SISÄLLYS: (continued 3)

Aristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja todenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän välillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma kuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä liikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon kulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin kaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä on oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy määrättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun mieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me sellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden vuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me haluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä, vaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.

Aristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta kysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan luonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko hän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se on epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä, että ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat seikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä, vaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä, vaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa. Hän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän luonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen, taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun heistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä on kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen jatkanut uudistumistaan.

Jos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan olevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles missään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa johtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta olennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen liikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä — lyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä arvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin filosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen, ja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja pysyväisyyttä.

Kun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa, jolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut, vedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta ennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään samassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa käytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa ja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne täydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta "oppineiden mestariksi". Ne olivat akademiallisten harrastusten pääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen ajan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt Aristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen arvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain ajattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden pysyväisen arvon.

Demostenes.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Kreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset maailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin vapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat, nimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita, jotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä ja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta ymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.

Viidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena Kreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua tappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset ylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka suorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi. Sparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla johtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi ja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä pohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi kuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan liittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli noussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa, ja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle, oli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan enään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota syttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä sen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat houkuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä raskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista, huoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan aavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.

Tämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina, kunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta alkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä Kreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus kuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä vuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla vihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään vapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta Amfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi tehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä. Sitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja vastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet Amfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle ja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen otti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella. Siten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää paikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan kultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin. Vähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä Kreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.

Demostenes syntyi siihen aikaan, jolloin Athenan valta oli suurimmallaan, ja hän oli juuri kasvanut mieheksi, kun Filippon valta alkoi hänen maanmiehiään arveluttaa. Hänen isänsä oli Athenalainen porvari rikasta keskisäätyä, mutta tämä kuoli kun poika ei vielä ollut seitsemää vuotta vanhempi. Holhojat hoitivat perintöä kehnosti, jotta Demostenes alkoi uransa köyhänä miehenä. Kuitenkin oli hän saanut hyvän kasvatuksen, ja vaikka oli ruumiiltaan heikko, oli hänellä hengellisessä suhteessa luja tahdon voima ja vankka kestävyys. Ruvettuansa erään asianajajan oppiin, aloitti hän puheharjoituksensa, ja kerrotaan — vaikka kertomuksen luotettavuutta emme mene takaamaan — hänen ottaneen suuhunsa pieniä kiviä änkyttämisestään parantuakseen ja vahvistaneen keuhkojansa ja ääntänsä puhumalla ääneensä nopeasti kulkien mäkiä ylös ja harjoittamalla lausumista meren rannalla myrskyn ja aaltojen pauhatessa. Hän edistyi hyvin pikaisesti, ja jo ennen kolmatta kymmentä ikävuottaan oli hän asianajajana saavuttanut suuren luottamuksen. Hänestä tuli tietysti myöskin valtiomies, koska Athenassa laki ja valtiotaito olivat toisiinsa niin läheisessä yhteydessä.

Hän esiintyi valtiollisessa asiassa ensi kertaa erään Kabriaan pojan puolustajana. Tämä oli isänsä jälkeen perinyt oikeuden päästä vapaaksi kaikista valtioavuista, joita lain mukaan kiskottiin Athenan varakkaammilta kansanluokilta. Vastikään tehty asetus oli poistanut kaikki sellaiset poikkeukset, sanoen syyksi että oli loppu tehtävä kaikista vihattavista etuoikeuksista, yleiset rasitukset tasaisesti jaettavat ja asetettavat siten, että yleiset kilpaleikit ja juhlat vietettäisiin tarpeellisella loistolla.

Todistukseksi uutta lakia vastaan Demostenes toi esiin, että olisi parempi, että muutamat sitä ansaitsemattomatkin henkilöt nauttisivat sellaisia etuoikeuksia, kuin että valtion antamia lahjoja otettaisiin takaisin ja luottamus valtion lupauksien pysyväisyyteen vähenisi. Se olisi häpeäpilkku kansanvaltaiselle hallitukselle, ja Athenalle, Kreikan jaloimmalle edustajalle, olisi erittäin tärkeätä koettaa onnen kaikkia pitää saavuttamaansa oikeamielisyyden, jalouden ja yleishengen mainetta vireillä. Kaikessa inhimillisessä lainsäädännössä on lukuun otettava mahdollisuudet ja sattumukset, ja uusi laki olisi siis sodan julistus Nemesistä vastaan, joka aina rankaisee ylpeyttä ja uhkamielisyyttä. Hän muistutti kuulijoitaan eräästä tilasta, jolloin he rahankeräyksillä olivat suorittaneet Lakedaimonilaisille maksettavan velan, vaikka nämät olivat heille tehneet niin paljon vääryyttä, ja kysyi, eiköhän olisi häpeällistä, jos he nyt, kun heillä oli vallassaan palkita hyväntekijöitä, pitäisivät parempana syödä sanansa. Sellainen kateellinen, karsas mieliala olisi mitä suurimmassa määrässä Athenalaisten tunnetta vastaan. Kadehtivatko he hautapuheita taikka niiden palkitsemista, jotka olivat kilpataisteluissa voittaneet, sentähden että ainoastaan harvoja syntyy, jotka sellaiseen kunniaan pääsevät? Ja oliko valtiota parempaa palvelusten palkitsijaa koskaan löytynyt? Meidän kielemme ja lakimme, sanoi hän lopuksi, pitää oleman sellaiset, että ne eivät loukkaa uskonnollista käsitystä. Tulevaisuus on kaikille tuntematon, ja pienet syyt saattavat synnyttää suuria tapauksia.

Ensimmäisellä julkisella puheellaan vastusti hän sitä ehdotusta, että Athena julistaisi sodan Persialaisia vastaan. Minä pidän kuningasta, sanoo hän, kaikkien Kreikkalaisten yhteisenä vihollisena, mutta muutamat luottavat häneen enemmän kuin omaan kansaansa. Jos löytyisi selviä todistuksia siitä, että hän aikoo hyökätä meidän kimppuumme, niin on luultavaa että kaikki yhtyisivät liittoon häntä vastaan. Odottakaamme sentähden siksi kuin vaara käy uhkaavammaksi; silloin on ilmestyvä rahoja, vaan ei ennen. Älkää olko arkoja, älkääkä antako houkutella itseänne sotaan ryhtymään. Älkää saattako Kreikkaa vaaraan kutsumalla kansaa kokoon, ellette voi saada sitä vakuutetuksi. Varustautukaa vihollisia vastaan, joita todella on olemassa, niin saatte voimaa torjuaksenne kaikki muutkin, mutta älkää koskaan sanoin taikka teoin harjoittako mitään vääryyttä. Pitäkäämme siitä huolta, että toimemme ovat esi-isäimme arvon mukaisia.

Seuraavana vuonna puhui hän Spartan tekemää ehdotusta vastaan, että ryöstettäisiin Thebeltä osa sen aluetta sen määräyksen perustuksella, että muutamat valtiot luopuisivat alueista, jotka vanhastaan niihin oikeastaan kuuluivat. Lakedaimonilaiset, väitteli hän, menettelivät hyvin kavalasti: he sanovat, etteivät voi pysyä kiitollisuudessaan hädän hetkenä saamastaan avusta, jos te ette nyt salli heidän tehdä tätä vääryyttä. Mutta meille on paljon suuremmaksi kunniaksi vastustaa heidän ahneuttaan, sillä minusta näyttävät he sotaan ryhtyneen, ei itseään suojellaksensa, vaan entistä valtaansa takaisin voittaakseen.

Athenalaiset eivät tahtoneetkaan asiaan sekaantua, ja seurauksena oli, että Thebeläiset pyysivät apua Filippolta ja Makedonia siten pääsi vaikuttamaan Kreikan asioihin.

Neljän vuoden kuluttua oli Filippos koko Tessalian herrana ja uhkasi Termopyleä. Sitten piiritti hän Heraionia, Trakian niemekkeen läheisyydessä olevaa kaupunkia, jonka Athenalaiset olivat miehittäneet. Tämä suorastaan uhkasi Athenalaisten viljakauppaa; mutta nämät, saatuaan tietää Filippon olevan sairaana, rauhoittuivat luulotellen välttäneensä vaaran. Mutta kun he olivat saaneet kuulla, että Filippos oli tointunut, valitettiin kansankokouksessa sotajoukkojen riittämättömyyttä, ja Demostenes piti ensimmäisen "Filippolaisen" puheensa Filippoa vastaan. Siinä sanottiin Athenalaisten joutuneen tukalaan asemaan, vaan vielä olevan toivoa, koska he vielä eivät olleet kaikkia tehneet mitä voivat. Syynä siihen että Filippos oli niin vaarallinen, oli heidän välinpitämättömyytensä; mutta Kreikan tähden ja Athenan kunnian ylläpitämiseksi oli asiat aivan toisiksi muutettavat. Teidän sotanne Filippon kanssa, sanoi hän, on raakalaiskahakan kaltainen; ken ensimmäisen iskun saa, tunnustaa aina kädellään paikkaa, mihin se sattui; jos häntä sivahutetaan toiseen paikkaan, koettaa hän käsillään suojella sitä, vaan väistää tahi katsoa ihmisiä silmiin, sitä hän ei voi eikä tahdo. Suurimpia hupsuja ovat kuulumislatelijat, jotka jaarittelevat Filippon aikomuksista, ikäänkuin hän muka antaisi tuumiaan ihmisten tiedoksi. Lopettakaamme sentähden kaikki tarpeettomat arvelut ja muistakaamme ainoastaan, että Filippos on vihollinen, joka kauan on meitä loukannut, ja että tulevaisuuden ratkaiseminen on meidän omassa vallassamme. — Mutta Athenalaisten herkkäuskoisuus ja välinpitämättömyys pääsi voitolle; turhaan Demostenes vetosi heidän isänmaanrakkauteensa.

Sitten seurasi Demosteneen mainio puhe Rodossaaren vapaista asukkaista, jotka olivat rikkoneet liittonsa Athenalaisten kanssa, mutta nyt hartaasti halusivat sitä uudistaa. Tässä tilassa puhui hän kansanvallan puolesta ja sanoi, että Ateenalaisille oli parempi kansanmielinen hallitus, vaikka kaikki muut Kreikkalaiset heitä vihaisivatkin, kuin harvainvalta näiden ollessa heidän ystävinään. Valtioasetusten kumoojia tulee kaikkien vapauden ystäväin pitää yhteisinä vihollisina. Niiden taas, jotka luopuvat esi-isiltä peritystä valtiollisesta menettelytavasta, ei pitäisi sallittaman olla neuvonantajina. — Mutta nytkään ei kukaan totellut Demostenesta; Rodos sai pitää harvainvaltaisen hallituksensa.

Kun Filippos sillä aikaa oli pelästyttänyt Olyntolaisia hyökkäämällä erään heidän suojeluksensa alaisen, Kalkediken niemellä olevan kaupungin kimppuun, kääntyivät nämät Athenalaisten puoleen avunpyynnöllä, ja Demostenes piti nuot kolme maan mainiota "Olyntolaista" puhettaan tämän liiton puolustukseksi. Hän koetti ensin herättää rohkeutta maanmiehissään osoittamalla Filippon vallan heikot puolet ja puhumalla hänen siveettömästä elämästään; mutta hän selitti heille myöskin, että Filippos, jos he antaisivat Olynton joutua hänen käsiinsä, piankin siirtäisi sodan Attikaan. Hänen viimeinen puheensa tästä asiasta on loistavin esitelmä mikä koskaan on pidetty. Hän koetti saada Athenalaisia luopumaan siitä harhaluulosta, että he muka voisivat rangaista Filippoa, milloin vain tahtoisivat, ja hän käski heitä tarkasti varomaan, etteivät itse tulisi kaupassa häviämään. Hän kehoitti heitä lakkauttamaan lait yleisistä huveista ja muistutti heitä heidän esi-isäinsä urotöistä, joilla nämät olivat saavuttaneet kunnian sellaisen, ettei sitä kateus voinut vahingoittaa, eikä ainoastaan taistelulla ja aseilla, vaan myöskin kaupunkiansa niin taiteellisesti kaunistamalla, ettei jälkimaailma koskaan ole voinut saada aikaan mitään niin ihanaa; ja kuitenkin olivat he yksityisessä elämässään niin vaatimattomia, ettei mainioimmillakaan pohatoilla ollut komeampia huoneita kuin heidän naapureillaan. He eivät valtiollisella menettelyllään pyrkineet kokoomaan rahoja; jok'ainoa heistä katsoi velvollisuudekseen tehdä työtä yhteisen hyvän eteen. Mutta, sanoi hän, katsokaa niitä miehiä, joiden valtiomiehenä-olosta meidän nykyinen asemamme on hedelmänä. He ovat nousseet keppikerjäläisistä rikkaiksi hekumoitsijoiksi; muutamat heistä ovat rakentaneet itselleen taloja, jotka ovat julkisia rakennuksia paljoa komeammat, ja samassa määrässä kuin valtion mahtavuus on vähentynyt, on heidän rikkautensa enentynyt.

