoin suostuu hän toki seuraamaan Trygaioa maahan, ja koppakuoriainen jää taivaasen, kantamaan salamaa Zeyn vaunujen alla. Loppunäytös tapahtuu ulkopuolella Trygaion taloa, missä tämä viettää häitä Runsauden kanssa, jonka Hermes on hänelle antanut palkaksi hänen vaivoistansa. Kaikki rauhalliset taiteet ja ammatit ovat tervetulleita juhlaan, mutta ennustajat, torven soittajat ja sotalaulajat saavat häveten mennä tiehensä.

Lysistrate.

Tämän huvinäytelmänsä kirjoitti Aristofanes sodan 21:ntenä vuonna, jolloin naiset, ruvettuaan pelkäämään ettei sodasta koskaan tule loppua niin kauan kuin miehet hoitavat valtion asioita, päättivät Lysistraten, erään virkamiehen puolison, johdolla itse tarttua hallitusohjiin. He suostuvat elämään erillään miehistänsä kunnes rauha on saatu toimeen, ja sitoutuvat siihen valalla, saatuaan erään rohkean Spartalaisnaisen osoittaman esimerkin kautta muutamien epäröimiset ja arvelut haihdutetuiksi. Kuorin toinen puoli, jossa on ainoastaan naituja vaimoja, anastaa Akropoliin; toinen puoli, jossa on Athenalaisia miehiä, koettaa hiilikattiloilla ja risukimpuilla savustaa naiset linnasta ulos, mutta peräytyvät saatuaan naisilta kylmän kylvyn niskaansa. Eräs neuvoston jäsen astuu esille hieroakseen Lysistraten kanssa rauhaa. Hän esittää naisille olevan mahdotonta hoitaa valtion rahastoa, johon Lysistrate vastaa naisten jo kauan aikaa oivallisesti hoitaneen miestensä rahoja ja etteivät he enään aio, homerista käskyä totellen, pysyä kangastuolissa. Neuvoston jäsen hokee, että naiset eivät mitenkään voi sekaantua sota-asioihin, koska eivät ota sen vaivoihin ja vaaroihinkaan osaa. Vai niin, lausuu tähän Lysistrate, eivätköhän juuri he synnytä poikia — sotureja? Neuvoston jäsen hiipii pois varsin nolostuneena, ja miesten kuori alottaa valitusvirren naisten tyranniudesta. Sillä aikaa alkavat Lysistraten auttajattaret horjua tekemissään päätöksissä. Kellä on villoja kotona, joista hänen täytyisi pitää huolta; kenen välttämätön tarvis käydä lääkärissä, ja mikä taas ei pöllöiltä uskalla maata yksinään. Miesten mielestä taas on ikävää, ettei ole ketään joka hoitaisi taloutta. Muuan heistä tulee rukoilemaan puolisoansa jo herran tähden palaamaan kotiin rintalasta katsomaan. Nyt tulee lähetystö Spartasta, ilmoittaen miesten puolestansa tulleen siihen päätökseen, että, vaikkei kukaan voi elää yhdessä naisten kanssa, ei myöskään kukaan voi elää heitä ilman, ja sentähden tarjoovat he rauhaa. Lysistrate huomauttaa, ettei ole vaikeata sopia, kun kaikki ovat yhtä mieltä, ja välirauha tehdään. Lähettiläitä kestitetään juhla-aterialla, jossa Lysistratella on kunniasija, ja Athenalaiset selittävät Spartalaisten olevan varsin hauskoja kunnon veikkoja, kun vain heidät oppii oikein tuntemaan. Kuori julistaa, että kaikki vastaiset rauhan hieromiset ovat tehtävät vaahtoavan viinilasin ääressä, ja näytelmä päättyy kuorilaululla.

Pilvet.

Tämä kappale pilkkaa sofisteja, Athenan uutta filosoofikoulua, johon Aristofanes myös lukee Sokrateen, koska tämä, hänen arvelunsa mukaan, väitteillään enemmän tarkoitti kansan villitsemistä ja harhaluulojen paljastamista, kuin pysyväisen totuuden esittämistä.

Näytelmän alussa nähdään huone, jossa kaksi varakasta porvaria, Strepsiades ja hänen poikansa Feidippides, makaavat kumpikin vuoteellaan; orjien edellytetään makaavan viereisessä huoneessa. Aikaisin aamulla herää ukko ja aloittaa valitusvirren poikansa kevytmielisestä, tuhlaavaisesta elämästä. Samaan aikaan poika unissaan puhuu kilpa-ajoseikkailuistaan. Vihdoin saa Strepsiades poikansa hereelle ja vaatii häntä lakkaamaan kilpajuoksu-radalla käymästä ja sen sijaan käymään uusien filosoofien luennoilla, joista saattaisi oppia voittamaan riita-asian, olkoon hänen puolellaan sitten oikein tahi väärin. Mutta pojalla ei ole ensinkään halua; lukeminen turmelee kauniin ihon, arvelee hän. Siitä käypi vain kelmeäksi ja kalpeaksi. Silloin päättää ukko itse käydä filosoofeja kuulemassa ja lähtee Sokrateen ajattelijakouluun, jossa hän ihastuksella kuuntelee, kuinka irvikuvallisesti esitetään muutamia teräviä viisaustieteellisiä kysymyksiä, saa hullut selitykset pariin tekemäänsä kysymykseen ja oppii Sokrateen esityksestä, että vesinenätti kasvaa kovasta ajattelemisesta. Filosoofi rukoilee Pilviä, toimettomien jumaluusvoimia, ja niiden äänien kuullaan ensin etäältä ja sitten lähempää ukkosen jyristessä kaiuttavan kuorilaulua. Ne ilmestyvät sitten näyttämölle ja lupaavat opettaa uutta oppilasta, miten ilkeistä velkojista päästään. — Seuraavassa näytöksessä julistaa Sokrates, ettei hänellä ole milloinkaan ollut huonompaa oppilasta kuin Strepsiades, jonka ainoana sofistisena lahjakkuutena on hänen rehellisyyden puutteensa. Hän nuhtelee Strepsiadesta pahanpäiväisesti ja vaatii tätä aluksi hankkimaan itsellensä perusteelliset tiedot; mutta Strepsiades vastaa ainoastaan tahtovansa oppia, miten parhaiten saa velkamiehensä peijatuiksi. Vihdoin Sokrates ajaa hänet kelvottomana pölkkypäänä pois koulusta, ja Pilvet neuvovat häntä sen sijaan kehoittamaan poikaansa tulemaan sinne oppimaan taitoa, joka ei hänen omaan paksuun päähänsä pystynyt. Tämän johdosta saatetaan Feidippides filosoofin luo. Hänestä toivoo isä paljon kunniaa, sillä hän oli jo lapsena niin verrattoman viisas: hän osasi rakentaa huoneita hiekasta, veistää veneitä ja tehdä itselleen rattaat vanhasta kenkärajasta; hän oli oikea ihmelapsi. Nyt tuodaan näyttämölle kaksi uutta henkilöä, toinen puettuna vanhanlaiseksi porvariksi, toinen nuoreksi filosoofiksi. Nämät edustavat vanhaa ja uutta kasvatustapaa ja esittävät perusaatteensa pitkässä väittelyssä. Vanhempi kehoittaa nuorempaa lakkaamaan käymästä forumilla ja kylpylaitoksissa ja sen sijaan kääntymään paremmille teille, häpeemään riettautta, kunnioittamaan vanhuksia ja osoittamaan hellää rakkautta vanhemmilleen sekä aina kantamaan kunnian kuvaa sydämessään. Nuori viisaustieteilijä haluaa tietää, mitä hyötyä siitä on että ollaan rehellisiä ja sävyisiä; hän väittää ettei kunniallisuudella ja siveellisillä avuilla ole mitään tukea jumalten antamissa esimerkeissä, ja suorastaan pilkkaa vastustajansa mielipiteitä. — Sillä välin rupee Strepsiades taas pelkäämään velkamiehiänsä ja menee kouluun saadakseen tietää, kuinka pitkälle hänen poikansa on päässyt opinnoissaan. Sokrates vakuuttaa hänelle oppilaan olevan täysin valmiin ja tietävän vetää esiin syitä kaikenmoisia niin paljon, että hän on voittava riita-asian tuhatta todistajaa vastaan. Nuoren sofistin koukukas puolustus velkamiehiä vastaan perustuu Athenalaisessa laissa löytyviin epäselvyyksiin, ja oppimäärä, jonka hän puhetaidossa on saavuttanut, näytäkse vieläkin naurettavammassa valossa hänen todistaessaan Strepsiadeelle, että hänellä on oikeus löylyttää sekä isäänsä että äitiänsä, jos hän vain saisi siihen tilaisuuden. Nyt katuu vanhus tehneensä pojastaan filosoofin. Kuori muistuttaa häntä, että hän itse on halunnut oppia tuntemaan vääryyden perusaatteet ja että hän nyt on koonnut hehkuvia hiiliä päänsä päälle. Hän päättää kostaa ja huutaa orjiaan, käskien näitä sytyttämään koulutalon tuleen. Kun oppilaat syöksyvät ulos katsomaan mitä on tekeillä, sanoo Strepsiades pitävänsä pientä väittelyä hirsipölkkyjen kanssa. Sokrateelle itselleen hän vastaa näin:

"Mä leijun ilmassa ja katson alas aurinkoon",

sillä tarkoittaen filosoofin tapaa istua ilmassa riippuvassa vasussa. Sokrates valittaa savun tukahuttavan hänet, eräs toinen voivottelee tulevansa elävänä poltetuksi.

"Niin", sanoo Strepsiades:

"Niin, ken teit' neuvoi taivaisia pilkkaamaan ja urkkimaan, mik' istuimena kuulla lie?"

Talo revitään maahan, ja kappale loppuu.

Ampiaiset.

