SUORASANAISIA BALLADEJA

Kun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri valkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan kuin lasi; koko kukkula värisi vilusta… Yhdeksi päiväksi oli ihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita kuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat puhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan saksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli silmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla suuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen maasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: "Routa tulee… routa tulee…"

I

Dauphinin kuolema

Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on kuolemankielissä… Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut vierivät käymäjalkaa… Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia, kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat pihoilla mahtavan näköisinä.

Koko linna on levoton… Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös ja alas marmoriportaissa… Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään uutisia hiljaa kuiskutellen… Laajoissa portaikoissa niiailevat itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.

Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä. Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa… Pikku Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja… Ja sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.

Entä kuningas? Missä on herra kuningas?… Kuningas on sulkeutunut ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä… Majesteetit eivät pidä siitä, että heidän nähdään itkevän… Toista on kuningattaren… Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.

Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa… Hän kääntyy äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:

— Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun kuolevan?

Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.

— Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin…

Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa pelottaa.

— Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne… Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan vahdissa vuoteemme ympärillä!… Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!…

Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään ja kutsuu häntä:

— Lorrain! Lorrain!

Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.

— Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko… Näytä minulle vähän suurta miekkaasi… Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se lyödään kuoliaaksi, eikö niin?

— Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.

Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa. Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten keskeyttää hänet yhtäkkiä:

— Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?

Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä kummastuneemman näköiseksi.

Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin taas syvään huoaten:

— Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin… Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä kohtelematta minua arvoni mukaisesti.

Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:

— Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja astua taivaaseen Dauphinin puvussa.

Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä… Yhtäkkiä katkaisee kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:

— Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!

Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään päin ja itkee katkerasti.

II

Aliprefekti luonnon helmassa

Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen… Polvilla hänellä on suuri korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.

Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… jatkoa puheeseen ei kuulu.

Jatkoa puheeseen ei kuulu… On niin kuuma näissä avovaunuissa!… Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon paahteessa… Ilma hehkuu kuumuutta… jalavat tien varrella ovat valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta puuhun… Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittovan häntä luokseen.

Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:

— Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi sommitella puhettanne minun oksieni varjossa…

Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.

Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä, jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla… Huomattuaan herra aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään… Tuo pieni maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset polvihousut jalassa.

Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra hopearaitaiset polvihousut jalassa… Sillä aikaa herra aliprefekti, hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren arkin virallista paperia.

— Se on taiteilija! virkkaa peipponen.

— Eikö mitä, sanoo punatulkku, — se ei ole taiteilija, koska sillä on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.

— Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.

— Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin puutarhoissa… — Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!

Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:

— Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!

— No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle harjalinnulle.

Orvokit kysyvät:

— Onko se vihainen?

— Onko se vihainen? kysyvät orvokit.

Vanha satakieli vastaa:

— Ei ollenkaan.

Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi niillä maillakaan… Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida juhlallisella äänellä:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

— Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti juhlallisella äänellä.

Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja kirkuu hänelle kaukaa:

— Mitä hyötyä?

— Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän toistaa uudelleen:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…, toistaa aliprefekti uudelleen.

Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja sanovat hänelle lempeästi:

— Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?

Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton, ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.

Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan… Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa. Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja sopertaa vielä pari kolme kertaa:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… Hyvät herrat ja rakkaat maakunta… Hyvät herrat ja rakkaat…

Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää kasvonsa huolihunnulla.

Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!… Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai heidät kauhusta peräytymään… Herra aliprefekti makasi mahallaan nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli työntänyt takin pois päältään… ja pureksia natustaen orvokkeja herra aliprefekti sepitteli runoja.