Vihdoin sai hän Athenan kiihoitetuksi lähettämään sotajoukon liittolaistensa avuksi, ja Filippos menetti toisen silmänsä erään Olyntolaisen nuolesta, mutta kaupunki valloitettiin kuitenkin lahjomisten avulla ja tasoitettiin maata myöten.

Athenassa saattoi rikas mies monella tavoin sortaa ja tehdä vääryyttä niille, joihin oli suuttunut, ja siten oli Demosteneskin joutunut erään Meidias nimisen miehen vihattavaksi. Koska tämä oli estynyt yrityksestään tehdä tyhjäksi ne lailliset varakeinot, joihin Demostenes oli ryhtynyt holhojiansa vastaan, vainosi hän Demostenesta kaikin tavoin ja kävi vihdoin julkisesti häntä ahdistamaan, josta hän kuitenkin haastettiin oikeuteen. Ei tiedetä varmaan, tuliko asia oikeudessa käyteltäväksi vai ei; ainakin löytyy Demosteneen tätä tilaisuutta varten laatima puhe vielä tallella. Se on täynnä solvauksia, mutta siitä saa samalla käsityksen niistä vallan väärinkäytöksistä, joita saattaa kansanvaltaisessakin yhteiskunnassa tapahtua.

Meidias oli, sanoo Demostenes, saanut aikaan, että tuli valituksi ratsuväen upseeriksi, vaikka tuskin osasi ratsastaa poikki torin. Hän oli Athenan erääsen esikaupunkiin rakentanut talon niin suuren, että se pimitti kaikki muut läheisyydessä olevat talot. Tahdotteko te, kysyy hän, antaa hänen jäädä rankaisematta sentähden että hän on rikas? Mutta jos sallitte sellaisen röyhkeän roikaleen, kuin hän on, rikkauteensa luottaen harjoittaa ilkeyttä, niin te annatte hänelle aseet käteen käytettäviksi teitä itseänne vastaan. Minä otaksun teidän tuntevan hänen pöyhkeän ja ynseän käytöksensä, mutta monet eivät tule kertomaan, mitä kaikkea ovat kärsineet pelätessään hänen käräjöimishaluansa; sillä kun konnalla ja äytärillä on apunaan rahoja, on hänellä suojamuuri kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Henkivartijoina on hänellä palkkasotureja ja käytettävinään on hänellä liuta todistajia, jotka vakuuttavat ja valehtelevat vähääkään arvelematta. Kaikki tämä uhkaa teitä jokaista; mutta yhdistyneinä te varmaankin olette häntä paljoa voimakkaammat ja voitte hillitä hänen hävyttömyytensä. Minä tiedän aivan hyvin, että hän on vievä mukanaan lapsensa oikeuden eteen, nöyrästi puhuva ja itkevä; mutta mitä enemmän hän niin tekee, sitä enemmän tulee teidän häntä kammoksua, sillä jos hänen käytökseensä olisi syynä kykenemättömyys nöyrästi käyttäytymään, niin olisi kohtuullista ottaa huomioon hänen mielenlaatunsa; mutta koska hän osaa taitavasti teeskennellä, ei teidän tule antaa hänen itseenne vaikuttaa enempää kuin hänen menettelytapansakaan, jonka te kokemuksesta tunnette. Ehkä hän on sanova minun valmistaneen puhettani, ja minä myönnänkin sen laatineeni niin hyvin kuin olen kyennyt; mutta hyvin tyhmähän minä olisin, jos sellaisia vääryyksiä kärsittyäni kammoisin vaivaa aikoessani niitä teille esittää. Minä väitän Meidiaan laatineen puheeni, sillä se joka on antanut asiallisen aineen, häntä on tietysti syystä pidettävä puheenkin sepittäjänä, eikä sitä, joka ainoastaan on nähnyt vaivaa keksiessään tapaa, jolla hän teille esittäisi oikeata asiaa.

Surullinen nöyryytyksen aika odotti Kreikan kansaa. Vähitellen sai Filippos haltuunsa Termopylen ja koko Fokiin, jossa Delfin temppeli oli. Nyt astui esille vastaisen puolueen etunenässä Aiskines, Demosteneen kuuluisa kilpailija, ja puolusti sitä häpeällistä rauhaa, jonka Athena oli tehnyt veriin tahratun raakalaisen kanssa, hänen päästyään puheenjohtajaksi Amfiktyonien neuvostoon ja siten, ainakin tavallaan, Kreikkalaiseksi. Mutta Demosteneskin myönsi, ettei sen Delfin puolesta, joka nyt enään oli jälellä, kannattanut taistella, ja että olisi ollut hulluutta kieltäytyä rauhaan suostumasta.

Filippon valtiolliset toimet tarkoittivat Athenan eroittamista muista, ettei se voisi saada koko Kreikkaa nousemaan kapinaan häntä vastaan; sentähden alkoikin hän sekaantua muiden valtioiden asioihin. Demostenes, hyvin oivaltaen hänen tuumansa, suostutti Athenalaiset itselleen uskoinaan Peloponnesoon siinä tarkoituksessa tehtävän lähetystoimen, että tehtäisiin tyhjäksi ahnastelijan vehkeet. Hän kävi useissa heidän kaupungeissaan, sanoi heille suoraan, ettei olisi puhumistakaan liitosta vapaitten valtioiden ja sortovaltiaan välillä, ja huomautti, että muutamat kansalaiset mielellään alistuisivat vieraan vallan alle, jos he siten pääsisivät muita hallitsemaan. Filippos laittoi lähettilään Athenaan haihduttamaan näitä epäluuloja, ja siitä sai Demostenes toistamiseen purkaa vihaansa Makedonian kuningasta vastaan.

Paljon on keksitty kaupunkien varustuksia, niinkuin valleja, muureja, kaivantoja j.m.s.; mutta viisasten ihmisten mielessä on yhteinen suojeluskilpi, kaikille hyödyllinen ja tarpeellinen, mutta erittäinkin vapaille kansoille tyranniutta vastaan, ja tämä on — epäluuloisuus. Säilyttäkää sitä, niin ei kukaan voi teille tehdä mitään pahaa. Jokainen kuningas ja sortovaltias on vapauden vihollinen ja lakien vastustaja. Olkaa siis varoillanne, ett'ette, koettaessanne välttää sotaa, joudu vieraan valtiaan hallittaviksi.

Demostenes teki heti sen jälkeen yrityksen saattaa Aiskineen kansalaistensa epäluulon alaiseksi, tuomalla esiin herjaavia syytöksiä, että tämä oli Filippon juhta; mutta Aiskines vapautettiin kanteesta, vaikka tosin vain kolmenkymmenen äänen enemmistöllä.

Nyt Demostenes uudestaan käänsi puhujatoimintansa Filippon vehkeitä vastaan ja piti puheensa "Kersonesosta", jossa hän esitti että kansan ensin tulisi iskeä kiinni vihollisiinsa, ennenkuin haastoi ystävänsä oikeuteen, niinkuin eräälle kelvolliselle sotapäällikölle, Diopeiteelle, oli tehty. Hän kävi ankarin sanoin valtiollisten vastustajainsa kimppuun ja moitti niille annettua lupaa puolustaa Filippon etuja. Hän kehoitti kansalaisiaan rankaisemaan kavalia valtiomiehiä ja siten todistamaan, että kunnon miehet olivat sekä muiden että omasta puolestaan antaneet hyviä neuvoja.

Eräässä toisessa puheessaan kysyy hän, arvelivatko he, että ne, jotka hankkivat sotakaluja, ovat pidettävät rauhallisina ihmisinä siksi kuin alkavat käyttää näitä sotakoneita muureja vastaan. Hänen mielipiteensä mukaan on sitä, joka varustaa valloitustarpeita, pidettävä vihollisena jo ennenkuin hän on peistä viskannutkaan tai joustaan jännittänyt. Hän moittii heitä, kun ovat Filippolle myöntäneet oikeuden toimia oman mielensä mukaan ja näyttävät pitävän hänen menettelytapaansa pikemmin laillisen perillisen menettelytapana, kuin orjan, joka hävittää ja turmelee sellaista, johon hänellä ei mitään oikeutta ole. Täytyypä löytyä joku syy, jatkoi hän, minkä vuoksi Kreikkalaiset, jotka vanhastaan ovat olleet niin arkoja vapaudestansa, nyt niin halusta pyrkivät orjuuteen. Nyt puuttuu jotakin, mitä löytyi niiden sydämissä, jotka voittivat Persialais-vallan eivätkä vaikeroinneet kestäessään kovia taisteluja maalla ja merellä. Mitä se oli? Ei liukkautta ja kavaluutta, vaan petollisuuden ja lahjomisen kauheksumista. Nyt sitä vastoin herättää kateutta, jos joku henkilö saa lahjoja, naurua, jos hän siitä puhuu, sääliä, jos hän siitä tuomitaan, ja vihaa niitä vastaan, jotka rikoksen ilmi antavat. Kansalliseen voimaan nähden on meillä, vanhoihin aikoihin verraten, kaikki edut puolellamme, mutta näiden nurkkakaupustelijoiden vehkeet tekevät ne hyödyttömiksi ja joutaviksi. Kreikan pelastus, niin lopetti hän puheensa, on teidän tehtävänne, Athenalaiset; tämän kunniatoimen ovat teidän esi-isänne, kestettyään monta suurta vaaraa, saaneet ja jättäneet sen teille perinnöksi.

Seuraavana vuonna teki Filippos yrityksen valloittaa Byzantionia — nykyistä Konstantinopolia — ja muita läheisiä kaupunkeja; mutta Athenalaiset tulivat väliin, muut valtiot antoivat heille apuaan, Filippos sai kokea kovaa vastarintaa, Athena saavutti jälleen ylivaltansa merellä ja kansankokous antoi Demosteneelle kiitoslausunnon hänen hyvistä neuvoistaan ja innostaan.

Vähää sen jälkeen syntyi Aiskineen toimesta pyhä sota, jota käytiin sentähden että oli viljelty Delfin temppeliin kuuluva alue, ja Filippos valittiin Amfiktyonien (12:n Delfin ympärillä asuvan Kreikkalais-heimon) sotajoukon johtajaksi. Hän marssi heti Elateiaan, joka oli ainoastaan 10 peninkulman päässä Athenan rajoilta, asettui leiriin ja kehoitti Thebeläisiä yhdessä hänen kanssaan hyökkäämään Attikaan.

Mainioimmassa puheessaan kuvaa Demostenes sitä vaikutusta, jonka sanoma tästä Athenassa herätti. Kaupungissa nousi yleinen hämmästys; päivän koittaessa kokoontui kaikki kansa Pnyxille; sanansaattaja kysyi: Ken haluaa puhua? Mutta ei kukaan astunut esille, ennenkuin Demostenes vihdoin pyysi sananvuoroa.

Filippon tuuma, sanoi hän, on rohkaista ystäviään ja herättää kauhua vihollisissaan. Karkoittakaa siis tuska mielestänne ja astukaa maailman nähtäviin aseet kädessä, jotta ne, jotka ovat myyneet isänmaansa, oppisivat tietämään, että teidän voimanne ovat annetut vapauden puolesta taistelevien käytettäviksi. Älkää esittäkö Thebeläisille mitään ehtoja, vaan ilmoittakaa suoraan olevanne alttiit tulemaan heille avuksi. Jos he suostuvat tarjoukseen, niin me olemme menetelleet tavalla, joka tuottaa maallemme kunniaa; jos sitä vastoin ehdotus raukeaa tyhjiin, niin he siitä eivät saata syyttää muita kuin itseään.