Tällä kappaleella pilkataan Athenalaisten käräjöimishalua. Kansalaisella Filokleonilla on vastustamaton halu käydä kuuntelemassa kaikkia käräjäasioita; hän tuskin uskaltaa öisin maatakaan, väittää kukkojen olevan lahjotut laulamasta niin ääneensä että hän heräisi, syöksyy aina aamun koittaessa ulos saadakseen parhaan paikan ja hypistelee kävellessään aina äänestyskiveä. Turhaan on hänen poikansa kysynyt lääkäreiltä ja papeilta neuvoa parantaakseen tätä omituista tautia. Vihdoin suljetaan Filokleon taloonsa, josta hän tekee naurettavia pakoyrityksiä. Niinpä konttaa hän uunin piipun kautta ulos, väittäen olevansa savua, ja tultuaan katolle selittää olevansa tiitinen. Kuorilaulajina on vanhoja oikeuden jäseniä, jotka astuvat sisälle ampiaisiksi puettuina, jolla pilkataan sitä äreätä mielialaa, mikä useinkin on syynä käräjöimisiin. Itse selittävät he asian niin, että he edustavat puhdasverisiä, kotona syntyneitä Athenalaisia, jotka karkoittivat Persialaiset ja joita sitä varten nimitetään Attikalaisiksi ampiaisiksi. He tulevat noutamaan toveriaan, ja Filokleon koettaa kömpiä heidän luokseen ikkunan kautta, mutta talonväki vetää hänet takaisin sisään. Nyt kehoittaa ampiaisten johtaja omiaan rynnäkköön, jotta vanki saataisiin vapautetuksi. Taistelu syntyy poikaa ja orjia vastaan; ampiaiset pakoitetaan peräytymään, ja poika ja isä sopivat keskenään. Filokleon lakkaa nyt juoksemasta oikeuskokouksissa ja saapi sen sijaan istua käräjiä kotona, josta hänelle, kuten tavallisesti, maksetaan palkkio. Ensimmäinen rikollinen on nuori orjatar, joka on kelvottomaksi polttanut kastinriehtilän. Sitten tulee talon koira Labes, joka on varastanut kappaleen juustoa ja käy laillisen tutkinnon. Filokleon on heti valmis julistamaan rikoksen tekijän syylliseksi sentähden että tämän kita löyhkää juustolta, mutta poika saa hänet ensin kuulemaan todistajia ja rupeaa itse syytetyn asianajajaksi, esittäen lieventävänä seikkana sen, että vastaaja on saanut vaillinaisen kasvatuksen, ja vetoo oikeuden armeliaisuuteen tuomalla esiin vangin pienet penikkaraukat, jotka vinkuvat kauheasti. Filokleon laskee epähuomiosta äänestyskiven väärään uurnaan ja pyörtyy huomattuaan, että hän on ensi kerran eläessään äänestänyt syytetyn vapauttamista. Viimeisessä näytöksessä on poika saanut isänsä luopumaan vanhasta mielitoimestaan. Sen sijaan vie hän tämän mukanaan kestiseuraan, jossa vanhus käyttäytyy sopimattomasti vieraita kohtaan, lyödä latkii passareja ja kotimatkalla humalapäissään pitää pahaa rähinää. Kun häntä itseään nyt uhataan haastaa oikeuteen, sanoo hän sellaista puhetta tyhjäksi lörpötykseksi eikä enään tahdo kuulla riita-asioista puhuttavankaan.

Linnut.

Useat tässä kappaleessa tavattavista viittauksista koskevat niin suorastaan sen ajan tapauksia, että suuri osa niiden sukkeluutta jääpi meidän aikuiselta lukijalta huomaamatta.

Kaksi kansalaista, Peisthetairos ja Eyelpides, hakee maata, missä ei löydy riita-asioita eikä syyttäjiä. Toinen kantaa kalalokkia, toinen varista oppaanaan, ja nämät vievät heidät Lintujen kuninkaan palatsiin Trakiaan. Vieraat otetaan kohteliaasti vastaan, mutta kuningas kysyy heiltä, minkä tähden he ovat juuri hänen luokseen tulleet. He vastaavat tulleensa ensiksikin sentähden että hän niinkuin hekin on ollut ihminen, jolla on ollut velkoja ja joka on vastenmielisesti niitä maksanut, ja toiseksi sen vuoksi että hän lintuna on lentänyt yli maan ja taivaan sekä oppinut niin paljon, kuin mitä lintu ja ihminen yhtenä saattaa oppia. He toivovat kuningas Hyypän ilmoittavan heille, missä löytyy kaupunki, jossa he voisivat täydellisesti viihtyä. Kun ei sellaista ole maan pinnalla, ehdottavat he semmoisen rakentamista ilmaan "taivaan ja maan väliin." Kuningas Hyyppä neuvottelee alamaistensa, kuorilaulajien, kanssa, joita on neljäkolmatta eri lintulajia. Nämät tosin epäilevät muukalaisia, vaan suostuvat kuitenkin rupeamaan heidän kanssaan keskusteluun. Peisthetairos mairitellen muistuttaa heitä siitä kunniasta, jossa heitä muinoin olivat pitäneet sekä jumalat että ihmiset, jota vastoin heitä nyt pyydetään ja syödään, ja neuvoo kostamaan suostumalla hänen tuumaansa. Sen linnut tekevätkin, ja matkustajat varustetaan siivillä, jotta kehtaisivat näyttäytyä kuninkaan ruokapöydässä. — Uusi kaupunki rakennetaan, 30,000 kurkea kantaa kivet sinne kuvuissaan, rantapääskyt hankkivat ruukkia ja leivot sekä pitkänoukkaiset pelikaanit rupeevat salvumiehiksi. Iris, jumalten sanansaattaja, joka ei tiedä hituistakaan uudesta kaupungista, otetaan sen läpi kulkiessaan vangiksi ja viedään näyttämölle, jossa hän osoittaa hyvin suurta suuttumusta yrityksestä ja muistutuksista, joita hänen taivaankaari-pukunsa loistavista väreistä tehdään. Kaikki käypi kuitenkin hyvin kunnes Prometeys, joka aina on ollut kuolevien ystävä, ilmoittaa uutisen, että Trakian raa'at jumalat eivät voi sietää uutta valtiota. Nyt tulevat Poseidon, Herakles ja Triballe, muuan Trakialainen jumala, hieromaan lintujen kanssa rauhaa. Nämät houkuttelevat Herakleen puolelleen maukkaalla ruokalajilla, joka oli tehty niistä ylimyksellisistä linnuista, mitkä olivat nousseet kansanvaltaa vastaan. Herakleen uhattua Triballelle selkäsaunaa, ellei tämä tahtoisi ruveta hänen kanssaan liittoon Poseidonia vastaan, joka ei heti ole valmis panemaan alttiiksi Zeyn oikeuksia, tehdään rauhasuostumus jumalten ja lintujen välillä. Peisthetairos saa morsiamekseen kauniin Basileian, ja hänen liidellessään ilmavaunuissa morsiamensa rinnalla laulaa kuori iloista häälaulua.

Sammakot.

Tässä kappaleessa ivaa Aristofanes saman aikuista murhenäytelmän kirjoittajaa Eyrypidestä. Dionysos, draamallisen taiteen suojelusjumala, päättää matkustaa Tartaroon eli manalan valtakuntaan ja hankkii itselleen nuijan ja jalopeuran taljan, jotta häntä luultaisiin Herakleeksi. Orjansa Xantiaan seurassa käy hän matkallaan Herakleen luona, saadaksensa tältä tietää parhaan tien ja mistä hän saisi asunnon, jossa ei olisi syöpäläisiä. Saatuansa nämä tiedot lähtevät he matkaan ja tapaavat erään vainajan, joka myöskin aikoo manalaan. Dionysos tahtoo taivuttaa vainajaa kantamaan heidän kapineitaan ja tarjoo palkaksi yhdeksän obolia; mutta vainaja tahtoo ennen ruveta uudestaan elämään, kuin siitä hinnasta suostua kantajaksi. He tulevat vihdoin Styx virralle, missä Karon odottaa lautallaan, ja häntä Dionysos pyytää kulkemaan varovasti, koska vene näyttää olevan huononlainen. Näkymättömissä oleva kuorisammakkoja laulaa soudettaessa, ja sitten keskustelee Dionysos Xantiaan kanssa, joka jo on päässyt toiselle rannalle. Sekä jumala että hänen orjansa kauhistuvat julmia hirviöitä, jotka näyttäytyvät, mutta "myrskyn ja rankkasateiden jälkeen paistaa jälleen aurinko," ja aavenäyt katoovat. — Nyt kulkee ohitse juhlakulkue, joka ivallisesti kuvaa Eleysiläisiä mysterioita, ja eräiltä siihen osaa ottavilta saavat matkustajat tietää tien Plutonin palatsiin. Portin vartija Aiakos, joka pitää Dionysoa Herakleena, sättii jumalaa solvauksilla siitä että tämä muka on varastanut hänen talonkoiransa Kerberon, ja jumala pelästyy niin, että tahtoo vaihtaa pukua Xantiaan kanssa. Tuskin on vaihdos tehty, niin kuningatar Proserpina lähettää sanansaattajan kutsumaan luultua Heraklesta illalliselle — kananpaistille, leivoksille ja makealle viinille — ja Xantias on heti valmis seuraamaan sanansaattajaa. Nyt tahtoo Dionysos nuijansa ja jalopeurantaljansa takaisin, mutta samassa käy Xantiaan kimppuun pari naista, jotka vaativat Herakleelta maksua velkana olevasta ravinnosta, ja nyt hän saa pitää pukunsa. Poliisin avulla vangitaan koiravaras, ja koska Aiakos ei itsekään voi sanoa, kumpi muukalaisista oikeastaan on rikoksen tekijä, kuljetuttaa hän heidät molemmat Plutonin ja Proserpinan eteen. — Kuorin laulettua laulun syntyy hauska keskustelu Aiakon ja Xantiaan välillä, jotka molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hauskinta on salaa kuunnella isäntiensä ovilla ja sitten kieliä kuulemiaan koko kaupungille. Heidän keskustellessaan kuuluu melskettä ulkoa, ja Aiakos huomauttaa, että siellä vain Aiskylos ja Eyrypides kiistelevät. Aiskylolla oli ennen kunniasija, mutta sitten tuli Eyrypides ja sai sen roistoväen mieltymyshuudoilla. Pluton on kuitenkin määrännyt julkisella kilpailulla ratkaistavaksi, kumman ansiot olivat suuremmat, ja tämä kilpailu tapahtuu näyttämöllä. Dionysos on palkintotuomarina, ja kuori yllyttää kiisteleviä. Aiskylos soimaa Eyrypidestä ryysyjen parsijaksi, romurunoilijaksi ja kehnoksi nurkkamestariksi. Eyrypides puolestaan moittii Aiskyloa kerskaavaisuudesta, petollisuudesta, rekiveisujen renkuttamisesta y.m. Vihdoin lausuvat molemmat otteita murhenäytelmistään. Kun tämä on tehty, punnitaan runot vaa'assa "ikäänkuin juustot." Dionysos ei kuitenkaan vielä voi lausua mitään päätöstä, ja asettaa lopuksi kummallekin vaikean kysymyksen: Onko Alkibiades kutsuttava takaisin maanpaosta? Molemmat vastaavat kiertelevästi, vaan Aiskylon sanoista kumminkin huomaa, että hän puolustaa maanpakoon ajetun takaisin kutsumista, joka on kansankin yleinen tahto. Kappale loppuu siihen, että Aiskylos Plutonin suostumuksella saatetaan riemukulkueessa pois.

Naisten juhla.