Neuvoon suostuttiin, Demostenes lähetettiin asiaa ajamaan, Thebeläiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa, ja Athenalaisten sotajoukko marssi Boiotiaan ystävänä ja liittolaisena.

Taistelu tapahtui Kaironeian luona. Väkeä oli kummallakin puolella melkein yhtä paljon, mutta Kreikkalaisilla ei ollut kelvollista sotapäällikköä; Makedonialaista sotajoukkoa sitä vastoin johti Filippos ja hänen nuori poikansa Alexander. Taistelun päätökseksi tuli Kreikkalaisten vapauden kukistuminen. Demostenes taisteli itse Kreikkalaisten riveissä ja piti hautapuheen kaatuneille. Mutta vaikka hänen ponnistuksensa hedelmäksi ei tullutkaan voitto, ei hän kuitenkaan menettänyt kansan luottamusta.

Kahta vuotta myöhemmin kuoli Filippos salamurhaajan kädestä; mutta Demosteneen vapaudenhaaveilut eivät sittenkään toteutuneet, eivätkä Persiasta saadut rahat olleet isänmaalle miksikään hyödyksi. Alexander kukisti pikaisesti Thebessä syntyneen kapinan, ja koko kaupunki hävitettiin maan tasalle, ainoastaan Pindaron huone jätettiin koskematta. Peläten samaa kohtaloa kiiruhtivat Athenalaiset nöyrästi toivottamaan onnea voittajalle, joka siihen vastasi vaatimuksella, että kaikki puhujat, jotka olivat Makedonialaisia — niiden joukossa tietysti Demosteneskin — jätettäisiin hänen haltuunsa. Tämän vaatimuksensa hän sittemmin kuitenkin peräytti.

Kun, Persialaisen vallan kukistuttua ja Spartan kuninkaan sankarina kaaduttua yrittäissään takaisin voittaa Kreikan vapautta, yleinen mielipide Athenassa oli kääntynyt jokaista vastaan, joka kehoitti Alexanderia vastustamaan, koetti Aiskines lannistaa kilpailijaansa puhumalla tehtyä ehdotusta vastaan että Demosteneelle annettaisiin julkinen kiitoslause: Demostenes ei ollut toimissaan käyttäytynyt rehellisesti, arveli Aiskines, eikä sentähden ansainnut mitään kunnianosoitusta. Demosteneen vastaus — hänen puheensa "Seppeleen puolesta" — puolusti hänen valtiollisen elämänsä virheettömyyttä. Pelkäämättä sanoi hän kansankokouksessa, että hän, vaikka olisi edeltä päin arvannutkin miten asia oli päättyvä, olisi puhunut ja toiminut samoin kuin hän oli tehnyt, ja selitti muistelevansa entistä menettelytapaansa tyytyväisyydellä ja uljuudella. Aiskineen juonien kauttahan, sanoi hän, Filippos oli päässyt Termopyleen, joka oli kaikkien seuraavain onnettomuuksien alkuna. Vaikka olisikin kauheaa ajatella, että Kreikka tottelisi vieraan valtiaan käskyjä, niin kuitenkin olisi kunniaksi Athenalle että se oli koettanut parastaan sellaista häpeää poistaakseen. Mainiten muutamia loistavimpia tapauksia Hellaan entisestä historiasta muistutti hän kansalaisiaan siitä, että onhan elämä kerran loppuva ja tuoni tempaava senkin, joka koettaa piiloutua vasuun; mutta he ja heidän esi-isänsä olivat aina olleet valmiit astumaan kunnian tietä, aina alttiit nureksimatta käymään siihen kohtaloon, jonka taivaiset ovat määränneet. Älkää luulko Filippoa syyksi kaikkien Kreikan onnettomuuksiin; niistä vastatkoot ne monet ilkeät roikaleet, joita silloin kaikkialla löytyi ja joiden joukkoon tämä Aiskineskin kuuluu; sillä se, joka siemenen kylvää, on vastuun alainen siitä, mikä siemenestä kasvaa. Minua kummastuttaa, ettette heti ensi kerran hänet nähdessänne kammoksuen kääntäneet kasvojanne pois hänestä; mutta näyttää siltä, kuin synkkä pimeys verhoisi totuuden teidän nähtävistänne.

Minä pysyn siinä, että jos tulevaisuuskin olisi voitu edeltä päin arvata, niin ei Athenan koskaan olisi tullut poiketa tieltään, jos se vähääkään välitti omasta kunniastaan, entisaikain muistoista ja vastaisuuden arvostelusta. Se, joka itseään pitää ainoastaan vanhempainsa lapsena, odottaa kuolemaa, milloin se luonnon lakien mukaan on tuleva; mutta se, joka myöskin pitää itseään isänmaansa lapsena, sen mielestä on kuolemaa vähemmin pelättävä, kuin sitä häpeää ja häväistystä, jota kansalainen saa kärsiä vieraan vallan alle jouduttuaan. Luulottelenko minä itserakkaudessani herättäneeni teissä esi-isienne ylevän mielialan mukaisia tunteita? En, minä väitän, että nämä tunteet ovat teidän omianne ja että Athenan kansaa elähytti sellainen henki jo ennen minun aikaani. Kun Aiskines moittii teidän valtiollista menettelyänne, niin hän siis todenteolla koettaa teiltä ryöstää katoomatonta kunniaa. Mutta te ette ole väärin menetelleet, Athenan miehet, taistellessanne vapauden ja kaikkien vapautuksen edestä — sen vannon minä esi-isäinne nimessä, jotka ovat taistelleet Maratonin luona, niiden nimessä, jotka Plataian luona mittelivät miekkojaan vihollisten kanssa, niiden nimessä, jotka taistelivat Salamiin ja Artemisionin luona, ja monen muun sankarin nimessä, jotka ovat saaneet lepokammionsa yleisissä haudoissa ja joita kaikkia kaupunki on kunnioittanut samalla kunniallisella hautauksella — te voittajat ja voitetut. Sen teenkin syystä; sillä mitä urhoollisten miesten tuli tehdä, sen kaikki tekivät, vaikka korkeampi voima sääti heidän onnensa määrän.

Näin viehätti Demostenes kuulijansa, hänen vastustajansa arvo oli muserrettu, mutta itse lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon.

Demosteneen viimeiset päivät katkeroittuivat sen kautta että häntä syytettiin, vieläpä tuomittiin syylliseksikin Harpalon, erään Alexanderin satrapin, tekemään kavallukseen. Harpalos pakeni Aasiasta Athenaan ja koetti yllyttää kaupunkia kapinaan Alexanderia vastaan. Muutamia päiviä vankeudessa vietettyään pääsi Demostenes pakoon Argoon, mutta kutsuttiin Alexanderin kuoltua sieltä takaisin, kun tehtiin uusi yritys vapauttaa Kreikkaa vieraan vallan alta. Se ei onnistunut; Athenaan asetettiin Makedonialainen varustusväki, ja Demostenes pakeni sieltä ainaiseksi, etsi itselleen suojeluspaikan Poseidonin temppelissä Kalaureian saarella ja joi kuolettavaa myrkkyä, kun häntä (v. 322) ajoivat takaa Antipaterin lähettämät vainoojat.

Valtiomiehenä astui Demostenes tietänsä vakavana eteenpäin ja osoitti, pitäessään toivottomissa oloissa toivoa vireillä, ollen rohkeana yleisen alakuloisuuden vallitessa, henkistä ylevyyttä, jota jälkimaailma aina on kunnioituksella muisteleva.

Hänen vertaistaan puhujaa tuskin koskaan on löytynyt. Hänen kaunopuheliaisuutensa oli luontaisen neron ja uutteran harjoittelemisen yhdystulos, ja hänen mestaruutensa osoittui siinä, että hän osasi esittää kaiken sen, mikä hänen tarkoitusperälleen oli tärkeää, sopivimmalla hetkellä, juuri kun hän ensin oli varalta valmistanut kuulijainsa mielet sitä vastaanottamaan, ja samalla kiertotietä istuttaa heihin mielipiteitä, joita suorastaan lausuttuina olisi ankarasti vastustettu.

Lukianos.

Kuoli v. 200 e.Kr.

Lukianos syntyi köyhistä vanhemmista Syrian kaupungissa Samosatassa. Lopetettuaan koulunkäyntinsä meni hän erään sukulaisensa luo kuvanveistotaitoa oppimaan. Hän sai selkäänsä ja juoksi takaisin kotiinsa. Silloin näki hän, kuten itse kertoo, unessa kaksi hengetärtä; näistä oli toinen kuvanveisto-taiteen haltijatar, joka vakuutti hänen ruumiintyöllä saavan hyvän toimeentulonsa — toinen oli "tiede", joka lupasi hänelle opettaa kaikki muinaiset tapaukset, saattaa hänet perehtymään esi-isäin mainioihin tekoihin ja puheisin sekä varustaa hänen sielunsa oikeamielisyydellä, hurskaudella, leppeydellä, häveliäisyydellä, järkevyydellä ja vakavuudella ja opastaa sitä rakastamaan kaikkea ihanaa ja harrastamaan kaikkea jaloa. Lukianos liittyi seuraamaan viimemainittua ja rupesi, kaunopuheliaisuutta opiskeltuaan, pitämään esitelmiä ja luentoja eri paikoissa, jatkaen sitä aina 40:teen ikävuoteensa, jolloin hän kirjailijana ja Sokrateen koulun filosofina asettui Athenaan. Vanhoilla päivillään pääsi hän prokuraattoriksi Alexandriaan; siitä sai hän palkan, vaikka tointa hoiti viransijainen.

Yleisimmin tunnettu hänen teoksistaan on "Jumalten puheenvaihtelut", joissa hän ivaa pakanallisen uskonnon hullutuksia ja pilkkaa satuja ja pyhiä taruja, joita kansa ei enään uskonut. Näytteeksi olkoon tässä puheenvaihtelu Zeyn ja lemmen jumalan Eron välillä:

Eros: Mutta vaikka nyt olenkin tehnyt väärin, hyvä Zeys, niin suo se minulle anteeksi, sillä poikahan minä vielä olen ja ymmärtämätön.

Zeys: Sinäkö poika, Eros, sinä joka olet paljoa vanhempi kuin Japetos (eräs titani)! Luuletko ehkä itselläsi olevan oikeutta kuulua lasten joukkoon, sentähden ettei sinulla ole partaa eikä harmaata hiuksissasi, vaikka olet vanha ukko nahjus ja oikein pääveijari?

Eros: Mutta mitäpä hirveätä pahaa sinulle olen tehnyt, minä mokomakin ikämies, kuten sinä sanot, koska vielä aiot panna minut kahleisinkin?

Zeys: Vai niin, sinä saakelin ryökäle, eikö sillä ole mitään väliä, että olet minua pilkkana pitänyt ja saattanut jos joksikin: satyyriksi, sonniksi, kultasateeksi, joutseneksi ja kotkaksi? Sitä vastoin et ole ketäkään minuun lemmestyttänyt, ja sinua saan siitäkin kiittää, etten ole yhtä ainoatakaan naista miellyttänyt. Minun täytyy vain aina käyttää taikakeinoja ja tekeytyä tuntemattomaksi; sillä he tosin, rakastavat sonnia tahi joutsenta, mutta heti kun vilahdukseltakin näkevät minut, ovat he pelosta kuolemaisillaan.

Eros: Sehän on aivan luonnollista; sillä sentähden, oi Zeys, että he ovat kuolevaisia, he kauhistuvat sinua nähdessään.

Zeys: Mitenkä siis Brankos ja Hyakintos voivat Apolloa rakastaa?

Eros: Niin, mutta pakenihan Dafne häntäkin, vaikka hän on niin komea, kauniskutrinen ja parraton. Mutta jos tahdot ruveta viehättäväksi, niin lakkaa pudistamasta ägidiäsi ja salamoitasi sinkoomasta. Koeta sen sijaan olla niin miellyttävä kuin mahdollista, anna hiuskiharasi häälyä hartioillasi ja sido ne yhteen otsasiteellä, käy purppurapuvussa, solmi kultaiset anturat jalkoihisi ja liidä sisälle tanssitahdissa heleäin huilujen soidessa ja rumpujen rämistessä; niin saat nähdä, että sinua on seuraava parvi, lukuisampi kuin Dionyson menadit.

Zeys: Korjaa nyt jo luusi; jos minun täytyisi mokomaksi ruveta, niin en millään ehdolla tahdo päästä miellyttäväksi.