Tämä kappale myöskin pilkkaa Eyrypidestä. Naiset viettävät Thesmoforilan juhlaa (Demeterin ja Persefonen kunniaksi), ja tällä kertaa ovat he yhtyneet yleiseen kokoukseen päättääkseen, miten kostaisivat Eyrypideelle kaikki ne ilkeydet, joita tämä murhenäytelmissään on heistä lausunut. Eyrypides saatuaan siitä vihiä, menee appensa Mnesilokon seurassa virkaveljensä, murhenäytelmä-kirjoittajan Agatonin luo, pyytääkseen tätä naispuvussa tulemaan kokoukseen puhumaan uhatun puolesta. Agaton on siihen hyvinkin sopiva, koska hän, mielikuvitustansa auttaakseen, naisroolejansa kirjoittaessaan aina pukeutuu hameesen. Kun Agaton kieltäytyy, kehoittaa Eyrypides appeaan ryhtymään siihen sillä ehdolla, että vävy auttaisi häntä jokaisesta tukalasta pinteestä, johon hän saattaisi joutua. — Näyttämö muutetaan nyt Demeterin temppeliksi, jossa naiset puhuvat Eyrypideen rikoksista, mainiten muun muassa ettei hän usko jumalaan. Mnesilokos puolustaa häntä ja kertoo muutamia häijynilkeitä juttuja naistenheikkouksista ja vioista. Naiset suuttuvat silmittömästi, rupeevat epäilemään häntä mieheksi ja riistävät pois hänen valhepukunsa. Pelastuakseen tempaa Mnesilokos rintalapsen ja uhkaa surmata sen, jos hänelle ruvettaisiin väkivaltaa tekemään; mutta nyt huomataan että lapsi on vain lapsen vaatteisin kääritty viinisäkki. Silloin leikkaa hän penikalta kurkun poikki ja juopi viinin. Lähetetään poliisia noutamaan, ja ukko miettii mitä naurettavimpia keinoja ilmoittaakseen Eyrypideelle, mihin ahdinkoon hän on joutunut. Vihdoin viimein Eyrypides tuleekin, ja hänen keskustelussaan apen kanssa on pelkkiä otteita tämän murhenäytelmistä, joita pilkataan ja ivataan. Nyt saapuu poliisi, ja Mnesilokos pannaan jalkapuuhun, josta hän koettaa paeta käyttämällä parodieerattuina kaikkia niitä ihmeellisiä pelastuskeinoja, joihin samanlaisissa pulmissa Eyrypideen murhenäytelmissä turvataan. Viimein lupaa Eyrypides vastedes olla naisia moittimatta, jos vain auttaisivat häntä vapauttamaan hänen appeaan. Heidän onnistuu viekotella pois vahtisoturi, ja vapautettu Mnesilokos mennä viilettää iloisena kotiin eukkonsa ja lapsukaistensa luo.

Nais-valtiopäivät.

Kappale pilkkaa Platonin ihanne-tasavallan kommunistisia aatteita.

Paraxagoran johdolla ovat naiset päättäneet uudistaa Athenan valtiomuodon ja suostuneet tätä tarkoitusta varten kokoontumaan Pnyxille miehiksi puettuina ja tekoparroilla varustettuina. Harjoituskokouksessa sydänyön aikana käyvät useat heistä rauhattomiksi, mutta Paraxagora koettaa heitä rohkaista puheella, jossa kehuu vanhan ajan hyviä tapoja ja huomauttaa, ettei miesten mitenkään voi onnistua pettää heitä, jotka ovat viekkaisin koukkuihin niin perehtyneet. — Aamusella astuu sisälle kaksi näiden naisten puolisoista ihan alastomina ja kummeksivat, mihinkä heidän vaatteensa ovat joutuneet; muuan kolmas tulee ja kertoo Pnyxin olevan täynnä oudonlaisia olentoja: kaunisnaamainen nuorukainen, sanoo hän, on siellä saanut toimeen päätöksen, että hallitus vast'edes jätettäisiin naiskomitean haltuun. Miehet siitä ällistyvät, vaan lohduttavat itseään sillä, että vaimot tietysti ottavat hoitaakseen lapset, joten he, miehet, pääsevät siitä huolesta. — Paraxagora tulee kotiin ja ilmoittaa tulleensa valituksi valtion johtajaksi. Hän pyytää läsnä olevien hyväksymistä ja lupaa monta etua, muun muassa sen, ettei enään tulisi löytymään mitään köyhyyttä, eikä mitään riita-asioita, ja, että tästä lähtien jolsat naiset saavat kaikkein ensiksi valita puolisonsa. — Näyttämö muuttuu nyt kaduksi; kansalaiset jättävät tavaransa yhteiseen omaisuuteen ja huvitteleivat valtiollisilla pilapuheilla. Samassa tulee sanansaattaja ja kutsuu heitä kaikkia juhla-aterialle, jonka Paraxagora on yhteisistä varoista pannut toimeen ja jossa tarjotaan ruokalajia, minkä nimessä on 77 tavua.

Plutos.

Ahneus ja siveyttömyys vanhassa Athenan valtiossa, jonka tarpeet, komeus ja velttous yhä olivat kasvaneet, ovat Aristofaneen viimeisen näytelmän aineena.

Kremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan todellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä aatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo häntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan sokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on Plutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin talosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta seikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan koskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin vastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei milloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja salaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle. Kuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki herransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina ovat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä jumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen tämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa samalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin hän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri selittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma naishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi kaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen. Kuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen seisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset luuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä he tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin ampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon vain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä, rupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja Karion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä jälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan käyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään toisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt, miten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja hedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli hänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän esimerkkiään. — Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään valita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen ystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta heidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan. — Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta siunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään peijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa tulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo potkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja samalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt Hermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja kaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi, että hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes väittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään uhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon palvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta ihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan keskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi tarjona. — Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei kukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat rikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos itsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen aarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn palveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on siihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori yhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen johdosta.

Tukydides.

Kuoli v. 401 e.Kr.

Tukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471 e.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen sanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta klassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja luotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin suuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa tapauksiin, joita hän kuvaa — suureen taisteluun Spartan ja Athenan välillä.

Hän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää Troijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat kuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin tarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää mainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat yksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten palauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon ja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten tulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja sortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja kukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri Persialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides huomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten ja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja jälkimmäiset merellä.

Persialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää Athenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles osasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä, siksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat pikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat antamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten, joten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.

Äkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen, Perikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen mahtavuuden niin suureksi, että "jos muukalainen kaukaisessa tulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen toista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli". Korintos, joka ennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan kukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet ja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston. Sama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista Korintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin tehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin yleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä pitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat Lakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon oraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he panisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt kutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.

Vuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen. Lakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja esittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan yleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles kaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä yrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta. Molemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen taisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian kuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia vastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa tarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta asiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron kovaenteiset sanat: "Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna pitkiin kärsimyksiin."

Athenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän laivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä. Maaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan ja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa Athenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun ryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston nousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas, eräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät takaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla vihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja Megara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset toimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat koonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa hautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta. Hautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo. Loppuponsi oli siinä seuraava: "He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän puolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman hautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he lepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana, milloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko maan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei julista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän kotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa kaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös sydämissäkin".

Peloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti heidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto; sen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä ruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli Aitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa sitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin tarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät, toisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat perheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään, joka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä edes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta. Urheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä tähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa turmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota oli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat kaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa janoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät niin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin likimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja; elo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee nauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään ei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa vastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.

Periklestä sanottiin syyksi kaikkiin näihin rasituksiin, ja kansa vaati rauhaa Spartan kanssa millä ehdoilla hyvänsä; mutta hän kehoitti heitä rohkaisemaan mielensä, antamatta satunnaisten vastuksien saattaa itseään luopumaan siitä korkeasta asemasta, johon olivat esi-isien urhotöiden kautta päässeet. Velvollisuus valtioita kohtaan vaatii ettei anneta yksityisten kärsimysten mieltä lannistaa. Athenalaiset tottelivat hänen neuvoaan ja jättivät taas vallan hänen käsiinsä. Mutta Perikles kuoli ruttoon jo vuoden päästä. Tukydides puhuu myöskin hänen nerostaan ja vaikutusvoimastaan. Kun Perikles huomasi kansalaistensa syyttä olevan liian myöntyväisiä ja herkkäuskoisia, herätti hän puheellaan heissä terveellistä pelkoa; mutta jos he osoittivat mieletöntä arkuutta, saattoi hän sanoillaan heihin rohkeutta ja luottamusta. Nimeltään oli Athena kansanvalta, mutta todellisuudessa johti kaikkia asioita yksi mies, nimittäin Perikles.

Rutto kesti kaksi vuotta, sitten lakkasi se vuodeksi ja rupesi jälleen tuhojaan tekemään, raivoten vielä vuoden ajan. Taudin uhrien lukumäärä oli suurempi, kuin koko sodassa kaatuneiden.

Kuten ennen Athenalaiset, niin nyt Peloponnesolaiset pyysivät Persiasta apua. He koettivat myös kiihoittaa Trakian kuningasta hyökkäämään Potidaiaa vastaan, mutta tämä laitti lähettiläät Athenaan, jossa nämät surmattiin kostoksi siitä julmuudesta, millä Spartalaiset olivat kohdelleet Attikalaisia merimiehiä. Sivumennen Tukydides mainitsee Athenalaisten pitäneen eri laivastoa rannikkojen turvaamista ja kauppa-aluksien suojelemista varten.

Seuraava sotaretki alkaa Plataian vapaakaupungin piirityksellä; tämän kaupungin asukkaat muistuttivat piirittäviä Spartalaisia siitä, että olivat auttaneet näitä Medestä vastaan, mutta saivat vastaukseksi, että heidän joko tuli taistella Athenalaisia vastaan taikka pysyä puolueettomina. Kun he puolestaan vastasivat, etteivät voineet ehtoihin suostua, alettiin piiritys, jonka yksityistapahtumat tarkalleen kerrotaan. Kun ruokavarat alkoivat loppua, raivasi puolet varustusväestä itselleen tien Spartalaisten piiritysjoukon läpi ja lähti Athenaan. Kahdenvuotisen piirityksen perästä täytyi jälelle jääneiden antautua armoille. Tyydyttääksensä Thebeläisten kostonhimoa hakkasivat voittajat heidät maahan, myivät naiset orjiksi ja hävittivät kaupungin maan tasalle. Samana vuonna tekivät Athenalaiset onnettoman sotaretken Kalkiisen, mutta saivat kaksi loistavaa merivoittoa Korinton lahdessa. Kostaakseen tätä päättivät liittoutuneiden laivaston päälliköt tehdä äkkinäisen hyökkäyksen Piraiota vastaan; mutta kun he välillä rupesivat ryöstämään Salamista, saivat Athenalaiset vihiä tuumasta ja ryhtyivät sellaisiin varustuksiin, että viholliset katsoivat parhaaksi luopua hyökkäyksestään. Toisella taholla oli Athenalaisten liitossa oleva Trakian kuningas hyökännyt Makedoniaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, sentähden että vuodenaika jo oli liian pitkälle kulunut, jotta ei Athenalaisten laivasto voinut olla avullisena.