Eros: No niin, ole sitten rakastamatta; sehän varmaan kuitenkin on hyvin helppoa

Zeys: Enpä vain sitä teekään; rakastaa minä tahdon, vaan tahdon mukavammin päästä pyrintöjeni perille, ja ainoastaan sillä ehdolla pääset sinä vapaaksi.

Jumalten neuvottelussa ivataan monijumaloimista suurella sukkeluudella. Neuvottelun tarkoituksena on juurtajaksain tutkia, millä oikeudella uudet — vieraat ja kotimaiset — jumalat ovat päässeet kukin sijalleen Olympoon. Momos on puheenjohtajana ja esittää, kuinka kummallisia jumalia, varsinkin itämaalaisia, vallan ilkeällä tavalla oli Olympoon puikahtanut.

Suunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on Timon, kysytään Zeyltä, miksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen, jyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin pienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta. Selvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan olivat vain pöyhkeää puhetta — taikka mitenkäs muuten ihmiset laiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat ryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen anteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin tykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa, on pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen ja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman suuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu ihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen uuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan itsensä, eikä muiden tähden.

Kun jätämme sikseen Kuolleiden puheenvaihtelut, jotka suurimmaksi osaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun lainatavaraan, seuraa nyt: Karonin käynti ylämaailmassa. Karon ja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet päällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön huipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä niissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta, ja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät ilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät kostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää, miksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian haihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan tahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin arkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä esineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti pysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa — alastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot, tilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa hänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat niin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata sitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista niillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna, sillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.

Varsin hauska irvikuvaelma on Filosofien myynti, jossa hän ivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan viisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät valheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on orjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit myytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan kaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet ja tietää, miten kahta elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän ensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä levolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia, että (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut muuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko Diogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden ja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena esiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta onnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa. Eräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut ylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka alati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään yhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan esittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty, kutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä ruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko ja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään heidän opinväitteitään.

Kirjoitelmassa, jolla on nimenä Kuolleista nousseet opettajat, kertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet filosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen valtakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää sitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa! Kolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo lailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos, joka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa; hän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja suojelija — mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen kanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille vetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian, joka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa, ja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus kokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta syyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän solvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos huomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin "jalopeurannahkoihin puettuja aaseja", jotka saattavat filosofian pahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen pyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan, mutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen käytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat opettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin päin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä ovat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja heidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.

Toisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee Lukianos puheenvaihtelussaan Vieraskeinut, hääjuhla, johon on kutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu ympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi, kun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei ole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea isäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii mokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän ei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä olevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille itse on päässyt. Lukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen vanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut alkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä toinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän — huomauttaa Lukianos — kirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä, että se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman terveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä väittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että voidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin kiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin vietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut, seisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa, huomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja epikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja kurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina kotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja nenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että "kipu ei ole mitään todellista pahaa".

Kirjoitelmassa Hermotimos harkitaan filosofien oppeja totisemmin, ja siinä tavataan seuraava kappale. "Rikkaus, kunnia ja kaikki ruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja ihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen, mikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt ja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella kirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös jumalten luo". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty pois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään ihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele rikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin luottavat.

Kirjoitelmassa Uusi Ikaros kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka hän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen tuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei yksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää. Katsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja maksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli oppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi. Hän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka Foinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset pieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat käräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla epäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa, aivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä häntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa valitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta, muodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen rohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten todellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa Zeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit olivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta; mutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään vanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle, kuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista reijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja ainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten kanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien lausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja sinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä löylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.

Ivallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos lainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa todistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa. Niin on hän Loisiossa määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi käytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa norkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on yleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan taide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan vaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä taidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.

Eräässä kirjeessä nimeltä Palkkatoverit varoittaa hän muuanta ystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu seurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa hän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä, ettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy huonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti eikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla huvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua vaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan mielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa mieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä huvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen itseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon Platonin sanoja: "Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen tehnyt".

Terävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja vastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan, jolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä jutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan kuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään; eräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia kuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan poltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka mielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi palvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta kotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja henkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen jonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan maksusta harjoittaneen tätä tointa.

Lukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa, jotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin ivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo hän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja seikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja koettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta puolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole totta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta. Sentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi "Tosi kertomus". Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan laivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta — varsin näppärä tähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka vatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes vihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli vatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille, jossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja, jossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa aina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran kuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat sankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin eli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet saapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi Odysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin perille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin rakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat he vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. — Toista kertomusta, jolla on nimenä "Lukios" eli "Aasi" ja joka on hauska kuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan muiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä "Kukko ja rajasuutari", on puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten ennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa Pytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen, nainen, hevonen ja naakka — joista kuninkaana-olo kuitenkin oli kurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni mahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä uskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille kahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana rahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista sitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa — silloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa tyytyväisempänä.

Koska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme, on jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän puhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka uhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa; nämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa, toivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta pääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää Lukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti ja sanovat kaikki olevansa veljiä — kaikki jumalat ovat heillä yhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää. Monet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä Lukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että Lukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja pakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän ainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka, jolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden yritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin viimemainitun elvyttämiseksi.

Plautus.

Kuoli v. 184 e.Kr.

Romalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut Romalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua. Kuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen kuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan Aristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten rikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta. Harvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan vapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi. Roman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat häneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin, yhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä huvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton ja Terention kirjoittamat.

Plautus, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan kaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun aikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle päähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat hänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein kaikki hänen komediansa olivat vapaita "mukaelmia" kreikkalaisista alkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan ja käytökseltään Romalaisia. Hänen kielensä on saavuttanut suuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen puhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat tavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka ystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä käyttäytyä.

Hänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:

1. Aarre eli Kolme hopearahaa. Tämän sisällys on seuraava: Porvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa pois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle, jolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä kolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava myötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa elämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles ostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles tyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot, suurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan muka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on saanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä avaamassa — Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja hänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin selviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä kihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan naimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa iloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides vastaa:

"Ei, yks tarpeeks on. Vaikk' vihoissain Mä oon, en siihen tuomita sua voi; Se liian kovaa ois".

Jolloin Kallikles tähän virkkaa:

"Ei hänen vioistaan se sitä ois, Häll' sata pitäis olla vähintäin".

2. Kerskuri. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, "voiton torni", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut

"Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla, Bombomachideen mainion johtaessa, Klytomestoridysarchideen pojan".

Hänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus — Leivän musertaja — joka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin "hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän". Katteini on tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että kaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka "onhan siitä kauniina olosta paljon vaivaakin". Vastikään on hän ryöstänyt pois nuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on hänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle tietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides tulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen erään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides tapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa heidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa Palestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei ole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on rakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla ihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on kovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen omassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää vangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen lemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika lailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.

3. Kummitus. Kauppias Theuropides on lähtenyt kaupparetkelle kolmeksi vuodeksi, ja sillä aikaa viettää hänen poikansa Philolaches tuhlaavaista elämää erään ystävänsä ja parin ilotytön seurassa. Isä palaa äkkiä kotiin, juuri kun herrasväki on istuutunut kemuilemaan. Orja Tranio sulkee silloin oven ja vakuuttaa kotiin palanneelle, että talo on jätetty autioksi sen vuoksi että siellä kummittelee. Meteliä kuuluu, ja Theuropides juoksee tiehensä peittäen päänsä viitalla. Tranio seuraa jälestä, ja he kohtaavat koronkiskurin, joka on lainannut pojalle rahoja ja vaatii niitä takaisin. Orja sanoo syyksi, että lainaa muka on käytetty toisen talon ostamiseen; sen vanha herra heti paikalla tahtoo nähdä. Uusia rettelöitä syntyy sen talon omistajan kanssa, jota orja, sanoo heidän ostamakseen. Pari orjaa, jotka lähetetään noutamaan pojan juopunutta ystävää, saavat asian vihdoinkin vähän valkenemaan. Theuropides raivostuu, vaan tyyntyy viimein, kun pojan ystävä, humalasta selvittyään, pyytää anteeksi ja lupaa maksaa kaikki.

4. Haaksirikko. Athenalaisella Daemoneella on tytär Palaestra, joka lapsena on ryöstetty pois kotoaan ja myyty parittaja Labraxille. Nuori Pleusidippus rakastuu tyttöön ja tahtoo ostaa hänet vapaaksi, mutta Labrax vie hänet salaa orjamarkkinoille Agrigentumiin, jossa toivoo saavansa paremman hinnan. Matkalla joutuu laiva haaksirikkoon aivan lähellä Daemoneen maatilusta, jonne Labrax oli houkutellut Pleusidippon. Palaestra ynnä eräs hänen ystävänsä ja Labrax sekä vielä muuan hänen seuralaisistaan pelastuvat maalle. Isä tuntee tyttärensä, ostaa hänet vapaaksi ja antaa hänet Pleusidippolle puolisoksi.

5. Sotavangit. Kappaleen alkupuheessa ilmoitetaan, että vankeina ovat Philokrates, nuori ylimys Eliin maakunnasta, ja hänen orjansa Tyndarus. Heidät oli Hegio, rikas Aitolialainen porvari, jonka vanhin poika on vankina Eliissä, ostanut taistelussa vangeiksi joutuneina. Toisen nuoremman pojan on kostonhimoinen vanki ryöstänyt ja vienyt Eliisen. Kappaleen pääviehätyksenä on uskollisuus, jota orja Tyndarus osoittaa herralleen Philokrateelle, jonka kanssa vaihettaa vaatteita, jotta Hegio lähettäisi hänet — luullen häntä orjaksi — sopimaan Philokrateen isän kanssa vangitun pojan vapauttamisesta. Erokohtaus nuorukaisten välillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä, on liikuttava. Petos tulee kuitenkin ilmi, ja Tyndarus tuomitaan pakkotyöhön kivilouhoksiin. Jonkun ajan perästä palaa Philokrates tuoden mukanaan Hegion vapaaksi ostetun pojan. Hän on myöskin saanut käsiinsä karanneen orjan, joka on salaa ryöstänyt Hegion nuoremman pojan, ja vihdoin tulee ilmi, että orja on myynyt pojan Philokrateen isälle, joka on antanut lapsen leikkitoveriksi pojalleen, ja siitä myöskin selviää, että tämä kadonnut poika on kivilouhoksiin lähetetty Tyndarus raukka. Nuorukainen noudetaan hetimiten kotiin, ja ilkeämielinen orja lähetetään sen sijaan konnantyöstään kärsimään ansaittua rangaistusta.

6. Kaksoisveljekset. Kaksoiset, joilla molemmilla on nimenä Menaechmus ja jotka molemmat ovat suuria veitikoita, ovat lapsuudesta asti eläneet erillään. Toisella näistä, joka asuu Epidamnossa, on paitsi vaimoaan vielä lemmitty, jolle hän antaa lahjoja — suurimmaksi osaksi hänen vaimoltaan varastettua tavaraa. Silloin saapuu Syrakusasta toinen veli Epidamnoon. Veljesten täydellinen yhdenmuotoisuus antaa aihetta hauskoihin vaihdoksiin. Menaechmus 2:ta pitää mainittu lemmitty Menaechmus 1:nä, eikä tämä huonoksu käyttää hyväkseen tilaisuutta peijata tytöltä useita koristuksia. Viimein veljekset tuntevat toisensa.

7. Amphitryo. Amphitryo, jonka täytyy lähteä sotaan, jättää vaimonsa Alkmenen siunattuun tilaan. Jupiter käy Alkmenen luona hänen miehensä hahmossa ja tuo mukanaan Merkurion, joka on pukeutunut Sosian hahmoon. Molempain parien yhteen tullessa syntyy paljon rettelöitä. Alkmene synnyttää kaksoiset, joista toinen, Herkules, polveutuu Jupiterista. Jupiter ilmestyy jumalana ja sovittaa puolisot.