Neljäntenä vuonna tehtiin uusi sotaretki Attikaan, ja Mitylene, Lesbon pääkaupunki, luopui Athenan liitosta ja yhtyi Spartalaisiin. Athenalainen laivasto saarsi saaren, ja sillä välin hyökkäsivät Lakedaimonilaiset vihollisten alueelle. Mutta ennenkuin liittoutuneiden laivasto ennätti avuksi, pakoitettiin Mitylene antautumaan, ja tuhannen sen etevimpää porvaria vietiin Athenaan tuomittaviksi. Ensin päätettiin että sekä nämät tuhannen että jokainen, joka oli tarttunut aseihin kapinaan osaa ottaakseen, olisi surmattava. Toisessa neuvottelussa astui esille Kleon, äreä kansankiihoittaja, vaan mahtava puhuja, vaatien varoittavan esimerkin osoittamista, jotta muutkin alavaltiot pelästyisivät. Kuitenkin päätettiin nyt heikolla enemmistöllä että ainoastaan rikollisimmat rangaistaisiin. Sodan viidentenä vuotena lähettivät Korintolaiset 250 Korkyralaista ylimystä, joita oli viimeisestä kapinasta saakka pidetty vankina, sillä ehdolla että taivuttaisivat saaren asukkaat luopumaan Athenan liitosta. Nämä yritykset herättivät saaressa yleisen kapinan ja synnyttivät puolueiden kesken tulisia taisteluja. Sinne lähetettiin laivastoja sekä Athenasta että Peloponnesosta odottamaan tapausten päätöstä, ja seitsemän päivää vallitsi oikea hirmuhallitus: kansajoukko tappoi kaikki, joita pidettiin ylimyksinä; heitä syytettiin salavehkeistä ja surmattiin mitä kauheimmalla tavalla.

Puhuessaan puoluevimman uhreiksi joutuneista valtioista Tukydides huomauttaa, kuinka ihmiset miten vain muuttavat mielipidettä ja puhetapaa, saadaksensa niitä soveltumaan tekoihinsa. Huimapäisyys muuttuu rohkeudeksi ja epäröiminen arkuudeksi. Se joka kehoittaa julmuuteen, on luotettava kansalainen; vaan sitä, joka kieltää julmuutta tekemästä, epäillään. Onnellisten ehdotusten tekijä on kunnon mies, mutta ken ehdotusten tekijän ilmaisee on vieläkin kunnollisempi. Sukulaisuuteen katsotaan vähemmin kuin puoluesiteihin, uskollisuus ei perustu mielipiteiden sopusointuun, vaan yhteiseen rikollisuuteen, ja valat rikotaan ilman vähintäkään omantunnon vaivoitta ja uskonnollisista velvollisuuksista rahtuakaan huolimatta. Siten syntyi, sanoo hän, koko Kreikassa kaikenlaista halpamielisyyttä ja ilkeyttä, ja tavallista oli, ettei kukaan toistaan uskonut; jokaisen täytyi varoa kaikkia muita.

Seuraavana kahtena vuonna kunnostutti itseään muuan Demostenes Athenalaisten päällikkönä sekä maalla että merellä, erittäinkin sen kautta että rakensi linnan Pylon luo ja puolusti sitä Lakedaimonilaisten laivaston tultua sitä piirittämään. Vaikka Brasidas johti Spartalaisia, eivät nämät kuitenkaan voineet mitään aikaan saada, vaan joutuivat vihdoin itse vielä saarroksiin Sfakterian saaren luona. Välirauha tehtiin, ja lähettiläitä laitettiin Athenaan hieromaan rauhaa; mutta kun kansa, Kleonin neuvosta, asetti liian kovat ehdot, uudistettiin piiritys. Kleon kysy nyt, minkä tähden ei kaikkia Spartalaisia heti otettu vangiksi, ja kerskasi että, jos hänellä olisi päällikkyys, niin hän kahdenkymmenen päivän kuluessa toisi heidät Athenaan tai heittäisi henkensä yrityksessä. Hän saikin sen toimekseen, ja Demosteneen avulla onnistui hänen todellakin voittaa Spartalaiset, joista lähes 300 vietiin vankina Athenaan. Tämä äkkinäinen menestys herätti suurta huomiota koko Kreikassa, ja Pylosta saivat Athenalaiset lujan ulkolinnoituksen. Spartalaiset, jotka pelkäsivät orjiensa (helootien) karkaavan vihollisten puolelle, houkuttelivat 2,000 heistä vaatimaan vapautta ja saivat tästä tekosyyn salaa surmata heidät kaikki. Taas esitettiin rauhan ehtoja; mutta Athenalaiset, jotka tahtoivat käyttää saatuja etuja niin paljon kuin mahdollista hyväkseen, eivät suostuneet ehdotukseen ja menettivät siten edullisimman hetken lopettaa sota kunnialla.

Vähää myöhemmin rupesivat Athenan Trakialaiset liittolaiset hieromaan sovintoa Spartalaisten kanssa, ja Brasidas sekä hänen mukanaan muutamia helooteja ja vapaaehtoisia lähetettiin sinne. Voitettuaan muutamia pienempiä etuja sai hän valtaansa tärkeän Amfipoliin kaupungin. Tämä tapahtui päällikön Tukydideen poissa ollessa sotaretkellä läheisessä Eionissa. Päästäkseen tästä virheestään syytökseen joutumasta läksi Tukydides vapaaehtoiseen maanpakoon 20 vuodeksi. Hän mainitsee tämän seikan ohimennen, tuomatta mitään esiin puolustuksekseen.

Sillä välin kuin Brasidas uudesta pääasemasta mietti lähteä uudelle sotaretkelle, tehtiin välirauha vuodeksi. Pysyväinenkin rauha olisi nyt voitu aikaan saada, jos eivät Kleon ja Brasidas olisi olleet sitä vastaan, edellinen sentähden että pelkäsi kaikki konnankoukkunsa tulevan ilmi, viimemainittu taas sen vuoksi että hänellä ainoastaan sodan aikana oli valtaa ja arvoa. Melkoista sotajoukkoa johtaen läksi Kleon Trakiaan ottelemaan Brasidaan kanssa. Valloitettuaan Torone'n ja erään toisen kaupungin asettui hän Eioniin odottamaan apujoukkoja, käydäkseen sitten taas Amfipoliin kimppuun. Mutta äkkiä hyökkäsi Brasidas esiin, Athenalaiset lyötiin ja Kleon kaatui. Ainoastaan seitsemän Spartalaista haavoittui, mutta yksi niistä oli Brasidas, ja tämä kuolikin heti sen jälkeen. Nimeksi tehtiin nyt rauhasopimus taistelevien valtioiden välillä, mutta siitä ei tullut sen enempää. Sen sijaan saatiin aikaan puolusliitto viideksikymmeneksi vuodeksi Spartan ja Athenan välillä. Se kuitenkin kesti ainoastaan seitsemän vuotta.

Argos rupesi silloin muiden Peloponnesolaisten valtioiden johtajaksi, ja Alkibiadeen välityksellä saatiin aikaan liitto Athenan kanssa. Silloin hyökkäsivät Spartalaiset Korinton ja muutamien muiden kaupunkien avulla Argoliisen ja valloittivat siellä itselleen lujan aseman. Mutta niin vähän käsittivät Argolaiset sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, että, kun Spartan kuningas erään aselevon aikana peräytyi joukkoineen, moittivat päälliköltään siitä, että nämät olivat antaneet vihollisten paeta tiehensä. Kun välirauha oli rikottu, marssivat Argolaiset, saatuaan Athenasta apujoukkoja, Arkadiaan. Spartalaiset tulivat kootulla sotajoukollaan heitä vastaan Mantinean luona ja saivat ratkaisevan voiton. Tukydides oli omin silmin nähnyt tämän taistelun. Eräs osasto, jossa oli pelkkiä ylimyksiä Argosta, lyötyään pakosalle Spartalaisten vasemman siiven ja siten pelastettuaan isänmaansa kunnian, taivutti maanmiehensä luopumaan kansanvallasta ja yhdistymään Spartalaisiin. Mutta muutamien kuukausien kuluttua otti rahvas taas vallan käsiinsä ja teki uuden liiton Athenan kanssa.

Dorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät aluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja muutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta vihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät Syrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides tarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä. Sodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää Siciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla. Nikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi pilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen nuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu ylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua, että Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki päätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin purjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs kansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään pelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin. Hyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin saaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin kotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla pakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia hyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten talvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka pitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa kohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat linnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana kesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi Syrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen sekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten kerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila niin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin heittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs Spartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi sotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta jätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset taas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan Athenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa — lähtisivät Siciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän jälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin piiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa kaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi kivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä aikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat valloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten laivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva apujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä takaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin niin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan rupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes kehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja sattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta, ettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä välin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat loput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata itselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti, että luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että Athenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä, jossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja sairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias koetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät luopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi heitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät eräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin orjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne saapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla jatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen luopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen takaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain valtaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla Tukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen mahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa Aigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan tasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.

Xenofon.

Kuoli noin v. 354 e.Kr.

Xenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista laatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne. Hän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut Sokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten runoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut hienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi hän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian kaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian kuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä kapinaa.

Xenofonin pääteoksella on nimenä "Anabasis" ja se jakautuu kolmeen osaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus Mustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin täytynyt kestää.

Uusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen ja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina melkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä ja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi Kyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä ja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros liikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden. Laivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin Kreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota Pisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta eteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli Kyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa kulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan ilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä pidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja marssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle ja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista. Sotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään: Kreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää, 13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen sotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle, joka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta puolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään mihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena sinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan lähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon, nähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin metallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä valkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla kilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä viikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston ympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros oli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän päällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan takana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen syöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä viskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi keskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten selkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain läpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti. Mutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän alta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää ja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset joukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona (v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian sisällissota.

Kun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa Persialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä, oli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin tyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään tietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen kenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän Aasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat lyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian valtaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle ja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon läpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan heitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen huhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he Medialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden kunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon ynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia telttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin vankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli onnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten leiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja piti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen, joka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän johdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja lyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon kaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään Niniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu suuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä marssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa löytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua, ja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika — nyt oltiin Marraskuussa — kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen saattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki sokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli niin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa kylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin ohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät Kreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan rynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja syöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he Kalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin kuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri antoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen välkkyvää kalvoa riemuhuudolla: "Meri, meri!" Heidän kulkiessaan eteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin eräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut soturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään pahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas taistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai kävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet erään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin, suureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä he viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja kilpajuoksulla.

Pettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta olisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät matkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa — tästä on johtunut kirsikkain nimi — huomattiin kymmenestä tuhannesta enää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan, Sinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat he jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata vielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin, että he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat uuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt tarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon. Heidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös paluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen pitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen vaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta siitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa tulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon, jossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se jakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja kolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja Xenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli Kleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon sai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli syntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä. Hänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa, vaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan. Saavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo kodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä ennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia ystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali palaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi ja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden maitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen neuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen ruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä kukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He suostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi Persialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin lähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä ryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja sai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat kymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti kotiinsa. Siihen loppuu "Anabasis."

Tämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. "Memorabilia", s.o. hänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa filosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi, paksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta hengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen luulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat välittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja toisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän kokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi tavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla keskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa. Hänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin paljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä aina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan ja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään lahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi viehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset mielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien halveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja oikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään myrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen ja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi eräälle näistä: "Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä sitä minuna." Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa niistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä varten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää hän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä hyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä "ihmiskunnan ainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä." Rukouksista puhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt, oliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä oikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä, joka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka oli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun viettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun johtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen sallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa pukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa oppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa ja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan. Yhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista kauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää ajatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä; toiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään yleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen jossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta iltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon lopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa Sokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana. Xenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen kuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen siihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.

Xenofonin Kyropaideia eli "Kyron kasvatus" on pikemmin romaani kuin historiallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti Herodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen — suurelle Kyrolle — tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia. Hän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei tarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia, nuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa pääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan tehty — sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he jousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla. Nuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä, harjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja niistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa syyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen, oppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti vastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja hän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia vastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon, ja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on se, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten kertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita Kyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka hän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei mitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin, että jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta oli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän ankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella sodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. "Ei kukaan saata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän hallitsee", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin toden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä voittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan vaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin hallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti hänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen poikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä kuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa poikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi uskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja kirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen. Muistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä saatte voimaa rangaista vihollisianne.

Xenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten tavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa ennen Kristusta. "Hellenika'ssaan" on hän tehnyt huonoksi arvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa. Hänen kirjansa "Agesilaon elämä" pidetään luonteen kuvauksessa huonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan "Hieronista" — Syrakusan kuninkaasta — kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin elikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata luottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että urheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa takaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa vehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä paremman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta "Athenan tulot" nähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut yli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan maahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin tuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta, sillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja. Esitelmässään "Talous" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen kaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata ja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon orjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että sitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen vaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan "Hevosista" neuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten kaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi, niin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään noustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä jalustimia. Kirjoitelmassaan "Ratsuväestä" hän ei anna mitään varmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo ainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen tavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja että niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja harjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan "Metsästyksestä" — tätä huvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti — on monta hyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa metsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu — hän kuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat tarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän hyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin jalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa hän vaivaloisten urheilujen hyötyä — näihin urheiluihin kuuluu hyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen — ja saapi samalla tilaisuuden tehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa "rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi" ja valtiollisten virkojen tavoittelijoiksi.

Xenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan hieno sulous.

Platon.

Kuoli v. 347 e.Kr.

Syntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen aikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan pitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea vanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan Istmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti soturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän, kuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi kuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois julkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin Egyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet Dionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän mainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi kuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin taas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan neuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi hänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän rupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia puheenvaihtelujaan, aikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä, jonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä kirjoituksista sai hän nimen "Attikan mehiläinen", ja sanottiin, että jos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon puhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen uhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa sanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri suunnitelmaa.

Platon ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä tai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys hänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja aatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.

Filosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken sen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun jumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut käsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten tulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut. Toisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia aatteita. Tämän jälken tuli Pytagoras, joka väitti "lukua" (numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin Demokritos opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn lain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. Elealaisen koulun filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta, joka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti Parmenides; tästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän kuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen vaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen vuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin filosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita ja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja sopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat eloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.

Sofistissa esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin sovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja osasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään siveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä itse piti hyvänä ja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.

Sitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen ja Protagoraan välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja erittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan yksi hyve vai monta.

Vielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan, Gorgiaan, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta valtiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa Sokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä tehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se, joka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.

Nuorempaa polvea sofisteja edustaa Hippias, ja Sokrates antaa hänen esittää kysymyksen: mikä on ihanuus? Kun on tehty useampia yrityksiä määritellä, mitä ihanuus ei ole, jätetään aine sikseen ja ruvetaan harkitsemaan Iliadin ja Odysseian sankariluonteita. Hippias väittää Akilleyn olleen Odysseytä jalomman, johon Sokrates vastaa lausuen sen nurinpäisen väitteen, että ne, jotka ehdollaan tekevät pahaa, ovat parempia kuin ne, jotka sitä tietämättömyydestä tekevät.

Keskustelu Eytymedon kanssa ivaa selvien ja helposti vääriksi käsitettävien päätelmien ja ylellisten väitelauseiden käyttämistä. Sokrates on leikillisesti joutuvinaan häviöön niin mahtavasta väittelijäky'ystä, kuin mitä hänen vastustajallaan on.

Puheenvaihtelussa, jolla on nimenä Symposion eli Vieraskemut, tapaamme filosoofin ystäviensä seurassa. Ehdotellaan että jokainen vieraista pitäisi puheen lemmen kunniaksi. Kuunneltuansa heidän mielipiteitään lausuu Sokrates vuorostaan, että rakkaus on henki, joka täyttää välipaikan taivaan ja maan välillä; se ei ainoastaan ole ihanuutta tavoittelevaa kaipuuta, vaan kuolemattomuuden ikävöimistä. Sentähden haluavat vanhemmat lapsia jatkaakseen näissä elämäänsä, ja runoilijat ja soturit pyytävät kuolematonta mainetta. Silloin astuu Alkibiades sisälle ja puhuu, ei rakkaudesta, vaan siitä lumousvoimasta, jolla Sokrates häntä viehättää. Vieraita tulee ja menee, ja pikari kiertää ympäri seuraa. Sillä aikaa vaihtaa Sokrates mielipidettä Agatonin ja Aristofaneen kanssa murhenäytelmästä ja huvinäytelmästä, siksi kuin molemmat viimeksi mainitut nukkuvat ja Sokrates lähtee aamukylpyynsä.

Seuraava keskustelu pidetään kukkien ja vihreän nurmikon keskellä Ilisson rannalla, jonne Faidros oli vienyt filosoofin, yhdessä hänen kanssaan lukeaksensa kappaleen mainiosta kaunopuhujasta Lysiaasta. Sokrates ivaa teoksen kokoonpanoa ja väittää, että totuus ja käsitteiden vakavuus ovat kaunopuheliaisuuden pääainekset. Hänen mielestään on puhutulla sanalla enemmän mahtia kuin kirjoitetulla. Kirjoitus samoin kuin maalauskin ei ilmoita mitään ulkopuolella itseään. Puhuttu sana sitä vastoin saatetaan kylvää herkkään maahan, se saattaa kantaa hedelmää toisissa luonteissa ja tehdä heidät sanomattoman onnellisiksi.

Sokrateella oli monta ystävää, mutta hänen ivansa ja se halveksiminen, jota hän osoitti ulkonaisia tapoja kohtaan, herätti useimmissa suurta katkeruutta häntä vastaan, ja Platon kertoo täydellisemmin kuin Xenofon Sokrateen viimeisistä elinpäivistä, kuinka hänet viedään oikeuden eteen, miten hän puolustaa itseään, hänen käytöksestään vankihuoneessa ja kuolemastaan. Saatuaan tietää viimeisen päivänsä lähestyvän, ja kun häntä kehoitettiin pelastautumaan pakenemalla, kysyi Sokrates, miten voitiin vaatia häntä, joka aina oli kehoittanut lakia tottelemaan, sellaisella teolla kumoomaan omat oppinsa ja kurjana orjana kääntämään selkänsä kaupungille.

"Sitä paitsi", sanoo hän, "olen minä vakuutettu tulevani jumalten luo, jotka ovat viisaita ja hyviä, ja jo ennen tuonelan tuvilla muuttaneiden miesten luo, jotka ovat parempia kuin ne, mitkä jälkeeni jätän". Hän sanoi myöskin uskovansa, että eri kohtalo odotti hyviä ja pahoja, ja että kuolema on sielun onnellinen eroaminen ruumiista. "Vainajat", sanoo hän, "eivät makaa ikuista unta, vaan meidän sielumme syntyvät uudelleen". Esittäessään nämät mielipiteet tulevaisesta elämästä vertasi hän itsensä joutseneen, joka laulaa iloisimmin kuollessaan, ja riemuitsi ajatellessaan että se hetki pian oli lähestymässä, jolloin hän oli eroava maailmasta, luoden luottavasti silmänsä toiselle puolelle hautaa. Niin kerrotaan hänen eronhetkellään keskustelleen vaimonsa ja lastensa kanssa, ja kun vanginvartija oli hänelle antanut myrkkypikarin, jonka hän tyhjensi, iloisesti puhutelleen surevia ystäviään, kunnes meni tainnoksiin, jolloin laskeutui makaamaan heti sen jälkeen rauhallisesti kuollakseen.

Toinen osasto käsittää n.s. dialektilliset puheenvaihtelut. Senlaisia on Lakes; siinä on aineena rohkeus, joka luonnonviettinä ilmaantuu jo lapsessa ja tottumuksena miehessä ja joka Sokrateen mielipiteen mukaan ei rajoitu ainoastaan sotaurheuteen, vaan johon myöskin kuuluu voima kärsivällisesti kestää vaivoja tahi herjauksia.

Karmideessa käsitellään kohtuutta, mutta ei tässäkään onnistu Sokrateen saada käsitteelle mitään varmaa määritelmää. Samoin on laita Lysiissä, joka käsittelee ystävyyttä. Sokrates ei voi antaa mitään varmaa selitystä käsitteille: ystävyys ja ystävä, eikä hän myös voi sanoa, miksi me pidämme jostakin henkilöstä.

Keskustelussa Menonin kanssa, joka kysyy, voidaanko hyvettä oppia, viittaa Sokrates oppiin Muistista, joka on tärkeä perusaate Platonin filosofiassa ja jonka mukaan toisesta ruumiista toiseen kulkenut sielu saattaa muistaa tietoja, joita se on edellisessä olomuodossaan saanut.

Eräässä toisessa keskustelussa esittää Eytyfron kysymyksen: Mikä on hurskaus? Onko sekin hurskautta, kun joku haastaa isänsä oikeuteen murhasta?

Keskustelu Kratylon kanssa koskee kauttaaltaan sananjohto-oppia; Sokrates väittää esineillä olevan luonnonmukaiset nimensä, ja että ainoastaan se, joka tämän mielipiteen hyväksyy, saattaa pukea aatemuotonsa sanoihin. Kaikki vanhat sankarinimet ovat, kuten hän näyttää toteen, niiden tunnusmerkkejä, jotka niitä kantoivat. Puhuessaan sanojen synnystä sanoo hän useimmilla kirjaimilla olevan kullakin oma merkityksensä, mutta hän myöntää, että kieli saattaa antaa ainoastaan heikot käsitykset muutamista aatteista.

Teaitetossa vertaa hän itseään kätilöimeen, joka auttaa nuoria miehiä synnyttämään aatteita ja mielikuvia. Ne, jotka kantavat totuuden ja jalouden leimaa, päästetään valoon; muut tukahutetaan syntyessään. Ryhtyen keskusteluun tiedosta käyttää hän kuvannollista lausetta, että meidän sielumme ovat vahataulujen kaltaisia; muutamat niistä ovat leveitä ja syviä, joissa vaikutteet tulevat selviksi ja pysyväisiksi; toiset taas ovat kokoon kutistuneita ja matalia, ja niissä käyvät vaikutteet epäselviksi ja kuluvat pian pois. Ajatukset, sanoo hän, ovat ikäänkuin linnut häkissä; kun ne lentelevät ympäri, on niitä vaikea eroittaa toisistaan. Niin ojentaa myöskin ihminen kätensä ahmiakseen tietoa, mutta tapaa ainoastaan tietämättömyyttä.