8. Kultaruukku. Saituri Euklio on kätkenyt ruukullisen rahoja astioineen takan alle. Megadorus kosii hänen tytärtään ja saakin suostumuksen, mutta isä ei lupaa antaa mitään myötäjäisiä. Kun häitä ruvetaan puuhaamaan, katsoo ukko parhaaksi piilottaa ruukkunsa toiseen paikkaan, mutta orja Strobilus pettää hänet ja varastaa aarteen. Sillä välin tulee ilmi, että Megadoron veljenpoika, Lykonides, Cereen juhlassa on maannut nuoren morsiamen, joka kihlauspäivänä synnyttää lapsen. Lykonides tunnustaa syyllisyytensä, Megadorus luopuu vaatimuksistaan ja Lykonides nai Phaedrian. Strobilus, joka tahtoo ostaa itsensä vapaaksi varastetuilla rahoilla, huomataan varkaaksi ja pakoitetaan luopumaan aarteesta.

9. Pseudolus. Kappaletta pidetään Plauton mielikomediana. Kallidorus rakastaa tyttöä, joka on orjakauppias Ballion oma, ja tämä on myynyt immen Kartagolaiselle upseerille. Kartagolainen, joka jo on maksanut kolme neljännestä hinnasta, aikoo matkustaa pois ja laittaa lähettilään suorittamaan loput ja noutamaan tyttöä. Tiellä tapaa sanansaattaja Kallidoron orjan Pseudolon, joka viekkaudella saa haltuunsa upseerin kirjoituksen, hankkii tarvittavat rahat ja vie tytön mukanaan oman herransa luo.

Kaksi muuta huvinäytelmää, "Epidikus" ja molemmat Bachantit, käsittelevät samanlaisia tapauksia, ja niissä on pääosat sukkelilla ja julkeilla orjilla.

10. Kartagolainen nuorukainen. Kappale, joka kirjoitettiin toisen Punilaisen sodan aikana, tietysti jo senkin vuoksi miellytti Romalaisia, ja oppineessa maailmassa on sillä erityinen arvonsa sen kautta, että se on ainoa meille säilynyt näyte Kartagon kielestä. Juoni ei ole ensinkään kekseliäästi kokoonpantu, vaan ikävästi kehitetty; mutta lempisuhde sankarin ja sankarittaren välillä on osittain lämpimästi kuvattu. Muuten siinä löytyy hauska kohtaus, jossa herra lähettää orjan lemmittynsä luo puhumaan puolestaan ja sitten pieksee häntä pahanpäiväisesti sentähden että tämä asiaa ajaessaan on käyttänyt liian lemmekkäitä sanoja.

Terentius.

Kuoli v. 159 e.Kr.

Terentius oli Plauton kuollessa vain kymmenen vuoden vanha. Syntyneenä, kuten sanotaan, Kartagossa, kasvoi hän orjana Romalaisen senaattorin Terention perheessä, kunnes tämä hänet vapautti ja hän tavan mukaan otti isäntänsä nimen. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja pääsi sen kautta hyväntekijänsä ylimykselliseen seurapiiriin, josta hänellä varmaankin on ollut paljon hyötyä kirjailijatoimessaan. Ne kuusi kappaletta, jotka tässä seuraavat, ovat luultavasti ainoat, jotka hän sai niin valmiiksi, että niitä voitiin näytellä, koska hän 35:n vuotisena läksi Romasta Kreikkaan, jossa samana vuonna kuoli.

Tyttö Androsta.

Tapahtumapaikkana on Athena, mutta kieli, tavat ja luonteet ovat romalaisia. Ukko Simo ilmoittaa eräälle vapautetuistaan, kokki Sosialle, tarvitsevansa tämän apua luotettavaisuutta ja vaiteliaisuutta vaativassa asiassa. Keskustelu heidän välillään todistaa miellyttävällä tavalla siitä ystävällisestä suhteesta, joka joskus vallitsi isännän ja palvelijan kesken. Simo on äskettäin nähnyt poikansa Pamphilon saattavan tavattoman kaunista tuntematonta impeä hautajaisista, vaikka poika on kihloissa vanhuksen ystävän Kremeen tyttären kanssa. Kremes on myöskin kuullut asiasta puhuttavan ja vieläpä sanottavan, että nuori mies salaa on naimisissa tuntemattoman kaunottaren kanssa. Päästäksensä asian perille tahtoo Simo uskottaa poikaansa, että häät ovat samana iltana vietettävät, ja Sosia lupaa olla avullisena valheellisen uutisen levittämisessä. Mutta Pamphilolla on hyvin uskollinen palvelija nimeltä Davus, joka aina on valmis ehkäisemään ukon tuumia ja juuri on saanut petoksesta vihiä. Hän miettii paraikaa, miten käyttäytyä, kun Simo astuu sisälle ja pyytää häntä estämään nuorta herraansa tyhmyyksistä. Jos hänellä ennen olikin ollut lemmenseikkailuja, niin jääkööt ne sikseen; mutta nyt hänen pitää alottaa uutta elämää. Ukko viittaa siihen, että pojan syrjähdykset luultavasti ovat kääntyneet pahaan päin sentähden että hänellä on ollut huono opettaja. Davus ei ole pistosta ymmärtävinään, vaan virkahtaa teeskennellyllä viattomuudella nuo puheenparreksi muuttuneet sanat: "Minä olen vain Davus, enkä Oidipos", s.o. minä en ole sukkela kuni Oidipos ongelmoita arvaamaan. Simo suuttuu ja lupaa antaa hänelle senkin löylytyksen ja lähettää hänet myllyyn, jos hän millään tavoin koettaa estää vanhuksen rakentamaa avioliittoa. Kuitenkin onnistuu Davon saada tietää, ettei häitä varten ole mitään valmistuksia tehty ja että Kremes yhä kieltäytyy antamasta tytärtään miehelle, jolla hän luulee jo ennestään olevan puolison. Hän neuvoo sen vuoksi Pamphiloa — joka on joutunut ihan ymmälleen, ensiksikin isän päätöksen kautta ja sitten vielä sen kautta että hänen lemmittynsä on hänelle synnyttänyt pojan — suostumaan avioliittoon viivyttääkseen asian ratkaisua; saattaahan sillä aikaa jotakin tapahtua, joka hänet pulasta pelastaisi. Mutta Simo menee suorastaan Kremeen luo, vakuuttaa että kauppa Pamphilon ja tytön (Glyceriumin) välillä on purettu ja pyytää ystäväänsä arvelematta antamaan tyttärensä pojalleen avioksi. Hän kutsuu luokseen Davon ja miltei pyydä tältä anteeksi sitä epäluuloa, jota on häntä kohtaan osoittanut, ja ilmoittaa Davolle Kremeen antaneen suostumuksensa. Mutta silloinpa ilmestyy uusi rakastaja. Pamphilolle morsiameksi aiottua Philumenaa näyttää enemmän miellyttävän sulhasen ystävä Klarinus kuin itse ylkämies. Pamphilus on aina vakuuttanut Klarinolle, ettei hän aio tyttöä naida, mutta nyt ystävä tietysti rupee häntä epäilemään petolliseksi. Davus lupaa kääntää kaikki hyvin päin ja saa imettäjän antamaan haltuunsa lapsen; tämän hän nyt vie Simon ovelle juuri kun Kremes tulee käymään ystävänsä luona. Nyt riita syntyy, ja naimiskauppa puretaan.

Silloin saapuu muukalainen tuoden sen uutisen, että Glycerium on Athenalaisista vanhemmista polveutuva aatelisneito; mutta Simo ei tahdo sitä uskoa, vaan lähettää Davon, joka hänelle on uutisen ilmoittanut, vankeuteen. Pian kuitenkin tulee totuus ilmi: luultu tyttö Androsta on myöskin Kremeen tytär. Tyttö oli aivan nuorena jätetty setänsä hoidettavaksi ja oli silloin, kuten luultiin, hukkunut erääsen haaksirikkoon. Nyt kaikki selkkaukset selviävät: Pamphilosta tulee sittenkin Kremeen vävy, Klarinus saa Philumenansa ja Davus pääsee vapaaksi.

Kuohilas.

Tämän kappaleen sanotaan kaikista Terention huvinäytelmistä saavuttaneen suurimman suosion. Thraso, rikas suulas katteini, jolla on eräs loisio nimeltä Gnatho, kyöhää nuorta naista, Thaista; mutta tätä miellyttää enemmän muuan nuori herra Phaedria, vaikka hän ei sentään rikkaallekaan ihailijalleen tahdo rukkasia antaa. Phaedriaa on Thaiin luona käydessään kerran käsketty menemään tiehensäkin, ja sen vuoksi hänen orjansa Parmeno neuvoo häntä matkustamaan maalle; Thais muka sitten pian kyllä lähettäisi häntä noutamaan. Thais ilmoittaa hänelle ei tahtovansa loukata Thrasoa juuri nyt, kun tämä on luvannut hänelle lahjoittaa kauniin orjattaren, jonka Thais tahtoo antaa takaisin orjattaren ystäville. Phaedria lupaa pysyä poikessa kokonaista kaksi päivää ja lähtee, vaikka vastahakoisesti, jäähyväisiksi lausuen seuraavat sanat:

"Mä toivon, että luona upseerin Oot hänest' erilläs ja päivin, öin Mua lemmit, mua ikävöit, Mun näet unissas, mua aattelet, Minusta ilos saat ja omain oot — Mun sydämein oot, yhtä varmaan kuin sun oon".

Tiellä orjattaren seurassa mennessään Thaiin luo tapaa Gnatho Parmenon, ja heidän välillään syntyy hupainen sananvaihtelu. Heti sen jälkeen kohtaa Parmeno Kaerean, Phaedrian nuoremman veljen. Tämä on silmittömästi ihastunut suloiseen tyttöön, jonka hän on nähnyt kadulla ja joka Parmenon arvelun mukaan ei ole kukaan muu kuin orjatar, jota Gnatho saattoi Thaiin luoksi. Parmeno sanoo tyttöä liian halvaksi hänelle, mutta siitä Kaerea vain kiihottuu yhä enemmän. Silloin Parmeno neuvoo häntä mustaamaan kasvonsa ja vaihettamaan pukua Etiopialaisen orjan kanssa, jonka hänen veljensä aikoo lähettää Thaiin luoksi. Sen tehtyään pääsee Kaerea orjana uuden emäntänsä taloon, jossa Thrasokin silloin sattuu olemaan. Seuraavana aamuna on kaunis orjatar paennut vale-orjan seurassa. Phaedria, jonka oli mahdoton pysyä poissa määrätyt päivät, tapaa kotonaan todellisen mustan orjan puettuna veljen vaatteisin, ja petos tulee ilmi. Thraso ja Thais joutuvat nyt keskenänsä riitaan; Thraso tahtoo lahjansa takaisin, vaan sitä hänelle ei anneta. Hän päättää ottaa tytön väkisin, vaan Thaiin veli, joka on tullut käymään sisarensa luona, tahtoo lähteä noutamaan poliisia. Silloin tulee Thraso, mukanaan joukko orjia ja kuokkavieraita, mutta Thais sulkee oven ja varustautuu puolustaimaan. Kiivas sanasota syntyy, jossa veli ikkunasta julistaa, että hänen sisarensa on Athenalainen vapaasukuinen nainen. Gnatho huomauttaa päivällishetken olevan käsillä, jonka jälkeen piirittäjät marssivat matkaansa.

Phormio.

Kaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen poikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan. Phaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän mielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho romantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut äitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision, neuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen, voidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta, joka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin huolissaan — hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen poiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan, Getan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy enimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen julkeuteensa ja kavaluuteensa. "Minä olen jo kokenut ja tunnen koukut", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka Phormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:

"Siks ettei viritetä ansoja Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks; Vaan surmaks sävyisien, viatonten. Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan. Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa Ain' milloin mistäkin, vaan minulla, Sen kaikki tietävät, ei mitään oo".

Demipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä puheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa sitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan siitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin isä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos hän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka kaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä suurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa Phaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen tarvittavat rahat. — Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata, palaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista, jonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on tytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti haluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden mielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen tytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa tyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä Phaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin tuntee hänet — Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa tyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen, kun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy: "Mitä, onko hänellä kaksi vaimoa?" Ajattelemattomuudessaan hän yksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin rahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä tietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka ei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille, uhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille viemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata, ja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta koska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa, rauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja kutsuu Phormion illalliselle.

Kaksi veljestä.