Suurin Platonin teoksista on "Tasavalta", jossa hän, tarkastettuaan edellisten filosofien eri järjestelmiä, esittää aatteellisen valtion tahi hallitusmuodon peruspiirteet. Tällainen valtio olisi mahdollinen, jos vain löytyisi kuningas, jolla sitä toteuttaakseen olisi ajattelijan koko viisaus.

Hän käyttää yhä edelleen puheenvaihtelun muotoa, ja Sokrates lupaa näyttää toteen, että oikeamielisyys tuottaa harjoittajalleen siunausta, mutta vääryys kirousta. Hän aloittaa kertomalla, miten valtio syntyy ihmisten yleisistä tarpeista, ensiksi ruoan, vaatteiden ja asunnon, sitten hienostuneemman elämän nautintojen sekä vihdoin alueen sodalla laajentamisen tarpeita. Hän antaa neuvoja nuorison kasvatukseen ja ruumiilliseen kehitykseen ja ilmoittaa, millä tavoin valtion vartijoita valitaan. Kaikki, sanoo hän, ovat yhden äidin, se on maan, lapsia; mutta luoja on sekoittanut kultaa päällikköjen, hopeata soturien, pronssia ja rautaa käsityöläisten ja väkityön tekijäin luontoon. Valtion vartijain onnena olkoon, etteivät itse omista mitään, että säilyttävät valtion yhteyttä, noudattavat kultaista keskitietä rikkauden ja köyhyyden välillä ja aina torjuvat uutuushengen vaatimuksia. Jos sillä tavoin on herätetty viisautta, rohkeutta ja kohtuutta, niin huomataan oikeuden perustuvan siihen, että kukin hoitaa tointaan toisen toimista huolimatta. Hänen järjestelmänsä yksityiskohtiin kuuluu, että lapset kasvatetaan yleisissä lastenkodeissa, niin ettei yksikään äiti tunne omaa lastansa. Sotainen urheus on saava suurimman kunnian; mutta sota Kreikkalaisten heimojen välillä on luonnotonta. — Sitten tulee hän eroitukseen todellisen ja väärän filosofin välillä ja saa tässä tilaisuuden antaa sivu-iskun sofisteille ja samalla laajalti jutella kasvatuksesta, joka hänen mielestään on ehdottomasti tarpeellinen tällaisen aatteellisen valtion hallitsijalle. Kuitenkin myöntää Sokrates niinkin täydellisen hallitusmuodon kuin se, jonka hän on esittänyt, aikojen kuluessa huonontuvan. Ensimmäinen askel vaipumiseen ja kukistukseen on se tarpeettoman suuri merkitys, mikä annetaan sotataidolle. Valtio jakaantuu silloin kahteen toisiansa vihaavaan luokkaan: mahdottoman rikkaasen ja sanomattoman köyhään. Vihdoin oppivat alhaisemmat luokat tuntemaan voimansa, ja silloin syntyy kansanvalta, joka antaa yhtäläiset oikeudet eri henkilöille ja päättyy hallitsijattomuudella. Arvon ja iän kunnioitus lakkaa; yksin eläimetkin syöksyvät ihmistä vastaan, jos hän sattuu niiden tielle tulemaan. Nyt seuraa taantumus, ja sortovaltiuus on valmis. Tyranni ajaa maanpakoon, ottaa omaisuudet takavarikkoon ja murhaa. Niin käyttää hän kansalaisia sodassa heikontaaksensa heidän voimaansa ja päästäkseen mahtavista kansanjohtajista. Sillä tavoin pakoitetaan vapaat miehet ikeen alle, ja tyranni, kaikkien vihaamana, omantuntonsa vaivaamana ja pelon ahdistamana, on itse kaikista kurjin orja. Siis on filosofi ainoa joka saattaa nauttia onnea, jonka perikuvan näkee taivaassa se, ken sitä haluaa nähdä ja päättää asettaa elämänsä sen jälkeen.

Sellainen oli täydellisen tasavallan teoria, jonka Platonin nero oli suunnitellut aikakautena, jota rasitti surullinen todellisuus ja jolloin Athenan tulevaisuuden toiveet olivat kovin synkät. Tämä teoria on aina meidän aikoihimme saakka yleisine piirteineen tenhonut monen ajattelijan mielen ja mahdottomine yksityiskohtineen sanomattoman monta kertaa tullut kumotuksi.

Platonin viimeinen ja pisin puheenvaihtelu, "Lait", on heikompi kuin hänen edelliset teoksensa. Keskustelijoina on kolme vanhusta, eräs Athenalainen, Spartalainen ja Kretalainen, jotka vaihtavat mielipiteitä kotimaittensa hallitusmuodosta ja lausuvat, että pitää kestitä miestä viinillä, jos tahtoo tietää hänen sydämensä ajatukset. Puhuessaan yhteiskunnan synnystä suosii Platon patriarkkaalista teoriaa yhdestä alkuperheestä, joka kehittyy heimoksi, ja useammat yhdistyneet heimot muodostavat sitten valtion. Tämän jälkeen mainitsee hän sen vanhoihin taruihin nojautuvan luonnon-perusaatteen, että vahvempain tulee hallita heikompia ja viisasten vallita tyhmiä. Hän edellyttää myöskin jumalten välitystä, kun valta arvanheitolla annetaan jollekulle. Ruveten puhumaan lainlaadinnan yksityiskohdista tahtoo hän rajoittaa valtion porvarien lukumäärän 5,040:neen, joista jokaisella olkoon niin paljon maata, kuin hän tarvitsee perhettään elättääksensä. Erittäin on julkisista virkamiehistä ja valtion kasvatustoimesta eri huolta pidettävä. Hänen rangaistuslakinsa on väsyttävän laajasti esitetty ja monissa kohdin yhtäpitävä Moseksen lain kanssa. Puhuessaan kaupasta julistaa hän vähittäinmyyjä-toimen Kreikkalaisen porvarin arvoa alentavaksi; se on annettava maahan muuttaneiden muukalaisten huostaan, jotka ovat pantavat ankaran valvonnan alle, jotteivät harjoittaisi väärennystä ja muita konnan koukkuja. Perintöjen ja testamenttien suhteen olkoon valtiolla oikeus järjestää nämät olot kuolevien määräyksistä huolimatta. Kerjuu on kielletty; älköön yhdenkään 40 vuotta nuoremman miehen sallittako matkustaa muille maille. Virkamiehet antakoot vuosittain kertomuksia toimestaan, ja lopuksi korkein neuvosto pitäköön siitä huolta, että tunnustuksen yhteys ja usko hyvään yhteyteen säilytetään.

Eroavaisia Platonin muista mielikuvitus-luomista, ovat hänen "Jumaluustarunsa", joissa hän esiin tuo sen mielipiteen, että "oleminen suhteentuu olemiseen niinkuin totuus uskoon." Ihmisen luomisesta arvelee hän, ettei meillä siitä ole mitään varmaa tietoa; mutta koska olemassa oleva maailma on nähtävä, käsin tuntuva ja katoova, niin sen täytyy olla jonkun suuren Alkusyyn luoma, joka antoi sielulle järjen ja pani sielun ruumiisen sekä muodosti maailmakokonaisuuden luonnon ihanimmaksi työksi. Sitten luotiin aika ja taivaankappaleet, aurinko, kuu ja tähdet. Ensimmäinen ja vanhin oli maa. Sielujen lukumäärä tehtiin yhtä suureksi kuin tähtien ja määrättiin, että hurskaat palaisivat tähtiasuntoonsa, mutta jumalattomat muuttuisivat alhaisemmaksi olomuodoksi, siksi kuin henki voittaisi aineen ja järki saattaisi sielun takaisin alkuperäiseen jaloon tilaansa. Puhuessaan sielun ja ruumiin yhteydestä sanoo hän selkäytimen, joka niitä yhdistää, olevan kolmikulmioista muodostetun; kun nämä ihmisen vanhaksi tultua irtaantuvat, vapautuu sielu ja liitää iloisesti tiehensä. Taudit syntyvät sen kautta, että syntyy häiriötä ruumiimme aineksissa; terveyden ehtona on, että jäsenet varttuvat harjoitusten kautta, ja sielu kehittyy soiton ja filosofian harjoittamisella. Eläimet ovat suvustaan huonontuneita ihmisiä: linnut ovat viattomia, kevytmielisiä ihmisiä, jotka kuvittelivat mielessään, että silmä yksinään saattoi tunkeutua läpi taivaan totuuksien. Nelijalkaiset eläimet ovat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä raakoja, ja kalat tunnottomimmat ja tyhmimmät kaikista olennoista.

Toisessa jumaluustarussa kerrotaan vanhan muinaistarun mukaan, että Athenan kaupunki oli ollut olemassa 9,000 vuotta ennen suurta vedenpaisumusta ja kävi sotaa kaupungin kanssa, jonka Poseidon, meren jumala, oli perustanut Atlantis-saareen lähelle Gibraltar-salmea. Suuren tappelun jälkeen syntyy maanjäristys, joka nielee kuiluunsa sekä voittajat että voitetut, ja koko saari katoo meren syvyyteen.

"Sielun vaunut" on runoelma, joka kertoo, miten ihmissielu koettaa seurata jumalia ja puolijumalia siivekkäiden hevosten vetämissä vaunuissa taivasten taivaasen katselemaan totuuden, ihanuuden ja oikeamielisyyden aatosperäisiä ideoita. Mutta ainoastaan harvat sielut pääsevät tähän taivaalliseen seutuun; muut vaipuvat maahan unhotuksen eli rikosten painosta ja saavat ruveta uuden koetuksen alaisiksi kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Tänä koetusaikana saattaa ihmissielu pukeutua eläimen muotoon ja sitten taas muuttua ihmiseksi. Mutta muisto taivaallisesta näystä ei koskaan katoo niistä sieluista, jotka sen kerran ovat nähneet ja sentähden, että ne räpyttävät siipiään, niinkuin lintu, joka halajaa kohota ylös taivasta kohden, sentähden kutsutaan heitä maailmassa mielettömiksi.

Toinen Platonin mielikuvitus-luoma on Toinen maailma, tuhannen peninkulmaa meidän maailmaamme korkeammalla, kullasta ja jalokivistä heloittava, jossa ihmiset ja eläimet asuvat mitä puhtaimmassa eeterissä, ja jossa heillä on paljoa hienommat aistit kuin täällä alhaalla, sillä he kuulevat jumalten äänet ja näkevät heidät kasvoista kasvoihin. Löytyy myöskin, sanoo hän, maassa Tartaros niminen kuilu, jossa vyöryy tuli- ja vesivirtoja. Se on niiden sielujen olopaikka, jotka ovat pahoin eläneet; siellä se, joka on ollut pitkä täällä, on myös pitkä kuolemansa jälkeen; siellä kiharatukkainen saa pitää liehuvat kutrinsa; siellä orjilla on ruumissaan vielä vanhat ruoskan jäljet ja tyranneilla häpeäleimat tekemistään vääristä valoista ja ilkitöistä. Muutamien rangaistus on ikuinen; toiset lunastetaan, kun vääryyttä kärsineet kuulevat heidän rukouksensa. Mutta ne sielut, jotka ovat eläneet maailmassa hurskaasti ja totuutta harrastaen, pääsevät autuaitten saarille, ylhäälle puhtaampaan maailmaan, asuntoihin, joita kuvaamaan ei pysty yksikään kieli, ja riemuihin, joiden kertomiseen ei mikään aikamäärä riittäisi. Ja kun me nyt näemme että näin on laita, sanoo Platon, emmekö siis koettaisi kaikin voimin harrastaa hyvettä ja totuutta, koska palkka siitä on niin ihana ja toivo niin suuri.

Aristoteles.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Aristoteles oli syntyisin Trakian kaupungista Stagirasta, jonka tähden häntä myös kutsutaan "Stagiralaiseksi". Luultavasti sai hän perinnöksi isältään, joka oli Amynton, Makedonian kuninkaan lääkäri, sekä halunsa luonnontieteellisiin harrastuksiin että varoja tietojen hankkimiseen. Seitsemäntoista vuotisena tuli hän Athenaan, täydentääksensä tietovarastoaan, ja siellä kävi hän kaksikymmentä vuotta Platonin koulua, perustaen itse järjestelmän, joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on vaikuttanut ihmisen ajattelemiseen. Mutta oppilas ja opettaja eivät käyneet samaan suuntaan, sillä Platon korkeampien havaintojen avulla koetti tunkeutua totuuden maailmaan, mutta Aristoteles sitä vastoin koetti tieteiden pohjasta löytää määrättyjä perussääntöjä. Sentähden ei hän myöskään voinut suvaita Platonin oppia mietinnöllisten aatteiden todellisuudesta, n.s. realismia, ja sentähden hänen pyrintönään ja silmämääränään oli perustaa luotettavien tositapauksien teoria, n.s. nominalismi. Niin esimerkiksi arveli Platon esityksen laadun retorikissa eli puhetaidossa olevan pääasiana ja totuuden sivuasiana, kun Aristoteles sitä vastoin piti sitä oppina tavasta, jolla teeskentelyä ja petollisuutta paljastetaan ja totuutta puolustetaan. Sentähden julisti hän myös kelvottomiksi vanhan Isokrateen antamat puhetaito-opetukset.

Platonin kuoltua pääsi Aristoteles Filippos Makedonialaisen pojan Alexanderin opettajaksi; mutta ei löydy mitään todistuskappaleita, joista saisi tietoa siitä, miten hän tätä tointaan hoiti, tahi jotka mainitsisivat hänen mielipiteitään kasvatuksesta. Kun tämä hänen oppilaansa nousi valtaistuimelle, antoi hän Aristoteleelle suurenlaisen rahasumman, jotta filosofi rauhassa voisi antautua tieteellisiin harrastuksiin. Aristoteles palasi nyt Athenaan ja perusti siellä koulun, jota ruvettiin nimittämään "peripatetikolaiseksi", sentähden että filosofilla oli tapana jaella tietojaan kuljeskellen koulun viheriöitsevissä lehtokujissa.

Alexanderin kuoleman jälkeen rupesivat Platonilaiset ja Makedonialaisia vihaava puolue syyttämään Aristotelesta jumalattomuudesta, mutta tämä vetäytyi turvaan Euboian saaressa olevaan Kalkiisen, jotteivät Athenalaiset saattaisi häntä kohdella samalla tavoin, kuin ennen olivat kohdelleet Sokratesta, ja kuoli siellä vähän sen jälkeen v. 322 e.Kr., sitä ennen nerollaan saavutettuansa etevimmän sijan muinaisajan ajattelijain joukossa vielä tulevienkin vuosisatojen ihailtavaksi ja kunnioitettavaksi.

Alexandrian suuresta kirjastosta tehdyssä luettelossa mainitaan 146 Aristoteleen kirjoittamaa eri teosta. Kun ei yhtäkään niistä 40 kirjoitelmasta, jotka ovat meille säilyneet ja joita pidetään Aristoteleen sepittäminä, ole tässä luettelossa mainittu, niin voisi helposti tulla siihen luuloon, että kaikki, mitä me arvelemme olevan tallella tuon suuren filosofin teoksista, ovat epäperäisiä; mutta löytyy päteviä syitä, joista voidaan päättää, että ne hänen kirjoituksensa, jotka löytyvät Alexandriassa, olivat hänen ensimmäisiä yrityksiään kirjailija-uralla ja että viimeksi mainitut ovat kirjoitetut hänen kolmenatoista viimeisenä elinvuotenaan. Arvellaan Aristoteleen oppilaitten hänen kuolemansa jälkeen koonneen ja täyttäneen nämä viimeksi mainitut teokset ja pitäneen niitä kätkössä monta monituista vuotta Pergamon kuninkailta, jotka tahtoivat saada niitä haltuunsa, kunnes ne vihdoin julkaistiin Romassa sen muotoisina, kuin ne nyt ovat. Monet näistä kirjoitelmista ovat vajavaisia, ja toisten alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa; mutta kaikilla niillä on elollinen yhteys. Ne ovat niin järjestetyt, että tieto jaetaan käytännölliseen, muodostavaan ja tietopuoliseen: ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ihmistoimia; toinen koskee taidetta ja sen lakeja ja kolmanteen kuuluu fysika, matematika ja teologia eli metafysika. Näiden osastojen ulkopuolella ovat hänen ajatusopilliset kirjoituksensa, jotka koskevat ajattelua ja ajatuslakeja. Peripatetikot kutsuivat niitä yhteisellä nimellä "organon" (työase). Aristoteleen kirjoitusten suuri lukumäärä ei ole niin kummeksittava, kuin käsiteltyjen aineiden laajuus ja moninaisuus. Näiden kautta tuli maailmaan tavaton paljous ajatuksia, jotka keksijälleen ovat tuottaneet maineen, jollaista ei yksikään ajattelija ennen eikä jälkeen häntä ole saavuttanut.

Hänen "Organonissaan" on kuusi osaa, joista kahta: "Ololuokat" ja "Kielellisestä lausetavasta", on luettu enemmän kuin kaikkia hänen muita teoksiaan yhteensä. Ololuokissa tarkastetaan ja järjestetään luokkiin ne asiat, joista ihmiset puhuvat, tai kymmenen erilaista lausumistapaa, "Lausetavasta" koskee niitä arvostuksia, jotka myöntävät taikka kieltävät jotakin, mainiten sanoja, jotka sopivat ja eivät sovi päätelmälauseisin. Niin esimerkiksi väittää hän löytyvän kolmenlaisia mahdollisuuksia, ja käyttää lausetapaa "ensimmäiset itseolemat" senlaisista mahdollisuuksista, jotka hänen ajatuskantansa mukaan eivät koskaan ole olleet olemattomia (aina ovat olleet olemassa), niinkuin tähdet, aurinko ja kiertotähdet. Molempien näiden kirjoitelmain alkuperä on kuitenkin epäiltävä. Seuraavassa, jolla on nimenä "Topika" (Yleisiä lauseita), yritetään keksiä tapaa, joka tekisi meille mahdolliseksi lähteä todennäköisyyksien perustuksella päättämään tehtyä kysymystä ja puolustaa mielipidettä, saattamatta meitä omissa väitteissämme ristiriitaisuuksiin. Tämä ei ole ajatusoppia, vaan perustelma- eli väittelytaitoa, ja tätä alaa tutkiessaan Aristoteles kehitti logikan eli ajatusopin ja keksi päätelmätaidon perusteet. Hän esittää neljä päätodistuskeinoa, nimittäin että hankitaan suuri kokoelma tärkeitä lausuntoja, että tutkitaan eri lauseita, joissa sanoja käytetään, että keksitään erilaisuuksia ja huomataan yhtäläisyyksiä. Mielipiteensä tästä esittää hän hyvin tarkasti ja neuvoo sitten, kuinka päätelmä on järjestettävä ja asetettava, ja osoittaa, miten vastustajalta on salattava mitä aiotaan todistaa, siksi kuin tämä on saatu myöntämään jotakin, josta seuraa se, mitä halutaan todeksi näyttää. Aristoteles ei käyttänyt sanaa Logika, vaan Analytika, jolla hän tarkoitti tietoa tavasta jolla päätelmien muodot tutkitaan. Hän ei myöskään vaadi kunniaa ajattelemistoiminnan keksimisestä; mutta hän osotti sen muodollisen kulun niin täydelliseen järjestysmuotoon, että myöhemmillä filosofeilla ei ole ollut mitään erityistä lisättävää hänen oppiinsa, joka monessa kohdin on yhtä lujaperusteinen kuin Euklideen matematilliset oppilauseet. Hän ei väittänyt luontoa voitavan selittää päätelmien avulla; mutta hän sanoo, että samaa tietä on käytävä filosofiassa ja joka tieteenhaarassa — pitää tutkia tosiseikkoja. Hän näyttää kuitenkin hiukan sitäkin ajatelleen, että kun tosiseikkoja on koottu joku määrä, tulee järjen välähdys eli sisällinen havainto asettamaan niille lakia, ja siis hän ei pane suurta merkitystä periaatteittensa toteennäyttämiseen. Analytikan toisessa osastossa käsittelee hän tosioloihin sovitettua ajatusoppia ja alkaa näillä sanoilla: "kaikki järkevä oppiminen tapahtuu jo ennen löytyvän tiedon kautta". Kaikella tietämisellä, sanoo hän, on omat alkuperäiset, yleiskelpoisat ja välittömät perusaatteensa, jotka eivät ole synnynnäisiä; mutta niiden lähde on järki ja huomiokyky. Vastoin Platonia väittää hän, ettei tiedolle ole välttämätöntä että aatteet erikseen ovat olemassa. Yhteydessä tämän kirjoitelman kanssa olivat "Sofistien kumoomisia", joissa hän luokittaa ne väärät päätelmät, joita väitelmien todistuksissa käytetään, ja osoittaa, että jokainen väärä syy on oikean väärennys ja että vääriin päätöksiin joudutaan kaksimerkityksellisiä sanoja käyttämällä.