Micio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta jälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on ottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho, joka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan pojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä on jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on ryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian laita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus on ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen. Syrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on kotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa lemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla omasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on puoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee, että hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää sedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan uskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen ystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja ilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen. Sitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen asiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon nuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja pahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä oli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta saatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen nikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa Micio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä, minkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä tapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden ettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa häntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo, saapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin väsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen kasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä — siitä nimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole. Micio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy: Onkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:

"Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt Kun sit' ei voi, en tuost' oo milläinkään. On elo arpapelin kaltainen: Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas, Min saadusta saat, minkä voit, Sä tehdä".

Demea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta kurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen juuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen samanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: "Hei, Syrus, hei! Ktesipho käskee sinua palaamaan;" ja tästä saa hämmästyksestä tyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti kasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin rauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan sortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä, hankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän taivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.

Katullus.

Kuoli v. 54 e.Kr.

Katullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven rannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän näyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti mieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli hän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka teki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä Arkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen joukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän tuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen parhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle — oikeastaan Klodialle — jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä Katullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan runoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat vaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle laulaa Katullus:

"Suo tuhat muiskua, sitten sata, Pian tuhat taas ja niin jälleen sata; Tuhannet tuhansiin kun niin on koottu, Sekoo laskumme, jotta me emme itse Enää tiedä, ja moittija vähemmin vielä, Impeni armain, kuin monest' suudeltiinkaan".

Hänen hellän lempensä arvoton esine piti kauneutensa muillekin alttiina, ja tunteilla, jotka vaihtelevat vihan ja vielä sammumattoman rakkauden välillä, laulaa runoilija:

"Muinen, Lesbia, virkoit, että Katullosi yksin Sun omistais — Jupiter tähteni rukkaset sais! Silloin sua lemmin, en kuin ken tahans' impeä lempii, En, vaan poikoaan kuin isä tai vävyään. Nyt, sinuhun vaikk' lempeni on entist' tulisempi, Halvemp' mulle sä oot, et toki niin rakas nyt. Miksi? sä niin kysyt. Oi! kun armas niin lempijää loukkaa, Vaikka hän lempisi kuin, raukeaa kunnioitus".

Hänen erilaatuisten runoelmiensa joukossa on myös omistusrunoja Kornelius Nepokselle ja Cicerolle. Yleisesti tunnettuja ovat myöskin hänen häärunonsa — epithalamia — joista nähdään, kuinka Romalaisten avioliitot rakennettiin, ja joista uudemmat runoilijat ovat hyvin paljon lainanneet. Hänen laajimmat teoksensa olivat kuitenkin kolme eepillistä Alexandrialaisen koulun kirjoitustapaan sepitettyä runoelmaa. Eräästä tällaisesta, nimeltä "Peleyn ja Thetiin häälaulu", sanoo muuan samanaikuinen arvostelija, että sitä sulostaa se omituisen herttainen, tyyni valo, joka leviää yli uinailevan maailman varhain valkenevan kesäaamun koittaessa. Kappale käsittelee, usein poiketen aineesta, jolloin se samalle, on jäljennöstä, sankari Peleyn häitä merijumalattaren Thetiin kanssa, jolloin juhlaan tulee vieraiksi jumalia ja jumalattaria, tuoden mukanaan morsiuslahjoja, ja kohtalottaret ennustaen ylistävät tästä avioliitosta syntyvän pojan — Akilleyn — urotöitä. Runoelma päättyy Hesiodolta lainatulla jälkikatsahduksella viattomuuden aikakauteen, jolloin jumalat menivät kuolevaisten kanssa avioliittoon, kunnes rikollisuus ja kauheat paheet turmelivat tuon hyvän välin.

Toinen eepillinen runoelma, "Atys", kuvaa Kreikkalaista nuorukaista, joka oli pyhittänyt elämänsä Kybelen palvelukseen ja joka, hurjaa vauhtia kiidettyään läpi metsien ja yli vuorten, havaitsee tehneensä ajattelemattomasta. Runoelman mahti on sen vilkkaassa poljennossa ja siinä näennäisessä todenmukaisuudessa, jolla Katullus on kuvannut onnettoman nuorukaisen suurta innostusta sekä hänen kauhuaan ja epätoivoaan, kun hän jälleen on järkiinsä tullut.

Kolmannella runoelmalla on nimenä "Bereniken hiukset" ja se kertoo Egyptiläisestä kuningattaresta Berenikestä, joka lupasi uhrata hiuksensa Afroditelle, jos hänen miehensä onnellisesti palaisi sotaretkeltä. Kuninkaan palattua Berenike täyttikin lupauksensa, mutta tukka hävisi temppelistä. Egyptiläiset tähteintutkijat selittivät asian niin, että se oli muuttunut tähtikihermäksi, ja latinalainen runoilija kertoo tukan retkestä läpi ilmojen, kunnes se joutui Afroditen helmaan, josta se vietiin sille määrättyyn paikkaan lähelle Leijonanhännän tähtikihermää, vaikka se sieltä kuitenkin olisi mielellään tahtonut päästä pois kaunistamaan haltijattarensa päätä.

Lukretius.

Kuoli noin v. 55 e.Kr.

Lukretius polveutui jalosta romalaisesta suvusta ja kuoli parhaassa iässään. Hänen kirjailijamaineensa perustuu opetusrunoelmaan Aineiden luonnosta, jossa tieteellisesti esitetään maailmakaikkisuutta sekä ihmisen suhdetta siihen ja samalla kuvataan ihmiskunnan kehitystä ja sivistystä. Muista runoilijoista poiketen kammoo hän kuvannollisten korulauseiden käyttämistä, esittää ajatuksensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja koettaa ainoastaan todistaa väitöstensä totuutta. Hänen jälkeensä on tiede jättiläisaskelin edistynyt, vaan kuitenkin on kummastuttavaa, kuinka läheisesti hänen mielipiteensä pitävät yhtä nykyaikuisten luonnontutkijain mielipiteiden kanssa ja kuinka monta hänen ajatuksistaan ja opeistaan myöhimpinä aikoina ovat ilmestyneet aivan uusina keksintöinä.

Mutta Lukretion silmämääränä ei ollut ainoastaan ihmisten tutustuttaminen elämän salaisuuksiin, vaan myöskin tien osoittaminen parempaan ja onnellisempaan olemiseen, johon voitaisiin päästä ainoastaan aineen muuttumattomia lakeja uskollisesti seuraamalla.

Jotta hänen järjestelmäänsä voitaisiin käsittää, on tarpeellista seurata tietämistä taaksepäin aikoihin, milloin sen ensin eloon herätti Tales, ensimmäinen Kreikkalainen filosofi, kuutta vuosisataa häntä ennen. Kaikki luonnon vaikutukset tapahtuivat vanhojen ajattelijain mukaan erilaisten näkymättömäin olentojen välityksestä, joita he jumalinaan palvelivat. Tales kumosi tämän opin ja otaksui, että maailmakaikkisuutta johti oma sisällinen, siinä löytyvä voima. Sitten seurasi oppi n.s. elementeistä: ilma, tuli ja vesi. Tämän jälkeen tuli oppi ainoasta, itsenäisestä, kaikkea vallitsevasta voimasta, jonka vaikutukset voitiin nähdä ja rajoittaa määrätyillä laeilla — toisin sanoin mielipide, että aine oli elollinen sekä vaikutti eläimen sielunvoimilla ja vieteillä. Sitten tuli aate ikuisesta liikunnosta, josta maailmakaikkisuus oli oman luomisvoiman kautta syntynyt, niin että elämä ensin oli kehittynyt kuumuudesta ja märkyydestä, ja kun vesi, joka alkuaan oli kaikkialla vallinnut, oli keräytynyt merien syvyyksiin, muodostui elimellisiä olentoja, ihmisiä ja eläimiä.

Myöhemmin syntyi oppi elävästä tahdosta ja itselöllisistä voimista, jotka panivat aineet liikkeelle ja loivat olemassa olostaan taistelevia, eläviä olentoja; toiset kuolivat sukupuuttoon, toiset, jotka oloihin paremmin soveltuivat, jäivät elämään. Sen jälkeen opetettiin, että kaikki aine oli yhdistetty lukemattomista alkuperäisistä, erilaatuisista pienistä osista, joita yhdisti, muodosti ja järjesti ajatteleva voima, johtaen niitä vapaasti ulkoa päin, kuitenkaan enään niihin yhdistyksiin vaikuttamatta, mitkä siten syntyivät. Kun oli niin pitkälle päästy, hylättiin aate korkeimmasta johtavasta sielullisesta voimasta, ja elämän arveltiin syntyneen aineen omasta, vapaasta liikunnosta. Erilaisten yritysten jälkeen laajentaa tätä oppia täydelliseksi järjestelmäksi esitti sen vähän muutettuna uudestaan Epikuros, jonka opin Lukretius täydellisesti hyväksyi. Viimemainitun kunnianhimoista tuumaa levittää ihka uutta filosofiaa helpotti kasvava mieltymys Kreikan kirjallisuuteen, joka hänen aikanaan heräsi koko Roman valtakunnassa, ja epäilys edellisten sukupolvien uskonnollisten oppien ja taikauskoisten mielipiteiden totuudesta.

Alottaen kysymyksellä: millainen aineen alkuperäinen laatu oli, ja minkä muutoksen kautta se on saanut nykyisen muotonsa? osoittaa Lukretius, ettei mitään voi tyhjästä syntyä tai mikään tyhjäksi muuttua. Kaikki saatetaan hajoittaa tyhjyyteen eli avaruuteen ja atomeiksi; ilman avaruutta olisi kaikki jähmeätä, Aineiden synnyn ensimmäistä alkusyytä ei voida nähdä; se on salattu. Ajalla ei ole mitään omaa olemista, mutta mieli käsittää aineiden muuttuvaisuudesta menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden löytyvän.

Hänen toinen tehtävänsä on määrätä, kuinka maailma syntyi, ja hän väittää sen muodostuneen atomien yhteensattumisesta ja yhdistymisestä niiden lakkaamatta, lumihöytyvien lailla pudotessa äärettömän avaruuden läpi. Toiset kimmosivat toisistaan erilleen, mutta muutamat synnyttivät ilman ja auringonvalon, toiset kiven ja raudan, eri muotonsa ja kiinnitysvoimansa mukaan. Sama liikunto, joka oli syynä aineiden syntyyn, on aina jatkuva. Jokainen esine meidän ympärillämme on lakkaamatta liikkeessä, vaikka me emme sitä huomaa. Niinpä lammaslaumakin etäältä näyttää liikkumattomalta pilkulta, ja loitolta katsellessa kahta taistelevaa sotajoukkoa näkee ainoastaan loistavan hohteen. Hän hylkää painopistelain, väittäen että avaruudessa, joka on ääretön, ei saata mitään keskuskohtaa olla. Atomeja, sanoo, hän, on lukemattoman paljo, mutta niillä on määrätty muotonsa ja ne ovat värittömät; sillä värin synnyttää valo, eikä se kuulu aineiden omaan luontoon. Atomeilta myöskin puuttuu aistimiskyky, johon on syynä niiden sekavat yhdistykset. Maailmakaikkisuuden kehitys atomeista kesti, arvelee Lukretius, hyvin pitkän ajan, ja hänen kuvauksensa taivaitten ja maan järjestyksellisestä muodostumisesta pitää monissa kohdin yhtä ensimmäisessä Moseksen kirjassa olevan kertomuksen kanssa. Hän arveli maailmojen lukumäärää äärettömäksi, ja koetti vertaamalla määrätä taivaankappaleiden suuruuden. Yö syntyi sen kautta, että aurinko puhalsi tulensa sammuksiin, ja aamu siten, että kuumuuden siemenet määrättynä hetkenä tulvasivat yhteen, aivan niinkuin puut kukkivat ja pojat saavat uudet hampaat määrättyyn aikaan. Atomien muodostamain ainelajien suureen lukuisuuteen on syynä niiden eri muoto ja koko, koska alkuaan ei löydy mitään, joka olisi ainoastaan yhtä lajia, ja kaikki on yhdistyksistä syntynyt.

Sitten selittää hän luonnon olosuhteet: kaiken olevan määrää atomien muoto ja aine, josta se on muodostunut, ja hänen suuri vaikuttava periaatteensa on lakkaamaton liikunto, joka estää taivaita maahan putoomasta — ja tyhjyys niiden välillä on täynnä ilmaa, samalla kuin pieniä hitusia alituiseen haihtuu kustakin aineesta, joutuen uusiin yhdistyksiin, aineiden eri laadun ja luonnon mukaan.

Elämästä ja tietoisuudesta oli hänellä se mielipide, että kaikki aistimelliset olomuodot ovat muodostuneet aistimettomista alkuaineksista. Niin esimerkiksi syntyvät madot mädäntyneistä aineista; joet ja laitumet synnyttävät karjaa, joka vuorostaan on aineksena meidän ruumiissamme, ja nämät taas usein joutuvat petojen ja korppikotkain lihaksi. Elämä on, väitti hän, ainoastaan määrätty aineen laatu; maa etupäässä antaa ne siemenet, joista ensiksikin kasvit ja sitten eläimet sekä ihmiset kehittyvät ja imevät ravinnokseen maidontapaista nestettä, joka tihkuu esiin maan huokosista. Mutta monet eläinmaailman muodoista ovat epätäydellisiä, ja ne, joilla ei itsessään ollut tarpeeksi voimaa, sortuivat taistelussa olemisesta. Mutta kaikki elävät olennot kehittyvät muodossa, minkä ovat saaneet, säilyttäen omat omituisuutensa määrätyn luonnonlain mukaan.

Lukretius uskoi elon aluksi hienon eeterin, joka oli yhdistynyt pienistä henki-, lämpö- ja ilma-atomeista ja jostakusta vieläkin hienommasta atomilajista, joka synnytti sielun toiminnan ja ajattelemisen. Nämät neljä elementtiä muka muodostivat ajatuksen ja elovoiman, jotka yhtyivät yhdeksi luonnoksi. Ajatuksella, joka johtaa, on asuinpaikkana sydän, kun sitä vastoin elovoima (sielu) on levinnyt koko ruumiisen, jossa se vaikuttaa sopusointuisasti ajatuksen kanssa, vaikka tämän johdannon alaisena. Maku, haju ja kuulo ovat hänen mielestään heikompia tahi voimakkaampia meidän ruumistamme kohtaavia ja sen läpi tunkeutuvia aineellisten hitusten liikuntoja. Samoin syntyy näkeminen kalvojen tahi kuvien kautta, jotka alati lähtevät kustakin esineestä ja tulevat silmään. Etäisyyksien käsittäminen ei ole näkö-toimintaa, vaan riippuu siitä voimasta, millä ilma, jota nämä "kalvot" esiin työntävät, kohtaa silmää, ja heijastus syntyy toiminnan kautta eri taajoissa ilmoissa. Niinpä voidaan useampien kuvastimien avulla johtaa esineiden kuvia mutkistelevia teitä siten, että vasen puoli tulee oikeaksi, sentähden että kalvo kimmoo takaisin ja palaa käännettynä toisin päin. Harhanäyt eivät synny sen kautta, että silmät pettävät, vaan käsitys tekee esitetyistä kuvista vääriä johtopäätöksiä.

Läheisessä yhteydessä Lukretion käsitykseen näöstä on hänen oppinsa mielikuvatista. Paitsi liiteleviä "kalvoja", jotka tulevat silmään, on ilma, väittää hän, täynnä toisia vielä hienompia, jotka vaikuttavat sieluun yhdessä niiden kanssa, joiden kautta näkeminen tapahtuu. Mutta unessa, kun silmät eivät tunne paksumpia kuvia, vaikuttavat sieluun ainoastaan ohuet, joista muodostuu kaikenlaisia sekavia yhdistyksiä — siinä on unen näkemisen selitys. Kalvoissa taas saattavat sieluun vaikuttaa ainoastaan määrätyt kuvat, eivätkä muut ensinkään, ja siitä on seurauksena, että sielu ajattelee tahdon määräyksen mukaan. Mitään selitystä tahdon itsenäisyydestä hän ei kuitenkaan anna.

Kun siten yhdistys sielun ja ruumiin välillä on aikaan saatu, esittää Lukretius, että elämää ei voi löytyä ilman ruumista ja että molemmat katoovat ja häviävät yhdessä, aivan kuin vesi juoksee pois, kun astia, jossa sitä säilytettiin, lyödään rikki. Sillä, sanoo hän, jos sielu olisi kuolematon ja voisi aistia ruumiista erottuaan, tulisi sillä olla viisi aistinta, joita taas ei voi löytyä ilman ruumista. Ruumiista eroitetun jäsenen vavahduksista näkyy, että siinä vielä on säilynyt osa elämää; mutta jos sielu sillä tavoin saatetaan jakaa, kuinka se siis voi olla kuolematon? Ja vielä, jos sielu ei kuolisi yhdessä ruumiin kanssa, niin se ei saattaisi olla levinnyt yli koko ruumiin, vaan sillä olisi oma paikkansa. Useista tällaisista analogioista tekee hän sen varman johtopäätöksen, että sielun oleminen riippuu ruumiin olemisesta ja ettei sielua voi olla olemassa muuten kuin yhteydessä jänteiden ja veren kanssa.

Hän koettaa vielä toteen näyttää, että maailma ja sen asukkaat monine puutteellisuuksineen eivät voi olla jumalallisen luojan työtä, ja samoin kuin luultavaa on, että maailmalla on ollut alku, niin sillä myöskin on oleva loppu, koska sen neljä peruselementtiä — tuli, vesi, maa ja ilma — alituiseen muuttuvat ja meidän maailmamme ainoastaan on kupla niiden lukemattomien samanlaisten maailmojen joukossa, jotka lakkaamatta putoovat läpi äärettömän avaruuden.

Katsahtaessaan ihmiskunnan kehityshistoriaan sanoo hän, että ihminen aluksi tuskin erosi alhaisemmista eläimistä; hänellä ei ollut vaatteita, asuntoa, lakeja eikä uskontoa, ja kaikki hänen ajatuksensa tarkoittivat vain ruoan hankkimista ja petojen torjumista. Vähitellen oppivat ihmiset sytyttämään tulta kahta puunkappaletta toisiinsa hankaamalla ja valamaan sulaa metallia eri muotoisiksi esineiksi; samoin myöskin kaatamaan eläimiä, käyttämään niiden nahkoja vaatteiksi ja rakentamaan majoja. Sitten syntyivät avioliitot ja perhesiteet. Älykkäät miehet alkoivat saada vaikutusvaltaa vertaistensa yli; opittiin tuntemaan kullan, hopean ja raudan arvoa ja ruvettiin kutomaan kankaita sekä harjoittamaan muita hyödyllisiä taitoja. Aikojen kuluessa alkoivat kuninkaat rakentaa kaupunkeja ja jakaa maat ja karjat ihmisten ulkomuodon ja sielunlahjojen mukaan; rikkaudet koottiin muutamain käsiin, ja niillä jo oli enemmän vaikutusvaltaa kuin hyveellä ja älyllä. Kieli syntyi vähitellen itsestään, ja tarve pakoitti ihmisen käyttämään eri ääniä, samoin kuin koiratkin ja muut eläimet erilaisella ääntämisellä ilmaisevat vihaansa, rauhattomuuttaan ja nälkäänsä. Soitannon ihmiset oppivat linnuilta ja tuulen suhinasta ruovokossa.

Hyläten sen nykyaikana niin yleisen mielipiteen, että uskonto on syntynyt siitä ihmettelystä, jolla ihmiset katselevat luonnon ilmeitä, väitti Lukretius uskontoa tahallisen ajattelemisen tuottamaksi, ajattelemisen, joka arveli että kaikki tapahtui johtavien jumalten tahdosta. Ihmisten mielikuvattiin vaikuttivat myös, luuli hän, ajatukset ja haaveilut, joiden, kautta jumalat tulivat ihanammiksi luonnoltaan ja mahtavammiksi — korkeammiksi olennoiksi, jotka elelivät avaruuksissa lukemattomain maailmojen välillä, joista he muuten eivät paljoa välittäneet ja joihin he eivät ensinkään vaikuttaneet.

Suuri opetusrunoelma päättyy erittäin liikuttavalla kuvauksella ruton raivoamisesta Athenassa.

Caesar.

Kuoli v. 44 e.Kr.

Useimmat lukijat tuntevat ainakin nimeltä Julius Caesarin, mainion Romalaisen diktaatorin ja imperaatorin. Hänen "Kommentarionsa", ovat muistiinpanoja, jotka hän itse on kirjoittanut sotaretkistään Euroopan eri osissa, ensin Roman vihollisia ja sitten, Rubikonin yli käytyään, kilpailijoitaan vastaan, heidän kanssaan ylivallasta taistellessaan.

Aivan toisin kuin muut historioitsijat kirjoitti hän ainoastaan siitä, minkä itse oli nähnyt tapahtuvan, ja omista teoistaan. Hänen teoksensa on uuden historialajin alkuna.

Syntyisin jalosta suvusta pääsi Caesar järjestään kaikkiin korkeimpiin valtion virkoihin, kunnes 41 vuoden ikäisenä tuli konsuliksi ja yhdessä Pompejon ja Crasson kanssa yhtyi ensimmäiseen triumviraattiin. Seuraavana vuonna (59 e.Kr.) annettiin hänelle Gallian ja Illyrian maakunnat viideksi vuodeksi, ja siitä ajasta hän aloitti muistiinpanonsa, jotka ovat hänen "Kommentarioittensa" pohjana. Hänen kirjoitustapansa on Ciceron arvostelun mukaan yksinkertainen, suora ja miellyttävä, ilman mitään korulauseita; mutta samalla se on hyvin supistettu, ja esittelyssä hän usein tekee suuria hyppäyksiä. Nykyaikuista lukijaa tosin loukkaavat ne monet ihmisteurastukset ja julmuudet, joihin hän alinomaa teki itsensä syypääksi; mutta kuitenkin tulee muistaa, että vanhat Romalaiset yleensä eivät arastelleet verenvuodatuksia, vaan yhtä helposti heittivät vaaralle alttiiksi omat henkensä kuin muidenkin.

Sotaretkiään kuvatessaan hän ei vähääkään ilmaise omia tuumiaan; mutta siitä ei liene epäilystä, että hän sodillaan Galliassa etenkin tahtoi legioneilleen hankkia sitä harjoitusta, jota tarvittiin hänen omien Roman ylivallan anastamiseksi tehtäväin aikeittensa toteuttamiseksi. Hän ei koskaan ylvästele, vaan puhuu samalla järkähtämättömällä tyyneydellä vihollisen hävittämästä legionista, kuin kansanheimon kapinasta tai kaupungin polttamisesta vaimoineen lapsineen. Hän ei koskaan näytä unhottaneen itseluottamustaan, hän ei ketään pelännyt, ja hän saattoi ainoastaan muutamilla sanoilla palauttaa legioninsa kuuliaisuuteen.

Teoksensa ensimmäisessä kirjassa kuvaa hän yleisesti Galliaa ja kertoo sitten, kuinka hän ensi kerran voitti Helvetialaiset eli Sveitsiläiset, jotka olivat pyytäneet lupaa kulkea hänen maakuntansa läpi kotimaansa vuorilta alempana oleviin alankoihin. Sitten lupasi hän auttaa Aedualaisia Germaneja ja muita kansoja vastaan, jotka heitä hätyyttivät. Hän johti sotajoukkonsa esiin nopeissa marsseissa ja asettui lujaan asemaan; mutta hänen sotilaansa pelkäsivät niin suuresti hurjia, vaaleatukkaisia Germaneja, että kyynelet tulivat heille silmiin, ja hänen täytyi rohkaista ja elähyttää heidän mieltään lupaamalla käydä taisteluun ainoastaan mielilegioninsa kanssa. Germanien kuningas ehdotti keskustelukokousta, mutta sen kestäessä hyökkäsi hän Caesarin kaartin kimppuun ja pani sittemmin hänen lähettiläänsä kahleisin. Taistelu syntyi, Romalaiset voittivat, yksi kuninkaan tyttäristä otettiin vangiksi, lähettiläs vapautettiin ja vihollinen ajettiin takaisin Rheinin luo, jonka jälkeen Caesar asettui talvimajoille, pitääkseen käräjiä ja hankkiakseen enemmän sotamiehiä.

Heti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut tarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän Belgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia kukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut heimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja "hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään ennättivät saavuttaa". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten kaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät antamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista, kertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät juoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla tavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja taistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat epäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi soturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten hyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes heidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt viiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi naapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia vastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi kaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin liikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan korkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää aseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun huomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa tuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki Belgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että lähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin Romassa julkinen kiitosjuhla.

Kolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli lähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta — Suuren Bernhardin yli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi kolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin. Vieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet päästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu viljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä syntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle alalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin hän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat. Voitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti rangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi muut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti Normandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja joutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä alangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä pelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään heidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle Seinevirtaa.

Neljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli Rheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen Menapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen etteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he sitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä, minkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he saattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät, osoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin kavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat heidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata kahdeksankymmentä tuhatta — miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti nyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä päivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin yli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän heidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin siltaa myöten, joka sitten purettiin. — Sen jälkeen seuraa hyökkäys Britanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti Caesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja saapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle. Sotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa olivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin kotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä, kamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä pakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään vain puuttuneen ratsuväkeä, — se ei vielä ollut saapunut — muuten hän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja "valloittanut saaren". Muutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli laivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan sitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat ja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan asukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian rannikolle.

Viidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä varten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa legionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat ruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä hyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli saavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän tapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman päässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin leiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen laivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen uusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden yhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa, sanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia siirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin, karjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa löytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä ja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi. Ilmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen. Kansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti vaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa ja ruumiinsa morsinko- (Isatis-) kasvin nesteellä, ja heillä oli yhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita ajoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin. Vähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä suurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut, panttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi Caesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään käynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri heimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti Ambiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin, joka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät toisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä kirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen. Muutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan Romalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta. Caesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.

Kuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä seuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä varten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi Pompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa Ambiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän liittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli estääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää Caesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä toisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on, sanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää vastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät säätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt. Edellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä oli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in lähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat Britanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia tähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti ihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin Apolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut esineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä hänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin yleisissä kokouksissa. — Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja tulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja elivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet yhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten rupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa hauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään suurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden heimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana. Sveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon metsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan (hirviä). — Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar lähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti päästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen etsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan poissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten leiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään toisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi, asettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.

Seitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion kuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat Roman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi ajattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne, ja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli sydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto, johon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet. Vihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä kaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään Bourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät hänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin kärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen Gallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka kertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien sanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää niiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti ja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He kaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa. Vihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan, hakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset, Caesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät kolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset kyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen jälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa. Caesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen täytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille hartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa Romalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar piirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse kertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun syödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät ne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he hengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden luo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan päätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin ulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät nälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat nyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset saivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset hurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin antautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix, heidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä pidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu triumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. — Tähän loppuvat Caesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena seuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut muistiin Aulus Hirtius.

Caesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan, kertovat siitä sisällisestä sodasta, jota käytiin hänen ja Pompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä kirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin senaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän oli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon. Senaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa vallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka väärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle tehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000 miestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta pitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli Rubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä. Hän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria palaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella alueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut helposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi kuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa suostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse hän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti haltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti hän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse ravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona. Hänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti kaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit heittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot, ja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän oli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn laivaston.

Marseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko yksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat asettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat rukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen taistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos kaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista viskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja; mutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän onnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä aukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes Caesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta suotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet tuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät uuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän aarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän henkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen Hispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen liittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen sen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla Afrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä, oli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät pelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio piti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa, muistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli toimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja vastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota vastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa väkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin; Caesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä hätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka ynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.

Kolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä Romassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi miehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen hän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun, jonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille legioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan ja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta heidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella keskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva osa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut, koetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat kahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa taisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra nimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle. Caesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa vihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita tapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä upseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni kaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka Caesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön aikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin ja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti lähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin suurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa, ja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin piti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne Pompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin tulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli mennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar nyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian valloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto oli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon kaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla. Pompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista miestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja Caesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän lukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta karkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa etsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja astui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet juuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä pakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar säästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200 mieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin ja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma olemasta tasavalta.

Caesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta tämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion palkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta. Seitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000 miehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja sitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä, kuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen laivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen sotaan.

Cicero.

Kuoli v. 43 e.Kr.

Vaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat kaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen, ajatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän omia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän kuin muu muinaisajan historia.

Cicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui lakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa. 25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian äkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä hoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa sittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on meille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa. Romaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita yleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin virkaa Siciliassa — quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja maakunnan-hallitsijan apulainen — saavutti häh kelvollisuudestaan ja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi, että, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri terveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri mitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä läksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös Verrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä syypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli tämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta, minkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana kaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän päiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska Verres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion alaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman etevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan Hortensiosta.

Ensimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi niistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä on tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa, jonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi joutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan luonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan syytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin huudoilla: "kavaltaja!" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan puoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty — rohkea teko, josta kansa Ciceroa tervehti kunnianimellä "isänmaan isä". Vähää sen jälkeen kaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan lähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies, ja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan hänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun hänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs tribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia kansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli kaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli hän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän nautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi hän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi vieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat näistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa hän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat aikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta. Toiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään hyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet häntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies, jota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa, että jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut Romalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero apua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän vapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli. Puolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta toiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla ponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse kertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi annettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän kotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan "Italian olkapäillä", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin Klodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä vastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka oli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta kilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni Milon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla sinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa toivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia, mutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa maakunnassa olevansa tunnettu "isänmaan pelastajana". Ja sekä Romassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut kiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen turhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että oli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen "imperator". Epäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin, ellei vallankumous olisi sattunut väliin.

Cicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin ja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen valtio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin oloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta ylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi ystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa, ja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema, joka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi lohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen toiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta, tuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.

Ciceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa suurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.) murhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän sijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen kylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta paikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän teoksensa "Ystävyydestä", "Vanhuudesta" ja "Velvollisuuksista". Mutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne hän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja siitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua elämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt häntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä ensimmäisen "Filippiläisen puheensa", kuten hän itse niitä nimitti, diktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi siihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että Cicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse ollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa, mutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä Antoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen. Myöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta asiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten senaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti neljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan pelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt sotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon, rupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen triumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon. Hän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi lähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa, joten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet, juuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä hakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin puhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin mitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui Roman vapauden kuolemasta.

Eräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen sanoo Cicero: "Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta tämän jälkeen?" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin kenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden, salaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on niin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian vähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme varmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä ja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen yksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat, että hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa olikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja petollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä valtiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla. Niin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; "Se tekee miehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin ajatuksin." Äänestyslippu on "kirjoitustaulu, joka suojelee vaitiolon vapautta". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää pontensa, kun ei kuulla hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä paitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja muokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä olisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin Pohjoismaalaisiin kuulijoihin.

Hänen teoksensa Kaunopuheliaisuudesta oli Romalaisten ensimmäinen yritys tehdä puhetaitoa tieteeksi. Etevin kaunopuhelija oli hänen mielestään se, joka oli täysin sivistynyt ja oppinut mies ja osasi puhua kaikista asioista laveasti ja vaihtelevaisesti. Vasta-alkajia hän neuvoo, että on tärkeämpää olla puhumatta sellaista, joka voi puolustettavaa asiaa haitata, kuin jättää mainitsematta sellaista, joka mahdollisesti voisi sitä edistää. Muuten ei hän halveksi tarvittaissa käyttää asianajaja-koukkuja ja polvekkeita, joilla saa tuomion sellaiseksi kuin sen tahtoo, esim. sellaista kujetta, että veisi mukaansa itkevän puolustettavansa ja hänen huolestuneen perheensä; itse puolestaan osasi hän, milloin tahansa vain tarvitsi, pusertaa kyynelensä esiin. Varsin usein käytti hän rumia haukkumasanoja ja terävää ivaa, pilkaten usein yksityistenkin vikoja, ja käytti taas toisissa tilaisuuksissa hyväkseen juorujuttuja ja pilaa. Hänen puheensa Caelion puolesta on täynnä sukkeluutta ja ivaa, ja puhetta, jossa hän puolustaa kavalluksesta syytettyä Ligariota, on myöskin syystä kiitetty hyväksi. Caesar, joka siihen aikaan oli diktaatori, tutki itse asiaa ilman mitään tuomiokuntaa, mutta Cicero rukoili tuomaria käyttämään leppeyttä ja esitti syitä armahtamiseen tavalla niin rohkealla ja kaunopuheliaalla, että sanotaan suuren voittajan tulleen niin liikutetuksi, että antoi Ligariolle anteeksi.

Ciceron runollisista yrityksistä on meillä tallella ainoastaan muutamia katkelmia, jotka osoittavat ennemmin kekseliäisyyttä kuin neroa. Eräässä puheessaan juttelee hän opintohalustaan, ja tunnustaa pitävänsä myöskin paljon vieraspidoista, joissa vapaasti saa sanoa mitä hänelle mieleen johtuu ja saa nauraa sydämensä pohjasta. Hän rakasti suuresti leikkipuhetta, mutta esitti aivan oikein, että pilan pitää tulla etsimättä ja ettei sitä voida oppia. Eikä koskaan, sanoo hän, sukkeluus tee niin hyvää vaikutusta, kuin silloin, kun se, joka sen sanoo, on hyvin totisen näköinen. Kreikkalaisia ihasteli — hän suuresti heidän etevän kirjallisuutensa ja hyvien yhteiskunnallisten laitostensa takia, vaan moitti heitä siitä, että halveksivat totuutta. Demosteneen kaunopuheliaisuutta piti hän puhtaana täydellisyytenä. Kreikkalaisilta oppi hän myös pitämään arvossa ja ymmärtämään taidetta, ja hän näyttää tarkasti tunteneen aikansa etevimpien kuvanveistäjien ja maalarien teokset.

Kirjoitellessaan teoksiaan oli hän uutterassa kirje vaihdossa kaiken arvoisten ja kaiken luontoisten miesten kanssa. Hänen kirjeensä Attikolle Athenaan ovat kirjoitetut 24 vuotena. Eräässä niistä kertoo hän, miten kerran taloonsa Puteolin lähistössä otti vastaan Caesarin ja miten häntä kestitsi. Eräässä toisessa pyytää hän ystäväänsä tulemaan hänen kirjekääryjään katsomaan ja ottamaan morsiamensa mukaansa. Kirjeessä Paetolle puhuu hän vieraistaan ja päivällisistään ja huvittaa itseään kompasanoilla. Muuten hän pilkkaa Paetoa siitä, että tämä oli saanut kovan luuvalon ja oli ollut pakoitettu lakkaamaan pöytänautinnoista. Cicero neuvoo häntä palaamaan vanhoihin tapoihinsa, etsien hauskojen toverien seuraa, sillä se enemmän kuin mikään muu tekee elämän onnelliseksi. Veljensä Kvinton kanssa oli hän mitä hellimmässä kirjevaihdossa, ja näistä kirjeistä on merkillisin se, jonka hän kirjoitti Kvintolle tämän saadessa Aasian maakunnakseen. Se on täynnä käytännöllistä viisautta ja jaloja aatteita. Hän neuvoo veljeään, kuinka tämän tulisi kohdella maakuntansa sekalaista väestöä kuinka hän pitäisi kurissa monellaiset alamaisensa. Hän noudattakoon mitä ankarinta rehellisyyttä ja itsensä hillitsemistä, älköön koskaan kuunnelko mairittelijoita tai saattako itseään toisten tahdon välikappaleeksi, ja pitäköön vihollisenaan jokaista, joka antaa tahi ottaa lahjoja — lyhyesti, käyttäköön valtaansa niin, että alamaisilla ei koskaan ole syytä toivoa itselleen parempaa hallitsijaa, kuin hän. Ystävällisemmin ei Cicero kirjoittanut kellekään ystävistään, kuin kirjurilleen, orja Tirolle, jonka hän sairaana jätti Patraehen Siciliasta palatessaan. Eräässä kirjeessään ilmoittaa hän, kuinka suuresti hän Tiroa kaipaa, mutta lisää, että ennen kaikkea katsottakoon, mikä on hänen terveydelleen edullisinta, ja koko perheen nimessä rukoilee Tiroa, ettei tämä liian kiireesti palaisi kotiin ja siten antautuisi talvisen matkan vaivoihin, ja kertoo Tirolle kaikki ne Roman uutiset, jotka luuli häntä huvittavan.