Ajatusopista kääntyy Aristoteles Retorikaan eli puhetaitoon, josta hän kirjoitti yksinkertaisella, pitkiin mietintöihin perustuvalla selvyydellä. Hän pitää retorikaa taitona käsittää, mitä vakuuttamisen perusehtoja on kullakin aineella, ja supistaa ne kaikki seuraaviin pääseikkoihin: puhujan persoonallinen luonne, tapa jolla hän viehättää kuulijoitaan, ja syyt joita hän esiin tuo. Koska ihmisluonnon tunteminen on tarpeellinen tunteiden elähyttämiseksi, esittää hän suuren joukon ihmisluonteiden suhteen tekemiään erilaisia havaintoja ja selittää, miten kuulijajoukon huomio voidaan kiinnittää sitä väsyttämättä, sekä väittää, että todistuksen pitää olla lyhyt. Puhujan on tarpeellista tuntea valtiolliset ja historialliset tapahtumat ja matkustajien kertomukset. Edellyttäen että ihmisiä heidän tuumaillessaan johtaa ajatus onnesta, esittää hän kolmekymmentä eri perussyytä, joiden avulla asiaa saatetaan puolustaa hyväksi, ja neljäkymmentä muuta, joita voidaan käyttää todistamaan sitä jotenkin hyväksi. On myöskin tarpeellista oppia selvästi käsittämään hyvettä ja sitä, mitä pidetään kunniallisena. Mitä syyttämiseen ja puolustamiseen tulee, puhuu hän laajalti ihmisen toimintaan vaikuttavista syistä — vaikuttavin näistä on huvituksen etsiminen — niistä eri tavoista, joilla vääryyttä tehdään, eroavaisuuksista erilaatuisten lakien ja oikeuksien välillä, rikoksien eri suuruudesta ja tavasta millä "papereja" ja todistajia käytetään. Kohtuullista on, sanoo hän, että otetaan huomioon enemmän lain henkeä kuin lain puustavia, tarkoitusta enemmän kuin itse tekoa, tekoa kokonaan eikä osaa siitä, ja sovintoa on pidettävä etuisampana kuin tuomiota. Hänen selvityksensä ihmishimoista ja taipumuksista on itsenäinen ja hyvin mietitty; hän pitää sävyisiä tunteita alkuperäisinä ja suurimpaa osaa ihmisiä pikemmin heikkoina kuin pahoina. Ruumis on voimakkain, arvelee hän, kolmannenkymmenen ja viidennenneljättä vuoden välillä, ja sielun voimat lujimmat yhdeksännenviidettä ikävuoden vaiheilla. Hänen muistutuksensa maan kartoittamisesta ja käyttämisestä soveltuvat paremmin muinaisiin kuin meidän aikoihimme. Hän antaa kuitenkin joitakuita oivallisia neuvoja ja suosii sitä perusaatetta, että vakava vastustaja on vaiennettava saattamalla hänet naurun alaiseksi, vaan jos hän koettaa meitä saattaa naurun alaisiksi, on hän vakavuudella vaiennettava.

Aristoteleen esitys Runoudesta on varsin huvittava, mutta hänellä ei ole nykyaikaista romantillista käsitystä runotaidosta. Hän esittää sitä suorastaan mukailevana taiteena, vaan myöntää runoilijoilla olevan alkuperäistäkin luomiskykyä. Puhuessaan huvinäytelmästä antaa hän mainion määritelmän "naurettavalle" ja lukee siksi senlaiset virheet ja vastukset, jotka eivät tuota mitään tuskaa taikka vahinkoa. Rumat väännellyt kasvot esim. ovat naurettavat, jos ei niiden näkeminen meitä tuskistuta. Selittäessään murhenäytelmää määrittelee hän tätä surullisen, laajuudeltaan rajoitetun, päättyneen tapahtuman esitykseksi, joka kehittyy henkilöiden toiminnan eikä kertomisen kautta, jossa ulkonaisena kaunistuksena on kielen somuus ja joka säälin ja pelon kautta aikaan saattaa tunteiden jalostumisen. Hän sanoo myöskin murhenäytelmään vaadittavan aineeksi ansaitsematonta onnettomuutta yhteydessä oikeuden kanssa, niinkuin asia on Oidipossa. Samoin kuin muissakin taideteoksissa pitää murhenäytelmässä olla sisällistä yhteyttä, johon kuuluu se, että jokainen on elollisessa yhteydessä kokonaisuuteen, niin ettei mitään osaa saateta muuttaa tahi jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä. Hän moittii sivutapausten väliinpistämistä, joten jonkun näyttelijän mieliksi tehdään, ja arvelee että on menty liian pitkälle puhtaassa näytelmällisyydessä. Hänen muistutuksensa epillisestä runoudesta ovat lyhyet; tätä hän pitää tragediaa halvempana, vaan historiaa syväaatteisempana ja vakavampana.

Puhuttuaan oppimis- ja opettamistavasta esittää Aristoteles Etikassaan eli Siveysopissaan oppinsa ihmiselämästä tahi mielipiteensä korkeimmasta hyvästä, johon ihmistoimilla pyritään. Hän edellyttää, että valtion ja yksityisen tarkoitukset ovat samat, mutta kauemmin asiaa käsiteltyään huomaa hän jokaisella kansalaisella olevan omat tarpeensa ja avunsa, ja tekee sentähden eroituksen siveysopin ja valtio-opin välillä. Onnella itsellä, sanoo hän, pitää olla tarkoituksensa itsessään, ja se riippuu ihmisen omasta toiminnasta; ihmisen korkein lahja on ajatteleva järki ja hänen paras onnensa filosofillinen miettiminen. Sellainen elämä tosin on ihmisluontoa korkeammalla, vaan meidän tulee kuitenkin pyrkiä siihen ja koettaa itsessämme herättää jumalallista puolta, joka on ihmisen oikea minuus. Sitten seuraa hyve, joka on joko siveellinen taikka ajullinen. Edellistä esittää Aristoteles tahdon — eikä järjen — tilana, ja sanoo ihmisen aivan niinkuin harjoituksesta tottuvan taiteisin ja siten tulevan oikeamieliseksikin oikeuden harjoittamisen kautta. Toiminnat, joilla on sisällinen taipumus uudistua, synnyttävät siten tapoja ja tahdon tiloja. Kun Aristoteles opetti, että hyveen tuntomerkkinä on oikean "keskitien" noudattaminen, muotoili hän ainoastaan Kreikkalaisissa vallitsevan "kohtuuden" tunnon; sillä nämät halveksivat kaikkea "liiallisuutta", pitäen sitä järjettömyytenä ja raakuutena. Samoin kuin Platonkin luettelee hän hyveet ja osoittaa jokaisen niistä kulkevan keskitietä kahden liiallisuuden välillä. Rohkeus esim. on arkuuden ja hurjuuden keskivälillä. Siveellisen ihanuuden tunto löytyy ihmisluonnossa, mutta täydellisenä se tavataan ainoastaan viisaan miehen mielessä, ja siinäkin vain käytännöllisen harjoituksen jälkeen; siveellisyyteen pääsee ainoastaan pitkällisen toiminnan kautta. Sillä tavoin saavuttaa siveellinen mies, joka vapaasta tahdosta menee hyvän asian puolesta kuolemaan ja sen eteen uhraa onnellisen elämänsä, jota hän rakastaa, "ihanuuden" eli siveellisen täydellisyyden. Aristoteles eroittaa siveysopin uskonopista ja pitää viisautta ajatusky'yn etevyytenä. Oikeus riippuu valtion asetuksista. Kohtuus perustuu hänen mielipiteensä mukaan sielun tasapainon ylläpitämiseen mielenvietteitä seuraamatta. Itse katsoo Aristoteles anteliaisuuden itaruutta paremmaksi. Jalous on sielun ylevyys, joka halveksii kaikkea vähäpätöistä ja enemmän etsii ihanuutta kuin etua. Sellaisen miehen liikunnot, sanoo hän, ovat hitaat, hänen äänensä syvä, hänen puhetapansa komea. Hyviä ominaisuuksia, vaikka vähempiarvoisia, on olla sävyisä olematta ryhditön, ystävällinen alentumatta orjalliseen polvistumiseen, yksinkertainen käytökseltään olematta ynseä taikka nöyrä, ja pilapuheinen rupeematta ihmisten naurettavaksi.

Etikan kolmessa seuraavassa kirjassa esitelty aine on epäilemättä Aristoteleen kehittämä, vaan nähtävästi se ei ole hänen itsensä kirjoittama. Oikeusopissa ovat huvittavimmat ne kohdat, joissa hän puhuu rahan laadusta, arvosta ja hinnoista. Mitä ajallisiin etevyyksiin tulee, opimme me, että viisaus on filosofillisen järjen ja ajatus täysin kehittyneen käytännöllisen järjen loistokohta. Sitten seuraa tutkimus välitilasta hyveen ja paheen välillä. Erittäin puhutaan siitä itsehillitsemättömyydestä eli heikkoudesta, joka osoittautuu houkutukseen antautumisessa; siinä esitellään aate ihmisestä, jolla ei ole mitään omaatuntoa ja joka katumatta kokonaan seuraa paheen yllytyksiä.

Ystävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla. Hän ei ensinkään suosi "platonilaista rakkautta" eli kiihkeitä ystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä; mutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen ystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua oikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo hän, se on siinä että hän — myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden, sopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä vaikutuksesta — kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa sinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä aine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten Aristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa elämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa, joka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään olla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia olla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan — jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä kiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä, mikä on hyvää.

Valtio-opissaan puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten perustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja muutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat mielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä antamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja. Hänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja muukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon vedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä luonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta tarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa aatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa orjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän katsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän myöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää korollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia, kun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta, ja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo hän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka ei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on hyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa vaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa silmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä, koskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät. Hänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten osoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu, että jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa osaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla pidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista ei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että kaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla ankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän tarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa tulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta. Musiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen vuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten jalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo, että siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan tavarasta.

Jättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri hallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin edut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen puolien poistamiseksi — viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan perustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat aihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen muuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt hallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta, jota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden säilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.

Aristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän käsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja metafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne pulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla mahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii hän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai luonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista. Siten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei ole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen puoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska liikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten aineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää sen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä olisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt olla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi todellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä viimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin on täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä, niin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi käsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.

Maailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa, tyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot, jotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti viettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen mielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä; että ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka niiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi — ja tähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta tulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän luuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden keskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja tähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein maata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän varjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina meteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata maan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen mielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä. Kuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana hänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään käsitystä, ja teoksessaan "Synnystä ja häviämisestä" hän ei mene pitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin perusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja märkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden, kylmä ja kuiva maan.

Elo-opillisissa kirjoituksissaan pitää Aristoteles luontoa kokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista alkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa ihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin alhaisempain eläinten. Puhuessaan "Eläinten osista" johti hän neljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät elimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli, että kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen niitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta myöhemmin esiin ajatuksensa "Sielusta" ja seuraa elon periaatetta sen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän yhteydessä ovat hänen "Fysiologilliset tutkimuksensa" eli hänen mietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla muutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta ja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja uloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.

Käsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan "Eläinten liikuntoky'ystä", kuinka luonto on sovittanut elimet minkä mihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on "Eläinten sikiämisestä", ja hän lopettaa esityksensä "Eläintutkimuksilla". Useimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän esim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi; hengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja suuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla paitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla, ruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena hengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien ilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat pitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus fysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän lausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.

Hänen pikemmin huvittava kuin luotettava "Kertomuksensa eläimistä" perustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin on hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen, ja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä sataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä alhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana eläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan (noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen) kääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset paikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.

Vaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat metafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan kuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä esittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen "Metafysika", se on fysikan jälkeen seuraava, sille opille aatteen ja esineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin filosofiaksi, milloin teologiaksi.

Hänen ensimmäinen kirjansa metafyysillisiä tutkimuksia sisältää filosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me opimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja "syy" ja "peruste" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen sana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja mielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat lähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat tulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta. Täydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin esineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen passivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan; toinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa väreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät ainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta jos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se ei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi, vaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää ainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että järki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa hän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet nimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen, ihminen kaiken määrääjänä.